Tunnetko ihmisen, joka on jäänyt omaa nirsouttaan yksin elämässä?

Oon kohta nelikymppinen ja erosin suhteesta (joka alkoi jo teininä) pari vuotta sitten. Monille olisin kelvannut mutta ne jotka mulle kelpaisivat ovat kaikki joko naimisissa tai varattuja, ja mulla on ollut korkee moraali etten ole lähtenyt rikkomaan heidän suhteitansa, mutta tosiasia on, että jos joskus haluan sen miehen, on se todennäköistä että joudun sen avio/avoliiton rikkomaan :/

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kunnolla ymmärrä tätä ns nirsoutta. Eikö kaikkien kannata olla sellaisen ihmisen kanssa joka kolahtaa, jonka kanssa on hyvä olla? Ja jos joku ihminen ei siis tunnu hyvältä niin eihän se mitään nirsoutta ole? Ihan kuin se suhteessa oleminen olisi itsetarkoitus, ei sillä kumppanilla saati suhteen laadulla niin väliä.

Veikkaisin, että yksi ongelma "nirsoudessa" on se ettei anneta mahdollisuutta kenellekään. Yleensä ihmiset jännittää ja yrittää pitää jotain roolia kun tapaavat ensimmäisiä kertoja. Silloin kun ei hyväksy muita ihmisiä heti niin ei ikinä pääse näkemään minkälaisia ne todellisuudessa on. Yleensäkään kenestäkään ei saa realistista ja kattavaa näkemystä muutamalla tapaamiskerralla. 

Yleensä ihmisestä saa kuitenkin sen pinnallisen käsityksen, voisiko hänen kanssaan kuvitella fyysisesti lähempää tuttavuutta. Jos toinen tuntuu fyysisesti vastenmieliseltä, niin siinä ei paljoa sielujen sympatiat lämmitä.

Ihmiset on niin erilaisia. Itse "löydän" ihania ja sopivia = kelpaavia miehiä vähän väliä, vaikka olen varattu. 

Itseni. Mä haluan miehen joka vie jalat alta. Nuorena oli tällainen, mutta tyhmyyttäni hänet menetin.

Sitten järkeilin että tämä kriteeri on ihan hölmö ja että minun pitää antaa mahdollisuus toisenlaisille ihan ok-miehille jotta pääsen elämään perhe-elämää.

Opin ettei perhe-elämä ole itseisarvo jonka toteuttamisen välineeksi pitäisi löytää minkäänlaista miestä. Jos haluat rakastua, haluat rakastua. Siinä ei ole mitään vikaa, ja jos tilanne on tämä, ei paraskaan kotileikki riitä tekemään sinusta täydellisen onnellista. Jos voit hyväksyä sen että yksineläjäksi jäämisen todennäköisyys on suuri, anna palaa! Ei elämän onni riipu siitä että on "joku". Hyvä sinkkuelämä on paljon parempi kuin parisuhde jossa toisen vain kelpuuttaa sen sijaan että olisi täysillä mukana.

Nyt odotan että vastaan tulisi joku johon otan ja rakastun täysillä. Ellei tule, itsekseenkin voi rakentaa mukavan elämän. Työ jolla on merkitystä, ystävät, kivoja harrastuksia, ehkä lemmikki, kodin laittaminen mahdollisimman kivaksi, ehkä satunnaisia seksisuhteita tai fuckbuddyjä jos sooloseksi ei riitä, huolenpitoa itsestä jne. Ihmisen jonka voi ajatella todella puuttuvan näin mukavasta elämästä täytyy olla poikkeuksellinen.  Jos hän on vähemmän, ne kaikki myönnytykset ja kompromissit joita parisuhteessa joutuu aina tekemään, vetävät hyvinvointisaldon äkkiä miinukselle.

Vierailija kirjoitti:

Itseni. Mä haluan miehen joka vie jalat alta. Nuorena oli tällainen, mutta tyhmyyttäni hänet menetin.

Sitten järkeilin että tämä kriteeri on ihan hölmö ja että minun pitää antaa mahdollisuus toisenlaisille ihan ok-miehille jotta pääsen elämään perhe-elämää.

Opin ettei perhe-elämä ole itseisarvo jonka toteuttamisen välineeksi pitäisi löytää minkäänlaista miestä. Jos haluat rakastua, haluat rakastua. Siinä ei ole mitään vikaa, ja jos tilanne on tämä, ei paraskaan kotileikki riitä tekemään sinusta täydellisen onnellista. Jos voit hyväksyä sen että yksineläjäksi jäämisen todennäköisyys on suuri, anna palaa! Ei elämän onni riipu siitä että on "joku". Hyvä sinkkuelämä on paljon parempi kuin parisuhde jossa toisen vain kelpuuttaa sen sijaan että olisi täysillä mukana.

Nyt odotan että vastaan tulisi joku johon otan ja rakastun täysillä. Ellei tule, itsekseenkin voi rakentaa mukavan elämän. Työ jolla on merkitystä, ystävät, kivoja harrastuksia, ehkä lemmikki, kodin laittaminen mahdollisimman kivaksi, ehkä satunnaisia seksisuhteita tai fuckbuddyjä jos sooloseksi ei riitä, huolenpitoa itsestä jne. Ihmisen jonka voi ajatella todella puuttuvan näin mukavasta elämästä täytyy olla poikkeuksellinen.  Jos hän on vähemmän, ne kaikki myönnytykset ja kompromissit joita parisuhteessa joutuu aina tekemään, vetävät hyvinvointisaldon äkkiä miinukselle.

Sinulla on otos kahdesta kumppanista ja toisen kanssa sait lapsia. Mitenköhän olisi tämän ensimmäisen kanssa käynyt jos olisitte tehneeet lapsia? Sitä ei varmasti voi tietää. Ymmärränkö nyt oikein että jos haluaa lapsia, niin sitten lapsia ja jos haluaa rakastua niin sitten haluaa rakastua?

Tunnen erään ikäiseni naisen (36v.) Olen katsonut vierestä, kun häntä yritetään iskeä ja olen järkännyt hänelle treffejä. Kukaan ei kelpaa. Miehen pitäisi olla akateeminen jne.

Kokeilkaa ainakin omalta puoleltanne olla pidemmän aikaa yhteyksissä samaan ihmiseen, vaikkei heti mitään tunnemyrskyjä tulisi. Ette ehkä ole niin herkkiä samantien ihastumaan ja rakastumaan kuin jotkut toiset, mutta ehkä pystytte viehättymään toisen persoonasta, kun tunnette vähän paremmin. Jos ihminen paljastuu ihanaksi, niin sitä voi alkaa näkemään hänet uudessa valossa myös fyysisesti.

Itsekin olen ollut ainakin lievissä vaikeuksissa pariutumisen kanssa, en tosin nirsoudesta johtuen. On vain tuhat ja yksi tapaa miten asiat voi olla väärin ja kun niistä yksi on väärin, niin se voi jo riittää karkottamaan suurimman osan. Jotkut vakavat ongelmat ovat myös itselle näkymättömiä, mutta ilmeisiä muille.

Lapsia voi saada myös ilman parisuhdetta ja vieläpä monella tapaa: hedelmöityshoidot, adoptio, tai sitten valitsee sellaisen miehen jolla on jo lapsia. Tietysti jos haluaa nimenomaan biologisia lapsia, se rajaa vaihtoehdot hedelmöityshoitoihin. "Vahinko"raskaus jonkun pahaa-aavistamattoman siittäjän kanssa on sekin periaatteessa vaihtoehto, mutta ei kunnollisille ihmisille. 

Yksinhuoltajuudessa on raskaat puolensa, mutta on se aina perhehelvettiä ja eroriitelyä parempi vaihtoehto. Perhehelvettiähän sitä kuiteskin itselleen petaa jos lähtee sellaisen miehen matkaan joka vain "kelpaa" mutta johon ei ole täysillä sitoutunut henkisesti.

Vain jos uskoo saavansa parhaat kiksit nimenomaan parisuhde-elämästä voi kriteerien rukkaamisessa olla järkeä. Ei siinä tietysti ole mitään väärää että arvottaa korkealle tavalliseen toimivaan parisuhteeseen kuuluvat asiat. Tietysti sinkkunakin voi saada monet näistä asioista, mutta onhan se paljon työläämpää kuin se että on parisuhde. Kämppäkaverit, ystävyys, seksi, toimivassa parisuhteessa ne tulevat pitkälti samassa paketissa kun taas sinkku joutuu haalimaan ne elämäänsä monista eri lähteistä. Rakastumisen halua ei kuitenkaan ratkaista kriteereitä tiputtamalla. Siihen auttaa vain se että toivoo parasta ja hyväksyy sen ettei toiveen toteutuminen ole ehkä kovin todennäköistä. Ainoa mihin voi itse vaikuttaa on että liikkuu sen verran ihmisten ilmoilla että Se Oikea on mahdollista tavata ja se että huolehtii siitä että on vapaa niin että suhteeseen voi alkaa jos siihen mahdollisuus tulee. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen lähes 31-vuotias todella nirso mieshenkilö, joka on jäänyt yksin. Olen ulkonäöltäni sellainen, että ei olisi oikeastaan yhtään varaa olla nirso, mutta minkäs teet. Ulkonäöllisesti kriteereitä ei ole (olen ihastunut henkilöihin, joiden vartalot ovat olleet toistensa vastakohtia, on ollut tatutointeja/lävistyksiä jne), mutta jos saan tietyn vaikutelman että ei nappaa, niin ei. En käy hirveästi baareissa tai yökerhoissa enkä etsi yhden yön seuraa. En pysty myöskään ajattelemaan työkavereita romanttisessa mielessä. Ihastun erittäin harvoin,  mutta silloin kun olen, pakit on tullut joka kerta. Naispuolisia kavereita minulla on jonkin verran, mutta näen ne pelkästään kavereina, olivatpa he varattuja tai eivät. Olen yrittänyt nyt pyrkinyt lisäämään omaa liikunnallisuuttani jonkin verran, parantamaan itseäni työelämässä sekä panostamaan enemmän omaan henkiseen hyvinvointiin. Noh, kai tuolla joku tulee vielä joskus vastaan jolloin molemmilla kolahtaa.

Täällä saman ikäinen nainen, joka myös on jossakin mielessä omaan tasoonsa lähden liian laatutietoinen.  Mutta harmi vain, kun en kiinnostu kuin tietynlaisista miehistä, enkä voi mitään sille, että muut eivät nappaa. Kyllä parisuhteeseen alkaessa sen toisen pitää minun mielestäni näyttää siltä, että voi ylpeänä ajatella "tuo on minun!". Kovasti kyllä alkaa näyttää, että itse en ulkoisessa vaatimattomuudessani kelpaa tuon tyypin miehille kuin seksiin, mutta olkoon sitten niin. Olen sitten yksin. Tuntuisi minustakin typerältä ja julmalta alkaa suhteeseen ihmisen kanssa, joka ei saa minua haukkomaan henkeä ihastuksesta.

Mulle tuossa oleva ongelma näyttäytyy ennemminkin niin, että koet ihmiset eri laatuisina. Eli pidät itseäsi huonompana kuin jotain toista, ja vastaavasti varmaan myös joitain ihmisiä huonompana kuin itseäsi. Eli ongelma on jo siinä, että jaottelee ihmisiä parempilaatuisiin ja huonompilaatuisiin. Itse en pidä lastani, naapuriani, presidenttiä, julkkista, tai ketään parempana kuin itseäni, enkä toisaalta juoppoa, varasta, tai ketään huonompana kuin itseäni, jolloin olen lähtökohtaisesti kaikkien kanssa samalla viivalla. 

Samalla viivalla olo tarkoittaa sitä, että pystyn tekemään valintani ja jopa ihastumiseni saa tapahtua sen perusteella kuka on sopiva minulle, eli riittävän samanlainen, ja riittävän erilainen. Näin ollen se että joku ei ihastu minuun, tarkoittaa minulle sitä ettei hän koe minua sopivana itselleen, (eikä niin että minä en kelpaisi huonon/paremman laatuni takia hänelle) jolloin en menetä mitään vaikka hän ei vastaa tunteisiini, vaan se on pelkästään hyvä etteivät epäsopivat ihmiset ole väkisin keskenään yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Kokeilkaa ainakin omalta puoleltanne olla pidemmän aikaa yhteyksissä samaan ihmiseen, vaikkei heti mitään tunnemyrskyjä tulisi. Ette ehkä ole niin herkkiä samantien ihastumaan ja rakastumaan kuin jotkut toiset, mutta ehkä pystytte viehättymään toisen persoonasta, kun tunnette vähän paremmin. Jos ihminen paljastuu ihanaksi, niin sitä voi alkaa näkemään hänet uudessa valossa myös fyysisesti.

Itsekin olen ollut ainakin lievissä vaikeuksissa pariutumisen kanssa, en tosin nirsoudesta johtuen. On vain tuhat ja yksi tapaa miten asiat voi olla väärin ja kun niistä yksi on väärin, niin se voi jo riittää karkottamaan suurimman osan. Jotkut vakavat ongelmat ovat myös itselle näkymättömiä, mutta ilmeisiä muille.

Noinhan sellaiset ihmiset yleensä tekeekin joilla on pakottava tarve löytää vaan se parisuhde. Mutta ei tuolla tavalla mitään elämänsä rakkautta löydä, jos pitää jäädä odottelemaan ja tunnustelemaan että tuleeko niitä tunteita vai ei. Nuo on niitä pareja, jotka sitten "kasvavat erilleen" ennemmin tai myöhemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen lähes 31-vuotias todella nirso mieshenkilö, joka on jäänyt yksin. Olen ulkonäöltäni sellainen, että ei olisi oikeastaan yhtään varaa olla nirso, mutta minkäs teet. Ulkonäöllisesti kriteereitä ei ole (olen ihastunut henkilöihin, joiden vartalot ovat olleet toistensa vastakohtia, on ollut tatutointeja/lävistyksiä jne), mutta jos saan tietyn vaikutelman että ei nappaa, niin ei. En käy hirveästi baareissa tai yökerhoissa enkä etsi yhden yön seuraa. En pysty myöskään ajattelemaan työkavereita romanttisessa mielessä. Ihastun erittäin harvoin,  mutta silloin kun olen, pakit on tullut joka kerta. Naispuolisia kavereita minulla on jonkin verran, mutta näen ne pelkästään kavereina, olivatpa he varattuja tai eivät. Olen yrittänyt nyt pyrkinyt lisäämään omaa liikunnallisuuttani jonkin verran, parantamaan itseäni työelämässä sekä panostamaan enemmän omaan henkiseen hyvinvointiin. Noh, kai tuolla joku tulee vielä joskus vastaan jolloin molemmilla kolahtaa.

Täällä saman ikäinen nainen, joka myös on jossakin mielessä omaan tasoonsa lähden liian laatutietoinen.  Mutta harmi vain, kun en kiinnostu kuin tietynlaisista miehistä, enkä voi mitään sille, että muut eivät nappaa. Kyllä parisuhteeseen alkaessa sen toisen pitää minun mielestäni näyttää siltä, että voi ylpeänä ajatella "tuo on minun!". Kovasti kyllä alkaa näyttää, että itse en ulkoisessa vaatimattomuudessani kelpaa tuon tyypin miehille kuin seksiin, mutta olkoon sitten niin. Olen sitten yksin. Tuntuisi minustakin typerältä ja julmalta alkaa suhteeseen ihmisen kanssa, joka ei saa minua haukkomaan henkeä ihastuksesta.

Mulle tuossa oleva ongelma näyttäytyy ennemminkin niin, että koet ihmiset eri laatuisina. Eli pidät itseäsi huonompana kuin jotain toista, ja vastaavasti varmaan myös joitain ihmisiä huonompana kuin itseäsi. Eli ongelma on jo siinä, että jaottelee ihmisiä parempilaatuisiin ja huonompilaatuisiin. Itse en pidä lastani, naapuriani, presidenttiä, julkkista, tai ketään parempana kuin itseäni, enkä toisaalta juoppoa, varasta, tai ketään huonompana kuin itseäni, jolloin olen lähtökohtaisesti kaikkien kanssa samalla viivalla. 

Samalla viivalla olo tarkoittaa sitä, että pystyn tekemään valintani ja jopa ihastumiseni saa tapahtua sen perusteella kuka on sopiva minulle, eli riittävän samanlainen, ja riittävän erilainen. Näin ollen se että joku ei ihastu minuun, tarkoittaa minulle sitä ettei hän koe minua sopivana itselleen, (eikä niin että minä en kelpaisi huonon/paremman laatuni takia hänelle) jolloin en menetä mitään vaikka hän ei vastaa tunteisiini, vaan se on pelkästään hyvä etteivät epäsopivat ihmiset ole väkisin keskenään yhdessä.

Kyllä. Tämä on itsellekin se syy miksi en esim. kilpaile kenenkään huomiosta. Joko minussa on se mihin toinen ihastuu, ja miksi hän haluaa olla kanssani, tai sitten ei ole. Tästä syystä en voi myöskään ymmärtää parinvalintakilpailuohjelmia, joissa pudotellaan porukkaa pois. Jos mies antaa mitään vinkkiä siitä että tulijoita olisi, niin se on minulle hylkäävä virhe.  Ihastun kyllä helposti monenlaisiin miehiin, mutta yleensä vain nautiskelen siitä tunteesta jonka ihastus saa aikaan, koska tiedän että hyvin harvan kanssa minulla kuitenkaan natsaisi seurustelumielessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kokeilkaa ainakin omalta puoleltanne olla pidemmän aikaa yhteyksissä samaan ihmiseen, vaikkei heti mitään tunnemyrskyjä tulisi. Ette ehkä ole niin herkkiä samantien ihastumaan ja rakastumaan kuin jotkut toiset, mutta ehkä pystytte viehättymään toisen persoonasta, kun tunnette vähän paremmin. Jos ihminen paljastuu ihanaksi, niin sitä voi alkaa näkemään hänet uudessa valossa myös fyysisesti.

Itsekin olen ollut ainakin lievissä vaikeuksissa pariutumisen kanssa, en tosin nirsoudesta johtuen. On vain tuhat ja yksi tapaa miten asiat voi olla väärin ja kun niistä yksi on väärin, niin se voi jo riittää karkottamaan suurimman osan. Jotkut vakavat ongelmat ovat myös itselle näkymättömiä, mutta ilmeisiä muille.

Noinhan sellaiset ihmiset yleensä tekeekin joilla on pakottava tarve löytää vaan se parisuhde. Mutta ei tuolla tavalla mitään elämänsä rakkautta löydä, jos pitää jäädä odottelemaan ja tunnustelemaan että tuleeko niitä tunteita vai ei. Nuo on niitä pareja, jotka sitten "kasvavat erilleen" ennemmin tai myöhemmin.

Löytää ,jos se elämänsä rakkaus perustuu ihmisen luonteelle. Sitten vanhana ja ryppysinä se paljastuu kaikille, jotka siihen asti ovat elämässään ehtineet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kokeilkaa ainakin omalta puoleltanne olla pidemmän aikaa yhteyksissä samaan ihmiseen, vaikkei heti mitään tunnemyrskyjä tulisi. Ette ehkä ole niin herkkiä samantien ihastumaan ja rakastumaan kuin jotkut toiset, mutta ehkä pystytte viehättymään toisen persoonasta, kun tunnette vähän paremmin. Jos ihminen paljastuu ihanaksi, niin sitä voi alkaa näkemään hänet uudessa valossa myös fyysisesti.

Itsekin olen ollut ainakin lievissä vaikeuksissa pariutumisen kanssa, en tosin nirsoudesta johtuen. On vain tuhat ja yksi tapaa miten asiat voi olla väärin ja kun niistä yksi on väärin, niin se voi jo riittää karkottamaan suurimman osan. Jotkut vakavat ongelmat ovat myös itselle näkymättömiä, mutta ilmeisiä muille.

Noinhan sellaiset ihmiset yleensä tekeekin joilla on pakottava tarve löytää vaan se parisuhde. Mutta ei tuolla tavalla mitään elämänsä rakkautta löydä, jos pitää jäädä odottelemaan ja tunnustelemaan että tuleeko niitä tunteita vai ei. Nuo on niitä pareja, jotka sitten "kasvavat erilleen" ennemmin tai myöhemmin.

Löytää ,jos se elämänsä rakkaus perustuu ihmisen luonteelle. Sitten vanhana ja ryppysinä se paljastuu kaikille, jotka siihen asti ovat elämässään ehtineet.

Siis mikä paljastuu vanhana ja ryppysinä kaikille? Luonneko?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kokeilkaa ainakin omalta puoleltanne olla pidemmän aikaa yhteyksissä samaan ihmiseen, vaikkei heti mitään tunnemyrskyjä tulisi. Ette ehkä ole niin herkkiä samantien ihastumaan ja rakastumaan kuin jotkut toiset, mutta ehkä pystytte viehättymään toisen persoonasta, kun tunnette vähän paremmin. Jos ihminen paljastuu ihanaksi, niin sitä voi alkaa näkemään hänet uudessa valossa myös fyysisesti.

Itsekin olen ollut ainakin lievissä vaikeuksissa pariutumisen kanssa, en tosin nirsoudesta johtuen. On vain tuhat ja yksi tapaa miten asiat voi olla väärin ja kun niistä yksi on väärin, niin se voi jo riittää karkottamaan suurimman osan. Jotkut vakavat ongelmat ovat myös itselle näkymättömiä, mutta ilmeisiä muille.

Noinhan sellaiset ihmiset yleensä tekeekin joilla on pakottava tarve löytää vaan se parisuhde. Mutta ei tuolla tavalla mitään elämänsä rakkautta löydä, jos pitää jäädä odottelemaan ja tunnustelemaan että tuleeko niitä tunteita vai ei. Nuo on niitä pareja, jotka sitten "kasvavat erilleen" ennemmin tai myöhemmin.

Löytää ,jos se elämänsä rakkaus perustuu ihmisen luonteelle. Sitten vanhana ja ryppysinä se paljastuu kaikille, jotka siihen asti ovat elämässään ehtineet.

Siis mikä paljastuu vanhana ja ryppysinä kaikille? Luonneko?

'

Se, että fyysinen vetovoima ei voi enää olla se suurin valintaperuste rakkaudelle.

Epäilen, että jään 3v sitten tapahtuneen eron jälkeen yksin. En tapaa vapaita naisia elämässäni missään. En töissä, en harrastuksissa eikä ne varmaan kotoakaan tule hakemaan. Kokeilin jotain nettideittejäkin, mutta ei ollu mun juttu.

M36

Vierailija kirjoitti:

No näkisin että tässäkin ketjussa nousee esiin taas se asetelma, että nainen vain odottaa nättinä, fiksuna, kivana ja kaikin puolin kelvollisena, että koskahan se unelmien matchi kopsahtaa kohdalle noukkimaan ihanan neitokaisen.

Miksi asia menee aina noin? Eivätkö naiset oikeasti näe, että sillä omalla aktiivisuudella voisi ainakin edesauttaa asioiden edistymistä, suuntaan tai toiseen? Niin kauan kuin naiset eivät edes kyseenalaista sitä "omaa rooliaan" passiivisena odottajana, joka hiljaa mielessään edellyttää, että mies tekee aloitteet, he luovuttavat suuren osan päätäntävallastaan asioiden suhteen miesten aloitteellisuuden varaan. Onko se nyt sitten ihan fiksua?

Miksi pitäisi asioita yrittää edistää jos on ihan tyytyväinen elämäänsä sinkkuna? Parisuhde aina on kompromissi ja heikentää naisen elämänlaatua. Puhumattakaan siitä, ettäoikein perheen perustaisi. Jos ketään tajunnanräjäyttävää rakastajaa ei tule vastaan niin antaa olla tulematta. Miksi ihmeessä pitäisi välttämättä se taakka ottaa jos on tyytyväinen muutenkin?

Vierailija kirjoitti:

Epäilen, että jään 3v sitten tapahtuneen eron jälkeen yksin. En tapaa vapaita naisia elämässäni missään. En töissä, en harrastuksissa eikä ne varmaan kotoakaan tule hakemaan. Kokeilin jotain nettideittejäkin, mutta ei ollu mun juttu.

M36

Joo, todennäköisesti noin käy. Ja vaikka tapaisit jonkun, et sä lopulta sille kelpaa, kun aina vois löytää paremman. Mutta jos lohduttaa, meit on muitakin!

N34

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kokeilkaa ainakin omalta puoleltanne olla pidemmän aikaa yhteyksissä samaan ihmiseen, vaikkei heti mitään tunnemyrskyjä tulisi. Ette ehkä ole niin herkkiä samantien ihastumaan ja rakastumaan kuin jotkut toiset, mutta ehkä pystytte viehättymään toisen persoonasta, kun tunnette vähän paremmin. Jos ihminen paljastuu ihanaksi, niin sitä voi alkaa näkemään hänet uudessa valossa myös fyysisesti.

Itsekin olen ollut ainakin lievissä vaikeuksissa pariutumisen kanssa, en tosin nirsoudesta johtuen. On vain tuhat ja yksi tapaa miten asiat voi olla väärin ja kun niistä yksi on väärin, niin se voi jo riittää karkottamaan suurimman osan. Jotkut vakavat ongelmat ovat myös itselle näkymättömiä, mutta ilmeisiä muille.

Noinhan sellaiset ihmiset yleensä tekeekin joilla on pakottava tarve löytää vaan se parisuhde. Mutta ei tuolla tavalla mitään elämänsä rakkautta löydä, jos pitää jäädä odottelemaan ja tunnustelemaan että tuleeko niitä tunteita vai ei. Nuo on niitä pareja, jotka sitten "kasvavat erilleen" ennemmin tai myöhemmin.

Löytää ,jos se elämänsä rakkaus perustuu ihmisen luonteelle. Sitten vanhana ja ryppysinä se paljastuu kaikille, jotka siihen asti ovat elämässään ehtineet.

Siis mikä paljastuu vanhana ja ryppysinä kaikille? Luonneko?

'

Se, että fyysinen vetovoima ei voi enää olla se suurin valintaperuste rakkaudelle.

Kyllä minä olen tässä mieheni kanssa vanhenemassa ja rypistymässä yhdessä, vaikka koin häneen fyysistä vetovoimaa välittömästi kun tapasimme. Myös koko olemus ja käytös paljasti heti että luonne on sellainen mistä pidän, ei tarvinut odotella. 24 tunnin sisällä tapaamisesta olin täysin varma että tämä on se oma rakas.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kokeilkaa ainakin omalta puoleltanne olla pidemmän aikaa yhteyksissä samaan ihmiseen, vaikkei heti mitään tunnemyrskyjä tulisi. Ette ehkä ole niin herkkiä samantien ihastumaan ja rakastumaan kuin jotkut toiset, mutta ehkä pystytte viehättymään toisen persoonasta, kun tunnette vähän paremmin. Jos ihminen paljastuu ihanaksi, niin sitä voi alkaa näkemään hänet uudessa valossa myös fyysisesti.

Itsekin olen ollut ainakin lievissä vaikeuksissa pariutumisen kanssa, en tosin nirsoudesta johtuen. On vain tuhat ja yksi tapaa miten asiat voi olla väärin ja kun niistä yksi on väärin, niin se voi jo riittää karkottamaan suurimman osan. Jotkut vakavat ongelmat ovat myös itselle näkymättömiä, mutta ilmeisiä muille.

Noinhan sellaiset ihmiset yleensä tekeekin joilla on pakottava tarve löytää vaan se parisuhde. Mutta ei tuolla tavalla mitään elämänsä rakkautta löydä, jos pitää jäädä odottelemaan ja tunnustelemaan että tuleeko niitä tunteita vai ei. Nuo on niitä pareja, jotka sitten "kasvavat erilleen" ennemmin tai myöhemmin.

Löytää ,jos se elämänsä rakkaus perustuu ihmisen luonteelle. Sitten vanhana ja ryppysinä se paljastuu kaikille, jotka siihen asti ovat elämässään ehtineet.

Siis mikä paljastuu vanhana ja ryppysinä kaikille? Luonneko?

'

Se, että fyysinen vetovoima ei voi enää olla se suurin valintaperuste rakkaudelle.

Kyllä minä olen tässä mieheni kanssa vanhenemassa ja rypistymässä yhdessä, vaikka koin häneen fyysistä vetovoimaa välittömästi kun tapasimme. Myös koko olemus ja käytös paljasti heti että luonne on sellainen mistä pidän, ei tarvinut odotella. 24 tunnin sisällä tapaamisesta olin täysin varma että tämä on se oma rakas.

Enkä ole sinua siitä tuomitsemassa, mutta haluan huomauttaa, että se sinun totuus ei ole koskaan se koko totuus vaan uskon vahvasti, että on olemassa ihmisiä, jotka voivat löytää rakkauden vaikkapa jo valmiiksi vanhana ja ryppyisenä niin, että se luonne ratkaisee eikä se ryppyinen naama!

Vierailija kirjoitti:

Miksi rakkaus olisi asia, joka tapahtuu kello kaulassa? Että jos et ole 30v mennessä rakastunut, sinussa on jotain vikaa ja olet viallinen, nirso, paska ihminen yms? Miksi on olemassa standardi siitä, että jos löydät rakkauden tietyssä ajassa, olet normaali ja fiksu ja ties mitä, mutta jos se asia ei vain tapahdu silloin, niin SINUSSA TÄYTYY OLLA VIKAA?

Toki itsekin toivoin että olisin saanut jakaa elämääni jonkun spesiaalin kanssa alle 30v, mutta ei se ole tapahtunut. Olen nyt 36v, ja alan tottua ajatukseen, ettei ehkä minulle ole olemassa sielunkumppania. En vain jaksa enää yrittää. Kuulostan ehkä paskalta, mutta en yritä enää yhdenkään takia ellei oikeasti tunnu luissa ja ytimissä tyyppi ensivilkaisulla tai pian sen jälkeen. Olen todennut että ihan turha lähteä ainakaan omalla kohdalla muuten yrittämään. Ja tiedän että näin tuskin tulee koskaan käymään. Keskityn siis niihin asioihin mihin voin tällä hetkellä vaikuttaa: työ, oma hyvinvointi, muut läheiset ihmissuhteet. Olen ihan onnellinen, vaikka en väitä ettenkö joskus tuntisi asiasta surua. 

entä jos et alle 30 vuoteen löydä ystävää? Entä itseäsi? Voi myös olla ettei vain uskalla heittää tilanteiden vietäväksi. Jos on niin älttömät vaatimukset ette jo ne itsessään rankas potenttiaalisia kumppaneita. Minä ainakin koen rakkauden niin, että rakastun kumppanin sisäiseen arvomaailmaan, enkä niinkään ulkokuoreen. Tämä ulkokuori on usein esteenä varsinaiselle rakastumiselle. Monien mielestä ensin pitää tolla perhosia vatsassa, ennen kuin kandidaattiin edes tutustutaan. Olisin ollut koko elämäni sinkku jos olisin toiminut näin. Jokainen kuitenkin tyylillään. Itsestähän nämä asiat lähtee.