Tunnetko ihmisen, joka on jäänyt omaa nirsouttaan yksin elämässä?

Vierailija kirjoitti:

Olet tosi nuori vielä, en usko että olet nirso, vaan ei niitä oikeita ihmisiä nyt joka päivä tai vuosikaan kävele kohdalle.

Minä menin naimisiin ok tyypin kanssa, koska luulin että ok on yhtä kuin hyvä. Ja oli varmaan aika vanhanaikainen kasvatus, että avioliitto vaatii paljon työtä ja yritystä.

18 vuotta yritin, eikä meistä sen yhteensopivampia tullut. Pikemmin loppukin alkuperäinen viehätys kului pois. Ero tuli.

Vasta 50 v kohtasin miehen, jonka kanssa kaikki toimii. Nyt on mennyt yhdessä vuosia, ja yhtään ei ole tarvinnut enää epäillä eikä tuskailla eikä tehdä töitä. Me vaan ollaan niin monella lailla samanlaiset, ja silti ihanasti ja terveesti erilaiset, että kaikk eteen tulleet kysymykset on ratkottu luontevasti.

Toivon tietysti että olisin kohdannut hänet paljon aiemmin, mutta mekin olimme jumissa väärien ihmisten kanssa monet vuodet.

Olemalla sinkku pidät mahdollisuuden auki kohdata sen oikean tyypin. Ottamalla jonkun vaan se mahdollisuus on pois.

Oletko ajatellut että sinä vaadit sen erokokemuksen, että voit saada paremman suhteen? On myös helppo syyttää kasvatusta omista valinnoista, mutta voisiko se olla kuitenkin ihan kasvua ihmisenä mitä koit tämän epäonnistuneen suhteen aikana?

Ei nirsous kumppanin suhteen ole mitenkään huono asia. Tietenkään odotukset eivät saa olla epärealistisia, mutta missään nimessä ei saa vain tyytyä johokin.

Oma mies on 29v ja oli vuosia sinkkuna, kun ei halunnut ketään. Kuulemman luuli jo viettävänsä lopun elämää yksin ja pohti onko hänestä enää ikinä seurustelemaan. Mies on kuitenkin komea, älykäs sekä äärimmäisen hyvä sydäminen niin varmasti ottajia olisi ollut ihan jonoksi asti. Kukaan ei vaan kelvannut.

Mun käveltyä hänen asuntoonsa sisään oli heti tiennyt, että tekee mitä tahansa saadakseen mut. Välillä sitä oikeaa voi joutua odottelemaan pidempään, mutta sitten kun kolahtaa niin se kolahtaa.

Mikä sitten on liikaa?

Kohdallesi ei ole vielä tullut se sun unelmien kumppani. Jatka etsimistä aktiivisemmin, sillä et halua olla yksin. Elämä on niin lyhyt, että laita etsintäkuulutus unelmien miehestäsi. Tsemppiä etsintään ja toivottavasti löydät hänet pian.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet tosi nuori vielä, en usko että olet nirso, vaan ei niitä oikeita ihmisiä nyt joka päivä tai vuosikaan kävele kohdalle.

Minä menin naimisiin ok tyypin kanssa, koska luulin että ok on yhtä kuin hyvä. Ja oli varmaan aika vanhanaikainen kasvatus, että avioliitto vaatii paljon työtä ja yritystä.

18 vuotta yritin, eikä meistä sen yhteensopivampia tullut. Pikemmin loppukin alkuperäinen viehätys kului pois. Ero tuli.

Vasta 50 v kohtasin miehen, jonka kanssa kaikki toimii. Nyt on mennyt yhdessä vuosia, ja yhtään ei ole tarvinnut enää epäillä eikä tuskailla eikä tehdä töitä. Me vaan ollaan niin monella lailla samanlaiset, ja silti ihanasti ja terveesti erilaiset, että kaikk eteen tulleet kysymykset on ratkottu luontevasti.

Toivon tietysti että olisin kohdannut hänet paljon aiemmin, mutta mekin olimme jumissa väärien ihmisten kanssa monet vuodet.

Olemalla sinkku pidät mahdollisuuden auki kohdata sen oikean tyypin. Ottamalla jonkun vaan se mahdollisuus on pois.

Oletko ajatellut että sinä vaadit sen erokokemuksen, että voit saada paremman suhteen? On myös helppo syyttää kasvatusta omista valinnoista, mutta voisiko se olla kuitenkin ihan kasvua ihmisenä mitä koit tämän epäonnistuneen suhteen aikana?

Eihän niitä asioita voi erottaa toisistaan. Elämä on valintoja, ja ne valinnat perustuvat mm taustaan, kasvatukseen... Ihminen oppii jos oppii kokemuksistaan, mieli avartuu tai sitten ei.

T. Eri

Vierailija kirjoitti:

Mieti sitä kuvitteluleikkien kautta. Mieti sellaista johon tyydyt ja päivittäistä elämää sellaisen kanssa. Sitten mieti lasten tekemistä yksin, sijoitusta yksin ja adoptiota yksin. Sitten mieti sitä vaihtoehtoa, että oletkin vanha ja sekä ilman puolisoa, että ilman lapsia. Sitten seikkailet vaihtoehdosta toiseen ja mietit oletko noista johonkin valmis jos se tosirakkaus ei koskaan tule vastaan. Sitten elät sen mukaan mitä haluat kannattipa riski tai ei.

Ei. En pystynyt kuvittelemaan, miten raastavan yksinäistä voi olla avioliitossa väärän ihmisen kanssa. Enkä siinä liitossakaan vielä pystynyt kuvittelemaan, miten onnellinen ja vapautunut voi olla eronneena yksinhuoltajana, kaksin lapsen kanssa.

Ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet tosi nuori vielä, en usko että olet nirso, vaan ei niitä oikeita ihmisiä nyt joka päivä tai vuosikaan kävele kohdalle.

Minä menin naimisiin ok tyypin kanssa, koska luulin että ok on yhtä kuin hyvä. Ja oli varmaan aika vanhanaikainen kasvatus, että avioliitto vaatii paljon työtä ja yritystä.

18 vuotta yritin, eikä meistä sen yhteensopivampia tullut. Pikemmin loppukin alkuperäinen viehätys kului pois. Ero tuli.

Vasta 50 v kohtasin miehen, jonka kanssa kaikki toimii. Nyt on mennyt yhdessä vuosia, ja yhtään ei ole tarvinnut enää epäillä eikä tuskailla eikä tehdä töitä. Me vaan ollaan niin monella lailla samanlaiset, ja silti ihanasti ja terveesti erilaiset, että kaikk eteen tulleet kysymykset on ratkottu luontevasti.

Toivon tietysti että olisin kohdannut hänet paljon aiemmin, mutta mekin olimme jumissa väärien ihmisten kanssa monet vuodet.

Olemalla sinkku pidät mahdollisuuden auki kohdata sen oikean tyypin. Ottamalla jonkun vaan se mahdollisuus on pois.

Oletko ajatellut että sinä vaadit sen erokokemuksen, että voit saada paremman suhteen? On myös helppo syyttää kasvatusta omista valinnoista, mutta voisiko se olla kuitenkin ihan kasvua ihmisenä mitä koit tämän epäonnistuneen suhteen aikana?

Eihän niitä asioita voi erottaa toisistaan. Elämä on valintoja, ja ne valinnat perustuvat mm taustaan, kasvatukseen... Ihminen oppii jos oppii kokemuksistaan, mieli avartuu tai sitten ei.

T. Eri

näin on. Eikä myöskään voi huonosta parinvalinnasta syyttää kasvatusta. Nuorena monelle riittää ulkonäkö, koska ei ole kokemusta mitä se parisuhde vaatii, ja sitä on vähän vaikea kenenkään ulkopuolisen kertoa. Tietysti jossain tapauksissa lottovoitto löytyy jo nuorena. Todellakaan ei kannattaisi tyytyä, mutta myös odotukset ei voi olla kiveenhakattu lista ominaisuuksia. Puoliso on aina kompromissi jossakin kuten elämässä kaikki asiat. Yritetään löytää parasta pakettia itselle, eikä parasta listaa ominaisuuksista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet tosi nuori vielä, en usko että olet nirso, vaan ei niitä oikeita ihmisiä nyt joka päivä tai vuosikaan kävele kohdalle.

Minä menin naimisiin ok tyypin kanssa, koska luulin että ok on yhtä kuin hyvä. Ja oli varmaan aika vanhanaikainen kasvatus, että avioliitto vaatii paljon työtä ja yritystä.

18 vuotta yritin, eikä meistä sen yhteensopivampia tullut. Pikemmin loppukin alkuperäinen viehätys kului pois. Ero tuli.

Vasta 50 v kohtasin miehen, jonka kanssa kaikki toimii. Nyt on mennyt yhdessä vuosia, ja yhtään ei ole tarvinnut enää epäillä eikä tuskailla eikä tehdä töitä. Me vaan ollaan niin monella lailla samanlaiset, ja silti ihanasti ja terveesti erilaiset, että kaikk eteen tulleet kysymykset on ratkottu luontevasti.

Toivon tietysti että olisin kohdannut hänet paljon aiemmin, mutta mekin olimme jumissa väärien ihmisten kanssa monet vuodet.

Olemalla sinkku pidät mahdollisuuden auki kohdata sen oikean tyypin. Ottamalla jonkun vaan se mahdollisuus on pois.

Oletko ajatellut että sinä vaadit sen erokokemuksen, että voit saada paremman suhteen? On myös helppo syyttää kasvatusta omista valinnoista, mutta voisiko se olla kuitenkin ihan kasvua ihmisenä mitä koit tämän epäonnistuneen suhteen aikana?

Se mistä minun piti päästä pois, oli huono itsetunto, ja hyvistä lähtökohdista siihen ei pitäisi mennä 18 vuotta. Juuri huonon itsetunnon takia otin sellaisen jolle kelpasin, enkä ymmärtänyt että se suhteen vaikeus ei johtunut yrityksen puutteesta. en osannut erota aiemmin, ja varmaan siksi en aiemmin löytänyt kumppaniakaan, koska en ymmärtänyt ansaitsevani parempaa.

Ap ansaitsee jonkun jonka kanssa on hyvä olla, jonka kanssa he ovat sopivat toisilleen, ei jotakuta jonka kanssa hampaat irvessä itsensä uneen itkien kehitytään ihmisinä.

Ei se sun unelmien mies etsimällä löydy, vaan se tulee vastaan silloin kun sitä vähiten odottaa. :) tästä mulla ei tosin ole osoittaa mitään faktatietoa, puhun vain omien ja ystävieni kokemuksista 😁

Liika yrittäminen luo luultavasti vain turhia paineita: ”Miksen mä taaskaan ihastu..?!?”

Tuskin olet loppuelämääsi yksin :)

Itse ajattelisin niin että ei ehkä heti ekoilla treffeillä välttämättä ns. kolahda vaikka saattaakin olla hyvä tyyppi vastassa? Eikö tuomio ole aika nopea jos sen voi yhden päivän / illan perusteella antaa, eihän siinä välttämättä saa vielä minkäänlaista kuvaa, toinen voi vielä jännittääkin koko tilannetta niin paljon ettei saa välttämättä paljoa puhuttua tms... Ehkä antaisin vähän useamman mahdollisuuden / henkilö että ehtisi edes vähän tutustua ja molemmat hieman rentoutua ennenkuin päättäisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet tosi nuori vielä, en usko että olet nirso, vaan ei niitä oikeita ihmisiä nyt joka päivä tai vuosikaan kävele kohdalle.

Minä menin naimisiin ok tyypin kanssa, koska luulin että ok on yhtä kuin hyvä. Ja oli varmaan aika vanhanaikainen kasvatus, että avioliitto vaatii paljon työtä ja yritystä.

18 vuotta yritin, eikä meistä sen yhteensopivampia tullut. Pikemmin loppukin alkuperäinen viehätys kului pois. Ero tuli.

Vasta 50 v kohtasin miehen, jonka kanssa kaikki toimii. Nyt on mennyt yhdessä vuosia, ja yhtään ei ole tarvinnut enää epäillä eikä tuskailla eikä tehdä töitä. Me vaan ollaan niin monella lailla samanlaiset, ja silti ihanasti ja terveesti erilaiset, että kaikk eteen tulleet kysymykset on ratkottu luontevasti.

Toivon tietysti että olisin kohdannut hänet paljon aiemmin, mutta mekin olimme jumissa väärien ihmisten kanssa monet vuodet.

Olemalla sinkku pidät mahdollisuuden auki kohdata sen oikean tyypin. Ottamalla jonkun vaan se mahdollisuus on pois.

Oletko ajatellut että sinä vaadit sen erokokemuksen, että voit saada paremman suhteen? On myös helppo syyttää kasvatusta omista valinnoista, mutta voisiko se olla kuitenkin ihan kasvua ihmisenä mitä koit tämän epäonnistuneen suhteen aikana?

Se mistä minun piti päästä pois, oli huono itsetunto, ja hyvistä lähtökohdista siihen ei pitäisi mennä 18 vuotta. Juuri huonon itsetunnon takia otin sellaisen jolle kelpasin, enkä ymmärtänyt että se suhteen vaikeus ei johtunut yrityksen puutteesta. en osannut erota aiemmin, ja varmaan siksi en aiemmin löytänyt kumppaniakaan, koska en ymmärtänyt ansaitsevani parempaa.

Ap ansaitsee jonkun jonka kanssa on hyvä olla, jonka kanssa he ovat sopivat toisilleen, ei jotakuta jonka kanssa hampaat irvessä itsensä uneen itkien kehitytään ihmisinä.

Ja tässä ei ole mitään välimuotoja? Jonkun kumppanin kanssa voi kasvaa yhteen ja jonkun kanssa ei tarvitse ja kumpi tahansa voi olla parempi. Ttuoreenpien tutkimuksien mukaan järjestettyyn avioliittoon astuneet parit ovat onnellisempia kuin rakkausavioliittoon astuneet, kun tarkastellaan tilannetta kymmenen vuoden päästä avioliiton solmimisesta. Tarkoitankin, että vaikka sinä olet tehnyt asiat tietyllä tavalla ja se on toiminut sinun kohdallasi, ei välttämättä tee niin kaikkien kohdalla. Tärkeintä on pitää mieli avoinna kaikenlaisille asioille.

en

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä odotin niin kauan että löysin itselleni täydellisen miehen ja sitä saikin odottaa tosi kauan, mutta ikinä ei ole sen jälkeen tarvinut jossitella tai kriiseillä mistään. Minusta kumppanin etsinnässä saa ja pitää olla "nirso".

Kiitos kannustavista kommenteista. Toivon sydämestäni että minulle kävisi näin kuin tässä lainauksessa. Odottaminen ei ole ongelma, osaan kyllä olla yksin. Alkaa vain pelko hiipiä, että mitä jos odotan ja odotan mutta sitä oikeaa ei koskaan tulekaan vastaan? Ap

Se on mahdollista. Se tunne tulee monelle ennemmin tai myöhemmin - ja sitten ollaan järkeviä ja pariudutaan.

Joillekin se on se oikea ratkaisu - toiselle niin väärä kuin olla saattaa.

Tarkoitan siis, että toisilla on voimakkaampi tarve olla parisuhteessa/muodostaa perhe/hankkia lapsia/ei jäädä ikisinkuksi että he ovat joustavampia ja ehkä myös kasvavat ulos jostain ’vaatimuslistansa’ kohdista.

Tunnen yhden, jonka ehkä voisi sanoa jääneen ikisinkuksi (ja kärsivän siitä puheista päätellen) omaa nirsouttaan.

Nainen on tavis - niin ulkonäöllisesti kuin ’sivistyksellisesti’ ja hänellä on matalahko koulutus ja perusduuni. Hänen lähes nelikymppisenäkin vielä facessa julkaisemista postauksista koottua:

- miehen pitää olla komea, lääkäri (hammaslääkärikin käy 🙄) kultturelli (en tiedä hänen itse koskaan harrastaneen muuta kulttuuria kuin leffat ja Ruisrock) ja harrastaa matkustamista, koska olisi niin ihana matkustella yhdessä (tähän mennessä hän on aikuisiällä ollut 2*Gdanskissa ja kerran viikon aurinkolomalla Espanjassa) , tietenkin kielitaitoinen ja jonkun tindermätsin kohdalla ehdoton ei-ei oli miehen kaksi etälasta, varsinkin koska toinen niistä (8v) harrasti jääkiekkoa, mitä hän itse inhoaa eik todellakaan aio siihen aikaansa tuhlata...

Eli mielestäni, liian tarkan listan kanssa ei kanta liikkua, ja ehkä esim jos on kiinnostunut urheilullisesta ja kirjoja lukemasta miehestä kannattaa miettiä, pitäisikö sitten itsekin hankkia se kirjastokortti ja joku urheilullinen harrastus?

30 rajapyykki tuli ja meni, en ole vieläkään kiinnostunut kenestäkään. Tähän mennessä tosin olen tajunnut, ettei minulla siihen ole mikään pakko, ja se huoli parisuhteesta oikeastaan johtui ulkopuolisten kyselystä ja kummastelusta, kun minulla ei ole vaikka olen "niin kiva ja niin nätti".  Olen onnellinen itsekseni ja mulla on kaikki hyvin. Jos joku tulee joskus mun elämään niin kiva, sitä odotellessa. Kaikki on hyvin näinkin.

Vierailija kirjoitti:

Pelkään, että jään yksin elämässäni. Minun on todella vaikea löytää kumppania, en vain kiinnostu kenestäkään kovin usein ja jos kiinnostun, niin se ei takaa että homma toimisi. Olen ollut todella ihastunut kolme kertaa elämässäni: ensimmäinen mies kuoli tapaturmaisesti kun olimme vähän aikaa tapailleet, toinen mies oli varattu joten en tietenkään ryhtynyt mihinkään, ja kolmatta tapailin kunnes hän jätti minut.

Olen 25-vuotias, nätti, ystävällinen luonteeltani, oma elämä (talous, koulutus ym.) on kunnossa, olen lapseton (haluaisin lapsia jos vaan mies löytyisi). Mielestäni minulla on kaikki edellytykset "saada" kumppani ja kyllähän minua lähestytäänkin, joten olenko vain liian rajoittunut itse?

Mietin, tulenko oikeasti jäämään yksin sen takia että olen jotenkin liian nirso tms... Minulle tullaan kyllä jutustelemaan välillä ja kun olin hetken aikaa deittipalvelussa, sain valtavasti viestejä. Juttelinkin ja tapasin joitakin miehiä, mutta kun ei vain sytytä :/ Olen varmasti nirso, mutta mielestäni kumppanin valinnassa tuleekin olla. Miksi jakaa elämä jonkun kanssa, joka on vaan ihan kiva? Haluan uskoa että sitä suurta rakkautta ja sielunkumppanuuttakin on olemassa.

Saatanko jäädä oikeasti yksin elämässä, kun haikailen tuollaisten tunteiden perään? Pitäisikö tyytyä vähempään?

Mitä noin nuori tuommoisesta valittaa? Jos tilanne on sama 45 v, niin pohdiskele asiaa vasta sitten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pelkään, että jään yksin elämässäni. Minun on todella vaikea löytää kumppania, en vain kiinnostu kenestäkään kovin usein ja jos kiinnostun, niin se ei takaa että homma toimisi. Olen ollut todella ihastunut kolme kertaa elämässäni: ensimmäinen mies kuoli tapaturmaisesti kun olimme vähän aikaa tapailleet, toinen mies oli varattu joten en tietenkään ryhtynyt mihinkään, ja kolmatta tapailin kunnes hän jätti minut.

Olen 25-vuotias, nätti, ystävällinen luonteeltani, oma elämä (talous, koulutus ym.) on kunnossa, olen lapseton (haluaisin lapsia jos vaan mies löytyisi). Mielestäni minulla on kaikki edellytykset "saada" kumppani ja kyllähän minua lähestytäänkin, joten olenko vain liian rajoittunut itse?

Mietin, tulenko oikeasti jäämään yksin sen takia että olen jotenkin liian nirso tms... Minulle tullaan kyllä jutustelemaan välillä ja kun olin hetken aikaa deittipalvelussa, sain valtavasti viestejä. Juttelinkin ja tapasin joitakin miehiä, mutta kun ei vain sytytä :/ Olen varmasti nirso, mutta mielestäni kumppanin valinnassa tuleekin olla. Miksi jakaa elämä jonkun kanssa, joka on vaan ihan kiva? Haluan uskoa että sitä suurta rakkautta ja sielunkumppanuuttakin on olemassa.

Saatanko jäädä oikeasti yksin elämässä, kun haikailen tuollaisten tunteiden perään? Pitäisikö tyytyä vähempään?

Mitä noin nuori tuommoisesta valittaa? Jos tilanne on sama 45 v, niin pohdiskele asiaa vasta sitten.

En asiasta mitään tiedä, mutta minulla on kuva että tuo on aika myöhään. Tämä minun kuvani perustuu tuon ikäisten naisten kokemuksiin ja asemaan sinkkumarkkinoilla.

No näkisin että tässäkin ketjussa nousee esiin taas se asetelma, että nainen vain odottaa nättinä, fiksuna, kivana ja kaikin puolin kelvollisena, että koskahan se unelmien matchi kopsahtaa kohdalle noukkimaan ihanan neitokaisen.

Miksi asia menee aina noin? Eivätkö naiset oikeasti näe, että sillä omalla aktiivisuudella voisi ainakin edesauttaa asioiden edistymistä, suuntaan tai toiseen? Niin kauan kuin naiset eivät edes kyseenalaista sitä "omaa rooliaan" passiivisena odottajana, joka hiljaa mielessään edellyttää, että mies tekee aloitteet, he luovuttavat suuren osan päätäntävallastaan asioiden suhteen miesten aloitteellisuuden varaan. Onko se nyt sitten ihan fiksua?

Vierailija kirjoitti:

Ei sillä ole merkitystä oletko nirso. Tai jos olisi niin minä olisin jo ajat sitten saanut miehen. Minulla melko samanlaiset taustat kuin sulla. Olen seurustellut pari kertaa. Tulen hyvin toimeen omillani, on ystäviä ja harrastuksia. Nettideiteissä sain paljon huomiota ja kävin treffeillä. Miehet halusivat kyllä ekojen treffien jälkeen tutustua lisää ja itsekin. Minä tosissani kiinnostuin lähes jokaisesta, jonka tapasin. Olisin halunnut jatkaa tutustumista kun oli pari kertaa nähty mutta miehet eivät. Ei ainakaan ollut aikaa tai peruttiin... Ei päästy sänkyyn asti kun juttu kuivahti jo. Eli en ainakaan ollut nirso ja silti en ole viiteen vuoteen miestä löytänyt. Vähän pelkään että perhe jää saamatta koska olen jo 30.

Nettideitit lopetin kun huomasin että ne samat siellä vaan tulee vastaan :D

En ole vaan kohdannut oikeaa tyyppiä. Enkä enäähakemalla hae vaan annan luonnon päättää tuleeko vai ei. Ei kannata tyytyä keneenkään. Siitä olen kiitollinen ettei kukaan treffailemani mies vain tyytynyt minuun, vaikka se etten kelvannut sattui. Mielummin kyllä olen miehen kanssa joka haluaa minut ja minä hänet. Tai sitten jään sinkuksi.

Mielestäni lapsi/lapset kannattaa kyllä hankkia ennen kuin on liian myöhäistä. Miehet tulevat ja menevät, lapset naisella on aina. Riippumatta siitä, minkä ikäisiä ovat ja missä päin maailmaa asuvat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sillä ole merkitystä oletko nirso. Tai jos olisi niin minä olisin jo ajat sitten saanut miehen. Minulla melko samanlaiset taustat kuin sulla. Olen seurustellut pari kertaa. Tulen hyvin toimeen omillani, on ystäviä ja harrastuksia. Nettideiteissä sain paljon huomiota ja kävin treffeillä. Miehet halusivat kyllä ekojen treffien jälkeen tutustua lisää ja itsekin. Minä tosissani kiinnostuin lähes jokaisesta, jonka tapasin. Olisin halunnut jatkaa tutustumista kun oli pari kertaa nähty mutta miehet eivät. Ei ainakaan ollut aikaa tai peruttiin... Ei päästy sänkyyn asti kun juttu kuivahti jo. Eli en ainakaan ollut nirso ja silti en ole viiteen vuoteen miestä löytänyt. Vähän pelkään että perhe jää saamatta koska olen jo 30.

Nettideitit lopetin kun huomasin että ne samat siellä vaan tulee vastaan :D

En ole vaan kohdannut oikeaa tyyppiä. Enkä enäähakemalla hae vaan annan luonnon päättää tuleeko vai ei. Ei kannata tyytyä keneenkään. Siitä olen kiitollinen ettei kukaan treffailemani mies vain tyytynyt minuun, vaikka se etten kelvannut sattui. Mielummin kyllä olen miehen kanssa joka haluaa minut ja minä hänet. Tai sitten jään sinkuksi.

Mielestäni lapsi/lapset kannattaa kyllä hankkia ennen kuin on liian myöhäistä. Miehet tulevat ja menevät, lapset naisella on aina. Riippumatta siitä, minkä ikäisiä ovat ja missä päin maailmaa asuvat.

Tästä olen jyrkästi eri mieltä, vaikka olenkin yksinhuoltajaäidin rakkaudella kasvattama. Nykyisin tuntuu että TODELLA monella kohtuullisen nuorellakin naisella on se lapsi, ja isästä ei havaintoakaan. Mielestäni tuo on erittäin häiritsevää. Ikään kuin se lapsi olisi ollut pakko saada. Se on kuitenkin fakta että jälkikasvu luo aina omat haasteensa parinmuodostuksen suhteen. Sitä ei vain voi ohittaa. Siksi pidän häiritsevänä sitä että pakonomaisesti mennään lisääntymään, siitäkin huolimatta että sitä hyvää kumppania ei löydy.

Multa just viikko sitten vanha mies kysyi "sulhas-asioista" ja meinas saada slaagin kun sanoi että ei ole ketään :DD Rupes syyttelemään nirsoksi. Yhden kerran aiemminkin on syytetty, silloinkin kyseessä oli vanha mies.

Oon ajatellu että heidän kohdallaan tämä johtui huonosta näöstä, eivät nää että oon ulkonäöltäni korkeintaan tavis.

Oon siis 26, ei vaan miehet kiinnosta. Oon kyllä ihastunut, mutta en halua olla kenenkään kanssa sen enempiä tekemisissä. Ja sitä paitsi kaikki on ollut varattuja, että ei oo ollu edes mahdollista kiinnostua heistä oikeasti.

Ainoa tässä on vaan se, että tuntuu joskus että muut ajattelee että oon jotenkin outo kun en seurustele, osalla mun kavereista on lapsiakin. Ois helppoo jos vois muuttaa sellaseen paikkaan/yhteisöön, jossa kaikki elävät tyytyväisenä yksin, mutta jos apua tarvii, nii vois vaan pyytää helposti jotakuta naapuriaan tyyliin vahtimaan lemmikkejä kun itse lähtee matkalle. Se huono puoli yksin elämisessä on, että kaikki pitää osata tehdä yksin. Pitää pärjätä itsenäisesti, mutta onhan se toki tärkeä taito, mikä joiltakin valitettavasti jää oppimatta ja sitte ku joskus jääkin yksin, niin ei pärjääkään enää.