Lue keskustelun säännöt.
Oletko kokenut täysin puskista tulleen eron?
07.11.2018 |
Oletteko kokeneet eron tilanteessa, jossa olisitte voineet pistää vaikka päänne pantiksi, että puoliso ei teistä eroa ota tai minkäänlaista erouhkaa ei parisuhteenne yllä leiju, mutta siitä huolimatta näin on tapahtunut?
Kommentit (196)
Vierailija kirjoitti:
kylläpä vain, jopa kolme kertaa kokenut tuon. tosin kaksi ekaa oli vain seurustelukumppaneita ja saman tempun teki kolmas eli aviomies.
erosta ei ollu kukaan puhunu sanallakaan yhtään mitään eli ihan puskista tuli kaikkina noina kolmena kertana.
Ja mikä yhdistää näitä kaikkia kolmea? Sinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole. Yhden kerran olen eronnut ja se oli omasta aloitteestani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
kylläpä vain, jopa kolme kertaa kokenut tuon. tosin kaksi ekaa oli vain seurustelukumppaneita ja saman tempun teki kolmas eli aviomies.
erosta ei ollu kukaan puhunu sanallakaan yhtään mitään eli ihan puskista tuli kaikkina noina kolmena kertana.
Ja mikä yhdistää näitä kaikkia kolmea? Sinä.
Uskomattoman törkeää. Ihmisellä sattuu olemaan huonoa onnea ihmissuhteissaan ja joku alkaa siitä vielä nälviä. - Eri
Rapupiirakka kirjoitti:
Täällä myös tausta jossa puoliso teki itsemurhan ns.puskista. Toki masentuneisuutta oli ollut mutta kaikin tavoin olin koittanut auttaa ja tukea ja itse parisuhteessamme ei merkittäviä ongelmia ollut vaan välit oli hyvät. Vielä viimeisenä päivänä harrastettiin yhdessä, puhuttiin seuraavan viikonlopun suunnitelmista ja kyllä sitä seksiäkin oli. Ja sitten elämä päättyi. Ei sellaisesta traumasta eheydy kokonaan koskaan kun perusluottamus elämää ja ihmisiä kohtaan mennyt.
Näinhän siinä usein käy. On vaikea selviytyä siitä, kun elämä yhdessä hetkessä menee murskaksi.
Sellaisen kokemuksen jälkeen on liiaksi tietoinen että mitä tahansa voi tapahtua. Elämästä nauttii kyllä eri tavalla ja mikään ei ole enää mustavalkeaa mutta koskaan et enää luota mihinkään tai kehenkään kuten ennen. Itsemurhan tehneiden puolisot joutuvat käsittelemään niin kuoleman kuin jätetyksi tulemisen samaan syssyyn ja kysymyksiä ei enää sitten voi edes esittää, koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On tehty, seurustelukumppani teki noin. Ensiksi laitteli viestejä sydänten ja rakkaustunnustusten kera ja muutaman tunnin päästä kirjoitti ettei halua jatkaa, koska ei rakasta enää. Siitä alkoi yli puolentoista vuoden haluan olla ystävä-en haluakaan olla ystävä kierre, joka päättyi siihen että tyyppi katkaisi välit kokonaan ilman että kertoi siitä mulle mitään. Aloin ihmettelemään kun hänestä ei kuulunut enää mitään ja laitoin viestin kysyäkseni mikä on, mutta sain vain vastauksen missä ilmoitti ettei lue viestejäni. En edelleenkään tiedä mitä pahaa tein ja olen aivan rikki.
Olen eronnut hyvin nopeasti viiden vuoden seurustelusuhteesta, koska ihastuin toiseen. Ei tullut ihan puskista, mutta ennen ihastumista en olisi kuvitellut eroavani. Erosimme oikeastaan viikon ihastumiseni jälkeen, enkä ole katunut. Seurustelin kyseisen ihastukseni kanssa puoli vuotta, ja olemme edelleen todella hyvät ystävät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kokenut. Oltiin juuri saatu remontoitua uusi talomme melkein valmiiksi, kolmas lapsi oli muutaman vuoden ikäinen. Mies oli siinä just ennen eroa remppahommien vuoksi ollut paljon poissa kotoa ja oli stressiäkin, kun kotihommat oli jääneet minulle, mutta tottakai luulin että se on vaan väliaikaista. Käytiin etelässäkin koko perheellä.
Uusi nainen oli netistä löytynyt, pari kk tunteneet ja muutaman viikon päästä ilmoituksesta se lähti, kaikki oli lasten asuminen mukaanluettuna suunniteltu valmiiksi ja kerrottiin vain minulle miten etenee.
Mulle lopulta jäi se hieman keskeneräinen talo ja lapset. Se kännykän jatkuva plaraaminen ei ollutkaan rakennushommiin liittyvää vaan uuden rouvan kanssa whatsappailua. Siinä samalla sitten herra kertoi miettineensä eroa jo vuosia, että kyllähän sitä vähän perseelleni tipahdin.
Sen verran siitä on jo aikaa, että olen pääsemässä yli. Mies elää uuden naisen kanssa ja.... remontoi taas :D
Lapsia näkee kun ehtii.
Kyllähän sitä jälkiviisaana miettii, että kaiken näköisiä enteitä olisi voinut nähdä. Mutta kun elämäntilanne on tommoinen stressaava, työt, remontit, pienet lapset... ja toinen ei sanallakaan suostu puhumaan asioista... että kyllä tämä tästä jne.
Oikein hienoja puolisoita olettekin löytäneet. 🙄
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskon näihin puskista tulleisiin eroihin, koska olen itse tehnyt niin. Olen jättänyt tyttöystäväni hetken mielijohteesta. En koskaan lakannut välittämästä hänestä. Taisin vain pelästyä, vaikka en tänä päivänäkään ole täysin varma mikä minuun meni.
Vierailija kirjoitti:
Oikein hienoja puolisoita olettekin löytäneet. 🙄
Sehän se olisikin hauskaa jos ihmiset jo heti alkajaisiksi kertoisivat avoimesti että eivät ole kovin uskollisia tyyppejä, voivat äityä sairaalloisen mustasukkaiseksi, on addiktiivinen persoonallisuus, kaipaa kumppania lähinnä heikon itsetunnon pönkittäjäksi.
Juonipaljastus: ei ne kerro.
Toinen juonipaljastus: ihmiset voi muuttua. Voi tapahtua jotakin mikä muuttaa persoonallisuuden täysin tai saa piilevän pimeän puolen puhkeamaan.
Kolmas juonipaljastus: ihmiset eivät aina tunne itseään kovin hyvin eivätkä tiedä mitä haluavat. Tällaiset puuhaavat intopinkeänä perhe-elämää omakotitaloineen ja lapsineen kunnes sitten yhtenä kauniina päivänä "tajuavat" ettei se elämä olekaan yhtään heidän juttunsa vaan sinkuksi pitää päästä hetipaikalla, viis siitä miten perhe jää kärsimään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oikein hienoja puolisoita olettekin löytäneet. 🙄
Oma vika kun en katsonut tulevaisuutta kristallipallosta. 🙄
Kirjaimellisesti en, mutta käytännössä kyllä.
Kaikki romahti kun kaiken piti olla todella hyvin, ja olimme sitten nimellisesti yhdessä vielä joitain kuukausia kun toivoin että rakentaisimme suhteemme uudelleen. Toinen osapuoli kuitenkin vain valehteli yrittävänsä ja erosimme siis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oikein hienoja puolisoita olettekin löytäneet. 🙄
Sehän se olisikin hauskaa jos ihmiset jo heti alkajaisiksi kertoisivat avoimesti että eivät ole kovin uskollisia tyyppejä, voivat äityä sairaalloisen mustasukkaiseksi, on addiktiivinen persoonallisuus, kaipaa kumppania lähinnä heikon itsetunnon pönkittäjäksi.
Juonipaljastus: ei ne kerro.
Toinen juonipaljastus: ihmiset voi muuttua. Voi tapahtua jotakin mikä muuttaa persoonallisuuden täysin tai saa piilevän pimeän puolen puhkeamaan.
Kolmas juonipaljastus: ihmiset eivät aina tunne itseään kovin hyvin eivätkä tiedä mitä haluavat. Tällaiset puuhaavat intopinkeänä perhe-elämää omakotitaloineen ja lapsineen kunnes sitten yhtenä kauniina päivänä "tajuavat" ettei se elämä olekaan yhtään heidän juttunsa vaan sinkuksi pitää päästä hetipaikalla, viis siitä miten perhe jää kärsimään.
Tuollaiset asiat näkee kyllä ihmisestä kun tareeksi tutustuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Myönnän että olen katkaissut pari ahdistavaa muuta kuin parisuhdetta tavalla, jota tuo toinen voi väittää yllätykseksi.
Kaveri tunki liian lähelle. Näki mut ihan erilaisena kuin olen, ei kuunnellut mitä sanon, vaan ylläpiti omaa illuusiotaan minusta ja hukutti ystävyydenvakuutteluihinsa. Halusi jutella ja nähdä koko ajan. Yritti sisällyttää mut kaikkeen tekemiseensä viitsimättä kysyä mun mielipidettä.
Näissä tilanteissa olen vain häipynyt ja lopettanut yhteydenpidon.
En ole katunut.Entä hävennyt? On tuo aika kypsymätöntä käytöstä.
Mikä kypsiä meidän pitäisi olla että olisi oikeus olemassaoloon? Toimimme kaikki niillä eväillä mitä silloin on. Hän teki mitä pystyi silloi,ei enempää. On tapauksia jotka on niin vaikeita ettei kukaan osaa käsitellä niitä tai olla kypdä läsnäolossaan .
Oikeus olemassaoloon on eri asia kuin häpeä. Häpeä auttaa ottamaan jatkossa opikseen kokemuksistaan ja toimimaan paremmin.
Mitä häpeää pitäisi tuntea että on olemassa ja elää itselleen ? Tuossa oli kyse ystävyyssuhteen katkaisusta. Tiedän että jotkut ystävyyssuhteet voi olla tosi sairaita. Olen itse ollut nuorena ja myös minulle on oltu. Ei ole mitään häpeää vetää rajat ja lopettaa ystävyyttä jos niin kokee vähääkään. Ystävyys on vapaaehtoista. Avioliitto toki jo ihan ei asia.
Olen yhtä mieltä siitä, ettei ole mikään häpeä vetää rajat, ja että ystävyys on todellakin vapaaehtoista. Silti haluan täydentää, että lopulta avioliittokin on vapaaehtoinen valinta, josta saa yhtä vapaasti erota kuin sen on vapaasti valinnutkin. Ihmisen mieli voi muuttua vuosien varrella, monista syistä.
Kummankin puskien edestä ja takaa on tullut 28v aikana vaikka mitä. Kummallisinta on että tässä sitä samassa taloudessa edelleen elellään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oikein hienoja puolisoita olettekin löytäneet. 🙄
Sehän se olisikin hauskaa jos ihmiset jo heti alkajaisiksi kertoisivat avoimesti että eivät ole kovin uskollisia tyyppejä, voivat äityä sairaalloisen mustasukkaiseksi, on addiktiivinen persoonallisuus, kaipaa kumppania lähinnä heikon itsetunnon pönkittäjäksi.
Juonipaljastus: ei ne kerro.
Toinen juonipaljastus: ihmiset voi muuttua. Voi tapahtua jotakin mikä muuttaa persoonallisuuden täysin tai saa piilevän pimeän puolen puhkeamaan.
Kolmas juonipaljastus: ihmiset eivät aina tunne itseään kovin hyvin eivätkä tiedä mitä haluavat. Tällaiset puuhaavat intopinkeänä perhe-elämää omakotitaloineen ja lapsineen kunnes sitten yhtenä kauniina päivänä "tajuavat" ettei se elämä olekaan yhtään heidän juttunsa vaan sinkuksi pitää päästä hetipaikalla, viis siitä miten perhe jää kärsimään.
Tuollaiset asiat näkee kyllä ihmisestä kun tareeksi tutustuu.
Määrittele "tarpeeksi". Viidessä, kymmenessä, tai kahdessakymmenessäviidessä vuodessa ei tutustu tarpeeksi. Ei vaikka asuisi yhdessä, työskentelisi yhdessä, ei vaikka olisi lapsia ja asuntolaina. Kun toisen ihmisen pään sisään vaan ei voi nähdä vaikka tuijottaisi miten syvälle silmiin. Esimerkkejä täysin päinvastaisesta on vaikka miten paljon, myös tässä ketjussa.
armi123 kirjoitti:
Olen kokenut. Oltiin juuri saatu remontoitua uusi talomme melkein valmiiksi, kolmas lapsi oli muutaman vuoden ikäinen. Mies oli siinä just ennen eroa remppahommien vuoksi ollut paljon poissa kotoa ja oli stressiäkin, kun kotihommat oli jääneet minulle, mutta tottakai luulin että se on vaan väliaikaista. Käytiin etelässäkin koko perheellä.
Uusi nainen oli netistä löytynyt, pari kk tunteneet ja muutaman viikon päästä ilmoituksesta se lähti, kaikki oli lasten asuminen mukaanluettuna suunniteltu valmiiksi ja kerrottiin vain minulle miten etenee.
Mulle lopulta jäi se hieman keskeneräinen talo ja lapset. Se kännykän jatkuva plaraaminen ei ollutkaan rakennushommiin liittyvää vaan uuden rouvan kanssa whatsappailua. Siinä samalla sitten herra kertoi miettineensä eroa jo vuosia, että kyllähän sitä vähän perseelleni tipahdin.
Sen verran siitä on jo aikaa, että olen pääsemässä yli. Mies elää uuden naisen kanssa ja.... remontoi taas :D
Lapsia näkee kun ehtii.
Kyllähän sitä jälkiviisaana miettii, että kaiken näköisiä enteitä olisi voinut nähdä. Mutta kun elämäntilanne on tommoinen stressaava, työt, remontit, pienet lapset... ja toinen ei sanallakaan suostu puhumaan asioista... että kyllä tämä tästä jne.
Mutta olisiko se mitään auttanut, jos olisit alkanut epäillä aiemmin?
Kyllä sitä alkaa miettiä näitä lukiessa, että ihmiset kaipaa nykyään ihmeellisiä pilvilinnoja, tavallinen elämä ei riitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oltiin seurusteltu noin 2 vuotta. Edellisenä viikonloppuna kaikki oli vielä "hyvin", kokattiin yhdessä hieno illallinen ja pidettiin leffailta. Mies kertoi mulle rakastavansa mua, ja mietittiin, mitä voitaisiin tehdä seuraavina viikonloppuina. Viikko tämän jälkee sain vain viestin puhelimeen, että tämä ei voi jatkua näin. Nähtiin seuraavana päivänä ja mies ilmoitti, että haluaa erota. Mies lateli pitkän listan, mikä minussa ja suhteessa oli vikana. Yhtäkään näitä asioita en ollut etukäteen kuullut. Jälkeenpäin analysoin tilannetta ja tulin siihen tulokseen, että tämä mies oli juuri sellainen konfliktinvälttelijä. Me ei oikeastaan koskaan riidelty, jälkikäteen miettien olisin voinut huomata jonkin olevan pielessä vain siitä, että miehellä kesti viimeisen viikon aikana tolkuttomasti vastata viesteihin. Uskoin sen johtuvan kiireestä.
Nää konfliktin välttelijät on kyllä yksiä saatanoita tietyssä mielessä. Ikinä ei puolella sanallakaan vihjata, että jokin on pielessä, mutta sitten omassa mielessä kerätään pienistä puroista valtavaa jokea, joka vain sylkäistään ulos yhtäkkisesti ja se on sitten siinä. En tiedä voiko toista kohtaan olla epäreilumpi. Siinä on paha oikein kommentoida yhtään mitään, kun tekstiä tulee tyyliin vuosien takaa, mistä ei itsellä ole edes muistikuvaa. Kaikki tuolla tavalla yhteen ympättynä antaa tietysti vaikutelman, että olet yksi ihmishirviö. Vaikuttaa itsetuntemukseen kyllä todella kovasti niin itseä, kuin muitakin kohtaan.
Niin, eikä siinä saa mahdollisuutta korjata tekemisiään tai asenteitaan kun toinen ei kerro mikä mättää.
Varmasti tuollaisia on. Mutta tuskin kyseessä mikään valtaosaa edustava tapaus silti on. Joskus eroon liittyy tosiaan kolmas osapuoli, mutta niinpäin, että jo pitkään huonoa parisuhdetta on siedetty, kunnes sitten, kun kolmas osapuoli ilmestyy kuvioihin, on riittävästi syytä ja motiivia panna ero vireille. Huonokin parisuhde saattaa tuntua yksinoloa paremmalta vaihtoehdolta siihen saakka, kunnes tulee vaihtoehto tarjolle.
Jos kyseessä on tällainen ainutkertainen tavallisen ihmisen tapahtumaketju, eikä mikään tavan vuoksi jatkuvasti kaikkia sarjapettävä sikailija, niin valehtelu ja esittäminen ei yleensä ole mitenkään totuttua eikä helppoa. Tai eihän siinä välttämättä tarvitse erityisemmin edes valehdella, jos ihastuu toiseen. Riittää, että ei kerro asiasta oma-aloitteisesti ja jos toinen ei kysy, niin asia ei koskaan tule ilmi. Kysyttäessä voi silti vastata totuudenmukaisesti ja näin olla koko ajan rehellinen. Tilanne voi kuitenkin vaivata pettäjää huomattavasti ja sen lopulta paljastuessa ja lauetessa olla suuri helpotus.