Oletko kokenut täysin puskista tulleen eron?

Vierailija kirjoitti:

Minulle kävi avioliitossani näin. Olimme onnellisia. Mies kuitenkin sairastui psyykkisesti (maanis-depressiivisyys), elämässä oli paljon kiireitä joten onnistui pitkään piilottelemaan vaikeutuvan oireilunsa. Teki paljon muttei kuitenkaan "järjettömän" paljon töitä jne. Suhde ei kuitenkaan voinut huonosti, oli parisuhdeaikaa, syvällisiä keskusteluja, käytös ei muuttunut ym. Jälkiviisaana sitä nyt tietysti huomaa kaikkia pieniä juttuja, mutta siinä tilanteessa jossa ei tiedä että jotain on vinossa, niin todellakaan ei. Ero oli shokki myös koko lähipiirille joten en ole ainoa jonka mielestä kaikki näytti olevan ok.

Ei todellakaan ollut. Mies oli maniapäissään tehnyt ison velan, pyörittänyt useita naisia, käynyt maksullisissa jne.  Tunnusti sitten kun omatunto alkoi erään depisromahduksen aikaan painaa sietämättömästi.

Jätin miehen välittömästi ja selitin kysyjille rehellisesti mistä "shokkiero" johtui. En minä ollut se jolla siinä tilanteessa oli jotain hävettävää. Nykyään mies on hoidossa. Toipumaan päin, luulisin, tai mistäs minä voisin sen tietää. 

Tottakai harmittaa että ero tuli, että tulin petetyksi, että mies ei ollut hakenut apua jo nuoruudessaan kun bipo ensimmäisen kerran nosti rumaa päätään. Minä kuitenkin olen yhä mieleltäni terve jne. Mies taas ei pääse eroon sekoilumuistoistaan milloinkaan ja joutuu todennäköisesti elämään loppuikänsä ammattilaisten kytättävänä. 

Nämä jankuttajat jotka väittävät että "ihan varmasti etukäteen oli jotain merkkejä" ovat justiinsa niitä ihmisiä jotka uskovat olevansa niin viisaita ettei tällaista voisi ikimaailmassa sattua omalle kohdalle. Elämä voi kuitenkin yllättää aivan kenet vaan, ja kahta pahempi paikka jos käsitykset omasta viisaudesta ovat olleet etukäteen ylimitoitetut. : )

Entäs ne joiden mies lähtee ihan vaan pillun perään

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se voi puskista tulla. Läheinen ystävä oli ehtinyt vuoden olla naimisissa ja kaikki tuttavapiirissäkin luuli että kaikki on hyvin. Vaikuttivat rakastuneilta ja onnellisilta. Ei näkyviä riitoja tms. Eräänä iltana mies kehui rakastavansa ystävääni ja oli tehnyt illallisen jne. Aamulla mies kertoi eroavansa välittömästi ja toinen nainen oli ollut jo pidemmän aikaa.

Se oli sitten 'viimeinen ehtoollinen' se illallinen.

Ja mikäänkö ei ollut vihjannut siihen, että toinen ei voi hyvin?

Tai että toinen ei ole luotettava?

Sori vaan, mutta en usko.

Ja sinähän tiedät. Ei ole sinulle sattunut, mutta olet kuullut yhdestä tapauksesta ja nyt tiedät kaiken.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se voi puskista tulla. Läheinen ystävä oli ehtinyt vuoden olla naimisissa ja kaikki tuttavapiirissäkin luuli että kaikki on hyvin. Vaikuttivat rakastuneilta ja onnellisilta. Ei näkyviä riitoja tms. Eräänä iltana mies kehui rakastavansa ystävääni ja oli tehnyt illallisen jne. Aamulla mies kertoi eroavansa välittömästi ja toinen nainen oli ollut jo pidemmän aikaa.

Se oli sitten 'viimeinen ehtoollinen' se illallinen.

Ja mikäänkö ei ollut vihjannut siihen, että toinen ei voi hyvin?

Tai että toinen ei ole luotettava?

Sori vaan, mutta en usko.

Ja sinähän tiedät. Ei ole sinulle sattunut, mutta olet kuullut yhdestä tapauksesta ja nyt tiedät kaiken.

Taitaa olla sama ihminen joka hiljattain jossain ketjussa oli sitä mieltä, että ihmisen pitää ennakkoon hankkia niin kattavat vakuudet itselleen, että tulotaso ei laske lainkaan vaikka loppuikänsä ajan olisi täysin invalidi jonkun yllättävän tapahtuman seurauksena. Sivusta on helppo huudella!

Vierailija kirjoitti:

Nämä jotka kommentoivat, että näin ei voi tapahtua ja että kaikki merkit kyllä on ollut näkyvissä jne. eivät taatusti ole itse sitä kokeneet ja oikeen piehtaroivat siinä paremmuudessaan, että kyllä sen tietää ja minulle ei koskaan käy niin. 

Minullepa kävi. Olimme olleet alle vuoden naimisissa, yhteisestä päätöksestä (tai oikeastaan mies sitä enemmän halusi) yritimme lasta. Edellisenä iltana vielä yritimme kun sitten aamulla mies sanoi, että musta tuntuu että en rakasta sua enää ja se oli siinä. Tänä päivänäkään en tiedä syytä ja ei todellakaan ollut mitään riitoja tms. ja tuo vauvan yrittäminen vielä kuvioissa jne. Kai sille tuli joku viime hetken paniikki tai toinen nainen. Ja olimme olleet ennen naimisiinmenoa yhdessä viisi vuotta eli ollut sekään mikään hätiköity päätös. 

Sukulaiselleni kävi niin, että mies lähti ostamaan tupakkaa ja ei tullut takaisin. Muutaman päivän päästä ilmoitti, että on muuttanut toisen naisen luo.

Ja ei kyllä ulkopuoliset, kuten me sukulaisekaan olisi arvanneet. Hyvät välit pariskunnalla ja halailivat toisiaan ja kaksi pientä lasta. Onnellisen oloisia ihmisiä. Mutta niin vain mies häipyi tupakanostoreissulle.

Onneksi en ole kokenut tuollaista avioliitossa tai vakavassa suhteessa. Voin vain kuvitella, miten maailma romahtaisi. Nuorena en meinannut päästä yli siitä, kun kaikki oli hyvin ja näimme lähes päivittäin, mutta yhtäkkiä poikaystävä lakkasi viideksi päiväksi vastaamasta viesteihin, ja kun tekstari lopulta tuli, hän jätti siinä minut. Hän ei koskaan selittänyt, mitä tapahtui. En tiedä, miten selviäisin, jos näin tapahtuisi "aikuisessa" suhteessa.

Eka seurustelusuhteeni 18-vuotiaana päättyi tuollein ihan yhtäkkiä ja vieläpä mesen välityksellä. Raukkamainen tapa jättää toinen, mutta kakaroita me oltiin kumpikin.

Minulla on niin vahva vaisto ja pystyn tunnistamaan ihmisten tunnetiloja joten en ole koskaan tuollaista eroa kokenut. Aina se tunne on jostain tullut ettei kaikki ole kunnossa. Se on voinut tulla todella pienestäkin asiasta. Olen vain vaistonnut.

Ja sitten mies onkin jättänyt.

Kun nuorena seurustelin, poikaystävä teki täydellisen katoamistempun. Soitin hänelle yhtenä iltana, ja kuulin hänen kämppikseltään, että poikakaveri oli muuttanut pois ( se oli aikaa ennen kännyköitä.) Minulle hän ei ollut puhunut mitään muuttosuunnitelmistaan. 

Täysin puskista ymmärtäisin niin ettei asioista ole juteltu, toinen olettaa asioiden olevan hyvin, mutta se jonka mielestä asiat eivät ole hyvin ei niistä puhua pukahda, saattaa ehkä käyttäytyä jossain tilanteissa oudosti tms... mutta kukaan ei ole ajatustenlukija, vaan pitää puhua. Puhua. Puhua. Ja vielä kerran puhua. Miksi jotkut on niin nössöjä ettei voi puhua. Vi**u.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun pitkä avioliittoni kävi hyvin lähellä eroa tänä kesänä, se olisi tullut miehelleni ihan puskista. Hänen mielestään meillä oli kaikki hyvin, minä koin olevani yksinäinen ja näkymätön hänelle. Olisin toivonut yhteistä aikaa ja huomiota, mies keskittyi omiin harrastuksiinsa ja menoihin.

Yritin useamman vuoden puhua asiasta, kaikilla osaamillani tavoilla. Puhuin asiallisesti ja riitelemällä, itkemällä, kerroin jopa eroajatuksistani. Mies ohitti tämän kaiken tyynesti, piti tätä kuulemma ”kiukutteluna ja kontrollointina”. Suuttui silmittömästi kun puhuin asiasta. Kävimme terapiassakin ilman mitään apua.

Sitten tapahtui jotain muuta, mikä kai tavallaan pelasti liittomme. Ajauduin toisen miehen syliin, vain hetkeksi, mutta mies vaistosi jotain tapahtuneen. Se lopulta muutti hänen asennoitumisensa minuun ja pystymme rakentamaan uudelleen. Hitaasti mutta edeten, ensimmäistä kertaa vuosiin olen onnellinen liitossani. Jos mitään ei olisi tapahtunut, olisin ottanut eron, vaikka mieheni mielestä ”kaikki oli hyvin”.

Tämä. Jostain syystä monille ero tulee täysin puskista, vaikka toinen on yrittänyt puhua pitkään ongelmakohdista. 

Itse en käsitä miksei mies kuullut mitään mitä sanoin. Hän turhautui heti kun yritin sanoa jotain "negatiivista". Puhuin hyvällä, huonolla, itkien ja asiallisesti. Ikinä mikään ongelma ei mennyt jakeluun. Tai itse asiassa meillä oli YKSI iso ongelma, mutta mies ei vain saanut sitä päänsä sisään. Ero tuli hyvin puskista, vaikka olin sitä 2 vuotta yrittänyt vältellä. 

Näinhän se usein valitettavasti menee. Toinen ei korvaansa lotkauta vaikka puoliso yrittää toistuvasti puhua asioista, selvittää ongelmia. Ei kiinnosta yhtään. Sitten kun se puoliso lyö erokortin pöytään, ollaan yhtäkkiä valmiita kaikenmaailman pariterapiaan ja keskusteluun mikä on aiemmin ollut naurettavaa tai muuten vaan hyödytöntä "kun ei mitään oikeaa ongelmaa ole". Usein se vaan on myöhäistä silloin...ja sitten ihmetellään miten se noin lähti.

No meillä oli todella hyvä suhde. Mies oli minua kohtaan todella ihana. Viihdyimme yhdessä, suunnittelimme asioita yhdessä. Ja minä ihmettelin kavereden paskoja parisuhteita, kun meidän ei todellakaan ole sellainen.

No, yhtäkkiä mies sanoikin että hän on päättänyt että erotaan. Täysin ilman ennakkovaroitusta, ilman selityksiä. Muutaman päivän päästä kysyin että mitä ihmettä nyt, ja silloinkaan ei saanut sanottua juuri mitään.

Kaikille muillekin eromme oli järkytys. Meillä oli hyvä suhde ja olimme onnellisia. Ei siis ollut etääntymistä, yksinäisyyttä ja välttelyä.

Mutta toinen nainen töissä. Oli kuulemma alkanut flirttailla, ja meidän 12 vuotta kestänyt suhde päättyi siihen.

Kyllähän se aika uskomattomalta kuulostaa, kun minäkin oletin aina että eroon päättyvät parit ovat sellaisia, että ennen eroa parisuhteessa menee huonosti. Ja meillä nimenomaan meni hyvin.

Parisuhde on aina riski, koska ei toisen ihmisen ajatuksia kukaan pysty 100%sti tuntemaan ja tietämään (ellei kuvittele olevansa jonkin sortin meedio).

Se on tosiaankin aika ylimielistä väittää tuntevansa puolisonsa täysin, kuten joku tuolla aiemmin kirjoitti.

-

Olen tässä viidenkympin korvilla todistanut kaksi lähipiirin eroa, joista toinen tuli kyllä puskista ihan täysin, sillä tätä pariskuntaa itsekin olen pitänyt malliesimerkkinä hämmästyttävän onnellisesta liitosta, jossa kaikki tuntui olevan hyvin: naimisiin mentiin 22-vuotiaina, saatiin kolme lasta, elettiin ruuhkavuodet, ostettiin asunto, maksettiin asunto, selvittiin monista vastoinkäymisistä (mm. terveydellisistä ja taloudellisista), lapset muuttivat kotoa, matkusteltiin kahdestaan (myös lasten ollessa vielä alaikäisiä), kutsuttiin ystävät muutamia kertoja vuodessa saman pöydän ääreen, harrastettiin yhdessä, mutta molemmilla oli omaakin aikaa...

Oli turvaverkkoja, oli varallisuutta, oli kaikki niin hienosti, kunnes yhtenä aamuna mies lähti töihin koskaan kotiin palaamatta.

PAM!

Syy oli tietenkin n. 15 vuotta nuorempi nainen, jonka luo muutti uutta perhettä perustamaan...

-

Jätti ex-vaimolle kyllä kodin ja tavarat.

Erittäin "lohdullista".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin ensimmäisen tyttöystäväni kanssa 8 v. Pakkasi kamppeensa ja lähti yksi päivä aivan yllättäen, sanoi että halusi kokea enemmän ennen kun sitoutuu. Ihan ymmärrettävää, olimme toistemme ensimmäiset seurustelukumppanit, mutta hän olisi todellakin voinut hoitaa eron hienotunteisemmin ja kommunikoida enemmän. Lähtö tuli aivan puskista, vielä päivää aiemmin sanoi rakastavansa ja oli hyvin hellä. Tämä noin 15 vuotta sitten, nyt olen naimisissa ja välillä tulee kyllä hieman vainoharhaisia hetkiä vieläkin.

Niinpä. Tuo puskista tulemineb on juuri sitä, että toinen pussailee, haluaa, ja ilmoittaa rakastavansa. Eihän se tulisikaan niin puskista, jos jotain hiipumisen merkkejä olisi näkyvillä.

Olisikohan tässä kyse niin tunnevammaisista ihmisistä että heille rakastaminen on päätös ja järkeilyn tulos ilman tunnetta. Sitten simuloivat käytöstä jonka ajattelevat kuvastavan rakastamista. Tällä lailla "rakkauden" kohteen voi vaihtaa lennosta kun mitään aitoa tunnetta ei ole. Ovat vakuuttavia koska uskovat itsekin toimintansa olevan rakkautta ja olettavat että muut toimivat samoin.

Toinen näkökulma asiaan on, että ei välttämättä ole myöskään järkevää aina uskoa ulkoisten merkkien kuten pussailun, seksin tms. olevan sataprosenttisen varma merkki aidosta rakkaudesta. Siinä on toki monta tasoa, sinisilmäisyys-luottamus-epäluulo-tieto ja ehkä väleihinkin jotain vivahteita. Ei kenenkään tulisi elää laput silmillä ja pilvilinnoissa pelkästään omista lähtökohdistaan, että kun minulla on nyt kaikki hyvin, niin tuolla toisellakin on. Eron tuleminen ihan täysin puskista voi olla mahdollista, mutta suurin osa ihmisistä on niin huonoja feikkaamaan ja valehtelemaan, että useimmiten jotain merkkejä on ilmassa. Jos vain itsellä on edes joskus antennit pystyssä, joku merkki on nähtävissä.

Kehotat siis kaiken aikaa suhtautumaan ihmisiin epäluuloisesti? Sinulla on varmasti hienoja ihmissuhteita.

Ei, vaan että esimerkiksi oman puolison kanssa voi tehdä joskus myös niin, että kysyy häneltäkin asioiden tilaa, eikä vain päivästä toiseen oleta omista lähtökohdistaan tilanteita. Toisaalta se kysyminen ei auta, jos ei aidosti ole halukas ja kykeneväinen siihen, että negatiivistakin voi sitten tulla vastaan. Tai että kysymysmuoto on: "meillähän menee kaikki niin hyvin, eikö menekin?", joka nostaa kynnystä vastata, ettei ihan kaikki olekaan ok.

En tiedä millaisessa holhoussuhteessa sinä elät, mutta meillä elää kaksi aikuista ihmistä ja me puhutaan asioista rehellisesti. Ei vatvota suhteen tilaa edes kuukausittain, mutta tässä sitä ollaan tyytyväisinä 10 vuotta myöhemmin. Jos minun pitäisi säännöllisesti kuulustella miestäni suhteen tilasta niin kyllä kannattaisi laittaa vaan lusikat jakoon. Toki jos parisuhteessa ei puhuta silloin kun mättää niin ehkä kannattaa koko ajan kysellä että "rakastatko mua vielä tänään?".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun pitkä avioliittoni kävi hyvin lähellä eroa tänä kesänä, se olisi tullut miehelleni ihan puskista. Hänen mielestään meillä oli kaikki hyvin, minä koin olevani yksinäinen ja näkymätön hänelle. Olisin toivonut yhteistä aikaa ja huomiota, mies keskittyi omiin harrastuksiinsa ja menoihin.

Yritin useamman vuoden puhua asiasta, kaikilla osaamillani tavoilla. Puhuin asiallisesti ja riitelemällä, itkemällä, kerroin jopa eroajatuksistani. Mies ohitti tämän kaiken tyynesti, piti tätä kuulemma ”kiukutteluna ja kontrollointina”. Suuttui silmittömästi kun puhuin asiasta. Kävimme terapiassakin ilman mitään apua.

Sitten tapahtui jotain muuta, mikä kai tavallaan pelasti liittomme. Ajauduin toisen miehen syliin, vain hetkeksi, mutta mies vaistosi jotain tapahtuneen. Se lopulta muutti hänen asennoitumisensa minuun ja pystymme rakentamaan uudelleen. Hitaasti mutta edeten, ensimmäistä kertaa vuosiin olen onnellinen liitossani. Jos mitään ei olisi tapahtunut, olisin ottanut eron, vaikka mieheni mielestä ”kaikki oli hyvin”.

"Ajauduin toisen miehen syliin" "Miehen asenne muuttui" eli miehen syy! *Huutonaurua*

Voi myssyn tyhjyys!

Mies ei välitä, ei ole kiinnostunut, olet kuin ilmaa, ei läheisyyttä jne. Kaikkensa suhteen eteen yrittänyt nainen erehtyy, tekee virheen ja ajautuu toisen syliin epätoivoissaan. Mies vaistoaa jotain, alkaa korjata tilannetta ja "palaa takaisin", eli yhdessä siis jatketaan, vaikka nyt elämä perustuu pettämiselle ja valheelle.

Ja kyllä, alun perin mies oli kylmä ja kaukana, ei ollut suhteessa mukana, eli syyllinen asian ikävään käänteeseen. Väärin on pettää, mutta enpä menisi syyttelemään tässä tapauksessa. Tulee muuten mieleeni, että mahtoiko tuossa yhdessä viileässä vaiheessa miehellä olla jotain sutinaa omalla tahollaan?

Aika jäätävä ketju. Mies vannoo rakastavansa, ja muuttaa seuraavana päivänä uuden (nuoremman) naisen luokse. En voi käsittää.

Kärsin pitkään huonosta itsetunnosta,kun minut jätettiin täysin yllättäen toisen naisen vuoksi 6 yhteisen vuoden jälkeen.Sydän särkyi palasiksi.Syytin itseäni pitkään ja mietin mitä olisin voinut tehdä toisin.Loppujenlopuksi elämäni muuttui eron jälkeen paremmaksi,voi kun olisin vain eron hetkellä tiennyt sen enkä säälinyt itseäni niin kauan.

Vierailija kirjoitti:

Aika jäätävä ketju. Mies vannoo rakastavansa, ja muuttaa seuraavana päivänä uuden (nuoremman) naisen luokse. En voi käsittää.

Hyytävää on. Mies istuu raskaana olevan naisensa kanssa sohvalla aamusella suukottelemassa ja kas, illalla kantaakin pakaaseja uuden naisen asuntoon, erästä kommenttia lainatakseni..

Minkkisiä riittää...

Mua ainakin mietityttäis "uutena" naisena, että entäs jos sama tapahtuu itselleni? Miksi minä olisin parempi kuin jätetty? Eihän tuollaiselle uskalla poikkipuolista sanaa sanoa, kun jo hyppää reppunsa kanssa taksiin ja häipyy sanaakaan sanomatta. Ystävät sitten kertovat, kuinka seuraavana päivänä oli yhdessä jonkun naisen kanssa. Alkaa mennä luottamus ihmiseen.

Helppo se on lähteä jos ei yhteisiä asuntolainoja. Asuu vuokralla ja on tuulen huuhtoma perse. Kamat autoon ja helvettiin, sellaista lempi on.

Vierailija kirjoitti:

Helppo se on lähteä jos ei yhteisiä asuntolainoja. Asuu vuokralla ja on tuulen huuhtoma perse. Kamat autoon ja helvettiin, sellaista lempi on.

Ai-van! Ja saa rrrrakastaaaa tulisesti ensihuumassa ja intohimoisena hehkuttaen ja heti kun alkaa tuntua haisuakaan jostain keskusteluhalukkuudesta, kotitöiden jakamisista tai huomisen suunnitelmista, niin eiku tupakkia ostamaan tai ärrälle lottaamaan. Mitäs rupesi mitään kämpänostojuttujaan tai jotain ahdistavia tulevaisuushöpötyksiä haaveilemaan. Inhottavaa!!! Tuoretta lihaa sen on oltava, yön yli jyystetty on jo käytettyä ja kyllästyttävää!!!

En ole kohdannut puskista jättämistä koskaan miehen toimesta, vaan ystäväni, naisen.

.

Elimme myötä- ja vastamäet yhdessä liki kymmenen vuotta.

Vietettiin iloista elämää.

Minulla oli mies, hänelläkin seurustelusuhde.

Ei lapsia kummallakaan.

.

Eräänä päivänä tavanomaisesti soitin hänelle: "Valitsemanne numero ei ole käytössä."

Mitä kummaa?

.

Ei ollut vielä ainakaan minulla nettiaika, joten kirjoitin kirjeen ihan kynällä ja paperilla kysellen, miksi numero on muuttunut, mitä tein väärin, olenko loukannut yms.jne.

Vastaus myös kynällä ja paperilla oli kylmä:

"Toivon, ettet ota minuun enää yhteyttä. Toivon sinulle paljon kivoja uusia ystäviä ja kavereita!"

Tosi kylmäksi asian teki se, ettei minulla koskaan ole ollut "kivoja ystäviä ja kavereita" ja hän toki tiesi sen, mutta se on mun ongelma, etten kestä tyhmiä ihmisiä.

.

Hän sitten oli kylmä, tunteeton, ei tyhmä.