Oletko kokenut täysin puskista tulleen eron?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se voi puskista tulla. Läheinen ystävä oli ehtinyt vuoden olla naimisissa ja kaikki tuttavapiirissäkin luuli että kaikki on hyvin. Vaikuttivat rakastuneilta ja onnellisilta. Ei näkyviä riitoja tms. Eräänä iltana mies kehui rakastavansa ystävääni ja oli tehnyt illallisen jne. Aamulla mies kertoi eroavansa välittömästi ja toinen nainen oli ollut jo pidemmän aikaa.

Se oli sitten 'viimeinen ehtoollinen' se illallinen.

Ja mikäänkö ei ollut vihjannut siihen, että toinen ei voi hyvin?

Tai että toinen ei ole luotettava?

Sori vaan, mutta en usko.

Tutustuin ja ystävystyin yhden ihmisen kanssa, joka oli jätetty puskista.

Olin aluksi tyrmistynyt ja hänen puolellaan.

Mutta kun tutustuin häneen paremmin, huomasin että kyseessä on mestaroija. Sellainen erinomainen besserwisser, jonka seurassa tuntee kasvavaa ahdistusta, vaikka mitään syytä ei pitäisi olla. Sellainen pätevä selviäjä, jonka kanssa alkaa piilotella heikkouksiaan, jotta kelpaisi. Ensin ajattelee, että onpa mallikelpoinen ihminen, minähän kehityn tässä itsekin paremmaksi, kun koetan jäljitellä häntä. Äkkiä huomaa että ei kun mua tukehduttaa. Hänen terävät neuvonsahan ovat suoranaisia loukkauksia.

Silloin ymmärtää, miksi se puoliso häipyi.

Kaikki jätetyt eivät ole besserwissereitä.

Niinpä. Mutta ei besserwisserikään itse ajattele olevansa besserwisser tai vaikka huomaisi itsessään sellaista piirrettä ,ei silti ajattele että kohta tulen sen takia jätetyksi.

Tuollainen piirre näkyy sivulliselle paljon selvemmin .

Tuo kommentointi tyylillä ”miksi ette sitä ja tätä..” ja ”kyllä ihmisen oppii tuntemaan xx vuodessa” on puolustuskeino. Kun ajattelee tuntevansa ja tietävänsä kumppaninsa paremmin kuin jätetyt tunsivat omansa, varmistelee itselleen että minulle ei voi noin käydä. Elämässä vaikeinta on hyväksyä epävarmuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myönnän että olen katkaissut pari ahdistavaa muuta kuin parisuhdetta tavalla, jota tuo toinen voi väittää yllätykseksi.

Kaveri tunki liian lähelle. Näki mut ihan erilaisena kuin olen, ei kuunnellut mitä sanon, vaan ylläpiti omaa illuusiotaan minusta ja hukutti ystävyydenvakuutteluihinsa. Halusi jutella ja nähdä koko ajan. Yritti sisällyttää mut kaikkeen tekemiseensä viitsimättä kysyä mun mielipidettä.

Näissä tilanteissa olen vain häipynyt ja lopettanut yhteydenpidon.

En ole katunut.

Entä hävennyt? On tuo aika kypsymätöntä käytöstä.

Mikä kypsiä meidän pitäisi olla että olisi oikeus olemassaoloon? Toimimme kaikki niillä eväillä mitä silloin on. Hän teki mitä pystyi silloi,ei enempää. On tapauksia jotka on niin vaikeita ettei kukaan osaa käsitellä niitä tai olla kypdä läsnäolossaan .

Oikeus olemassaoloon on eri asia kuin häpeä. Häpeä auttaa ottamaan jatkossa opikseen kokemuksistaan ja toimimaan paremmin. 

Mitä häpeää pitäisi tuntea että on olemassa ja elää itselleen ? Tuossa oli kyse ystävyyssuhteen katkaisusta. Tiedän että jotkut ystävyyssuhteet voi olla tosi sairaita. Olen itse ollut nuorena ja myös minulle on oltu. Ei ole mitään häpeää vetää rajat ja lopettaa ystävyyttä jos niin kokee vähääkään. Ystävyys on vapaaehtoista. Avioliitto toki jo ihan ei asia.

Olen yhtä mieltä siitä, ettei ole mikään häpeä vetää rajat, ja että ystävyys on todellakin vapaaehtoista. Silti haluan täydentää, että lopulta avioliittokin on vapaaehtoinen valinta, josta saa yhtä vapaasti erota kuin sen on vapaasti valinnutkin. Ihmisen mieli voi muuttua vuosien varrella, monista syistä.

Totta kai näin on. Tässä alunperin puhuttiinkin siitä että on häpeä yhtäkkiä jättää ilman mitään varoitusta.

Ettei yhtään saa sanottua etukäteen jo matkan varrella mikä mättää.

Kyllä olen tullut jätetyksi puskista. Eikä minulle ole vieläkään selvinnyt, että mikä liitossamme mätti. Ex ei ole suostunut kertomaan sitä enkä itse ole tajunnut vaikka olen miettinyt pääni puhki.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä olen tullut jätetyksi puskista. Eikä minulle ole vieläkään selvinnyt, että mikä liitossamme mätti. Ex ei ole suostunut kertomaan sitä enkä itse ole tajunnut vaikka olen miettinyt pääni puhki.

Ymmärrän, että ihmisillä on luontainen tarve saada tietoa ja keskustella, mutta siihen että toinen lähtee on vain yksi syy. Hän ei rakasta, onkohan koskaan aidosti edes rakastanut. Eihän se ole kenenkään syy, eikä johdu mistään pienistä jutuista mitä olisi voinut tehdä toisin. Liitossa ei välttämättä mikään muu mätäkään, asiat sujuu ja toimeen tullaan mutta pään sisällä kaikki ei ole kunnossa.

Joo, tulin jätetyksi kahdeksan päivän suhteen jälkeen. Tämä on niin absurdia, ettei voi kuin nauraa. Mies halusi suhteeseen kanssani, kun oltiin joitakin kuukausia tutustuttu. Keskusteltiin siitä, mitä parisuhde merkitsee hänelle ja minulle ja kysyin myös häneltä miksi hän haluaa suhteeseen kanssani. Alku vaikutti hyvältä, viihdyttiin yhdessä, oli romantiikkaa ja kuhertelua, syvällisiä keskusteluita jne. Tulevaisuudestakin puhuttiin leikitellen, haaveiltiin yhdessä.

Sitten tapahtui jotain. Mies suuttui kun en kai jotenkin tajunnut häntä heti, en tiedä. Kiukutteli itsekseen, jätti minut, pakkasi tavaransa ja lähti menemään. Itse olin rauhallinen, yritin keskustella, en lähtenyt mukaan hänen luomaansa draamaan, joka omasta näkökulmastani ilmestyi tyhjästä. Tulin siihen tulokseen, että mies on jotenkin epävakaa ja kykenemätön työskentelemään omien tunteidensa kanssa. Eli mielummin sylki niitä minun päälleni. Eihän tuollaisesta voi mitään tulla... Hyvä että selvisi alkumetreillä.

Tämä on pikku juttu verrattuna monen muun kohtaloon. Voimia jokaiselle! <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

kylläpä vain, jopa kolme kertaa kokenut tuon. tosin kaksi ekaa oli vain seurustelukumppaneita ja saman tempun teki kolmas eli aviomies.

erosta ei ollu kukaan puhunu sanallakaan yhtään mitään eli ihan puskista tuli kaikkina noina kolmena kertana.

Pidätkö itseäsi älykkäänä?

Pidätkö SINÄ itseäsi ystävällisenä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se voi puskista tulla. Läheinen ystävä oli ehtinyt vuoden olla naimisissa ja kaikki tuttavapiirissäkin luuli että kaikki on hyvin. Vaikuttivat rakastuneilta ja onnellisilta. Ei näkyviä riitoja tms. Eräänä iltana mies kehui rakastavansa ystävääni ja oli tehnyt illallisen jne. Aamulla mies kertoi eroavansa välittömästi ja toinen nainen oli ollut jo pidemmän aikaa.

Se oli sitten 'viimeinen ehtoollinen' se illallinen.

Ja mikäänkö ei ollut vihjannut siihen, että toinen ei voi hyvin?

Tai että toinen ei ole luotettava?

Sori vaan, mutta en usko.

Tutustuin ja ystävystyin yhden ihmisen kanssa, joka oli jätetty puskista.

Olin aluksi tyrmistynyt ja hänen puolellaan.

Mutta kun tutustuin häneen paremmin, huomasin että kyseessä on mestaroija. Sellainen erinomainen besserwisser, jonka seurassa tuntee kasvavaa ahdistusta, vaikka mitään syytä ei pitäisi olla. Sellainen pätevä selviäjä, jonka kanssa alkaa piilotella heikkouksiaan, jotta kelpaisi. Ensin ajattelee, että onpa mallikelpoinen ihminen, minähän kehityn tässä itsekin paremmaksi, kun koetan jäljitellä häntä. Äkkiä huomaa että ei kun mua tukehduttaa. Hänen terävät neuvonsahan ovat suoranaisia loukkauksia.

Silloin ymmärtää, miksi se puoliso häipyi.

Mestaroija on yleensä epähieno möläyttelijä. Itse hän sanoo olevansa suorasanainen. Kumma kyllä, jos joku puhuu hänelle yhtä suoraan, hän loukkaantuu verisesti.

Mestaroijalla on usein huomattavasti vähemmän koulutettu puoliso. Puoliso on jollain tavoin riippuvainen mestaroijasta. Tyhmän ja palvovan puolisonsa seurassa mestaroija saa päteä häiritsemättä: ei tule riitaakaan, koska suhde ei ole tasa.arvoinen.

Mestaroija on mielestään maailman viisain. Hänen ykkösfaninsa on nöyrä puoliso. Joskus puoliso on myös ainoa fani.

Tällainen avioliitto voi hyvinkin kestää hautaan asti.

Mestaroijan ja fanin ei kannata tehdä lapsia. Fanin sukupuoli saattaa olla koko perheessä pilkan aihe. Mestaroijan ja fanin lapset saattavat menestyä jollain elämänalueella. Eivät kuitenkaan parisuhteessa. He eivät ole saaneet tervettä parisuhteen mallia. Usein lapset joutuvat olemaan perheessään pikkuaikuisia, kun perheen varsinainen lapsi on fani. Tästä ei hyvä seuraa.

Ihanaa, viimeinkin joku nimesi mun tulevan ex-puolison. Edelläoleva tekstit kuvaavat hänen käytöstään nimittäin oikein hyvin, ja minä olen lähdössä koska en asetu tuohon alisteiseen fanin rooliin. Korkeakoulutettuja ollaan molemmat, mutta kyllä tässä itsensä tyhmäksi tuntee kun on näinkin pitkään katsellut ja toivonut että jospa se siitä paranee kun vaan rakastan tarpeeksi. Ei enää.

Toivon, että saan lapsille iskostettua parempaa ihmissuhdemallia, kun emme enää ole miehen välittömässä läheisyydessä.

Jätin ensimmäisen mieheni koska yhtenä kauniina päivänä tajusin etten tunne kuuluvani siihen elämään. Oltiin oltu yhdessä 12 vuotta. Mitään tunteita ei ollut jäljellä enää vaikkei hän minulle tehnyt mitään pahaa, oli hyvä isä ja kävi töissä eikä ryypännyt. Mutta minua ahdisti se, ettei elämä edennyt minnekään ja hän oli tyytyväinen siihen. Oli meille kummallekin hyväksi että suhde loppui. Mä sain elämältä lähdön jälkeen kaiken minkä halusin ja enemmänkin ja mies sai jäädä sinne omille konnuilleen ja elää sitä päivästä toiseen elämää. Erosta on sellaiset melkeinpä parikyt vuotta aikaa ja meidän lapset ovat jo aikuisia. 

Vierailija kirjoitti:

Joo, tulin jätetyksi kahdeksan päivän suhteen jälkeen. Tämä on niin absurdia, ettei voi kuin nauraa. Mies halusi suhteeseen kanssani, kun oltiin joitakin kuukausia tutustuttu. Keskusteltiin siitä, mitä parisuhde merkitsee hänelle ja minulle ja kysyin myös häneltä miksi hän haluaa suhteeseen kanssani. Alku vaikutti hyvältä, viihdyttiin yhdessä, oli romantiikkaa ja kuhertelua, syvällisiä keskusteluita jne. Tulevaisuudestakin puhuttiin leikitellen, haaveiltiin yhdessä.

Sitten tapahtui jotain. Mies suuttui kun en kai jotenkin tajunnut häntä heti, en tiedä. Kiukutteli itsekseen, jätti minut, pakkasi tavaransa ja lähti menemään. Itse olin rauhallinen, yritin keskustella, en lähtenyt mukaan hänen luomaansa draamaan, joka omasta näkökulmastani ilmestyi tyhjästä. Tulin siihen tulokseen, että mies on jotenkin epävakaa ja kykenemätön työskentelemään omien tunteidensa kanssa. Eli mielummin sylki niitä minun päälleni. Eihän tuollaisesta voi mitään tulla... Hyvä että selvisi alkumetreillä.

Tämä on pikku juttu verrattuna monen muun kohtaloon. Voimia jokaiselle! <3

Lisäys: Ollaan yli kolmekymppisiä molemmat. Eli ei ihan mitään pentuja enää...

Vierailija kirjoitti:

Jätin ensimmäisen mieheni koska yhtenä kauniina päivänä tajusin etten tunne kuuluvani siihen elämään. Oltiin oltu yhdessä 12 vuotta. Mitään tunteita ei ollut jäljellä enää vaikkei hän minulle tehnyt mitään pahaa, oli hyvä isä ja kävi töissä eikä ryypännyt. Mutta minua ahdisti se, ettei elämä edennyt minnekään ja hän oli tyytyväinen siihen. Oli meille kummallekin hyväksi että suhde loppui. Mä sain elämältä lähdön jälkeen kaiken minkä halusin ja enemmänkin ja mies sai jäädä sinne omille konnuilleen ja elää sitä päivästä toiseen elämää. Erosta on sellaiset melkeinpä parikyt vuotta aikaa ja meidän lapset ovat jo aikuisia. 

Eli olit niitä ihmisiä jotka eivät tunteneet itseään eivätkä tienneet mitä elämältä halusivat. Leikit kotia kunnes tajusit ettet halua. Harmi vaan että toinen osapuoli ja lapset elivät tosissaan sitä elämää joka oli sinulle pois heitettävä.

Sait ehkä kaiken mitä halusit, mutta hyvä sydän ei tainnut olla sillä listalla.

Itse aiheutin sellaisen. Olin reilun vuoden nostanut seurustelun lopettamista esiin tasaisin aikavälein, mutta mies sai aina suostuteltua minut jäämään. Kun vihdoin muutin toiseen kaupunkiin töiden takia, sain helpon ja puhtaan pesäeron jätkään ja ilmoitin että tämä oli tässä. Mies oli aivan ihmeissään että miksi, kaikkihan on hyvin (no ehkä hänellä olikin) ja en kuulemma antanut hänelle taroeeksi aikaa korjata suhteemme ongelmia (niin vain sen reilun vuoden).... kyllä meinasi hermo mennä siihen ruikutukseen kun taas yritti maanitella takas laittamalla eka viestiä että rakastaa ja seuraavakai huor*tteli.... oli varma että mulla oli uusi mies (ei ollut) ja muuttenkin oli tosi outo (laitto facebookkiin mua mustamaalaavan postauksen yms).. onnellinen olin kun siitä eroon pääsin. 😄

Up

Up

Up

Hieno vanha ketju. Harmi ettei osunut silmiini aiemmin. Vuosia sitten minut jätettiin yllättäen 10 vuoden avioliiton jälkeen eikä pyynnöistäni huolimatta ex halunnut edes kertoa, miten päätyi erohaluihin. Lapsikin meillä on.

Keräilin itseni palasia ja vakautin elämäämme, sillä talous ja yhteiset lainat jäivät minulle, kun ex liiteli " vapauteen". 

Vuosi eron jälkeen seurasi kummallisin ilmiö ikinä, mistä en ole kuullut muilta: yllätysyhteenmuutto. Koska osituksemme oli kesken, ex muutti kotiini takaisin. Lain mukaan en saanut vaihtaa lukkoja ja estää häntä muuttamaan osittain omistamaansa asuntoon. Häätö piti hänelle sitten käräjiltä hakea ja sehän on hidas ja pitkä homma.

Näin jälkikäteen ihmettelen edelleen, miten sitä osaa ja onnistuu jakamaan pitkään elämäänsä jonkun kanssa, joka ei ajatuksiaan pahemmin jaa, kun vain sattuu itse rakastamaan niin kovasti. Sitä hyväksyy ja antaa anteeksi monta asiaa.

Jälkikäteen sitä on helppo sanoa suureksi tyhmyydeksi, mutta niin kyyniseksi en halua tulla. Se liitto oli vain yks tummempi raita mun elämäni räsymatossa ja opetti, että kaikki ihmiset eivät kohtele puolisoitaan, kuten toivoisivat itseään kohdeltavan eli hyvä edellä eikä se ole mitenkään huonostikohdellun ansiota tai syytä.