Lue keskustelun säännöt.
Oletko kokenut täysin puskista tulleen eron?
07.11.2018 |
Oletteko kokeneet eron tilanteessa, jossa olisitte voineet pistää vaikka päänne pantiksi, että puoliso ei teistä eroa ota tai minkäänlaista erouhkaa ei parisuhteenne yllä leiju, mutta siitä huolimatta näin on tapahtunut?
Kommentit (196)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Myönnän että olen katkaissut pari ahdistavaa muuta kuin parisuhdetta tavalla, jota tuo toinen voi väittää yllätykseksi.
Kaveri tunki liian lähelle. Näki mut ihan erilaisena kuin olen, ei kuunnellut mitä sanon, vaan ylläpiti omaa illuusiotaan minusta ja hukutti ystävyydenvakuutteluihinsa. Halusi jutella ja nähdä koko ajan. Yritti sisällyttää mut kaikkeen tekemiseensä viitsimättä kysyä mun mielipidettä.
Näissä tilanteissa olen vain häipynyt ja lopettanut yhteydenpidon.
En ole katunut.Entä hävennyt? On tuo aika kypsymätöntä käytöstä.
Mikä kypsiä meidän pitäisi olla että olisi oikeus olemassaoloon? Toimimme kaikki niillä eväillä mitä silloin on. Hän teki mitä pystyi silloi,ei enempää. On tapauksia jotka on niin vaikeita ettei kukaan osaa käsitellä niitä tai olla kypdä läsnäolossaan .
Oikeus olemassaoloon on eri asia kuin häpeä. Häpeä auttaa ottamaan jatkossa opikseen kokemuksistaan ja toimimaan paremmin.
Mitä häpeää pitäisi tuntea että on olemassa ja elää itselleen ? Tuossa oli kyse ystävyyssuhteen katkaisusta. Tiedän että jotkut ystävyyssuhteet voi olla tosi sairaita. Olen itse ollut nuorena ja myös minulle on oltu. Ei ole mitään häpeää vetää rajat ja lopettaa ystävyyttä jos niin kokee vähääkään. Ystävyys on vapaaehtoista. Avioliitto toki jo ihan ei asia.
Kertoo omasta kyvyttömyydestä, jollei osaa päättää ihmisuhteita reilusti vaan kokee häipymisen olevan ainoa vaihtoehto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kumma kyllä, kun olen jutellut näiden puskista jätettyjen puolisoiden kanssa, kuva on ihan toinen.
Ulkopuolisenakin on nähnyt jo vuosia, että liitto vetelee viimeisiään. Pari ei katso toisiaan, viihdy lähekkäin, puhu toisilleen edes seurassa. Kotona on just sellaista kuin kuvitella voi: juttelu rajoittuu siihen kumpi käy kaupassa. Ollaan eri huoneissa, tehdään eri asioita, lusitaan kuin elinkautista. Se että käydään yhdessä kesälomalla pimeässä pikaisesti naidaan ei kerro hyvästä suhteesta.
Lopulta toinen kyllästyy yrittämään yhteyttä ja olemaan näkymätön. Hän pakkaa kamppeensa ja häipyy.
Toinen avaa av.n ja aloittaa valituksen siitä, miten kaikki oli hyvin ja puoliso ykskaks vaan lähti.
Ero tuli ihan puskista!Voi hyvänen aika, kylläpä olet ylimielinen. Sinäkö kuvittelet, että tiedät kaiken pariskunnan elämästä kun vähän ystävänä olet sivusta seuraillut. Kuvittelet tietäväsi mitä pariskunta keskustelee, miten käyttäytyy toistensa seurassa kahdestaan ollessaan.
Itsellä tuli ero puskista. Naimisissa 12 vuotta, kaksi yhteistä lasta. Elämä peruslapsiperhe-elämää ruuhkavuosissa. Joo, mies oli ehkä normaalia kireämpi 2-3 kuukautta ennen eroilmoitusta. Sinä aikana muistan tiedustelleeni 2-3 kertaa, että onko kaikki ok, painaako joku. Joka kerta sain vastaukseksi, että töissä painetta. Ja sen tiesinkin, että näin oli ja tyydyin vastaukseen.
Koska sellaistahan elämä on. Välillä on stressiä työhön liittyen, sairaisiin sukulaisiin tai mihin vain elämään liittyen ja se heijastuu käytökseen. Ei sitä vakaassa suhteessa heti ajattele, että nyt ollaan eroamassa jos toinen on hetkellisesti kireämpänä ja allapäin eikä sanallakaan vihjaa, että eroa miettii.
Eroilmoitusta edeltävällä viikolla vielä mietimme yhdessä tulevan kesän lomamatkaa. Eroilmotusta edeltävänä iltana harrastimme seksiä. Sitten tuli päivä kun mies saapui töistä ja ilmoitti, että hänellä on toinen nainen, tämä oli tässä. Että hän on löytänyt naisen joka on aivan toisenlainen kuin minä ja löi tiskiin sellaisen määrän asioita mitä hän ei voinut minussa sietää. Osasta tiesin, osasta en ollut ikinä kuullutkaan. Selvä, kiitos kun pidit näinkin hyvin kartalla mitä päässäsi liikkui.
Jälkeenpäin ajateltuna en tajunnut sitä, kuinka vahvasti ex-mieheni lapsuudenkodin malli vaikutti meidän suhteeseen. Tiesin kyllä, että mieheni väisteli konflikteja koska hänen lapsuudenkodissaan ei ole ikinä käsitelty vaikeita asioita. Ex-appivanhempanikin ovat ihan mestareita piilottamaan tunteitaan. Sellainen exäkin oli. En vain tajunnut, että se oli niin äärimmäistä. Hän keräsi ja keräsi asioita ja sitten tuli mitta täyteen. Lähdettiin paremman perään. Sekään suhde ei tosin kestänyt kuin reilun vuoden mutta hei, ei ainakaan tarvinut käsitellä vaikeita asioita.
Mutta kyllä, ero todellakin tuli puskista. Se tuli minulle mutta myös kaikille sukulaisille ja ystäville koska kaikkien mielestä meidän välit olivat olleet koko ajan niin kuin aina ennenkin. Jotkut ihmiset ovat äärettömän taitavia salaamaan mitä oikeasti ajattelevat. He pelkäävät konflikteja, haluavat miellyttää, mikä nyt kenenkin motiivi on. Jos tällainen puoliso sattuu kohdalle niin on mahdoton ennakoida asioita. Sillä kukaan ei pysty toisen ajatuksia lukemaan. Ja kyllä hyvässä suhteessa pitää kertoa ajoissa jos eroajatuksia pyörittelee mielessä. Ei voi olettaa, että pikkurillin asennosta puoliso osaisi nyt eron aistia.
Myönnän itse, että olen tällainen konfliktivälttelijä. En pidä riitelystä, mutta pystyisin kyllä keskustelemaan asiallisesti mistä tahansa asiasta.
Mutta puoliso ei pysty. Hänen kykynsä vastaanottaa kritiikkiä tai pienintäkään mielipide-eroa omasta toiminnastaan on lähes täysi nolla. Hän pitää omaa toimintaansa, tunteitaan ja käytöstään absoluuttisen oikeana, jolloin pieninkin arvostelu näitä kohtaan on aina hänestä syyttävää ja ahdistavaa. Hänen tapansa reagoida mihin tahansa kritiikkiin on välitön siilipuolustus tai "hyökkäys on paras puolustus" -taktiikka. Lopputuloksena yleensä niin, että minä olen syypää ongelmiin, ja minun pitäisi muuttua ja tehdä asioita eri tavalla. Ei sellaisen ihmisen kanssa vain pysty keskustelemaan. Ei hänelle voi kertoa, mikä mättää, koska se kääntyy kerta toisensa jälkeen siihen, että kaikki ongelmat ovat minusta lähtöisin.
Tästä aiheutuu, että minä en kerro hänelle mieltäni vaivaavista asioista. Kyllä, välttelen konfliktia, koska riitely on aina väistämätön tapahtuma. Ero, joka on minun puoleltani todennäköisempää kuin jatkaminen, tullee hänelle täytenä yllätyksenä, koska kaikkihan on hyvin. Hänelle toki onkin, koska hänen tarpeensa ja toiveensa täyttyvät.
Minäkin kertoisin mieltäni vaivaavista asioista, jos se ei joka ikinen kerta aiheuttaisi itkua ja hammastenkiristystä. Ja vaikka kertoisin, kaiken riitelyn, itkun, kitinän ja syyttelyn jälkeen mikään ei muutu.
Elin juuri kuvailemasi kaltaisessa avioliitossa kymmenen vuotta. Kaikki oli hyvin, kun en ollut mistään asiasta eri mieltä. Ja jos yritin varovasti ottaa jonkin epäkohdan puheeksi, niin kaikki oli minun syytäni tai olin miljoona kertaa miestäni pahempi/huonompi jossain asiassa. Opin pitämään mölyt mahassani - mutta eihän sellaista kukaan kestä - sairastuin pahaan paniikkihäiriöön.
Ero tuli miehelle täytenä yllätyksenä, mutta oli kantamassa minua ja lapsia pihalle siinä samoin tein.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin ensimmäisen tyttöystäväni kanssa 8 v. Pakkasi kamppeensa ja lähti yksi päivä aivan yllättäen, sanoi että halusi kokea enemmän ennen kun sitoutuu. Ihan ymmärrettävää, olimme toistemme ensimmäiset seurustelukumppanit, mutta hän olisi todellakin voinut hoitaa eron hienotunteisemmin ja kommunikoida enemmän. Lähtö tuli aivan puskista, vielä päivää aiemmin sanoi rakastavansa ja oli hyvin hellä. Tämä noin 15 vuotta sitten, nyt olen naimisissa ja välillä tulee kyllä hieman vainoharhaisia hetkiä vieläkin.
Niinpä. Tuo puskista tulemineb on juuri sitä, että toinen pussailee, haluaa, ja ilmoittaa rakastavansa. Eihän se tulisikaan niin puskista, jos jotain hiipumisen merkkejä olisi näkyvillä.
Olisikohan tässä kyse niin tunnevammaisista ihmisistä että heille rakastaminen on päätös ja järkeilyn tulos ilman tunnetta. Sitten simuloivat käytöstä jonka ajattelevat kuvastavan rakastamista. Tällä lailla "rakkauden" kohteen voi vaihtaa lennosta kun mitään aitoa tunnetta ei ole. Ovat vakuuttavia koska uskovat itsekin toimintansa olevan rakkautta ja olettavat että muut toimivat samoin.
Toinen näkökulma asiaan on, että ei välttämättä ole myöskään järkevää aina uskoa ulkoisten merkkien kuten pussailun, seksin tms. olevan sataprosenttisen varma merkki aidosta rakkaudesta. Siinä on toki monta tasoa, sinisilmäisyys-luottamus-epäluulo-tieto ja ehkä väleihinkin jotain vivahteita. Ei kenenkään tulisi elää laput silmillä ja pilvilinnoissa pelkästään omista lähtökohdistaan, että kun minulla on nyt kaikki hyvin, niin tuolla toisellakin on. Eron tuleminen ihan täysin puskista voi olla mahdollista, mutta suurin osa ihmisistä on niin huonoja feikkaamaan ja valehtelemaan, että useimmiten jotain merkkejä on ilmassa. Jos vain itsellä on edes joskus antennit pystyssä, joku merkki on nähtävissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin ensimmäisen tyttöystäväni kanssa 8 v. Pakkasi kamppeensa ja lähti yksi päivä aivan yllättäen, sanoi että halusi kokea enemmän ennen kun sitoutuu. Ihan ymmärrettävää, olimme toistemme ensimmäiset seurustelukumppanit, mutta hän olisi todellakin voinut hoitaa eron hienotunteisemmin ja kommunikoida enemmän. Lähtö tuli aivan puskista, vielä päivää aiemmin sanoi rakastavansa ja oli hyvin hellä. Tämä noin 15 vuotta sitten, nyt olen naimisissa ja välillä tulee kyllä hieman vainoharhaisia hetkiä vieläkin.
Niinpä. Tuo puskista tulemineb on juuri sitä, että toinen pussailee, haluaa, ja ilmoittaa rakastavansa. Eihän se tulisikaan niin puskista, jos jotain hiipumisen merkkejä olisi näkyvillä.
Olisikohan tässä kyse niin tunnevammaisista ihmisistä että heille rakastaminen on päätös ja järkeilyn tulos ilman tunnetta. Sitten simuloivat käytöstä jonka ajattelevat kuvastavan rakastamista. Tällä lailla "rakkauden" kohteen voi vaihtaa lennosta kun mitään aitoa tunnetta ei ole. Ovat vakuuttavia koska uskovat itsekin toimintansa olevan rakkautta ja olettavat että muut toimivat samoin.
Toinen näkökulma asiaan on, että ei välttämättä ole myöskään järkevää aina uskoa ulkoisten merkkien kuten pussailun, seksin tms. olevan sataprosenttisen varma merkki aidosta rakkaudesta. Siinä on toki monta tasoa, sinisilmäisyys-luottamus-epäluulo-tieto ja ehkä väleihinkin jotain vivahteita. Ei kenenkään tulisi elää laput silmillä ja pilvilinnoissa pelkästään omista lähtökohdistaan, että kun minulla on nyt kaikki hyvin, niin tuolla toisellakin on. Eron tuleminen ihan täysin puskista voi olla mahdollista, mutta suurin osa ihmisistä on niin huonoja feikkaamaan ja valehtelemaan, että useimmiten jotain merkkejä on ilmassa. Jos vain itsellä on edes joskus antennit pystyssä, joku merkki on nähtävissä.
Kehotat siis kaiken aikaa suhtautumaan ihmisiin epäluuloisesti? Sinulla on varmasti hienoja ihmissuhteita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun pitkä avioliittoni kävi hyvin lähellä eroa tänä kesänä, se olisi tullut miehelleni ihan puskista. Hänen mielestään meillä oli kaikki hyvin, minä koin olevani yksinäinen ja näkymätön hänelle. Olisin toivonut yhteistä aikaa ja huomiota, mies keskittyi omiin harrastuksiinsa ja menoihin.
Yritin useamman vuoden puhua asiasta, kaikilla osaamillani tavoilla. Puhuin asiallisesti ja riitelemällä, itkemällä, kerroin jopa eroajatuksistani. Mies ohitti tämän kaiken tyynesti, piti tätä kuulemma ”kiukutteluna ja kontrollointina”. Suuttui silmittömästi kun puhuin asiasta. Kävimme terapiassakin ilman mitään apua.
Sitten tapahtui jotain muuta, mikä kai tavallaan pelasti liittomme. Ajauduin toisen miehen syliin, vain hetkeksi, mutta mies vaistosi jotain tapahtuneen. Se lopulta muutti hänen asennoitumisensa minuun ja pystymme rakentamaan uudelleen. Hitaasti mutta edeten, ensimmäistä kertaa vuosiin olen onnellinen liitossani. Jos mitään ei olisi tapahtunut, olisin ottanut eron, vaikka mieheni mielestä ”kaikki oli hyvin”.
"Ajauduin toisen miehen syliin" "Miehen asenne muuttui" eli miehen syy! *Huutonaurua*
Sori, et taida oikein ymmärtää, mitä tarkoittaa olla pitkässä parisuhteessa. Pitkässä parisuhteessa voi tapahtua ihan mitä tahansa. Mikäli kumpikin kykenee edes alkeelliseen kommunikaatioon ja haluaa pysyä yhdessä, melkein kaikesta voidaan selvitä.
Eräs, jolla on takanaan 39 vuotta o n n e l l i s t a avioliittoa. (En ole se, jolle alun perin vastasit.)
No voi tapahtua joo lähes mitä tahansa, mutta ei nyt voi kyllä pitää minään normina että toinen käy vieraissa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun pitkä avioliittoni kävi hyvin lähellä eroa tänä kesänä, se olisi tullut miehelleni ihan puskista. Hänen mielestään meillä oli kaikki hyvin, minä koin olevani yksinäinen ja näkymätön hänelle. Olisin toivonut yhteistä aikaa ja huomiota, mies keskittyi omiin harrastuksiinsa ja menoihin.
Yritin useamman vuoden puhua asiasta, kaikilla osaamillani tavoilla. Puhuin asiallisesti ja riitelemällä, itkemällä, kerroin jopa eroajatuksistani. Mies ohitti tämän kaiken tyynesti, piti tätä kuulemma ”kiukutteluna ja kontrollointina”. Suuttui silmittömästi kun puhuin asiasta. Kävimme terapiassakin ilman mitään apua.
Sitten tapahtui jotain muuta, mikä kai tavallaan pelasti liittomme. Ajauduin toisen miehen syliin, vain hetkeksi, mutta mies vaistosi jotain tapahtuneen. Se lopulta muutti hänen asennoitumisensa minuun ja pystymme rakentamaan uudelleen. Hitaasti mutta edeten, ensimmäistä kertaa vuosiin olen onnellinen liitossani. Jos mitään ei olisi tapahtunut, olisin ottanut eron, vaikka mieheni mielestä ”kaikki oli hyvin”.
"Ajauduin toisen miehen syliin" "Miehen asenne muuttui" eli miehen syy! *Huutonaurua*
Sori, et taida oikein ymmärtää, mitä tarkoittaa olla pitkässä parisuhteessa. Pitkässä parisuhteessa voi tapahtua ihan mitä tahansa. Mikäli kumpikin kykenee edes alkeelliseen kommunikaatioon ja haluaa pysyä yhdessä, melkein kaikesta voidaan selvitä.
Eräs, jolla on takanaan 39 vuotta o n n e l l i s t a avioliittoa. (En ole se, jolle alun perin vastasit.)
No voi tapahtua joo lähes mitä tahansa, mutta ei nyt voi kyllä pitää minään normina että toinen käy vieraissa...
Ei tätä kukaan nyt varmaan minään normina pitänyt. Mikä olisi mielestäsi ollut parempi ratkaisu tuohon kuvattuun tilanteeseen?
Vierailija kirjoitti:
Minun pitkä avioliittoni kävi hyvin lähellä eroa tänä kesänä, se olisi tullut miehelleni ihan puskista. Hänen mielestään meillä oli kaikki hyvin, minä koin olevani yksinäinen ja näkymätön hänelle. Olisin toivonut yhteistä aikaa ja huomiota, mies keskittyi omiin harrastuksiinsa ja menoihin.
Yritin useamman vuoden puhua asiasta, kaikilla osaamillani tavoilla. Puhuin asiallisesti ja riitelemällä, itkemällä, kerroin jopa eroajatuksistani. Mies ohitti tämän kaiken tyynesti, piti tätä kuulemma ”kiukutteluna ja kontrollointina”. Suuttui silmittömästi kun puhuin asiasta. Kävimme terapiassakin ilman mitään apua.
Sitten tapahtui jotain muuta, mikä kai tavallaan pelasti liittomme. Ajauduin toisen miehen syliin, vain hetkeksi, mutta mies vaistosi jotain tapahtuneen. Se lopulta muutti hänen asennoitumisensa minuun ja pystymme rakentamaan uudelleen. Hitaasti mutta edeten, ensimmäistä kertaa vuosiin olen onnellinen liitossani. Jos mitään ei olisi tapahtunut, olisin ottanut eron, vaikka mieheni mielestä ”kaikki oli hyvin”.
Olen itse samanlaisessa tilanteessa ja ajatellut, että tämä varmaan olisi ainoa tapa, joka herättäisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin ensimmäisen tyttöystäväni kanssa 8 v. Pakkasi kamppeensa ja lähti yksi päivä aivan yllättäen, sanoi että halusi kokea enemmän ennen kun sitoutuu. Ihan ymmärrettävää, olimme toistemme ensimmäiset seurustelukumppanit, mutta hän olisi todellakin voinut hoitaa eron hienotunteisemmin ja kommunikoida enemmän. Lähtö tuli aivan puskista, vielä päivää aiemmin sanoi rakastavansa ja oli hyvin hellä. Tämä noin 15 vuotta sitten, nyt olen naimisissa ja välillä tulee kyllä hieman vainoharhaisia hetkiä vieläkin.
Niinpä. Tuo puskista tulemineb on juuri sitä, että toinen pussailee, haluaa, ja ilmoittaa rakastavansa. Eihän se tulisikaan niin puskista, jos jotain hiipumisen merkkejä olisi näkyvillä.
Olisikohan tässä kyse niin tunnevammaisista ihmisistä että heille rakastaminen on päätös ja järkeilyn tulos ilman tunnetta. Sitten simuloivat käytöstä jonka ajattelevat kuvastavan rakastamista. Tällä lailla "rakkauden" kohteen voi vaihtaa lennosta kun mitään aitoa tunnetta ei ole. Ovat vakuuttavia koska uskovat itsekin toimintansa olevan rakkautta ja olettavat että muut toimivat samoin.
Toinen näkökulma asiaan on, että ei välttämättä ole myöskään järkevää aina uskoa ulkoisten merkkien kuten pussailun, seksin tms. olevan sataprosenttisen varma merkki aidosta rakkaudesta. Siinä on toki monta tasoa, sinisilmäisyys-luottamus-epäluulo-tieto ja ehkä väleihinkin jotain vivahteita. Ei kenenkään tulisi elää laput silmillä ja pilvilinnoissa pelkästään omista lähtökohdistaan, että kun minulla on nyt kaikki hyvin, niin tuolla toisellakin on. Eron tuleminen ihan täysin puskista voi olla mahdollista, mutta suurin osa ihmisistä on niin huonoja feikkaamaan ja valehtelemaan, että useimmiten jotain merkkejä on ilmassa. Jos vain itsellä on edes joskus antennit pystyssä, joku merkki on nähtävissä.
Kehotat siis kaiken aikaa suhtautumaan ihmisiin epäluuloisesti? Sinulla on varmasti hienoja ihmissuhteita.
Ei, vaan että esimerkiksi oman puolison kanssa voi tehdä joskus myös niin, että kysyy häneltäkin asioiden tilaa, eikä vain päivästä toiseen oleta omista lähtökohdistaan tilanteita. Toisaalta se kysyminen ei auta, jos ei aidosti ole halukas ja kykeneväinen siihen, että negatiivistakin voi sitten tulla vastaan. Tai että kysymysmuoto on: "meillähän menee kaikki niin hyvin, eikö menekin?", joka nostaa kynnystä vastata, ettei ihan kaikki olekaan ok.
Voiko erota jos ei ole ollut yhdessä? XD
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ero tule ikinä puskista. Vaikkei toinen siitä sano, sen näkee käytöksestä. Avatkaa nyt ne silmät ja hyväksykää tosiasiat niin ei tule ero puskista!
Tätä minäkin jankutin, mutta kun itse jouduin yllätyseron kohtaamaan, niin vaikka tässä mitenkä katseli että mitä oireita oli, niin en todellakaan tiedä mikä olisi ollut se tosiasia joka olisi pitänyt hyväksyä etukäteen.
Ehkä suurin syy siihen ettei niitä "tosiasioita" nähnyt oli se, ettemme asuneet yhdessä ja välimatkaa oli 40 km, joten pääasiassa yhteydenpito viikoilla oli puhelut ja viestit, tapasimme viikonloput, kaikki vähänkin pidemmät lomat jne. Yhdessä olimme pitkälti toista vuotta, kumpikin oltiin tavattu toisten vanhemmat ja sukulaisia, vietetty yhdessä juhlia jne. ja mikä tärkeintä, lapsemmekin olivat tavanneet toisensa ja tutustuneet.
Meillä oli pitkä viikonloppu takana ja mies lähti kotiinsa maanantai-iltana. Viikonlopun aikana oli puhuttu (hänen aloitteestaan) tulevasta joulusta ja miten se vietetään. Tiistaina hän laittoi viestin että on flunssassa (oltiin kumpikin vähän nuhaisia viikonloppuna jo) ja kuumeessa. Keskiviikkona ei vastannut viesteihin, ei puheluihin mut ajattelin hänen olevan niin kipeenä et on nukkunut. Torstaina laitoin viestiä et meenkö mä perjantaina sinne vai jaksaako ajella mun luo. Ei vastausta.
Ei perjantainakaan ennen kuin iltamyöhällä viesti "tää oli tässä".
Sen jälkeen puheluun hän kyllä vastasi, mutta mitään selvyyttä ei asioihin tullut: hän vaan halusi lopettaa suhteen.
Kysyin kaiken; onko syy minussa, mitä sellaista oon tehnyt? Onko hän kenties löytänyt jonkun toisen naisen?
Mihinkään ei hänellä ollut vastausta, minussa ei mitään vikaa, hän ei ole löytänyt muuta jne.
Mut siihen se vaan loppui.
J.S ?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin ensimmäisen tyttöystäväni kanssa 8 v. Pakkasi kamppeensa ja lähti yksi päivä aivan yllättäen, sanoi että halusi kokea enemmän ennen kun sitoutuu. Ihan ymmärrettävää, olimme toistemme ensimmäiset seurustelukumppanit, mutta hän olisi todellakin voinut hoitaa eron hienotunteisemmin ja kommunikoida enemmän. Lähtö tuli aivan puskista, vielä päivää aiemmin sanoi rakastavansa ja oli hyvin hellä. Tämä noin 15 vuotta sitten, nyt olen naimisissa ja välillä tulee kyllä hieman vainoharhaisia hetkiä vieläkin.
Niinpä. Tuo puskista tulemineb on juuri sitä, että toinen pussailee, haluaa, ja ilmoittaa rakastavansa. Eihän se tulisikaan niin puskista, jos jotain hiipumisen merkkejä olisi näkyvillä.
Olisikohan tässä kyse niin tunnevammaisista ihmisistä että heille rakastaminen on päätös ja järkeilyn tulos ilman tunnetta. Sitten simuloivat käytöstä jonka ajattelevat kuvastavan rakastamista. Tällä lailla "rakkauden" kohteen voi vaihtaa lennosta kun mitään aitoa tunnetta ei ole. Ovat vakuuttavia koska uskovat itsekin toimintansa olevan rakkautta ja olettavat että muut toimivat samoin.
Toinen näkökulma asiaan on, että ei välttämättä ole myöskään järkevää aina uskoa ulkoisten merkkien kuten pussailun, seksin tms. olevan sataprosenttisen varma merkki aidosta rakkaudesta. Siinä on toki monta tasoa, sinisilmäisyys-luottamus-epäluulo-tieto ja ehkä väleihinkin jotain vivahteita. Ei kenenkään tulisi elää laput silmillä ja pilvilinnoissa pelkästään omista lähtökohdistaan, että kun minulla on nyt kaikki hyvin, niin tuolla toisellakin on. Eron tuleminen ihan täysin puskista voi olla mahdollista, mutta suurin osa ihmisistä on niin huonoja feikkaamaan ja valehtelemaan, että useimmiten jotain merkkejä on ilmassa. Jos vain itsellä on edes joskus antennit pystyssä, joku merkki on nähtävissä.
Kehotat siis kaiken aikaa suhtautumaan ihmisiin epäluuloisesti? Sinulla on varmasti hienoja ihmissuhteita.
Ei, vaan että esimerkiksi oman puolison kanssa voi tehdä joskus myös niin, että kysyy häneltäkin asioiden tilaa, eikä vain päivästä toiseen oleta omista lähtökohdistaan tilanteita. Toisaalta se kysyminen ei auta, jos ei aidosti ole halukas ja kykeneväinen siihen, että negatiivistakin voi sitten tulla vastaan. Tai että kysymysmuoto on: "meillähän menee kaikki niin hyvin, eikö menekin?", joka nostaa kynnystä vastata, ettei ihan kaikki olekaan ok.
Ihminen voi kysellä toiselta hänen ajatuksiaan, mutta se ei ole puolison syytä, jos konflikteja välttelevältä tyypiltä saa aina saman vastauksen: "joo, kyllä meillä ihan hyvin menee". Ei ihmistä voi pakottaa avautumaan ajatuksistaan toiselle, jollei hän sitä halua tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kumma kyllä, kun olen jutellut näiden puskista jätettyjen puolisoiden kanssa, kuva on ihan toinen.
Ulkopuolisenakin on nähnyt jo vuosia, että liitto vetelee viimeisiään. Pari ei katso toisiaan, viihdy lähekkäin, puhu toisilleen edes seurassa. Kotona on just sellaista kuin kuvitella voi: juttelu rajoittuu siihen kumpi käy kaupassa. Ollaan eri huoneissa, tehdään eri asioita, lusitaan kuin elinkautista. Se että käydään yhdessä kesälomalla pimeässä pikaisesti naidaan ei kerro hyvästä suhteesta.
Lopulta toinen kyllästyy yrittämään yhteyttä ja olemaan näkymätön. Hän pakkaa kamppeensa ja häipyy.
Toinen avaa av.n ja aloittaa valituksen siitä, miten kaikki oli hyvin ja puoliso ykskaks vaan lähti.
Ero tuli ihan puskista!
Höpö höpö. Tuollaisiakin on joo, mutta on myös tapauksia, joissa toinen luulee aidosti että kaikki hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se voi puskista tulla. Läheinen ystävä oli ehtinyt vuoden olla naimisissa ja kaikki tuttavapiirissäkin luuli että kaikki on hyvin. Vaikuttivat rakastuneilta ja onnellisilta. Ei näkyviä riitoja tms. Eräänä iltana mies kehui rakastavansa ystävääni ja oli tehnyt illallisen jne. Aamulla mies kertoi eroavansa välittömästi ja toinen nainen oli ollut jo pidemmän aikaa.
Se oli sitten 'viimeinen ehtoollinen' se illallinen.Ja mikäänkö ei ollut vihjannut siihen, että toinen ei voi hyvin?
Tai että toinen ei ole luotettava?
Sori vaan, mutta en usko.Tutustuin ja ystävystyin yhden ihmisen kanssa, joka oli jätetty puskista.
Olin aluksi tyrmistynyt ja hänen puolellaan.
Mutta kun tutustuin häneen paremmin, huomasin että kyseessä on mestaroija. Sellainen erinomainen besserwisser, jonka seurassa tuntee kasvavaa ahdistusta, vaikka mitään syytä ei pitäisi olla. Sellainen pätevä selviäjä, jonka kanssa alkaa piilotella heikkouksiaan, jotta kelpaisi. Ensin ajattelee, että onpa mallikelpoinen ihminen, minähän kehityn tässä itsekin paremmaksi, kun koetan jäljitellä häntä. Äkkiä huomaa että ei kun mua tukehduttaa. Hänen terävät neuvonsahan ovat suoranaisia loukkauksia.
Silloin ymmärtää, miksi se puoliso häipyi.
Kaikki jätetyt eivät ole besserwissereitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei ero tule ikinä puskista. Vaikkei toinen siitä sano, sen näkee käytöksestä. Avatkaa nyt ne silmät ja hyväksykää tosiasiat niin ei tule ero puskista!
Kun seurustelukumppani kertoo rakkaudestaan ja sanoo kovasti haluavan yhteistä tulevaisuutta ja seuraavana päivänä jättää. Vaikka olen lähes vainoharhainen toisen käytöksen tarkkailija (vain ajatuksissani), mitään merkkejä innon hiipumisesta ei näkynyt.
Kun tapasin tyypin vuosia myöhemmin, hän sanoi, että iski äkkiä päälle sitoutumiskammo ja oli pakko häipyä totaalisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se voi puskista tulla. Läheinen ystävä oli ehtinyt vuoden olla naimisissa ja kaikki tuttavapiirissäkin luuli että kaikki on hyvin. Vaikuttivat rakastuneilta ja onnellisilta. Ei näkyviä riitoja tms. Eräänä iltana mies kehui rakastavansa ystävääni ja oli tehnyt illallisen jne. Aamulla mies kertoi eroavansa välittömästi ja toinen nainen oli ollut jo pidemmän aikaa.
Se oli sitten 'viimeinen ehtoollinen' se illallinen.Ja mikäänkö ei ollut vihjannut siihen, että toinen ei voi hyvin?
Tai että toinen ei ole luotettava?
Sori vaan, mutta en usko.Tutustuin ja ystävystyin yhden ihmisen kanssa, joka oli jätetty puskista.
Olin aluksi tyrmistynyt ja hänen puolellaan.
Mutta kun tutustuin häneen paremmin, huomasin että kyseessä on mestaroija. Sellainen erinomainen besserwisser, jonka seurassa tuntee kasvavaa ahdistusta, vaikka mitään syytä ei pitäisi olla. Sellainen pätevä selviäjä, jonka kanssa alkaa piilotella heikkouksiaan, jotta kelpaisi. Ensin ajattelee, että onpa mallikelpoinen ihminen, minähän kehityn tässä itsekin paremmaksi, kun koetan jäljitellä häntä. Äkkiä huomaa että ei kun mua tukehduttaa. Hänen terävät neuvonsahan ovat suoranaisia loukkauksia.
Silloin ymmärtää, miksi se puoliso häipyi.
Miten tämän esimerkin puskistajätettyä ei muka voi jättää puskista? Puun takaa tullut ero tarkoittaa sitä ettei kumppanilla ole ollut aavistusta siitä että häntä ollaan jättämässä. Eli se joka haluaa erota, ei ole ottanut eroasiaa esiin. Hänenhän se pitää esiin ottaa kun kerran eroa harkitsee, vai pitäisikö sen kumppanin osata ajatuksetkin lukea?
Sen sijaan puskista ero ei tule silloin, kun toinen on halunnut puhua parisuhteen tilasta, ja on yrittänyt sitä usein, ja viimein sanoo että jos tilanne ei muutu kommunikaation osalta seuraavien kahden kuukauden aikana, niin eroan sinusta. Sitten kun toinen ei ole kuulevinaan tätä, ja ihmettelee kun tasan 2kk päästä kumppani lähtee, niin silloin se ero ei tule puskasta, vaikka se toinen niin väittäisi.
Ei parisuhteen soisi olevan sellainen, että joka aamu pitää ensimmäisenä pelätä että nytkö se toinen lähtee, vaan omista lähtöaikeistaan pitää ihan itse puhua sille toiselle.
Tottakai ero voi tulla puskista besserwisserillekin, eihän se vaadi muuta kuin sen että toinen jättää ilman mitään etukäteiskeskusteluja aiheesta.
Seurustelin reilun vuoden verran tosi tiiviisti, olimme molemmat eronneita ja teini-ikäiset lapset kummallakin. Tulimme kaikki tosi hyvin juttuun keskenämme, vietimme loman yhdessä mökillä ja joskus viikonloppujakin. Joskus keväällä suunnittelimme jo seuraavaa kesälomaa, ja tulevaa viikonloppua. Aamulla mies totesi, että tämä oli nyt sitten tässä, kun olin lähdössä töihin hänen luotaan. En ensin ymmärtänyt mitä tarkoitti, olin että "mikä oli missä". Olin kieltämättä todella järkyttynyt.
Seuraavana päivänä meidän yhteinen tuttu soitti mulle ja kysyi mitä oli tapahtunut. En osannut vastata mitään! Myöhemmin toinen ystävistämme kertoi, että miehellä olikin ollut jo uusi nainen heti seuraavana päivänä.
Ero otti tosi lujille, suhde oli ensimmäinen avioeroni jälkeen, olin ollut muutaman vuoden ihan yksin siinä välissä. Tuli itkettyä varmaan enemmän kuin avioeron jälkeen.
Mies on jälkeenpäin soittanut mulle muutaman kerran (juovuksissa), ja itkenyt tekoaan. Viimeisin nyyhkypuhelu tuli 8 vuotta eromme jälkeen.
Minulle kävi avioliitossani näin. Olimme onnellisia. Mies kuitenkin sairastui psyykkisesti (maanis-depressiivisyys), elämässä oli paljon kiireitä joten onnistui pitkään piilottelemaan vaikeutuvan oireilunsa. Teki paljon muttei kuitenkaan "järjettömän" paljon töitä jne. Suhde ei kuitenkaan voinut huonosti, oli parisuhdeaikaa, syvällisiä keskusteluja, käytös ei muuttunut ym. Jälkiviisaana sitä nyt tietysti huomaa kaikkia pieniä juttuja, mutta siinä tilanteessa jossa ei tiedä että jotain on vinossa, niin todellakaan ei. Ero oli shokki myös koko lähipiirille joten en ole ainoa jonka mielestä kaikki näytti olevan ok.
Ei todellakaan ollut. Mies oli maniapäissään tehnyt ison velan, pyörittänyt useita naisia, käynyt maksullisissa jne. Tunnusti sitten kun omatunto alkoi erään depisromahduksen aikaan painaa sietämättömästi.
Jätin miehen välittömästi ja selitin kysyjille rehellisesti mistä "shokkiero" johtui. En minä ollut se jolla siinä tilanteessa oli jotain hävettävää. Nykyään mies on hoidossa. Toipumaan päin, luulisin, tai mistäs minä voisin sen tietää.
Tottakai harmittaa että ero tuli, että tulin petetyksi, että mies ei ollut hakenut apua jo nuoruudessaan kun bipo ensimmäisen kerran nosti rumaa päätään. Minä kuitenkin olen yhä mieleltäni terve jne. Mies taas ei pääse eroon sekoilumuistoistaan milloinkaan ja joutuu todennäköisesti elämään loppuikänsä ammattilaisten kytättävänä.
Nämä jankuttajat jotka väittävät että "ihan varmasti etukäteen oli jotain merkkejä" ovat justiinsa niitä ihmisiä jotka uskovat olevansa niin viisaita ettei tällaista voisi ikimaailmassa sattua omalle kohdalle. Elämä voi kuitenkin yllättää aivan kenet vaan, ja kahta pahempi paikka jos käsitykset omasta viisaudesta ovat olleet etukäteen ylimitoitetut. : )
Minulla on ero tullut puskista, mutta tiesin kyllä, ettei kaikki ole hyvin. Kyllä sen toisesta aistii ja näkee, jos toisen todella tuntee, että hänen ajatukset eivät ole läsnä ja on ylipäätään jokin asia, mikä vaivaa mieltä. Exäni ei vaan myöntänyt mitään, vaikka kyselin aiheesta yli vuoden melko aktiivisestikin ja suuttuikin kyseyihini, vaikka myöhemmin myönsi, että olin oikeassa. Olen tosin aina ollut hyvä lukemaan ihmisiä ja tulkitsemaan heitä, joten ehkä siksikin aistin ja huomaan, jos toisella on jokin ongelma tai ei ole läsnä tai muuten vain on mielellä jotain painavampaa. Ihmetyttää kyllä, miten voi olla huomaamatta ollenkaan, vaikka toisen ajatuksetkin olisivat muualla? Ei ne kuitenkaan "työstressillä" selity.
Olen itsekin joskus ollut aika välinpitämätön poikaystävieni suhteen. Kerran eräs tyyppi, jonka kanssa olin "seurustellut" kaksi päivää, alkoi seksin jälkeen itkeä, että "kun sä et rakasta mua OIKEASTI..." Myönnän, että jätin hänet aika kylmästi ja ikävällä tavalla, mutta mitä tuollaiselle tyypille voi sanoa?
Pahoja on juuri nuo tilanteet, joissa itsestä toinen tuntuu ihan kivalta ja mukiinmenevältä, mutta toisella onkin yllättäen ihan oikeita tunteita pelissä.