Oletko kokenut täysin puskista tulleen eron?

Kaverille tapahtu kakskin kertaa yllätysero. Ja vielä saman miehen kanssa. Yhdessä oli kokonaisuudessaan n. 10 vuotta, mutta pari vuotta siinä välissä erossa. Ja kun otti tyypin takas niin pari vuotta siitä ja taas mies lähti.

Vierailija kirjoitti:

Oltiin seurusteltu noin 2 vuotta. Edellisenä viikonloppuna kaikki oli vielä "hyvin", kokattiin yhdessä hieno illallinen ja pidettiin leffailta. Mies kertoi mulle rakastavansa mua, ja mietittiin, mitä voitaisiin tehdä seuraavina viikonloppuina. Viikko tämän jälkee sain vain viestin puhelimeen, että tämä ei voi jatkua näin. Nähtiin seuraavana päivänä ja mies ilmoitti, että haluaa erota. Mies lateli pitkän listan, mikä minussa ja suhteessa oli vikana. Yhtäkään näitä asioita en ollut etukäteen kuullut. Jälkeenpäin analysoin tilannetta ja tulin siihen tulokseen, että tämä mies oli juuri sellainen konfliktinvälttelijä. Me ei oikeastaan koskaan riidelty, jälkikäteen miettien olisin voinut huomata jonkin olevan pielessä vain siitä, että miehellä kesti viimeisen viikon aikana tolkuttomasti vastata viesteihin. Uskoin sen johtuvan kiireestä.

Nää konfliktin välttelijät on kyllä yksiä saatanoita tietyssä mielessä. Ikinä ei puolella sanallakaan vihjata, että jokin on pielessä, mutta sitten omassa mielessä kerätään pienistä puroista valtavaa jokea, joka vain sylkäistään ulos yhtäkkisesti ja se on sitten siinä. En tiedä voiko toista kohtaan olla epäreilumpi. Siinä on paha oikein kommentoida yhtään mitään, kun tekstiä tulee tyyliin vuosien takaa, mistä ei itsellä ole edes muistikuvaa. Kaikki tuolla tavalla yhteen ympättynä antaa tietysti vaikutelman, että olet yksi ihmishirviö. Vaikuttaa itsetuntemukseen kyllä todella kovasti niin itseä, kuin muitakin kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumma kyllä, kun olen jutellut näiden puskista jätettyjen puolisoiden kanssa, kuva on ihan toinen.

Ulkopuolisenakin on nähnyt jo vuosia, että liitto vetelee viimeisiään. Pari ei katso toisiaan, viihdy lähekkäin, puhu toisilleen edes seurassa. Kotona on just sellaista kuin kuvitella voi: juttelu rajoittuu siihen kumpi käy kaupassa. Ollaan eri huoneissa, tehdään eri asioita, lusitaan kuin elinkautista. Se että käydään yhdessä kesälomalla pimeässä pikaisesti naidaan ei kerro hyvästä suhteesta.

Lopulta toinen kyllästyy yrittämään yhteyttä ja olemaan näkymätön. Hän pakkaa kamppeensa ja häipyy.

Toinen avaa av.n ja aloittaa valituksen siitä, miten kaikki oli hyvin ja puoliso ykskaks vaan lähti.

Ero tuli ihan puskista!

Voi hyvänen aika, kylläpä olet ylimielinen. Sinäkö kuvittelet, että tiedät kaiken pariskunnan elämästä kun vähän ystävänä olet sivusta seuraillut. Kuvittelet tietäväsi mitä pariskunta keskustelee, miten käyttäytyy toistensa seurassa kahdestaan ollessaan.

Itsellä tuli ero puskista. Naimisissa 12 vuotta, kaksi yhteistä lasta. Elämä peruslapsiperhe-elämää ruuhkavuosissa. Joo, mies oli ehkä normaalia kireämpi 2-3 kuukautta ennen eroilmoitusta. Sinä aikana muistan tiedustelleeni 2-3 kertaa, että onko kaikki ok, painaako joku. Joka kerta sain vastaukseksi, että töissä painetta. Ja sen tiesinkin, että näin oli ja tyydyin vastaukseen.

Koska sellaistahan elämä on. Välillä on stressiä työhön liittyen, sairaisiin sukulaisiin tai mihin vain elämään liittyen ja se heijastuu käytökseen. Ei sitä vakaassa suhteessa heti ajattele, että nyt ollaan eroamassa jos toinen on hetkellisesti kireämpänä ja allapäin eikä sanallakaan vihjaa, että eroa miettii.

Eroilmoitusta edeltävällä viikolla vielä mietimme yhdessä tulevan kesän lomamatkaa. Eroilmotusta edeltävänä iltana harrastimme seksiä. Sitten tuli päivä kun mies saapui töistä ja ilmoitti, että hänellä on toinen nainen, tämä oli tässä. Että hän on löytänyt naisen joka on aivan toisenlainen kuin minä ja löi tiskiin sellaisen määrän asioita mitä hän ei voinut minussa sietää. Osasta tiesin, osasta en ollut ikinä kuullutkaan. Selvä, kiitos kun pidit näinkin hyvin kartalla mitä päässäsi liikkui.

Jälkeenpäin ajateltuna en tajunnut sitä, kuinka vahvasti ex-mieheni lapsuudenkodin malli vaikutti meidän suhteeseen. Tiesin kyllä, että mieheni väisteli konflikteja koska hänen lapsuudenkodissaan ei ole ikinä käsitelty vaikeita asioita. Ex-appivanhempanikin ovat ihan mestareita piilottamaan tunteitaan. Sellainen exäkin oli. En vain tajunnut, että se oli niin äärimmäistä. Hän keräsi ja keräsi asioita ja sitten tuli mitta täyteen. Lähdettiin paremman perään. Sekään suhde ei tosin kestänyt kuin reilun vuoden mutta hei, ei ainakaan tarvinut käsitellä vaikeita asioita.

Mutta kyllä, ero todellakin tuli puskista. Se tuli minulle mutta myös kaikille sukulaisille ja ystäville koska kaikkien mielestä meidän välit olivat olleet koko ajan niin kuin aina ennenkin. Jotkut ihmiset ovat äärettömän taitavia salaamaan mitä oikeasti ajattelevat. He pelkäävät konflikteja, haluavat miellyttää, mikä nyt kenenkin motiivi on. Jos tällainen puoliso sattuu kohdalle niin on mahdoton ennakoida asioita. Sillä kukaan ei pysty toisen ajatuksia lukemaan. Ja kyllä hyvässä suhteessa pitää kertoa ajoissa jos eroajatuksia pyörittelee mielessä. Ei voi olettaa, että pikkurillin asennosta puoliso osaisi nyt eron aistia.

Myönnän itse, että olen tällainen konfliktivälttelijä. En pidä riitelystä, mutta pystyisin kyllä keskustelemaan asiallisesti mistä tahansa asiasta.

Mutta puoliso ei pysty. Hänen kykynsä vastaanottaa kritiikkiä tai pienintäkään mielipide-eroa omasta toiminnastaan on lähes täysi nolla. Hän pitää omaa toimintaansa, tunteitaan ja käytöstään absoluuttisen oikeana, jolloin pieninkin arvostelu näitä kohtaan on aina hänestä syyttävää ja ahdistavaa. Hänen tapansa reagoida mihin tahansa kritiikkiin on välitön siilipuolustus tai "hyökkäys on paras puolustus" -taktiikka. Lopputuloksena yleensä niin, että minä olen syypää ongelmiin, ja minun pitäisi muuttua ja tehdä asioita eri tavalla. Ei sellaisen ihmisen kanssa vain pysty keskustelemaan. Ei hänelle voi kertoa, mikä mättää, koska se kääntyy kerta toisensa jälkeen siihen, että kaikki ongelmat ovat minusta lähtöisin.

Tästä aiheutuu, että minä en kerro hänelle mieltäni vaivaavista asioista. Kyllä, välttelen konfliktia, koska riitely on aina väistämätön tapahtuma. Ero, joka on minun puoleltani todennäköisempää kuin jatkaminen, tullee hänelle täytenä yllätyksenä, koska kaikkihan on hyvin. Hänelle toki onkin, koska hänen tarpeensa ja toiveensa täyttyvät.

Minäkin kertoisin mieltäni vaivaavista asioista, jos se ei joka ikinen kerta aiheuttaisi itkua ja hammastenkiristystä. Ja vaikka kertoisin, kaiken riitelyn, itkun, kitinän ja syyttelyn jälkeen mikään ei muutu.

Eli olet pelkuri. Vaikka toinen ei osaisikaan riidellä tai käsitellä jotain asiaa juuri niin kuin sinä haluat, on todella epäreilua pimittää asioita ja vain häipyä. Vie se puolisosi vaikka pariterapiaan. Tai edes ehdota sitä. Silloin toinen oikeasti tajuaisi että nyt ei olekaan kaikki hyvin. Tai sano sille selvästi, että harkitset eroa koska et ole tyytyväinen. Anna selviä

varoitusmerkkejä äläkä vain katoa pelkurimaisesti.

On niin helppo sysätä toisen vastuulle omat päätökset ja teot. ”Nyhyy, puolisoni ei osaa riidellä oikein eli olen oikeutettu jättämään toisen ilman varoitusta”. Kyse on vain siitä, että sinulla ei ole pokkaa vaatia asioita suhteessasi ja olet sen vuoksi tyytymätön. Ja se on sitten puolisosi vika, joka ei osaakaan lukea ajatuksiasi. Opetelkaa KOMMUNIKOIMAAN.

Aika monesti se ongelma taitaa kehittyä pikkuhiljaa. Voimasuhteet vääntyvät vähitellen, se alakynnessä oleva jaksaa ensin taistella oman reviirinsä puolesta mutta väsähtää toisen jäykkyyteen. Jos on lapsia on helpompaa keskittyä heihin ja yrittää olla aiheuttamatta konflikteja. Vuorovaikutus vääristyy edelleen. Mitä vanhemmaksi tullaan sitä helpommin palataan lapsuuden perheiden vuorovaikutusmalleihin, ne tuntuvat "kotoisimmilta" Ja kun nuo ovat hyvin erilaiset varasti toinen kärsii. Asiasta voidaan puhua, joo, vaikka pariterpeuttien kanssa, mutta entä jos se toinen ei koe tarvetta muuttua, ongelmahan on vain sen onnettoman hassuissa oletuksissa parisuhteelle? Eipä tuossa ole onnellista loppua, joko se kärsivä näivettyy ja katkeroituu tai tulee ero. Minä varmaan ex miehen mielestä aiheutin eron "puskista", vaikka kaikki oli hyvin. Ei tosin puhuttu eikä pussattu ja kommunikaatiokin oli suurimmaksi osaksi halveksuvaa ja arvostelevaa mutta ilmeisesti aiheesta. Enkä tuota kadu, teinit lapset alkoivat jo hekin oppia hyvin ongelmallisia parisuhde- ja vuorovaikutusmalleja. Nyt heillä on kaksi kotia jota voivat verrata, miettiä ihan omat, itselle sopivat mallit olla vuorovaikutuksessa läheistensä kanssa ja myöhemmin mahdollisesti parisuhteessa. Kyllä parisuhteessa toisen arvostaminen arjessa pitäisi olla tärkeää, seuratkaapa itse mitä puhutte ja kuinka puhutte kumppanillenne ja kuinka hän puhuu teille, tuosta voi arvioida kuinka suhde kestää ja pysyy onnellisena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se voi puskista tulla. Läheinen ystävä oli ehtinyt vuoden olla naimisissa ja kaikki tuttavapiirissäkin luuli että kaikki on hyvin. Vaikuttivat rakastuneilta ja onnellisilta. Ei näkyviä riitoja tms. Eräänä iltana mies kehui rakastavansa ystävääni ja oli tehnyt illallisen jne. Aamulla mies kertoi eroavansa välittömästi ja toinen nainen oli ollut jo pidemmän aikaa.

Se oli sitten 'viimeinen ehtoollinen' se illallinen.

Ja mikäänkö ei ollut vihjannut siihen, että toinen ei voi hyvin?

Tai että toinen ei ole luotettava?

Sori vaan, mutta en usko.

Tutustuin ja ystävystyin yhden ihmisen kanssa, joka oli jätetty puskista.

Olin aluksi tyrmistynyt ja hänen puolellaan.

Mutta kun tutustuin häneen paremmin, huomasin että kyseessä on mestaroija. Sellainen erinomainen besserwisser, jonka seurassa tuntee kasvavaa ahdistusta, vaikka mitään syytä ei pitäisi olla. Sellainen pätevä selviäjä, jonka kanssa alkaa piilotella heikkouksiaan, jotta kelpaisi. Ensin ajattelee, että onpa mallikelpoinen ihminen, minähän kehityn tässä itsekin paremmaksi, kun koetan jäljitellä häntä. Äkkiä huomaa että ei kun mua tukehduttaa. Hänen terävät neuvonsahan ovat suoranaisia loukkauksia.

Silloin ymmärtää, miksi se puoliso häipyi.

Tunnetaankohan molemmat sama ihminen - niin tämä kuvaus osuu myös erääseen minun ystäväpiirissäni! Ihan samat sanat!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun pitkä avioliittoni kävi hyvin lähellä eroa tänä kesänä, se olisi tullut miehelleni ihan puskista. Hänen mielestään meillä oli kaikki hyvin, minä koin olevani yksinäinen ja näkymätön hänelle. Olisin toivonut yhteistä aikaa ja huomiota, mies keskittyi omiin harrastuksiinsa ja menoihin.

Yritin useamman vuoden puhua asiasta, kaikilla osaamillani tavoilla. Puhuin asiallisesti ja riitelemällä, itkemällä, kerroin jopa eroajatuksistani. Mies ohitti tämän kaiken tyynesti, piti tätä kuulemma ”kiukutteluna ja kontrollointina”. Suuttui silmittömästi kun puhuin asiasta. Kävimme terapiassakin ilman mitään apua.

Sitten tapahtui jotain muuta, mikä kai tavallaan pelasti liittomme. Ajauduin toisen miehen syliin, vain hetkeksi, mutta mies vaistosi jotain tapahtuneen. Se lopulta muutti hänen asennoitumisensa minuun ja pystymme rakentamaan uudelleen. Hitaasti mutta edeten, ensimmäistä kertaa vuosiin olen onnellinen liitossani. Jos mitään ei olisi tapahtunut, olisin ottanut eron, vaikka mieheni mielestä ”kaikki oli hyvin”.

"Ajauduin toisen miehen syliin" "Miehen asenne muuttui" eli miehen syy! *Huutonaurua*

Sori, et taida oikein ymmärtää, mitä tarkoittaa olla pitkässä parisuhteessa. Pitkässä parisuhteessa voi tapahtua ihan mitä tahansa. Mikäli kumpikin kykenee edes alkeelliseen kommunikaatioon ja haluaa pysyä yhdessä, melkein kaikesta voidaan selvitä.

Eräs, jolla on takanaan 39 vuotta o n n e l l i s t a avioliittoa. (En ole se, jolle alun perin vastasit.)

Kunnes ajaudut vieraaseen syliin?

Kun yhdessäolovuosia on kertynyt kymmeniä, vieraaseen syliin ajautumisen todennäköisyys pienenee. Poissuljettu sellainenkaan vaihtoehto ei tietenkään täysin ole… niin kuin ei mikään tässä elämässä! Pitkä avioliitto, jota osapuolet kuvaavat onnelliseksi, elää jatkuvasta tilannepäivityksestä. Siitä, että itse viitsii kertoa, mitä minulle kuuluu, mitä ajattelen, mitä tunnen. Siitä, että toinen viitsii kertoa, mitä hänelle kuuluu, mitä hän ajattelee, mitä hän tuntee. Ja kumpikin arvostaa toista sen verran, että jaksaa edes puolella korvalla kuunnella, mitä toisella on sydämellään. Ei se juurikaan sen ihmeellisempää ole. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumma kyllä, kun olen jutellut näiden puskista jätettyjen puolisoiden kanssa, kuva on ihan toinen.

Ulkopuolisenakin on nähnyt jo vuosia, että liitto vetelee viimeisiään. Pari ei katso toisiaan, viihdy lähekkäin, puhu toisilleen edes seurassa. Kotona on just sellaista kuin kuvitella voi: juttelu rajoittuu siihen kumpi käy kaupassa. Ollaan eri huoneissa, tehdään eri asioita, lusitaan kuin elinkautista. Se että käydään yhdessä kesälomalla pimeässä pikaisesti naidaan ei kerro hyvästä suhteesta.

Lopulta toinen kyllästyy yrittämään yhteyttä ja olemaan näkymätön. Hän pakkaa kamppeensa ja häipyy.

Toinen avaa av.n ja aloittaa valituksen siitä, miten kaikki oli hyvin ja puoliso ykskaks vaan lähti.

Ero tuli ihan puskista!

Voi hyvänen aika, kylläpä olet ylimielinen. Sinäkö kuvittelet, että tiedät kaiken pariskunnan elämästä kun vähän ystävänä olet sivusta seuraillut. Kuvittelet tietäväsi mitä pariskunta keskustelee, miten käyttäytyy toistensa seurassa kahdestaan ollessaan.

Itsellä tuli ero puskista. Naimisissa 12 vuotta, kaksi yhteistä lasta. Elämä peruslapsiperhe-elämää ruuhkavuosissa. Joo, mies oli ehkä normaalia kireämpi 2-3 kuukautta ennen eroilmoitusta. Sinä aikana muistan tiedustelleeni 2-3 kertaa, että onko kaikki ok, painaako joku. Joka kerta sain vastaukseksi, että töissä painetta. Ja sen tiesinkin, että näin oli ja tyydyin vastaukseen.

Koska sellaistahan elämä on. Välillä on stressiä työhön liittyen, sairaisiin sukulaisiin tai mihin vain elämään liittyen ja se heijastuu käytökseen. Ei sitä vakaassa suhteessa heti ajattele, että nyt ollaan eroamassa jos toinen on hetkellisesti kireämpänä ja allapäin eikä sanallakaan vihjaa, että eroa miettii.

Eroilmoitusta edeltävällä viikolla vielä mietimme yhdessä tulevan kesän lomamatkaa. Eroilmotusta edeltävänä iltana harrastimme seksiä. Sitten tuli päivä kun mies saapui töistä ja ilmoitti, että hänellä on toinen nainen, tämä oli tässä. Että hän on löytänyt naisen joka on aivan toisenlainen kuin minä ja löi tiskiin sellaisen määrän asioita mitä hän ei voinut minussa sietää. Osasta tiesin, osasta en ollut ikinä kuullutkaan. Selvä, kiitos kun pidit näinkin hyvin kartalla mitä päässäsi liikkui.

Jälkeenpäin ajateltuna en tajunnut sitä, kuinka vahvasti ex-mieheni lapsuudenkodin malli vaikutti meidän suhteeseen. Tiesin kyllä, että mieheni väisteli konflikteja koska hänen lapsuudenkodissaan ei ole ikinä käsitelty vaikeita asioita. Ex-appivanhempanikin ovat ihan mestareita piilottamaan tunteitaan. Sellainen exäkin oli. En vain tajunnut, että se oli niin äärimmäistä. Hän keräsi ja keräsi asioita ja sitten tuli mitta täyteen. Lähdettiin paremman perään. Sekään suhde ei tosin kestänyt kuin reilun vuoden mutta hei, ei ainakaan tarvinut käsitellä vaikeita asioita.

Mutta kyllä, ero todellakin tuli puskista. Se tuli minulle mutta myös kaikille sukulaisille ja ystäville koska kaikkien mielestä meidän välit olivat olleet koko ajan niin kuin aina ennenkin. Jotkut ihmiset ovat äärettömän taitavia salaamaan mitä oikeasti ajattelevat. He pelkäävät konflikteja, haluavat miellyttää, mikä nyt kenenkin motiivi on. Jos tällainen puoliso sattuu kohdalle niin on mahdoton ennakoida asioita. Sillä kukaan ei pysty toisen ajatuksia lukemaan. Ja kyllä hyvässä suhteessa pitää kertoa ajoissa jos eroajatuksia pyörittelee mielessä. Ei voi olettaa, että pikkurillin asennosta puoliso osaisi nyt eron aistia.

Minulla on vastaavanlainen kokemus ystävyydestä tuontyyppisen ihmisen kanssa. Kaikki läheisetkin olivat aivan ihmeissään mitä välillämme oikein tapahtui, kun olimme olleet erittäin hyviä ystäviä. Toinen vain salasi kaikki negatiiviset fiiliksensä vuosia kyselyistä huolimatta ja sitten heitti ne kerralla kasvoille pistäessään välit poikki. Sen jälkeen hänestä ei enää kuulunut mitään.

Minulle on käynyt myös näin. Luonnollisesti ihan kaikki on vain sinun syytäsi, kun toinen voi huonosti, vaikkei koskaan mitään sellaista ole vihjannutkaan. Esittänyt vain mahtavaa ystävää. Hyvin vaikea ymmärtää tuollaista.

Kyllä.  Puskista tuli ero kun tulin petetyksi ja jätin itse vaikka toinen ei olisi halunnut erota pettämisestään huolimatta.  Eroitkujen jälkeen helpotus ja hyvä olo.  Tietysti oli helpompaa kun ei ollut lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Sain tietää avioerosta kun hain kirjeen postista. Jossa ilmoitettiin että tämä henkilö hakee avioeroa.

Mitähän kaikkea oli sitä ennen tapahtunut?

Avioeroa ei turhan päiten haeta.

Eipä varmaankaan niin, mutta on niitäkin tapauksia (kuten tässäkin ketjussa on kerrottu), että jättävä osapuoli ei juurikaan puhu aikeistaan tai edes tunteistaan, vaan työstää eroa omassa mielessään, ja toimii kertomatta asiasta etukäteen. Harvemminhan se ero molemmille osapuolille yllätyksenä tulee - toinen on voinut jo kauan voinut mielessään tehdä eroa, voida huonosti suhteessa ja hakea ratkaisua. Ja lopputulos on sitten tuonsorttinen.

Juuri näin. Pitää kuitenkin muistaa, että jättäjä on voinut puhua jo lukemattomia kertoja asioista, jotka lopulta johtavat pohdintaan erosta. Kuten toisen alkoholinkäytöstä, rahankäytöstä, kotitöihin osallistumattomuudesta, seksistä jne. Kun kaikista puhumisista huolimatta mikään ei muutu kuin korkeintaan hetkellisesti, lopulta jättäjä alkaa pohtia eron mahdollisuutta. Ja vaikka vielä siinäkin vaiheessa yrittää puhua eroon johtavista syistä, toinen ei välitä. Näissä tapauksissa jätetty usein kokee, että ero tuli ihan puskista. Exäni varmaan ajatteli, että ero tuli ihan puskista, koska en lukemattomia kertoja uhkaillut erolla. Mun mielestä vaan erolla ei uhkailla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se voi puskista tulla. Läheinen ystävä oli ehtinyt vuoden olla naimisissa ja kaikki tuttavapiirissäkin luuli että kaikki on hyvin. Vaikuttivat rakastuneilta ja onnellisilta. Ei näkyviä riitoja tms. Eräänä iltana mies kehui rakastavansa ystävääni ja oli tehnyt illallisen jne. Aamulla mies kertoi eroavansa välittömästi ja toinen nainen oli ollut jo pidemmän aikaa.

Se oli sitten 'viimeinen ehtoollinen' se illallinen.

Ja mikäänkö ei ollut vihjannut siihen, että toinen ei voi hyvin?

Tai että toinen ei ole luotettava?

Sori vaan, mutta en usko.

Tutustuin ja ystävystyin yhden ihmisen kanssa, joka oli jätetty puskista.

Olin aluksi tyrmistynyt ja hänen puolellaan.

Mutta kun tutustuin häneen paremmin, huomasin että kyseessä on mestaroija. Sellainen erinomainen besserwisser, jonka seurassa tuntee kasvavaa ahdistusta, vaikka mitään syytä ei pitäisi olla. Sellainen pätevä selviäjä, jonka kanssa alkaa piilotella heikkouksiaan, jotta kelpaisi. Ensin ajattelee, että onpa mallikelpoinen ihminen, minähän kehityn tässä itsekin paremmaksi, kun koetan jäljitellä häntä. Äkkiä huomaa että ei kun mua tukehduttaa. Hänen terävät neuvonsahan ovat suoranaisia loukkauksia.

Silloin ymmärtää, miksi se puoliso häipyi.

Miksi se on niin vaikea uskoa? Ja miksi tämän toisen jätettävän pitäisi olla joku ajatustenlukija ja sysätä vastuuta vain hänelle? Tuo sinun jälkimmäinen tuttusikin. Eihän hänellä itsellään ole mitään tietoa siitä, että muut kokevat hänen seuransa ahdistavaksi, vaikka se nyt sinullekin vasta kokemuksen kautta selvää oli. Mistä hän sen tietäisi, jos kukaan ei sitä kerro hänelle! Aika ylimielistä on tämä tämmöinenkin asenne.

Elämä voi olla aika arvaamatonta. Kun minun puolisoni teki itsemurhan, niin moni muukin yllättyi lisäkseni. Nämä ihmiset sitten kyselivät minulta miksen huomannut asioiden olevan noin pahasti pielessä - eivät silti itsekään huomanneet, vaikka olivat mieheni kanssa paljon tekemisissä. Valitettavasti vain kaikkea ei voi elämässä hallita, vaikka se ajatuksena epämiellyttävä onkin. On aivan hyödytöntä syyllistää jätettyjä siitä, etteivät he osanneet lukea puolisonsa ajatuksia. - 22

Tämähän on itse asiassa hyvinkin yleistä itsemurhien kohdalla, etenkin miesten. Ettei kenelläkään ole mitään tietoa. Joku päivä sitten se vain on tapahtunut, eikä ole edes jätetty viestiä, eli syyt ovat ikuisesti tuntemattomia. Lopullinen itsemurha saattaa tulla tekijällekin sillä hetkellä "yllätyksenä" joten miten kukaan toinenkaan siitä voisi tietää? Samaa mieltä tässä, kuten näissä yllättäen jätettyjenkin kohdalla hyvin epäreilua syyttää sitä toista merkkien lukemattomuudesta. Kuten on sanottu kaikenlaista hiljaisuutta tai kireyttä ei voi noin vain yhdistää, että hei tämä on nyt sata varma merkki, että suhteemme oli tässä/toinen tappaa itsensä huomenna! Ihan oikeasti. Yllättäen jätetyn tilannetta voi minusta muutenkin verrata aika lailla siihen, että puoliso yllättäen kuolee. Järkytys on saman tyyppinen.

Ollessani raskaana istuimme mieheni kanssa vierekkäin sohvalla.Hän halasi minua ja sanoi,että kyllä hänellä on hyvä olla kanssani ja rakastaa minua.Näin oli aamulla.Illalla hän oli jo muuttanut toisen naisen luokse asumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se voi puskista tulla. Läheinen ystävä oli ehtinyt vuoden olla naimisissa ja kaikki tuttavapiirissäkin luuli että kaikki on hyvin. Vaikuttivat rakastuneilta ja onnellisilta. Ei näkyviä riitoja tms. Eräänä iltana mies kehui rakastavansa ystävääni ja oli tehnyt illallisen jne. Aamulla mies kertoi eroavansa välittömästi ja toinen nainen oli ollut jo pidemmän aikaa.

Se oli sitten 'viimeinen ehtoollinen' se illallinen.

Ja mikäänkö ei ollut vihjannut siihen, että toinen ei voi hyvin?

Tai että toinen ei ole luotettava?

Sori vaan, mutta en usko.

Tutustuin ja ystävystyin yhden ihmisen kanssa, joka oli jätetty puskista.

Olin aluksi tyrmistynyt ja hänen puolellaan.

Mutta kun tutustuin häneen paremmin, huomasin että kyseessä on mestaroija. Sellainen erinomainen besserwisser, jonka seurassa tuntee kasvavaa ahdistusta, vaikka mitään syytä ei pitäisi olla. Sellainen pätevä selviäjä, jonka kanssa alkaa piilotella heikkouksiaan, jotta kelpaisi. Ensin ajattelee, että onpa mallikelpoinen ihminen, minähän kehityn tässä itsekin paremmaksi, kun koetan jäljitellä häntä. Äkkiä huomaa että ei kun mua tukehduttaa. Hänen terävät neuvonsahan ovat suoranaisia loukkauksia.

Silloin ymmärtää, miksi se puoliso häipyi.

Tunnetaankohan molemmat sama ihminen - niin tämä kuvaus osuu myös erääseen minun ystäväpiirissäni! Ihan samat sanat!

Tuskin tämä ihmistyyppi niin harvinainen on.

Mutta hän on ammatiltaan opettaja. Joillain opettajilla kasvattaminen jää päälle. Niinpä he kasvattavat ystäviä ja tuttuja myös.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä.

Oma kymmenvuotinen etäsuhteeni loppui kuin seinään; sain vain viestin, että tämä suhde loppuu nyt ja kiitokset pitkästä yhteiselosta.

Meillä oli ollut mitä parhain suhde, paljon läheisyyttä ja kaikki viikonloput/lomat aina yhdessä. Välimatkaa oli, mutta silti yhteyttä pidettiin päivittäin monta kertaa. Olimme toistemme bestikset ja rakastetut.

Tämä oli elämäni suhde.

Vaikka aikaa on kulunut vuosia ja olen uudessa suhteessa, ei mene päivääkään, etteikö tämä vanha traumaattinen ero läikähtäisi välillä mielessä.

Ihminen voi todellakin olla ihmiselle susi.

Etäsuhdehan on erinomainen sellaiselle joka haluaa pitää haaremia.

Että ei kauheasti yllätä. Itse asiassa monet etäsuhteilijat pitävät puolisonkaltaista kotimaassaan ja virkistyskumppania ulkomailla ja tietysti jos tulee matkusteltua niin impulsiivinen elämäniloinen tyyppi löytää vielä pikahoitojakin.

Oltiin oltu pari vuotta naimisissa. Hän on oikein rakastava, hyväilee ja ottaa syliin, ollaan kummatkin yhtä hymyä. Ottaa vaivihkaa puheeksi että haluaa asua omillaan. Anteeksi kuinka?

Kokeltaisiin asua erillään vähän aikaa, hän tuntee olevansa ansassa ja minä ohjailen hänen elämäänsä liikaa. Palataan sitten yhteen kun hän on löytänyt itsensä.

No en tiedä löysikö itsensä, mutta kyllä hän pari naista löysi siinä matkalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se voi puskista tulla. Läheinen ystävä oli ehtinyt vuoden olla naimisissa ja kaikki tuttavapiirissäkin luuli että kaikki on hyvin. Vaikuttivat rakastuneilta ja onnellisilta. Ei näkyviä riitoja tms. Eräänä iltana mies kehui rakastavansa ystävääni ja oli tehnyt illallisen jne. Aamulla mies kertoi eroavansa välittömästi ja toinen nainen oli ollut jo pidemmän aikaa.

Se oli sitten 'viimeinen ehtoollinen' se illallinen.

Ja mikäänkö ei ollut vihjannut siihen, että toinen ei voi hyvin?

Tai että toinen ei ole luotettava?

Sori vaan, mutta en usko.

Tutustuin ja ystävystyin yhden ihmisen kanssa, joka oli jätetty puskista.

Olin aluksi tyrmistynyt ja hänen puolellaan.

Mutta kun tutustuin häneen paremmin, huomasin että kyseessä on mestaroija. Sellainen erinomainen besserwisser, jonka seurassa tuntee kasvavaa ahdistusta, vaikka mitään syytä ei pitäisi olla. Sellainen pätevä selviäjä, jonka kanssa alkaa piilotella heikkouksiaan, jotta kelpaisi. Ensin ajattelee, että onpa mallikelpoinen ihminen, minähän kehityn tässä itsekin paremmaksi, kun koetan jäljitellä häntä. Äkkiä huomaa että ei kun mua tukehduttaa. Hänen terävät neuvonsahan ovat suoranaisia loukkauksia.

Silloin ymmärtää, miksi se puoliso häipyi.

Saattoihan se silti tälle jätetylle tulla puskista. Jos sinä näet että naapurin Matti pettää vaimoaan, ja kun puolen vuoden kuluttua kuulet erosta , ei se uutinen sinulle tullut puskista mutta tuolle vaimolle saattoi tulla.

Ei tämä sinun tuttavasi piruuttaan ole sellainen kuin on.

Hän uskoi vilpittömästi että heillä oli kaikki ok.

Varsinkin miehet ilmeisesti harrastavat tätä että eivät puhu vaan tekevät ratkaisun hiljaa itsekseen ja sitten se näkyy toimintana.

Vielä sekin että onhan elämässä kaiken laista muutakin hankaluutta ja harmin aihetta vuosien varrella. Jos toinen on jossain kohtaa vähän vaisu tms ,ei sitä nyt heti epäile että aikoo varmaan ottaa eron.

Kukas tässä piruilusta on puhunut?

On se kumma jos ulkopuolisetkin näkee parin loittonemisen toisistaan, mutta parin toinen osapuoli ei näe, vaikka on koko ajan siinä mukana.

Ulkopuoliset näkevät vain vilauksia silloin tällöin.

Puskista erotettu on yleensä ollut päsmärinä parisuhteessa. Asioita on tehty niin kuin hän haluaa. Esim. päsmäri on vaatinut lapsia, sanellut lomien vieton, sisustaa kotia innosta hehkuen. Tietysti voi kysyä siltä toiselta, että mitäs olit tahdoton töppönen.

Ei tässä syyllisiä haeta. Totuus vain on se, että syystä tai toisesta suhteessa ei ole ollut rehellistä ja riittävää kommunikointia. Tai toinen on yrittänyt, muttei kukaan yksinään kommunikoi. Voi olla, että suhde on alkuaankin perustunut riippuvuudelle eikä rakkaudelle. Kommunikoinnin puuttumiseen luulisi heräävän.

Ei eroon vaadita riitaa. Mutta etääntyminen tai sulkeutuminen siihen vaaditaan. Siitä huolimatta pari voi itseltäänkin salaa ylläpitää kulissia, johon kuuluu esim. seksi.
Mielessään toinen tai molemmat on jo pakannut kamansa ja päättänyt lähteä kun aika on kypsä.

Monet parit elävät eron kynnyksellä vuosikausia.

Niin, mitäs sitä turhaa kertomaan kumppanille aiemmin että olen tällaista miettinyt että meillä ei ole hyvin kaikki, mietitään päässä vaan ja sitten yks päivä ilmoitetaan että "olen 10 vuotta eroa miettinyt ja tässä se nyt on, p.s miten et muka huomannut kun naapurin Mirja on nähnyt tämän illanvietossa jo 5 vuotta sitten!"

On varmasti suhteita joissa noin on, sen sijaan on täyttä typeryyttä sanoa etteikö ero IKINÄ voisi tulla puskista. Monet pettäjäthän rakastavat edelleen puolisoaan, osa jopa kiinni jäätyään yrittää anella takaisin. Mitenkäs sinä sherlockina luet toisen ajatukset jos kotona on läheisyyttä, on seksiä, on keskusteluja ja on pussaamista? Kyvyillesi olisi käyttöä poliisin kuulustelutoiminnassa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myönnän että olen katkaissut pari ahdistavaa muuta kuin parisuhdetta tavalla, jota tuo toinen voi väittää yllätykseksi.

Kaveri tunki liian lähelle. Näki mut ihan erilaisena kuin olen, ei kuunnellut mitä sanon, vaan ylläpiti omaa illuusiotaan minusta ja hukutti ystävyydenvakuutteluihinsa. Halusi jutella ja nähdä koko ajan. Yritti sisällyttää mut kaikkeen tekemiseensä viitsimättä kysyä mun mielipidettä.

Näissä tilanteissa olen vain häipynyt ja lopettanut yhteydenpidon.

En ole katunut.

Entä hävennyt? On tuo aika kypsymätöntä käytöstä.

Mikä kypsiä meidän pitäisi olla että olisi oikeus olemassaoloon? Toimimme kaikki niillä eväillä mitä silloin on. Hän teki mitä pystyi silloi,ei enempää. On tapauksia jotka on niin vaikeita ettei kukaan osaa käsitellä niitä tai olla kypdä läsnäolossaan .

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myönnän että olen katkaissut pari ahdistavaa muuta kuin parisuhdetta tavalla, jota tuo toinen voi väittää yllätykseksi.

Kaveri tunki liian lähelle. Näki mut ihan erilaisena kuin olen, ei kuunnellut mitä sanon, vaan ylläpiti omaa illuusiotaan minusta ja hukutti ystävyydenvakuutteluihinsa. Halusi jutella ja nähdä koko ajan. Yritti sisällyttää mut kaikkeen tekemiseensä viitsimättä kysyä mun mielipidettä.

Näissä tilanteissa olen vain häipynyt ja lopettanut yhteydenpidon.

En ole katunut.

Entä hävennyt? On tuo aika kypsymätöntä käytöstä.

Mikä kypsiä meidän pitäisi olla että olisi oikeus olemassaoloon? Toimimme kaikki niillä eväillä mitä silloin on. Hän teki mitä pystyi silloi,ei enempää. On tapauksia jotka on niin vaikeita ettei kukaan osaa käsitellä niitä tai olla kypdä läsnäolossaan .

Oikeus olemassaoloon on eri asia kuin häpeä. Häpeä auttaa ottamaan jatkossa opikseen kokemuksistaan ja toimimaan paremmin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin ensimmäisen tyttöystäväni kanssa 8 v. Pakkasi kamppeensa ja lähti yksi päivä aivan yllättäen, sanoi että halusi kokea enemmän ennen kun sitoutuu. Ihan ymmärrettävää, olimme toistemme ensimmäiset seurustelukumppanit, mutta hän olisi todellakin voinut hoitaa eron hienotunteisemmin ja kommunikoida enemmän. Lähtö tuli aivan puskista, vielä päivää aiemmin sanoi rakastavansa ja oli hyvin hellä. Tämä noin 15 vuotta sitten, nyt olen naimisissa ja välillä tulee kyllä hieman vainoharhaisia hetkiä vieläkin.

Niinpä. Tuo puskista tulemineb on juuri sitä, että toinen pussailee, haluaa, ja ilmoittaa rakastavansa. Eihän se tulisikaan niin puskista, jos jotain hiipumisen merkkejä olisi näkyvillä.

Olisikohan tässä kyse niin tunnevammaisista ihmisistä että heille rakastaminen on päätös ja järkeilyn tulos ilman tunnetta. Sitten simuloivat käytöstä jonka ajattelevat kuvastavan rakastamista. Tällä lailla "rakkauden" kohteen voi vaihtaa lennosta kun mitään aitoa tunnetta ei ole. Ovat vakuuttavia koska uskovat itsekin toimintansa olevan rakkautta ja olettavat että muut toimivat samoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myönnän että olen katkaissut pari ahdistavaa muuta kuin parisuhdetta tavalla, jota tuo toinen voi väittää yllätykseksi.

Kaveri tunki liian lähelle. Näki mut ihan erilaisena kuin olen, ei kuunnellut mitä sanon, vaan ylläpiti omaa illuusiotaan minusta ja hukutti ystävyydenvakuutteluihinsa. Halusi jutella ja nähdä koko ajan. Yritti sisällyttää mut kaikkeen tekemiseensä viitsimättä kysyä mun mielipidettä.

Näissä tilanteissa olen vain häipynyt ja lopettanut yhteydenpidon.

En ole katunut.

Entä hävennyt? On tuo aika kypsymätöntä käytöstä.

Mikä kypsiä meidän pitäisi olla että olisi oikeus olemassaoloon? Toimimme kaikki niillä eväillä mitä silloin on. Hän teki mitä pystyi silloi,ei enempää. On tapauksia jotka on niin vaikeita ettei kukaan osaa käsitellä niitä tai olla kypdä läsnäolossaan .

Oikeus olemassaoloon on eri asia kuin häpeä. Häpeä auttaa ottamaan jatkossa opikseen kokemuksistaan ja toimimaan paremmin. 

Mitä ihmettä sä sekoilet häpeästä?

Et selvästi ymmärrä kirjoitettua suomea.

Mutta tuntuu sulla olevan joku muukin ongelma, aika paha.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin ensimmäisen tyttöystäväni kanssa 8 v. Pakkasi kamppeensa ja lähti yksi päivä aivan yllättäen, sanoi että halusi kokea enemmän ennen kun sitoutuu. Ihan ymmärrettävää, olimme toistemme ensimmäiset seurustelukumppanit, mutta hän olisi todellakin voinut hoitaa eron hienotunteisemmin ja kommunikoida enemmän. Lähtö tuli aivan puskista, vielä päivää aiemmin sanoi rakastavansa ja oli hyvin hellä. Tämä noin 15 vuotta sitten, nyt olen naimisissa ja välillä tulee kyllä hieman vainoharhaisia hetkiä vieläkin.

Niinpä. Tuo puskista tulemineb on juuri sitä, että toinen pussailee, haluaa, ja ilmoittaa rakastavansa. Eihän se tulisikaan niin puskista, jos jotain hiipumisen merkkejä olisi näkyvillä.

Olisikohan tässä kyse niin tunnevammaisista ihmisistä että heille rakastaminen on päätös ja järkeilyn tulos ilman tunnetta. Sitten simuloivat käytöstä jonka ajattelevat kuvastavan rakastamista. Tällä lailla "rakkauden" kohteen voi vaihtaa lennosta kun mitään aitoa tunnetta ei ole. Ovat vakuuttavia koska uskovat itsekin toimintansa olevan rakkautta ja olettavat että muut toimivat samoin.

Kuulostaa hyvältä teorialta.

Annoit mulle ajattelemisen aihetta, kiitos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myönnän että olen katkaissut pari ahdistavaa muuta kuin parisuhdetta tavalla, jota tuo toinen voi väittää yllätykseksi.

Kaveri tunki liian lähelle. Näki mut ihan erilaisena kuin olen, ei kuunnellut mitä sanon, vaan ylläpiti omaa illuusiotaan minusta ja hukutti ystävyydenvakuutteluihinsa. Halusi jutella ja nähdä koko ajan. Yritti sisällyttää mut kaikkeen tekemiseensä viitsimättä kysyä mun mielipidettä.

Näissä tilanteissa olen vain häipynyt ja lopettanut yhteydenpidon.

En ole katunut.

Entä hävennyt? On tuo aika kypsymätöntä käytöstä.

Mikä kypsiä meidän pitäisi olla että olisi oikeus olemassaoloon? Toimimme kaikki niillä eväillä mitä silloin on. Hän teki mitä pystyi silloi,ei enempää. On tapauksia jotka on niin vaikeita ettei kukaan osaa käsitellä niitä tai olla kypdä läsnäolossaan .

Oikeus olemassaoloon on eri asia kuin häpeä. Häpeä auttaa ottamaan jatkossa opikseen kokemuksistaan ja toimimaan paremmin. 

Mitä häpeää pitäisi tuntea että on olemassa ja elää itselleen ? Tuossa oli kyse ystävyyssuhteen katkaisusta. Tiedän että jotkut ystävyyssuhteet voi olla tosi sairaita. Olen itse ollut nuorena ja myös minulle on oltu. Ei ole mitään häpeää vetää rajat ja lopettaa ystävyyttä jos niin kokee vähääkään. Ystävyys on vapaaehtoista. Avioliitto toki jo ihan ei asia.