Oletko kokenut täysin puskista tulleen eron?

Vierailija kirjoitti:

Minun pitkä avioliittoni kävi hyvin lähellä eroa tänä kesänä, se olisi tullut miehelleni ihan puskista. Hänen mielestään meillä oli kaikki hyvin, minä koin olevani yksinäinen ja näkymätön hänelle. Olisin toivonut yhteistä aikaa ja huomiota, mies keskittyi omiin harrastuksiinsa ja menoihin.

Yritin useamman vuoden puhua asiasta, kaikilla osaamillani tavoilla. Puhuin asiallisesti ja riitelemällä, itkemällä, kerroin jopa eroajatuksistani. Mies ohitti tämän kaiken tyynesti, piti tätä kuulemma ”kiukutteluna ja kontrollointina”. Suuttui silmittömästi kun puhuin asiasta. Kävimme terapiassakin ilman mitään apua.

Sitten tapahtui jotain muuta, mikä kai tavallaan pelasti liittomme. Ajauduin toisen miehen syliin, vain hetkeksi, mutta mies vaistosi jotain tapahtuneen. Se lopulta muutti hänen asennoitumisensa minuun ja pystymme rakentamaan uudelleen. Hitaasti mutta edeten, ensimmäistä kertaa vuosiin olen onnellinen liitossani. Jos mitään ei olisi tapahtunut, olisin ottanut eron, vaikka mieheni mielestä ”kaikki oli hyvin”.

"Ajauduin toisen miehen syliin" "Miehen asenne muuttui" eli miehen syy! *Huutonaurua*

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun pitkä avioliittoni kävi hyvin lähellä eroa tänä kesänä, se olisi tullut miehelleni ihan puskista. Hänen mielestään meillä oli kaikki hyvin, minä koin olevani yksinäinen ja näkymätön hänelle. Olisin toivonut yhteistä aikaa ja huomiota, mies keskittyi omiin harrastuksiinsa ja menoihin.

Yritin useamman vuoden puhua asiasta, kaikilla osaamillani tavoilla. Puhuin asiallisesti ja riitelemällä, itkemällä, kerroin jopa eroajatuksistani. Mies ohitti tämän kaiken tyynesti, piti tätä kuulemma ”kiukutteluna ja kontrollointina”. Suuttui silmittömästi kun puhuin asiasta. Kävimme terapiassakin ilman mitään apua.

Sitten tapahtui jotain muuta, mikä kai tavallaan pelasti liittomme. Ajauduin toisen miehen syliin, vain hetkeksi, mutta mies vaistosi jotain tapahtuneen. Se lopulta muutti hänen asennoitumisensa minuun ja pystymme rakentamaan uudelleen. Hitaasti mutta edeten, ensimmäistä kertaa vuosiin olen onnellinen liitossani. Jos mitään ei olisi tapahtunut, olisin ottanut eron, vaikka mieheni mielestä ”kaikki oli hyvin”.

"Ajauduin toisen miehen syliin" "Miehen asenne muuttui" eli miehen syy! *Huutonaurua*

Niin, parempi varmaan olisi ollut pysyä eri tiloissa ja erota lopulta. Hassu minä.

Vierailija kirjoitti:

Ei ero tule ikinä puskista. Vaikkei toinen siitä sano, sen näkee käytöksestä. Avatkaa nyt ne silmät ja hyväksykää tosiasiat niin ei tule ero puskista!

Tätä minäkin jankutin, mutta kun itse jouduin yllätyseron kohtaamaan, niin vaikka tässä mitenkä katseli että mitä oireita oli, niin en todellakaan tiedä mikä olisi ollut se tosiasia joka olisi pitänyt hyväksyä etukäteen.

Ehkä suurin syy siihen ettei niitä "tosiasioita" nähnyt oli se, ettemme asuneet yhdessä ja välimatkaa oli 40 km, joten pääasiassa yhteydenpito viikoilla oli puhelut ja viestit, tapasimme viikonloput, kaikki vähänkin pidemmät lomat jne. Yhdessä olimme pitkälti toista vuotta, kumpikin oltiin tavattu toisten vanhemmat ja sukulaisia, vietetty yhdessä juhlia jne. ja mikä tärkeintä, lapsemmekin olivat tavanneet toisensa ja tutustuneet.

Meillä oli pitkä viikonloppu takana ja mies lähti kotiinsa maanantai-iltana. Viikonlopun aikana oli puhuttu (hänen aloitteestaan) tulevasta joulusta ja miten se vietetään.  Tiistaina hän laittoi viestin että on flunssassa (oltiin kumpikin vähän nuhaisia viikonloppuna jo) ja kuumeessa. Keskiviikkona ei vastannut viesteihin, ei puheluihin mut ajattelin hänen olevan niin kipeenä et on nukkunut. Torstaina laitoin viestiä et meenkö mä perjantaina sinne vai jaksaako ajella mun luo. Ei vastausta. 

Ei perjantainakaan ennen kuin iltamyöhällä viesti "tää oli tässä".

Sen jälkeen puheluun hän kyllä vastasi, mutta mitään selvyyttä ei asioihin tullut: hän vaan halusi lopettaa suhteen. 

Kysyin kaiken; onko syy minussa, mitä sellaista oon tehnyt? Onko hän kenties löytänyt jonkun toisen naisen? 

Mihinkään ei hänellä ollut vastausta, minussa ei mitään vikaa, hän ei ole löytänyt muuta jne. 

Mut siihen se vaan loppui.

Olen. Vielä 15 minuuttia ennen kuin äijä häipyi oltiin rakasteltu ja hän oli sanonut rakastavansa minua.

En tiedä olinko oman rakkauteni sokaisema, mutta mielestäni meillä oli hyvä suhde. Puhuttiin kaikesta, naurettiin, hassuteltiin, harrastettiin seksiä usein, ohikulkiessa kosketuksia, vihjailevia katseita, romantiikkaa, rakkaudentunnustuksia.

Sitten eräänä päivänä mies lähti, eikä tullut takaisin. Kolme päivää myöhemmin tekstari että hänellä on uusi nainen.

Vierailija kirjoitti:

Minun pitkä avioliittoni kävi hyvin lähellä eroa tänä kesänä, se olisi tullut miehelleni ihan puskista. Hänen mielestään meillä oli kaikki hyvin, minä koin olevani yksinäinen ja näkymätön hänelle. Olisin toivonut yhteistä aikaa ja huomiota, mies keskittyi omiin harrastuksiinsa ja menoihin.

Yritin useamman vuoden puhua asiasta, kaikilla osaamillani tavoilla. Puhuin asiallisesti ja riitelemällä, itkemällä, kerroin jopa eroajatuksistani. Mies ohitti tämän kaiken tyynesti, piti tätä kuulemma ”kiukutteluna ja kontrollointina”. Suuttui silmittömästi kun puhuin asiasta. Kävimme terapiassakin ilman mitään apua.

Sitten tapahtui jotain muuta, mikä kai tavallaan pelasti liittomme. Ajauduin toisen miehen syliin, vain hetkeksi, mutta mies vaistosi jotain tapahtuneen. Se lopulta muutti hänen asennoitumisensa minuun ja pystymme rakentamaan uudelleen. Hitaasti mutta edeten, ensimmäistä kertaa vuosiin olen onnellinen liitossani. Jos mitään ei olisi tapahtunut, olisin ottanut eron, vaikka mieheni mielestä ”kaikki oli hyvin”.

Tämä. Jostain syystä monille ero tulee täysin puskista, vaikka toinen on yrittänyt puhua pitkään ongelmakohdista. 

Itse en käsitä miksei mies kuullut mitään mitä sanoin. Hän turhautui heti kun yritin sanoa jotain "negatiivista". Puhuin hyvällä, huonolla, itkien ja asiallisesti. Ikinä mikään ongelma ei mennyt jakeluun. Tai itse asiassa meillä oli YKSI iso ongelma, mutta mies ei vain saanut sitä päänsä sisään. Ero tuli hyvin puskista, vaikka olin sitä 2 vuotta yrittänyt vältellä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun pitkä avioliittoni kävi hyvin lähellä eroa tänä kesänä, se olisi tullut miehelleni ihan puskista. Hänen mielestään meillä oli kaikki hyvin, minä koin olevani yksinäinen ja näkymätön hänelle. Olisin toivonut yhteistä aikaa ja huomiota, mies keskittyi omiin harrastuksiinsa ja menoihin.

Yritin useamman vuoden puhua asiasta, kaikilla osaamillani tavoilla. Puhuin asiallisesti ja riitelemällä, itkemällä, kerroin jopa eroajatuksistani. Mies ohitti tämän kaiken tyynesti, piti tätä kuulemma ”kiukutteluna ja kontrollointina”. Suuttui silmittömästi kun puhuin asiasta. Kävimme terapiassakin ilman mitään apua.

Sitten tapahtui jotain muuta, mikä kai tavallaan pelasti liittomme. Ajauduin toisen miehen syliin, vain hetkeksi, mutta mies vaistosi jotain tapahtuneen. Se lopulta muutti hänen asennoitumisensa minuun ja pystymme rakentamaan uudelleen. Hitaasti mutta edeten, ensimmäistä kertaa vuosiin olen onnellinen liitossani. Jos mitään ei olisi tapahtunut, olisin ottanut eron, vaikka mieheni mielestä ”kaikki oli hyvin”.

Tämä. Jostain syystä monille ero tulee täysin puskista, vaikka toinen on yrittänyt puhua pitkään ongelmakohdista. 

Itse en käsitä miksei mies kuullut mitään mitä sanoin. Hän turhautui heti kun yritin sanoa jotain "negatiivista". Puhuin hyvällä, huonolla, itkien ja asiallisesti. Ikinä mikään ongelma ei mennyt jakeluun. Tai itse asiassa meillä oli YKSI iso ongelma, mutta mies ei vain saanut sitä päänsä sisään. Ero tuli hyvin puskista, vaikka olin sitä 2 vuotta yrittänyt vältellä. 

Samoja kokemuksia. Olen yrittänyt vuosikaudet tehdä puolison tietoiseksi ongelmista parisuhteessamme, siitä, miten pahoin voin, ja mitenkä kurja tilanteemme on ja tuottaa lapsillekin kärsimystä. On riidelty rajusti, on puhuttu, on uhkailtu erolla, on yritetty sitä sun tätä, on muutettu asioita, mutta perusongelmia ei ole saatu korjattua. Vuosien venyminen ja kaikkensa yrittäminen, sekä loputon pettymysten sarja, johtivat lopulta siihen, että lähdin etsimään kuuntelijaa, välittämistä, lämpöä, läheisyyttä - rakkautta - muualta. Lyhyt mutta intensiivinen salasuhde sai minut sitten todella syvällisesti pohtimaan ja tutkimaan itseäni ja parisuhdettani. Päätin vielä viimeisen kerran toden teolla yrittää laittaa asiat kuntoon. Mutta ei. Viesti ei mennyt perille. Toinen ei ymmärtänyt. Riitely vain paheni, hän huusi enemmän minulle ja lapsille, loukkasi yhä julmemmin, oli vihaisempi kuin koskaan.

Lopulta kaiken tämän jälkeen totesin, että ero on ainut ratkaisu. Totesin, että minä en tätä enää kestä, eikä tilanne ole kellekään muullekaan hyväksi. Ei puolisolle, eikä varsinkaan lapsille. Että kun minä, joka tähän asti olen imenyt ja kantanut kaikkien pahan olo ja pitänyt pakettia kasassa, lopulta murrun, niin silloin tapahtuu kauheita. Tämän on lopullisesti lakattava, ennenkuin syntyy vakavia, pysyviä vaurioita yhdellekään ihmiselle. Erosta vakavasti puhumisen aloittaminen on ollut todella vaikeaa. On ollut myös tuskallista sanoa ääneen se, myöntää epäonnistuminen, myöntää että ei ole enää keinoja jäljellä, ei toivoa, ei tulevaisuutta.

Mutta nyt kun asian lopullisuuden olen tuonut rauhallisesti kommunikoiden esiin ja nostanut eron vaihtoehdoksi, ehkä jopa ainoaksi, niin puoliso on äimän käkenä. On tullut ilmi pettämisenikin. Puoliso hämmästelee nyt vaan itsekseen, miten hän ei ole tajunnut parisuhteemme katastrofaalista tilaa. Että miten hän ei ole kunnolla ymmärtänyt, kun olen siitä puhunut ja olen huonosta olostani kertonut. Hän on nyt sitä mieltä, että asiat voidaan korjata, nyt pitää alkaa vaan yrittää ihan tosissaan panostaa parisuhteeseen. En vaan itse tiedä, onko siihen enää mahdollisuutta. Minä vaadin, anelin, rukoilin, toivoin, odotin ja epätoivoisesti yritin sitä panostamista, korjaamista jo 7-8 vuotta sitten. Ja siitä tähän vuoteen asti.

Minä en ymmärrä, eikä hän itsekään ymmärrä, miten tämä on mahdollista. Vaikka lähes jokapäiväisen riitelyn yhteydessä olen lähes joka päivä tuonut ilmi vuosien ajan syvän huoleni, jopa epätoivoni, ja täysin ymmärrettävällä suomella artikuloinut, että tämä ei voi jatkua, asiain on muututtava, ja kun siitä huolimatta kaikki on vain jatkunut ennallaan ja jopa pahentunut, niin miten ihmeessä hän muka sitä ei ole voinut todella ymmärtää. Miten hän on silti kuvitellut, että kaikki on hyvin ja meno voi jatkua loputtomiin samanlaisena. Miten niin vihaisena ja pahassa olossa voi itsekään edes kuvitella minkään olevan lähelläkään hyvin. 

Joskus kai ihminen vaan on niin sokea sille kaikkein ilmeisimmälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumma kyllä, kun olen jutellut näiden puskista jätettyjen puolisoiden kanssa, kuva on ihan toinen.

Ulkopuolisenakin on nähnyt jo vuosia, että liitto vetelee viimeisiään. Pari ei katso toisiaan, viihdy lähekkäin, puhu toisilleen edes seurassa. Kotona on just sellaista kuin kuvitella voi: juttelu rajoittuu siihen kumpi käy kaupassa. Ollaan eri huoneissa, tehdään eri asioita, lusitaan kuin elinkautista. Se että käydään yhdessä kesälomalla pimeässä pikaisesti naidaan ei kerro hyvästä suhteesta.

Lopulta toinen kyllästyy yrittämään yhteyttä ja olemaan näkymätön. Hän pakkaa kamppeensa ja häipyy.

Toinen avaa av.n ja aloittaa valituksen siitä, miten kaikki oli hyvin ja puoliso ykskaks vaan lähti.

Ero tuli ihan puskista!

Voi hyvänen aika, kylläpä olet ylimielinen. Sinäkö kuvittelet, että tiedät kaiken pariskunnan elämästä kun vähän ystävänä olet sivusta seuraillut. Kuvittelet tietäväsi mitä pariskunta keskustelee, miten käyttäytyy toistensa seurassa kahdestaan ollessaan.

Itsellä tuli ero puskista. Naimisissa 12 vuotta, kaksi yhteistä lasta. Elämä peruslapsiperhe-elämää ruuhkavuosissa. Joo, mies oli ehkä normaalia kireämpi 2-3 kuukautta ennen eroilmoitusta. Sinä aikana muistan tiedustelleeni 2-3 kertaa, että onko kaikki ok, painaako joku. Joka kerta sain vastaukseksi, että töissä painetta. Ja sen tiesinkin, että näin oli ja tyydyin vastaukseen.

Koska sellaistahan elämä on. Välillä on stressiä työhön liittyen, sairaisiin sukulaisiin tai mihin vain elämään liittyen ja se heijastuu käytökseen. Ei sitä vakaassa suhteessa heti ajattele, että nyt ollaan eroamassa jos toinen on hetkellisesti kireämpänä ja allapäin eikä sanallakaan vihjaa, että eroa miettii.

Eroilmoitusta edeltävällä viikolla vielä mietimme yhdessä tulevan kesän lomamatkaa. Eroilmotusta edeltävänä iltana harrastimme seksiä. Sitten tuli päivä kun mies saapui töistä ja ilmoitti, että hänellä on toinen nainen, tämä oli tässä. Että hän on löytänyt naisen joka on aivan toisenlainen kuin minä ja löi tiskiin sellaisen määrän asioita mitä hän ei voinut minussa sietää. Osasta tiesin, osasta en ollut ikinä kuullutkaan. Selvä, kiitos kun pidit näinkin hyvin kartalla mitä päässäsi liikkui.

Jälkeenpäin ajateltuna en tajunnut sitä, kuinka vahvasti ex-mieheni lapsuudenkodin malli vaikutti meidän suhteeseen. Tiesin kyllä, että mieheni väisteli konflikteja koska hänen lapsuudenkodissaan ei ole ikinä käsitelty vaikeita asioita. Ex-appivanhempanikin ovat ihan mestareita piilottamaan tunteitaan. Sellainen exäkin oli. En vain tajunnut, että se oli niin äärimmäistä. Hän keräsi ja keräsi asioita ja sitten tuli mitta täyteen. Lähdettiin paremman perään. Sekään suhde ei tosin kestänyt kuin reilun vuoden mutta hei, ei ainakaan tarvinut käsitellä vaikeita asioita.

Mutta kyllä, ero todellakin tuli puskista. Se tuli minulle mutta myös kaikille sukulaisille ja ystäville koska kaikkien mielestä meidän välit olivat olleet koko ajan niin kuin aina ennenkin. Jotkut ihmiset ovat äärettömän taitavia salaamaan mitä oikeasti ajattelevat. He pelkäävät konflikteja, haluavat miellyttää, mikä nyt kenenkin motiivi on. Jos tällainen puoliso sattuu kohdalle niin on mahdoton ennakoida asioita. Sillä kukaan ei pysty toisen ajatuksia lukemaan. Ja kyllä hyvässä suhteessa pitää kertoa ajoissa jos eroajatuksia pyörittelee mielessä. Ei voi olettaa, että pikkurillin asennosta puoliso osaisi nyt eron aistia.

Myönnän itse, että olen tällainen konfliktivälttelijä. En pidä riitelystä, mutta pystyisin kyllä keskustelemaan asiallisesti mistä tahansa asiasta.

Mutta puoliso ei pysty. Hänen kykynsä vastaanottaa kritiikkiä tai pienintäkään mielipide-eroa omasta toiminnastaan on lähes täysi nolla. Hän pitää omaa toimintaansa, tunteitaan ja käytöstään absoluuttisen oikeana, jolloin pieninkin arvostelu näitä kohtaan on aina hänestä syyttävää ja ahdistavaa. Hänen tapansa reagoida mihin tahansa kritiikkiin on välitön siilipuolustus tai "hyökkäys on paras puolustus" -taktiikka. Lopputuloksena yleensä niin, että minä olen syypää ongelmiin, ja minun pitäisi muuttua ja tehdä asioita eri tavalla. Ei sellaisen ihmisen kanssa vain pysty keskustelemaan. Ei hänelle voi kertoa, mikä mättää, koska se kääntyy kerta toisensa jälkeen siihen, että kaikki ongelmat ovat minusta lähtöisin.

Tästä aiheutuu, että minä en kerro hänelle mieltäni vaivaavista asioista. Kyllä, välttelen konfliktia, koska riitely on aina väistämätön tapahtuma. Ero, joka on minun puoleltani todennäköisempää kuin jatkaminen, tullee hänelle täytenä yllätyksenä, koska kaikkihan on hyvin. Hänelle toki onkin, koska hänen tarpeensa ja toiveensa täyttyvät.

Minäkin kertoisin mieltäni vaivaavista asioista, jos se ei joka ikinen kerta aiheuttaisi itkua ja hammastenkiristystä. Ja vaikka kertoisin, kaiken riitelyn, itkun, kitinän ja syyttelyn jälkeen mikään ei muutu.

Eli olet pelkuri. Vaikka toinen ei osaisikaan riidellä tai käsitellä jotain asiaa juuri niin kuin sinä haluat, on todella epäreilua pimittää asioita ja vain häipyä. Vie se puolisosi vaikka pariterapiaan. Tai edes ehdota sitä. Silloin toinen oikeasti tajuaisi että nyt ei olekaan kaikki hyvin. Tai sano sille selvästi, että harkitset eroa koska et ole tyytyväinen. Anna selviä

varoitusmerkkejä äläkä vain katoa pelkurimaisesti.

On niin helppo sysätä toisen vastuulle omat päätökset ja teot. ”Nyhyy, puolisoni ei osaa riidellä oikein eli olen oikeutettu jättämään toisen ilman varoitusta”. Kyse on vain siitä, että sinulla ei ole pokkaa vaatia asioita suhteessasi ja olet sen vuoksi tyytymätön. Ja se on sitten puolisosi vika, joka ei osaakaan lukea ajatuksiasi. Opetelkaa KOMMUNIKOIMAAN.

Reaktiosi vastaa yksi yhteen puolisoani, eli vika on minussa, koska en tee asioita oikein. Katsopas, kun ei tässä parisuhteessa ole aina vältelty konfliktia. Mutta kun tarpeeksi monta kertaa yrittää puhua, ottaa asioita esille, toivoo, esittää ja joka kerta vastineena on sama kitinä, sitä lopettaa. Ja pariterapiaan vieminen: kun sekin on tehty. Se toinen osapuoli vain halusi lopettaa muutaman kerran jälkeen, kun ahdisti niin paljon että hänessäkin voisi olla vikaa. Minun vain olisi pitänyt muuttua, niin kaikki olisi hyvin.

En minä voi opetella yksin kommunikoimaan, jos toinen ei sitä halua.

Ihan sama onko se jättäjä itse tiedostanut ongelman.. Reilua olisi keskutella asiasta eikä paeta paikalta mitään sanomatta. Raukkamaista ja epäkypsää toimintaa, vaikka se toinen olisikin itse aiheuttanut toisen kokemat tunteeet, on reilua jutella asioista ja käydä ne läpi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumma kyllä, kun olen jutellut näiden puskista jätettyjen puolisoiden kanssa, kuva on ihan toinen.

Ulkopuolisenakin on nähnyt jo vuosia, että liitto vetelee viimeisiään. Pari ei katso toisiaan, viihdy lähekkäin, puhu toisilleen edes seurassa. Kotona on just sellaista kuin kuvitella voi: juttelu rajoittuu siihen kumpi käy kaupassa. Ollaan eri huoneissa, tehdään eri asioita, lusitaan kuin elinkautista. Se että käydään yhdessä kesälomalla pimeässä pikaisesti naidaan ei kerro hyvästä suhteesta.

Lopulta toinen kyllästyy yrittämään yhteyttä ja olemaan näkymätön. Hän pakkaa kamppeensa ja häipyy.

Toinen avaa av.n ja aloittaa valituksen siitä, miten kaikki oli hyvin ja puoliso ykskaks vaan lähti.

Ero tuli ihan puskista!

Voi hyvänen aika, kylläpä olet ylimielinen. Sinäkö kuvittelet, että tiedät kaiken pariskunnan elämästä kun vähän ystävänä olet sivusta seuraillut. Kuvittelet tietäväsi mitä pariskunta keskustelee, miten käyttäytyy toistensa seurassa kahdestaan ollessaan.

Itsellä tuli ero puskista. Naimisissa 12 vuotta, kaksi yhteistä lasta. Elämä peruslapsiperhe-elämää ruuhkavuosissa. Joo, mies oli ehkä normaalia kireämpi 2-3 kuukautta ennen eroilmoitusta. Sinä aikana muistan tiedustelleeni 2-3 kertaa, että onko kaikki ok, painaako joku. Joka kerta sain vastaukseksi, että töissä painetta. Ja sen tiesinkin, että näin oli ja tyydyin vastaukseen.

Koska sellaistahan elämä on. Välillä on stressiä työhön liittyen, sairaisiin sukulaisiin tai mihin vain elämään liittyen ja se heijastuu käytökseen. Ei sitä vakaassa suhteessa heti ajattele, että nyt ollaan eroamassa jos toinen on hetkellisesti kireämpänä ja allapäin eikä sanallakaan vihjaa, että eroa miettii.

Eroilmoitusta edeltävällä viikolla vielä mietimme yhdessä tulevan kesän lomamatkaa. Eroilmotusta edeltävänä iltana harrastimme seksiä. Sitten tuli päivä kun mies saapui töistä ja ilmoitti, että hänellä on toinen nainen, tämä oli tässä. Että hän on löytänyt naisen joka on aivan toisenlainen kuin minä ja löi tiskiin sellaisen määrän asioita mitä hän ei voinut minussa sietää. Osasta tiesin, osasta en ollut ikinä kuullutkaan. Selvä, kiitos kun pidit näinkin hyvin kartalla mitä päässäsi liikkui.

Jälkeenpäin ajateltuna en tajunnut sitä, kuinka vahvasti ex-mieheni lapsuudenkodin malli vaikutti meidän suhteeseen. Tiesin kyllä, että mieheni väisteli konflikteja koska hänen lapsuudenkodissaan ei ole ikinä käsitelty vaikeita asioita. Ex-appivanhempanikin ovat ihan mestareita piilottamaan tunteitaan. Sellainen exäkin oli. En vain tajunnut, että se oli niin äärimmäistä. Hän keräsi ja keräsi asioita ja sitten tuli mitta täyteen. Lähdettiin paremman perään. Sekään suhde ei tosin kestänyt kuin reilun vuoden mutta hei, ei ainakaan tarvinut käsitellä vaikeita asioita.

Mutta kyllä, ero todellakin tuli puskista. Se tuli minulle mutta myös kaikille sukulaisille ja ystäville koska kaikkien mielestä meidän välit olivat olleet koko ajan niin kuin aina ennenkin. Jotkut ihmiset ovat äärettömän taitavia salaamaan mitä oikeasti ajattelevat. He pelkäävät konflikteja, haluavat miellyttää, mikä nyt kenenkin motiivi on. Jos tällainen puoliso sattuu kohdalle niin on mahdoton ennakoida asioita. Sillä kukaan ei pysty toisen ajatuksia lukemaan. Ja kyllä hyvässä suhteessa pitää kertoa ajoissa jos eroajatuksia pyörittelee mielessä. Ei voi olettaa, että pikkurillin asennosta puoliso osaisi nyt eron aistia.

Minulla on vastaavanlainen kokemus ystävyydestä tuontyyppisen ihmisen kanssa. Kaikki läheisetkin olivat aivan ihmeissään mitä välillämme oikein tapahtui, kun olimme olleet erittäin hyviä ystäviä. Toinen vain salasi kaikki negatiiviset fiiliksensä vuosia kyselyistä huolimatta ja sitten heitti ne kerralla kasvoille pistäessään välit poikki. Sen jälkeen hänestä ei enää kuulunut mitään.

Minä olen tuoreessa tapailusuhteessa nuorena "jättänyt puskista", koska koin kumppanin alkaneen etääntyä, ja epävarmuuksissani ja peloissani jätin ennenkuin minut jätetään. Myöhemmin kävi ilmi että toinen oli ollut onnensa kukkuloilla ja kuvitellut kaiken olevan hyvin. Asiaa ei saanut enää korjattua kun niin pilvistä tuli pudotus, ja yhä vieläkin asiaa joskus harmittelen. :/

Vierailija kirjoitti:

Olin ensimmäisen tyttöystäväni kanssa 8 v. Pakkasi kamppeensa ja lähti yksi päivä aivan yllättäen, sanoi että halusi kokea enemmän ennen kun sitoutuu. Ihan ymmärrettävää, olimme toistemme ensimmäiset seurustelukumppanit, mutta hän olisi todellakin voinut hoitaa eron hienotunteisemmin ja kommunikoida enemmän. Lähtö tuli aivan puskista, vielä päivää aiemmin sanoi rakastavansa ja oli hyvin hellä. Tämä noin 15 vuotta sitten, nyt olen naimisissa ja välillä tulee kyllä hieman vainoharhaisia hetkiä vieläkin.

Teemu?

Ei omalle kohdalle ole sattunut - me teimme eroa hartaasti ja pitkään. Tuttavalleni kävi niin, että hänen eronsa tuli paitsi hänelle, myös koko pariskunnan tuttavapiirille todellisena yllätyksenä. Suorastaan kadehdittavan onnellisena pitämämme pariskunnan (myös vaimo oli sitä mieltä) mies tuli vaan kerran lenkiltä kotiin ja ilmoitti, että muuttaa viikon kuluessa toisen naisen luokse. Tuttavani oli luullut miehen vitsailevan ja kommentoinut, että just hahahah. Kuten me kaikki asiasta kuullessamme. Mutta ei - mies oli tavannut uuden naisen jonkun harrastuksen parissa - mikä sekin oli ihme, koska pariskunta vietti hyvin paljon aikaa yhdessä, ja lempi oli leimahtanut. Salasuhdetta oli jatkunut yli vuoden ennen kuin päätös kypsyi. Eikä kukaan aavistanut mitään! Ei vaimo, ei lähipiiri, eivät tuttavat.

Työkaveri kertoi myös, että hänen avomiehensä oli ihan yhtäkkiä ilmoittanut vuokranneensa itsellensä asunnon, kalustaneensa sen kaikessa hiljaisuudessa ja että hän muuttaisi seuraavana päivänä uuteen kotiinsa yksin. Siinä ei ollut mitään kolmatta osapuolta, mutta olihan se todellinen tälli hänelle. Heidän liittonsa oli kyllä ollut aika väljähtänyt ja ehkä onnetonkin, mutta eipä tuostakaan merkkejä ollut.

Vierailija kirjoitti:

Olen. Vielä 15 minuuttia ennen kuin äijä häipyi oltiin rakasteltu ja hän oli sanonut rakastavansa minua.

En tiedä olinko oman rakkauteni sokaisema, mutta mielestäni meillä oli hyvä suhde. Puhuttiin kaikesta, naurettiin, hassuteltiin, harrastettiin seksiä usein, ohikulkiessa kosketuksia, vihjailevia katseita, romantiikkaa, rakkaudentunnustuksia.

Sitten eräänä päivänä mies lähti, eikä tullut takaisin. Kolme päivää myöhemmin tekstari että hänellä on uusi nainen.

Kaikki sympatiani. Onneksi itsellä ei ole henkilökohtaisesti tähän mennessä tällaista kokemusta, mutta näitä näkyy. Samoin on nähty sitä miten mies on pyöritellyt naisia sinne sun tänne samanaikaisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se voi puskista tulla. Läheinen ystävä oli ehtinyt vuoden olla naimisissa ja kaikki tuttavapiirissäkin luuli että kaikki on hyvin. Vaikuttivat rakastuneilta ja onnellisilta. Ei näkyviä riitoja tms. Eräänä iltana mies kehui rakastavansa ystävääni ja oli tehnyt illallisen jne. Aamulla mies kertoi eroavansa välittömästi ja toinen nainen oli ollut jo pidemmän aikaa.

Se oli sitten 'viimeinen ehtoollinen' se illallinen.

Ja mikäänkö ei ollut vihjannut siihen, että toinen ei voi hyvin?

Tai että toinen ei ole luotettava?

Sori vaan, mutta en usko.

Tutustuin ja ystävystyin yhden ihmisen kanssa, joka oli jätetty puskista.

Olin aluksi tyrmistynyt ja hänen puolellaan.

Mutta kun tutustuin häneen paremmin, huomasin että kyseessä on mestaroija. Sellainen erinomainen besserwisser, jonka seurassa tuntee kasvavaa ahdistusta, vaikka mitään syytä ei pitäisi olla. Sellainen pätevä selviäjä, jonka kanssa alkaa piilotella heikkouksiaan, jotta kelpaisi. Ensin ajattelee, että onpa mallikelpoinen ihminen, minähän kehityn tässä itsekin paremmaksi, kun koetan jäljitellä häntä. Äkkiä huomaa että ei kun mua tukehduttaa. Hänen terävät neuvonsahan ovat suoranaisia loukkauksia.

Silloin ymmärtää, miksi se puoliso häipyi.

Miksi se on niin vaikea uskoa? Ja miksi tämän toisen jätettävän pitäisi olla joku ajatustenlukija ja sysätä vastuuta vain hänelle? Tuo sinun jälkimmäinen tuttusikin. Eihän hänellä itsellään ole mitään tietoa siitä, että muut kokevat hänen seuransa ahdistavaksi, vaikka se nyt sinullekin vasta kokemuksen kautta selvää oli. Mistä hän sen tietäisi, jos kukaan ei sitä kerro hänelle! Aika ylimielistä on tämä tämmöinenkin asenne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se voi puskista tulla. Läheinen ystävä oli ehtinyt vuoden olla naimisissa ja kaikki tuttavapiirissäkin luuli että kaikki on hyvin. Vaikuttivat rakastuneilta ja onnellisilta. Ei näkyviä riitoja tms. Eräänä iltana mies kehui rakastavansa ystävääni ja oli tehnyt illallisen jne. Aamulla mies kertoi eroavansa välittömästi ja toinen nainen oli ollut jo pidemmän aikaa.

Se oli sitten 'viimeinen ehtoollinen' se illallinen.

Ja mikäänkö ei ollut vihjannut siihen, että toinen ei voi hyvin?

Tai että toinen ei ole luotettava?

Sori vaan, mutta en usko.

Tutustuin ja ystävystyin yhden ihmisen kanssa, joka oli jätetty puskista.

Olin aluksi tyrmistynyt ja hänen puolellaan.

Mutta kun tutustuin häneen paremmin, huomasin että kyseessä on mestaroija. Sellainen erinomainen besserwisser, jonka seurassa tuntee kasvavaa ahdistusta, vaikka mitään syytä ei pitäisi olla. Sellainen pätevä selviäjä, jonka kanssa alkaa piilotella heikkouksiaan, jotta kelpaisi. Ensin ajattelee, että onpa mallikelpoinen ihminen, minähän kehityn tässä itsekin paremmaksi, kun koetan jäljitellä häntä. Äkkiä huomaa että ei kun mua tukehduttaa. Hänen terävät neuvonsahan ovat suoranaisia loukkauksia.

Silloin ymmärtää, miksi se puoliso häipyi.

Miksi se on niin vaikea uskoa? Ja miksi tämän toisen jätettävän pitäisi olla joku ajatustenlukija ja sysätä vastuuta vain hänelle? Tuo sinun jälkimmäinen tuttusikin. Eihän hänellä itsellään ole mitään tietoa siitä, että muut kokevat hänen seuransa ahdistavaksi, vaikka se nyt sinullekin vasta kokemuksen kautta selvää oli. Mistä hän sen tietäisi, jos kukaan ei sitä kerro hänelle! Aika ylimielistä on tämä tämmöinenkin asenne.

Elämä voi olla aika arvaamatonta. Kun minun puolisoni teki itsemurhan, niin moni muukin yllättyi lisäkseni. Nämä ihmiset sitten kyselivät minulta miksen huomannut asioiden olevan noin pahasti pielessä - eivät silti itsekään huomanneet, vaikka olivat mieheni kanssa paljon tekemisissä. Valitettavasti vain kaikkea ei voi elämässä hallita, vaikka se ajatuksena epämiellyttävä onkin. On aivan hyödytöntä syyllistää jätettyjä siitä, etteivät he osanneet lukea puolisonsa ajatuksia. - 22

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun pitkä avioliittoni kävi hyvin lähellä eroa tänä kesänä, se olisi tullut miehelleni ihan puskista. Hänen mielestään meillä oli kaikki hyvin, minä koin olevani yksinäinen ja näkymätön hänelle. Olisin toivonut yhteistä aikaa ja huomiota, mies keskittyi omiin harrastuksiinsa ja menoihin.

Yritin useamman vuoden puhua asiasta, kaikilla osaamillani tavoilla. Puhuin asiallisesti ja riitelemällä, itkemällä, kerroin jopa eroajatuksistani. Mies ohitti tämän kaiken tyynesti, piti tätä kuulemma ”kiukutteluna ja kontrollointina”. Suuttui silmittömästi kun puhuin asiasta. Kävimme terapiassakin ilman mitään apua.

Sitten tapahtui jotain muuta, mikä kai tavallaan pelasti liittomme. Ajauduin toisen miehen syliin, vain hetkeksi, mutta mies vaistosi jotain tapahtuneen. Se lopulta muutti hänen asennoitumisensa minuun ja pystymme rakentamaan uudelleen. Hitaasti mutta edeten, ensimmäistä kertaa vuosiin olen onnellinen liitossani. Jos mitään ei olisi tapahtunut, olisin ottanut eron, vaikka mieheni mielestä ”kaikki oli hyvin”.

"Ajauduin toisen miehen syliin" "Miehen asenne muuttui" eli miehen syy! *Huutonaurua*

Sori, et taida oikein ymmärtää, mitä tarkoittaa olla pitkässä parisuhteessa. Pitkässä parisuhteessa voi tapahtua ihan mitä tahansa. Mikäli kumpikin kykenee edes alkeelliseen kommunikaatioon ja haluaa pysyä yhdessä, melkein kaikesta voidaan selvitä.

Eräs, jolla on takanaan 39 vuotta o n n e l l i s t a avioliittoa. (En ole se, jolle alun perin vastasit.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Sain tietää avioerosta kun hain kirjeen postista. Jossa ilmoitettiin että tämä henkilö hakee avioeroa.

Mitähän kaikkea oli sitä ennen tapahtunut?

Avioeroa ei turhan päiten haeta.

Eipä varmaankaan niin, mutta on niitäkin tapauksia (kuten tässäkin ketjussa on kerrottu), että jättävä osapuoli ei juurikaan puhu aikeistaan tai edes tunteistaan, vaan työstää eroa omassa mielessään, ja toimii kertomatta asiasta etukäteen. Harvemminhan se ero molemmille osapuolille yllätyksenä tulee - toinen on voinut jo kauan voinut mielessään tehdä eroa, voida huonosti suhteessa ja hakea ratkaisua. Ja lopputulos on sitten tuonsorttinen.

Kyllä.

Oma kymmenvuotinen etäsuhteeni loppui kuin seinään; sain vain viestin, että tämä suhde loppuu nyt ja kiitokset pitkästä yhteiselosta.

Meillä oli ollut mitä parhain suhde, paljon läheisyyttä ja kaikki viikonloput/lomat aina yhdessä. Välimatkaa oli, mutta silti yhteyttä pidettiin päivittäin monta kertaa. Olimme toistemme bestikset ja rakastetut.

Tämä oli elämäni suhde.

Vaikka aikaa on kulunut vuosia ja olen uudessa suhteessa, ei mene päivääkään, etteikö tämä vanha traumaattinen ero läikähtäisi välillä mielessä.

Ihminen voi todellakin olla ihmiselle susi.

En ole kokenut, kyllä se tyytymättömyys parisuhteeseen ja tilanteeseen ylipäätään oli roikkunut jo pitempään siinä ilmassa. Ex oli vain se joka asian sanoi ensin ääneen, kyllä minäkin tiesin mikä tilanne on ja että siihen ei ole olemassa mitään ratkaisua.

Vaikka tiesin, tuntui se varsinainen päätös silti ikävältä ja asiaa on joutunut työstämään paljon. Uskon että jos eroaminen tulisi kuin puskista se tunne olisi vielä kamalampi, kun on ajatellut että toinen rakastaa.

Meillä se rakkaus oli kulutettu täysin loppuun, mutta oli kuitenkin rankkaa järjestää koko elämä uudelleen. Tästä huolimatta uskon edelleen rakkauteen, mutta en enää ikinä järjestä itseäni samanlaiseen tilanteeseen, että joudun muuttamaan pois kotoani jos parisuhe päättyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Sain tietää avioerosta kun hain kirjeen postista. Jossa ilmoitettiin että tämä henkilö hakee avioeroa.

Mitähän kaikkea oli sitä ennen tapahtunut?

Avioeroa ei turhan päiten haeta.

Eipä varmaankaan niin, mutta on niitäkin tapauksia (kuten tässäkin ketjussa on kerrottu), että jättävä osapuoli ei juurikaan puhu aikeistaan tai edes tunteistaan, vaan työstää eroa omassa mielessään, ja toimii kertomatta asiasta etukäteen. Harvemminhan se ero molemmille osapuolille yllätyksenä tulee - toinen on voinut jo kauan voinut mielessään tehdä eroa, voida huonosti suhteessa ja hakea ratkaisua. Ja lopputulos on sitten tuonsorttinen.

Loukkaavinta olikin juuri se että ex-mies oli puhunut asiasta yhteisille ystäville ennen minua, samoin äidilleen, mutta henkilö jota asia eniten koskee eli minä, sain tiedon viimeisenä. Tätä pidän täysin selkärangattomana toimintana.