Lue keskustelun säännöt.
Surullinen juttu taas yksinäisyydestä. Papparaisen vaimo kuoli syöpään 15 v sitten eikä kukaan 5 lapsesta käy koskaan kylässä. Mikä tätä yhteiskuntaa vaivaa?
03.11.2018 |
Aarre, 81, sulkee silmänsä, kuulee vaimonsa askeleet ja tuntee suukon poskellaan - sitten hän havahtuu todellisuuteen, jossa kaappikello on ollut pysähtynyt jo liki 20 vuotta | Iltalehti
https://www.iltalehti.fi/kotimaa/66e46734-2d75-4fe0-a2b0-e0360feb1d26_u…
Kommentit (430)
Alapeukuista on huomattavissa että vanhusten jättämiseen yksin oikein hakemalla haetaan syitä. Tottakai moni meistä ja heistä on ja tulee olemaan myös vanhana eriasteisesti mulkkuja tms., mutta kun on tässä omakin elämä ja se mummu kun ei oikein kuulekaan. Vaikka asutaan kahden kilometrin päässä niin ei käydä isomummulle (saatika isotädille) koskaan näyttämässä lapsia - tosi tarina ja tunnen kyseisen mummelin, kenelläkään ei ole ollut pahaa sanottavaa eläissään. Hyvin sen yksinäisen vanhan sukulaisen voisi kutsua vaikka sunnuntaina ruokapöytään. Puhelinsoittokaan ei vie paljon aikaa joogaamiselta tai hoplopeilta.
Aikaisemmissa töissä myös tuli nähtyä miten ihan normaalit ihmiset jättävät ne ihan normaalit vanhempansa (ei siis mitään katkeruutta vanhoista asioista) ikään kuin yhteiskunnan huomaan. Omaatuntoa tyynnytetään käymällä kerran kymmenen minuuttia kiukutellen samalla henkilökunnalle kun viltti ei ole asetettuna oikein ja ehtiikö kukaan nyt papan kanssa virkistystoimintaan. Voin kertoa että noissa yksityisissä joskaan ei myös julkisissa hoitopaikoissa kukaan ei niillä mitoituksilla ehdi tekemään mitään ylimääräistä vaikka moni haluaisikin.
Attendot, Coronariat ja loppu vuodeosastolla yksin. Se on valitettavasti meidän kaikkien loppuelämän settiä nyky-yhteiskunnassa. Ei siinä mitään jos kelpaa myös meille itsellemme, ei vaan sille kiukkuiselle vanhalle isälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika tavallinen tarina. Miehellä ei ole ollut ystäviä ja kavereita ennenkään. Vaimo on ollut ainoa läheinen ihmissuhde ja vaimon varassa on olleet muutkin sosiaaliset suhteet. Vaimo oli aina järjestänyt joulut, mutta mies ei koskaan. Kun vaimo kuoli, ei ollut enää ketään, joka olisi huolehtinut miehen sosiaalisista suhteista.
Mies tuntee perhelämänsä olleen onnellinen, mutta kuinka läheinen hän oli lastensa kanssa? Kuinka paljon hän leikki lastensa kanssa? Laittoi iltaisin nukkumaan ja luki iltasadun? Kylvetti ja pesi hampaat? Kävi heidän kanssaan hiihtämässä ja luistelemassa? Lohdutti, kun teinillä oli sydänsuruja? Kuinka usein hän vaimonsa vielä eläessä soitti tai muuten piti yhteyttä lapsiinsa? Pyysi käymään tai kävi itse lastensa luona? Hoiti lapsenlapsiaan? Vai oliko hän perheessään vain onnellinen sivustakatsoja vaimon huolehtiessa kaikesta? Handyman, jota tarvittiin vain perinteisiin miesten hommiin? Lasten aikuistuttua vain vaimostaan eikä lapsistaan ja lapsenlapsistaan kiinnnostunut?
Valitettavan monessa perheessä miehen sosiaaliset suhteet (työkavereita lukuunottamatta) on naisen taskussa. Kun vaimo hoitaa, miehen ei tarvitse laittaa tikkua ristiin muita ihmisiä tavatakseen. Jos sitten tuleekin ero tai vaimo kuolee ensin, tilalle tulee helposti yksinäisyys.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä, miksi tässä syyllistetään isä. Perhehelvettiä ym. Kyse saattaa olla kuitenkin vain ja ainostaan lasten itsekkyydestä. Tällaistä vaan on nykyään. Oma napa on tärkein. Ei välitetä muista ollenkaan.
Emmehän me tiedä, mitä jutun perhesuhteiden taustalla on. Voi vain pohdiskella jutun antamaa kuvaa, yksipuoleista ja spekuloida loput. Kovin outoa kyllä vain itsekkyydestä olla käymättä vanhempien luona kertaakaan kotoapoismuuton jälkeen.
No emmehän me tosiaan tiedä, mutta silti täällä kommenteissa julistetaan, että miehen pitäisi katsoa peiliin, että taatusti on itse ollut väkivaltainen hirviö perhettään kohtaan, oma vika että on yksin ja hyvä niin, sitä saa mitä tilaa.
Ilmeisesti moni peilaa omien kokemustensa kautta ja on päättänyt, että lapsilla on AINA jokin oikeutus hylätä vanhempansa. Itsekkäitä tai muuten vaan liian kiireisiä lapsia ei voi olla olemassa, ei vaan voi. Vika on pakko olla 100% vanhemmassa, joka on itse pedannut yksinäisen petinsä.
Minäkään en käy lähes ikinä isovanhempien luona, mutta se johtuu siitä, että asun 600 kilometrin päässä. Mitään kitkaa väleissä ei ole, mutta välimatka erottaa.
Tuttua on muka-läheisten huoli silloin kun vaarin 90-vuotispäivät oli vietetty, kun ei kutsuttukaan. Vaan eipä oltu käyty katsomassakaan ja vaarin oma toive oli ettei arjessa näkymättömiä pyydetä juhliin. Meitä oli sitten 8 henkilöä paikalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yleensä näihin on jonkinlainen syy ja se aiheuttaa aina jossakin muodossa sen, että aikuisella lapsella ei ole hyvä olla vanhemman kanssa. Lapsi ei ole pyytänyt syntyä tähän maailmaan ja olisi todella itsekästä odottaa, että lapsi, jolla itselläänkin on vain yksi elämä, olisi jotenkin velvollinen käyttämään sen vanhempansa hyväksi vaikka se lapsesta itsestään tuntuisi kuinka pahalta.
En pidä siitä, että te syytätte papparaista itseään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä, miksi tässä syyllistetään isä. Perhehelvettiä ym. Kyse saattaa olla kuitenkin vain ja ainostaan lasten itsekkyydestä. Tällaistä vaan on nykyään. Oma napa on tärkein. Ei välitetä muista ollenkaan.
Emmehän me tiedä, mitä jutun perhesuhteiden taustalla on. Voi vain pohdiskella jutun antamaa kuvaa, yksipuoleista ja spekuloida loput. Kovin outoa kyllä vain itsekkyydestä olla käymättä vanhempien luona kertaakaan kotoapoismuuton jälkeen.
No emmehän me tosiaan tiedä, mutta silti täällä kommenteissa julistetaan, että miehen pitäisi katsoa peiliin, että taatusti on itse ollut väkivaltainen hirviö perhettään kohtaan, oma vika että on yksin ja hyvä niin, sitä saa mitä tilaa.
Ilmeisesti moni peilaa omien kokemustensa kautta ja on päättänyt, että lapsilla on AINA jokin oikeutus hylätä vanhempansa. Itsekkäitä tai muuten vaan liian kiireisiä lapsia ei voi olla olemassa, ei vaan voi. Vika on pakko olla 100% vanhemmassa, joka on itse pedannut yksinäisen petinsä.
Miksi sinulla on käsitys, että kaltoinkohdellut lapset (jotka ketjussa kertovat omista kokemuksistaan) ajattelevat että lapsilla on AINA jokin oikeutus hylätä vanhempansa? Näin ei ole. Kaltoinkohdeltu, mm. perheen syntipukiksi leimattu on usein empaattisin lapsi. Traumojen selvittelyn myötä opitaan suojelemaan itseään, sekä omia lapsia, mutta ei olla niin suppeakatseisia että yleistettäisiin omat kokemukset kaikkiin muihin. Sitä kutsutaan myös vertaistueksi, omien kokemusten jakamista ja niiden käsittelyä. Artikkelin tarkoitus on herättää ajatuksia, eikö?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä, miksi tässä syyllistetään isä. Perhehelvettiä ym. Kyse saattaa olla kuitenkin vain ja ainostaan lasten itsekkyydestä. Tällaistä vaan on nykyään. Oma napa on tärkein. Ei välitetä muista ollenkaan.
Emmehän me tiedä, mitä jutun perhesuhteiden taustalla on. Voi vain pohdiskella jutun antamaa kuvaa, yksipuoleista ja spekuloida loput. Kovin outoa kyllä vain itsekkyydestä olla käymättä vanhempien luona kertaakaan kotoapoismuuton jälkeen.
No emmehän me tosiaan tiedä, mutta silti täällä kommenteissa julistetaan, että miehen pitäisi katsoa peiliin, että taatusti on itse ollut väkivaltainen hirviö perhettään kohtaan, oma vika että on yksin ja hyvä niin, sitä saa mitä tilaa.
Ilmeisesti moni peilaa omien kokemustensa kautta ja on päättänyt, että lapsilla on AINA jokin oikeutus hylätä vanhempansa. Itsekkäitä tai muuten vaan liian kiireisiä lapsia ei voi olla olemassa, ei vaan voi. Vika on pakko olla 100% vanhemmassa, joka on itse pedannut yksinäisen petinsä.
Malli sukulaisuussuhteiden ylläpitoon opitaan lapsuudenkodissa. Kuinka usein tämä jutun mies piti yhteyttä omiin vanhempiinsa ja sisaruksiinsa? Kävi heitä tapaamassa tai kutsui kylään? Siis ihan itse eikä niin, että hänen vaimonsa huolehti suhteet appivanhempiinsakin sekä kälyihinsä ja lankoihinsa? Jos mies ei itse tehnyt niin, lapset oppivat myös sen, ettei isää kiinnosta yhteydenpito lähisukulaisiin. Ja jos ei ole ennenkään kiinnostanut, miksi kiinnostaisi nytkään? Paitsi että huomaakin nyt olevansa yksinäinen.
Olen itse perheestä, jossa isä soitteli omille vanhemmilleen ja sisaruksilleen ihan vain kuulumisia kyselläkseen. Kutsui kylään ja kävi heidän luonaan. Äiti taas hoiti suhteet omiin vanhempiinsa ja sisaruksiinsa. Ja aikanaan isä soitti myös meille omille lapsilleen. Tuli käymään ja pyysi käymään. Monet kerra vaari soitti ja kysyi, voisko pikkuipanat (= lapsenlapset) tulla viikonlopuksi. Jos lapsenlapsilla oli matematiikassa, fysiikassa tai kemiassa koulussa vaikeuksia, vaari antoi tukiopetustunteja ihan kuten aikoinaan antoi omille lapsilleenkin. Näin me lapset opimme jo varhain, että on ihan kiva pitää yhteyttä omiin sukulaisiin. Meidän poikamme käyvät joko yksin tai lapsineen tapaamassa vanhempiaan ja myös isovanhempiaan. Ei aina tarvitse olla miniöitä matkassa eikä miniöiden huolehtia muista kuin omien sukujensa ihmissuhteista. Jos tulee ero tai puoliso kuolee, yhteydenpito omiin sukulaisiin jatkuu ihan kuten aina ennenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No voi hyvänen aika tätä palstaa. Kun ei saa sanoa.
Miksi ei saa sanoa, että samalla logiikalla ketään ei pidä auttaa ikinä missään. Kaikki ollaan ihan yhtä p4skiaicia.
Hyvänt€k€väisyys on ihan psk esimerkiksi. ja kaikki muukin sokea tulonsiirto. Pappojen arvostelijat, lahjoittavat sokeasti rahaa, tietämättä minkälaiselle ihmiselle se oikeasti menee.
Vierailija kirjoitti:
Aika tavallinen tarina. Miehellä ei ole ollut ystäviä ja kavereita ennenkään. Vaimo on ollut ainoa läheinen ihmissuhde ja vaimon varassa on olleet muutkin sosiaaliset suhteet. Vaimo oli aina järjestänyt joulut, mutta mies ei koskaan. Kun vaimo kuoli, ei ollut enää ketään, joka olisi huolehtinut miehen sosiaalisista suhteista.
Mies tuntee perhelämänsä olleen onnellinen, mutta kuinka läheinen hän oli lastensa kanssa? Kuinka paljon hän leikki lastensa kanssa? Laittoi iltaisin nukkumaan ja luki iltasadun? Kylvetti ja pesi hampaat? Kävi heidän kanssaan hiihtämässä ja luistelemassa? Lohdutti, kun teinillä oli sydänsuruja? Kuinka usein hän vaimonsa vielä eläessä soitti tai muuten piti yhteyttä lapsiinsa? Pyysi käymään tai kävi itse lastensa luona? Hoiti lapsenlapsiaan? Vai oliko hän perheessään vain onnellinen sivustakatsoja vaimon huolehtiessa kaikesta? Handyman, jota tarvittiin vain perinteisiin miesten hommiin? Lasten aikuistuttua vain vaimostaan eikä lapsistaan ja lapsenlapsistaan kiinnnostunut?
Valitettavan monessa perheessä miehen sosiaaliset suhteet (työkavereita lukuunottamatta) on naisen taskussa. Kun vaimo hoitaa, miehen ei tarvitse laittaa tikkua ristiin muita ihmisiä tavatakseen. Jos sitten tuleekin ero tai vaimo kuolee ensin, tilalle tulee helposti yksinäisyys.
Joo, mutta kun tässä ei olekaan kyse siitä onko ollut kiva ja ansaitseeko sillä vanhuudenturvan. Ei tarvitse ansaita, koska meistä hyvin harva ansaitsisi. Näytä minulle ihan oikeasti joku kasikymppinen äijä joka on ollut aikoinaan nykyaikainen lapsien kanssa leikkivä koti-isä. Ei ole ainoakaan. Ihan huvitti nuo antamasi esimerkit satujen lukemisesta jne. Oma isoisäni lähinnä murahteli lehden takaa, mutta ei se oikeuta jättämään häntä ilman turvaa vanhana. Ei sitä pappaa tarvitse ottaa kämpille kiukuttelemaan, voi silti olla yhteydessä. Teinien sydänsurut, meidän isä olisi lähinnä neuvonut pitämään housut jalassa ettei käy huonosti. Realismi soitti äsken ja valitti että hänet on unohdettu.
Pieni lapsi tarvitsee vanhempiaan, vanhus tarvitsee hoivaa, samoin muut heikommat. Tässä on kyse kunniasta, toisista huolehtimisesta ja sukupolvien ketjusta sekä muusta nykyään äärimmäisen epämuodikkaasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä, miksi tässä syyllistetään isä. Perhehelvettiä ym. Kyse saattaa olla kuitenkin vain ja ainostaan lasten itsekkyydestä. Tällaistä vaan on nykyään. Oma napa on tärkein. Ei välitetä muista ollenkaan.
Emmehän me tiedä, mitä jutun perhesuhteiden taustalla on. Voi vain pohdiskella jutun antamaa kuvaa, yksipuoleista ja spekuloida loput. Kovin outoa kyllä vain itsekkyydestä olla käymättä vanhempien luona kertaakaan kotoapoismuuton jälkeen.
No emmehän me tosiaan tiedä, mutta silti täällä kommenteissa julistetaan, että miehen pitäisi katsoa peiliin, että taatusti on itse ollut väkivaltainen hirviö perhettään kohtaan, oma vika että on yksin ja hyvä niin, sitä saa mitä tilaa.
Ilmeisesti moni peilaa omien kokemustensa kautta ja on päättänyt, että lapsilla on AINA jokin oikeutus hylätä vanhempansa. Itsekkäitä tai muuten vaan liian kiireisiä lapsia ei voi olla olemassa, ei vaan voi. Vika on pakko olla 100% vanhemmassa, joka on itse pedannut yksinäisen petinsä.
Miksi sinulla on käsitys, että kaltoinkohdellut lapset (jotka ketjussa kertovat omista kokemuksistaan) ajattelevat että lapsilla on AINA jokin oikeutus hylätä vanhempansa? Näin ei ole. Kaltoinkohdeltu, mm. perheen syntipukiksi leimattu on usein empaattisin lapsi. Traumojen selvittelyn myötä opitaan suojelemaan itseään, sekä omia lapsia, mutta ei olla niin suppeakatseisia että yleistettäisiin omat kokemukset kaikkiin muihin. Sitä kutsutaan myös vertaistueksi, omien kokemusten jakamista ja niiden käsittelyä. Artikkelin tarkoitus on herättää ajatuksia, eikö?
Kyllä empatiatta jääneellä lapsella on kaikista pisin matka tulla itse empaattiseksi. Paljon vahvemmilla ollaan kun itse saadaan rakkautta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä, miksi tässä syyllistetään isä. Perhehelvettiä ym. Kyse saattaa olla kuitenkin vain ja ainostaan lasten itsekkyydestä. Tällaistä vaan on nykyään. Oma napa on tärkein. Ei välitetä muista ollenkaan.
Emmehän me tiedä, mitä jutun perhesuhteiden taustalla on. Voi vain pohdiskella jutun antamaa kuvaa, yksipuoleista ja spekuloida loput. Kovin outoa kyllä vain itsekkyydestä olla käymättä vanhempien luona kertaakaan kotoapoismuuton jälkeen.
No emmehän me tosiaan tiedä, mutta silti täällä kommenteissa julistetaan, että miehen pitäisi katsoa peiliin, että taatusti on itse ollut väkivaltainen hirviö perhettään kohtaan, oma vika että on yksin ja hyvä niin, sitä saa mitä tilaa.
Ilmeisesti moni peilaa omien kokemustensa kautta ja on päättänyt, että lapsilla on AINA jokin oikeutus hylätä vanhempansa. Itsekkäitä tai muuten vaan liian kiireisiä lapsia ei voi olla olemassa, ei vaan voi. Vika on pakko olla 100% vanhemmassa, joka on itse pedannut yksinäisen petinsä.
No ei se arki nyt niin kiireistä ole, että 12 ihmisestä kukaan ei 15 vuoden aikana ehtisi kertaakaan. (5+7)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä, miksi tässä syyllistetään isä. Perhehelvettiä ym. Kyse saattaa olla kuitenkin vain ja ainostaan lasten itsekkyydestä. Tällaistä vaan on nykyään. Oma napa on tärkein. Ei välitetä muista ollenkaan.
Emmehän me tiedä, mitä jutun perhesuhteiden taustalla on. Voi vain pohdiskella jutun antamaa kuvaa, yksipuoleista ja spekuloida loput. Kovin outoa kyllä vain itsekkyydestä olla käymättä vanhempien luona kertaakaan kotoapoismuuton jälkeen.
No emmehän me tosiaan tiedä, mutta silti täällä kommenteissa julistetaan, että miehen pitäisi katsoa peiliin, että taatusti on itse ollut väkivaltainen hirviö perhettään kohtaan, oma vika että on yksin ja hyvä niin, sitä saa mitä tilaa.
Ilmeisesti moni peilaa omien kokemustensa kautta ja on päättänyt, että lapsilla on AINA jokin oikeutus hylätä vanhempansa. Itsekkäitä tai muuten vaan liian kiireisiä lapsia ei voi olla olemassa, ei vaan voi. Vika on pakko olla 100% vanhemmassa, joka on itse pedannut yksinäisen petinsä.
Miksi sinulla on käsitys, että kaltoinkohdellut lapset (jotka ketjussa kertovat omista kokemuksistaan) ajattelevat että lapsilla on AINA jokin oikeutus hylätä vanhempansa? Näin ei ole. Kaltoinkohdeltu, mm. perheen syntipukiksi leimattu on usein empaattisin lapsi. Traumojen selvittelyn myötä opitaan suojelemaan itseään, sekä omia lapsia, mutta ei olla niin suppeakatseisia että yleistettäisiin omat kokemukset kaikkiin muihin. Sitä kutsutaan myös vertaistueksi, omien kokemusten jakamista ja niiden käsittelyä. Artikkelin tarkoitus on herättää ajatuksia, eikö?
Kyllä empatiatta jääneellä lapsella on kaikista pisin matka tulla itse empaattiseksi. Paljon vahvemmilla ollaan kun itse saadaan rakkautta.
Totta. Siksi kaltoinkohdeltu luonnollisesti yrittää luoda suhdetta vanhempaansa, kunnes lopulta ymmärtää ettei onnistu siinä yksipuolisesti. Rakkautta voi onneksi jakaa omille lapsille ja puolisolle.
Vauva hoitaa isoäitiä on hyvin avaava tästä teemasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika tavallinen tarina. Miehellä ei ole ollut ystäviä ja kavereita ennenkään. Vaimo on ollut ainoa läheinen ihmissuhde ja vaimon varassa on olleet muutkin sosiaaliset suhteet. Vaimo oli aina järjestänyt joulut, mutta mies ei koskaan. Kun vaimo kuoli, ei ollut enää ketään, joka olisi huolehtinut miehen sosiaalisista suhteista.
Mies tuntee perhelämänsä olleen onnellinen, mutta kuinka läheinen hän oli lastensa kanssa? Kuinka paljon hän leikki lastensa kanssa? Laittoi iltaisin nukkumaan ja luki iltasadun? Kylvetti ja pesi hampaat? Kävi heidän kanssaan hiihtämässä ja luistelemassa? Lohdutti, kun teinillä oli sydänsuruja? Kuinka usein hän vaimonsa vielä eläessä soitti tai muuten piti yhteyttä lapsiinsa? Pyysi käymään tai kävi itse lastensa luona? Hoiti lapsenlapsiaan? Vai oliko hän perheessään vain onnellinen sivustakatsoja vaimon huolehtiessa kaikesta? Handyman, jota tarvittiin vain perinteisiin miesten hommiin? Lasten aikuistuttua vain vaimostaan eikä lapsistaan ja lapsenlapsistaan kiinnnostunut?
Valitettavan monessa perheessä miehen sosiaaliset suhteet (työkavereita lukuunottamatta) on naisen taskussa. Kun vaimo hoitaa, miehen ei tarvitse laittaa tikkua ristiin muita ihmisiä tavatakseen. Jos sitten tuleekin ero tai vaimo kuolee ensin, tilalle tulee helposti yksinäisyys.
Joo, mutta kun tässä ei olekaan kyse siitä onko ollut kiva ja ansaitseeko sillä vanhuudenturvan. Ei tarvitse ansaita, koska meistä hyvin harva ansaitsisi. Näytä minulle ihan oikeasti joku kasikymppinen äijä joka on ollut aikoinaan nykyaikainen lapsien kanssa leikkivä koti-isä. Ei ole ainoakaan. Ihan huvitti nuo antamasi esimerkit satujen lukemisesta jne. Oma isoisäni lähinnä murahteli lehden takaa, mutta ei se oikeuta jättämään häntä ilman turvaa vanhana. Ei sitä pappaa tarvitse ottaa kämpille kiukuttelemaan, voi silti olla yhteydessä. Teinien sydänsurut, meidän isä olisi lähinnä neuvonut pitämään housut jalassa ettei käy huonosti. Realismi soitti äsken ja valitti että hänet on unohdettu.
Pieni lapsi tarvitsee vanhempiaan, vanhus tarvitsee hoivaa, samoin muut heikommat. Tässä on kyse kunniasta, toisista huolehtimisesta ja sukupolvien ketjusta sekä muusta nykyään äärimmäisen epämuodikkaasta.
Mun isäni on 89-vuotias ja kyllä, hän luki iltasatuja, opetti meidät kersat ajamaan pyörällä, hiihtämään, luistelemaan ja uimaan. Kyllä, hän vei meitä uimahalliin, kirjastoon, kerran kesässä Linnanmäelle jne. Kyllä, hän laittoi vuorollaan myös ruokaa sen jälkeen, kun äitikin palasi takaisin työelämään. Auttoi meitä läksyjen teossa, jos jokin oppiaine tuotti vaikeuksia. Omille lapsenlapsilleen ollut vieläkin ihanampi. On osallistunut lastenlasten harrastuksiin, opetti aikoinaan omalle tyttärelleni kaiken, mitä valokuvauksesta vaan voi oppia. On ollut aidosti mukana niin lastensa kuin lastenlastensakin elämässä.
En ole kovin hyvässä kunnossa ja välillä tarvitsen kävelemiseen kyynärsauvoja. Silti käyn 2 kertaa viikossa vanhempieni luona. Kun toinen kuolee, todennäköisesti käyn useammin. En velvollisuudesta enkä mistään ihmeen kunniasta vaan yksinkertaisesti siksi, että rakastan vahempiani ja haluan viettää aikaani heidän kanssaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut juttua, mutta pyytääkö tämä pappa lapsia käymään ja nämä sanovat ei vai vain odottelee, jos joku tulisi käymään. On pidemmän päälle aika raskasta hoitaa kyläilyjä toisen luokse yksipuolisesti, jos tuntuu, ettei edes ole tervetullut. Ja jos taas pyytää käymään niin alkaa ne lukuisat syyt miksi ei voi lähteä. Esim. tunnen tapauksen, jossa toisen lapsen luokse kyllä lähdetään ja ihan saman matkan päähän, mutta toisen kohdalla on niin hankala lähteä. Sama kutsumisen kanssa, toista ei kutsuta koskaan ja silti muka odotetaan käyvän.
On ehkä niin monesti pettynyt, ettei enää pyytele.
Niin, onhan meillä eräskin jeppe täällä, joka tunnustaa kerran yrittäneensä ja kun ei herunut niin ei sitte. Ikäänkuin maailman kaikki naiset olisivat yksi yksilö. Joka sekään ei muuta mieltään koskaan.
Olisi varmasti ihan hyvä, jos vanhenevia loukkaantujiakin joku auttelisi vuodesta toiseen piittaamatta näiden auliisti varmuuden vuoksi jakelemista loukkauksista. Mutta jos ei olla valmiita keskustelemaan siitä, mitä luonnehäiriöisille vanhuksille sitten voidaan tehdä jos ovat karkoittaneet elämäntyönään suvun ja ystävät, niin aika ikävää on tätä paatoksellista ruikutusta jaksaa. Jos on voimia valittaa miksei kukaan välitä vanhoista, pitäisi sitten myös löytyä mielenkiintoa todelliseen keskusteluun myös.
Pitäisikö olla joku rescueyhdistys vanhoille ihmisille? Perustakaa sellainen ja alkakaa ottaa oman naapuruston tupajumeja sunnuntaina syömään. Minä en tule mukaan, en ehdi kun oma luonnevikainen äitini vie aika ison osan ajastani ja etenkin voimistani. Tuossa se nytkin kiroilee, kun töllöstä tulee pelkkää paskaa.
Vierailija kirjoitti:
En pidä siitä, että te syytätte papparaista itseään.
Kenenkäs muun vika se on? Joko valehtelee, ettei kukaan lapsista koskaan käy tai sitten on tosiaan aiheuttanut välien rikkoutumisen ihan itse. Ei kai muuten välit mene viiteen eri ihmiseen. Monet esittää uhria ja parempaa kuin onkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika tavallinen tarina. Miehellä ei ole ollut ystäviä ja kavereita ennenkään. Vaimo on ollut ainoa läheinen ihmissuhde ja vaimon varassa on olleet muutkin sosiaaliset suhteet. Vaimo oli aina järjestänyt joulut, mutta mies ei koskaan. Kun vaimo kuoli, ei ollut enää ketään, joka olisi huolehtinut miehen sosiaalisista suhteista.
Mies tuntee perhelämänsä olleen onnellinen, mutta kuinka läheinen hän oli lastensa kanssa? Kuinka paljon hän leikki lastensa kanssa? Laittoi iltaisin nukkumaan ja luki iltasadun? Kylvetti ja pesi hampaat? Kävi heidän kanssaan hiihtämässä ja luistelemassa? Lohdutti, kun teinillä oli sydänsuruja? Kuinka usein hän vaimonsa vielä eläessä soitti tai muuten piti yhteyttä lapsiinsa? Pyysi käymään tai kävi itse lastensa luona? Hoiti lapsenlapsiaan? Vai oliko hän perheessään vain onnellinen sivustakatsoja vaimon huolehtiessa kaikesta? Handyman, jota tarvittiin vain perinteisiin miesten hommiin? Lasten aikuistuttua vain vaimostaan eikä lapsistaan ja lapsenlapsistaan kiinnnostunut?
Valitettavan monessa perheessä miehen sosiaaliset suhteet (työkavereita lukuunottamatta) on naisen taskussa. Kun vaimo hoitaa, miehen ei tarvitse laittaa tikkua ristiin muita ihmisiä tavatakseen. Jos sitten tuleekin ero tai vaimo kuolee ensin, tilalle tulee helposti yksinäisyys.
Joo, mutta kun tässä ei olekaan kyse siitä onko ollut kiva ja ansaitseeko sillä vanhuudenturvan. Ei tarvitse ansaita, koska meistä hyvin harva ansaitsisi. Näytä minulle ihan oikeasti joku kasikymppinen äijä joka on ollut aikoinaan nykyaikainen lapsien kanssa leikkivä koti-isä. Ei ole ainoakaan. Ihan huvitti nuo antamasi esimerkit satujen lukemisesta jne. Oma isoisäni lähinnä murahteli lehden takaa, mutta ei se oikeuta jättämään häntä ilman turvaa vanhana. Ei sitä pappaa tarvitse ottaa kämpille kiukuttelemaan, voi silti olla yhteydessä. Teinien sydänsurut, meidän isä olisi lähinnä neuvonut pitämään housut jalassa ettei käy huonosti. Realismi soitti äsken ja valitti että hänet on unohdettu.
Pieni lapsi tarvitsee vanhempiaan, vanhus tarvitsee hoivaa, samoin muut heikommat. Tässä on kyse kunniasta, toisista huolehtimisesta ja sukupolvien ketjusta sekä muusta nykyään äärimmäisen epämuodikkaasta.
Mun isäni on 89-vuotias ja kyllä, hän luki iltasatuja, opetti meidät kersat ajamaan pyörällä, hiihtämään, luistelemaan ja uimaan. Kyllä, hän vei meitä uimahalliin, kirjastoon, kerran kesässä Linnanmäelle jne. Kyllä, hän laittoi vuorollaan myös ruokaa sen jälkeen, kun äitikin palasi takaisin työelämään. Auttoi meitä läksyjen teossa, jos jokin oppiaine tuotti vaikeuksia. Omille lapsenlapsilleen ollut vieläkin ihanampi. On osallistunut lastenlasten harrastuksiin, opetti aikoinaan omalle tyttärelleni kaiken, mitä valokuvauksesta vaan voi oppia. On ollut aidosti mukana niin lastensa kuin lastenlastensakin elämässä.
En ole kovin hyvässä kunnossa ja välillä tarvitsen kävelemiseen kyynärsauvoja. Silti käyn 2 kertaa viikossa vanhempieni luona. Kun toinen kuolee, todennäköisesti käyn useammin. En velvollisuudesta enkä mistään ihmeen kunniasta vaan yksinkertaisesti siksi, että rakastan vahempiani ja haluan viettää aikaani heidän kanssaan.
Tämä . Kyllä se on aina aikuisen tehtävä luona se hyvä suhde lapsiin ja lapsenlapsiin. Ei se läheisyys tyhjästä ilmesty tarvittaessa.
Minunkin Vaarini onnistui karkoittamaan ympäriltään koko suvun. Sitten kun kunto huononi, niin oli aina niin pahoillaan, kun kukaan ei käy katsomassa. Äitinikään ei voinut häntä tavata oman äitinsä kuoltua. Testamenteissaan useampi suvustamme oli maininnut, ettei vaariani halua hautajaisiinsa.
Unohtunut lehtolapsi sitten riensi hätiin tätä kurjaa papparaista hoivaamaan viimeisinä aikoinaan. Niimpä testamentissakin lopulta tämä viimeisenä rinnalla pysynyt muistettiin erityisen avokätisesti muihin rintaperillisiin nähden.
Näitä tarinoita on niin monta ja erilaista.