Surullinen juttu taas yksinäisyydestä. Papparaisen vaimo kuoli syöpään 15 v sitten eikä kukaan 5 lapsesta käy koskaan kylässä. Mikä tätä yhteiskuntaa vaivaa?

https://anna.fi/ihmiset-ja-suhteet/ihmissuhteet/pitaako-vanhemmilleen-a…

"Uusi käsky

Lapsella ei ole muuta mahdollisuutta kuin sopeutua vanhempien ylivaltaan. Aikuisena on mahdollisuus valita. Aikuinen voi koota ympärilleen muita tärkeitä ihmisiä ja rakentaa heistä uuden lähipiirin.

Omantuntonsa kanssa kamppailevia Katriina Järvinen muistuttaa siitä, että Raamatun kymmenen käskyä annettiin aikoinaan beduiiniheimolle, jossa vanhusten sosiaaliturva oli jälkikasvun armeliaisuuden varassa. Neljäs käsky kohdistettiin aikuisille miehille – ei lapsille – ja se tarkoitti: ”Pitäkää vanhuksista huolta.”

Kirjansa lopussa Järvinen kirjoittaa neljännen käskyn kokonaan uudestaan. Se kuuluu näin: ”Kunnioita lastasi, hänen erillisyyttään ja ainutlaatuisuuttaan, niin voit parhaassa tapauksessa iloita yhteydestä häneen koko loppuelämäsi ajan.”

– Uskon, että meissä on biologinen, sisäänrakennettu tarve ajatella vanhemmistamme hyvää. Kun he toimivat oikein, kunnioitus tulee luonnostaan. Ei siihen tarvita käskyjä. "

Onko papparainen sanonut ikinä mitään positiivista lapsistaan ja lapsilleen.

Onko hän hyväksynyt lapsensa omina itsenään.

On ihmisiä, jotka eivät näe käytöksessään ja sanomisissaan mitään vikaa, vaikka olisi loukannut verisesti läheisiään melkein joka ikinen kerta kun ovat tekemisissä. Yleistä tuon sukupolven ihmisissä, että ovat mieluummin oikeassa kuin onnellisia.

Vierailija kirjoitti:

.

Esim anoppi on vireä 90 v. Iloinen ja myönteinen luonne. Aina mukava kaikille ja lapsille ihana isoäiti. Mieheni poikkeaa hänen luonaan vähintään pari kertaa päivässä.

Sillä lailla. Eihän tuokaan ihan normaalia ole. Liian kiinni äidissään?

No ainakin palstakotkien mukaan tietysti. Koska mikään muuhan ei käy, kuin tappeleminen anoppia vastaan ja kateellisenä kyräily, jos miehellä on läheinen suhde äitinsä kanssa.

MIKSI ei saisi käydä poikkeamassa äidin luona pari kertaa päivässä? Mietipä, mun exä just muutti samaan taloon appivanhempien kanssa. Siis osti talon puolisonsa kanssa, ja pyysi vanhempansa sinne asumaan, kun toisella on muistisairaus, ettei taakka kävisi toiselle liian raskaaksi.

Varmaan väärin tämäkin.

Ai niin, ja itse elin lapsuuteni mummoni ja tätini ja muun perheeni kanssa samassa isossa talossa, erillisissä asunnoissa kyllä. Kävin päivittäin useamman kerran mummilla ja tädillä. Sairasta varmaan sekin.

Itse ainakin tiedän monia vanhuksia joita ei käydä katsomassa. Monilla on ollut perhettä ja ainakin päällisin puolin ihan hyvät välit aikaisemmin olleet. Moni näistä on minulle tuttuja ja yritän sitten itse  käydä. Ehkä tämä asia on sen takia minulle tärkeä, koska olen itsekin yksinäinen jo nyt, vaikka olen nuori ihminen. Monikaan ei varmasti ymmärräkään kuinka ikäviä tarinoita löytyy myös nuorten joukosta. Tietysti vanhus on sen takia heikoilla, kun voi olla "kotinsa vanki" esim liikuntakyvyn takia niin kuin myös muut vammautuneet tai sairaat ihmiset. Aina ei tarvita mitään ihmeellistä ja oma päätelmä onkin se, että ihmiset ovat vain liian kiireisiä ja senkin takia se kyläily vain jää. Ei se kortti tai puhelu kerran vuodessa kuitenkaan korvaa todellista läsnäoloa. Monet lapset/lapsenlapset myös asuvat todella kaukana jopa ulkomailla asti. Ja sitten on tietysti se asia, että monet vanhukset ovat aika huonokuntoisia, joten eivät oikein edes jaksa mitään kovaa hälinää tai  ja ovat senkin takia "tylsää" seuraa, vaikka itse en siis ole tätä mieltä. 

Oma tilanteeni on aika surkea suoraan sanoen ja pelkäänkin, että mikä suunta minulla on. Olenko itse joskus se yksinäinen vanhus. Paljon asioita on vaikuttanut elämääni. On ollut omia muuttoja, kiusaamista, ne pari kaveria ovat muuttaneet kauas, oma ujo luonne ja tietynlainen erilaisuus jne. Välillä aina ajattelen, että minullakin olisi iso porukka ympärillä, mutta todellisuudessa en oikein usko siihen. Kuitenkin olen myös melko tavallinen ihminen, mutta kuitenkin mielessä pyörii ihan päivittäin nämä asiat. Tietysti moni sanoisi, että mene ja hanki seuraa, mutta ei se aina oikein toimi ja kuitenkin kaipaa sitä "todellista" ystävyyttä sen pinnallisen sijaan. Ja sitten vielä ne, jotka miettivät, että kaikki ovat syyllisiä tilanteeseensa. Voin sanoa, että aina ei löydy sitä syyllistä. Minäkään en ole mikään kamala ilkeä ihminen, joka saisi ollakin yksin tai se lehtijutun pappa voikin olla ihan mukava ihminen, joka on vaan ajautunut siihen tilanteeseen. Ei tuomita muita, joilla on jo muutenkin vaikeaa. Jokainen voi olla joskus samassa tilanteessa. Ja kuitenkin Suomessa on suuri määrä yksinäisiä ihmisiä aina lapsesta vaariin ja tuskin heistä edes pieni osa on mitään tyranneja vaan ihan kivoja ihmisiä. Terveisin se, mistä muut ajattelivat, että täytyy olla päässäni vikaa kun yksin olen ja en onnistunut saamaan luokaltani seuraa, vaikka yritin. Olin siis vammainen, mykkä, outo, pelottava  ja muutenkin kamala ihminen jo valmiiksi ilman, että kukaan minua oikeasti tunsi tai olisi halunnut tutustua.

Vierailija kirjoitti:

Ja tässä taas näemme, ettei lasten hankkiminen ole mikään takuu siitä, ettei joudu viettää vanhuuttaan yksinäisyydessä.

Heitän tämän aina noille lapsi-intoilijoille jotka minullekkin tuputtaa "lapsentekopakkoa" sillä perusteella että "no sitten olet vanhana yksin!" no olen vanhana yksin jokatapauksessa varmaan, niin ihan sama. Tai vaikka joku kävis kerran kuussa tai vuodessa kattomassa, niin sen loppuajan olen silti yksin jos ei puolisoa ole tai hänessä enää henki pihise. Menen sitten vaikka seurakunnan kerhoihin istumaan jos seuraa kaipaa, vaikka en uskovainen olekkaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen voi muuttua ja on olemassa sellanen kuin anteeksianto.

Minun miehelläni oli huonot väliit isäänsä kun isä oli ollut huono isä ja suorastaan renttu. Aloin rohkaisemaan miestä et alkaisi pitämään isäänsä yhteyttä ja niin kävi.

Kävimme yhdessä, kun isä joutui palvelukotiin. Sitten ilmeni syöpä ja vointi heikkeni ja loppuelämä meni saattohoidossa. Mieheni oli kiitollinen siitä että rohkaisin häntä yhteydenpidossa ja sai mielelleen rauhan. Isänsä oli rillutellut ja ryypännyt , mutta rauhoittui viimeisinä vuosinaan täysin.

Se ei ole millään tapaa uuden puolison tai kenenkään muunkaan asia alkaa sekaantua tällaisiin asioihin.

Meillä veljen vaimo kanssa leikki jotain armon enkeliä. Mitä ihmettä koko juttu hänelle kuuluu?

Kukaan ei katkaise välejään omaan vanhempaansa kevein perustein. Se että joku ulkopuolinen houkka sekaantuu asiaan, tuottaa vain lisää tuskaa.

Ja mitähän se SULLE kuuluu, jos veljesi vaimo veljeäsi johonkin painostaa? Et sä kuulu heidän perheeseensä millään tavalla.

Täällä peräkylillä usein näkee tuota. ”Helsingin tyttö” käy joskus ja jouluna. Vanhukset viruu kotona, joskus ihan alkeellisissa puulämmitteisissä mökeissä, eivät itse ymmärrä hakeutua palvelujen pariin, joutuvat sitten sairaalaan lähes heitteillejättökunnossa kun jotain sattuu. En tiedä onko kyseessä joku psykologinen kieltämisilmiö, kun käydään ja nähdään huonontunut vanhemman tilanne, niin ei haluta myöntää asiaa (pelätään lähestyvää kuolemaa?) Usein kyllä mummotkin sanoo että eivät halua mitään hoitajia kotiinsa pyörimään, kyllä minä pärjään. Hankalia juttuja. Usein sairaalaan joutuessa tilanteeseen pystytään puuttumaan.

Vierailija kirjoitti:

Itse ainakin tiedän monia vanhuksia joita ei käydä katsomassa. Monilla on ollut perhettä ja ainakin päällisin puolin ihan hyvät välit aikaisemmin olleet. Moni näistä on minulle tuttuja ja yritän sitten itse  käydä. Ehkä tämä asia on sen takia minulle tärkeä, koska olen itsekin yksinäinen jo nyt, vaikka olen nuori ihminen. Monikaan ei varmasti ymmärräkään kuinka ikäviä tarinoita löytyy myös nuorten joukosta. Tietysti vanhus on sen takia heikoilla, kun voi olla "kotinsa vanki" esim liikuntakyvyn takia niin kuin myös muut vammautuneet tai sairaat ihmiset. Aina ei tarvita mitään ihmeellistä ja oma päätelmä onkin se, että ihmiset ovat vain liian kiireisiä ja senkin takia se kyläily vain jää. Ei se kortti tai puhelu kerran vuodessa kuitenkaan korvaa todellista läsnäoloa. Monet lapset/lapsenlapset myös asuvat todella kaukana jopa ulkomailla asti. Ja sitten on tietysti se asia, että monet vanhukset ovat aika huonokuntoisia, joten eivät oikein edes jaksa mitään kovaa hälinää tai  ja ovat senkin takia "tylsää" seuraa, vaikka itse en siis ole tätä mieltä. 

Oma tilanteeni on aika surkea suoraan sanoen ja pelkäänkin, että mikä suunta minulla on. Olenko itse joskus se yksinäinen vanhus. Paljon asioita on vaikuttanut elämääni. On ollut omia muuttoja, kiusaamista, ne pari kaveria ovat muuttaneet kauas, oma ujo luonne ja tietynlainen erilaisuus jne. Välillä aina ajattelen, että minullakin olisi iso porukka ympärillä, mutta todellisuudessa en oikein usko siihen. Kuitenkin olen myös melko tavallinen ihminen, mutta kuitenkin mielessä pyörii ihan päivittäin nämä asiat. Tietysti moni sanoisi, että mene ja hanki seuraa, mutta ei se aina oikein toimi ja kuitenkin kaipaa sitä "todellista" ystävyyttä sen pinnallisen sijaan. Ja sitten vielä ne, jotka miettivät, että kaikki ovat syyllisiä tilanteeseensa. Voin sanoa, että aina ei löydy sitä syyllistä. Minäkään en ole mikään kamala ilkeä ihminen, joka saisi ollakin yksin tai se lehtijutun pappa voikin olla ihan mukava ihminen, joka on vaan ajautunut siihen tilanteeseen. Ei tuomita muita, joilla on jo muutenkin vaikeaa. Jokainen voi olla joskus samassa tilanteessa. Ja kuitenkin Suomessa on suuri määrä yksinäisiä ihmisiä aina lapsesta vaariin ja tuskin heistä edes pieni osa on mitään tyranneja vaan ihan kivoja ihmisiä. Terveisin se, mistä muut ajattelivat, että täytyy olla päässäni vikaa kun yksin olen ja en onnistunut saamaan luokaltani seuraa, vaikka yritin. Olin siis vammainen, mykkä, outo, pelottava  ja muutenkin kamala ihminen jo valmiiksi ilman, että kukaan minua oikeasti tunsi tai olisi halunnut tutustua.

Tulevaisuudessa homma on kehittynyt niin, että av-palstalta ostetaan sulle kyläilemään robotti joka palstahistoriastasi riippuen kertailee parhaita juttujasi ja jutustelee niitä näitä. Jos taas olet ylittänyt trolliuden järkevän tason tai häirinnyt keskustelua, se kertoo sulle eriäviä mielipiteitä liukuhihnalta eikä anna mahdollisuutta vastata. Ja sit me kaikki tullaan treffaamaan sua ihan muuten vaan, sä olet yksi meistä. Nähdään tulevaisuudessa!

Vierailija kirjoitti:

Itse ainakin tiedän monia vanhuksia joita ei käydä katsomassa. Monilla on ollut perhettä ja ainakin päällisin puolin ihan hyvät välit aikaisemmin olleet. Moni näistä on minulle tuttuja ja yritän sitten itse  käydä. Ehkä tämä asia on sen takia minulle tärkeä, koska olen itsekin yksinäinen jo nyt, vaikka olen nuori ihminen. Monikaan ei varmasti ymmärräkään kuinka ikäviä tarinoita löytyy myös nuorten joukosta. Tietysti vanhus on sen takia heikoilla, kun voi olla "kotinsa vanki" esim liikuntakyvyn takia niin kuin myös muut vammautuneet tai sairaat ihmiset. Aina ei tarvita mitään ihmeellistä ja oma päätelmä onkin se, että ihmiset ovat vain liian kiireisiä ja senkin takia se kyläily vain jää. Ei se kortti tai puhelu kerran vuodessa kuitenkaan korvaa todellista läsnäoloa. Monet lapset/lapsenlapset myös asuvat todella kaukana jopa ulkomailla asti. Ja sitten on tietysti se asia, että monet vanhukset ovat aika huonokuntoisia, joten eivät oikein edes jaksa mitään kovaa hälinää tai  ja ovat senkin takia "tylsää" seuraa, vaikka itse en siis ole tätä mieltä. 

Oma tilanteeni on aika surkea suoraan sanoen ja pelkäänkin, että mikä suunta minulla on. Olenko itse joskus se yksinäinen vanhus. Paljon asioita on vaikuttanut elämääni. On ollut omia muuttoja, kiusaamista, ne pari kaveria ovat muuttaneet kauas, oma ujo luonne ja tietynlainen erilaisuus jne. Välillä aina ajattelen, että minullakin olisi iso porukka ympärillä, mutta todellisuudessa en oikein usko siihen. Kuitenkin olen myös melko tavallinen ihminen, mutta kuitenkin mielessä pyörii ihan päivittäin nämä asiat. Tietysti moni sanoisi, että mene ja hanki seuraa, mutta ei se aina oikein toimi ja kuitenkin kaipaa sitä "todellista" ystävyyttä sen pinnallisen sijaan. Ja sitten vielä ne, jotka miettivät, että kaikki ovat syyllisiä tilanteeseensa. Voin sanoa, että aina ei löydy sitä syyllistä. Minäkään en ole mikään kamala ilkeä ihminen, joka saisi ollakin yksin tai se lehtijutun pappa voikin olla ihan mukava ihminen, joka on vaan ajautunut siihen tilanteeseen. Ei tuomita muita, joilla on jo muutenkin vaikeaa. Jokainen voi olla joskus samassa tilanteessa. Ja kuitenkin Suomessa on suuri määrä yksinäisiä ihmisiä aina lapsesta vaariin ja tuskin heistä edes pieni osa on mitään tyranneja vaan ihan kivoja ihmisiä. Terveisin se, mistä muut ajattelivat, että täytyy olla päässäni vikaa kun yksin olen ja en onnistunut saamaan luokaltani seuraa, vaikka yritin. Olin siis vammainen, mykkä, outo, pelottava  ja muutenkin kamala ihminen jo valmiiksi ilman, että kukaan minua oikeasti tunsi tai olisi halunnut tutustua.

Kuule, ne "todelliset" ihmissuhteet eivät ole ystävyyksiä, vaan rakkautta. Et löydä sellaista ystävää kun kaipaat, koska kaipaat sellaista läheisyyttä joka tulee parisuhteessa ja perheessä, ei ystävien kesken. On luonnollista kaivata rakkautta, mutta ei sitä ystävyyssuhteessa tule saamaan, se kannattaa ymmärtää.

Meitä on 3 siskoa ja yksi meistä erosi aikoinaan ja äitimme muutti kotipaikkakunnaltaan siskon avuksi 200 km päähän. Äidillämme siis oma asunto. Äitimme hoiti 3 lasta ja sisko kävi töissä ja juoksi miesten perässä. Nyt kun äitimme on yli 90-vuotias ja on jo hoitokodissa niin siskomme joka on todella paljon saanut apua äidiltämme niin ei käy äitiämme edes katsomassa. On yritetty hyvällä ja pahalla mutta kun ei niin ei. Häntä ei vaan kiinnosta. Se sijaan minä ja toinen siskomme ajamme muutama sata km ja huolehdimme äitimme asioista. Kun äidistä aika jättää niin minulla ei ole enää mitään asiaa siskolleni. Tämä miten hän kohtelee äitiämme on todella kipeä asia meille kahdelle muulle. Että aina ei ole kyse mistään kaltoinkohtelusta vanhemmilta jne sitä aikuista keski-ikäistä lasta kiinnostaa vain oma napa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen voi muuttua ja on olemassa sellanen kuin anteeksianto.

Minun miehelläni oli huonot väliit isäänsä kun isä oli ollut huono isä ja suorastaan renttu. Aloin rohkaisemaan miestä et alkaisi pitämään isäänsä yhteyttä ja niin kävi.

Kävimme yhdessä, kun isä joutui palvelukotiin. Sitten ilmeni syöpä ja vointi heikkeni ja loppuelämä meni saattohoidossa. Mieheni oli kiitollinen siitä että rohkaisin häntä yhteydenpidossa ja sai mielelleen rauhan. Isänsä oli rillutellut ja ryypännyt , mutta rauhoittui viimeisinä vuosinaan täysin.

Se ei ole millään tapaa uuden puolison tai kenenkään muunkaan asia alkaa sekaantua tällaisiin asioihin.

Meillä veljen vaimo kanssa leikki jotain armon enkeliä. Mitä ihmettä koko juttu hänelle kuuluu?

Kukaan ei katkaise välejään omaan vanhempaansa kevein perustein. Se että joku ulkopuolinen houkka sekaantuu asiaan, tuottaa vain lisää tuskaa.

Ja mitähän se SULLE kuuluu, jos veljesi vaimo veljeäsi johonkin painostaa? Et sä kuulu heidän perheeseensä millään tavalla.

Missä luki että painosti vain veljeäni?

Minä en käy äitini luona. Syynä on se, että en ole koskaan ollut hänelle mitään, on haukuttu huoraksi, on käyty fyysisesti käsiksi... Jopa lapseni on jätetty heitteille, heitä haukutaan. Takana päin haukkuu minua huonoksi tyttäreksi ja mielelläni olen sellainen, koska ei minun tarvitse enää kuunnella tälläistä. Sanon aina ihmettelijöille, että tarinalla on kaksi puolta. Heidän mielestään äitini on maailman ihanimpia ihmisiä, mutta todellisuudessa täydellinen hirviö.

Vierailija kirjoitti:

Meitä on 3 siskoa ja yksi meistä erosi aikoinaan ja äitimme muutti kotipaikkakunnaltaan siskon avuksi 200 km päähän. Äidillämme siis oma asunto. Äitimme hoiti 3 lasta ja sisko kävi töissä ja juoksi miesten perässä. Nyt kun äitimme on yli 90-vuotias ja on jo hoitokodissa niin siskomme joka on todella paljon saanut apua äidiltämme niin ei käy äitiämme edes katsomassa. On yritetty hyvällä ja pahalla mutta kun ei niin ei. Häntä ei vaan kiinnosta. Se sijaan minä ja toinen siskomme ajamme muutama sata km ja huolehdimme äitimme asioista. Kun äidistä aika jättää niin minulla ei ole enää mitään asiaa siskolleni. Tämä miten hän kohtelee äitiämme on todella kipeä asia meille kahdelle muulle. Että aina ei ole kyse mistään kaltoinkohtelusta vanhemmilta jne sitä aikuista keski-ikäistä lasta kiinnostaa vain oma napa.

Ja sinä tiedät varmuudella, että juuri noin se meni. Että äitisi hoiti ja uhrautui ja siskosi vain juoksi miehissä.

Minun äitini saattaisi selittää jotain samantyyppistä - että hän hoiti ja uhrautui ja me vanhemmat vain laiskoteltiin - eikä siinä olisi totuutta edes nimeksi.

Äitisi on voinut olla sietämätön isovanhempi ja kamala äiti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen voi muuttua ja on olemassa sellanen kuin anteeksianto.

Minun miehelläni oli huonot väliit isäänsä kun isä oli ollut huono isä ja suorastaan renttu. Aloin rohkaisemaan miestä et alkaisi pitämään isäänsä yhteyttä ja niin kävi.

Kävimme yhdessä, kun isä joutui palvelukotiin. Sitten ilmeni syöpä ja vointi heikkeni ja loppuelämä meni saattohoidossa. Mieheni oli kiitollinen siitä että rohkaisin häntä yhteydenpidossa ja sai mielelleen rauhan. Isänsä oli rillutellut ja ryypännyt , mutta rauhoittui viimeisinä vuosinaan täysin.

Se ei ole millään tapaa uuden puolison tai kenenkään muunkaan asia alkaa sekaantua tällaisiin asioihin.

Meillä veljen vaimo kanssa leikki jotain armon enkeliä. Mitä ihmettä koko juttu hänelle kuuluu?

Kukaan ei katkaise välejään omaan vanhempaansa kevein perustein. Se että joku ulkopuolinen houkka sekaantuu asiaan, tuottaa vain lisää tuskaa.

Miksi sinua riipoo jos toinen haluaa tehdä sovinnon? Miestä ei ole painostettu mitenkään ottamaan yhteyttä isäänsä vain kannustettu ja rohkaistu ja mies on ollut tyytyväinen ,koska ei ehkä olisi toiminut kuin toimi. Toiset lapset pitivät jonkinlaista yhteyttä, mieheni oli ollut poikkeus.

Loppupelissä oli vain tyytyväiset ihmiset ja isän ja pojan välit toimivat. Mieheni järjesti omasta halustaan myös isänsä hautajaiset. Toki siksikin kun asui lähimpänä.

Mistä ihmeestä teidän pessimistien ja negatiivisten kommentit kumpuaa?

Mikä ylijumala sinä olet mesomaan toisen ihmissuhteisiin? Leikkimään jotain ylitietäväistä sovinnon enkeliä.

Mistä sinä luulet tulevan niiden ns negatiivisten lasten? Niitä tulee äärimmäisestä kaltoinkohtelusta lapsena.

Kohtelusta jota sinä et selkeästi lainkaan hahmota.

Sinä se oletkin kaikkitietävä vissiin. Miten sinä voit tietää tuntemattomien ihmisten elämästä ?

Puhut kohtelusta josta et voi tietää millaista se on ollut sinulle tuntemattomien ihmisten kohdalla. Peilaat vain omaa kokemustasi , mutta kaikilla ei voi olla sama kokemus. Kai osaat erottaa ja tajuta mistä on kyse?

Vierailija kirjoitti:

Meitä on 3 siskoa ja yksi meistä erosi aikoinaan ja äitimme muutti kotipaikkakunnaltaan siskon avuksi 200 km päähän. Äidillämme siis oma asunto. Äitimme hoiti 3 lasta ja sisko kävi töissä ja juoksi miesten perässä. Nyt kun äitimme on yli 90-vuotias ja on jo hoitokodissa niin siskomme joka on todella paljon saanut apua äidiltämme niin ei käy äitiämme edes katsomassa. On yritetty hyvällä ja pahalla mutta kun ei niin ei. Häntä ei vaan kiinnosta. Se sijaan minä ja toinen siskomme ajamme muutama sata km ja huolehdimme äitimme asioista. Kun äidistä aika jättää niin minulla ei ole enää mitään asiaa siskolleni. Tämä miten hän kohtelee äitiämme on todella kipeä asia meille kahdelle muulle. Että aina ei ole kyse mistään kaltoinkohtelusta vanhemmilta jne sitä aikuista keski-ikäistä lasta kiinnostaa vain oma napa.

Mutta teilläkin kaksi kolmesta on vanhuksen kanssa tekemisissä. Jos kukaan viidestä ei pidä mitään yhteyttää, se pistää ihmettelemään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen voi muuttua ja on olemassa sellanen kuin anteeksianto.

Minun miehelläni oli huonot väliit isäänsä kun isä oli ollut huono isä ja suorastaan renttu. Aloin rohkaisemaan miestä et alkaisi pitämään isäänsä yhteyttä ja niin kävi.

Kävimme yhdessä, kun isä joutui palvelukotiin. Sitten ilmeni syöpä ja vointi heikkeni ja loppuelämä meni saattohoidossa. Mieheni oli kiitollinen siitä että rohkaisin häntä yhteydenpidossa ja sai mielelleen rauhan. Isänsä oli rillutellut ja ryypännyt , mutta rauhoittui viimeisinä vuosinaan täysin.

Se ei ole millään tapaa uuden puolison tai kenenkään muunkaan asia alkaa sekaantua tällaisiin asioihin.

Meillä veljen vaimo kanssa leikki jotain armon enkeliä. Mitä ihmettä koko juttu hänelle kuuluu?

Kukaan ei katkaise välejään omaan vanhempaansa kevein perustein. Se että joku ulkopuolinen houkka sekaantuu asiaan, tuottaa vain lisää tuskaa.

Miksi sinua riipoo jos toinen haluaa tehdä sovinnon? Miestä ei ole painostettu mitenkään ottamaan yhteyttä isäänsä vain kannustettu ja rohkaistu ja mies on ollut tyytyväinen ,koska ei ehkä olisi toiminut kuin toimi. Toiset lapset pitivät jonkinlaista yhteyttä, mieheni oli ollut poikkeus.

Loppupelissä oli vain tyytyväiset ihmiset ja isän ja pojan välit toimivat. Mieheni järjesti omasta halustaan myös isänsä hautajaiset. Toki siksikin kun asui lähimpänä.

Mistä ihmeestä teidän pessimistien ja negatiivisten kommentit kumpuaa?

Mikä ylijumala sinä olet mesomaan toisen ihmissuhteisiin? Leikkimään jotain ylitietäväistä sovinnon enkeliä.

Mistä sinä luulet tulevan niiden ns negatiivisten lasten? Niitä tulee äärimmäisestä kaltoinkohtelusta lapsena.

Kohtelusta jota sinä et selkeästi lainkaan hahmota.

Sinä se oletkin kaikkitietävä vissiin. Miten sinä voit tietää tuntemattomien ihmisten elämästä ?

Puhut kohtelusta josta et voi tietää millaista se on ollut sinulle tuntemattomien ihmisten kohdalla. Peilaat vain omaa kokemustasi , mutta kaikilla ei voi olla sama kokemus. Kai osaat erottaa ja tajuta mistä on kyse?

Ihan ulkopuolisista tuokin kirjoitti. Ei hän ole ollut paikalla tai tiedä yhtään minua enempää. Haluaa vain ajatella noin ja siihen voi olla vaikka perinnönjakoon liittyvät syyt. Kun siskon manaa pahaksi, on helppo sitten riistää perinnönjaossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen voi muuttua ja on olemassa sellanen kuin anteeksianto.

Minun miehelläni oli huonot väliit isäänsä kun isä oli ollut huono isä ja suorastaan renttu. Aloin rohkaisemaan miestä et alkaisi pitämään isäänsä yhteyttä ja niin kävi.

Kävimme yhdessä, kun isä joutui palvelukotiin. Sitten ilmeni syöpä ja vointi heikkeni ja loppuelämä meni saattohoidossa. Mieheni oli kiitollinen siitä että rohkaisin häntä yhteydenpidossa ja sai mielelleen rauhan. Isänsä oli rillutellut ja ryypännyt , mutta rauhoittui viimeisinä vuosinaan täysin.

Se ei ole millään tapaa uuden puolison tai kenenkään muunkaan asia alkaa sekaantua tällaisiin asioihin.

Meillä veljen vaimo kanssa leikki jotain armon enkeliä. Mitä ihmettä koko juttu hänelle kuuluu?

Kukaan ei katkaise välejään omaan vanhempaansa kevein perustein. Se että joku ulkopuolinen houkka sekaantuu asiaan, tuottaa vain lisää tuskaa.

Miksi sinua riipoo jos toinen haluaa tehdä sovinnon? Miestä ei ole painostettu mitenkään ottamaan yhteyttä isäänsä vain kannustettu ja rohkaistu ja mies on ollut tyytyväinen ,koska ei ehkä olisi toiminut kuin toimi. Toiset lapset pitivät jonkinlaista yhteyttä, mieheni oli ollut poikkeus.

Loppupelissä oli vain tyytyväiset ihmiset ja isän ja pojan välit toimivat. Mieheni järjesti omasta halustaan myös isänsä hautajaiset. Toki siksikin kun asui lähimpänä.

Mistä ihmeestä teidän pessimistien ja negatiivisten kommentit kumpuaa?

Mikä ylijumala sinä olet mesomaan toisen ihmissuhteisiin? Leikkimään jotain ylitietäväistä sovinnon enkeliä.

Mistä sinä luulet tulevan niiden ns negatiivisten lasten? Niitä tulee äärimmäisestä kaltoinkohtelusta lapsena.

Kohtelusta jota sinä et selkeästi lainkaan hahmota.

Minustakin kamala ihminen, sekaantuu ja besservisseröi asiassa, josta hän ei tiedä eikä ymmärrä. Aikuinen ihminen ei tarvitse mitään patistamista tuollaiseen, pahimmillaan se että painostetaan antamaan anteeksi sellaista mitä kenenkään ei edes pitäisi antaa anteeksi on väkivaltaa, mitätöidään ne oikeasti pahat teot. Minä säälin ketä tahansa, jolla on tämmöinen puoliso.

Ja että ihminen muuttuu, kun ei kuolinvuoteella enää rellestä ja ryyppää? Miten naiivi voi olla ihminen. Ei ihminen muutu paremmaksi vain sillä, ettei fyysisesti enää pysty ryyppäämään, ryyppäisi jos pystyisi. 

Ei pidä näköjään kertoa mitään kun heti oiotaan mutkia suoriksi ja oletetaan yhtä sun toista.

Täsmennän, että miehen isä muuttui n kuusi vuotta ennen kuolemaansa sen jälkeen kun yhteydenpito toimi kaikkien lasten kanssa. Lopetti myös alkoholin ottamisen. Asui yksin ja muutti palvelutaloon kaksi vuotta ennen kuolemaa. Sairaus iski vasta viimeisen elinvuoden aikana ja oli saattohoidossa kolme kuukautta. Tämä olisi pitänyt laittaa jo alun perin kun mielikuvitus näkyy joillakin laukkaavan liikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meitä on 3 siskoa ja yksi meistä erosi aikoinaan ja äitimme muutti kotipaikkakunnaltaan siskon avuksi 200 km päähän. Äidillämme siis oma asunto. Äitimme hoiti 3 lasta ja sisko kävi töissä ja juoksi miesten perässä. Nyt kun äitimme on yli 90-vuotias ja on jo hoitokodissa niin siskomme joka on todella paljon saanut apua äidiltämme niin ei käy äitiämme edes katsomassa. On yritetty hyvällä ja pahalla mutta kun ei niin ei. Häntä ei vaan kiinnosta. Se sijaan minä ja toinen siskomme ajamme muutama sata km ja huolehdimme äitimme asioista. Kun äidistä aika jättää niin minulla ei ole enää mitään asiaa siskolleni. Tämä miten hän kohtelee äitiämme on todella kipeä asia meille kahdelle muulle. Että aina ei ole kyse mistään kaltoinkohtelusta vanhemmilta jne sitä aikuista keski-ikäistä lasta kiinnostaa vain oma napa.

Ja sinä tiedät varmuudella, että juuri noin se meni. Että äitisi hoiti ja uhrautui ja siskosi vain juoksi miehissä.

Minun äitini saattaisi selittää jotain samantyyppistä - että hän hoiti ja uhrautui ja me vanhemmat vain laiskoteltiin - eikä siinä olisi totuutta edes nimeksi.

Äitisi on voinut olla sietämätön isovanhempi ja kamala äiti.

Minullekin äiti riensi apuun pikkulapsiaikana.

Se oli hirveän raskasta.

Kontrollointia, kaappien penkomista ja järjestelyä, haukkumista, valittamista, menoihin puuttumista, kaverisuhteiden hämmentämistä (sekä minun että lasten kaverisuhteisiin puuttumista), naapurisuhteiden sotkemista.

Toisinaan soitteli minulle töihin vihaisia puheluita kuinka naapurin Mikko leikkii toisen naapurin Pekan kanssa vaikka äidin mielestä Pekan kanssa ei kukaan saisi leikkiä.

Hänellä vaan on tarve hallita kaikkea mitä ympärillään tapahtuu ja suuri rakkaus arkipäivän draamaa kohtaan.

Se apu oli pakko lopettaa oman perheen hyvinvoinnin takia. Näiden kokemusten jälkeen en ole hirveästi pystynyt olemaan tekemisissä äitini kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko tuollaisen jutun antaminen lehdelle yksi henkisen väkivallan muoto? Jos kukaan viidestä lapsesta ei pidä yhteyttä siihen on takuulla syynsä.

Onko isä ollut lastensa elämässä mukana? Onko hyväksynyt lapset sellaisina kuin ovat? Onko ollut harrastamatta henkistä tai fyysistä väkivaltaa? Onko ollut välittävä ja rakastava isä?

Syvällisiä kysymyksiä, joita kannattaa jokaisen vanhemman pohtia. Ajoissa.

Mutta monet myös muuttuvat vanhetessaan. Kasvatus on ennen ollut erilaista, mitään kiintymysvanhemmuutta ei oltu keksittykään ja ruumiillinen kuritus ei pelkästään ollut sallittua, vaan jopa suositeltua. Ei voi arvostella nykyajan kriteereillä. Kasvatus on onnistunut, jos pystyy näkemään tämän ja antamaan anteeksi.

Anteeksianto voi olla tuki henkisen väkivallan jatkumiselle, ellei vahingontekijä ymmärrä muuttaa vahingoittavia tapojaan.

Voi olla, mutta ihminen voi myös muuttua. Jos anteeksianto ei muuta ihmistä niin onhan siinä jälleen vaihtoehto. Välit taas poikki niin kaikki on jälleen ennallaan ja hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meitä on 3 siskoa ja yksi meistä erosi aikoinaan ja äitimme muutti kotipaikkakunnaltaan siskon avuksi 200 km päähän. Äidillämme siis oma asunto. Äitimme hoiti 3 lasta ja sisko kävi töissä ja juoksi miesten perässä. Nyt kun äitimme on yli 90-vuotias ja on jo hoitokodissa niin siskomme joka on todella paljon saanut apua äidiltämme niin ei käy äitiämme edes katsomassa. On yritetty hyvällä ja pahalla mutta kun ei niin ei. Häntä ei vaan kiinnosta. Se sijaan minä ja toinen siskomme ajamme muutama sata km ja huolehdimme äitimme asioista. Kun äidistä aika jättää niin minulla ei ole enää mitään asiaa siskolleni. Tämä miten hän kohtelee äitiämme on todella kipeä asia meille kahdelle muulle. Että aina ei ole kyse mistään kaltoinkohtelusta vanhemmilta jne sitä aikuista keski-ikäistä lasta kiinnostaa vain oma napa.

Ja sinä tiedät varmuudella, että juuri noin se meni. Että äitisi hoiti ja uhrautui ja siskosi vain juoksi miehissä.

Minun äitini saattaisi selittää jotain samantyyppistä - että hän hoiti ja uhrautui ja me vanhemmat vain laiskoteltiin - eikä siinä olisi totuutta edes nimeksi.

Äitisi on voinut olla sietämätön isovanhempi ja kamala äiti.

Minullekin äiti riensi apuun pikkulapsiaikana.

Se oli hirveän raskasta.

Kontrollointia, kaappien penkomista ja järjestelyä, haukkumista, valittamista, menoihin puuttumista, kaverisuhteiden hämmentämistä (sekä minun että lasten kaverisuhteisiin puuttumista), naapurisuhteiden sotkemista.

Toisinaan soitteli minulle töihin vihaisia puheluita kuinka naapurin Mikko leikkii toisen naapurin Pekan kanssa vaikka äidin mielestä Pekan kanssa ei kukaan saisi leikkiä.

Hänellä vaan on tarve hallita kaikkea mitä ympärillään tapahtuu ja suuri rakkaus arkipäivän draamaa kohtaan.

Se apu oli pakko lopettaa oman perheen hyvinvoinnin takia. Näiden kokemusten jälkeen en ole hirveästi pystynyt olemaan tekemisissä äitini kanssa.

Juuri tätä se oli minullakin!

Meillä vanhemmilla hermot riekaleina ja äitini vaalii muistona, miten hän niiiiiin auttoi ja me vain niiiiin kiittämättömiä.