Surullinen juttu taas yksinäisyydestä. Papparaisen vaimo kuoli syöpään 15 v sitten eikä kukaan 5 lapsesta käy koskaan kylässä. Mikä tätä yhteiskuntaa vaivaa?

Minusta on lasten syntymän jälkeen tullut itsekäs ajankäyttäjä. Kuulostaa toki hirveän hienolta, että kyllä pitäisi olla aikaa edes muutaman kerran vuodessa sitä mummoa käydä katsomassa. Siinä ei kuitenkaan huomioida sitä, että niitä ”mummon tasoisia” ajan vaatijoita on pilvin pimein. Niitä mummoja ja isomummoja ja vaareja voi olla suvussa monta jo niitäkin. Muutama kerta vuodessa onkin äkkiä 20 kertaa vuodessa yhteensä... ja sitten on omat vanhemmat, joita pitäisi viihdyttää heidän ehdoillaan heille sopivina aikoina. Ja siskoja ja siskon lapsia nähdä, sekä muita kummilapsia.

Ja entäpä lapsuuden ystävät, opiskelukaverit ja muut kaverit? Heille pitää myös löytyä aikaa, ehdottomasti, muuten loukkaantuvat ja avautuvat kohta netissä, miten kaverista tuli sietämätön kun se sai lapsia.

Työpaikalla on omat rientonsa. Eihän ole liikaa vaadittu, että osallistuu firman pikkujouluihin kerran vuodessa, eihän? Ja kesäjuhliin, ja virkistyspäivän illalliseen, ja tiimipäivään. Etkä kai kuvittele, että jäisit pois tärkeistä asiakastilaisuuksista, on tärkeää, että niissä ollaan emännöimässä ja isännöimässä! Eikä niitäkään ole montaa vuodessa, vain syksyisin, keväisin ja alkukesästä, niin ja pari pienempää tilaisuutta aina välillä...

Et kai kuvittele, että voisit olla pienten lasten äitinä jatkuvasti joka viikko jossain omissa riennoissasi useita iltoja? Aivan oikein, se ei ole suotavaa!

Ja parisuhde! Sitä pitää hoitaa! Milloin olit viimeksi miehesi kanssa ihan kaksin treffeillä vaikka ravintolassa?

Vierailija kirjoitti:

Ompas täällä jyrkkiä kirjoituksia. Eikö kukaan tässä ketjussa ole kuullut käsitteestä vanhuus ajan masennus?  https://www.terve.fi/artikkelit/ikaihminen-ja-masennus  ja 

https://www.studio55.fi/terveys/article/iakkaan-masennus-voi-olla-vaike…

Olen kuulut ja kohdannutkin, monta vuotta vanhustyötä tehneenä. Silti ymmärrän että osa vanhuksista on ihan itse aiheuttanut yksinäisyytensä enkä syyttele (aikuisia) lapsia ja lastenlapsia.

Vierailija kirjoitti:

Minusta on lasten syntymän jälkeen tullut itsekäs ajankäyttäjä. Kuulostaa toki hirveän hienolta, että kyllä pitäisi olla aikaa edes muutaman kerran vuodessa sitä mummoa käydä katsomassa. Siinä ei kuitenkaan huomioida sitä, että niitä ”mummon tasoisia” ajan vaatijoita on pilvin pimein. Niitä mummoja ja isomummoja ja vaareja voi olla suvussa monta jo niitäkin. Muutama kerta vuodessa onkin äkkiä 20 kertaa vuodessa yhteensä... ja sitten on omat vanhemmat, joita pitäisi viihdyttää heidän ehdoillaan heille sopivina aikoina. Ja siskoja ja siskon lapsia nähdä, sekä muita kummilapsia.

Ja entäpä lapsuuden ystävät, opiskelukaverit ja muut kaverit? Heille pitää myös löytyä aikaa, ehdottomasti, muuten loukkaantuvat ja avautuvat kohta netissä, miten kaverista tuli sietämätön kun se sai lapsia.

Työpaikalla on omat rientonsa. Eihän ole liikaa vaadittu, että osallistuu firman pikkujouluihin kerran vuodessa, eihän? Ja kesäjuhliin, ja virkistyspäivän illalliseen, ja tiimipäivään. Etkä kai kuvittele, että jäisit pois tärkeistä asiakastilaisuuksista, on tärkeää, että niissä ollaan emännöimässä ja isännöimässä! Eikä niitäkään ole montaa vuodessa, vain syksyisin, keväisin ja alkukesästä, niin ja pari pienempää tilaisuutta aina välillä...

Et kai kuvittele, että voisit olla pienten lasten äitinä jatkuvasti joka viikko jossain omissa riennoissasi useita iltoja? Aivan oikein, se ei ole suotavaa!

Ja parisuhde! Sitä pitää hoitaa! Milloin olit viimeksi miehesi kanssa ihan kaksin treffeillä vaikka ravintolassa?

Aika kylmä näkökulma. Harvalla on vanhempiin verrattavia ihmisiä ihan hirveästi ja vähenemään päin on mummut ja vaaritkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä puhutaan paljon hirviövanhemmista, ja on hyvä, kun on nostettu esille, miten tilanteita ja syitä vanhusten yksinäisyydelle on erilaisia. Mutta ettekö te muka tunnista tuota ilmiötä, että myös tavalliset ihmiset jättävät usein tavalliset vanhukset melko yksin? Ei kaikki, enkä tarkoita yksin jättämisellä välien katkaisua, vaan sitä, että nähdään kerran muutamassa vuodessa. Yllättävän moni ikätoverini tuttavapiireistäni (n. 30-vuotias nainen) ei ole juurikaan tekemisissä esimerkiksi elossa olevien isovanhempiensa kanssa, vaikka lapsena oltaisiin oltu hyvissä väleissä. Syynä on kiire. Ensin on opiskelut, poikaystävät, harrastukset. Mummo/pappa kyllä ymmärtää, nyt nuorena on taottava kun "rauta on kuumaa". Pitää verkostoitua ja suorittaa, ja kyllähän äiti aina joskus isovanhemmalle soittelee. Sitten tulee työ ja lapset, ja aiempaa kovempi kiire.

Onhan se ymmärrettävää, että nuorilla aikuisilla on paljon meneillään, eikä kenenkään nuoren tarvitse uhrata elämäänsä hyysäämällä vanhuksia. Mutta monia ei kiinnosta sitten paskaakaan. Ei edes pientä palaa omasta elämästään jakaa vanhuksen kanssa, vaikka se merkitsisi vanhukselle paljon. Edes paria kertaa vuodessa ei voida joustaa ja järjestää vanhukselle aikaa. Mummon / papan tehtävä on ymmärtää, luotetaan siihen että heidän rakkautensa on täysin pyyteetöntä. He haluavat MINUN parastani, ja MINUN pitää nyt siksi keskittyä työhöni ja omaan perheseeni (no joo, mutta ei se todellakaan poissulje yhteydenpitoa). Sama tietysti on monilla vanhemmillakin aikuisilla omia vanhempiaan kohtaan.

Suomessa ei yksinkertaisesti arvosteta vanhuksia - tai ainakin aika monen kohdalla se jää vain kaunopuheeksi. Kulttuuri on todella ydinperhekeskeinen. Pidetään luonnollisena, että lapsuuden kiltti ja lempeä mummo astuu sivuun. Jatketaan sitä samaa asetelmaa kuin 6-vuotiaana lapsena, kun oli "lupa" olla itsekeskeinen, ja sitä oltiin mummon maailman aurinkoja. Mummo antoi aina oman viinerinsä tasattavaksi lapsenlapsille ja oli lautapeleissä vuorossa viimeisenä. Moni ei koskaan aikuistu tuossa ihmissuhteessa ja ymmärrä omaa aikuisen vastuuta läheisistään. Ensin minä ja kaikki minun tarpeeni, vanhukset viimeisenä, mukavaa jos serkun rippijuhlissa näkee samalla vaivannäöllä.

Toistan vielä, ettei ole tarkoitus loukata niitä, joita vanhempi tai isovanhempi on loukannut. En vaan jaksa uskoa, että VALTAOSA vanhuksista olisi näin tehnyt, sillä sen vaikutelman voisi monessa hoitokodissa saada...

Tämä!!! Erittäin fiksu mielipide! Tällä palstalla on kovin musta-valkoisia mielipiteitä. Ei vaan haluta ymmärtää että melko suuri osa ihmisistä on niin oman elämänsä kuplassa että siinä ei isovanhemmat/vanhemmat kiinnosta.

Niinpä. Nykyään on toiset trendit. Ennen vanhaan elettiin suvun kanssa läheisemmissä väleissä ja olosuhteetkin olivat erilaiset.

Mustavalkoisuus on ottanut vallan, eikä haluta nähdä toisenlaista mielipidettä saati kokemusta. Syy moiseen mustavalkoisuuteen löytyy aina itsestä.

Tällä vaarilla on jutun mukaan hyllyssään musta-valkokuvia. Lasten ja lastenlasten rippi-, ylioppilas- ja hääkuvat ovat kuitenkin värikuvia... niitä ei taida hyllyssä sitten olla yhtään.

Jos 65-vuotias hylkää leskeksi jäätyään itsensä tuossa määrin, kyse on ongelmasta jonka kimppuun olisi pitänyt käydä jo yli 10 vuotta sitten. Miehän tuntuu elävän aktiivista suruaikaa edelleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä puhutaan paljon hirviövanhemmista, ja on hyvä, kun on nostettu esille, miten tilanteita ja syitä vanhusten yksinäisyydelle on erilaisia. Mutta ettekö te muka tunnista tuota ilmiötä, että myös tavalliset ihmiset jättävät usein tavalliset vanhukset melko yksin? Ei kaikki, enkä tarkoita yksin jättämisellä välien katkaisua, vaan sitä, että nähdään kerran muutamassa vuodessa. Yllättävän moni ikätoverini tuttavapiireistäni (n. 30-vuotias nainen) ei ole juurikaan tekemisissä esimerkiksi elossa olevien isovanhempiensa kanssa, vaikka lapsena oltaisiin oltu hyvissä väleissä. Syynä on kiire. Ensin on opiskelut, poikaystävät, harrastukset. Mummo/pappa kyllä ymmärtää, nyt nuorena on taottava kun "rauta on kuumaa". Pitää verkostoitua ja suorittaa, ja kyllähän äiti aina joskus isovanhemmalle soittelee. Sitten tulee työ ja lapset, ja aiempaa kovempi kiire.

Onhan se ymmärrettävää, että nuorilla aikuisilla on paljon meneillään, eikä kenenkään nuoren tarvitse uhrata elämäänsä hyysäämällä vanhuksia. Mutta monia ei kiinnosta sitten paskaakaan. Ei edes pientä palaa omasta elämästään jakaa vanhuksen kanssa, vaikka se merkitsisi vanhukselle paljon. Edes paria kertaa vuodessa ei voida joustaa ja järjestää vanhukselle aikaa. Mummon / papan tehtävä on ymmärtää, luotetaan siihen että heidän rakkautensa on täysin pyyteetöntä. He haluavat MINUN parastani, ja MINUN pitää nyt siksi keskittyä työhöni ja omaan perheseeni (no joo, mutta ei se todellakaan poissulje yhteydenpitoa). Sama tietysti on monilla vanhemmillakin aikuisilla omia vanhempiaan kohtaan.

Suomessa ei yksinkertaisesti arvosteta vanhuksia - tai ainakin aika monen kohdalla se jää vain kaunopuheeksi. Kulttuuri on todella ydinperhekeskeinen. Pidetään luonnollisena, että lapsuuden kiltti ja lempeä mummo astuu sivuun. Jatketaan sitä samaa asetelmaa kuin 6-vuotiaana lapsena, kun oli "lupa" olla itsekeskeinen, ja sitä oltiin mummon maailman aurinkoja. Mummo antoi aina oman viinerinsä tasattavaksi lapsenlapsille ja oli lautapeleissä vuorossa viimeisenä. Moni ei koskaan aikuistu tuossa ihmissuhteessa ja ymmärrä omaa aikuisen vastuuta läheisistään. Ensin minä ja kaikki minun tarpeeni, vanhukset viimeisenä, mukavaa jos serkun rippijuhlissa näkee samalla vaivannäöllä.

Toistan vielä, ettei ole tarkoitus loukata niitä, joita vanhempi tai isovanhempi on loukannut. En vaan jaksa uskoa, että VALTAOSA vanhuksista olisi näin tehnyt, sillä sen vaikutelman voisi monessa hoitokodissa saada...

Tämä!!! Erittäin fiksu mielipide! Tällä palstalla on kovin musta-valkoisia mielipiteitä. Ei vaan haluta ymmärtää että melko suuri osa ihmisistä on niin oman elämänsä kuplassa että siinä ei isovanhemmat/vanhemmat kiinnosta.

Niinpä. Nykyään on toiset trendit. Ennen vanhaan elettiin suvun kanssa läheisemmissä väleissä ja olosuhteetkin olivat erilaiset.

Mustavalkoisuus on ottanut vallan, eikä haluta nähdä toisenlaista mielipidettä saati kokemusta. Syy moiseen mustavalkoisuuteen löytyy aina itsestä.

Aarreko ei ole mustavalkoinen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä puhutaan paljon hirviövanhemmista, ja on hyvä, kun on nostettu esille, miten tilanteita ja syitä vanhusten yksinäisyydelle on erilaisia. Mutta ettekö te muka tunnista tuota ilmiötä, että myös tavalliset ihmiset jättävät usein tavalliset vanhukset melko yksin? Ei kaikki, enkä tarkoita yksin jättämisellä välien katkaisua, vaan sitä, että nähdään kerran muutamassa vuodessa. Yllättävän moni ikätoverini tuttavapiireistäni (n. 30-vuotias nainen) ei ole juurikaan tekemisissä esimerkiksi elossa olevien isovanhempiensa kanssa, vaikka lapsena oltaisiin oltu hyvissä väleissä. Syynä on kiire. Ensin on opiskelut, poikaystävät, harrastukset. Mummo/pappa kyllä ymmärtää, nyt nuorena on taottava kun "rauta on kuumaa". Pitää verkostoitua ja suorittaa, ja kyllähän äiti aina joskus isovanhemmalle soittelee. Sitten tulee työ ja lapset, ja aiempaa kovempi kiire.

Onhan se ymmärrettävää, että nuorilla aikuisilla on paljon meneillään, eikä kenenkään nuoren tarvitse uhrata elämäänsä hyysäämällä vanhuksia. Mutta monia ei kiinnosta sitten paskaakaan. Ei edes pientä palaa omasta elämästään jakaa vanhuksen kanssa, vaikka se merkitsisi vanhukselle paljon. Edes paria kertaa vuodessa ei voida joustaa ja järjestää vanhukselle aikaa. Mummon / papan tehtävä on ymmärtää, luotetaan siihen että heidän rakkautensa on täysin pyyteetöntä. He haluavat MINUN parastani, ja MINUN pitää nyt siksi keskittyä työhöni ja omaan perheseeni (no joo, mutta ei se todellakaan poissulje yhteydenpitoa). Sama tietysti on monilla vanhemmillakin aikuisilla omia vanhempiaan kohtaan.

Suomessa ei yksinkertaisesti arvosteta vanhuksia - tai ainakin aika monen kohdalla se jää vain kaunopuheeksi. Kulttuuri on todella ydinperhekeskeinen. Pidetään luonnollisena, että lapsuuden kiltti ja lempeä mummo astuu sivuun. Jatketaan sitä samaa asetelmaa kuin 6-vuotiaana lapsena, kun oli "lupa" olla itsekeskeinen, ja sitä oltiin mummon maailman aurinkoja. Mummo antoi aina oman viinerinsä tasattavaksi lapsenlapsille ja oli lautapeleissä vuorossa viimeisenä. Moni ei koskaan aikuistu tuossa ihmissuhteessa ja ymmärrä omaa aikuisen vastuuta läheisistään. Ensin minä ja kaikki minun tarpeeni, vanhukset viimeisenä, mukavaa jos serkun rippijuhlissa näkee samalla vaivannäöllä.

Toistan vielä, ettei ole tarkoitus loukata niitä, joita vanhempi tai isovanhempi on loukannut. En vaan jaksa uskoa, että VALTAOSA vanhuksista olisi näin tehnyt, sillä sen vaikutelman voisi monessa hoitokodissa saada...

Tämä!!! Erittäin fiksu mielipide! Tällä palstalla on kovin musta-valkoisia mielipiteitä. Ei vaan haluta ymmärtää että melko suuri osa ihmisistä on niin oman elämänsä kuplassa että siinä ei isovanhemmat/vanhemmat kiinnosta.

Niinpä. Nykyään on toiset trendit. Ennen vanhaan elettiin suvun kanssa läheisemmissä väleissä ja olosuhteetkin olivat erilaiset.

Mustavalkoisuus on ottanut vallan, eikä haluta nähdä toisenlaista mielipidettä saati kokemusta. Syy moiseen mustavalkoisuuteen löytyy aina itsestä.

Aarreko ei ole mustavalkoinen?

Ehkä Aarre on myös mustavalkoinen tai on vähintään masentunut, kuten joku taisi linkittää. Me emme ymmärrä sota-ajan kokeneita ja sota-aikana syntyneitä, joiden elämä ei ole ollut helppoa sodan jälkeen. Vanhempamme tai isovanhemmat ovat sitä luokkaa. Kuuntelin lenkillä radiota ja Pölönen oli haastattelussa. Oma maa elokuvasta oli kyse. Pitää käydä se katsomassa jotta ymmärtää edes osan, millaisen ajan nuoret ovat eläneet sodan jälkeen. Meidän usean vanhemman ikäpolvi. Ehkä valaisee, ehkä ei. Jos ei kykene samaistumaan sen ajan ihmisiin ei ymmärrä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä puhutaan paljon hirviövanhemmista, ja on hyvä, kun on nostettu esille, miten tilanteita ja syitä vanhusten yksinäisyydelle on erilaisia. Mutta ettekö te muka tunnista tuota ilmiötä, että myös tavalliset ihmiset jättävät usein tavalliset vanhukset melko yksin? Ei kaikki, enkä tarkoita yksin jättämisellä välien katkaisua, vaan sitä, että nähdään kerran muutamassa vuodessa. Yllättävän moni ikätoverini tuttavapiireistäni (n. 30-vuotias nainen) ei ole juurikaan tekemisissä esimerkiksi elossa olevien isovanhempiensa kanssa, vaikka lapsena oltaisiin oltu hyvissä väleissä. Syynä on kiire. Ensin on opiskelut, poikaystävät, harrastukset. Mummo/pappa kyllä ymmärtää, nyt nuorena on taottava kun "rauta on kuumaa". Pitää verkostoitua ja suorittaa, ja kyllähän äiti aina joskus isovanhemmalle soittelee. Sitten tulee työ ja lapset, ja aiempaa kovempi kiire.

Onhan se ymmärrettävää, että nuorilla aikuisilla on paljon meneillään, eikä kenenkään nuoren tarvitse uhrata elämäänsä hyysäämällä vanhuksia. Mutta monia ei kiinnosta sitten paskaakaan. Ei edes pientä palaa omasta elämästään jakaa vanhuksen kanssa, vaikka se merkitsisi vanhukselle paljon. Edes paria kertaa vuodessa ei voida joustaa ja järjestää vanhukselle aikaa. Mummon / papan tehtävä on ymmärtää, luotetaan siihen että heidän rakkautensa on täysin pyyteetöntä. He haluavat MINUN parastani, ja MINUN pitää nyt siksi keskittyä työhöni ja omaan perheseeni (no joo, mutta ei se todellakaan poissulje yhteydenpitoa). Sama tietysti on monilla vanhemmillakin aikuisilla omia vanhempiaan kohtaan.

Suomessa ei yksinkertaisesti arvosteta vanhuksia - tai ainakin aika monen kohdalla se jää vain kaunopuheeksi. Kulttuuri on todella ydinperhekeskeinen. Pidetään luonnollisena, että lapsuuden kiltti ja lempeä mummo astuu sivuun. Jatketaan sitä samaa asetelmaa kuin 6-vuotiaana lapsena, kun oli "lupa" olla itsekeskeinen, ja sitä oltiin mummon maailman aurinkoja. Mummo antoi aina oman viinerinsä tasattavaksi lapsenlapsille ja oli lautapeleissä vuorossa viimeisenä. Moni ei koskaan aikuistu tuossa ihmissuhteessa ja ymmärrä omaa aikuisen vastuuta läheisistään. Ensin minä ja kaikki minun tarpeeni, vanhukset viimeisenä, mukavaa jos serkun rippijuhlissa näkee samalla vaivannäöllä.

Toistan vielä, ettei ole tarkoitus loukata niitä, joita vanhempi tai isovanhempi on loukannut. En vaan jaksa uskoa, että VALTAOSA vanhuksista olisi näin tehnyt, sillä sen vaikutelman voisi monessa hoitokodissa saada...

Tämä!!! Erittäin fiksu mielipide! Tällä palstalla on kovin musta-valkoisia mielipiteitä. Ei vaan haluta ymmärtää että melko suuri osa ihmisistä on niin oman elämänsä kuplassa että siinä ei isovanhemmat/vanhemmat kiinnosta.

Niinpä. Nykyään on toiset trendit. Ennen vanhaan elettiin suvun kanssa läheisemmissä väleissä ja olosuhteetkin olivat erilaiset.

Mustavalkoisuus on ottanut vallan, eikä haluta nähdä toisenlaista mielipidettä saati kokemusta. Syy moiseen mustavalkoisuuteen löytyy aina itsestä.

Aarreko ei ole mustavalkoinen?

Ehkä Aarre on myös mustavalkoinen tai on vähintään masentunut, kuten joku taisi linkittää. Me emme ymmärrä sota-ajan kokeneita ja sota-aikana syntyneitä, joiden elämä ei ole ollut helppoa sodan jälkeen. Vanhempamme tai isovanhemmat ovat sitä luokkaa. Kuuntelin lenkillä radiota ja Pölönen oli haastattelussa. Oma maa elokuvasta oli kyse. Pitää käydä se katsomassa jotta ymmärtää edes osan, millaisen ajan nuoret ovat eläneet sodan jälkeen. Meidän usean vanhemman ikäpolvi. Ehkä valaisee, ehkä ei. Jos ei kykene samaistumaan sen ajan ihmisiin ei ymmärrä.

Huomattavan paljon helpommalla minun äitini, 87, on päässyt kuin minä.

Vierailija kirjoitti:

Minusta on lasten syntymän jälkeen tullut itsekäs ajankäyttäjä. Kuulostaa toki hirveän hienolta, että kyllä pitäisi olla aikaa edes muutaman kerran vuodessa sitä mummoa käydä katsomassa. Siinä ei kuitenkaan huomioida sitä, että niitä ”mummon tasoisia” ajan vaatijoita on pilvin pimein. Niitä mummoja ja isomummoja ja vaareja voi olla suvussa monta jo niitäkin. Muutama kerta vuodessa onkin äkkiä 20 kertaa vuodessa yhteensä... ja sitten on omat vanhemmat, joita pitäisi viihdyttää heidän ehdoillaan heille sopivina aikoina. Ja siskoja ja siskon lapsia nähdä, sekä muita kummilapsia.

Ja entäpä lapsuuden ystävät, opiskelukaverit ja muut kaverit? Heille pitää myös löytyä aikaa, ehdottomasti, muuten loukkaantuvat ja avautuvat kohta netissä, miten kaverista tuli sietämätön kun se sai lapsia.

Työpaikalla on omat rientonsa. Eihän ole liikaa vaadittu, että osallistuu firman pikkujouluihin kerran vuodessa, eihän? Ja kesäjuhliin, ja virkistyspäivän illalliseen, ja tiimipäivään. Etkä kai kuvittele, että jäisit pois tärkeistä asiakastilaisuuksista, on tärkeää, että niissä ollaan emännöimässä ja isännöimässä! Eikä niitäkään ole montaa vuodessa, vain syksyisin, keväisin ja alkukesästä, niin ja pari pienempää tilaisuutta aina välillä...

Et kai kuvittele, että voisit olla pienten lasten äitinä jatkuvasti joka viikko jossain omissa riennoissasi useita iltoja? Aivan oikein, se ei ole suotavaa!

Ja parisuhde! Sitä pitää hoitaa! Milloin olit viimeksi miehesi kanssa ihan kaksin treffeillä vaikka ravintolassukulaist

Niin, vuodessa on 52 viikonloppua. Ja on luonnollista, että niistä osan haluaa pyhittää itselleen. Elämä on kuitenkin valintoja. Jos suvun vanhukset ovat vuodesta toiseen niin alhaalla omassa tärkeysjärjestyksessä, ettei ehdi tavata, niin se on valinta, joka kertoo kunkin arvomaailmasta.

Ihminen pystyy aika paljon järjestelemään aikaansa niille asioille, joita pitää tärkeänä. Esimerkiksi sukulaisia voi pyrkiä tapaamaan "useamman yhdellä iskulla". Etenkin, jos välimatkaa on paljon, ei vauvavuonna pääse tapaamaan vanhuksia, ei aikakaan montaa kertaa. Puhelin on hyvä tapa vaihtaa kuulumisia silloin tällöin hankalissakin elämäntilanteissa. Puolen tunnin puhelun muutaman kuukauden välein ehtii jokainen soittamaan, jos vaan haluaa.

Kyllähän sekin kertoo ihmisestä, ketkä hän rinnasta oman vanhempansa tai isovanhempansa "tasoiseksi". Nykyään ei ole muotia arvottaa näitä vanhuksia kovin korkealle, vaikka välit olisivat lapsuudessa olleet todella hyvät.

Pahoittelen mönkään menneestä lainauksesta. 376

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä puhutaan paljon hirviövanhemmista, ja on hyvä, kun on nostettu esille, miten tilanteita ja syitä vanhusten yksinäisyydelle on erilaisia. Mutta ettekö te muka tunnista tuota ilmiötä, että myös tavalliset ihmiset jättävät usein tavalliset vanhukset melko yksin? Ei kaikki, enkä tarkoita yksin jättämisellä välien katkaisua, vaan sitä, että nähdään kerran muutamassa vuodessa. Yllättävän moni ikätoverini tuttavapiireistäni (n. 30-vuotias nainen) ei ole juurikaan tekemisissä esimerkiksi elossa olevien isovanhempiensa kanssa, vaikka lapsena oltaisiin oltu hyvissä väleissä. Syynä on kiire. Ensin on opiskelut, poikaystävät, harrastukset. Mummo/pappa kyllä ymmärtää, nyt nuorena on taottava kun "rauta on kuumaa". Pitää verkostoitua ja suorittaa, ja kyllähän äiti aina joskus isovanhemmalle soittelee. Sitten tulee työ ja lapset, ja aiempaa kovempi kiire.

Onhan se ymmärrettävää, että nuorilla aikuisilla on paljon meneillään, eikä kenenkään nuoren tarvitse uhrata elämäänsä hyysäämällä vanhuksia. Mutta monia ei kiinnosta sitten paskaakaan. Ei edes pientä palaa omasta elämästään jakaa vanhuksen kanssa, vaikka se merkitsisi vanhukselle paljon. Edes paria kertaa vuodessa ei voida joustaa ja järjestää vanhukselle aikaa. Mummon / papan tehtävä on ymmärtää, luotetaan siihen että heidän rakkautensa on täysin pyyteetöntä. He haluavat MINUN parastani, ja MINUN pitää nyt siksi keskittyä työhöni ja omaan perheseeni (no joo, mutta ei se todellakaan poissulje yhteydenpitoa). Sama tietysti on monilla vanhemmillakin aikuisilla omia vanhempiaan kohtaan.

Suomessa ei yksinkertaisesti arvosteta vanhuksia - tai ainakin aika monen kohdalla se jää vain kaunopuheeksi. Kulttuuri on todella ydinperhekeskeinen. Pidetään luonnollisena, että lapsuuden kiltti ja lempeä mummo astuu sivuun. Jatketaan sitä samaa asetelmaa kuin 6-vuotiaana lapsena, kun oli "lupa" olla itsekeskeinen, ja sitä oltiin mummon maailman aurinkoja. Mummo antoi aina oman viinerinsä tasattavaksi lapsenlapsille ja oli lautapeleissä vuorossa viimeisenä. Moni ei koskaan aikuistu tuossa ihmissuhteessa ja ymmärrä omaa aikuisen vastuuta läheisistään. Ensin minä ja kaikki minun tarpeeni, vanhukset viimeisenä, mukavaa jos serkun rippijuhlissa näkee samalla vaivannäöllä.

Toistan vielä, ettei ole tarkoitus loukata niitä, joita vanhempi tai isovanhempi on loukannut. En vaan jaksa uskoa, että VALTAOSA vanhuksista olisi näin tehnyt, sillä sen vaikutelman voisi monessa hoitokodissa saada...

Tämä!!! Erittäin fiksu mielipide! Tällä palstalla on kovin musta-valkoisia mielipiteitä. Ei vaan haluta ymmärtää että melko suuri osa ihmisistä on niin oman elämänsä kuplassa että siinä ei isovanhemmat/vanhemmat kiinnosta.

Niinpä. Nykyään on toiset trendit. Ennen vanhaan elettiin suvun kanssa läheisemmissä väleissä ja olosuhteetkin olivat erilaiset.

Mustavalkoisuus on ottanut vallan, eikä haluta nähdä toisenlaista mielipidettä saati kokemusta. Syy moiseen mustavalkoisuuteen löytyy aina itsestä.

Aarreko ei ole mustavalkoinen?

Ehkä Aarre on myös mustavalkoinen tai on vähintään masentunut, kuten joku taisi linkittää. Me emme ymmärrä sota-ajan kokeneita ja sota-aikana syntyneitä, joiden elämä ei ole ollut helppoa sodan jälkeen. Vanhempamme tai isovanhemmat ovat sitä luokkaa. Kuuntelin lenkillä radiota ja Pölönen oli haastattelussa. Oma maa elokuvasta oli kyse. Pitää käydä se katsomassa jotta ymmärtää edes osan, millaisen ajan nuoret ovat eläneet sodan jälkeen. Meidän usean vanhemman ikäpolvi. Ehkä valaisee, ehkä ei. Jos ei kykene samaistumaan sen ajan ihmisiin ei ymmärrä.

Huomattavan paljon helpommalla minun äitini, 87, on päässyt kuin minä.

Vaihtaisit osia äitisi kanssa? Eläisit sota-ajan pelkoineen ja pommituksineen. Pitäis varmaan tulla sota jotta tietäisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ompas täällä jyrkkiä kirjoituksia. Eikö kukaan tässä ketjussa ole kuullut käsitteestä vanhuus ajan masennus?  https://www.terve.fi/artikkelit/ikaihminen-ja-masennus  ja 

https://www.studio55.fi/terveys/article/iakkaan-masennus-voi-olla-vaike…

Olen kuulut ja kohdannutkin, monta vuotta vanhustyötä tehneenä. Silti ymmärrän että osa vanhuksista on ihan itse aiheuttanut yksinäisyytensä enkä syyttele (aikuisia) lapsia ja lastenlapsia.

Tämä linkki ehkä toimii:

https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/mielenterveyden-h%C3%A4iri%C3%B6t/masennus/masennus-yleisin-ik%C3%A4ihmisten-mielenterveysongelma

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä puhutaan paljon hirviövanhemmista, ja on hyvä, kun on nostettu esille, miten tilanteita ja syitä vanhusten yksinäisyydelle on erilaisia. Mutta ettekö te muka tunnista tuota ilmiötä, että myös tavalliset ihmiset jättävät usein tavalliset vanhukset melko yksin? Ei kaikki, enkä tarkoita yksin jättämisellä välien katkaisua, vaan sitä, että nähdään kerran muutamassa vuodessa. Yllättävän moni ikätoverini tuttavapiireistäni (n. 30-vuotias nainen) ei ole juurikaan tekemisissä esimerkiksi elossa olevien isovanhempiensa kanssa, vaikka lapsena oltaisiin oltu hyvissä väleissä. Syynä on kiire. Ensin on opiskelut, poikaystävät, harrastukset. Mummo/pappa kyllä ymmärtää, nyt nuorena on taottava kun "rauta on kuumaa". Pitää verkostoitua ja suorittaa, ja kyllähän äiti aina joskus isovanhemmalle soittelee. Sitten tulee työ ja lapset, ja aiempaa kovempi kiire.

Onhan se ymmärrettävää, että nuorilla aikuisilla on paljon meneillään, eikä kenenkään nuoren tarvitse uhrata elämäänsä hyysäämällä vanhuksia. Mutta monia ei kiinnosta sitten paskaakaan. Ei edes pientä palaa omasta elämästään jakaa vanhuksen kanssa, vaikka se merkitsisi vanhukselle paljon. Edes paria kertaa vuodessa ei voida joustaa ja järjestää vanhukselle aikaa. Mummon / papan tehtävä on ymmärtää, luotetaan siihen että heidän rakkautensa on täysin pyyteetöntä. He haluavat MINUN parastani, ja MINUN pitää nyt siksi keskittyä työhöni ja omaan perheseeni (no joo, mutta ei se todellakaan poissulje yhteydenpitoa). Sama tietysti on monilla vanhemmillakin aikuisilla omia vanhempiaan kohtaan.

Suomessa ei yksinkertaisesti arvosteta vanhuksia - tai ainakin aika monen kohdalla se jää vain kaunopuheeksi. Kulttuuri on todella ydinperhekeskeinen. Pidetään luonnollisena, että lapsuuden kiltti ja lempeä mummo astuu sivuun. Jatketaan sitä samaa asetelmaa kuin 6-vuotiaana lapsena, kun oli "lupa" olla itsekeskeinen, ja sitä oltiin mummon maailman aurinkoja. Mummo antoi aina oman viinerinsä tasattavaksi lapsenlapsille ja oli lautapeleissä vuorossa viimeisenä. Moni ei koskaan aikuistu tuossa ihmissuhteessa ja ymmärrä omaa aikuisen vastuuta läheisistään. Ensin minä ja kaikki minun tarpeeni, vanhukset viimeisenä, mukavaa jos serkun rippijuhlissa näkee samalla vaivannäöllä.

Toistan vielä, ettei ole tarkoitus loukata niitä, joita vanhempi tai isovanhempi on loukannut. En vaan jaksa uskoa, että VALTAOSA vanhuksista olisi näin tehnyt, sillä sen vaikutelman voisi monessa hoitokodissa saada...

Tämä!!! Erittäin fiksu mielipide! Tällä palstalla on kovin musta-valkoisia mielipiteitä. Ei vaan haluta ymmärtää että melko suuri osa ihmisistä on niin oman elämänsä kuplassa että siinä ei isovanhemmat/vanhemmat kiinnosta.

Niinpä. Nykyään on toiset trendit. Ennen vanhaan elettiin suvun kanssa läheisemmissä väleissä ja olosuhteetkin olivat erilaiset.

Mustavalkoisuus on ottanut vallan, eikä haluta nähdä toisenlaista mielipidettä saati kokemusta. Syy moiseen mustavalkoisuuteen löytyy aina itsestä.

Aarreko ei ole mustavalkoinen?

Ehkä Aarre on myös mustavalkoinen tai on vähintään masentunut, kuten joku taisi linkittää. Me emme ymmärrä sota-ajan kokeneita ja sota-aikana syntyneitä, joiden elämä ei ole ollut helppoa sodan jälkeen. Vanhempamme tai isovanhemmat ovat sitä luokkaa. Kuuntelin lenkillä radiota ja Pölönen oli haastattelussa. Oma maa elokuvasta oli kyse. Pitää käydä se katsomassa jotta ymmärtää edes osan, millaisen ajan nuoret ovat eläneet sodan jälkeen. Meidän usean vanhemman ikäpolvi. Ehkä valaisee, ehkä ei. Jos ei kykene samaistumaan sen ajan ihmisiin ei ymmärrä.

Huomattavan paljon helpommalla minun äitini, 87, on päässyt kuin minä.

Vaihtaisit osia äitisi kanssa? Eläisit sota-ajan pelkoineen ja pommituksineen. Pitäis varmaan tulla sota jotta tietäisi.

Helpommalla on päässyt. Moni kasikymppinen nainenkin sai ikänsä olla vain kotirouvana, ei tarvinnut yrittääkään yhdistää työtä ja uraa. Äitiyden vaatimukset oli olemattomat. Ja duunarin palkalla pääsi kiinni asuntoihin ja kesämökkeihin, joista nykypolvi voi vain haaveilla.

En jaksa lukea ketjua, mutta isäni jätti heitteille lapsena. Silti yritin vuosia pitää välejä, hakea hyväksyntää, saada välejä ukin ja lastenlasten välille. Hänellä uusi perhe. Toivon että jos hänestä tulee joskus yksinäinen vanhus, en ala säälimään vaan jatkan elämääni. Enää en itse yritä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen voi muuttua ja on olemassa sellanen kuin anteeksianto.

Minun miehelläni oli huonot väliit isäänsä kun isä oli ollut huono isä ja suorastaan renttu. Aloin rohkaisemaan miestä et alkaisi pitämään isäänsä yhteyttä ja niin kävi.

Kävimme yhdessä, kun isä joutui palvelukotiin. Sitten ilmeni syöpä ja vointi heikkeni ja loppuelämä meni saattohoidossa. Mieheni oli kiitollinen siitä että rohkaisin häntä yhteydenpidossa ja sai mielelleen rauhan. Isänsä oli rillutellut ja ryypännyt , mutta rauhoittui viimeisinä vuosinaan täysin.

Se ei ole millään tapaa uuden puolison tai kenenkään muunkaan asia alkaa sekaantua tällaisiin asioihin.

Meillä veljen vaimo kanssa leikki jotain armon enkeliä. Mitä ihmettä koko juttu hänelle kuuluu?

Kukaan ei katkaise välejään omaan vanhempaansa kevein perustein. Se että joku ulkopuolinen houkka sekaantuu asiaan, tuottaa vain lisää tuskaa.

Miksi sinua riipoo jos toinen haluaa tehdä sovinnon? Miestä ei ole painostettu mitenkään ottamaan yhteyttä isäänsä vain kannustettu ja rohkaistu ja mies on ollut tyytyväinen ,koska ei ehkä olisi toiminut kuin toimi. Toiset lapset pitivät jonkinlaista yhteyttä, mieheni oli ollut poikkeus.

Loppupelissä oli vain tyytyväiset ihmiset ja isän ja pojan välit toimivat. Mieheni järjesti omasta halustaan myös isänsä hautajaiset. Toki siksikin kun asui lähimpänä.

Mistä ihmeestä teidän pessimistien ja negatiivisten kommentit kumpuaa?

Mikä ylijumala sinä olet mesomaan toisen ihmissuhteisiin? Leikkimään jotain ylitietäväistä sovinnon enkeliä.

Mistä sinä luulet tulevan niiden ns negatiivisten lasten? Niitä tulee äärimmäisestä kaltoinkohtelusta lapsena.

Kohtelusta jota sinä et selkeästi lainkaan hahmota.

Minustakin kamala ihminen, sekaantuu ja besservisseröi asiassa, josta hän ei tiedä eikä ymmärrä. Aikuinen ihminen ei tarvitse mitään patistamista tuollaiseen, pahimmillaan se että painostetaan antamaan anteeksi sellaista mitä kenenkään ei edes pitäisi antaa anteeksi on väkivaltaa, mitätöidään ne oikeasti pahat teot. Minä säälin ketä tahansa, jolla on tämmöinen puoliso.

Ja että ihminen muuttuu, kun ei kuolinvuoteella enää rellestä ja ryyppää? Miten naiivi voi olla ihminen. Ei ihminen muutu paremmaksi vain sillä, ettei fyysisesti enää pysty ryyppäämään, ryyppäisi jos pystyisi. 

Ei pidä näköjään kertoa mitään kun heti oiotaan mutkia suoriksi ja oletetaan yhtä sun toista.

Täsmennän, että miehen isä muuttui n kuusi vuotta ennen kuolemaansa sen jälkeen kun yhteydenpito toimi kaikkien lasten kanssa. Lopetti myös alkoholin ottamisen. Asui yksin ja muutti palvelutaloon kaksi vuotta ennen kuolemaa. Sairaus iski vasta viimeisen elinvuoden aikana ja oli saattohoidossa kolme kuukautta. Tämä olisi pitänyt laittaa jo alun perin kun mielikuvitus näkyy joillakin laukkaavan liikaa.

Ei silti ole sinun asiasi painostaa miestäsi. 

Miten niin painostaa? Kukaan ei ole painostanut. En minä eikä muutkaan sisarukset joista löytyy psykoterapeutti, sh jne...

Ei kannata jauhaa tästä aiheesta enää mitään- kenenkään.

t. psyk.esh

Mitä ihmettä teidän koulutuksillanne on tämän asian kanssa tekoa?

Ehkä tiettyjen ammattien ihmiset osaavat käsitellä vaikeitakin asioita toisin. Etu sinänsä. ( eri)

Sillä lähihoitajan sukulaisella on silti ihan oikeus omiin tunteisiin ja omaan yksityiselämään ja omiin päätöksiin ilman moisten wannabeterapeuttien söhläämistä.

Et sitten tajua, että kaikilla on sama oikeus.

Minä en ole mitenkään läheinen vanhempieni kanssa, en koe lapsuuteni olleen onnellinen. Ymmärrän hyvin niitä, jotka päättävät katkaista välinsä vanhempiinsa tai muuta vastaavaa. Itsekin käyn hyvin harvoin kylässä, eivätkä itsekään käy luonani vaikka ovat terveitä ja aikaa ja rahaa riittää.

Kuitenkin koen itselleni suurena häpeänä, jos en omia vanhempiani hoida vanhuuden vaivoissa. Ovat tervetulleita asumaan luokseni, jos haluavat (todennäköisesti toisinpäin ei onnistu). Vanhainkotiin en uskaltaisi heitä laittaa, sen verran hirveitä juttuja sieltä kuulee. Omat lapsetkin oppivat, että sukulaisista pidetään huolta vaikka olisivatkin ärsyttävää laatua.

Useimmat antaisivat paljon, jos heillä olisi sellaisia sukulaisia, joiden kanssa voisi ahdistumatta pitää yhteyttä. Muistetaan ne hyvät ajat omien isovanhempien kanssa, ja annettaisiin paljon, jos oma lapsi saisi kokea jotakin vastaavaa. Mutta kun omasta vanhemmasta ei ole mummoksi, ei minkäänlaiseksi, vedetään viinaa ja haukutaan kaikkia muita, itse ollaan syyttömiä enkeleitä. 

Toki sitten kun terveys on sillä mallilla että ryyppääminen ja pubeissa juoksentelu ei enää vaan fyysisesti onnistu, sitten aletaan vaatia että lapset ja lapsenlapset auttavat ja käyvät katsomassa. Ja syyllistetään, miten mummuparka on hylätty.

Ihmissuhteiden ylläpitäminen vaatii vaivaa ja uhrauksia. Vaikka se kuinka raadolliselta tuntuukin, niin se ei ole yhteiskunnan vika jos sinulla ei ole ihmissuhteita. Se on sinun vikasi. Tiedätkö miten helppoa on irtautua toisesta ihmisestä? Et vain itse aktiivisesti ota yhteyttä pariin vuoteen ja homma siltä osin taputeltu.

Isovanhempien tasoiseksi voisi ainakin lukea kaikki muut omat isovanhemmat. Nämä nykyiset alkavat olla eronneita aika usein, joten yhdellä lapsiperheellä voi olla pahimmillaan kahdeksan erillistä mummoa ja vaaria sekä neljä erillistä omaa vanhempaa kisaamassa niistä 52 viikonlopusta.

Eikä se nyt ihan selvää ole, että ne mummot menisivät sisarusten, kummilasten tai lähimpien ystävien ohi, jos ja kun on priorisoitava ajankäyttöään.

Ainakaan ansiotyön ohi eivät sukulaiset voi mennä, vaikka esimerkiksi omalla äidilläni oli herttainen tapa soittaa minulle kesken työpäivän ja komentaa milloin mihinkin rientoihin, kunnes estin hänet puhelimestani. Ei mennyt millään perille (sekään) että töistä ei voi lähteä kesken hommien jonnekin eläkeläisten konserttiin seuralaiseksi.

Minulta paloi hermo tällaiseen yksinäiseen sukulaiseen. Yritin olla seuraksi, järjestää apua, patistin lapsiani sinne, kutsuin mukaan retkille, tarjosin mökkiäni käyttöönsä.

KUN MIKÄÄN EI KÄYNYT. MILLÄÄN.

Sen sijaan hän hääri minun ohitseni sopien minun alaikäisten lasteni kanssa heinäkuuksi ohjelmaa tietyiksi hajanaisiksi päiviksi niin, että meillä olisi mennyt koko hiton kesäloma edestakaisin ajelemiseen.

Eli lähtökohta oli kaikkeen vain ja ainoastaan se oma napa, mikä miellyttää, mikä ei, mikä käy, mikä ei.

Ja kyseinen ihminen on aina ollut samalla tavalla itsekeskeinen ja hyvin raskas, oikea kunnon energiasyöppö. Monta päivää aina ihan voimaton olo hänen jälkeensä, kuin joku olisi imenyt huoneesta kaiken hapen.