Surullinen juttu taas yksinäisyydestä. Papparaisen vaimo kuoli syöpään 15 v sitten eikä kukaan 5 lapsesta käy koskaan kylässä. Mikä tätä yhteiskuntaa vaivaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen voi muuttua ja on olemassa sellanen kuin anteeksianto.

Minun miehelläni oli huonot väliit isäänsä kun isä oli ollut huono isä ja suorastaan renttu. Aloin rohkaisemaan miestä et alkaisi pitämään isäänsä yhteyttä ja niin kävi.

Kävimme yhdessä, kun isä joutui palvelukotiin. Sitten ilmeni syöpä ja vointi heikkeni ja loppuelämä meni saattohoidossa. Mieheni oli kiitollinen siitä että rohkaisin häntä yhteydenpidossa ja sai mielelleen rauhan. Isänsä oli rillutellut ja ryypännyt , mutta rauhoittui viimeisinä vuosinaan täysin.

Se ei ole millään tapaa uuden puolison tai kenenkään muunkaan asia alkaa sekaantua tällaisiin asioihin.

Meillä veljen vaimo kanssa leikki jotain armon enkeliä. Mitä ihmettä koko juttu hänelle kuuluu?

Kukaan ei katkaise välejään omaan vanhempaansa kevein perustein. Se että joku ulkopuolinen houkka sekaantuu asiaan, tuottaa vain lisää tuskaa.

Miksi sinua riipoo jos toinen haluaa tehdä sovinnon? Miestä ei ole painostettu mitenkään ottamaan yhteyttä isäänsä vain kannustettu ja rohkaistu ja mies on ollut tyytyväinen ,koska ei ehkä olisi toiminut kuin toimi. Toiset lapset pitivät jonkinlaista yhteyttä, mieheni oli ollut poikkeus.

Loppupelissä oli vain tyytyväiset ihmiset ja isän ja pojan välit toimivat. Mieheni järjesti omasta halustaan myös isänsä hautajaiset. Toki siksikin kun asui lähimpänä.

Mistä ihmeestä teidän pessimistien ja negatiivisten kommentit kumpuaa?

Mikä ylijumala sinä olet mesomaan toisen ihmissuhteisiin? Leikkimään jotain ylitietäväistä sovinnon enkeliä.

Mistä sinä luulet tulevan niiden ns negatiivisten lasten? Niitä tulee äärimmäisestä kaltoinkohtelusta lapsena.

Kohtelusta jota sinä et selkeästi lainkaan hahmota.

Minustakin kamala ihminen, sekaantuu ja besservisseröi asiassa, josta hän ei tiedä eikä ymmärrä. Aikuinen ihminen ei tarvitse mitään patistamista tuollaiseen, pahimmillaan se että painostetaan antamaan anteeksi sellaista mitä kenenkään ei edes pitäisi antaa anteeksi on väkivaltaa, mitätöidään ne oikeasti pahat teot. Minä säälin ketä tahansa, jolla on tämmöinen puoliso.

Ja että ihminen muuttuu, kun ei kuolinvuoteella enää rellestä ja ryyppää? Miten naiivi voi olla ihminen. Ei ihminen muutu paremmaksi vain sillä, ettei fyysisesti enää pysty ryyppäämään, ryyppäisi jos pystyisi. 

Ei pidä näköjään kertoa mitään kun heti oiotaan mutkia suoriksi ja oletetaan yhtä sun toista.

Täsmennän, että miehen isä muuttui n kuusi vuotta ennen kuolemaansa sen jälkeen kun yhteydenpito toimi kaikkien lasten kanssa. Lopetti myös alkoholin ottamisen. Asui yksin ja muutti palvelutaloon kaksi vuotta ennen kuolemaa. Sairaus iski vasta viimeisen elinvuoden aikana ja oli saattohoidossa kolme kuukautta. Tämä olisi pitänyt laittaa jo alun perin kun mielikuvitus näkyy joillakin laukkaavan liikaa.

Ei silti ole sinun asiasi painostaa miestäsi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko tuollaisen jutun antaminen lehdelle yksi henkisen väkivallan muoto? Jos kukaan viidestä lapsesta ei pidä yhteyttä siihen on takuulla syynsä.

Onko isä ollut lastensa elämässä mukana? Onko hyväksynyt lapset sellaisina kuin ovat? Onko ollut harrastamatta henkistä tai fyysistä väkivaltaa? Onko ollut välittävä ja rakastava isä?

Syvällisiä kysymyksiä, joita kannattaa jokaisen vanhemman pohtia. Ajoissa.

Mutta monet myös muuttuvat vanhetessaan. Kasvatus on ennen ollut erilaista, mitään kiintymysvanhemmuutta ei oltu keksittykään ja ruumiillinen kuritus ei pelkästään ollut sallittua, vaan jopa suositeltua. Ei voi arvostella nykyajan kriteereillä. Kasvatus on onnistunut, jos pystyy näkemään tämän ja antamaan anteeksi.

Anteeksianto voi olla tuki henkisen väkivallan jatkumiselle, ellei vahingontekijä ymmärrä muuttaa vahingoittavia tapojaan.

Voi olla, mutta ihminen voi myös muuttua. Jos anteeksianto ei muuta ihmistä niin onhan siinä jälleen vaihtoehto. Välit taas poikki niin kaikki on jälleen ennallaan ja hyvin.

Sinä tekopyhä et tajua, että se välien korjaamisen yrittäminen on pois sen ihmisen selkänahasta, joka on aikaisemmin kärsinyt, kun aniharva oikeasti muuttuu. Sen verran useimmat kyllä osaavat esittää, että kaltaisesi naiivi besserwisser uskoo muutokseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko tuollaisen jutun antaminen lehdelle yksi henkisen väkivallan muoto? Jos kukaan viidestä lapsesta ei pidä yhteyttä siihen on takuulla syynsä.

Onko isä ollut lastensa elämässä mukana? Onko hyväksynyt lapset sellaisina kuin ovat? Onko ollut harrastamatta henkistä tai fyysistä väkivaltaa? Onko ollut välittävä ja rakastava isä?

Syvällisiä kysymyksiä, joita kannattaa jokaisen vanhemman pohtia. Ajoissa.

Mutta monet myös muuttuvat vanhetessaan. Kasvatus on ennen ollut erilaista, mitään kiintymysvanhemmuutta ei oltu keksittykään ja ruumiillinen kuritus ei pelkästään ollut sallittua, vaan jopa suositeltua. Ei voi arvostella nykyajan kriteereillä. Kasvatus on onnistunut, jos pystyy näkemään tämän ja antamaan anteeksi.

Anteeksianto voi olla tuki henkisen väkivallan jatkumiselle, ellei vahingontekijä ymmärrä muuttaa vahingoittavia tapojaan.

Voi olla, mutta ihminen voi myös muuttua. Jos anteeksianto ei muuta ihmistä niin onhan siinä jälleen vaihtoehto. Välit taas poikki niin kaikki on jälleen ennallaan ja hyvin.

Sinä tekopyhä et tajua, että se välien korjaamisen yrittäminen on pois sen ihmisen selkänahasta, joka on aikaisemmin kärsinyt, kun aniharva oikeasti muuttuu. Sen verran useimmat kyllä osaavat esittää, että kaltaisesi naiivi besserwisser uskoo muutokseen.

Jep, ja puolison tukemisen sijaan tämmöinen naiivi uskoo jotakin manipuloivaa vanhempaa. Sääli sitä miestä, hänellä pitäisi olla mahdollisuus päättää anteeksiannosta ihan itse.

Vierailija kirjoitti:

Meitä on 3 siskoa ja yksi meistä erosi aikoinaan ja äitimme muutti kotipaikkakunnaltaan siskon avuksi 200 km päähän. Äidillämme siis oma asunto. Äitimme hoiti 3 lasta ja sisko kävi töissä ja juoksi miesten perässä. Nyt kun äitimme on yli 90-vuotias ja on jo hoitokodissa niin siskomme joka on todella paljon saanut apua äidiltämme niin ei käy äitiämme edes katsomassa. On yritetty hyvällä ja pahalla mutta kun ei niin ei. Häntä ei vaan kiinnosta. Se sijaan minä ja toinen siskomme ajamme muutama sata km ja huolehdimme äitimme asioista. Kun äidistä aika jättää niin minulla ei ole enää mitään asiaa siskolleni. Tämä miten hän kohtelee äitiämme on todella kipeä asia meille kahdelle muulle. Että aina ei ole kyse mistään kaltoinkohtelusta vanhemmilta jne sitä aikuista keski-ikäistä lasta kiinnostaa vain oma napa.

Eiköhän äitisi ajatellut niitä siskosi lapsia kun teki tuon päätöksen. Käyvätkö he katsomassa mummua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko tuollaisen jutun antaminen lehdelle yksi henkisen väkivallan muoto? Jos kukaan viidestä lapsesta ei pidä yhteyttä siihen on takuulla syynsä.

Onko isä ollut lastensa elämässä mukana? Onko hyväksynyt lapset sellaisina kuin ovat? Onko ollut harrastamatta henkistä tai fyysistä väkivaltaa? Onko ollut välittävä ja rakastava isä?

Syvällisiä kysymyksiä, joita kannattaa jokaisen vanhemman pohtia. Ajoissa.

Mutta monet myös muuttuvat vanhetessaan. Kasvatus on ennen ollut erilaista, mitään kiintymysvanhemmuutta ei oltu keksittykään ja ruumiillinen kuritus ei pelkästään ollut sallittua, vaan jopa suositeltua. Ei voi arvostella nykyajan kriteereillä. Kasvatus on onnistunut, jos pystyy näkemään tämän ja antamaan anteeksi.

Anteeksianto voi olla tuki henkisen väkivallan jatkumiselle, ellei vahingontekijä ymmärrä muuttaa vahingoittavia tapojaan.

Voi olla, mutta ihminen voi myös muuttua. Jos anteeksianto ei muuta ihmistä niin onhan siinä jälleen vaihtoehto. Välit taas poikki niin kaikki on jälleen ennallaan ja hyvin.

Ei ole ennallaan eikä hyvin. Siinä on hirviö taas saanut positiivisen kokemuksen siitä, miten anteeksianto nollaa vanhat sikailut ja mahdollistaa uudet. Hän on myös saanut uutta otetta uhristansa ja sotkenut ehkä lapsensa perheen sisäisiä asioita. Hänellä on ajantasaista tietoa, jota voi käyttää riidan kylvämiseen ja kiristysyrityksiin.

Et selvästikään ymmärrä, millaisia nuo hirviövanhemmat ovat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meitä on 3 siskoa ja yksi meistä erosi aikoinaan ja äitimme muutti kotipaikkakunnaltaan siskon avuksi 200 km päähän. Äidillämme siis oma asunto. Äitimme hoiti 3 lasta ja sisko kävi töissä ja juoksi miesten perässä. Nyt kun äitimme on yli 90-vuotias ja on jo hoitokodissa niin siskomme joka on todella paljon saanut apua äidiltämme niin ei käy äitiämme edes katsomassa. On yritetty hyvällä ja pahalla mutta kun ei niin ei. Häntä ei vaan kiinnosta. Se sijaan minä ja toinen siskomme ajamme muutama sata km ja huolehdimme äitimme asioista. Kun äidistä aika jättää niin minulla ei ole enää mitään asiaa siskolleni. Tämä miten hän kohtelee äitiämme on todella kipeä asia meille kahdelle muulle. Että aina ei ole kyse mistään kaltoinkohtelusta vanhemmilta jne sitä aikuista keski-ikäistä lasta kiinnostaa vain oma napa.

 

Eiköhän äitisi ajatellut niitä siskosi lapsia kun teki tuon päätöksen. Käyvätkö he katsomassa mummua?

Ei se isoäiti voi lasten äidin ohi mennä perheen asioita järjestämään. Ja jos isoäiti ei välitä äidistä, mikä ihleen velvollisuus niillä lapsenlaåsilla olisi välittää isoäidistä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen voi muuttua ja on olemassa sellanen kuin anteeksianto.

Minun miehelläni oli huonot väliit isäänsä kun isä oli ollut huono isä ja suorastaan renttu. Aloin rohkaisemaan miestä et alkaisi pitämään isäänsä yhteyttä ja niin kävi.

Kävimme yhdessä, kun isä joutui palvelukotiin. Sitten ilmeni syöpä ja vointi heikkeni ja loppuelämä meni saattohoidossa. Mieheni oli kiitollinen siitä että rohkaisin häntä yhteydenpidossa ja sai mielelleen rauhan. Isänsä oli rillutellut ja ryypännyt , mutta rauhoittui viimeisinä vuosinaan täysin.

Miten naiivi voi ihminen olla?

Ei tuo mitään naiiviutta ole. Monet vaikeat ihmiset "pehmenevät" kun tulevat vanhoiksi ja heikoiksi. Ankara ja ilkeä isä voi sairaana ja/tai dementoituneena olla ihan siedettävä. Sitten on hänen lapsensa asia, miten suhtautuu. Parempi mieli varmaan jää, jos pystyy olemaan positiivinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen voi muuttua ja on olemassa sellanen kuin anteeksianto.

Minun miehelläni oli huonot väliit isäänsä kun isä oli ollut huono isä ja suorastaan renttu. Aloin rohkaisemaan miestä et alkaisi pitämään isäänsä yhteyttä ja niin kävi.

Kävimme yhdessä, kun isä joutui palvelukotiin. Sitten ilmeni syöpä ja vointi heikkeni ja loppuelämä meni saattohoidossa. Mieheni oli kiitollinen siitä että rohkaisin häntä yhteydenpidossa ja sai mielelleen rauhan. Isänsä oli rillutellut ja ryypännyt , mutta rauhoittui viimeisinä vuosinaan täysin.

Se ei ole millään tapaa uuden puolison tai kenenkään muunkaan asia alkaa sekaantua tällaisiin asioihin.

Meillä veljen vaimo kanssa leikki jotain armon enkeliä. Mitä ihmettä koko juttu hänelle kuuluu?

Kukaan ei katkaise välejään omaan vanhempaansa kevein perustein. Se että joku ulkopuolinen houkka sekaantuu asiaan, tuottaa vain lisää tuskaa.

Miksi sinua riipoo jos toinen haluaa tehdä sovinnon? Miestä ei ole painostettu mitenkään ottamaan yhteyttä isäänsä vain kannustettu ja rohkaistu ja mies on ollut tyytyväinen ,koska ei ehkä olisi toiminut kuin toimi. Toiset lapset pitivät jonkinlaista yhteyttä, mieheni oli ollut poikkeus.

Loppupelissä oli vain tyytyväiset ihmiset ja isän ja pojan välit toimivat. Mieheni järjesti omasta halustaan myös isänsä hautajaiset. Toki siksikin kun asui lähimpänä.

Mistä ihmeestä teidän pessimistien ja negatiivisten kommentit kumpuaa?

Mikä ylijumala sinä olet mesomaan toisen ihmissuhteisiin? Leikkimään jotain ylitietäväistä sovinnon enkeliä.

Mistä sinä luulet tulevan niiden ns negatiivisten lasten? Niitä tulee äärimmäisestä kaltoinkohtelusta lapsena.

Kohtelusta jota sinä et selkeästi lainkaan hahmota.

Minustakin kamala ihminen, sekaantuu ja besservisseröi asiassa, josta hän ei tiedä eikä ymmärrä. Aikuinen ihminen ei tarvitse mitään patistamista tuollaiseen, pahimmillaan se että painostetaan antamaan anteeksi sellaista mitä kenenkään ei edes pitäisi antaa anteeksi on väkivaltaa, mitätöidään ne oikeasti pahat teot. Minä säälin ketä tahansa, jolla on tämmöinen puoliso.

Ja että ihminen muuttuu, kun ei kuolinvuoteella enää rellestä ja ryyppää? Miten naiivi voi olla ihminen. Ei ihminen muutu paremmaksi vain sillä, ettei fyysisesti enää pysty ryyppäämään, ryyppäisi jos pystyisi. 

Ei pidä näköjään kertoa mitään kun heti oiotaan mutkia suoriksi ja oletetaan yhtä sun toista.

Täsmennän, että miehen isä muuttui n kuusi vuotta ennen kuolemaansa sen jälkeen kun yhteydenpito toimi kaikkien lasten kanssa. Lopetti myös alkoholin ottamisen. Asui yksin ja muutti palvelutaloon kaksi vuotta ennen kuolemaa. Sairaus iski vasta viimeisen elinvuoden aikana ja oli saattohoidossa kolme kuukautta. Tämä olisi pitänyt laittaa jo alun perin kun mielikuvitus näkyy joillakin laukkaavan liikaa.

Ei silti ole sinun asiasi painostaa miestäsi. 

Miten niin painostaa? Kukaan ei ole painostanut. En minä eikä muutkaan sisarukset joista löytyy psykoterapeutti, sh jne...

Ei kannata jauhaa tästä aiheesta enää mitään- kenenkään.

t. psyk.esh

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen voi muuttua ja on olemassa sellanen kuin anteeksianto.

Minun miehelläni oli huonot väliit isäänsä kun isä oli ollut huono isä ja suorastaan renttu. Aloin rohkaisemaan miestä et alkaisi pitämään isäänsä yhteyttä ja niin kävi.

Kävimme yhdessä, kun isä joutui palvelukotiin. Sitten ilmeni syöpä ja vointi heikkeni ja loppuelämä meni saattohoidossa. Mieheni oli kiitollinen siitä että rohkaisin häntä yhteydenpidossa ja sai mielelleen rauhan. Isänsä oli rillutellut ja ryypännyt , mutta rauhoittui viimeisinä vuosinaan täysin.

Se ei ole millään tapaa uuden puolison tai kenenkään muunkaan asia alkaa sekaantua tällaisiin asioihin.

Meillä veljen vaimo kanssa leikki jotain armon enkeliä. Mitä ihmettä koko juttu hänelle kuuluu?

Kukaan ei katkaise välejään omaan vanhempaansa kevein perustein. Se että joku ulkopuolinen houkka sekaantuu asiaan, tuottaa vain lisää tuskaa.

Miksi sinua riipoo jos toinen haluaa tehdä sovinnon? Miestä ei ole painostettu mitenkään ottamaan yhteyttä isäänsä vain kannustettu ja rohkaistu ja mies on ollut tyytyväinen ,koska ei ehkä olisi toiminut kuin toimi. Toiset lapset pitivät jonkinlaista yhteyttä, mieheni oli ollut poikkeus.

Loppupelissä oli vain tyytyväiset ihmiset ja isän ja pojan välit toimivat. Mieheni järjesti omasta halustaan myös isänsä hautajaiset. Toki siksikin kun asui lähimpänä.

Mistä ihmeestä teidän pessimistien ja negatiivisten kommentit kumpuaa?

Mikä ylijumala sinä olet mesomaan toisen ihmissuhteisiin? Leikkimään jotain ylitietäväistä sovinnon enkeliä.

Mistä sinä luulet tulevan niiden ns negatiivisten lasten? Niitä tulee äärimmäisestä kaltoinkohtelusta lapsena.

Kohtelusta jota sinä et selkeästi lainkaan hahmota.

Minustakin kamala ihminen, sekaantuu ja besservisseröi asiassa, josta hän ei tiedä eikä ymmärrä. Aikuinen ihminen ei tarvitse mitään patistamista tuollaiseen, pahimmillaan se että painostetaan antamaan anteeksi sellaista mitä kenenkään ei edes pitäisi antaa anteeksi on väkivaltaa, mitätöidään ne oikeasti pahat teot. Minä säälin ketä tahansa, jolla on tämmöinen puoliso.

Ja että ihminen muuttuu, kun ei kuolinvuoteella enää rellestä ja ryyppää? Miten naiivi voi olla ihminen. Ei ihminen muutu paremmaksi vain sillä, ettei fyysisesti enää pysty ryyppäämään, ryyppäisi jos pystyisi. 

Ei pidä näköjään kertoa mitään kun heti oiotaan mutkia suoriksi ja oletetaan yhtä sun toista.

Täsmennän, että miehen isä muuttui n kuusi vuotta ennen kuolemaansa sen jälkeen kun yhteydenpito toimi kaikkien lasten kanssa. Lopetti myös alkoholin ottamisen. Asui yksin ja muutti palvelutaloon kaksi vuotta ennen kuolemaa. Sairaus iski vasta viimeisen elinvuoden aikana ja oli saattohoidossa kolme kuukautta. Tämä olisi pitänyt laittaa jo alun perin kun mielikuvitus näkyy joillakin laukkaavan liikaa.

Ei silti ole sinun asiasi painostaa miestäsi. 

Miten niin painostaa? Kukaan ei ole painostanut. En minä eikä muutkaan sisarukset joista löytyy psykoterapeutti, sh jne...

Ei kannata jauhaa tästä aiheesta enää mitään- kenenkään.

t. psyk.esh

Mitä ihmettä teidän koulutuksillanne on tämän asian kanssa tekoa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi tämä herra Virtanen itkee lehdessä? Toistuvasti.

Miksei soita lapsilleen ja kysy, missä mättää. Tutkaile itseään.

Tulee mieleen että tietää paremmin kuin hyvin jo, missä on mokannut.

Missä aikaisemmin on julkaistu juttu samaisesta henkilöstä, linkkiä?

Iltalehti helmikuu 2015.

Linkki toistuvuudesta? Löysin helmikuulta 2015 vain lapsien yksinäisyyttä käsittelevän artikkelin "Yksinäisyys koettelee lapsia":

https://www.iltalehti.fi/perhe/2015020419143512_pr.shtml

No kun tässä uudessa jutussa sanotaan selkeästi, että aiemmin on ihan sama mies ruikuttanut samaa asiaa. Eiköhän Iltalehti tiedä mitä on julkaissut.

Missä kohtaa? Iltalehdessä ei siis ole aiemmin ollut juttua ko. vanhuksesta. Miksi valehtelet?

Voi hyvä luoja. Iltalehdessä lukee nyt (ks aloittajan linkki) että Iltalehti jo aiemmin helmikuussa 2015 kirjoittanut samasta miehestä saman jutun. Mitä sinä et nyt ymmärrä?

En ymmärrä en. Ap:n linkki johtaa eiliseen juttuun, enkä löydä mainintaa aikaisemmasta julkaisusta miehestä. Linkitä ole hyvä.

Lue se ap:n laittama juttu. Siellä se lukee. Jösses. Mikä pässi.

Luepa itse. Ja kopioi tähän kohta, jossa lukee että Virtasesta on julkaistu juttu Iltiksessä vuonna 2015. Tai kopioikaa joku muu, joka osaa.

Väliotsikko ”Surullisia kohtaloita”

Ja sieltä kappale joka alkaa ”Iltalehti tapasi Aarre Virtasen edellisen kerran helmikuussa 2015”.

Ottaa nyt sen silmän käteen ja lukee.

Missä Iltiksen juttu vuodelta 2015? Sen haluaisin lukea.

Et sinä sitä kysynyt. Vänkäsit että missä kerrotaan, että on aiemmin kirjoitettu, nyt vänkäät lisää, kun nolasit itsesi.

Iltalehti tapasi Aarre Virtasen ensimmäisen kerran helmikuussa vuonna 2015, jolloin itsemurha pyöri miehen mielessä lähes päivittäin

.

Yksinäisyys on pohjaton suo, josta kukaan ei tule kiskomaan pois, hän kuvaili

.

– Kyllä olen samassa suossa vieläkin, mihinkä se tästä katoaisi

.

Itsemurha ei ole edelleenkään poissuljettu vaihtoehto, vaan voisin levollisin mielin tehdä sen, Aarre sanoo nyt, yli kolme vuotta myöhemmin

.

Alkuperäinen kertoi, että Virtanen itkee lehdessä toistuvasti. Kysyin missä on aikaisemmin julkaistu juttu Virtasesta, linkkiä? Vastaus: Iltalehti helmikuu 2015. Edelleenkään ei löydy Iltiksen aikaisempaa juttua Virtasen toistuvasta itkusta. Linkki ja juttu on eri asia kuin maininta nykyisessä jutussa että Iltis on tavannut Virtasen helmikuussa 2015. Jos tapaamisesta on tehty juttu, olisi mielenkiintoista nähdä onko siinä jotain yhteyttä lasten tapaamattomuuteen. Itsariajatus on syntynyt yksinäisyydestä vai mistä, sitä emme tiedä.

Onko samasta teemasta jo kirjotettu kolme vuotta sitten,eikä muutoksia tapahtunut? Mitenkäs vaari oli nyt tän ajatellut? ?Lehteen juttu niin kiittämättömät lapset palaavat isänsä taloon ja pitävät yhteyttä.Maineet pilalla. Kyllä mahtaa papparaisessa olla narskun vikaa.

Täällä puhutaan paljon hirviövanhemmista, ja on hyvä, kun on nostettu esille, miten tilanteita ja syitä vanhusten yksinäisyydelle on erilaisia. Mutta ettekö te muka tunnista tuota ilmiötä, että myös tavalliset ihmiset jättävät usein tavalliset vanhukset melko yksin? Ei kaikki, enkä tarkoita yksin jättämisellä välien katkaisua, vaan sitä, että nähdään kerran muutamassa vuodessa. Yllättävän moni ikätoverini tuttavapiireistäni (n. 30-vuotias nainen) ei ole juurikaan tekemisissä esimerkiksi elossa olevien isovanhempiensa kanssa, vaikka lapsena oltaisiin oltu hyvissä väleissä. Syynä on kiire. Ensin on opiskelut, poikaystävät, harrastukset. Mummo/pappa kyllä ymmärtää, nyt nuorena on taottava kun "rauta on kuumaa". Pitää verkostoitua ja suorittaa, ja kyllähän äiti aina joskus isovanhemmalle soittelee. Sitten tulee työ ja lapset, ja aiempaa kovempi kiire.

Onhan se ymmärrettävää, että nuorilla aikuisilla on paljon meneillään, eikä kenenkään nuoren tarvitse uhrata elämäänsä hyysäämällä vanhuksia. Mutta monia ei kiinnosta sitten paskaakaan. Ei edes pientä palaa omasta elämästään jakaa vanhuksen kanssa, vaikka se merkitsisi vanhukselle paljon. Edes paria kertaa vuodessa ei voida joustaa ja järjestää vanhukselle aikaa. Mummon / papan tehtävä on ymmärtää, luotetaan siihen että heidän rakkautensa on täysin pyyteetöntä. He haluavat MINUN parastani, ja MINUN pitää nyt siksi keskittyä työhöni ja omaan perheseeni (no joo, mutta ei se todellakaan poissulje yhteydenpitoa). Sama tietysti on monilla vanhemmillakin aikuisilla omia vanhempiaan kohtaan.

Suomessa ei yksinkertaisesti arvosteta vanhuksia - tai ainakin aika monen kohdalla se jää vain kaunopuheeksi. Kulttuuri on todella ydinperhekeskeinen. Pidetään luonnollisena, että lapsuuden kiltti ja lempeä mummo astuu sivuun. Jatketaan sitä samaa asetelmaa kuin 6-vuotiaana lapsena, kun oli "lupa" olla itsekeskeinen, ja sitä oltiin mummon maailman aurinkoja. Mummo antoi aina oman viinerinsä tasattavaksi lapsenlapsille ja oli lautapeleissä vuorossa viimeisenä. Moni ei koskaan aikuistu tuossa ihmissuhteessa ja ymmärrä omaa aikuisen vastuuta läheisistään. Ensin minä ja kaikki minun tarpeeni, vanhukset viimeisenä, mukavaa jos serkun rippijuhlissa näkee samalla vaivannäöllä.

Toistan vielä, ettei ole tarkoitus loukata niitä, joita vanhempi tai isovanhempi on loukannut. En vaan jaksa uskoa, että VALTAOSA vanhuksista olisi näin tehnyt, sillä sen vaikutelman voisi monessa hoitokodissa saada...

Vierailija kirjoitti:

Täällä puhutaan paljon hirviövanhemmista, ja on hyvä, kun on nostettu esille, miten tilanteita ja syitä vanhusten yksinäisyydelle on erilaisia. Mutta ettekö te muka tunnista tuota ilmiötä, että myös tavalliset ihmiset jättävät usein tavalliset vanhukset melko yksin? Ei kaikki, enkä tarkoita yksin jättämisellä välien katkaisua, vaan sitä, että nähdään kerran muutamassa vuodessa. Yllättävän moni ikätoverini tuttavapiireistäni (n. 30-vuotias nainen) ei ole juurikaan tekemisissä esimerkiksi elossa olevien isovanhempiensa kanssa, vaikka lapsena oltaisiin oltu hyvissä väleissä. Syynä on kiire. Ensin on opiskelut, poikaystävät, harrastukset. Mummo/pappa kyllä ymmärtää, nyt nuorena on taottava kun "rauta on kuumaa". Pitää verkostoitua ja suorittaa, ja kyllähän äiti aina joskus isovanhemmalle soittelee. Sitten tulee työ ja lapset, ja aiempaa kovempi kiire.

Onhan se ymmärrettävää, että nuorilla aikuisilla on paljon meneillään, eikä kenenkään nuoren tarvitse uhrata elämäänsä hyysäämällä vanhuksia. Mutta monia ei kiinnosta sitten paskaakaan. Ei edes pientä palaa omasta elämästään jakaa vanhuksen kanssa, vaikka se merkitsisi vanhukselle paljon. Edes paria kertaa vuodessa ei voida joustaa ja järjestää vanhukselle aikaa. Mummon / papan tehtävä on ymmärtää, luotetaan siihen että heidän rakkautensa on täysin pyyteetöntä. He haluavat MINUN parastani, ja MINUN pitää nyt siksi keskittyä työhöni ja omaan perheseeni (no joo, mutta ei se todellakaan poissulje yhteydenpitoa). Sama tietysti on monilla vanhemmillakin aikuisilla omia vanhempiaan kohtaan.

Suomessa ei yksinkertaisesti arvosteta vanhuksia - tai ainakin aika monen kohdalla se jää vain kaunopuheeksi. Kulttuuri on todella ydinperhekeskeinen. Pidetään luonnollisena, että lapsuuden kiltti ja lempeä mummo astuu sivuun. Jatketaan sitä samaa asetelmaa kuin 6-vuotiaana lapsena, kun oli "lupa" olla itsekeskeinen, ja sitä oltiin mummon maailman aurinkoja. Mummo antoi aina oman viinerinsä tasattavaksi lapsenlapsille ja oli lautapeleissä vuorossa viimeisenä. Moni ei koskaan aikuistu tuossa ihmissuhteessa ja ymmärrä omaa aikuisen vastuuta läheisistään. Ensin minä ja kaikki minun tarpeeni, vanhukset viimeisenä, mukavaa jos serkun rippijuhlissa näkee samalla vaivannäöllä.

Toistan vielä, ettei ole tarkoitus loukata niitä, joita vanhempi tai isovanhempi on loukannut. En vaan jaksa uskoa, että VALTAOSA vanhuksista olisi näin tehnyt, sillä sen vaikutelman voisi monessa hoitokodissa saada...

Tämä!!! Erittäin fiksu mielipide! Tällä palstalla on kovin musta-valkoisia mielipiteitä. Ei vaan haluta ymmärtää että melko suuri osa ihmisistä on niin oman elämänsä kuplassa että siinä ei isovanhemmat/vanhemmat kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Täällä puhutaan paljon hirviövanhemmista, ja on hyvä, kun on nostettu esille, miten tilanteita ja syitä vanhusten yksinäisyydelle on erilaisia. Mutta ettekö te muka tunnista tuota ilmiötä, että myös tavalliset ihmiset jättävät usein tavalliset vanhukset melko yksin? Ei kaikki, enkä tarkoita yksin jättämisellä välien katkaisua, vaan sitä, että nähdään kerran muutamassa vuodessa. Yllättävän moni ikätoverini tuttavapiireistäni (n. 30-vuotias nainen) ei ole juurikaan tekemisissä esimerkiksi elossa olevien isovanhempiensa kanssa, vaikka lapsena oltaisiin oltu hyvissä väleissä. Syynä on kiire. Ensin on opiskelut, poikaystävät, harrastukset. Mummo/pappa kyllä ymmärtää, nyt nuorena on taottava kun "rauta on kuumaa". Pitää verkostoitua ja suorittaa, ja kyllähän äiti aina joskus isovanhemmalle soittelee. Sitten tulee työ ja lapset, ja aiempaa kovempi kiire.

Onhan se ymmärrettävää, että nuorilla aikuisilla on paljon meneillään, eikä kenenkään nuoren tarvitse uhrata elämäänsä hyysäämällä vanhuksia. Mutta monia ei kiinnosta sitten paskaakaan. Ei edes pientä palaa omasta elämästään jakaa vanhuksen kanssa, vaikka se merkitsisi vanhukselle paljon. Edes paria kertaa vuodessa ei voida joustaa ja järjestää vanhukselle aikaa. Mummon / papan tehtävä on ymmärtää, luotetaan siihen että heidän rakkautensa on täysin pyyteetöntä. He haluavat MINUN parastani, ja MINUN pitää nyt siksi keskittyä työhöni ja omaan perheseeni (no joo, mutta ei se todellakaan poissulje yhteydenpitoa). Sama tietysti on monilla vanhemmillakin aikuisilla omia vanhempiaan kohtaan.

Suomessa ei yksinkertaisesti arvosteta vanhuksia - tai ainakin aika monen kohdalla se jää vain kaunopuheeksi. Kulttuuri on todella ydinperhekeskeinen. Pidetään luonnollisena, että lapsuuden kiltti ja lempeä mummo astuu sivuun. Jatketaan sitä samaa asetelmaa kuin 6-vuotiaana lapsena, kun oli "lupa" olla itsekeskeinen, ja sitä oltiin mummon maailman aurinkoja. Mummo antoi aina oman viinerinsä tasattavaksi lapsenlapsille ja oli lautapeleissä vuorossa viimeisenä. Moni ei koskaan aikuistu tuossa ihmissuhteessa ja ymmärrä omaa aikuisen vastuuta läheisistään. Ensin minä ja kaikki minun tarpeeni, vanhukset viimeisenä, mukavaa jos serkun rippijuhlissa näkee samalla vaivannäöllä.

Toistan vielä, ettei ole tarkoitus loukata niitä, joita vanhempi tai isovanhempi on loukannut. En vaan jaksa uskoa, että VALTAOSA vanhuksista olisi näin tehnyt, sillä sen vaikutelman voisi monessa hoitokodissa saada...

Nuoren tärkein velvollisuus on nauttia elämästä ja huolehtia siitä, että saa oman elämänsä reilaan.

Jos vanhemmat/isovanhemmat rakastavat oikeasti, he ovat vain iloisia tästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen voi muuttua ja on olemassa sellanen kuin anteeksianto.

Minun miehelläni oli huonot väliit isäänsä kun isä oli ollut huono isä ja suorastaan renttu. Aloin rohkaisemaan miestä et alkaisi pitämään isäänsä yhteyttä ja niin kävi.

Kävimme yhdessä, kun isä joutui palvelukotiin. Sitten ilmeni syöpä ja vointi heikkeni ja loppuelämä meni saattohoidossa. Mieheni oli kiitollinen siitä että rohkaisin häntä yhteydenpidossa ja sai mielelleen rauhan. Isänsä oli rillutellut ja ryypännyt , mutta rauhoittui viimeisinä vuosinaan täysin.

Se ei ole millään tapaa uuden puolison tai kenenkään muunkaan asia alkaa sekaantua tällaisiin asioihin.

Meillä veljen vaimo kanssa leikki jotain armon enkeliä. Mitä ihmettä koko juttu hänelle kuuluu?

Kukaan ei katkaise välejään omaan vanhempaansa kevein perustein. Se että joku ulkopuolinen houkka sekaantuu asiaan, tuottaa vain lisää tuskaa.

Miksi sinua riipoo jos toinen haluaa tehdä sovinnon? Miestä ei ole painostettu mitenkään ottamaan yhteyttä isäänsä vain kannustettu ja rohkaistu ja mies on ollut tyytyväinen ,koska ei ehkä olisi toiminut kuin toimi. Toiset lapset pitivät jonkinlaista yhteyttä, mieheni oli ollut poikkeus.

Loppupelissä oli vain tyytyväiset ihmiset ja isän ja pojan välit toimivat. Mieheni järjesti omasta halustaan myös isänsä hautajaiset. Toki siksikin kun asui lähimpänä.

Mistä ihmeestä teidän pessimistien ja negatiivisten kommentit kumpuaa?

Mikä ylijumala sinä olet mesomaan toisen ihmissuhteisiin? Leikkimään jotain ylitietäväistä sovinnon enkeliä.

Mistä sinä luulet tulevan niiden ns negatiivisten lasten? Niitä tulee äärimmäisestä kaltoinkohtelusta lapsena.

Kohtelusta jota sinä et selkeästi lainkaan hahmota.

Minustakin kamala ihminen, sekaantuu ja besservisseröi asiassa, josta hän ei tiedä eikä ymmärrä. Aikuinen ihminen ei tarvitse mitään patistamista tuollaiseen, pahimmillaan se että painostetaan antamaan anteeksi sellaista mitä kenenkään ei edes pitäisi antaa anteeksi on väkivaltaa, mitätöidään ne oikeasti pahat teot. Minä säälin ketä tahansa, jolla on tämmöinen puoliso.

Ja että ihminen muuttuu, kun ei kuolinvuoteella enää rellestä ja ryyppää? Miten naiivi voi olla ihminen. Ei ihminen muutu paremmaksi vain sillä, ettei fyysisesti enää pysty ryyppäämään, ryyppäisi jos pystyisi. 

Ei pidä näköjään kertoa mitään kun heti oiotaan mutkia suoriksi ja oletetaan yhtä sun toista.

Täsmennän, että miehen isä muuttui n kuusi vuotta ennen kuolemaansa sen jälkeen kun yhteydenpito toimi kaikkien lasten kanssa. Lopetti myös alkoholin ottamisen. Asui yksin ja muutti palvelutaloon kaksi vuotta ennen kuolemaa. Sairaus iski vasta viimeisen elinvuoden aikana ja oli saattohoidossa kolme kuukautta. Tämä olisi pitänyt laittaa jo alun perin kun mielikuvitus näkyy joillakin laukkaavan liikaa.

Ei silti ole sinun asiasi painostaa miestäsi. 

Miten niin painostaa? Kukaan ei ole painostanut. En minä eikä muutkaan sisarukset joista löytyy psykoterapeutti, sh jne...

Ei kannata jauhaa tästä aiheesta enää mitään- kenenkään.

t. psyk.esh

Mitä ihmettä teidän koulutuksillanne on tämän asian kanssa tekoa?

Ehkä tiettyjen ammattien ihmiset osaavat käsitellä vaikeitakin asioita toisin. Etu sinänsä. ( eri)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä puhutaan paljon hirviövanhemmista, ja on hyvä, kun on nostettu esille, miten tilanteita ja syitä vanhusten yksinäisyydelle on erilaisia. Mutta ettekö te muka tunnista tuota ilmiötä, että myös tavalliset ihmiset jättävät usein tavalliset vanhukset melko yksin? Ei kaikki, enkä tarkoita yksin jättämisellä välien katkaisua, vaan sitä, että nähdään kerran muutamassa vuodessa. Yllättävän moni ikätoverini tuttavapiireistäni (n. 30-vuotias nainen) ei ole juurikaan tekemisissä esimerkiksi elossa olevien isovanhempiensa kanssa, vaikka lapsena oltaisiin oltu hyvissä väleissä. Syynä on kiire. Ensin on opiskelut, poikaystävät, harrastukset. Mummo/pappa kyllä ymmärtää, nyt nuorena on taottava kun "rauta on kuumaa". Pitää verkostoitua ja suorittaa, ja kyllähän äiti aina joskus isovanhemmalle soittelee. Sitten tulee työ ja lapset, ja aiempaa kovempi kiire.

Onhan se ymmärrettävää, että nuorilla aikuisilla on paljon meneillään, eikä kenenkään nuoren tarvitse uhrata elämäänsä hyysäämällä vanhuksia. Mutta monia ei kiinnosta sitten paskaakaan. Ei edes pientä palaa omasta elämästään jakaa vanhuksen kanssa, vaikka se merkitsisi vanhukselle paljon. Edes paria kertaa vuodessa ei voida joustaa ja järjestää vanhukselle aikaa. Mummon / papan tehtävä on ymmärtää, luotetaan siihen että heidän rakkautensa on täysin pyyteetöntä. He haluavat MINUN parastani, ja MINUN pitää nyt siksi keskittyä työhöni ja omaan perheseeni (no joo, mutta ei se todellakaan poissulje yhteydenpitoa). Sama tietysti on monilla vanhemmillakin aikuisilla omia vanhempiaan kohtaan.

Suomessa ei yksinkertaisesti arvosteta vanhuksia - tai ainakin aika monen kohdalla se jää vain kaunopuheeksi. Kulttuuri on todella ydinperhekeskeinen. Pidetään luonnollisena, että lapsuuden kiltti ja lempeä mummo astuu sivuun. Jatketaan sitä samaa asetelmaa kuin 6-vuotiaana lapsena, kun oli "lupa" olla itsekeskeinen, ja sitä oltiin mummon maailman aurinkoja. Mummo antoi aina oman viinerinsä tasattavaksi lapsenlapsille ja oli lautapeleissä vuorossa viimeisenä. Moni ei koskaan aikuistu tuossa ihmissuhteessa ja ymmärrä omaa aikuisen vastuuta läheisistään. Ensin minä ja kaikki minun tarpeeni, vanhukset viimeisenä, mukavaa jos serkun rippijuhlissa näkee samalla vaivannäöllä.

Toistan vielä, ettei ole tarkoitus loukata niitä, joita vanhempi tai isovanhempi on loukannut. En vaan jaksa uskoa, että VALTAOSA vanhuksista olisi näin tehnyt, sillä sen vaikutelman voisi monessa hoitokodissa saada...

Nuoren tärkein velvollisuus on nauttia elämästä ja huolehtia siitä, että saa oman elämänsä reilaan.

Jos vanhemmat/isovanhemmat rakastavat oikeasti, he ovat vain iloisia tästä.

Totta, kunhan tuota ei käytetä tekosyynä kun uskotellaan itselle tuon varjolla, että on ihan ok, etten ole nähnyt vanhempaa / isovanhempaa kahteen vuoteen.

Moni vanhempi aloittaa tuon tapakasvatuksen jo nuorena, kun opettavat 14 v. Jonne-Eunukkiinalle, että isoisän 80-vuotissyntymäpäivät ovat vähemmän tärkeät kuin futistreenit tai leffailta kavereiden kanssa. Ei sellaisiin tylsiin pönötysjuhliin tarvitse mennä. "Ei tarvii, jos ei haluu." Viis siitä, että juhlat ovat päivänsankarille itselleen mieluisat, ei vanhusten mielipiteillä ole väliä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä puhutaan paljon hirviövanhemmista, ja on hyvä, kun on nostettu esille, miten tilanteita ja syitä vanhusten yksinäisyydelle on erilaisia. Mutta ettekö te muka tunnista tuota ilmiötä, että myös tavalliset ihmiset jättävät usein tavalliset vanhukset melko yksin? Ei kaikki, enkä tarkoita yksin jättämisellä välien katkaisua, vaan sitä, että nähdään kerran muutamassa vuodessa. Yllättävän moni ikätoverini tuttavapiireistäni (n. 30-vuotias nainen) ei ole juurikaan tekemisissä esimerkiksi elossa olevien isovanhempiensa kanssa, vaikka lapsena oltaisiin oltu hyvissä väleissä. Syynä on kiire. Ensin on opiskelut, poikaystävät, harrastukset. Mummo/pappa kyllä ymmärtää, nyt nuorena on taottava kun "rauta on kuumaa". Pitää verkostoitua ja suorittaa, ja kyllähän äiti aina joskus isovanhemmalle soittelee. Sitten tulee työ ja lapset, ja aiempaa kovempi kiire.

Onhan se ymmärrettävää, että nuorilla aikuisilla on paljon meneillään, eikä kenenkään nuoren tarvitse uhrata elämäänsä hyysäämällä vanhuksia. Mutta monia ei kiinnosta sitten paskaakaan. Ei edes pientä palaa omasta elämästään jakaa vanhuksen kanssa, vaikka se merkitsisi vanhukselle paljon. Edes paria kertaa vuodessa ei voida joustaa ja järjestää vanhukselle aikaa. Mummon / papan tehtävä on ymmärtää, luotetaan siihen että heidän rakkautensa on täysin pyyteetöntä. He haluavat MINUN parastani, ja MINUN pitää nyt siksi keskittyä työhöni ja omaan perheseeni (no joo, mutta ei se todellakaan poissulje yhteydenpitoa). Sama tietysti on monilla vanhemmillakin aikuisilla omia vanhempiaan kohtaan.

Suomessa ei yksinkertaisesti arvosteta vanhuksia - tai ainakin aika monen kohdalla se jää vain kaunopuheeksi. Kulttuuri on todella ydinperhekeskeinen. Pidetään luonnollisena, että lapsuuden kiltti ja lempeä mummo astuu sivuun. Jatketaan sitä samaa asetelmaa kuin 6-vuotiaana lapsena, kun oli "lupa" olla itsekeskeinen, ja sitä oltiin mummon maailman aurinkoja. Mummo antoi aina oman viinerinsä tasattavaksi lapsenlapsille ja oli lautapeleissä vuorossa viimeisenä. Moni ei koskaan aikuistu tuossa ihmissuhteessa ja ymmärrä omaa aikuisen vastuuta läheisistään. Ensin minä ja kaikki minun tarpeeni, vanhukset viimeisenä, mukavaa jos serkun rippijuhlissa näkee samalla vaivannäöllä.

Toistan vielä, ettei ole tarkoitus loukata niitä, joita vanhempi tai isovanhempi on loukannut. En vaan jaksa uskoa, että VALTAOSA vanhuksista olisi näin tehnyt, sillä sen vaikutelman voisi monessa hoitokodissa saada...

Nuoren tärkein velvollisuus on nauttia elämästä ja huolehtia siitä, että saa oman elämänsä reilaan.

Jos vanhemmat/isovanhemmat rakastavat oikeasti, he ovat vain iloisia tästä.

Totta, kunhan tuota ei käytetä tekosyynä kun uskotellaan itselle tuon varjolla, että on ihan ok, etten ole nähnyt vanhempaa / isovanhempaa kahteen vuoteen.

Moni vanhempi aloittaa tuon tapakasvatuksen jo nuorena, kun opettavat 14 v. Jonne-Eunukkiinalle, että isoisän 80-vuotissyntymäpäivät ovat vähemmän tärkeät kuin futistreenit tai leffailta kavereiden kanssa. Ei sellaisiin tylsiin pönötysjuhliin tarvitse mennä. "Ei tarvii, jos ei haluu." Viis siitä, että juhlat ovat päivänsankarille itselleen mieluisat, ei vanhusten mielipiteillä ole väliä.

Tuossa syyttävän sormen pitäisi kyllä kohdistua futikseen, joka on ehkä kamalin harrastus ikinä. Minulle on vanhempana teroitettu useastakin lasten harrastuksesta - mutta painokkaimmin juuri futiksesta - että mitkään syntymäpäiväjuhlat tai sukuloinnit sitten EIVÄT ole pätevä syy jättää treenejä väliin, ja musta lista kutsuu niitä, jotka uskaltavat sellaista tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä puhutaan paljon hirviövanhemmista, ja on hyvä, kun on nostettu esille, miten tilanteita ja syitä vanhusten yksinäisyydelle on erilaisia. Mutta ettekö te muka tunnista tuota ilmiötä, että myös tavalliset ihmiset jättävät usein tavalliset vanhukset melko yksin? Ei kaikki, enkä tarkoita yksin jättämisellä välien katkaisua, vaan sitä, että nähdään kerran muutamassa vuodessa. Yllättävän moni ikätoverini tuttavapiireistäni (n. 30-vuotias nainen) ei ole juurikaan tekemisissä esimerkiksi elossa olevien isovanhempiensa kanssa, vaikka lapsena oltaisiin oltu hyvissä väleissä. Syynä on kiire. Ensin on opiskelut, poikaystävät, harrastukset. Mummo/pappa kyllä ymmärtää, nyt nuorena on taottava kun "rauta on kuumaa". Pitää verkostoitua ja suorittaa, ja kyllähän äiti aina joskus isovanhemmalle soittelee. Sitten tulee työ ja lapset, ja aiempaa kovempi kiire.

Onhan se ymmärrettävää, että nuorilla aikuisilla on paljon meneillään, eikä kenenkään nuoren tarvitse uhrata elämäänsä hyysäämällä vanhuksia. Mutta monia ei kiinnosta sitten paskaakaan. Ei edes pientä palaa omasta elämästään jakaa vanhuksen kanssa, vaikka se merkitsisi vanhukselle paljon. Edes paria kertaa vuodessa ei voida joustaa ja järjestää vanhukselle aikaa. Mummon / papan tehtävä on ymmärtää, luotetaan siihen että heidän rakkautensa on täysin pyyteetöntä. He haluavat MINUN parastani, ja MINUN pitää nyt siksi keskittyä työhöni ja omaan perheseeni (no joo, mutta ei se todellakaan poissulje yhteydenpitoa). Sama tietysti on monilla vanhemmillakin aikuisilla omia vanhempiaan kohtaan.

Suomessa ei yksinkertaisesti arvosteta vanhuksia - tai ainakin aika monen kohdalla se jää vain kaunopuheeksi. Kulttuuri on todella ydinperhekeskeinen. Pidetään luonnollisena, että lapsuuden kiltti ja lempeä mummo astuu sivuun. Jatketaan sitä samaa asetelmaa kuin 6-vuotiaana lapsena, kun oli "lupa" olla itsekeskeinen, ja sitä oltiin mummon maailman aurinkoja. Mummo antoi aina oman viinerinsä tasattavaksi lapsenlapsille ja oli lautapeleissä vuorossa viimeisenä. Moni ei koskaan aikuistu tuossa ihmissuhteessa ja ymmärrä omaa aikuisen vastuuta läheisistään. Ensin minä ja kaikki minun tarpeeni, vanhukset viimeisenä, mukavaa jos serkun rippijuhlissa näkee samalla vaivannäöllä.

Toistan vielä, ettei ole tarkoitus loukata niitä, joita vanhempi tai isovanhempi on loukannut. En vaan jaksa uskoa, että VALTAOSA vanhuksista olisi näin tehnyt, sillä sen vaikutelman voisi monessa hoitokodissa saada...

Nuoren tärkein velvollisuus on nauttia elämästä ja huolehtia siitä, että saa oman elämänsä reilaan.

Jos vanhemmat/isovanhemmat rakastavat oikeasti, he ovat vain iloisia tästä.

Totta, kunhan tuota ei käytetä tekosyynä kun uskotellaan itselle tuon varjolla, että on ihan ok, etten ole nähnyt vanhempaa / isovanhempaa kahteen vuoteen.

Moni vanhempi aloittaa tuon tapakasvatuksen jo nuorena, kun opettavat 14 v. Jonne-Eunukkiinalle, että isoisän 80-vuotissyntymäpäivät ovat vähemmän tärkeät kuin futistreenit tai leffailta kavereiden kanssa. Ei sellaisiin tylsiin pönötysjuhliin tarvitse mennä. "Ei tarvii, jos ei haluu." Viis siitä, että juhlat ovat päivänsankarille itselleen mieluisat, ei vanhusten mielipiteillä ole väliä.

Minä haaskasin oman nuoruuteni siihen että minua syyllistettiin kaikesta hauskasta ja aina piti muistaa ensin sitä masentunutta sukulaista, jonka tarpeet tuli ensin.

Siinä vaiheessa kun sama masentunut sukulainen alkoi kuormittaa minun teinejäni, minä sanoin että muuttakoon vaikka ulkomaille pakoon vaikka kymmeneksi vuodeksi, eikä minuakaan tarvitse tulla katsomaan. Kunhan nauttivat omasta elämästään ilman jatkuvaa syyllistämistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen voi muuttua ja on olemassa sellanen kuin anteeksianto.

Minun miehelläni oli huonot väliit isäänsä kun isä oli ollut huono isä ja suorastaan renttu. Aloin rohkaisemaan miestä et alkaisi pitämään isäänsä yhteyttä ja niin kävi.

Kävimme yhdessä, kun isä joutui palvelukotiin. Sitten ilmeni syöpä ja vointi heikkeni ja loppuelämä meni saattohoidossa. Mieheni oli kiitollinen siitä että rohkaisin häntä yhteydenpidossa ja sai mielelleen rauhan. Isänsä oli rillutellut ja ryypännyt , mutta rauhoittui viimeisinä vuosinaan täysin.

Se ei ole millään tapaa uuden puolison tai kenenkään muunkaan asia alkaa sekaantua tällaisiin asioihin.

Meillä veljen vaimo kanssa leikki jotain armon enkeliä. Mitä ihmettä koko juttu hänelle kuuluu?

Kukaan ei katkaise välejään omaan vanhempaansa kevein perustein. Se että joku ulkopuolinen houkka sekaantuu asiaan, tuottaa vain lisää tuskaa.

Miksi sinua riipoo jos toinen haluaa tehdä sovinnon? Miestä ei ole painostettu mitenkään ottamaan yhteyttä isäänsä vain kannustettu ja rohkaistu ja mies on ollut tyytyväinen ,koska ei ehkä olisi toiminut kuin toimi. Toiset lapset pitivät jonkinlaista yhteyttä, mieheni oli ollut poikkeus.

Loppupelissä oli vain tyytyväiset ihmiset ja isän ja pojan välit toimivat. Mieheni järjesti omasta halustaan myös isänsä hautajaiset. Toki siksikin kun asui lähimpänä.

Mistä ihmeestä teidän pessimistien ja negatiivisten kommentit kumpuaa?

Mikä ylijumala sinä olet mesomaan toisen ihmissuhteisiin? Leikkimään jotain ylitietäväistä sovinnon enkeliä.

Mistä sinä luulet tulevan niiden ns negatiivisten lasten? Niitä tulee äärimmäisestä kaltoinkohtelusta lapsena.

Kohtelusta jota sinä et selkeästi lainkaan hahmota.

Minustakin kamala ihminen, sekaantuu ja besservisseröi asiassa, josta hän ei tiedä eikä ymmärrä. Aikuinen ihminen ei tarvitse mitään patistamista tuollaiseen, pahimmillaan se että painostetaan antamaan anteeksi sellaista mitä kenenkään ei edes pitäisi antaa anteeksi on väkivaltaa, mitätöidään ne oikeasti pahat teot. Minä säälin ketä tahansa, jolla on tämmöinen puoliso.

Ja että ihminen muuttuu, kun ei kuolinvuoteella enää rellestä ja ryyppää? Miten naiivi voi olla ihminen. Ei ihminen muutu paremmaksi vain sillä, ettei fyysisesti enää pysty ryyppäämään, ryyppäisi jos pystyisi. 

Ei pidä näköjään kertoa mitään kun heti oiotaan mutkia suoriksi ja oletetaan yhtä sun toista.

Täsmennän, että miehen isä muuttui n kuusi vuotta ennen kuolemaansa sen jälkeen kun yhteydenpito toimi kaikkien lasten kanssa. Lopetti myös alkoholin ottamisen. Asui yksin ja muutti palvelutaloon kaksi vuotta ennen kuolemaa. Sairaus iski vasta viimeisen elinvuoden aikana ja oli saattohoidossa kolme kuukautta. Tämä olisi pitänyt laittaa jo alun perin kun mielikuvitus näkyy joillakin laukkaavan liikaa.

Ei silti ole sinun asiasi painostaa miestäsi. 

Miten niin painostaa? Kukaan ei ole painostanut. En minä eikä muutkaan sisarukset joista löytyy psykoterapeutti, sh jne...

Ei kannata jauhaa tästä aiheesta enää mitään- kenenkään.

t. psyk.esh

Mitä ihmettä teidän koulutuksillanne on tämän asian kanssa tekoa?

Ehkä tiettyjen ammattien ihmiset osaavat käsitellä vaikeitakin asioita toisin. Etu sinänsä. ( eri)

Sillä lähihoitajan sukulaisella on silti ihan oikeus omiin tunteisiin ja omaan yksityiselämään ja omiin päätöksiin ilman moisten wannabeterapeuttien söhläämistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä puhutaan paljon hirviövanhemmista, ja on hyvä, kun on nostettu esille, miten tilanteita ja syitä vanhusten yksinäisyydelle on erilaisia. Mutta ettekö te muka tunnista tuota ilmiötä, että myös tavalliset ihmiset jättävät usein tavalliset vanhukset melko yksin? Ei kaikki, enkä tarkoita yksin jättämisellä välien katkaisua, vaan sitä, että nähdään kerran muutamassa vuodessa. Yllättävän moni ikätoverini tuttavapiireistäni (n. 30-vuotias nainen) ei ole juurikaan tekemisissä esimerkiksi elossa olevien isovanhempiensa kanssa, vaikka lapsena oltaisiin oltu hyvissä väleissä. Syynä on kiire. Ensin on opiskelut, poikaystävät, harrastukset. Mummo/pappa kyllä ymmärtää, nyt nuorena on taottava kun "rauta on kuumaa". Pitää verkostoitua ja suorittaa, ja kyllähän äiti aina joskus isovanhemmalle soittelee. Sitten tulee työ ja lapset, ja aiempaa kovempi kiire.

Onhan se ymmärrettävää, että nuorilla aikuisilla on paljon meneillään, eikä kenenkään nuoren tarvitse uhrata elämäänsä hyysäämällä vanhuksia. Mutta monia ei kiinnosta sitten paskaakaan. Ei edes pientä palaa omasta elämästään jakaa vanhuksen kanssa, vaikka se merkitsisi vanhukselle paljon. Edes paria kertaa vuodessa ei voida joustaa ja järjestää vanhukselle aikaa. Mummon / papan tehtävä on ymmärtää, luotetaan siihen että heidän rakkautensa on täysin pyyteetöntä. He haluavat MINUN parastani, ja MINUN pitää nyt siksi keskittyä työhöni ja omaan perheseeni (no joo, mutta ei se todellakaan poissulje yhteydenpitoa). Sama tietysti on monilla vanhemmillakin aikuisilla omia vanhempiaan kohtaan.

Suomessa ei yksinkertaisesti arvosteta vanhuksia - tai ainakin aika monen kohdalla se jää vain kaunopuheeksi. Kulttuuri on todella ydinperhekeskeinen. Pidetään luonnollisena, että lapsuuden kiltti ja lempeä mummo astuu sivuun. Jatketaan sitä samaa asetelmaa kuin 6-vuotiaana lapsena, kun oli "lupa" olla itsekeskeinen, ja sitä oltiin mummon maailman aurinkoja. Mummo antoi aina oman viinerinsä tasattavaksi lapsenlapsille ja oli lautapeleissä vuorossa viimeisenä. Moni ei koskaan aikuistu tuossa ihmissuhteessa ja ymmärrä omaa aikuisen vastuuta läheisistään. Ensin minä ja kaikki minun tarpeeni, vanhukset viimeisenä, mukavaa jos serkun rippijuhlissa näkee samalla vaivannäöllä.

Toistan vielä, ettei ole tarkoitus loukata niitä, joita vanhempi tai isovanhempi on loukannut. En vaan jaksa uskoa, että VALTAOSA vanhuksista olisi näin tehnyt, sillä sen vaikutelman voisi monessa hoitokodissa saada...

Nuoren tärkein velvollisuus on nauttia elämästä ja huolehtia siitä, että saa oman elämänsä reilaan.

Jos vanhemmat/isovanhemmat rakastavat oikeasti, he ovat vain iloisia tästä.

Totta, kunhan tuota ei käytetä tekosyynä kun uskotellaan itselle tuon varjolla, että on ihan ok, etten ole nähnyt vanhempaa / isovanhempaa kahteen vuoteen.

Moni vanhempi aloittaa tuon tapakasvatuksen jo nuorena, kun opettavat 14 v. Jonne-Eunukkiinalle, että isoisän 80-vuotissyntymäpäivät ovat vähemmän tärkeät kuin futistreenit tai leffailta kavereiden kanssa. Ei sellaisiin tylsiin pönötysjuhliin tarvitse mennä. "Ei tarvii, jos ei haluu." Viis siitä, että juhlat ovat päivänsankarille itselleen mieluisat, ei vanhusten mielipiteillä ole väliä.

Minä haaskasin oman nuoruuteni siihen että minua syyllistettiin kaikesta hauskasta ja aina piti muistaa ensin sitä masentunutta sukulaista, jonka tarpeet tuli ensin.

Siinä vaiheessa kun sama masentunut sukulainen alkoi kuormittaa minun teinejäni, minä sanoin että muuttakoon vaikka ulkomaille pakoon vaikka kymmeneksi vuodeksi, eikä minuakaan tarvitse tulla katsomaan. Kunhan nauttivat omasta elämästään ilman jatkuvaa syyllistämistä.

Onhan tuo toinenkin ääripää kieltämättä ikävä.

Ompas täällä jyrkkiä kirjoituksia. Eikö kukaan tässä ketjussa ole kuullut käsitteestä vanhuus ajan masennus?  https://www.terve.fi/artikkelit/ikaihminen-ja-masennus  ja 

https://www.studio55.fi/terveys/article/iakkaan-masennus-voi-olla-vaike…