Lue keskustelun säännöt.
ADD ja se ihana tunne kun sairastuu kunnolla, jolloin saa hetken rauhan tekemättömiltä tehtäviltä.
28.10.2018 |
Ymmärtääkö kukaan tätä? Toivon, että tulisin mahdollisimman pian kipeäksi. Korkea kuume vähintään olisi toiveissa, mutta olen nykyään alkanut toivomaan jo syöpää tms., jolloin aivot saisivat pidemmän tai jopa lopullisen tauon tältä jatkuvasti päällä olevalta itsepiinalta.
Nyt esim. kroppa muistuttaa tietyistä vaivoista (jotka vaativat loppuelämän jumppakuntoutusta) satoja-tuhansia kertoja päivässä, jolloin alkaa ahdistamaan, kun pitäisi tehdä sitä, tätä ja totakin, puhumattakaan niistä ja noista. Olen nyt siirtänyt jo vuosia noita jumppia, joita pitäisi tehdä lähes päivittäin ja kropan vaivat ovat pahentuneet jo siten, että tiettyjen liikkeiden teko alkaa olla jo hankalaa. On tämä elämä hullua, kun pitää toivoa tulevansa oikein kipeäksi.
Kommentit (147)
Vierailija kirjoitti:
Minä olen masentunut, ahdistushöiriöinen ADD. Kaksi ensimmäistä on diagnosoituja, viimeistä epäilen itse.
Elämäni on hyvin rutiininomaista, mutta äärimmäisen tylsää. Minulla on perhe, mutta ei työtä (ei edes koulutusta), ei ystäviä, ei mitään. Olen suurimman osan ajasta kotona. Osittain siksi, että mihin minä työkyvyttömyyseläkkeen saanut luuseri edes menisin, ja osittain siksi, etten halua enää liikkua ihmisten ilmoilla sen enempää kuin on pakko. Elän oikeastaan lasteni kautta, jos elän. Se ei haittaa, ei tunnu oudolta olla neuvolassa tai vanhempainillassa tai puiston laidalla (tai tuntuu, mutta tunne on helppo niellä). Kaikkialla muulla minulla on olo, että en saisi olla siellä. Elämä, aikuisten elämä, on normaaleille, hyville ihmisille. Niille, jotka osaavat asioita, saavat asioita tehtyä, jotka pitävät lupauksensa jne. Minä en ole normaali, vaan paljon huonompi kuin muut. Minä en kuulu tänne.
Kotona on ihan siistiä. Kotini on pyhäkköni. Luen Hesaria (selaillen, mutta luen kuitenkin), selaan keskustelupalstoja, katson dokumentteja, siivoan, teen ruokaa, pesen pyykkiä, tarkistan läksyt, yritän kasvattaa.
Teen kaikkeni, että en siirtäisi tätä tällaisenaan lapsiini. Vaikka tiedän kyllä, että en ole paras vaihtoehto äidiksi, tiedän myös sen, että masennukseni ei koska muita: muut pystyvät, muilla on mahdollisuuksia. Katkeruuteni peitän viimeiseen asti, vaikka välillä ote lipsuu. On niin energiaa kuluttavaa peittää omat virheensä, näytellä normaalia, pelätä tulevaa ja muistaa, että se opiskelu on tekemättä ja hammaslääkäriin en pääse kun pelkään niin hel******, ja pitäisi liikkua ja pitäisi opiskella.
En edes jaksa lukea omaa tekstiäni. Luultavasti se on sekava ja päätön. Mutta sen kerron vielä, että lapsuuteni oli kamala, täynnä hylkäämiskokemuksia ja turvattomuutta. Jos minulla oli jo geneettinen alttius olla tällainen, ei kokemani asiat ainakaan ole auttaneet. Omaa ajatteluani leimaa pohjaton huonommuuden tunne ja arvottomuus ja häpeä. Kukaan ei ehkä usko kun sanon, että en näe tätä kenessäkään muussa ja lapsillenikin olen aina puhunut, että maailma on avoin ja unelmat taistelun arvoisia.
En tietenkään sinun tilanteestasi tiedä. Mutta add:tä on aihetta epäillä vasta, kun muuta oireet selittävää syytä ei löydy. Masennus ja ahdistus toki aiheuttavat keskittymiskyvyttömyyttä ja pma nuoruuteni oli samantyylinen kuin sinulla. Kuitenkin kun parannuin ja elämä alkoi muuten edistyä, pysyivät nämä vaikeudet. Sitähän siinä mietti, että mitäs sviidua kun oireet selittävät tekijät olivat poistuneet, mutta käytännön asiat takkuavat aina vaan. Kertomasi mukaan pystyt suoriutumaan perusarjesta varsin malliikkaasti, jos itseeni vertaan.
Oireet olivat ennen masennusta ja sen jälkeen, epäilemättä myös tulevaisuudessa. Ei helppo polku, mutta menestyäkin voi, kun löytää sopivan kanavan ja antaa armoa itselleen asioissa, joita ei voi muuttaa. Mahtuuhan meitä tänne monenlaisia ja tila tuo tiettyä luovuutta mielestäni, mikä ei ole huono asia. Ainut, että autoilu ei turvallisesti oikein onnistu yrittämisestä huolimatta, mikä on saanut miettimään lääkityksen vaihtoehtoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen masentunut, ahdistushöiriöinen ADD. Kaksi ensimmäistä on diagnosoituja, viimeistä epäilen itse.
Elämäni on hyvin rutiininomaista, mutta äärimmäisen tylsää. Minulla on perhe, mutta ei työtä (ei edes koulutusta), ei ystäviä, ei mitään. Olen suurimman osan ajasta kotona. Osittain siksi, että mihin minä työkyvyttömyyseläkkeen saanut luuseri edes menisin, ja osittain siksi, etten halua enää liikkua ihmisten ilmoilla sen enempää kuin on pakko. Elän oikeastaan lasteni kautta, jos elän. Se ei haittaa, ei tunnu oudolta olla neuvolassa tai vanhempainillassa tai puiston laidalla (tai tuntuu, mutta tunne on helppo niellä). Kaikkialla muulla minulla on olo, että en saisi olla siellä. Elämä, aikuisten elämä, on normaaleille, hyville ihmisille. Niille, jotka osaavat asioita, saavat asioita tehtyä, jotka pitävät lupauksensa jne. Minä en ole normaali, vaan paljon huonompi kuin muut. Minä en kuulu tänne.
Kotona on ihan siistiä. Kotini on pyhäkköni. Luen Hesaria (selaillen, mutta luen kuitenkin), selaan keskustelupalstoja, katson dokumentteja, siivoan, teen ruokaa, pesen pyykkiä, tarkistan läksyt, yritän kasvattaa.
Teen kaikkeni, että en siirtäisi tätä tällaisenaan lapsiini. Vaikka tiedän kyllä, että en ole paras vaihtoehto äidiksi, tiedän myös sen, että masennukseni ei koska muita: muut pystyvät, muilla on mahdollisuuksia. Katkeruuteni peitän viimeiseen asti, vaikka välillä ote lipsuu. On niin energiaa kuluttavaa peittää omat virheensä, näytellä normaalia, pelätä tulevaa ja muistaa, että se opiskelu on tekemättä ja hammaslääkäriin en pääse kun pelkään niin hel******, ja pitäisi liikkua ja pitäisi opiskella.
En edes jaksa lukea omaa tekstiäni. Luultavasti se on sekava ja päätön. Mutta sen kerron vielä, että lapsuuteni oli kamala, täynnä hylkäämiskokemuksia ja turvattomuutta. Jos minulla oli jo geneettinen alttius olla tällainen, ei kokemani asiat ainakaan ole auttaneet. Omaa ajatteluani leimaa pohjaton huonommuuden tunne ja arvottomuus ja häpeä. Kukaan ei ehkä usko kun sanon, että en näe tätä kenessäkään muussa ja lapsillenikin olen aina puhunut, että maailma on avoin ja unelmat taistelun arvoisia.
Et kuulosta ADD:lta. Luultavasti sulla on noi vaan mitkä on diagnosoitu. Ei kannata keksiä itselleen tylsyyksissään lisää diagnooseja.
Mulla meni kouluissa hyvin niin kauan, kun ympärillä oli selkeitä rakenteita ja joku muu ohjaili tekemisiäni riittävästi. Menestyin erinomaisesti, ei ollut mitään ongelmaa saada kymppejä.
Sitten tuli aikuisuus ja korkeakoulu, jossa vastuu opiskelusta on vain itsellä. Yritän nyt kolmatta kertaa saada suoritettua tutkintoa. Sieltä täältä on palasia jäänyt puuttumaan ja roikkumaan. Kun teen, saan hyvää jälkeä aikaan ja arvosana on yleensä 4-5. Ongelma onkin siinä, kun en saa aloitettua, päässä on kaaos ja jään haaveilemaan aivan muita juttuja. Mistään ei meinaa tulla valmista.
Joskus tulee opinnoissa vastaan aihe, josta innostun aivan täysillä ja uppoudun siihen. Silloin katoaa ajantaju ja saatan istua koneella yötä myöten lukemassa aiheesta. Kaikki muu unohtuu.
Olen alkanut erakoitua, koska pelkään olevani taakka muille ihmisille käytökseni takia. Kaverit sanovat, ettei näin ole, mutta silti ajattelen itse niin. Parisuhdekin on, mutta emme asu yhdessä. Pelottaa mitä siitä tulisi, jos olisimme saman katon alla ja mies joutuisi katsomaan tällaista joka päivä.
Vierailija kirjoitti:
No mitä jos ihan vain valehtelisit, että et ole pitkään aikaan käyttänyt päihteitä? Ei voi olla niin vaikeaa saada apua, varsinkin jos se on tuollaisesta asiasta kiinni.
Jäisi kiinni heti, tutkimuksiin kuuluu rutiinina huumetestit sekä maksan rasitustesti.
Olen aina rakastanut olla kuumeessa, koska silloin pää on tyhjä ja hiljainen ja pystyy makaamaan rauhassa hötkyilemättä.
Samasta syystä pidän krapulasta.
Diagnosoitu adhd/add
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kirjoitin monessa kommentissa, miten en ikinä puhu näistä tuntemuksista mitään. Se syykin selviää tässä ketjussa: ihmiset eivät kuitenkaan ymmärtäisi sitä, miksi ei voi vain tehdä jotain roikkuvaa asiaa. En minä jaksa selittää, on muutenkin vaikeaa olla tällainen maailmassa, jossa saamattomuus on synti. En itsekään tiedä, miksi en voi tehdä. Näistä asioista syntyy todella monimutkaisia, kerroksellisia ahdistuspalloja, jotka lamauttavat.
1
Oli pakko palata tänne uudelleen. Tuntuu että meidän pitäisi jatkaa tätä juttua jossain, voitaisiin keskustella ja jakaa tuntemuksia? Mitä olette mieltä? 11
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen aina rakastanut olla kuumeessa, koska silloin pää on tyhjä ja hiljainen ja pystyy makaamaan rauhassa hötkyilemättä.
Samasta syystä pidän krapulasta.
Diagnosoitu adhd/add
Niinpä. Saa ns. luvan kanssa olla hetken syyttämättä itseään, kun ei saa tehtyä mitään mitä pitäisi. 11
Vierailija kirjoitti:
Oli pakko palata tänne uudelleen. Tuntuu että meidän pitäisi jatkaa tätä juttua jossain, voitaisiin keskustella ja jakaa tuntemuksia? Mitä olette mieltä? 11
Sopisko sulle, että jatkettaisiin tähän ketjuun? Mäkin nimittäin ajattelin, että mitä jos kirjoiteltaisiin sähköpostia, mutta arvaapa, miten siinä käy, jos minä yritän kirjoitella sähköpostia? Ei käy hyvin :D Kun nimettömänä kirjoitellaan, on aika sama, mitä joku tuntematon käy väliin mussuttamaan.
1
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oli pakko palata tänne uudelleen. Tuntuu että meidän pitäisi jatkaa tätä juttua jossain, voitaisiin keskustella ja jakaa tuntemuksia? Mitä olette mieltä? 11
Sopisko sulle, että jatkettaisiin tähän ketjuun? Mäkin nimittäin ajattelin, että mitä jos kirjoiteltaisiin sähköpostia, mutta arvaapa, miten siinä käy, jos minä yritän kirjoitella sähköpostia? Ei käy hyvin :D Kun nimettömänä kirjoitellaan, on aika sama, mitä joku tuntematon käy väliin mussuttamaan.
1
Sopii sekin, jos ketju katkeaa jostain syystä, aloitetaan alusta :). 11
En ole kaikkia viestejä lukenut mutta voin kyllä samaistua täysin oireisiin. Olen itse kolmekymppinen muutama vuosi sitten diagnosoitu ADD (nykyään ADHD) Olisi kiva löytää tämän keskustelun kaltaista jutteluseuraa. :-D Arjessa painii kuitenkin niidne oireiden kanssa yksin, eikä kukaan ilman tarkkaavaisuushäiriötä pysty kuvittelemaan mitä se arki on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oli pakko palata tänne uudelleen. Tuntuu että meidän pitäisi jatkaa tätä juttua jossain, voitaisiin keskustella ja jakaa tuntemuksia? Mitä olette mieltä? 11
Sopisko sulle, että jatkettaisiin tähän ketjuun? Mäkin nimittäin ajattelin, että mitä jos kirjoiteltaisiin sähköpostia, mutta arvaapa, miten siinä käy, jos minä yritän kirjoitella sähköpostia? Ei käy hyvin :D Kun nimettömänä kirjoitellaan, on aika sama, mitä joku tuntematon käy väliin mussuttamaan.
1
Sopii sekin, jos ketju katkeaa jostain syystä, aloitetaan alusta :). 11
Tehdään näin! Ja me voidaan keksiä nimimerkit, niin ei tarvitse käyttää numeroita, se tuntuu pitkän päälle vähän hölmöltä :) Mä voin olla Anna-Liisa.
Nro 1, eli tästä lähtien Anna-Liisa
Hullu. Itse kärsin sairauteni aiheuttamista kivuista 24/7. Vihaan elämääni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oli pakko palata tänne uudelleen. Tuntuu että meidän pitäisi jatkaa tätä juttua jossain, voitaisiin keskustella ja jakaa tuntemuksia? Mitä olette mieltä? 11
Sopisko sulle, että jatkettaisiin tähän ketjuun? Mäkin nimittäin ajattelin, että mitä jos kirjoiteltaisiin sähköpostia, mutta arvaapa, miten siinä käy, jos minä yritän kirjoitella sähköpostia? Ei käy hyvin :D Kun nimettömänä kirjoitellaan, on aika sama, mitä joku tuntematon käy väliin mussuttamaan.
1
Sopii sekin, jos ketju katkeaa jostain syystä, aloitetaan alusta :). 11
Tehdään näin! Ja me voidaan keksiä nimimerkit, niin ei tarvitse käyttää numeroita, se tuntuu pitkän päälle vähän hölmöltä :) Mä voin olla Anna-Liisa.
Nro 1, eli tästä lähtien Anna-Liisa
Hei Anna-Liisa, hauska tutustua :D
nro 11 ja olen Emma :)
Tunnistan aloituksesta hyvin pari minullekin arkista elementtiä: se huima helpotus kun saa esim. juuri fyysisen sairauden takia sairauslomaa ja päästä tuntuu jäävän valtavasti taakkaa pois, ja toisaalta sen miten järkyttävällä tavalla joidenkin asioiden tekeminen tuntuu olevan täysin mahdotonta. Minulle pahimpia ovat monivaiheiset asiat: passin hankkiminen (ei ole henkilökorttia eikä vanhaa passia) on ollut "työlistalla" varmaan kolmen vuoden ajan.
Oikeastaan minulla on ollut aikuiselämäni aikana turvallisin ja rennoin olo varmaankin juuri palattuani ensiapupolilta pahasti murtunut käsi leikattuna ja kipsissä: edessä oli viikkokausien sairausloma ja hetken ajatusmaailma tuntui mahtavan selkeältä.
Sille laiskuus-jankuttajalle: laiskottelija nautiskelee, yrittää päästä helpolla eikä stressaa. Ap:n kuvaamalla tavalla asioita lykkäävä ihminen tuntee kirotunmoista tuskaa siitä ettei saa asioita tehtyä.
Sepä siinä kun HALUAISI saada asiat tehtyä.Helpot asiat.Muille helpot.Mutta ei.
Se(kin) mitali kaulaan kuullosti niin tutulta :o
Eikä tästä tosiaan nauti!!
On todella mukavaa lukea muiden muiden kaltaisteni kertomuksia elosta tarkkaavaisuushäiriön kanssa. Vaikka kerrottekin elämänne vaikeuksista, niin tuntuu hyvältä löytää jonkinlainen yhteys muihin, kun tuntuu kuin kertoisitte omasta elämästäni.
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan aloituksesta hyvin pari minullekin arkista elementtiä: se huima helpotus kun saa esim. juuri fyysisen sairauden takia sairauslomaa ja päästä tuntuu jäävän valtavasti taakkaa pois, ja toisaalta sen miten järkyttävällä tavalla joidenkin asioiden tekeminen tuntuu olevan täysin mahdotonta. Minulle pahimpia ovat monivaiheiset asiat: passin hankkiminen (ei ole henkilökorttia eikä vanhaa passia) on ollut "työlistalla" varmaan kolmen vuoden ajan.
Oikeastaan minulla on ollut aikuiselämäni aikana turvallisin ja rennoin olo varmaankin juuri palattuani ensiapupolilta pahasti murtunut käsi leikattuna ja kipsissä: edessä oli viikkokausien sairausloma ja hetken ajatusmaailma tuntui mahtavan selkeältä.
Sille laiskuus-jankuttajalle: laiskottelija nautiskelee, yrittää päästä helpolla eikä stressaa. Ap:n kuvaamalla tavalla asioita lykkäävä ihminen tuntee kirotunmoista tuskaa siitä ettei saa asioita tehtyä.
Erittäin hyvin kuvailtu. Tunnistan minäkin että tämän kaltainen fyysinen vammautuminen voi tehdä oikeasti turvallisen ja äärettömän helpottuneen olon. Vähän samanlainen tunne oli varmaan itsellä silloin, kun palasin synnytyslaitokselta, mulle tuli häpyluun murtuma ja olin lähes kyvytön kävelemään ensimmäisen kk. Silloin oli ihan normaalia, että ei tarvinnut mitään ihmeitä vähään aikaan, riitti kun vain imetti nukutti pesi ja vaihtoi vaippoja ja nukkui itse minkä pystyi. Äitini hoiti pääasiassa juoksevat asiat.
Emma
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan aloituksesta hyvin pari minullekin arkista elementtiä: se huima helpotus kun saa esim. juuri fyysisen sairauden takia sairauslomaa ja päästä tuntuu jäävän valtavasti taakkaa pois, ja toisaalta sen miten järkyttävällä tavalla joidenkin asioiden tekeminen tuntuu olevan täysin mahdotonta. Minulle pahimpia ovat monivaiheiset asiat: passin hankkiminen (ei ole henkilökorttia eikä vanhaa passia) on ollut "työlistalla" varmaan kolmen vuoden ajan.
Oikeastaan minulla on ollut aikuiselämäni aikana turvallisin ja rennoin olo varmaankin juuri palattuani ensiapupolilta pahasti murtunut käsi leikattuna ja kipsissä: edessä oli viikkokausien sairausloma ja hetken ajatusmaailma tuntui mahtavan selkeältä.
Sille laiskuus-jankuttajalle: laiskottelija nautiskelee, yrittää päästä helpolla eikä stressaa. Ap:n kuvaamalla tavalla asioita lykkäävä ihminen tuntee kirotunmoista tuskaa siitä ettei saa asioita tehtyä.
Minulla oli kerran töissä heikko olo ja mietin kehtaanko lähteä kotiin. Ahdisti, että olenkohan tarpeeksi kipeä, kun ehkä kuitenkin kykenisin duunailemaan vaikka huimaa ja heikottaa. Kotiin päästyäni mittasin kuumeen, joka oli jo yli 39 ja ai että sitä henkistä helpotusta, kun sai hyvällä omatunnolla jäädä pois töistä. Keuhkokuume oli silloin.
Et ole toivoton ainoastaan oikoluvussa. Taidat olla ammattilainen toivottomuudessa. Ammattilainen.