Lue keskustelun säännöt.
ADD ja se ihana tunne kun sairastuu kunnolla, jolloin saa hetken rauhan tekemättömiltä tehtäviltä.
28.10.2018 |
Ymmärtääkö kukaan tätä? Toivon, että tulisin mahdollisimman pian kipeäksi. Korkea kuume vähintään olisi toiveissa, mutta olen nykyään alkanut toivomaan jo syöpää tms., jolloin aivot saisivat pidemmän tai jopa lopullisen tauon tältä jatkuvasti päällä olevalta itsepiinalta.
Nyt esim. kroppa muistuttaa tietyistä vaivoista (jotka vaativat loppuelämän jumppakuntoutusta) satoja-tuhansia kertoja päivässä, jolloin alkaa ahdistamaan, kun pitäisi tehdä sitä, tätä ja totakin, puhumattakaan niistä ja noista. Olen nyt siirtänyt jo vuosia noita jumppia, joita pitäisi tehdä lähes päivittäin ja kropan vaivat ovat pahentuneet jo siten, että tiettyjen liikkeiden teko alkaa olla jo hankalaa. On tämä elämä hullua, kun pitää toivoa tulevansa oikein kipeäksi.
Kommentit (147)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon koko elämäni yrittänyt peitellä sitä, että en vain pysty siihen, mihin muut. Vanhempani eivät koskaan huolehtineet koulunkäynnistäni, koska isoveljeni oli kunnollinen ja hoiti hommansa itse. Mulla oli sitten usein kirjat kotona ja läksyt tekemättä, ja häpesin sitä ihan hirveästi. Siitä kai tämä salailu johtaa juurensa. En koskaan puhu kellekään, miten valtavia haasteita "normaali" elämä tuottaa, kärsin vain itsekseni. Kaikki ne kerrat, jotka olen yrittänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja olla niin kuin muutkin!
nro 1
11 jatkaa: ihan hirveää miten samaa taustaa myöten. Olen niin luullut että ei kellään toisella voi olla näin hirveä tilanne. Minkä ikäinen olet? Itse olen 36. Lapsellani on vähän samoja piirteitä, on nyt aloittanut koulun. Varmaan pääsee nopeasti tutkimuksiin jos ongelmia tulee, toisin kuin itse sinnittelin koulun läpi totaalisen alisuorittaen.
Olen 38. Mun kahdesta lapsesta nuoremmalla saattaa olla jotain oiretta, on aika vilkas. Toisaalta myös osaa keskittyä, mutta niin osaan minäkin. Koulussa varmasti alkaa näkyä, jos on jotain poikkeavaa. Vanhempi lapsi on tosi hyvä keskittymään, mutta vähän haaveilijaa on hänessäkin. Ovat poikia, joten en tiedä, voinko huokaista helpotuksesta – pojillahan keskittymiskyvyn ongelmat eivät kai useinkaan näy haaveiluna, vaan juuri ylivilkkautena?
1
Niin se useimmiten on. Mun sukulaisen poika on ADHD eikä kyllä pärjäisi ilman lääkettä.
Mulla kanssa kyky ylikeskittyä, lapseni keskittyy myös siihen mikä kiinnostaa, mutta esim. eskarista tuli palautetta, että ei yleensä kuuntele, tuntuu hälinä ympärillä häiritsevän ja annettiin vihjaus siitä että mahdollisesti koulussa puututaan. Olenkin tässä miettinyt että lähdenkö hakemaan itselleni diagnoosia ensin vai odotanko sitä että lapsi lähtee tutkittavaksi..
11
Älä pelkän eskarin palautteen vuoksi lähde, jos ei mistään muualta käy tällainen ilmi.
Meidän pojasta tehtiin ihan riiviö (vaikka ryhmässä oli huomattavasti pahempiakin tapauksia, se selvisi meille usealla eri tavalla). Nyt koulussa on saanut jatkuvasti pelkkää postiviista palautetta ja opettaja on kuitenkin sellainen, joka taatusti huomattaa asioista, jos jotakn on pielessä. Vaikuttaa oikein unelmakoululaiselta kaikin puolin. Eipä sillä, kyllä tuohon eskariin on moni muukin ollut tyytyvämätön. Moni kokee luottamuspulaa, eikä ihme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon koko elämäni yrittänyt peitellä sitä, että en vain pysty siihen, mihin muut. Vanhempani eivät koskaan huolehtineet koulunkäynnistäni, koska isoveljeni oli kunnollinen ja hoiti hommansa itse. Mulla oli sitten usein kirjat kotona ja läksyt tekemättä, ja häpesin sitä ihan hirveästi. Siitä kai tämä salailu johtaa juurensa. En koskaan puhu kellekään, miten valtavia haasteita "normaali" elämä tuottaa, kärsin vain itsekseni. Kaikki ne kerrat, jotka olen yrittänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja olla niin kuin muutkin!
nro 1
11 jatkaa: ihan hirveää miten samaa taustaa myöten. Olen niin luullut että ei kellään toisella voi olla näin hirveä tilanne. Minkä ikäinen olet? Itse olen 36. Lapsellani on vähän samoja piirteitä, on nyt aloittanut koulun. Varmaan pääsee nopeasti tutkimuksiin jos ongelmia tulee, toisin kuin itse sinnittelin koulun läpi totaalisen alisuorittaen.
Olen 38. Mun kahdesta lapsesta nuoremmalla saattaa olla jotain oiretta, on aika vilkas. Toisaalta myös osaa keskittyä, mutta niin osaan minäkin. Koulussa varmasti alkaa näkyä, jos on jotain poikkeavaa. Vanhempi lapsi on tosi hyvä keskittymään, mutta vähän haaveilijaa on hänessäkin. Ovat poikia, joten en tiedä, voinko huokaista helpotuksesta – pojillahan keskittymiskyvyn ongelmat eivät kai useinkaan näy haaveiluna, vaan juuri ylivilkkautena?
1
Niin se useimmiten on. Mun sukulaisen poika on ADHD eikä kyllä pärjäisi ilman lääkettä.
Mulla kanssa kyky ylikeskittyä, lapseni keskittyy myös siihen mikä kiinnostaa, mutta esim. eskarista tuli palautetta, että ei yleensä kuuntele, tuntuu hälinä ympärillä häiritsevän ja annettiin vihjaus siitä että mahdollisesti koulussa puututaan. Olenkin tässä miettinyt että lähdenkö hakemaan itselleni diagnoosia ensin vai odotanko sitä että lapsi lähtee tutkittavaksi..
11Älä pelkän eskarin palautteen vuoksi lähde, jos ei mistään muualta käy tällainen ilmi.
Meidän pojasta tehtiin ihan riiviö (vaikka ryhmässä oli huomattavasti pahempiakin tapauksia, se selvisi meille usealla eri tavalla). Nyt koulussa on saanut jatkuvasti pelkkää postiviista palautetta ja opettaja on kuitenkin sellainen, joka taatusti huomattaa asioista, jos jotakn on pielessä. Vaikuttaa oikein unelmakoululaiselta kaikin puolin. Eipä sillä, kyllä tuohon eskariin on moni muukin ollut tyytyvämätön. Moni kokee luottamuspulaa, eikä ihme.
Ja lisään vielä sen, että toki se eskarin palaute laittoi heti mietteliääksi ja aloin selvittämään että onko muilla sama mielipide, esim harrastuksen opettajalla ja muissa ryhmissä, joissa poika kävi. Kaikki sanoivat, että on hyvä keskittymään ja yhteistyökykyinen. Se rauhoitti. Hanki siis useampi mielipide ennen tutkimuksia.
Tuo nimimerkin merkityksen tajuaminen on kyllä suuri asia.
T dina
Vierailija kirjoitti:
Minä olen masentunut, ahdistushöiriöinen ADD. Kaksi ensimmäistä on diagnosoituja, viimeistä epäilen itse.
Elämäni on hyvin rutiininomaista, mutta äärimmäisen tylsää. Minulla on perhe, mutta ei työtä (ei edes koulutusta), ei ystäviä, ei mitään. Olen suurimman osan ajasta kotona. Osittain siksi, että mihin minä työkyvyttömyyseläkkeen saanut luuseri edes menisin, ja osittain siksi, etten halua enää liikkua ihmisten ilmoilla sen enempää kuin on pakko. Elän oikeastaan lasteni kautta, jos elän. Se ei haittaa, ei tunnu oudolta olla neuvolassa tai vanhempainillassa tai puiston laidalla (tai tuntuu, mutta tunne on helppo niellä). Kaikkialla muulla minulla on olo, että en saisi olla siellä. Elämä, aikuisten elämä, on normaaleille, hyville ihmisille. Niille, jotka osaavat asioita, saavat asioita tehtyä, jotka pitävät lupauksensa jne. Minä en ole normaali, vaan paljon huonompi kuin muut. Minä en kuulu tänne.
Kotona on ihan siistiä. Kotini on pyhäkköni. Luen Hesaria (selaillen, mutta luen kuitenkin), selaan keskustelupalstoja, katson dokumentteja, siivoan, teen ruokaa, pesen pyykkiä, tarkistan läksyt, yritän kasvattaa.
Teen kaikkeni, että en siirtäisi tätä tällaisenaan lapsiini. Vaikka tiedän kyllä, että en ole paras vaihtoehto äidiksi, tiedän myös sen, että masennukseni ei koska muita: muut pystyvät, muilla on mahdollisuuksia. Katkeruuteni peitän viimeiseen asti, vaikka välillä ote lipsuu. On niin energiaa kuluttavaa peittää omat virheensä, näytellä normaalia, pelätä tulevaa ja muistaa, että se opiskelu on tekemättä ja hammaslääkäriin en pääse kun pelkään niin hel******, ja pitäisi liikkua ja pitäisi opiskella.
En edes jaksa lukea omaa tekstiäni. Luultavasti se on sekava ja päätön. Mutta sen kerron vielä, että lapsuuteni oli kamala, täynnä hylkäämiskokemuksia ja turvattomuutta. Jos minulla oli jo geneettinen alttius olla tällainen, ei kokemani asiat ainakaan ole auttaneet. Omaa ajatteluani leimaa pohjaton huonommuuden tunne ja arvottomuus ja häpeä. Kukaan ei ehkä usko kun sanon, että en näe tätä kenessäkään muussa ja lapsillenikin olen aina puhunut, että maailma on avoin ja unelmat taistelun arvoisia.
Ymmärrän sinua, mutta sinun ei tarvitse tyytyä tällaiseen elämään, jos sinulla on kuitenkin palo päästä mukaan yhteiskuntaan muullakin tavalla kuin vain vanhemman roolissa (joka tulee muuttumaan jossain vaiheessa kun lapset aikuistuvat). Voisitko kokeilla pieniä askelia? Eaimerkiksi jotain rauhallista vapaaehtoistyötä tai harrastusta, joka ei kuormittaisi, mutta saisi jotain säännöllisyyttä elämään ja ehkäpä tärkeitä ihmiskontakteja ja kehittää taitojasi ihan kaikessa rauhassa, ilman syyllisyyttä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon koko elämäni yrittänyt peitellä sitä, että en vain pysty siihen, mihin muut. Vanhempani eivät koskaan huolehtineet koulunkäynnistäni, koska isoveljeni oli kunnollinen ja hoiti hommansa itse. Mulla oli sitten usein kirjat kotona ja läksyt tekemättä, ja häpesin sitä ihan hirveästi. Siitä kai tämä salailu johtaa juurensa. En koskaan puhu kellekään, miten valtavia haasteita "normaali" elämä tuottaa, kärsin vain itsekseni. Kaikki ne kerrat, jotka olen yrittänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja olla niin kuin muutkin!
nro 1
11 jatkaa: ihan hirveää miten samaa taustaa myöten. Olen niin luullut että ei kellään toisella voi olla näin hirveä tilanne. Minkä ikäinen olet? Itse olen 36. Lapsellani on vähän samoja piirteitä, on nyt aloittanut koulun. Varmaan pääsee nopeasti tutkimuksiin jos ongelmia tulee, toisin kuin itse sinnittelin koulun läpi totaalisen alisuorittaen.
Olen 38. Mun kahdesta lapsesta nuoremmalla saattaa olla jotain oiretta, on aika vilkas. Toisaalta myös osaa keskittyä, mutta niin osaan minäkin. Koulussa varmasti alkaa näkyä, jos on jotain poikkeavaa. Vanhempi lapsi on tosi hyvä keskittymään, mutta vähän haaveilijaa on hänessäkin. Ovat poikia, joten en tiedä, voinko huokaista helpotuksesta – pojillahan keskittymiskyvyn ongelmat eivät kai useinkaan näy haaveiluna, vaan juuri ylivilkkautena?
1
Niin se useimmiten on. Mun sukulaisen poika on ADHD eikä kyllä pärjäisi ilman lääkettä.
Mulla kanssa kyky ylikeskittyä, lapseni keskittyy myös siihen mikä kiinnostaa, mutta esim. eskarista tuli palautetta, että ei yleensä kuuntele, tuntuu hälinä ympärillä häiritsevän ja annettiin vihjaus siitä että mahdollisesti koulussa puututaan. Olenkin tässä miettinyt että lähdenkö hakemaan itselleni diagnoosia ensin vai odotanko sitä että lapsi lähtee tutkittavaksi..
11Älä pelkän eskarin palautteen vuoksi lähde, jos ei mistään muualta käy tällainen ilmi.
Meidän pojasta tehtiin ihan riiviö (vaikka ryhmässä oli huomattavasti pahempiakin tapauksia, se selvisi meille usealla eri tavalla). Nyt koulussa on saanut jatkuvasti pelkkää postiviista palautetta ja opettaja on kuitenkin sellainen, joka taatusti huomattaa asioista, jos jotakn on pielessä. Vaikuttaa oikein unelmakoululaiselta kaikin puolin. Eipä sillä, kyllä tuohon eskariin on moni muukin ollut tyytyvämätön. Moni kokee luottamuspulaa, eikä ihme.Ja lisään vielä sen, että toki se eskarin palaute laittoi heti mietteliääksi ja aloin selvittämään että onko muilla sama mielipide, esim harrastuksen opettajalla ja muissa ryhmissä, joissa poika kävi. Kaikki sanoivat, että on hyvä keskittymään ja yhteistyökykyinen. Se rauhoitti. Hanki siis useampi mielipide ennen tutkimuksia.
Nyt syksyllä tosiaan on vasta koulu alkanut lapsella, eikä ole vielä tullut mitään viestiä että epäilyjä olisi. Kuitenkin itse aika vahvasti epäilen, hänessä on samoja piirteitä kuin itsessäni on höystettynä vilkkaudella, hän ihan käveleekin usein sillä tavalla kotona että sinkoilee seiniin kun ei viitsi katsoa eteensä ja sählää. Keskittyy hyvin siihen mistä pitää esim. piirtäminen tai väritys mutta häiritä ei saa tai hermostuu. Koulussa on ollut nyt jo melkein joka vko tukiopetuksessa tai tekemässä tehtäviä joita ei ole ehtinyt tehdä. Kokee koulussa keskittymisen vaikeaksi ja sitä vielä häiritsee omien sanojensa mukaan luokalla istuva pari jonka kanssa ei tule juttuun. Emma
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moni häiriö on normaalia , vaikka tohtori haluis lausua muuta koska saa työstä tai "duunista" rahaa.
on todella helpottavaa lukea muidenkin kaltaistensa kokemuksia ja ajatuksia. Sehän tässä juuri on, ettei ihan hirveästi jaksa tietämättömien kanssa keskustella asiasta, koska tulee juuri näitä kommentteja, että kaikkihan ovat tuollaisia ja päätät vaan niin kyllä se siitä.
Minä en olisi koskaan valmistunut yliopistosta ilman vanhempieni tukea. Äitini lopulta pakotti minut tekemään graduni loppuun, istui samassa huoneessa ja vahti etten tee muuta. Oli kuulkaas tuskaista! Opiskelu muutoin oli helppoa, muistin yhden illan lukemisella prujut ja kirjat lähes ulkoa. Esseet ym kirjoitin yhdessä hujauksessa. Arvosanat olivat kiitettäviä. Gradussa tökki se, että kun olin lukenut kirjat, niin aloin kyllästyä samasta aiheesta jappasuun ja keksin koko ajan muuta puuhaa. Tai en keksinyt, löysin itseni tekemästä kaikkea muuta. Kuten puhdistamasta hammasharjalla ja topsilla keittiölaattojen saumoja, jotka eivät olleet häirinneet 5 vuoteen...
Oikeastaan olen kaikkeen pääni sisäiseen sekasotkuun nähden pärjännyt elämässäni ihan hyvin. Lapset muuttivat kuitenkin kaiken. Yhtäkkiä en enää voinutkaan valvoa öitä ja tuijottaa päivällä loputtomasti seinää haaveissani. Piti olla rutiinit. Piti olla sääntöjä. Piti löytää balanssi. Minun toimestani! No eihän siitä mitään ole tullut. Mies on kyllä apuna mut töissä ja tukiverkko löytyy, mutta ilman niitä olisimme varmaan lastensuojelun asiakkaita. Siis minulla on arkisten asioiden hoitaminen ihan mahdotonta. Neuvola-ajat unohtuu, adhd-lapsen terapiat, jos meillä ei ole menoa olen lasten kanssa pyjamissa koko päivän tai saatan huomata viideltä ip, että aamupuuroon jälkeen ei ole syöty mitään... nämähän ei ole mitenkään vakavia laiminlyöntejä, mutta neuvolan tehopakkaushoitsu ei millään ymmärtänyt miten aikuinen ihminen ei voi muistaa ruoka-aikaa. No mulla on ikäni ollut syömishäiriö, syön joko liian vähän tai liikaa. En tunne välttämättä nälkää pariin vuorokauteen, jos on mielekästä tekemistä.
Töissä olen pärjännyt hyvin, koska tykkään tehdä paljon asioita yhtä aikaa ja tiukat DL:t saa mut syttymään. Olen elementissäni silloin. Kotona sit päinvastoin.
50
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kirjoitan kaiken näköjään pitkänä vuodatuksensa... lapset huutaa taustalla ja on vaikea tiivistää ajatuksia. Yllättävää ;) t.50
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitan kaiken näköjään pitkänä vuodatuksensa... lapset huutaa taustalla ja on vaikea tiivistää ajatuksia. Yllättävää ;) t.50
No, meidän keskuudessa ei tällaisista tuomita. Ymmärrämme kyllä toisiamme, liiankin hyvin.
Aadeedee33
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
on todella helpottavaa lukea muidenkin kaltaistensa kokemuksia ja ajatuksia. Sehän tässä juuri on, ettei ihan hirveästi jaksa tietämättömien kanssa keskustella asiasta, koska tulee juuri näitä kommentteja, että kaikkihan ovat tuollaisia ja päätät vaan niin kyllä se siitä.
Minä en olisi koskaan valmistunut yliopistosta ilman vanhempieni tukea. Äitini lopulta pakotti minut tekemään graduni loppuun, istui samassa huoneessa ja vahti etten tee muuta. Oli kuulkaas tuskaista! Opiskelu muutoin oli helppoa, muistin yhden illan lukemisella prujut ja kirjat lähes ulkoa. Esseet ym kirjoitin yhdessä hujauksessa. Arvosanat olivat kiitettäviä. Gradussa tökki se, että kun olin lukenut kirjat, niin aloin kyllästyä samasta aiheesta jappasuun ja keksin koko ajan muuta puuhaa. Tai en keksinyt, löysin itseni tekemästä kaikkea muuta. Kuten puhdistamasta hammasharjalla ja topsilla keittiölaattojen saumoja, jotka eivät olleet häirinneet 5 vuoteen...
Oikeastaan olen kaikkeen pääni sisäiseen sekasotkuun nähden pärjännyt elämässäni ihan hyvin. Lapset muuttivat kuitenkin kaiken. Yhtäkkiä en enää voinutkaan valvoa öitä ja tuijottaa päivällä loputtomasti seinää haaveissani. Piti olla rutiinit. Piti olla sääntöjä. Piti löytää balanssi. Minun toimestani! No eihän siitä mitään ole tullut. Mies on kyllä apuna mut töissä ja tukiverkko löytyy, mutta ilman niitä olisimme varmaan lastensuojelun asiakkaita. Siis minulla on arkisten asioiden hoitaminen ihan mahdotonta. Neuvola-ajat unohtuu, adhd-lapsen terapiat, jos meillä ei ole menoa olen lasten kanssa pyjamissa koko päivän tai saatan huomata viideltä ip, että aamupuuroon jälkeen ei ole syöty mitään... nämähän ei ole mitenkään vakavia laiminlyöntejä, mutta neuvolan tehopakkaushoitsu ei millään ymmärtänyt miten aikuinen ihminen ei voi muistaa ruoka-aikaa. No mulla on ikäni ollut syömishäiriö, syön joko liian vähän tai liikaa. En tunne välttämättä nälkää pariin vuorokauteen, jos on mielekästä tekemistä.
Töissä olen pärjännyt hyvin, koska tykkään tehdä paljon asioita yhtä aikaa ja tiukat DL:t saa mut syttymään. Olen elementissäni silloin. Kotona sit päinvastoin.
50
Voi, se on niin tätä. En itsekään selviytyisi ilman vanhempani apua. Se tuntuu ehkä pahimmalta tässä, elämä riippuu ikään kuin toisen ihmisen varassa. Ruokaa lapsi saa ja hyvän hoidon ja on kavereita, mutta mulla ongelma on minkä tahansa ulos lähtemisen vaikeus liittyen energian puutteeseen ja just siihen päänsisäiseen sekamelskaan. Kauppa-asiat, kaikki menot on tuskan takana (kuten aiemminkin sanoin en tiedä onko miten pitkälle myös muuta sairautta tai masennusta mutta lähtemisen vaikeus on ollut aina enemmän tai vähemmän). Nykyään useimmiten hankinnat teen netistä sohvalta käsin.
Olen tämän toiminnan kyvyttömyyteni takia jopa miettinyt niinkin ääripäähän että lapsella olisi parempi jossain normaali perheessä, ihan kauhea edes sanoa tätä tai kirjoittaa ;((. En tiedä miten kauan pää kestää tätä jos mikään ei muutu.
Mun vanhemmat ei osanneet/välittäneet kannustaa tai nähdä potentiaaliani, joten jäin ajelehtimaan jo ennen kuin yläaste loppui ja sairastuin. Meillä oli perheessä vaikeaa kun olimme sisarusteni kanssa juuri kriittisessä iässä, isä sairastui sekä henkisesti että muutenkin ja laman takia meni yritys nurin, jouduttiin pienen kylän silmätikuksi. Ja vaikka mitä, mutta en niitä avaa tässä ettei tule liian tunnistettavaa. Emma
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitan kaiken näköjään pitkänä vuodatuksensa... lapset huutaa taustalla ja on vaikea tiivistää ajatuksia. Yllättävää ;) t.50
No, meidän keskuudessa ei tällaisista tuomita. Ymmärrämme kyllä toisiamme, liiankin hyvin.
Aadeedee33
Kiitos ymmärryksestä! :) Olen tässä yrittänyt miettiä nimeä, jonka muistaisin jatkossakin. Niinpä olen jatkossa Nancy / 50
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen masentunut, ahdistushöiriöinen ADD. Kaksi ensimmäistä on diagnosoituja, viimeistä epäilen itse.
Elämäni on hyvin rutiininomaista, mutta äärimmäisen tylsää. Minulla on perhe, mutta ei työtä (ei edes koulutusta), ei ystäviä, ei mitään. Olen suurimman osan ajasta kotona. Osittain siksi, että mihin minä työkyvyttömyyseläkkeen saanut luuseri edes menisin, ja osittain siksi, etten halua enää liikkua ihmisten ilmoilla sen enempää kuin on pakko. Elän oikeastaan lasteni kautta, jos elän. Se ei haittaa, ei tunnu oudolta olla neuvolassa tai vanhempainillassa tai puiston laidalla (tai tuntuu, mutta tunne on helppo niellä). Kaikkialla muulla minulla on olo, että en saisi olla siellä. Elämä, aikuisten elämä, on normaaleille, hyville ihmisille. Niille, jotka osaavat asioita, saavat asioita tehtyä, jotka pitävät lupauksensa jne. Minä en ole normaali, vaan paljon huonompi kuin muut. Minä en kuulu tänne.
Kotona on ihan siistiä. Kotini on pyhäkköni. Luen Hesaria (selaillen, mutta luen kuitenkin), selaan keskustelupalstoja, katson dokumentteja, siivoan, teen ruokaa, pesen pyykkiä, tarkistan läksyt, yritän kasvattaa.
Teen kaikkeni, että en siirtäisi tätä tällaisenaan lapsiini. Vaikka tiedän kyllä, että en ole paras vaihtoehto äidiksi, tiedän myös sen, että masennukseni ei koska muita: muut pystyvät, muilla on mahdollisuuksia. Katkeruuteni peitän viimeiseen asti, vaikka välillä ote lipsuu. On niin energiaa kuluttavaa peittää omat virheensä, näytellä normaalia, pelätä tulevaa ja muistaa, että se opiskelu on tekemättä ja hammaslääkäriin en pääse kun pelkään niin hel******, ja pitäisi liikkua ja pitäisi opiskella.
En edes jaksa lukea omaa tekstiäni. Luultavasti se on sekava ja päätön. Mutta sen kerron vielä, että lapsuuteni oli kamala, täynnä hylkäämiskokemuksia ja turvattomuutta. Jos minulla oli jo geneettinen alttius olla tällainen, ei kokemani asiat ainakaan ole auttaneet. Omaa ajatteluani leimaa pohjaton huonommuuden tunne ja arvottomuus ja häpeä. Kukaan ei ehkä usko kun sanon, että en näe tätä kenessäkään muussa ja lapsillenikin olen aina puhunut, että maailma on avoin ja unelmat taistelun arvoisia.
Huh! Olipas aavemaista lukea kirjoituksesi. Ihankuin joku olisi käynyt vakoilemassa pääni sisällä ja kirjoittanut tänne. Niin identtiseltä vaikutat kertomasi perusteella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen masentunut, ahdistushöiriöinen ADD. Kaksi ensimmäistä on diagnosoituja, viimeistä epäilen itse.
Elämäni on hyvin rutiininomaista, mutta äärimmäisen tylsää. Minulla on perhe, mutta ei työtä (ei edes koulutusta), ei ystäviä, ei mitään. Olen suurimman osan ajasta kotona. Osittain siksi, että mihin minä työkyvyttömyyseläkkeen saanut luuseri edes menisin, ja osittain siksi, etten halua enää liikkua ihmisten ilmoilla sen enempää kuin on pakko. Elän oikeastaan lasteni kautta, jos elän. Se ei haittaa, ei tunnu oudolta olla neuvolassa tai vanhempainillassa tai puiston laidalla (tai tuntuu, mutta tunne on helppo niellä). Kaikkialla muulla minulla on olo, että en saisi olla siellä. Elämä, aikuisten elämä, on normaaleille, hyville ihmisille. Niille, jotka osaavat asioita, saavat asioita tehtyä, jotka pitävät lupauksensa jne. Minä en ole normaali, vaan paljon huonompi kuin muut. Minä en kuulu tänne.
Kotona on ihan siistiä. Kotini on pyhäkköni. Luen Hesaria (selaillen, mutta luen kuitenkin), selaan keskustelupalstoja, katson dokumentteja, siivoan, teen ruokaa, pesen pyykkiä, tarkistan läksyt, yritän kasvattaa.
Teen kaikkeni, että en siirtäisi tätä tällaisenaan lapsiini. Vaikka tiedän kyllä, että en ole paras vaihtoehto äidiksi, tiedän myös sen, että masennukseni ei koska muita: muut pystyvät, muilla on mahdollisuuksia. Katkeruuteni peitän viimeiseen asti, vaikka välillä ote lipsuu. On niin energiaa kuluttavaa peittää omat virheensä, näytellä normaalia, pelätä tulevaa ja muistaa, että se opiskelu on tekemättä ja hammaslääkäriin en pääse kun pelkään niin hel******, ja pitäisi liikkua ja pitäisi opiskella.
En edes jaksa lukea omaa tekstiäni. Luultavasti se on sekava ja päätön. Mutta sen kerron vielä, että lapsuuteni oli kamala, täynnä hylkäämiskokemuksia ja turvattomuutta. Jos minulla oli jo geneettinen alttius olla tällainen, ei kokemani asiat ainakaan ole auttaneet. Omaa ajatteluani leimaa pohjaton huonommuuden tunne ja arvottomuus ja häpeä. Kukaan ei ehkä usko kun sanon, että en näe tätä kenessäkään muussa ja lapsillenikin olen aina puhunut, että maailma on avoin ja unelmat taistelun arvoisia.
Huh! Olipas aavemaista lukea kirjoituksesi. Ihankuin joku olisi käynyt vakoilemassa pääni sisällä ja kirjoittanut tänne. Niin identtiseltä vaikutat kertomasi perusteella.
Oliko? Outoa, että joku todella ajattelee samoin. Johan ehdin saada vastauksia, etten kuulu tähän ketjuun oireideni perusteella. Niin kovin tuttua! En kuulu joukkoon koskaan. Aina jostain jotain puuttuu tai on liikaa, joten jään ulkopuolelle.
Sinusta olisi kiva kuulla lisää. Mitä sinä ajattelet maailmasta?
Millainen sinun arkesi on?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen masentunut, ahdistushöiriöinen ADD. Kaksi ensimmäistä on diagnosoituja, viimeistä epäilen itse.
Elämäni on hyvin rutiininomaista, mutta äärimmäisen tylsää. Minulla on perhe, mutta ei työtä (ei edes koulutusta), ei ystäviä, ei mitään. Olen suurimman osan ajasta kotona. Osittain siksi, että mihin minä työkyvyttömyyseläkkeen saanut luuseri edes menisin, ja osittain siksi, etten halua enää liikkua ihmisten ilmoilla sen enempää kuin on pakko. Elän oikeastaan lasteni kautta, jos elän. Se ei haittaa, ei tunnu oudolta olla neuvolassa tai vanhempainillassa tai puiston laidalla (tai tuntuu, mutta tunne on helppo niellä). Kaikkialla muulla minulla on olo, että en saisi olla siellä. Elämä, aikuisten elämä, on normaaleille, hyville ihmisille. Niille, jotka osaavat asioita, saavat asioita tehtyä, jotka pitävät lupauksensa jne. Minä en ole normaali, vaan paljon huonompi kuin muut. Minä en kuulu tänne.
Kotona on ihan siistiä. Kotini on pyhäkköni. Luen Hesaria (selaillen, mutta luen kuitenkin), selaan keskustelupalstoja, katson dokumentteja, siivoan, teen ruokaa, pesen pyykkiä, tarkistan läksyt, yritän kasvattaa.
Teen kaikkeni, että en siirtäisi tätä tällaisenaan lapsiini. Vaikka tiedän kyllä, että en ole paras vaihtoehto äidiksi, tiedän myös sen, että masennukseni ei koska muita: muut pystyvät, muilla on mahdollisuuksia. Katkeruuteni peitän viimeiseen asti, vaikka välillä ote lipsuu. On niin energiaa kuluttavaa peittää omat virheensä, näytellä normaalia, pelätä tulevaa ja muistaa, että se opiskelu on tekemättä ja hammaslääkäriin en pääse kun pelkään niin hel******, ja pitäisi liikkua ja pitäisi opiskella.
En edes jaksa lukea omaa tekstiäni. Luultavasti se on sekava ja päätön. Mutta sen kerron vielä, että lapsuuteni oli kamala, täynnä hylkäämiskokemuksia ja turvattomuutta. Jos minulla oli jo geneettinen alttius olla tällainen, ei kokemani asiat ainakaan ole auttaneet. Omaa ajatteluani leimaa pohjaton huonommuuden tunne ja arvottomuus ja häpeä. Kukaan ei ehkä usko kun sanon, että en näe tätä kenessäkään muussa ja lapsillenikin olen aina puhunut, että maailma on avoin ja unelmat taistelun arvoisia.
Huh! Olipas aavemaista lukea kirjoituksesi. Ihankuin joku olisi käynyt vakoilemassa pääni sisällä ja kirjoittanut tänne. Niin identtiseltä vaikutat kertomasi perusteella.
Oliko? Outoa, että joku todella ajattelee samoin. Johan ehdin saada vastauksia, etten kuulu tähän ketjuun oireideni perusteella. Niin kovin tuttua! En kuulu joukkoon koskaan. Aina jostain jotain puuttuu tai on liikaa, joten jään ulkopuolelle.
Sinusta olisi kiva kuulla lisää. Mitä sinä ajattelet maailmasta?
Millainen sinun arkesi on?
Pakko kommentoida tähän, että en nyt kyllä ymmärrä mikä olisi niin että et ”kuulu joukkoon”. Kuulostaa hyvin paljon sinunkin tuntemukset omiltani, ihan samankaltaisten huonommuuden ja häpeän kanssa taistelen ja silti koitan kuitenkn luoda lapseeni sitä uskoa että hän voi saavuttaa mitä vain kun tarpeeksi uskoo itseensä.
Mielestäni add/adhd, masennus, ahdistuneisuushäiriö usein ikään kuin linkittyy, ei asiat ole mustavalkoisia. Masennus ja ahdistus on seuraus jostakin.
Emma
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittaja, jos olet siellä, kerro lisää elämästäsi. Miten sait diagnoosin?
viestien nro 1 ja 2 kirjoittaja
Eipä ole diagnoosia, mutta sisaruksellani on ja minä olen meistä selkeämpi tapaus. Harmi vaan, että sain tietää sisarukseni saamasta diagnoosista vasta jokin aika sitten ja olen ehtinyt elämään jo pitkään päihdeelämää ja en taida koskaan pystyä olemaan tarpeeksi kauan selvinpäin, että minut saataisiin diagnosoitua. Päihteidenkäytön lopettaminen onnistuu kyllä helposti, mutta tällöin ei mene kauaa, kun alan murtua tarkkaavaisuusoireiden edessä ja en halua enää koskaan kokea uudelleen sitä, kun henkinen murtuminen tekee minut psykoottiseksi. Elän toisinsanoen ansassa. En kestä enää oireita ilman lääkkeitä (tällä hetkellä siis helpotan oloa päihteillä), mutta en saa lääkkeitä ennen diagnoosia, kun se vaatisi selvinpäin oloa ja henkisen murtumisen ja mahdollisen psykoosin. Elämäni on lähes turhaa. Vain läheisten tunteiden huomioiminen saa minut olemaan tekemättä itsaria.
Ap
Olen nyt hieman ilkeä mutta kuullostaa töysin itse keksityltä ongelmalta. Et edes yritä.
Useinhan on niin, että moni ahdistuneisuus ja masennusdiagnoosin saaneista on todella oikeasti add/adhd-tapaus. Nepsydiagnoosia ei vain ole yhtä helppo saada, joten se jää helposti diagnosoimatta. Sekin vaihtelee, kuinka vakavia yksilölliset oireet ovat. Hypokohtaukset ja arjen sujumattomuus ovat yleisimpiä tunnusmerkkejä ja niitä on esiintynyt lapsuudesta asti. Jumittaa, haaveilee, on haasteita hieno/karkeamotoriikassa, elämänhallinnassa, aistisäätelyssä ja huomattavaa epätasaisuutta kykyprofiilissa... Sitten tavallaan on perää siinäkin, että vaikeat lapsuuskokemukset ja laiminlyönnit aiheuttavat saman kaltaisia oireita. Yleensä kuitenkin varsinainen add/adhd tulee tavalla tai toisella ilmi jo vauvana aistipuolen ja motoriikan saralla. Omasta lapsesta tiesin jo 6kk iässä, ettei ole ihan normivauva: oli huomattavan lahjakas ja kyvykäs älyllisesti ja sitten ikätasoonsa nähden selvästi heikompi hienomotoriikassa ja aistisäätelyssä. Nämä vielä korostuivat kasvun myötä.
Tuli myös mieleen, että miten teillä muilla on vaikuttanut add sosiaalisiin suhteisiin? Olen huomannut, etten kaipaa välttämättä paljoa ihmissuhteita, vaikka olenkin ihan sosiaalinen luonne. Ahdistun ripustautuvista ihmisistä ja suhteista, joissa pitää olla liian paljon yhteyksissä enkä jaksa myöskään kevytsuhteita, sellaisia joissa ei koskaan yritetäkään mennä pintaa syvemmälle. Vaistoan aika helposti onko ihminen ”sopiva mun pirtaan”. Lisäksi minulla on pieni auktoriteettiongelma ollut aina. Minulle status ei merkkaa mitään, jos ihminen osoittautuu tör pöksi. Olen aina hämmästynyt, kun suurin osa ihmisistä on ihan vautsivau jos joku on vaikkapa lääkäri, pappi tai johtaja ja sitä sitten nuoleskellaan edessä ja haukutaan selän takana. Minä en ole koskaan jaksanut mielistellä ketään vaan ennemminkin ”kunnioitan auktoriteettiasi vain, jos sinä kunnioitat minua”. Olen kokenut välillä tämän piirteen ongelmalliseksi, sillä maailmahan ei todellakaan ole mustavalkoisen oikeudenmukainen siinä, että hyvät tyypit olisivat vallassa. Itselleni en valtaa kaipaa, hukkaisin sen kuitenkin... mut haluaisin, että vallassa olisi tyypit, jotka valtaa käyttäisivät oikein eikä pelkästään oman edun tavoitteluun. Tehän tiedätte.
Nancy
Perustakaa faceen salainen ryhmä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittaja, jos olet siellä, kerro lisää elämästäsi. Miten sait diagnoosin?
viestien nro 1 ja 2 kirjoittaja
Eipä ole diagnoosia, mutta sisaruksellani on ja minä olen meistä selkeämpi tapaus. Harmi vaan, että sain tietää sisarukseni saamasta diagnoosista vasta jokin aika sitten ja olen ehtinyt elämään jo pitkään päihdeelämää ja en taida koskaan pystyä olemaan tarpeeksi kauan selvinpäin, että minut saataisiin diagnosoitua. Päihteidenkäytön lopettaminen onnistuu kyllä helposti, mutta tällöin ei mene kauaa, kun alan murtua tarkkaavaisuusoireiden edessä ja en halua enää koskaan kokea uudelleen sitä, kun henkinen murtuminen tekee minut psykoottiseksi. Elän toisinsanoen ansassa. En kestä enää oireita ilman lääkkeitä (tällä hetkellä siis helpotan oloa päihteillä), mutta en saa lääkkeitä ennen diagnoosia, kun se vaatisi selvinpäin oloa ja henkisen murtumisen ja mahdollisen psykoosin. Elämäni on lähes turhaa. Vain läheisten tunteiden huomioiminen saa minut olemaan tekemättä itsaria.
Ap
Olen nyt hieman ilkeä mutta kuullostaa töysin itse keksityltä ongelmalta. Et edes yritä.
Olen nyt hieman ilkeä, mutta kuulostaa siltä, ettei sinun kannattaisi tuhlata enempää aikaa tämän aiheen parissa. Tuskin tulet hullua hurskaammaksi. Sinun ei edes kannata yrittää ymmärtää.
Vierailija kirjoitti:
Useinhan on niin, että moni ahdistuneisuus ja masennusdiagnoosin saaneista on todella oikeasti add/adhd-tapaus. Nepsydiagnoosia ei vain ole yhtä helppo saada, joten se jää helposti diagnosoimatta. Sekin vaihtelee, kuinka vakavia yksilölliset oireet ovat. Hypokohtaukset ja arjen sujumattomuus ovat yleisimpiä tunnusmerkkejä ja niitä on esiintynyt lapsuudesta asti. Jumittaa, haaveilee, on haasteita hieno/karkeamotoriikassa, elämänhallinnassa, aistisäätelyssä ja huomattavaa epätasaisuutta kykyprofiilissa... Sitten tavallaan on perää siinäkin, että vaikeat lapsuuskokemukset ja laiminlyönnit aiheuttavat saman kaltaisia oireita. Yleensä kuitenkin varsinainen add/adhd tulee tavalla tai toisella ilmi jo vauvana aistipuolen ja motoriikan saralla. Omasta lapsesta tiesin jo 6kk iässä, ettei ole ihan normivauva: oli huomattavan lahjakas ja kyvykäs älyllisesti ja sitten ikätasoonsa nähden selvästi heikompi hienomotoriikassa ja aistisäätelyssä. Nämä vielä korostuivat kasvun myötä.
Tuli myös mieleen, että miten teillä muilla on vaikuttanut add sosiaalisiin suhteisiin? Olen huomannut, etten kaipaa välttämättä paljoa ihmissuhteita, vaikka olenkin ihan sosiaalinen luonne. Ahdistun ripustautuvista ihmisistä ja suhteista, joissa pitää olla liian paljon yhteyksissä enkä jaksa myöskään kevytsuhteita, sellaisia joissa ei koskaan yritetäkään mennä pintaa syvemmälle. Vaistoan aika helposti onko ihminen ”sopiva mun pirtaan”. Lisäksi minulla on pieni auktoriteettiongelma ollut aina. Minulle status ei merkkaa mitään, jos ihminen osoittautuu tör pöksi. Olen aina hämmästynyt, kun suurin osa ihmisistä on ihan vautsivau jos joku on vaikkapa lääkäri, pappi tai johtaja ja sitä sitten nuoleskellaan edessä ja haukutaan selän takana. Minä en ole koskaan jaksanut mielistellä ketään vaan ennemminkin ”kunnioitan auktoriteettiasi vain, jos sinä kunnioitat minua”. Olen kokenut välillä tämän piirteen ongelmalliseksi, sillä maailmahan ei todellakaan ole mustavalkoisen oikeudenmukainen siinä, että hyvät tyypit olisivat vallassa. Itselleni en valtaa kaipaa, hukkaisin sen kuitenkin... mut haluaisin, että vallassa olisi tyypit, jotka valtaa käyttäisivät oikein eikä pelkästään oman edun tavoitteluun. Tehän tiedätte.
Nancy
Olen kiitollinen että te puette sanoiksi näitä asioita. En minäkään päästä lähelle kovinkaan helposti, olen sosiaalinen mutta en kaipaa paljon seuraa, voin olla yksin melko paljon ahdistumatta siitä. Voin upota omiin ajatuksiin enkä tylsisty vaikka en mene ja tule jatkuvasti. Negatiiviset kokemukset ihmisistä on lisännyt vetäytymistä kyllä, aika rankkojakin juttuja on. En myöskään arvosta ihmisiä tittelin vuoksi. Katson ihmistä ensin ihmisenä ja teen sitten johtopäätökset. Ihmettelen minäkin tätä, että lääkäreitä ym katsotaan automaattisesti ylöspäin. Emma
Ai niin ja mullakin on ollut listalla henkilökortin uusiminen jo ehkä pari vuotta...
Emma