ADD ja se ihana tunne kun sairastuu kunnolla, jolloin saa hetken rauhan tekemättömiltä tehtäviltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon jo vuosia epäillyt, että mulla olis ADD, ja tuo kuulostaa niin mun elämältä, ettei ole tosikaan. Koko ajan painaa joku asia, jota en ole tehnyt, ja se on halvauttavaa. Nyt aivan hirveä ahdistus siitä, että en saa kämppää koskaan järjestykseen, kahlaan polvia myöten tavarassa, eikä kukaan muu yritä tehdä mitään järjestyksen eteen.

Ai kauheaa onko tämäkin minun kynästä??

T.11 😰😢☹️

Niinpä, me ei olla ainoita. Aloittajalle kiitos, että teit tämän avauksen. Olen mä lukenut muitakin kirjoituksia aiheesta, mutta koskaan kukaan ei ole verbalisoinut tuota oloa, että tekemättömät asiat painavat ja estävät tekemästä niitä, tai mitään muutakaan.

nro 1

Joo itse kanssa huomasin että nyt ollaan ihan asian ytimessä. Todella surullista, mutta jotenkin kauhean helpottavaa että ei ole ainoa. 😔 T. 11

Mä oon ihan samaa mieltä. Kellekään en vastaavaa toivo, mutta tuntuu juuri helpottavalta, että jossain on joku, vaikka ihan tuntematonkin ihminen, joka tietää, miltä se tuntuu, kun mikään normaali ei v i t t u  onnistu. Varsinkin, kun en (kuten oon tässä ketjussa sanonut) ikinä puhu näistä asioista kellekään. Yritän pitää vissiin yllä kuvaa, että oon ihminen siinä missä muutkin.

1

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon jo vuosia epäillyt, että mulla olis ADD, ja tuo kuulostaa niin mun elämältä, ettei ole tosikaan. Koko ajan painaa joku asia, jota en ole tehnyt, ja se on halvauttavaa. Nyt aivan hirveä ahdistus siitä, että en saa kämppää koskaan järjestykseen, kahlaan polvia myöten tavarassa, eikä kukaan muu yritä tehdä mitään järjestyksen eteen.

Ai kauheaa onko tämäkin minun kynästä??

T.11 😰😢☹️

Niinpä, me ei olla ainoita. Aloittajalle kiitos, että teit tämän avauksen. Olen mä lukenut muitakin kirjoituksia aiheesta, mutta koskaan kukaan ei ole verbalisoinut tuota oloa, että tekemättömät asiat painavat ja estävät tekemästä niitä, tai mitään muutakaan.

 

nro 1

Kiitokset vain itsellenne, että olette olleet aktiivisia keskustelijoita. On terapeuttista jakaa kokemuksiaan muiden tarkkaavaisuushäiriöistä kärsivien kanssa ja huomata kerta toisensa jälkeen, että me täysin toisillemme tuntemattomat add-tyypit löydämme syvän yhteyden ja ymmärryksen toisiimme. Ja nämä add-aloutukset eivät ota kovin usein tuulta alleen, kun me addit ei välttämättä jakseta nähdä vaivaa siirtää ajatukset tekstimuotoon. Tämäkin teki tiukkaa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

No mitä jos ihan vain valehtelisit, että et ole pitkään aikaan käyttänyt päihteitä? Ei voi olla niin vaikeaa saada apua, varsinkin jos se on tuollaisesta asiasta kiinni.

Ottaa kokeita ja kollaavat että arvot kohdallaan. Monet kirjainihmiset lääkitsevät millonmilläkin,vaikeeta saada lääkitys käytiin jos ei oo puhtaat paperit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon jo vuosia epäillyt, että mulla olis ADD, ja tuo kuulostaa niin mun elämältä, ettei ole tosikaan. Koko ajan painaa joku asia, jota en ole tehnyt, ja se on halvauttavaa. Nyt aivan hirveä ahdistus siitä, että en saa kämppää koskaan järjestykseen, kahlaan polvia myöten tavarassa, eikä kukaan muu yritä tehdä mitään järjestyksen eteen.

Ai kauheaa onko tämäkin minun kynästä??

T.11 😰😢☹️

Niinpä, me ei olla ainoita. Aloittajalle kiitos, että teit tämän avauksen. Olen mä lukenut muitakin kirjoituksia aiheesta, mutta koskaan kukaan ei ole verbalisoinut tuota oloa, että tekemättömät asiat painavat ja estävät tekemästä niitä, tai mitään muutakaan.

nro 1

Joo itse kanssa huomasin että nyt ollaan ihan asian ytimessä. Todella surullista, mutta jotenkin kauhean helpottavaa että ei ole ainoa. 😔 T. 11

Mä oon ihan samaa mieltä. Kellekään en vastaavaa toivo, mutta tuntuu juuri helpottavalta, että jossain on joku, vaikka ihan tuntematonkin ihminen, joka tietää, miltä se tuntuu, kun mikään normaali ei v i t t u  onnistu. Varsinkin, kun en (kuten oon tässä ketjussa sanonut) ikinä puhu näistä asioista kellekään. Yritän pitää vissiin yllä kuvaa, että oon ihminen siinä missä muutkin.

1

Näin on. Olen kahlannut niin syvällä varsinkin äidiksi tulemisen jälkeen. Katunut että tein lapsen kun olen tällainen. Riittämättömyyden ja kyvyttömyyden tunteet nousi ihan uusiin sfääreihin. Enkä edes uskonut tai tiennyt, että en yksinkertaisesti pysty tekemään edes vauvakirjaa, vaan niitä muistilappuja venyy siellä ja täällä, en vain kykene kokoamaan sitä. Sama juttu kuvilla ja kaikella tällaisella. Kyllästyn myös kaikkeen hetkessä. Itsesyytökset on ihan omaa luokkaansa ja ne jo sinänsä lamauttaa. Olen romahtanut viimeksi tänä kesänä tekemättömien asioiden takia.

11

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon jo vuosia epäillyt, että mulla olis ADD, ja tuo kuulostaa niin mun elämältä, ettei ole tosikaan. Koko ajan painaa joku asia, jota en ole tehnyt, ja se on halvauttavaa. Nyt aivan hirveä ahdistus siitä, että en saa kämppää koskaan järjestykseen, kahlaan polvia myöten tavarassa, eikä kukaan muu yritä tehdä mitään järjestyksen eteen.

Ai kauheaa onko tämäkin minun kynästä??

T.11 😰😢☹️

Niinpä, me ei olla ainoita. Aloittajalle kiitos, että teit tämän avauksen. Olen mä lukenut muitakin kirjoituksia aiheesta, mutta koskaan kukaan ei ole verbalisoinut tuota oloa, että tekemättömät asiat painavat ja estävät tekemästä niitä, tai mitään muutakaan.

nro 1

Joo itse kanssa huomasin että nyt ollaan ihan asian ytimessä. Todella surullista, mutta jotenkin kauhean helpottavaa että ei ole ainoa. 😔 T. 11

Mä oon ihan samaa mieltä. Kellekään en vastaavaa toivo, mutta tuntuu juuri helpottavalta, että jossain on joku, vaikka ihan tuntematonkin ihminen, joka tietää, miltä se tuntuu, kun mikään normaali ei v i t t u  onnistu. Varsinkin, kun en (kuten oon tässä ketjussa sanonut) ikinä puhu näistä asioista kellekään. Yritän pitää vissiin yllä kuvaa, että oon ihminen siinä missä muutkin.

1

Näin on. Olen kahlannut niin syvällä varsinkin äidiksi tulemisen jälkeen. Katunut että tein lapsen kun olen tällainen. Riittämättömyyden ja kyvyttömyyden tunteet nousi ihan uusiin sfääreihin. Enkä edes uskonut tai tiennyt, että en yksinkertaisesti pysty tekemään edes vauvakirjaa, vaan niitä muistilappuja venyy siellä ja täällä, en vain kykene kokoamaan sitä. Sama juttu kuvilla ja kaikella tällaisella. Kyllästyn myös kaikkeen hetkessä. Itsesyytökset on ihan omaa luokkaansa ja ne jo sinänsä lamauttaa. Olen romahtanut viimeksi tänä kesänä tekemättömien asioiden takia.

11

Luulenpa tietäväni melko täsmälleen, miltä susta tuntuu. 

Mä oon kyllä monissa asioissa laskenut ihan hirveästi rimaa (ei siis sillä, että meillä olisi joskus ollut kotona tip top, ei ollenkaan, en vain enää ahdistu ihan joka asiasta), mutta koen jatkuvasti alemmuuden tuntoa siitä, että meillä ei ole "normaalia" kotia, jossa on "normaalit" säilytystilat (asumme vanhassa talossa, joka on aika vaiheessa, eikä täällä ole kaappitilaa juurikaan). Mun miestä ei haittaa sotkut yhtään, hän voisi elää vaikka minkälaisessa läävässä. Mä kadehdin ihmisiä, jotka sanovat siivoavansa ja ostavansa kimpun tulppaaneja siistiin kotiin – mä näen kodisn vain keskeneräisenä paikkana, joka on täynnä tekemättömiä asioita (vaikka se vauvakirja), ja tulppaanikimpun ostaminen tuntuu siksi väärältä. Tässä sain sentään vähän aikaa sitten siivottua ja kehtasin sen jälkeen sytyttää kynttilän! Mikä röyhkeys, minä, joka en saa mitään valmiiksi.

Musta tuntuu, että musta olis monissa asioissa vaikka mihin, mutta olen valinnut täysipainoisen elämän sijaan sen, että eristäydyn paljolti muista, ettei kukaan näe sitä, mitä epäkelpo ihminen olen.

1

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon jo vuosia epäillyt, että mulla olis ADD, ja tuo kuulostaa niin mun elämältä, ettei ole tosikaan. Koko ajan painaa joku asia, jota en ole tehnyt, ja se on halvauttavaa. Nyt aivan hirveä ahdistus siitä, että en saa kämppää koskaan järjestykseen, kahlaan polvia myöten tavarassa, eikä kukaan muu yritä tehdä mitään järjestyksen eteen.

Ai kauheaa onko tämäkin minun kynästä??

T.11 😰😢☹️

Niinpä, me ei olla ainoita. Aloittajalle kiitos, että teit tämän avauksen. Olen mä lukenut muitakin kirjoituksia aiheesta, mutta koskaan kukaan ei ole verbalisoinut tuota oloa, että tekemättömät asiat painavat ja estävät tekemästä niitä, tai mitään muutakaan.

nro 1

Joo itse kanssa huomasin että nyt ollaan ihan asian ytimessä. Todella surullista, mutta jotenkin kauhean helpottavaa että ei ole ainoa. 😔 T. 11

Mä oon ihan samaa mieltä. Kellekään en vastaavaa toivo, mutta tuntuu juuri helpottavalta, että jossain on joku, vaikka ihan tuntematonkin ihminen, joka tietää, miltä se tuntuu, kun mikään normaali ei v i t t u  onnistu. Varsinkin, kun en (kuten oon tässä ketjussa sanonut) ikinä puhu näistä asioista kellekään. Yritän pitää vissiin yllä kuvaa, että oon ihminen siinä missä muutkin.

1

Näin on. Olen kahlannut niin syvällä varsinkin äidiksi tulemisen jälkeen. Katunut että tein lapsen kun olen tällainen. Riittämättömyyden ja kyvyttömyyden tunteet nousi ihan uusiin sfääreihin. Enkä edes uskonut tai tiennyt, että en yksinkertaisesti pysty tekemään edes vauvakirjaa, vaan niitä muistilappuja venyy siellä ja täällä, en vain kykene kokoamaan sitä. Sama juttu kuvilla ja kaikella tällaisella. Kyllästyn myös kaikkeen hetkessä. Itsesyytökset on ihan omaa luokkaansa ja ne jo sinänsä lamauttaa. Olen romahtanut viimeksi tänä kesänä tekemättömien asioiden takia.

11

Luulenpa tietäväni melko täsmälleen, miltä susta tuntuu. 

Mä oon kyllä monissa asioissa laskenut ihan hirveästi rimaa (ei siis sillä, että meillä olisi joskus ollut kotona tip top, ei ollenkaan, en vain enää ahdistu ihan joka asiasta), mutta koen jatkuvasti alemmuuden tuntoa siitä, että meillä ei ole "normaalia" kotia, jossa on "normaalit" säilytystilat (asumme vanhassa talossa, joka on aika vaiheessa, eikä täällä ole kaappitilaa juurikaan). Mun miestä ei haittaa sotkut yhtään, hän voisi elää vaikka minkälaisessa läävässä. Mä kadehdin ihmisiä, jotka sanovat siivoavansa ja ostavansa kimpun tulppaaneja siistiin kotiin – mä näen kodisn vain keskeneräisenä paikkana, joka on täynnä tekemättömiä asioita (vaikka se vauvakirja), ja tulppaanikimpun ostaminen tuntuu siksi väärältä. Tässä sain sentään vähän aikaa sitten siivottua ja kehtasin sen jälkeen sytyttää kynttilän! Mikä röyhkeys, minä, joka en saa mitään valmiiksi.

Musta tuntuu, että musta olis monissa asioissa vaikka mihin, mutta olen valinnut täysipainoisen elämän sijaan sen, että eristäydyn paljolti muista, ettei kukaan näe sitä, mitä epäkelpo ihminen olen.

1

Kaikki on siis just samaa täällä. Todella pysäyttävää että on näin samanlaista...

11

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon jo vuosia epäillyt, että mulla olis ADD, ja tuo kuulostaa niin mun elämältä, ettei ole tosikaan. Koko ajan painaa joku asia, jota en ole tehnyt, ja se on halvauttavaa. Nyt aivan hirveä ahdistus siitä, että en saa kämppää koskaan järjestykseen, kahlaan polvia myöten tavarassa, eikä kukaan muu yritä tehdä mitään järjestyksen eteen.

Ai kauheaa onko tämäkin minun kynästä??

T.11 😰😢☹️

Niinpä, me ei olla ainoita. Aloittajalle kiitos, että teit tämän avauksen. Olen mä lukenut muitakin kirjoituksia aiheesta, mutta koskaan kukaan ei ole verbalisoinut tuota oloa, että tekemättömät asiat painavat ja estävät tekemästä niitä, tai mitään muutakaan.

nro 1

Joo itse kanssa huomasin että nyt ollaan ihan asian ytimessä. Todella surullista, mutta jotenkin kauhean helpottavaa että ei ole ainoa. 😔 T. 11

Mä oon ihan samaa mieltä. Kellekään en vastaavaa toivo, mutta tuntuu juuri helpottavalta, että jossain on joku, vaikka ihan tuntematonkin ihminen, joka tietää, miltä se tuntuu, kun mikään normaali ei v i t t u  onnistu. Varsinkin, kun en (kuten oon tässä ketjussa sanonut) ikinä puhu näistä asioista kellekään. Yritän pitää vissiin yllä kuvaa, että oon ihminen siinä missä muutkin.

1

Näin on. Olen kahlannut niin syvällä varsinkin äidiksi tulemisen jälkeen. Katunut että tein lapsen kun olen tällainen. Riittämättömyyden ja kyvyttömyyden tunteet nousi ihan uusiin sfääreihin. Enkä edes uskonut tai tiennyt, että en yksinkertaisesti pysty tekemään edes vauvakirjaa, vaan niitä muistilappuja venyy siellä ja täällä, en vain kykene kokoamaan sitä. Sama juttu kuvilla ja kaikella tällaisella. Kyllästyn myös kaikkeen hetkessä. Itsesyytökset on ihan omaa luokkaansa ja ne jo sinänsä lamauttaa. Olen romahtanut viimeksi tänä kesänä tekemättömien asioiden takia.

11

Minulla mielenterveysongelmat pahenivat aika pian kun muutin pois kotoa yhteen puolisoni kanssa. Silloin tuli vastuualueita ja velvollisuuksia, joita minulla ei äitini luona asuessa vielä ollut, sillä olinhan oppinut välttelemään niitä taidokkaasti ja äitini hoiti lopulta hommat useimmiten puolestani. Sen ymmärsin sitten aika pian, että lapsia en voi tehdä koskaan, sillä vanhempana eläminen on aivan liian vastuullista touhua tällaiselle, joka lähes romahtaa jos esimerkiksi pitää soittaa kelalle yms. Useimmiten en edes muista mitä minulle on sanottu, kun olen hoitanut tuollaisia asioita. Onneksi puolisoni on ottanut asiamme hoitaakseen ja minulle jää vain juurikin jokin harvoin vaadittava puhelinsoitto, johon saan kirjalliset ohjeet puolisoltani.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon jo vuosia epäillyt, että mulla olis ADD, ja tuo kuulostaa niin mun elämältä, ettei ole tosikaan. Koko ajan painaa joku asia, jota en ole tehnyt, ja se on halvauttavaa. Nyt aivan hirveä ahdistus siitä, että en saa kämppää koskaan järjestykseen, kahlaan polvia myöten tavarassa, eikä kukaan muu yritä tehdä mitään järjestyksen eteen.

Ai kauheaa onko tämäkin minun kynästä??

T.11 😰😢☹️

Niinpä, me ei olla ainoita. Aloittajalle kiitos, että teit tämän avauksen. Olen mä lukenut muitakin kirjoituksia aiheesta, mutta koskaan kukaan ei ole verbalisoinut tuota oloa, että tekemättömät asiat painavat ja estävät tekemästä niitä, tai mitään muutakaan.

nro 1

Joo itse kanssa huomasin että nyt ollaan ihan asian ytimessä. Todella surullista, mutta jotenkin kauhean helpottavaa että ei ole ainoa. 😔 T. 11

Mä oon ihan samaa mieltä. Kellekään en vastaavaa toivo, mutta tuntuu juuri helpottavalta, että jossain on joku, vaikka ihan tuntematonkin ihminen, joka tietää, miltä se tuntuu, kun mikään normaali ei v i t t u  onnistu. Varsinkin, kun en (kuten oon tässä ketjussa sanonut) ikinä puhu näistä asioista kellekään. Yritän pitää vissiin yllä kuvaa, että oon ihminen siinä missä muutkin.

1

Näin on. Olen kahlannut niin syvällä varsinkin äidiksi tulemisen jälkeen. Katunut että tein lapsen kun olen tällainen. Riittämättömyyden ja kyvyttömyyden tunteet nousi ihan uusiin sfääreihin. Enkä edes uskonut tai tiennyt, että en yksinkertaisesti pysty tekemään edes vauvakirjaa, vaan niitä muistilappuja venyy siellä ja täällä, en vain kykene kokoamaan sitä. Sama juttu kuvilla ja kaikella tällaisella. Kyllästyn myös kaikkeen hetkessä. Itsesyytökset on ihan omaa luokkaansa ja ne jo sinänsä lamauttaa. Olen romahtanut viimeksi tänä kesänä tekemättömien asioiden takia.

11

Minulla mielenterveysongelmat pahenivat aika pian kun muutin pois kotoa yhteen puolisoni kanssa. Silloin tuli vastuualueita ja velvollisuuksia, joita minulla ei äitini luona asuessa vielä ollut, sillä olinhan oppinut välttelemään niitä taidokkaasti ja äitini hoiti lopulta hommat useimmiten puolestani. Sen ymmärsin sitten aika pian, että lapsia en voi tehdä koskaan, sillä vanhempana eläminen on aivan liian vastuullista touhua tällaiselle, joka lähes romahtaa jos esimerkiksi pitää soittaa kelalle yms. Useimmiten en edes muista mitä minulle on sanottu, kun olen hoitanut tuollaisia asioita. Onneksi puolisoni on ottanut asiamme hoitaakseen ja minulle jää vain juurikin jokin harvoin vaadittava puhelinsoitto, johon saan kirjalliset ohjeet puolisoltani.

Ap

Kun tulin raskaaksi (lapsi oli tällainen ns. vahinko ja olen ollut koko ajan yh, erosin raskausaikana) olin jotenkin selvinnyt omassa elämässä, mutta opiskelut oli todella vaikeita. Siihen ne sitten keskeytyikin. Olen toki aina saanut pakottaa itseni esim. hoitamaan juoksevia asioita.

Raskausaikana olo olikin ihan erilainen, pää oli selkeä, asiat sai tehtyä helpommin ja paremmin, ei tuntunut ylivoimaiselta, joten en osannut siinä kohtaa enää kauheasti edes pelätä äidiksi tuloa. Kun sitten taas myöhemmin sain huomata että palaan siihen samaan mikä olinkin. Olisiko hormonit vaikuttaneet raskausaikana näin positiivisesti. Ihan kamala kuitenkin todeta, että jos saisin uudestaan valita jättäisin lapsen tekemättä. Hän on tietysti kaikki kaikessa, mutta vaikeaa on.

11

Tunnistan kyllä oireen. Tosin itse en toivo sairautta, vaan ajattelen, että joskus tämä kaikki onneksi vielä päättyy kuolemaan. Ei sillä, että haluaisin kuolla, mutta elämä vie hirveästi voimia. Kaikki velvollisuudet koen raskaana, kun on työ, perhe, talo, parisuhde, kavereita... kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla onnellinen, että asiat ovat hyvin. Jossain syvällä sisimmässä sitä varmasti olenkin. Mutta jokapäiväinen arjen kaoottisuus saa minut ahdistumaan ja lamaantumaan. Kokemani kaoottisuus on käsittääkseni normaalille ihmiselle tavallista elämää, mutta minua se kuormittaa. Joskus mietin, että kodittoman elämä on vapautta, vaikka todellisuudessa tiedänkin ettei se ole auvoista. Mutta olen alkanut ymmärtää niitä ihmisiä, jotka haluavat elää hobo-elämää, yhteiskunnan reunalla.

Minua ei ole diagnosoitu enkä usko, että diagnoosia saisinkaan, koska vanhempieni mielestä olin ihan normaali lapsi. Paitsi että vanhemmillani on molemmilla selvästi samoja piirteitä, toisella add, toisella asperger... Suvussamme on myös varsinaisia add ja adhd diagnooseja. Oma diagnoosi käveli vastaan, kun yhdellä lapsellani todettiin adhd ja tunnistin siitä itseni. Itse olen jotain adhdn ja addn väliltä, nykyisinhän näitä ei edes eroteta toisistaan.

Add:ssa korostuu yliherkkyys ja ehkä siksi stressaavissa tilanteissa tulee sellainen juokse tai kuole reaktio. Tuntuu että olisi helpompi paeta stressin aiheuttajia kuin kohdata ne. Itselläni on isoja tunnesäätelyongelmia. Lapsiperheen arjen myötä olen alkanut saamaan raivokohtauksia, jotka pelottavat itseäni ja muitakin. Yhtenä päivänä lopulta heitin mehupurkin lattialle niin, että mehua lensi joka paikkaan. Tilannetta oli edeltänyt tunnin huutomellastus, vaatteiden jatkuva sotkeminen ja kokonaiskuvassa vielä sotkuinen ja sekainen koti ja viikon jokaisena päivänä joku riento. Ärsykkeitä oli kasaantunut liikaa ja tietysti on oma vikani, kun en osaa purkaa tilannetta muutoin.

Raivokohtauksen jälkeen iski masennus. Miksi en osaa kontrolloida raivoani! Kun se kiehuu yli, niin saan vaivoin pidäteltyä tilanteen siinä, etten riko paikkoja tai satuta itseäni. Normaalisti joku vaatteiden sotkeminen tai lasten äänekäs leikki ei häiritse, mutta kun taustalla on pitkittynyt stressi ja tunne, ettei hallitse elämäänsä, se purkautuu epäsovinnaisesti. Tämän vuoksi koen usein, että kuolema olisi helpotus. Koska mitä iloa tällaisesta kaaoksesta on kenellekään...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon jo vuosia epäillyt, että mulla olis ADD, ja tuo kuulostaa niin mun elämältä, ettei ole tosikaan. Koko ajan painaa joku asia, jota en ole tehnyt, ja se on halvauttavaa. Nyt aivan hirveä ahdistus siitä, että en saa kämppää koskaan järjestykseen, kahlaan polvia myöten tavarassa, eikä kukaan muu yritä tehdä mitään järjestyksen eteen.

Ai kauheaa onko tämäkin minun kynästä??

T.11 😰😢☹️

Niinpä, me ei olla ainoita. Aloittajalle kiitos, että teit tämän avauksen. Olen mä lukenut muitakin kirjoituksia aiheesta, mutta koskaan kukaan ei ole verbalisoinut tuota oloa, että tekemättömät asiat painavat ja estävät tekemästä niitä, tai mitään muutakaan.

nro 1

Joo itse kanssa huomasin että nyt ollaan ihan asian ytimessä. Todella surullista, mutta jotenkin kauhean helpottavaa että ei ole ainoa. 😔 T. 11

Mä oon ihan samaa mieltä. Kellekään en vastaavaa toivo, mutta tuntuu juuri helpottavalta, että jossain on joku, vaikka ihan tuntematonkin ihminen, joka tietää, miltä se tuntuu, kun mikään normaali ei v i t t u  onnistu. Varsinkin, kun en (kuten oon tässä ketjussa sanonut) ikinä puhu näistä asioista kellekään. Yritän pitää vissiin yllä kuvaa, että oon ihminen siinä missä muutkin.

1

Näin on. Olen kahlannut niin syvällä varsinkin äidiksi tulemisen jälkeen. Katunut että tein lapsen kun olen tällainen. Riittämättömyyden ja kyvyttömyyden tunteet nousi ihan uusiin sfääreihin. Enkä edes uskonut tai tiennyt, että en yksinkertaisesti pysty tekemään edes vauvakirjaa, vaan niitä muistilappuja venyy siellä ja täällä, en vain kykene kokoamaan sitä. Sama juttu kuvilla ja kaikella tällaisella. Kyllästyn myös kaikkeen hetkessä. Itsesyytökset on ihan omaa luokkaansa ja ne jo sinänsä lamauttaa. Olen romahtanut viimeksi tänä kesänä tekemättömien asioiden takia.

11

Minä olen tehnyt päätökset olla ryhtymättä äidiksi aivan näiden syiden vuoksi. Arki ei suju nytkään, tiedän että stressi musertaisi minut. Esimerkiksi neuvola-ajat ym., ei pysyisi mielessä. Arjen tasainen suorittaminen olisi vaikeaa, asiat vain juontuu mielestä, vaikka yrittäisi olla kunnon kansalainen.

Töistä selviän, onnekseni minulla on vaihteleva, ratkaisutaitoja vaativa työ, joten syke pysyy yllä ja pystyn jopa organisoimaan kun haastetta on riittävästi. Tarvitsee sen paineen jotta aivot pysyy käynnissä. Vähemmän paineisessa työssä en pärjäisi. Sanomattakin selvää, että olen gradua ja "muutamaa" kurssia vaille valmis, opiskelu ei sinänsä olisi vaikeaa, mutta suuremmat työt ja esseet, huooh. Monta kurssia suorittanut useampia kertoja kun ei vaan keskittyminen riitä näitä loppuun pakertamaan. Pakko tehdä vikana iltana paniikissa, että tulosta syntyy.

Kaikki tai ei mitään. Onko tämä tutun kuuloista? Silloin harvoin, kun saan skarppivaiheen päälle, niin ruokavalio menee kerrasta uusiksi ja liikunta tulee todella kokonaisvaltaisesti mukaan elämään. Lopulta tuo "hyvä elämä" kaatuu perfektionistisiin ajatuksiin, kun mikään ei tunnu riittävän. Urheilemalla saan itselleni onnellisen olotilan, eikä tehtävien tekemättömyys paina mieltä, mutta tarkkaamattomuus pysyy ja olen kuin onnellinen humalainen. Vaikka tiedostan, että tämä tälläkin hetkellä päällä oleva voimakas ahdistus helpottaisi jopa tunneiksi, jos vain kävisin tunnin lenkillä, niin siltikään en saa suoritettua. Tätä tarkoitan järjenvastaisella elämällä. Ja mitä paremmin opin tuntemaan itseäni, sitä vaikeammaksi menee järkevän elämän suorittaminen.

Ap

Tuntuuko teistä että päänsisäinen kaaos vie energian? Mulla on jatkuva energian puute ihan fyysisesti. Tietenkin tämän takana voi olla muutakin sairautta tai puutosta tai masennus mikä nyt on ihan looginen seuraus. Mutta tuntuu, että se päänsisäinen sotku imee kaikki mehut. Kaaos ja tavarapaljous kotona pahentaa ihan hirveästi oloa. Mulla onkin nyt päämääränä saada kämppä niin minimaaliseksi, että se ei vie tällä tavoin energiaa, aiheuta jatkuvaa ahdistusta ja sekoita päätä entisestään. En toki sitä pysty yksin tekemään ja luulen sen vaativan jopa muuton jotta onnistuisi..

11

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan kyllä oireen. Tosin itse en toivo sairautta, vaan ajattelen, että joskus tämä kaikki onneksi vielä päättyy kuolemaan. Ei sillä, että haluaisin kuolla, mutta elämä vie hirveästi voimia. Kaikki velvollisuudet koen raskaana, kun on työ, perhe, talo, parisuhde, kavereita... kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla onnellinen, että asiat ovat hyvin. Jossain syvällä sisimmässä sitä varmasti olenkin. Mutta jokapäiväinen arjen kaoottisuus saa minut ahdistumaan ja lamaantumaan. Kokemani kaoottisuus on käsittääkseni normaalille ihmiselle tavallista elämää, mutta minua se kuormittaa. Joskus mietin, että kodittoman elämä on vapautta, vaikka todellisuudessa tiedänkin ettei se ole auvoista. Mutta olen alkanut ymmärtää niitä ihmisiä, jotka haluavat elää hobo-elämää, yhteiskunnan reunalla.

Minua ei ole diagnosoitu enkä usko, että diagnoosia saisinkaan, koska vanhempieni mielestä olin ihan normaali lapsi. Paitsi että vanhemmillani on molemmilla selvästi samoja piirteitä, toisella add, toisella asperger... Suvussamme on myös varsinaisia add ja adhd diagnooseja. Oma diagnoosi käveli vastaan, kun yhdellä lapsellani todettiin adhd ja tunnistin siitä itseni. Itse olen jotain adhdn ja addn väliltä, nykyisinhän näitä ei edes eroteta toisistaan.

Add:ssa korostuu yliherkkyys ja ehkä siksi stressaavissa tilanteissa tulee sellainen juokse tai kuole reaktio. Tuntuu että olisi helpompi paeta stressin aiheuttajia kuin kohdata ne. Itselläni on isoja tunnesäätelyongelmia. Lapsiperheen arjen myötä olen alkanut saamaan raivokohtauksia, jotka pelottavat itseäni ja muitakin. Yhtenä päivänä lopulta heitin mehupurkin lattialle niin, että mehua lensi joka paikkaan. Tilannetta oli edeltänyt tunnin huutomellastus, vaatteiden jatkuva sotkeminen ja kokonaiskuvassa vielä sotkuinen ja sekainen koti ja viikon jokaisena päivänä joku riento. Ärsykkeitä oli kasaantunut liikaa ja tietysti on oma vikani, kun en osaa purkaa tilannetta muutoin.

Raivokohtauksen jälkeen iski masennus. Miksi en osaa kontrolloida raivoani! Kun se kiehuu yli, niin saan vaivoin pidäteltyä tilanteen siinä, etten riko paikkoja tai satuta itseäni. Normaalisti joku vaatteiden sotkeminen tai lasten äänekäs leikki ei häiritse, mutta kun taustalla on pitkittynyt stressi ja tunne, ettei hallitse elämäänsä, se purkautuu epäsovinnaisesti. Tämän vuoksi koen usein, että kuolema olisi helpotus. Koska mitä iloa tällaisesta kaaoksesta on kenellekään...

Kuulostaa taas omalta kynältä. Ihan on samat jutut, stressi saa hyvin helposti tolalta ja raivo nousee ihan pienestä ja se on tosi pelottavaa itsellekin. Olette kyllä tosi taitavia muuten kirjoittamaan sanoiksi kokemanne! Joku tuossa sanoi että tarvii haastavaa työtä että jaksaa pitää toimintaa yllä. Sekin on tuttua. Tosiaan normaalissa ”tylsässä” elämässä aivot menee vielä enemmän off tilaan. 11

Vierailija kirjoitti:

Tuntuuko teistä että päänsisäinen kaaos vie energian? Mulla on jatkuva energian puute ihan fyysisesti. Tietenkin tämän takana voi olla muutakin sairautta tai puutosta tai masennus mikä nyt on ihan looginen seuraus. Mutta tuntuu, että se päänsisäinen sotku imee kaikki mehut. Kaaos ja tavarapaljous kotona pahentaa ihan hirveästi oloa. Mulla onkin nyt päämääränä saada kämppä niin minimaaliseksi, että se ei vie tällä tavoin energiaa, aiheuta jatkuvaa ahdistusta ja sekoita päätä entisestään. En toki sitä pysty yksin tekemään ja luulen sen vaativan jopa muuton jotta onnistuisi..

11

Energiat ovat minulla jo herätessä tiessään, kun tietää, että pitäisi aloittaa suorittaminen. Lemmikkien hoitoa heti aamusta ja ne tietenkin hoidan, mutta kroppa on ihan poikki jo ennen kuin aloitan. Ja noita jumppia siirrän aamulla iltaan ja illalla aamuun. Ja tätä on siis tapahtunut jo vuosia. Ehkä olen sen vuoksi poikki ja ahdistunut heti herätessäni. Vaatekaappini edustaa tunge sisään ja yritä unohtaa- mallia ja sen järjesteleminen on antanut myöskin odottaa itseään jo vuosia. Ja loppua tekemättömille tehtäville ei tulisi vaikka suorittaisin aamusta iltaan.

Ap

Tunnistan niin hyvin nämä kirjoitukset. Juuri tuon, että kaaos vie kaiken energian ja haluaisi vaan vajota jonnekin pimeyteen. Myös tuo kaikki tai ei mitään piirre on tuttu.

En koskaan halunnut lapsia, koska olen aina tuntenut sen, että olen jotenkin erilainen. Minulla on helppoa silloin, kun saan vain olla ja tehdä omia juttujani. Haaveilla tai suunnitella jotain. Enkä oikeastaan halunnut parisuhdettakaan, mutta monien sattumusten kautta sellaiseen päädyin. Niin sitten kävi, että lapsiakin tuli ja toisaalta hyvä niin, koska löysin ongelmani ytimen eli add/adhdn. Minulla esiintyy siis hyperaktiivisuuttakin, joka ilmenee levottomuutena. Mutta koska olen nainen, niin se ei ole niin ilmeistä kuin pojilla/miehillä.

Tuli näistä kirjoituksistanne mieleen, että onko teistä muista tuntunut jo lapsesta asti, että olette erilaisia? Itse olin ehkä noin 4-vuotias, kun aloin tajuta että olen tavallista herkempi, intuitiivisempi ja jotenkin perustavalla tavalla erilainen kuin muut. Joskus tuntui, että näin aikuisistakin asioita, joihin muut eivät tuntuneet kiinnittävän huomiota. Esimerkiksi kaverin äidin sivusuhde, kaverin isän vähän likainen katse pikkutyttöihin jne. Näille sain vahvistuksen vasta aikuisena. Ajan tällä siis takaa sitä, että tällainenkin jatkuva pienten huomioiden tekeminen arjessa vie energiaa. Työpaikalla ikään kuin näen salaiset juonittelut ja klikit. Kavereissa aistin masennukset yms. Tunnistatteko tällaisen piirteen?

Monihan haaveilee intuitiivisista kyvyistä, mutta itse koen sen hirvittävän raskaana. Olisi helpompaa kun ei olisi niin tietoinen kaikista läsnä olevista sävyistä. Olen tulkinnut sen niin, että tämä johtuu siitä että add aivoissa viestit kertyy ja välittyy hiukan eri tavoin ja siksi saatamme huomioida asioita, joihin normaalit ihmiset eivät kiinnitä huomiota lainkaan. Yksinkertaisesti informaatiota ympäröivästä maailmasta kerääntyy hiukan liikaa...

50

Vierailija kirjoitti:

Kaikki tai ei mitään. Onko tämä tutun kuuloista? Silloin harvoin, kun saan skarppivaiheen päälle, niin ruokavalio menee kerrasta uusiksi ja liikunta tulee todella kokonaisvaltaisesti mukaan elämään. Lopulta tuo "hyvä elämä" kaatuu perfektionistisiin ajatuksiin, kun mikään ei tunnu riittävän. Urheilemalla saan itselleni onnellisen olotilan, eikä tehtävien tekemättömyys paina mieltä, mutta tarkkaamattomuus pysyy ja olen kuin onnellinen humalainen. Vaikka tiedostan, että tämä tälläkin hetkellä päällä oleva voimakas ahdistus helpottaisi jopa tunneiksi, jos vain kävisin tunnin lenkillä, niin siltikään en saa suoritettua. Tätä tarkoitan järjenvastaisella elämällä. Ja mitä paremmin opin tuntemaan itseäni, sitä vaikeammaksi menee järkevän elämän suorittaminen.

Ap

Just näin. Onnellinen humalainen tosiaan minustakin tulee jos teen jotain mikä vaatii ponnistelua, ei tarvii olla välttämättä fyysistä vaan myös esim. jokin tapaaminen tai aikoinaan tentti aiheutti saman tunteen. Ja olen perfektionisti, sairastuin anoreksiaankin jo alaikäisenä, on käyty myös läpi nuorena pakkomielteiset siivoamiset, koulusta ei riittänyt kuin kympit jne. 11

Vierailija kirjoitti:

Kaikki tai ei mitään. Onko tämä tutun kuuloista? Silloin harvoin, kun saan skarppivaiheen päälle, niin ruokavalio menee kerrasta uusiksi ja liikunta tulee todella kokonaisvaltaisesti mukaan elämään. Lopulta tuo "hyvä elämä" kaatuu perfektionistisiin ajatuksiin, kun mikään ei tunnu riittävän. Urheilemalla saan itselleni onnellisen olotilan, eikä tehtävien tekemättömyys paina mieltä, mutta tarkkaamattomuus pysyy ja olen kuin onnellinen humalainen. Vaikka tiedostan, että tämä tälläkin hetkellä päällä oleva voimakas ahdistus helpottaisi jopa tunneiksi, jos vain kävisin tunnin lenkillä, niin siltikään en saa suoritettua. Tätä tarkoitan järjenvastaisella elämällä. Ja mitä paremmin opin tuntemaan itseäni, sitä vaikeammaksi menee järkevän elämän suorittaminen.

Ap

Lisään tähän vielä sen verran, että perfektionistiset ajatukset eivät liity pinnallisiin asioihin vaan pelkästään kehon ja mielen hyvinvointiin. Halusin vain selventää, ettei minusta saa vahingossa pinnallista vaikutusta. Tässä vuosikymmeniä kestäneen ahdistuksen aikana ulkonäköasiat ja kaikki sellainen on menettänyt merkityksensä. Myös materia.

ADD = laiska pehva.

Vierailija kirjoitti:

ADD = laiska pehva.

Hyvä hyvä. Hienosti. Kerrankin sait annettua kaikkesi huumorin saralla.👍

T:addi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ADD = laiska pehva.

Hyvä hyvä. Hienosti. Kerrankin sait annettua kaikkesi huumorin saralla.👍

T:addi

Ap tuossa kertoo, että ei ole viitsinyt jumpata vuosiin ja omatunto ei jätä rauhaan, koska hän on niin laiska. Kun jumppaisi niin omatunnonkaan ei tarvitsisi nalkuttaa. Mutta kun ap on kertomansa mukaan niin laiska niin ei viitsi vaan mieluummin kärsii "stressistä". Tuossahan ei olisi ongelmaa kun joka päivä tekisi sen 5 minuutin jumppansa.