Lue keskustelun säännöt.
Mikä oli elämäntilanteesi 25-vuotiaana?
25.10.2018 |
Olen nyt 25 ja tuntuu, etten ole saavuttanut mitään. Ei ole miestä, ei lapsia, eikä edes ammattia. Teen sijaisuuksia kaupassa ja osan ajasta olen työttömänä. Kavereita ei juurikaan ole, eikä muita harrastuksia kuin lukeminen.
Kertokaa mikä teidän elämäntilanne oli minun ikäisenä? Oliko kumppani, jos oli niin asuitteko yhdessä, olitteko kihloissa tai naimisissa? Olitko töissä tai opiskelitko? Oliko lapsia? Asuitteko vuokralla vai omassa asunnossa? Mitä teitte vapaa-ajalla? Näittekö paljon kavereita?
Kommentit (169)
Asuin yksin vuokralla yksiössä, jossa oli liian kallis vuokra. Vuokra kohosi pari kuukautta sen jälkeen, kun olin muuttanut asuntoon. Harmitti, sillä työskentelin pienipalkkaisessa ammatissa. Töitä oli hyvin. Kävin baareissa parin kaverin kanssa, mutta seurustelukumppania ei löytynyt. Pienipalkkaisuus harmitti ja kolme vuotta myöhemmin lähdinkin opiskelemaan uutta alaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama kuin nytkin. Sairas ja työtön. Tulen olemaan lopun elämääni.
En saa töitä enkä parisuhdetta.
Ei hätää, en ole lisääntyny, se tästä pohjaan palaneesta sopasta vielä puuttuiskin! 😅Miksei se parisuhde voisi joskus osua sinunkin kohdallesi.
Koska suurin osa miehistä juoksee karkuun jos nainen sairastaa. Enkä jaksa enää miettiä parisuhdeasioita, sairastaminen ja ketutus pitää siitä huolen. Jos joskus on iloinen nìin kyllä lääkkeillä loppuu moinen! Töitä mä haluaisin enemmän kuin parisuhdetta. Olis ihanaa saada taas kunnolla rahaa.. harrastuksiin ja oikeaan ruokaan 😅
Toivottavasti seuraavassa elämässä on parempi tuuri ☺😅
On myös toisenlaisia miehiä, mutta ehkä he ovat vanhempia ja kypsempiä. Sen Oikean on jotkut löytäneet vasta vanhainkodissa.
Opiskelin yliopistossa, tein opiskelun ohella hanttihommia mm. asiakaspalvelussa ja toimistosiivouksessa. Olin vielä silloin sinkku, asuin yksin vuokralla, biletin viikonloppuisin opiskelukavereiden kanssa.
Silloin oli vuosi 2001. Sain gradun valmiiksi ja valmistuin. Sain ensimmäisen vakituisen työpaikan. Ostimme mieheni kanssa ensimmäisen yhteisen asunnon. Suunnittelimme häitä, jotka vietimme seuraavana kesänä. Tämä oli ihanaa, huoletonta aikaa. Elimme kaksin mieheni kanssa, emme halunneet vielä lapsia. Säännöllinen kuukausipalkka tuntui aika makealta opiskeluajan nuukailun jälkeen. Harrastin aktiivisesti kaikenlaista, sosiaalinen elämä oli vilkasta, matkustelimme paljon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama kuin nytkin. Sairas ja työtön. Tulen olemaan lopun elämääni.
En saa töitä enkä parisuhdetta.
Ei hätää, en ole lisääntyny, se tästä pohjaan palaneesta sopasta vielä puuttuiskin! 😅Miksei se parisuhde voisi joskus osua sinunkin kohdallesi.
Koska suurin osa miehistä juoksee karkuun jos nainen sairastaa. Enkä jaksa enää miettiä parisuhdeasioita, sairastaminen ja ketutus pitää siitä huolen. Jos joskus on iloinen nìin kyllä lääkkeillä loppuu moinen! Töitä mä haluaisin enemmän kuin parisuhdetta. Olis ihanaa saada taas kunnolla rahaa.. harrastuksiin ja oikeaan ruokaan 😅
Toivottavasti seuraavassa elämässä on parempi tuuri ☺😅
On myös toisenlaisia miehiä, mutta ehkä he ovat vanhempia ja kypsempiä. Sen Oikean on jotkut löytäneet vasta vanhainkodissa.
Voi, se voiskin toteutua! Jos edes vanhaksi elän 😅 Mutta voin kuvitella kuinka lirkuttelen vaareille hopeanharmaa permis hulmuten ❤
Löysihän mun mummukin rakkauden 95-vuotiaana. Näin se sairastaminen tuhoaa ihmisen muistinkin..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Työtön, sinkku luuseri.
Nyt olen 29 ja edelleen työtön, sinkku luuseri.
Erosin avoliitosta 25 vuotiaana. Sinkkuilua, miesten tapailua, biletystä, hyväpalkkainen työ, uusi auto. Laihdutin, olin hyvänäköinen ja vartalo oli hyvässä timmissä. Kuntoilin. Asuin hirveässä vuokrayksiössä. Ostin asunnon vuotta myöhemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama kuin nytkin. Sairas ja työtön. Tulen olemaan lopun elämääni.
En saa töitä enkä parisuhdetta.
Ei hätää, en ole lisääntyny, se tästä pohjaan palaneesta sopasta vielä puuttuiskin! 😅Miksei se parisuhde voisi joskus osua sinunkin kohdallesi.
Koska suurin osa miehistä juoksee karkuun jos nainen sairastaa. Enkä jaksa enää miettiä parisuhdeasioita, sairastaminen ja ketutus pitää siitä huolen. Jos joskus on iloinen nìin kyllä lääkkeillä loppuu moinen! Töitä mä haluaisin enemmän kuin parisuhdetta. Olis ihanaa saada taas kunnolla rahaa.. harrastuksiin ja oikeaan ruokaan 😅
Toivottavasti seuraavassa elämässä on parempi tuuri ☺😅
On myös toisenlaisia miehiä, mutta ehkä he ovat vanhempia ja kypsempiä. Sen Oikean on jotkut löytäneet vasta vanhainkodissa.
Voi, se voiskin toteutua! Jos edes vanhaksi elän 😅 Mutta voin kuvitella kuinka lirkuttelen vaareille hopeanharmaa permis hulmuten ❤
Löysihän mun mummukin rakkauden 95-vuotiaana. Näin se sairastaminen tuhoaa ihmisen muistinkin..
Tsemppiä siihen. Pitäisikö toivottaa "sensseihin"..? ( Hikinen vaarien sana,yäk!).
Opiskelin yliopistossa ja tein opiskelun ohella töitä. Asuin edullisessa kaksiossa. Viihdyin kotona, luin, kävin salilla, lenkillä, tapasin perhettä ja ystäviä. Olin ollut vuosikausia sinkku ja kävin opiskelubileissä, mutta olin kyllästynyt baareiluun ja latasin tinderin, koska halusin poikaystävän. 25-vuotiaana löysinkin nykyisen avomieheni sieltä, jonka kanssa ollaan oltu nyt 4 vuotta yhdessä. Tätä ennen oli ollut vaikeuksia löytää oman tyyppisiä miehiä ja sydänsurujakin oli tullut koettua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taisin olla kihloissa silloin, avoliitossa, vakituisessa työssä (ammattitutkinto on), asuntolaina.
Nyt naimisissa, kolme lasta (äitiyslomalla vakituisesta työstä), rivari, farmari. Perus. Oppikirjaelämä.
25v:na olin neitsyt mies, mutta opinnot yliopistolla olivat juuri loppumassa, siitä siirryin työelämään ja tyttöystäväkin löytyi. Kaikki näytti hyvältä kunnes sain ikävän sairauden, joka vei kaiken: terveyden, uran, tyttöystävän, rahat, harrastukset... nykyään haaveilen vain hyvästä terveydestä,.millään muulla ei ole väliä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siitä on pitkä aika, kun olin 25-vuotias... melkein neljännesvuosisata.
-Olin palannut Suomeen 1½ vuoden ulkomaan "keikalta".
-Opiskelin toista vuotta korkeakoulussa.
-Olin naimisissa ensimmäisen mieheni kanssa. Erosin 26-vuotiaana.
-Ei ollut lapsia.
-Ns. opiskelijaelämä, biletys ja ystävät olivat erittäin suuri, tärkeä osa arkeani.
-Olin köyhä, mutta otin opintolainaa, jonka sain maksettua pois vasta kolmisen vuotta sitten.
-Etsin itseäni erittäin paljon; en olisi voinut kuvitellakaan saavani lasta, koska koin olevani vielä hyvin kypsymätön, vaikkakin säntillinen laskujen ja vuokran maksaja.
Olen nyt 25. Kaksi ammattikoulututkintoa ja kaksi vakityöpaikkaa. Yksi lapsi, toista odotan samalle miehelle. Kihloissa, omakotitalo. Urheilen vapaa-ajallani, kavereita ei ole paljoa.
Ihan jees elämäntilanne ja olen siitä kiitollinen :).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin pienen lapsen yh-äiti, leski. Äitiyslomalla, mutta ammatti oli hankittuna. Työpaikkaa, mihin palata, ei kuitenkaan ollut, mutta sairaanhoitajana en ollut asiasta huolissani ja teinkin välillä ilta-, yö- ja viikonloppukeikkoja lapsen ollessa vanhempieni luona hoidossa. Asuin vuokralla. Tapasin kavereita aika useinkin. Pääasiassa kahviteltiin toistemme luona, mutta joskus lapsi oli vanhempieni luona ihan mun virkistymisenikin vuoksi ja pääsin ystävieni kanssa discoon. Joo-o, discoon :D Siitä on jo aika kauan.
Asuin yksiössä Helsingissä, opiskelin ja tein keikkatöitä, mies luuhasi jo nurkissa silloin. Koira oli jonka kanssa lenkkeilin paljon, kavereita ramppas kylässä harva se päivä, Helsingissä riitti vähävaraisellekin iloja ja rientoja, mutta paljon vaan istuttiin kahvilla jossain ja käytiin keikoilla kun oli varaa. Oli aika vapaata aikaa vaikka velvollisuuksiakin oli. Muutama vuosi eteenpäin ja asuin ulkomailla ja elin mielestäni elämäni parasta aikaa.
Olin valmistunut ja ensimmäisessä työpaikassani opettajana, olin sinkku ja asuin vuokrakämpässä. Sitten valitettavasti keväällä sairastuin vakavasti ja jouduin muutaman kuukauden mittaiselle sairauslomalle. Paranin ja innoissani otin jopa kesätöitä. Syksyllä taas opettajan hommiin.
Opiskelin, olin köyhä ja yksinäinen, tosin neitsyydestä pääsin sinä vuonna eroon ja oli olevinaan kovaakin säätämistä sitten.
Vierailija kirjoitti:
Olen 25. Elämäntilanne:
-Opiskelen
-Kissless virgin
-Ei ystäviä
-Asun edelleen porukoilla
Voisi kai sitä paskemminkin mennä...
Sama tilanne täällä. Tietty ite pian valmistun AMK
Naimisissa, 3-vuotiaan äiti, asuntovelkaa, vakituinen työpaikka.
Koska suurin osa miehistä juoksee karkuun jos nainen sairastaa. Enkä jaksa enää miettiä parisuhdeasioita, sairastaminen ja ketutus pitää siitä huolen. Jos joskus on iloinen nìin kyllä lääkkeillä loppuu moinen! Töitä mä haluaisin enemmän kuin parisuhdetta. Olis ihanaa saada taas kunnolla rahaa.. harrastuksiin ja oikeaan ruokaan 😅
Toivottavasti seuraavassa elämässä on parempi tuuri ☺😅