Mikä oli elämäntilanteesi 25-vuotiaana?

Olen samanikäinen kuin sinä ap! Opiskelen toista korkeakoulututkintoa taidealalla, joka on unelma-alani. Opiskelin ensin jotain käytännöllisempää. Asun vuokralla miesystäväni kanssa ja olemme olleet yhdessä 6v. Meillä on yhteinen koira. Käyn töissä opintojeni ohessa kaupassa, avokkini on vakityössä. Opintovelan määrä ahdistaa säännöllisesti, mutta yritän ajatella että onpa sitä ennenkin ihmiset selvinneet opintolainoistaan.

Avomiehelläni on masennustaustaa ja tällä hetkellä se on uusiutumassa. Viime vuonna vajosin itsekin masennukseen ja uupumukseen ja yritän parhaani mukaan pitää nyt huolta, etten palaa siihen enää. Tutustun itseeni ja opettelen stressinhallintaa ja kontrollista luopumista. Aina voi sanoa ei. Yritän vain hoitaa hommat kunnolla ja lieventää itselleni asettamia liian kovia vaatimuksia. Uupumus ja stressi toivat mukanaan paniikkihäiriön, jonka kanssa opettelen elämään. Toivon, että se aikanaan häviäisi elämästäni.

Parasta elämässäni on taiteilu ja tietenkin läheiseni. Ystäviä näen säännöllisesti, mutta kaipaan aina myös omaa aikaa.

25-vuotiaana olin ollut 6 vuotta naimisissa, opiskelin yliopistossa ja olin kolmen lapsen äiti (lapset 5v, 3v ja 1v).

Nyt olen 38v, edelleen naimisissa, edelleen opiskelen yliopistossa (toki myös vakituisessa työssä) ja edelleen kolmen lapsen äiti - tai no yhden täysi-ikäisen ja kahden teinin.

Olin ollut 25-vuotiaana naimisissa 4 vuotta ja opiskelin viimeistä vuottani. Koulun ohella siivoskelin työkseni ja asuin vuokralla. Mies oli juuri päättänyt taas kerran yhdet opintonsa kesken, joten elämässä möykkynsä kullakin.

Ensinnäkin pyydän sua miettimään, mitä oikeadti haluat elämältä "saavuttaa"? Mielestäni suomalaiset on juurrutettu ihmeelliseen ajatukseen siitä, että pitää olla aviopuoliso, lapsia, oma talo, vakityö jne. Että silloin vasta on SAAVUTTANUT elämässään jotakin.

Itsekin moisessa kuplassa elin (nythän olen huimat 27 vuotta), ja olen pikkuhiljaa tajunnut, että elämä on jotakin aivan muuta omalla kohdallani. Loppujen lopuksi haluan vain kehittyä ihmisenä ja "saavuttaa" itselleni mieluisia asioita, ei niitä joita mahdollisesti yhteiskunta painostaa. Toki olen iloinen, että minulla on korkeakoulutus, alani työpaikka, asun vuokra-asunnossa avomiehen kanssa, mutta en tietyllä tapaa koe niitä "saavutuksiksi". Äh, vaikeaa selittää.

Totta kai tämä on vain minun näkemykseni enkä sano, että se on ainoa oikea. Totta kai moni tahtoo silti perheen ja omakotitalon jne., mutta pointtina kai oli sanoa, että älä suotta murehdi jos et vielä ole "saavuttanut" tiettyjä asioita elämässäsi, kyllä ne sieltä tulee.

Itse olen varmasti monen mielestä aika surkeassa tilanteessa. Olen juuri nyt 25-vuotias. Ei ammattia ( lukio käyty), en ole päässyt mihinkään korkeakouluun ( välillä hakenut tosissaan ja välillä en, minulla tietyt aineet, jotka vaikeita), töitä ei ole. Miestäkään ei ole ja hyvä niin, koska en olisi nyt mukavaa seuraa ja toisaalta en haluaisi "kaataa" ongelmia kenellekään. Ystäviä ei ole, eikä oikein ole koskaan ollutkaan ( pitkä kiusaamistausta). En haluaisi opiskella amis-ammattiin. Tämä sen takia, ettei sieltä millään meinaa löytyä sopivaa alaa ja en halua liian sosiaaliseen työhön, koska pidemmän päälle en kestäisi. Itsetunto on ihan nolla ja välillä suru valtaa mielen ja ajattelen, että olen täysin turha ja kamala ihminen.

Välillä ihmettelen elämääni ja sitä kaikkea mihin olen joutunut mukaan ja niitä kamalia ihmisiä. Olen ollut niin kiltti ihminen ja ikinä tehnyt mitään pahaa toisille, mutta silti saanut itse kokea kaiken pahan. Toisaalta en halua "vierittää syytä muille", mutta kyllä tällä kaikella on ollut todella paha vaikutus minulle, kun olen muutenkin aika ujo ihminen. Senkin takia tuntuu, etten pärjää tässä sosiaalisessa maailmassa. En arvosta materiaa tai millään omistusasunnolla yms ei ole minulle merkitystä joten sellaista en kaipaa. Toisaalta haluaisin taloudellisen turvan elämääni, vaikka sitten pienemmälläkin palkalla. Lapsia tuskin koskaan haluan. Eniten harmittaa tuo koulutusasia ja yksinäisyys. Olisin varmasti onnellinen jos ne asiat saisi korjattua. Tällä hetkellä olen aika väsynyt elämääni. Kaikki ikävät asiat ovat vieneet iloa pois elämästä. Välillä ajattelenkin, että jos olisi ollut edes "tavallinen" nuoruus niin olisin maailman onnellisin. Joku voi ajatella, että minkälainen ihminen täällä kirjoittaa, mutta olen silti kaikesta huolimatta hyvin tavallinen ihminen. Ehkä vähän erikoinen tietyissä asioissa,  mutta en siis mikään kamala ihminen kuitenkaan. Elämä on vaan mennyt aika väärään suuntaan monista asioista johtuen. Ja tunnustan, että häpeä on välillä suurta ja kadehdin muita jo sen takia, että moni näyttää niin onnelliselta. Itse kaipaisinkin sitä onnea. Muuten en ole rahan tai titteleiden perään ja tiedän, että voisin olla onnellinen vähäänkin. 

Olin naimisissa ja kahden lapsen äiti. Asuimme omassa kerrostalo kolmiossamme. Mies kävi töissä ja minä olin lasten kanssa kotona, toki nuorempi syntyi ollessani 25.

Tuosta on nyt aikaa 26 vuotta ja lapsia on kolme, ovat jo aikuisia. Lapsenlapsiakin on siunaantunut . Saman miehen kanssa edelleen onnellisesti naimisissa. Omakotitalossa elelemme kissan kanssa

Olin vakityöpaikassa, kaksi kertaa avioeron käynyt 3-vuotiaan yh-äiti. Toinen ero oli juuri ollut tapetilla ja se ei ollut helppo, päinvastoin. Sairaalloisen mustasukkaisen ja väkivaltaisen miehen karistaminen kannoilta ei ollut yksinkertaista, mutta onnistui kuitenkin. Kymmenen vuotta meni niistä traumoista ja painajaisunista toipumiseen. Tainno, ei nyt ihan kaikista traumoista ole vieläkään päästy, vaikka siitä on 29 vuotta aikaa :(

Vierailija kirjoitti:

Olen myös juuri täyttänyt 25 ja tilanne on se, että olen mielenterveysongelmien takia ollut melko kykenemätön käymään korkea-asteen kouluja, on ollut pakko lopettaa ahdistuksen yms takia. Mistään perheestä en tässä tilanteessa haaveilekaan eikä kiinnosta parisuhde, kokemuksen mukaan nekin kariutuu viimeistään omaan ahdistukseen. On vaikea luottaa ihmisiin joten kaveripiirit on supistuneet, yritän parempina kausina pitää yhteyttä joihinkin harvoihin etten putoa niin ulkopuolelle että kavereita on 0. Olin kuitenkin ennen ekstrovertti ja vaikka tarvitsen aikaa olla yksin nykyään, tulen hulluksi jos olen sitä liikaa. Myös tässä ja luottamuspulassa on kiva ristiriita.

Olen tehnyt lähinnä työharjotteluita ja jotain pikkuduunia joskus kauan sitten, joten on sellainen olo että mitä tahansa työtä hakiessa mut lähinnä naurettaisiin pihalle. Yritän taas päästä koulutukseen ja toivon nyt kestäväni siellä, jos pääsen sisään.

Harva tämän ikäinen kaverini on missään uraputkessa. Kaikilla kesti jonkin aikaa löytää juttunsa ja toiset lopettelevat sitä ammattikorkeaa tässä vaiheessa, toiset ovat muuttaneet suunnitelmia ja tekevät vaikkapa toista vuotta amiksessa. Periaatteessa tässä vaiheessa ehtii vielä vaikka mitä, jos pystyy.

Tämä voisi olla kuin omasta kynästä. Itse haluaisin opiskella, mutta en millään pääse haluamaani koulutukseen ja välillä ajattelee, että miten siellä edes pärjäisi. Työhistoria on myös ihan naurettava. Joskus olisin saanut "paremman" työn, mutta se kaatui sen hetkiseen kamalaan elämäntilanteeseen ja sekin harmittaa, että jäi tuo tilaisuus käyttämättä. Sen myötä olisin varmasti aika rikas nyt ja olisi säästöjä. Silti tiedän, että tuo oli kuitenkin oikea ratkaisu. Kavereita ei ole minullakaan juurikaan. 

Asuin opiskelija-asunnossa, tein minimimäärän opintoja (mm. seminaari ja gradun suunnittelua), kävin silloin tällöin tinder-treffeillä mutta olin myös puolisen vuotta käymättä, tein osa-aikatöitä asiakaspalveluhommissa, parisuhteita ei juuri ollut takanakaan (vain pari muutaman kuukauden tapailua, hyvin vähän seksikokemusta), kävin taas tinder-treffeillä ja tapasin nykyisen puolisoni, muutimme melko pian yhteen mutta silloin olin jo 26v.

Kaiken kaikkiaan kiva ikä oli, vaikka ensimmäinen ikäkriisi taisi silloin tullakin kun aloin havaita ulkonäössä ikääntymisen merkkejä ja "iksinkkukin" olin vielä melkein koko tuon ikävuoden.

Oma sijoitusasunto Helsingissä, Kauppatieteiden opinnoissa neljäs vuosi, avomiehen kanssa yhteinen asunto jossa asuttiin, paljon reissailua ja ihania ystäviä. Stressaavaa mutta hyvää aikaa elämässä. Nyt valmistunut 27-vuotias hyvässä ammatissa kansainvälisessä yrityksessä (ulkomailla) ja haluaisin naimisiin ennen kuin täytän 30 vuotta sekä ensimmäisen lapsen tässä 5 vuoden sisällä. Edelleen saman miehen kanssa. 

Olen 27 enkä ole tuntenut yhtäkään 25-vuotiasta, jolla olisi lapsia. Ei kun joo, yhden, ex-narkkari-elämänkoululaisen, joka onneksi sai lastensa vuoksi elämänsä kuntoon.

Koko tuttavapiiristä yksi on ollut naimisissa jo tuon ikäisenä. Kaikki ovat ostaneet ensimmäiset omistusasuntonsa vasta 30 vuoden kieppeillä.

Tunsin melko samoin 25-vuotiaana. Yo-merkonomiksi olin valmistunut 24-vuotiaana aikamoisella työllä ja tuskalla (mt-ongelmat ja niiden takia hyvin alentunut jaksaminen tekivät siitä niin vaikeaa), mutta siinä kaikki. Asuin pienessä vuokrakämpässä, olin työtön ja jouduin elämään toimeentulotuella, en ollut koskaan seurustellut, olin aika yksinäinen, sairastin masennusta ja ahdistuneisuushäiriötä ja mietin, että tuleeko minusta ikinä mitään tai että olenkohan koskaan onnellinen. 

No, nyt olen 29-vuotias, täytän ensi kuussa 30 v. Tapasin 1,5 vuotta sitten aivan ihanan miehen ja meillä menee hyvin. Keväällä muutettiin yhteen ja avoliittokin on sujunut mukavasti ja meidän kämppä on tosi kiva ja kivalla paikalla, tämä tuntuu niin kodilta ja viihdyn täällä niin hyvin. Kävin Kelan tukemassa terapiassa sen 3 vuotta mikä on maksimi ja sain siitä paljon apua. Menin ensin myös kuntouttavaan työtoimintaan, jonka kautta pääsin palkkatuettuun työhön ja nyt olen noin 1 v ollut "tavallisissa" töissä. Töistä sekä miehen kautta olen löytänyt elämääni uusia tuttuja ja parista on tullut läheisiä ystäviäkin. Lisäksi aloitin viime syksynä liikuntaharrastuksen taas monen vuoden tauon jälkeen ja sieltäkin on pari kaveria löytynyt. Elämä siis hymyilee pääosin, vaikka tottakai on huonoja päiviä ja vaikeita hetkiä vieläkin toisinaan enkä ahdistuksesta ole 100 % päässyt eroon - olen vain oppinut käsittelemään sitä ja elämään sen kanssa silloin, kun se nousee pintaan.

Halusin kertoa ihan vaan kannustukseksi ja sanoa, että älä suotta vaivu epätoivoon :) 

Mulla ei ollut juuri mitään "saavutuksia" 25veenä, mutta toisaalta en erityisemmin niitä halunnutkaan. Mies oli, mutta asuttiin erillään, oli keikkatyötä, ja opiskelin. En halunnut lapsia, en edes omistusasuntoa, koska halusin olla vapaa ja nuori. En kokenut että se perinteinen "naimisiin, oma talo, lapsia,"olisi minua varten ainakaan siinä vaiheessa, eikä se ollut myöhemminkään, näin 15v myöhemmin. 

Nyt teen sellaista työtä kuin haluan, olen hyvässä suhteessa, asutaan kompaktissa omistusasunnossa (kulurakenne ei ole iso), voidaan tulla ja mennä miten halutaan. Suurimmat saavutukseni haluan uraltani, hoivaan ihmissuhteita ja itseäni niin kuin kykenen. En enää koe minkäänlaista painetta elää muiden näköistä elämää, vaan just sellaista kuin itse haluan. Minusta se on ehkä suurin saavutukseni koskaan.

-Opiskelin kolmatta vuotta yliopistossa alaa, josta en pitänyt yhtään.

-Asuin vuokralla avopuolison ja kissan kanssa kivassa puutalossa

-Opintolainaa oli yli 10 000 euroa ja luottotiedoissa maksuhäiriömerkintä jonkin typerän jutun takia. Muistan että tuo stressasi tuolloin kovasti.

-Kavereita oli, mutta ei yliopistolta. En oikein onnistunut ystävystymään opiskelijakavereiden kanssa sen syvemmin. Kävin bileissä, mutta en vain nauttinut siitä ilmapiiristä. Asia häiritsi minua ja yritin kovasti kuulua porukkaan vaikka olo oli ulkopuolinen. Jossain kohtaa vain lopetin ja totesin että onhan minulla kuitenkin ihania kavereita elämässä, en välttämättä kaipaakaan uusia tuttavuuksia yliopistolta.

- Olin lievästi masentunut. Opinnot takkusivat, en syönyt juuri ikinä oikeaa ruokaa, asiat tuntuivat raskailta ja nukuin paljon. Olen vasta jälkikäteen tajunnut olleeni todennäköisesti masentunut tuolloin.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen varmasti monen mielestä aika surkeassa tilanteessa. Olen juuri nyt 25-vuotias. Ei ammattia ( lukio käyty), en ole päässyt mihinkään korkeakouluun ( välillä hakenut tosissaan ja välillä en, minulla tietyt aineet, jotka vaikeita), töitä ei ole. Miestäkään ei ole ja hyvä niin, koska en olisi nyt mukavaa seuraa ja toisaalta en haluaisi "kaataa" ongelmia kenellekään. Ystäviä ei ole, eikä oikein ole koskaan ollutkaan ( pitkä kiusaamistausta). En haluaisi opiskella amis-ammattiin. Tämä sen takia, ettei sieltä millään meinaa löytyä sopivaa alaa ja en halua liian sosiaaliseen työhön, koska pidemmän päälle en kestäisi. Itsetunto on ihan nolla ja välillä suru valtaa mielen ja ajattelen, että olen täysin turha ja kamala ihminen.

Välillä ihmettelen elämääni ja sitä kaikkea mihin olen joutunut mukaan ja niitä kamalia ihmisiä. Olen ollut niin kiltti ihminen ja ikinä tehnyt mitään pahaa toisille, mutta silti saanut itse kokea kaiken pahan. Toisaalta en halua "vierittää syytä muille", mutta kyllä tällä kaikella on ollut todella paha vaikutus minulle, kun olen muutenkin aika ujo ihminen. Senkin takia tuntuu, etten pärjää tässä sosiaalisessa maailmassa. En arvosta materiaa tai millään omistusasunnolla yms ei ole minulle merkitystä joten sellaista en kaipaa. Toisaalta haluaisin taloudellisen turvan elämääni, vaikka sitten pienemmälläkin palkalla. Lapsia tuskin koskaan haluan. Eniten harmittaa tuo koulutusasia ja yksinäisyys. Olisin varmasti onnellinen jos ne asiat saisi korjattua. Tällä hetkellä olen aika väsynyt elämääni. Kaikki ikävät asiat ovat vieneet iloa pois elämästä. Välillä ajattelenkin, että jos olisi ollut edes "tavallinen" nuoruus niin olisin maailman onnellisin. Joku voi ajatella, että minkälainen ihminen täällä kirjoittaa, mutta olen silti kaikesta huolimatta hyvin tavallinen ihminen. Ehkä vähän erikoinen tietyissä asioissa,  mutta en siis mikään kamala ihminen kuitenkaan. Elämä on vaan mennyt aika väärään suuntaan monista asioista johtuen. Ja tunnustan, että häpeä on välillä suurta ja kadehdin muita jo sen takia, että moni näyttää niin onnelliselta. Itse kaipaisinkin sitä onnea. Muuten en ole rahan tai titteleiden perään ja tiedän, että voisin olla onnellinen vähäänkin. 

Älä turhaan häpeä tai ainakaan kadehdi. Ikinä ei voi tietää, mitä jonkun muun elämään kuuluu tai mitä hän on kokenut.

Opiskelin ammattikorkeassa kolmatta vuotta, vapaa-ajalla pyörin lähinnä kavereiden kanssa ja biletin todella paljon.

25-vuotiaana olin töissä osa-aikaisena firmassa, jossa olin aiemmin työssäoppimassa. Ammattiin olin valmistunut kolme vuotta aiemmin. Asuin vuokralla sinkkuna. Kavereiden kanssa vietettiin aikaa, yleensä tehtiin porukalla ruokaa ja vaan juteltiin, joskus (harvoin) viikonloppuisin käytiin yökerhoissa. Kukaan meistä ei ollut perheellinen. Kävin toista kertaa ulkomailla kaverin kanssa. Terveyshuoliakin oli, mutta niistä selvisin myös.

Olin 25-vuotiaana naimisissa (menin 24-vuotiaana) ja ensimmäinen lapseni syntyi, kun olin 25-vuotias. Olin valmistunut kuvataiteilijaksi ammattikorkeakoulusta juuri ennen, kun täytin 25 vuotta. Tulevaisuus tuntui melko valoisalta. Nyt, kun olen 46-vuotias, kahden ongelmaisen aikuisen lapsen äiti, minulla on kaksi ammattia (toinen sellainen, josta myös ennen työllistyin), olen työtön, masentunut, lihava, eronnut, yksinäinen. Kyllä elämä oli mukavampaa hehkeänä 25-vuotiaana. Nyt pitää etsiä positiivisia asioita elämään, välillä löydänkin niitä.

Se oli elämäni muutosten vuosi. Muutin kimppakämpästä yksiöön ja eri kaupunkiin, valmistuin, sain vakityön, ostin auton ja isäni sairastui terminaalivaiheen syöpään. 25-vuotissynttärit juhlittiin isosti baarissa onnellisena ja 26-vuotissynttäreitä ei ollenkaan. Taisin juoda kalsarikännit yksin kotona. Se kertoo mikä muutos tapahtui huolettomasta elämästä murheiden maailmaan.

Elämä on toki näin myöhemmin näyttänyt taas sitä kaunista puoltaan :)

Olin ollut naimisissa 6 vuotta ja meillä oli kolme lasta. Olin kotiäitinä. Asuttiin omistusasunnossa,rivitaloneliössä. Rahat oli kokoajan tiukalla ja olin tosi väsynyt, avioliitto voi huonosti. Ei ollut parhaimpia vuosiani.