Mikä oli elämäntilanteesi 25-vuotiaana?

Olin just aloittanut viimeisen vuoden yliopistossa, edellisenä kesänä olin päässyt ekan kerran oikeisiin oman alan töihin ja kerrankin opiskeluelämän aikana oli kunnolla rahaa! Kavereiden kanssa oli jo lentoliput taskussa 6 viikon Indonesian reissulle. Asuin parhaan kaverini kanssa opiskelija-asunnossa vuokralla. Ei poikaystävää, sinkkuna olin ollut 3 vuotta ja aina välissä satunnaisia lyhyitä tapailuja ja muutama yhden illan juttu.

Kai se elämä jonkun vakiintuneen mielestä näytti tuuliajolta, itse en niin kokenut. Noh, tapasin mieheni seuraavan keväänä ja nyt ollaan oltu yhdessä 5 vuotta, työt on vakiintuneet, omakotitalo enää pakollista kuntotarkastusta vaille ostettu ja ehkä se lapsi saisi lähiaikoinakin tulla. Turha todellakaan 25-vuotiaana on murehtia ettei ole ”oikeita asioita” saavuttanut!

Olin sinkku. Asuin hevonkuusessa, että sain vakituisia töitä alaltani. Asuin vuokralla, oma kämppä toisella paikkakunnalla. Eli rahat meni asumiseen. Harrastin paljon urheilua. Tapailin miehiä, mutta sitä oikeaa ei vaan löytynyt.

Oloni oli aika epätoivoinen tulevaisuuden suhteen. Olin ollut pahassa kolarissa, ja urheilin määrätietoisesti kuntouttaakseni itseni. Sitä ei moni tiennyt, kun vammat eivät näkyneet juurikaan päälle päin. Haaveet ja unelmat olivat menneet kolarissa, lakkasin vain unelmoimasta, mikä oli aika paha juttu.

Lähes täysin sama kuin nyt 30-veenä. Isoin muutos se että takana yksi itsemrhayritys ja lääkityksien aloittaminen, pari diagnosoitua sairautta, terapiaa ja tosiaan neitsyydestä pääsin vihdoin eroon 26-vuotiaana. Muuten samaa pskaa; yksinäisyys, ikisinkkuus, itseinho, sama kämppä, sama työ, samat kiinnostuksen kohteet, sama toive kuin teinistä asti; haluan kuolla.

25 v: vuokralla 30 neliön yksiössä, en millään meinannut saada ammattikorkeakouluopintojani loppuun (oppari puuttui) sain ensimmäisen vakityöpaikan, ei poikaystävää vuosiin, viikonloput baareissa, viikolla kävin salilla. Tunsin epäonnistuneeni jossain vaiheessa ja halusin elämäni muuttuvan.

nyt, 32 v: Asun ulkomailla, yhteinen omistusasunto avomiehen kanssa, jonka tapasin 5 vuotta sitten, 1-vuotias lapsi, vakityöpaikka. Harrastuksia vähemmän, koska aika lapsen ja työn välillä on tiukilla. Olen paljon onnellisempi kuin 25-vuotiaana.

Vierailija kirjoitti:

25 v: vuokralla 30 neliön yksiössä, en millään meinannut saada ammattikorkeakouluopintojani loppuun (oppari puuttui) sain ensimmäisen vakityöpaikan, ei poikaystävää vuosiin, viikonloput baareissa, viikolla kävin salilla. Tunsin epäonnistuneeni jossain vaiheessa ja halusin elämäni muuttuvan.

nyt, 32 v: Asun ulkomailla, yhteinen omistusasunto avomiehen kanssa, jonka tapasin 5 vuotta sitten, 1-vuotias lapsi, vakityöpaikka. Harrastuksia vähemmän, koska aika lapsen ja työn välillä on tiukilla. Olen paljon onnellisempi kuin 25-vuotiaana.

Ai niin, unohdin mainita, että en pelkästään saanut ammattikorkeakouluopintojani loppuun 26-vuotiaana, vaan hankin siihen päälle myös maisterintutkinnon. Jos elämäänsä haluaa muuttaa, se kyllä onnistuu, jos uskaltaa tehdä rohkeita valintoja.

25-vuotiaana elin avoliitossa miehen kanssa, joka opiskeli, asuttiin vuokralla ja kävin töissä (määräaikainen työsuhde), sosiaalinen elämä ei ollut kovin vilkasta, nähtiin joskus kavereita, mutta harvakseltaan, harrastuksia ei ihmeitä lenkkeilyä, teeveen katselua ja tietokoneella surffausta/pelaamista.

Seuraavan kymmenen vuoden aikana elämänkuviot muuttuivatkin sitten aika lailla: ko. avoliitto päättyi muutama vuosi sen jälkeen eroon, aloitin opiskelut korkeakoulussa, vaihdoin paikkakuntaa ja sen myötä tuli uudet kuviot eteen ja enemmän sosiaalista elämää kuin aikoihin, tapasin tulevan aviomieheni, jonka kanssa hommasin ekan oman asunnon, valmistuin, vaihdoin työpaikkaa, sain lapsen jne. 

Siitä olen erittäin iloinen etten silloin tullut raskaaksi ja päätynyt johonkin tylsään vakiduuniin. (ei siis olisi ollut välttämätöntä opiskella toista tutkintoa, mutta halusin) Elämäni olisi ollut varmasti tylsempää ja muutenkin, jos olisin jämähtänyt laakereilleni tuossa vaiheessa. Ts. olen tyytyväinen kokemuksiini ja siihen, että on ollut vaihtelua, eikä sitä yhtä ja samaa koko ajan.

Olin naimisissa, yksi lapsi, omat opinnot valmiit, miehen loppusuoralla. Asuimme vielä opiskelija-asunnossa ja lähdimme ulkomaille asumaan puoleksi vuodeksi. Kotiin palattuamme ostimme ensimmäisen oman asuntomme. Sosiaalinen elämämme oli varsin vilkasta.

Nykyään kolme lasta, sama mies, asumme ulkomailla omassa talossa ja sosiaalinen elämä edelleen vilkasta.

Sain ensimmäisen vakihomman myyjänä kaupassa. Asuin yksin vuokralla, mutta seurustelin nykyisen vaimoni kanssa.  Muutettiin samana vuonna myöhemmin yhteen. Opiskelut vielä kesken. Aika paljon pelotti tulevaisuus ja mietin, tuleekohan musta ikinä mitään. Kavereita vähän. Sen kummemmin paljastamatta, ihan hyvin on mennyt, vaikka alamäkiäkin on eteen mahtunut. Tuo kuuluu asiaan ja on hyvä, että pohdit miettimään missä olet ja mitä haluat, moni ei sitä tee. Näin vanhempanakin niitä huolia ja murheita riittää edelleen vaikka jaettavaksi asti. Pää pystyyn! Kyllä se suunta ja elämänilo sieltä vielä löytyy!

T: Isä, aviomies ja esimies.

Vierailija kirjoitti:

Lähes täysin sama kuin nyt 30-veenä. Isoin muutos se että takana yksi itsemrhayritys ja lääkityksien aloittaminen, pari diagnosoitua sairautta, terapiaa ja tosiaan neitsyydestä pääsin vihdoin eroon 26-vuotiaana. Muuten samaa pskaa; yksinäisyys, ikisinkkuus, itseinho, sama kämppä, sama työ, samat kiinnostuksen kohteet, sama toive kuin teinistä asti; haluan kuolla.

Älä turhaan. Työ ja asunto on sentään jotain.

Kun olin 25 v., avovaimoni otti minusta eron ja muutin ulkomaille. Viimeistelin siellä graduni ja aloitin jatko-opinnot. Rahat oli tiukalla ja solukämppä ahdisti. Opinnot sujui kohtalaisesti, mutta masennuin ja eristäydyin ihmisistä. Vapaa-aikana istuin kirjastossa tai kiertelin päämäärättömästi kaupungin katuja. 

Olin valmistunut noin vuosi aiemmin, kävin töissä, asuin mieheni kanssa joka opiskeli. Olimme juuri muuttaneet yhteen muutaman vuoden kaukosuhteen jälkeen, joten olin vaihtanut työpaikkaa ja paikkakuntaa. Esikoiseni aloitti ensimmäisellä luokalla koulussa. Tavallista arkea.

Näin neljä vuotta myöhemmin mieheni on töissä, minä teen jatko-opintoja, olemme naimisissa ja odotan toista lastani, ensimmäistä yhteistämme.

Olin seurustellut vuoden nykyisen mieheni kanssa. Suoritin opintojani loppuun. Kävin osa-aikatöissä. Asuin opiskelijayksiössä. Oli kaikenlaista harrastusta ja viimeistä vuotta opiskelijaelämää. Asuntosäästämiset ja lapset tuntuivat kaukaisilta asioilta vielä.

Sama kuin nyt 37-vuotiaana. Asuin yksiössä, olin työtön ja selasin nettiä 12 tuntia päivässä, mikä on päiväohjelmani ollut 12 vuotta.

- Syrjäytynyt mies

Vierailija kirjoitti:

25 vuotiaana olin ammattiin valmistuneena hyväpalkkaisessa työssä. Asuin työsuhdeasuntoja vuokralla, vuokra oli tosi halpa. Vapaalla baletin sinkkuna melkoisesti. En harrastanut lukemista lukuunottamatta mitään erityistä.

29 vuotiaana tapasin miehen ja lapsi syntyi siitä vuoden päästä. Toiminta oli nopeaa.

Voisi olla kuin oma tarinani:)

Vierailija kirjoitti:

Olin valmistunut noin vuosi aiemmin, kävin töissä, asuin mieheni kanssa joka opiskeli. Olimme juuri muuttaneet yhteen muutaman vuoden kaukosuhteen jälkeen, joten olin vaihtanut työpaikkaa ja paikkakuntaa. Esikoiseni aloitti ensimmäisellä luokalla koulussa. Tavallista arkea.

Näin neljä vuotta myöhemmin mieheni on töissä, minä teen jatko-opintoja, olemme naimisissa ja odotan toista lastani, ensimmäistä yhteistämme.

Pari kysymystä jäi vastaamatta. Asuimme siis tuolloin kerrostalokolmiossa Helsingissä, vuokralla. Vapaa-ajalla harrastin perheen kanssa liikkumista, kuntosalia ja joogaa. Ei mitään ihmeellistä, juuri sellaista perusperhearkea josta edelleen nautin eniten.

Jäin juuri 25-vuotiaana työttömäksi vakkarityöstä, en ollut vielä koskaan seurustellut, olin hyvin ahdistunut ja elämä junnasi paikoillaan. 

Kirjoitin gradua. Olin mennyt naimisiin kaksi vuotta aiemmin, asuttiin vuokralla. Lapsia ei ollut vielä, mutta parin vuoden päästä ensimmäinen sitten tuli ja siitä seitsemän vuoden päästä toinen. Tein opintojen ohessa sekalaisia hommia (siivousta yms.). Valmistumisen jälkeen kyllä pääsin nopeasti koulutusta vastaavaan työhön.

Opiskelin ja kävin opintojen ohessa osapäivätöissä. Asuin opiskelijasolussa. Rupesin seurustelemaan, ensimmäiseen pidempään seurustelusuhteeseeni (joka päättyi aikanaan ja sanoisin nyt että hyvä niin). 

Olen myös juuri täyttänyt 25 ja tilanne on se, että olen mielenterveysongelmien takia ollut melko kykenemätön käymään korkea-asteen kouluja, on ollut pakko lopettaa ahdistuksen yms takia. Mistään perheestä en tässä tilanteessa haaveilekaan eikä kiinnosta parisuhde, kokemuksen mukaan nekin kariutuu viimeistään omaan ahdistukseen. On vaikea luottaa ihmisiin joten kaveripiirit on supistuneet, yritän parempina kausina pitää yhteyttä joihinkin harvoihin etten putoa niin ulkopuolelle että kavereita on 0. Olin kuitenkin ennen ekstrovertti ja vaikka tarvitsen aikaa olla yksin nykyään, tulen hulluksi jos olen sitä liikaa. Myös tässä ja luottamuspulassa on kiva ristiriita.

Olen tehnyt lähinnä työharjotteluita ja jotain pikkuduunia joskus kauan sitten, joten on sellainen olo että mitä tahansa työtä hakiessa mut lähinnä naurettaisiin pihalle. Yritän taas päästä koulutukseen ja toivon nyt kestäväni siellä, jos pääsen sisään.

Harva tämän ikäinen kaverini on missään uraputkessa. Kaikilla kesti jonkin aikaa löytää juttunsa ja toiset lopettelevat sitä ammattikorkeaa tässä vaiheessa, toiset ovat muuttaneet suunnitelmia ja tekevät vaikkapa toista vuotta amiksessa. Periaatteessa tässä vaiheessa ehtii vielä vaikka mitä, jos pystyy.

Olin silloin naimisissa neljättä vuotta. Lapsi oli 3 v. Vakityössä mutta lähdin opiskelemaan ihan toista alaa paremman palkan vuoksi. Nyt muutama vuosi myöhemmin sain sitten sen parempipalkkaisen työn toivomaltani alalta, edelleen naimisissa ja lapsi kasvaa mukavasti.