Mikä oli elämäntilanteesi 25-vuotiaana?

Olin toipumassa syövästä.

Tapasin tulevan aviomieheni.

Opiskelin yliopistossa ja tapasin nykyisen vaimoni. Muutimme pian yhteen Ylioppilaskylän vuokrakaksioon. Sosiaalinen elämäni oli verrattain vilkasta. Joskus biletimme opiskelukavereiden kanssa, ja kävin myös seurakunnan tilaisuuksissa soittamassa kitaraa. Rahaa ei juuri ollut, mutta emme me nyt nälkääkää nähneet. Olin löytämässä transvestismini. Oli lama-aika yhä, joten kesätöitä ei juuri ollut.

Ap, aika harvan ikäisesi elämään vielä kuuluu omistusasunto, avioliitto, pysyvä työsuhde jne... mutta siihen ammatin hankintaan ja oman asemansa vakiinnuttamiseen työelämässä kannattaa varmasti panostaa.

Kun täytin 25, olin melko turhautunut. Lama painoi vielä päälle, olin melko tyhjää jauhavassa jatkokoulutuksessa (yritin vuosia saada ammattikoulutukseni nostettua seuraavalle tasolle, ei onnistunut), siellä kituutin lopulta vain saadakseni aikuislukion suoritetuksi nopeasti. Asuin kahdestaan esikouluikäisen lapseni kanssa ja seurustelin seuran vuoksi. Ei ollut mikään hyvä suhde, meni itsetunto ja elämänhalu kärsi. Vakityö oli aika utopistinen haave.

Siitä puolen vuoden kuluttua olin tavannut nykyisen mieheni, lähes jo asuttiin yhdessä. Mentiin kihloihin, muutettiin yhteiseen kämppään, aloitettiin elämä alusta. Nyt olemme melkein kasvattaneet yhteisen lapsemme aikuiseksi, olemme vihdoin vakitöissä -pieni mutta säännöllinen palkka-, meillä on omistusasunto ja muutkin elämän palikat järjestyksessä.

Ikinä ei voi tietää mitä tapahtuu, onneksi se koskee myös hyviä asioita.

Menin naimisiin, seurustella oli keretty jo 9v.

Oli koira ja kissa.

Ostettiin miehen kanssa maatila sukupolvenvaihdoksen kautta, mitä jälkeen päin olen kauhistellut kuinka nuorena tehtiin isot kaupat ja nyt on velat maksettu eli kannatti kaiketi.

Mietin vaan kuinka erilainen elämä ihmisiin jotka vielä 25v asuu vanhemmilla ilman työpaikkaa ym.

Olin intissä (:D), valmistunut korkeakoulusta vuotta aiemmin, intin loputtua menin oman alan töihin. Tapasin nykyisen kihlattuni. Asuin silloinkin samassa vuokrakaksiossa, kuin nytkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oli elämäni huonointa aikaa. Nyt 28-vuotiaana ihan eri tilanteessa ja voisin väittää ensimmäistä kertaa elämässäni rakastavani itseäni. Samalla herännyt ennennäkemättömän vahvoja tunteita erästä ihmistä kohtaan, eli on totta että pitää rakastaa itseään jotta voi rakastaa muitakin.

Vastakkaisen sukupuolen edustajat (naiset) tuijottavat kokoajan, rohkeimmat tulevat tekemään ihan tikusta asiaa. Oletan, että naiset eivät ihan rumille tule antamaan numeroitaan tai tule kehumaan vaikka tyylikkääksi. Pienestä on elämä kiinni. Vaikka nyt olisit masentunut niin muutaman vuoden päästä tilanne voi olla ihan eri.

Huonosti menee, jos elämän onni riippuu siitä, että jotkut tuppaa seuraan.

Sit kun eivät tuppaa, sä masennut taas, vai?

Kateellinen mölli, ole hiljaa.

Olin valmistunut ammattiin 5v aikaisemmin, vakituisessa työsuhteessa, juuri mennyt naimisiin mieheni kanssa, asuttiin vuokralla. Äiti sairasti syöpää ja saattohoidin hänet.

Sama kuin nytkin. Sairas ja työtön. Tulen olemaan lopun elämääni.

En saa töitä enkä parisuhdetta.

Ei hätää, en ole lisääntyny, se tästä pohjaan palaneesta sopasta vielä puuttuiskin! 😅

Vierailija kirjoitti:

Kun täytin 25, olin melko turhautunut. Lama painoi vielä päälle, olin melko tyhjää jauhavassa jatkokoulutuksessa (yritin vuosia saada ammattikoulutukseni nostettua seuraavalle tasolle, ei onnistunut), siellä kituutin lopulta vain saadakseni aikuislukion suoritetuksi nopeasti. Asuin kahdestaan esikouluikäisen lapseni kanssa ja seurustelin seuran vuoksi. Ei ollut mikään hyvä suhde, meni itsetunto ja elämänhalu kärsi. Vakityö oli aika utopistinen haave.

Siitä puolen vuoden kuluttua olin tavannut nykyisen mieheni, lähes jo asuttiin yhdessä. Mentiin kihloihin, muutettiin yhteiseen kämppään, aloitettiin elämä alusta. Nyt olemme melkein kasvattaneet yhteisen lapsemme aikuiseksi, olemme vihdoin vakitöissä -pieni mutta säännöllinen palkka-, meillä on omistusasunto ja muutkin elämän palikat järjestyksessä.

Ikinä ei voi tietää mitä tapahtuu, onneksi se koskee myös hyviä asioita.

Kerrottakoon vielä että ikävuodet 20-24 olivat lähes henkilökohtaista juhlaa. Sain vihdoin oman rauhan ja normaalin elämän, koska pääsin asumaan kahdestaan lapseni kanssa, kävin muutaman kerran vuodessa ulkona, lapsi kasvoi hienosti jne. Koin elämää ihmeellisemmän ihmissuhteenkin. Muutto toiselle paikkakunnalle, jatkuva työn metsästys ja hyvän pysyvän parisuhteen puute vain söi aika rajusti, eikä se lapsikaan enää ollut niin pieni ja tarvitseva. Kotona piti kuitenkin pysytellä, eikä häipyä pitkäksi omilleen teilleen kun hän oli kavereillaan tns.

Vierailija kirjoitti:

Sama kuin nytkin. Sairas ja työtön. Tulen olemaan lopun elämääni.

En saa töitä enkä parisuhdetta.

Ei hätää, en ole lisääntyny, se tästä pohjaan palaneesta sopasta vielä puuttuiskin! 😅

Miksei se parisuhde voisi joskus osua sinunkin kohdallesi.

Olin vakavasti masentunut, asuin juuri kuolleen isäni asunnossa koirani kanssa. Alkoholisoiduin vakavasti ja jouduin piakkoin mielisairaalaan.

Oon 25. Ei miestä, ei lapsia, 37 neliön kämäinen vuokraluukku ja tilillä 500€ (okei säästötilillä on lisäksi 4500€). Enkunopen opinnot loppusuoralla, muutama sijaisuus silloin tällöin muuten työtön. Ei juuri kavereitakaan, ulkona käyn hyvin harvoin. Enimmäkseen oon kotona ja neulon. Ja tykkään elämästäni!

Olin valmistunut edellisenä vuonna ammattiin ja sain aika pian vakityön. Olin eronnut pari vuotta aikaisemmin vaikeasta suhteesta. Olin pitkään ahdistunut ja rikki suhteen jälkeen, haaveilin löytäväni vielä hyvän ja luotettavan miehen. Harrastin säännöllisesti liikuntaa ja luin aika paljon. Olin hoikka ja aina väsynyt töissä. Muutaman vuoden kuluttua löysin hyvän miehen, jonka kanssa menin naimisiin ja perustin perheen.

Vierailija kirjoitti:

Sama kuin nytkin. Sairas ja työtön. Tulen olemaan lopun elämääni.

En saa töitä enkä parisuhdetta.

Ei hätää, en ole lisääntyny, se tästä pohjaan palaneesta sopasta vielä puuttuiskin! 😅

Samoin.

Yhden lapsen verran lisääntynyt olen, parisuhdetta en onneksi edes halua.

Sairas ja työkyvytön olen ollut nuoresta asti.

n46

25v asuin vielä alkuun pienessä yksiössä. Opiskelin laiskasti ja olin juuri vaihtanut toiseen opiskelupaikkaan.

Siinä ohessa tein osa-aikatyötä.

Ns. Elämää ei juuri ollut.

Puolessa välissä 25. Vuottani tuli tilaisuus muuttaa isompaan asuntoon ja jotenkin muutenkin löysin elämään enemmän sisältöä. Tuli harrastuksia jne.

Parisuhteet, perheet, oma asunto, valmistuminen. Ne olivat kaukana tulevaisuudessa eikä ihan kaikki ole nyt 20v myöhemminkään toteutuneet.

Vierailija kirjoitti:

Minullakaan ei ole miestä,  olen yksinäinen ja masentunut. Koulutukseni on vain merkonomi (häpeän). Olen sentään hyvässä työssä tällä hetkellä, mutta paikkani ei ole vakituinen. Tuntuu etten ole kokenut tai elänyt yhtä täysillä kuin muut ikäiseni. Tunnen aivan taantuneeni teiniajalle. Minua pelottaa tulevaisuus sekä vanheneminen. Stressaan ihan kamalasti ajan kulumista ja hukkaanheitettyä elämää sekä lähestyvää kuolemaa.

N25

Miksi stressata ja hävetä? Ei ainakaan koulutuksen takia, olet saanut hyvin perusasiasi kuntoon. Tarvitset vain hiukan tuuletusta elämään. Kuolema odottaa jossain siellä, oletettavasti 50 pitkän vuoden päässä.

Ei kaikkien tarvitse "elää täysillä" jonkun kaavan kautta. Mikä olisi sinun tyylisi?

Ota pieni aikalisä jos voit, muuta paikkakuntaa tai hae työpaikkaa ulkomailta.

Muista liikkua riittävästi, syödä hyvin ja nukkua tarpeeksi.

25 vuotiaana olin ammattiin valmistuneena hyväpalkkaisessa työssä. Asuin työsuhdeasuntoja vuokralla, vuokra oli tosi halpa. Vapaalla baletin sinkkuna melkoisesti. En harrastanut lukemista lukuunottamatta mitään erityistä.

29 vuotiaana tapasin miehen ja lapsi syntyi siitä vuoden päästä. Toiminta oli nopeaa.

Vierailija kirjoitti:

Olin vakavasti masentunut, asuin juuri kuolleen isäni asunnossa koirani kanssa. Alkoholisoiduin vakavasti ja jouduin piakkoin mielisairaalaan.

Mitä sitten tapahtui, miten voit nykyään?

Opiskelin yliopistolla 3vuotta ja biletin ja vedin märkää ja vikittelin fuksimimmejä ! Life was good. nyt hyvin uralla mutta kyl ne yliopisto ajat oli helmiä

Olin alkoholisoitunut sinkkunainen. Asuin pienessä yksiössä kissani kanssa. En opiskellut enkä tiennyt mitä haluan elämältäni. Pari vuotta myöhemmin yritin itsemurhaa.