Lue keskustelun säännöt.
Miten kertoa 12-vuotiaalle, että hänestä tulee isoveli? Tilanne on niin vaikea ja monimutkainen
21.10.2018 |
Oma poikani on 12v. Hänen isä kuoli syöpään, kun lapsi oli reilu parivuotias. On isänsä suvun kanssa läheisissä tekemisissä. Lapsi tottakai kuitenkin kaipaa isäänsä ja usein kysyy, mitähän mun iskä sanois jos, mitähän iskä miettis jos... Poika pärjää koulussa hyvin, opettajan mukaan ihan normaali lapsi. Ihan tasapainoinen lapsi poika on, mutta ollut aina hiukan haastava. Tämä siis näkynyt ajoittain heikkona itseluottamuksena, minun määräilynä ja omistushaluna mua kohtaan. Lapsi on siis mun mielestä todella kiintynyt muhun.
Tapasin uuden miehen, kun poika oli 7v. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 5v, mutta alussa tapailtiin paljon niin, ettei lapsi vielä tiennyt.
Poika ei ole kunnolla ikinä miestä hyväksynyt. Toki ajan kanssa mennään hitaasti parempaan suuntaan.
Joskus kysyin lapselta, mitä mieltä hän on, jos saisi sisaruksen. Ehdottomasti kuulemma ei. Lapsi selvästi ahdistui ihan tästä pelkästä kysymyksestä.
No, meille tulee keväällä vauva. Pelkään kertoa pojalleni, että hänestä tulee isoveli. Pahin pelkoni on, että lapseni jotenkin masentuu tai alkaa ihan oikeasti oireilla.
Kommentit (175)
Miehen ja sinun kannattaa molempien antaa pojalle kahdenkeskistä aikaa vauvan syntymisen jälkeenkin. Ei tarvitse olla mitään kummallista, jotakin arkeen liittyvää tai käynti jossakin kivassa paikassa.
Täällä on moneen kertaan sanottu, että poikaa ei saa pakottaa hoitamaan pikkusisarusta ja se on tietenkin totta, pakottaminen ei toimi. Kannattaa silti varoa jättämästä poikaa ulkopuoliseksi ja eristämästä vauvasta. Ottakaa poika positiivisella tavalla mukaan ja tukekaa sisarussuhdetta.
Jos poika on tottunut tekemään osansa kotitöistä, niin kannattaa kiitollisena ottaa vastaan kaikki pienikin apu, liittyipä se sisaruksen hoitoon tai muuhun.
Pienet eivät tietenkään saa mennä isojen sisarusten huoneisiin eikä tavaroita sotkemaan ja rikkomaan. Tämä kannattaisi kaikkien muistaa, vaikka ei uusioperhettä olisikaan.
Onnea teille kaikille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mustakin tuntuu että teillä on kaikki hyvin. Äitinä itsekin mietin ja murehdin joskus liikaa, anna asioiden mennä omalla painolla. Jos poika miettii isänsä hyväksyntää niin olisiko joku isän puolen sukulainen joka voisi jutella pojan kanssa ja "antaa hyväksyntänsä" isänkin puolesta? Muuten vauvan tulo tekee varmasti hyvää, sehän on kaikille iloinen asia. Onnea!
No ei ole kaikille iloinen asia, voi hyvänen aika. Jotkut eivät pidä vauvoista, ja heille tuo olisi painajainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä lasta ei jätetä hankkimatta siksi, että isompi sisarus ei välttämättä tykkää. Jos aikuiset haluavat lisää jälkikasvua ja sitä siunaantuu, niin hieno asia. Sun poikasi ei päätä sitä, tuleeko teille vauva vai ei. Kyllä hän sopeutuu. Sun pitää vaan olla tukena.
Lasten mielenterveysongelmat kasvavat koko ajan. Syy siihen on vanhempien itsekkyydessä. Ei kuunnella lasta, ei olla oikeasti läsnä lapselle.
Eli lupa sisaruksen hankkimiselle pitäisi kysyä esikoiselta? Kuolen nauruun.
Kuole pois. Mä sen sijaan olen tehnyt vain yhden lapsen, koska haluan olla tarpeeksi läsnä hänelle.
Ja sulla on siihen täysi oikeus. Mutta toivottavasti ihan oikeasti olet halunnut vain yhden lapsen itse, etkä "epäitsekkäästi" jättänyt enempää tekemättä? Koska se on jo supertyhmää, eikä ainakaan lapsen etu millään tavalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mustakin tuntuu että teillä on kaikki hyvin. Äitinä itsekin mietin ja murehdin joskus liikaa, anna asioiden mennä omalla painolla. Jos poika miettii isänsä hyväksyntää niin olisiko joku isän puolen sukulainen joka voisi jutella pojan kanssa ja "antaa hyväksyntänsä" isänkin puolesta? Muuten vauvan tulo tekee varmasti hyvää, sehän on kaikille iloinen asia. Onnea!
No ei ole kaikille iloinen asia, voi hyvänen aika. Jotkut eivät pidä vauvoista, ja heille tuo olisi painajainen.
Aika harva on oikeasti niin tunnevammainen, että jos perheeseen syntyy vauva, siihen ei kiintyisi ja sitä rakastaisi.
Se on hyvänen aika pieni, täysin avuton IHMINEN. Jonka perustehtävä elämässä on saada ympärillä olevat kiintymään ja rakastamaan, jotta se ei kuolisi hoidon puutteeseen. Ja siinä ne on ihan hiton hyviä, ei meitä muuten täällä olisi tätä määrää.
Mä olin suhteellisen samassa tilanteessa tuon isoveljen kanssa 10-vuotiaana, kun sain tietää, että musta tulee isosisko. En halunnut sisarusta ja varmasti oireilin asiasta jonkin verran. Itse teininä siskon ollessa taapero en viettänyt hänen kanssaan aikaa nimeksikään, mutta ihan sovussa elettiin silti.
Nykyään harmittaa, etten osannut siskon lapsuuteen osallistua aikanaan. Mutta nyt 31- ja 21-vuotiaina ollaan toistemme parhaat kaverit, ja ollaan monta vuotta oltu. Kesti vain vähän kauemmin muodostaa järkevä tunneside. :) Joten en stressaisi ihan liikoja, kunhan kotiympäristö antaa molemmille tilaa. Teinit ei aina ihan fiksuimpia ole eikä niiltä kannata edes yrittää vaatia kaikkea, mutta meillä ainakin aikuistumisen myötä elämä korjasi itsensä mallilleen. :) Tosin kannattaa varautua siihen, ettei isompi osaa pariin vuoteen käsitellä tilannetta tai tunteitaan sillä tavalla, kuin aikuisiällä toivoisi tehneensä. Rohkaise viettämään aikaa sisaruksen kanssa, mutta älä ikinä siihen pakota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Musta tuntuu että ap:n poika on mustasukkainen äidistä tai haluaa olla lojaali isälleen eikä todennäköisesti hyväksyisi ketään muutakaan miestä. Minusta 5 vuotta on pitkä aika. Monet eivät eron/puolison kuoleman jälkeen odota todellakaan noin kauan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä lasta ei jätetä hankkimatta siksi, että isompi sisarus ei välttämättä tykkää. Jos aikuiset haluavat lisää jälkikasvua ja sitä siunaantuu, niin hieno asia. Sun poikasi ei päätä sitä, tuleeko teille vauva vai ei. Kyllä hän sopeutuu. Sun pitää vaan olla tukena.
Lasten mielenterveysongelmat kasvavat koko ajan. Syy siihen on vanhempien itsekkyydessä. Ei kuunnella lasta, ei olla oikeasti läsnä lapselle.
Eli lupa sisaruksen hankkimiselle pitäisi kysyä esikoiselta? Kuolen nauruun.
Kuole pois. Mä sen sijaan olen tehnyt vain yhden lapsen, koska haluan olla tarpeeksi läsnä hänelle.
Joo koska sitä itseään 20-40V vanhempaa seuraahan se lapsi eniten kaipaakin....
Kyllä 12-vuotias todellakin tarvitsee vielä vanhempiaan. Olen käytettävissä silloin kun hänellä on asiaa ja sellainen olo. Ei tietenkään koko aikaa, koska kaverit.
Koska kaverit mitä? Kiusaavat?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Naapurin teinityttö muuttui myrskyn merkiksi kun uusioperheen iltatähti oli tuloillaan.
No onhan se ihan hyvä tuollaiselle prinsessalle tajuta, ettei hän ole kaiken keskipiste maailmassa. On muitakin ihmisiä, jopa samassa perheessä.
Vierailija kirjoitti:
Älä pakota esikoista hoitamaan uutta vauvaa, edes sitten kun kuopus on jo vähän vanhempi. Tekemällä vanhemmasta lapsesta ilmaisen lastenhoitajan ja kotiapulainen tulehdutat välinne kokonaan. Aikusten tehtävä on huolehtia lapsista, ei isompien sisarusten.
T: kokemusta on
Äläkä pakota iloitsemaan vauvasta, vanhempien ilosta, tai osoittamaan vanhemmille, että välitää vauvasta tai vauva kiinnostaa. Sellainen "kasvatus" on ihan perseestä ja osoittaa, ettei pojasta välitetä oikeasti ollenkaan, vaan ainoastaan kaikkien muiden tunteista. Jos siis itse ei voi sen verran lapselle osoittaa itse välittävänsä HÄNEN tunteistaan, ettei vaadi näyttelemään ja esiintymään, jos ei kerran itsekään jaksa, vaan tekee itse kyllä mitä haluaa, eli vauvan ja hoitaa sitä ja kuhertelee isäpuolen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naapurin teinityttö muuttui myrskyn merkiksi kun uusioperheen iltatähti oli tuloillaan.
No onhan se ihan hyvä tuollaiselle prinsessalle tajuta, ettei hän ole kaiken keskipiste maailmassa. On muitakin ihmisiä, jopa samassa perheessä.
Olet vain kateellinen, koska itseäsi ei ole rakastettu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naapurin teinityttö muuttui myrskyn merkiksi kun uusioperheen iltatähti oli tuloillaan.
No onhan se ihan hyvä tuollaiselle prinsessalle tajuta, ettei hän ole kaiken keskipiste maailmassa. On muitakin ihmisiä, jopa samassa perheessä.
Olet vain kateellinen, koska itseäsi ei ole rakastettu.
😄
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mustakin tuntuu että teillä on kaikki hyvin. Äitinä itsekin mietin ja murehdin joskus liikaa, anna asioiden mennä omalla painolla. Jos poika miettii isänsä hyväksyntää niin olisiko joku isän puolen sukulainen joka voisi jutella pojan kanssa ja "antaa hyväksyntänsä" isänkin puolesta? Muuten vauvan tulo tekee varmasti hyvää, sehän on kaikille iloinen asia. Onnea!
No ei ole kaikille iloinen asia, voi hyvänen aika. Jotkut eivät pidä vauvoista, ja heille tuo olisi painajainen.
Aika harva on oikeasti niin tunnevammainen, että jos perheeseen syntyy vauva, siihen ei kiintyisi ja sitä rakastaisi.
Se on hyvänen aika pieni, täysin avuton IHMINEN. Jonka perustehtävä elämässä on saada ympärillä olevat kiintymään ja rakastamaan, jotta se ei kuolisi hoidon puutteeseen. Ja siinä ne on ihan hiton hyviä, ei meitä muuten täällä olisi tätä määrää.
Itse en kiintyisi, vauvat ovat ällöttäviä. Se ei kuitenkaan tee minusta tunnevammaista, kaikki eivät pidä lapsista ja sillä selvä.
Uskoisin, että kyllä se siitä. Kunhan muistat, että rajat on rakkautta. Ei lapsen huomiointi tarkoita sitä, että kaikki pitäisi antaa periksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma näkemys on, että murrosikäiselle on kaikista haastavinta tulla isoveljeksi/ isosiskoksi. Lapsi kun joutuu jo muutenkin käymään läpi valtavia muutoksia, joita mitenkään ei voi välttää. Jokainen varmaan myös muistaa oman murrosiän, ja sitä kautta ei ole erityisen vaikea ajatella, millainen tilanne tuosta saattaa syntyä. No, nyt tilanne on se mikä on. Pidän kuitenkin todennäköisempänä, että poika tulee haastamaan tilanteessa lisää. Ehdottomasti ammattiapu kannattaa ottaa käyttöön, jos tuntuu, ettei omat keinot tilanteessa riitä. Omat taidot vanhempana tuossa varmasti kyllä pääsee testaamaan. Kokemuksesta voin myös sanoa, että pienempi pitkä ikäero lapsilla oli melko haastava, mutta toivottavasti sinä osaat paremmin nämä asiat.
Olette toki kokeneet suuren tragedian, mutta se ei saa estää sinua elämästä eteenpäin!
Vierailija kirjoitti:
Ap taas tässä
Olen jotenkin varmaan varjellut lastani liikaa. Surin minäkin kauan lapsen isän kuolemaa ja halusin tehdä kaikkeni, ettei poika vain pahoita mieltään. Ymmärrän tehneeni väärin, mutta vaikea enää muuttaa. Tämä näkyi mm, että lapsi on saanut materiaalisesti lähes kaiken haluamansa, on päässyt vähän joka paikkaan ja on ehkä aina vähän pompotellut mua ja minä olen liikaa pelännyt, että lapsi suuttuu ja loukkaantuu.
Luulen, että tässä juuri on "ongelmanne" ydin, ettekä ole ensimmäinen toisen vanhemman menettänyt perhe, jossa tällainen asetelma esiintyy. Poika (ja sinä) olette kohdanneet niin suuren surun pojan elämän alkutaipaleella, että tätä menetystä on pyritty paikkaamaan kaikin tavoin. Valitettavasti tässä tosiaan voi tehdä lapselle karhunpalveluksen, ne rajat kun oikeasti ovat rakkautta. Lapsen on opittava kestämään pettymyksiä turvallisesti lapsuudessa vanhemmilleen raivoten, ja oppia, että siitä selviää. Ymmärrän kyllä hyvin, miten lelun perään itkevän lapsen yhdistää vanhempansa menettäneeseen lapseen, ja kierre on valmis.
Onneksi teillä on vielä aikaa korjata tilannetta. Uskon, että vauvan tulokin on loppujen lopuksi iloinen asia :)
Pakko viitata vielä Tommy Hellsteniin, joka Docventuresin mies ja tunteet -jaksossa kertoi asetelmasta, jossa poika on tavallaan liian kiinni äidissä, eikä äiti "anna" hänen kasvaa itsenäiseksi aikuiseksi (tässä tilanteessa vaikka niitä rajoja asettamalla). Voi esiintyä juuri tällaista omistushalua, mustasukkaisuutta ja pompottamista, kun äiti vieläpä varoo pojan reaktioita. Pojalle voi syntyä loppuelämäksi tiedostamaton ajatus, että on "otettava revanssi naisista". Näin hän voi pahimmassa tapauksessa pompotella naisia myöhemminkin elämässään, kun on siihen oppinut lapsena.
(Ehkä liian huonosti siteerattua keittiöpsykologiaa tähän väliin, mutta pointti siis siinä, että sinä voit vielä muuttaa tilannetta, kun pojan kasvu mieheksi on vasta aluillaan :) Joku perheterapia ei varmasti ole huono vaihtoehto, jos tilanne alkaa menemään huonompaan suuntaan esim. vauvan synnyttyä.)
Vierailija kirjoitti:
Olette toki kokeneet suuren tragedian, mutta se ei saa estää sinua elämästä eteenpäin!
Eikä poikaa, ja koko perhettä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapselta ei kysytä tuollaisia asioita ja hänen mielipidettään ei aikuisten asioihin aina tarvita. Kuudennella oleva lähes teini saa sen kyllä ymmärtää ja häntä ei tarvitse pumpulissa pyöritellä todellakaan. On ihan hyväkin, että muutoksia tulee. Napanuoran katkaisu olisi pitänyt tehdä jo hieman aikaisemmin.
Olen tismalleen samaa mieltä.
Alkureaktio voi olla mitä vaan, mutta en ole vielä kuullut ikinä, että joku olisi menettänyt elämänilonsa sisaruksen vuoksi.
Terveisin lastenpsykiatrian parissa 22-vuotta.
Paitsi narsisti. Narsisti voi menettää elämänilonsa ko.syystä.
Mulla ja omalla lapsipuolella on "etäiset välit" ja johtuen aivan omasta puolisostani.
Eli siis en ole anoppini mieluisin ihminen ja tämä on tehnyt sen selväksi lapsen edessä.
Puolisoni myös riitelee todella avoimesti nyrkit viuhuen lapsen edessä.
Tässä lopputulos
Meillä menee hyvin, leikitään, jutellaan (lapsi ei uskalla puhua omalle biologiselle vanhemmalle mitään, mutta minulle "puolivanhemmalle" kyllä kertoo asioita), ollaan paljon yhdessä.
Sitten lapsi kuulee, että ulko-ovi aukeaa ja tämä säntää pois.
Tilanne on kuin sormia napsauttamalla normalisoitunut siihen pisteeseen niinkuin ei olisi ikinä tehtykkään mitään yhdessä.
Eli siis meillä on läheiset välit, mutta ei kenenkään muun silmien alla. En tajua mistä tämä johtuu? Selittäkää joku?
Ei ole päässä vikaa, jos ei sisaruksesta tykkää, varsinkin noin suurella ikäerolla.