Lue keskustelun säännöt.
Miten kertoa 12-vuotiaalle, että hänestä tulee isoveli? Tilanne on niin vaikea ja monimutkainen
21.10.2018 |
Oma poikani on 12v. Hänen isä kuoli syöpään, kun lapsi oli reilu parivuotias. On isänsä suvun kanssa läheisissä tekemisissä. Lapsi tottakai kuitenkin kaipaa isäänsä ja usein kysyy, mitähän mun iskä sanois jos, mitähän iskä miettis jos... Poika pärjää koulussa hyvin, opettajan mukaan ihan normaali lapsi. Ihan tasapainoinen lapsi poika on, mutta ollut aina hiukan haastava. Tämä siis näkynyt ajoittain heikkona itseluottamuksena, minun määräilynä ja omistushaluna mua kohtaan. Lapsi on siis mun mielestä todella kiintynyt muhun.
Tapasin uuden miehen, kun poika oli 7v. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 5v, mutta alussa tapailtiin paljon niin, ettei lapsi vielä tiennyt.
Poika ei ole kunnolla ikinä miestä hyväksynyt. Toki ajan kanssa mennään hitaasti parempaan suuntaan.
Joskus kysyin lapselta, mitä mieltä hän on, jos saisi sisaruksen. Ehdottomasti kuulemma ei. Lapsi selvästi ahdistui ihan tästä pelkästä kysymyksestä.
No, meille tulee keväällä vauva. Pelkään kertoa pojalleni, että hänestä tulee isoveli. Pahin pelkoni on, että lapseni jotenkin masentuu tai alkaa ihan oikeasti oireilla.
Kommentit (175)
Pojan äiti on jäänyt leskeksi ja ollut pojan yksinoikeus jo. 10v. Kai äidilläkin on oikeus uuteen ihmissuhteeseen ja elämän jatkumiseen. Totta kai lapsi on mustasukkainen, se on normaalia, ei sen takia äidin tarvitse elää yksin. Yksinoikeus äitiin on ollut itsestäänselvä, nyt siihen tulee muutos. Rakkaus ei vähene. Aluksi harmittaa, mutta myöhemmin sisaruutta osaa arvostaa
Onnea uudesta elämästä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei hyvältä näytä.
Mulla on miesystävä, ja hänellä ja mun pojalla aina vain etäiset välit, vaikka ollaan seurustelu jo monta vuotta.
Ihmettelin myös, miten he eivät lähenny yhtään, vaikka ovat kiinnostuneita samoista asioista. Mutta nyt on pakko todeta, että mies vaan ei ole usäpuolityyppiä, ei lainkaan, eikä ilmeisesti tule koskaan olemaankaan. Hän ei osannut olla pojan kanssa kun tämä oli lapsi, ja sanoi ettei osaa vaan olla pienten lasten kanssa. Mutta ei osaa olla teinin kanssa yhtään sen enempää. Ilmeisesti on valehdellut sekä itselleen ettö minulle, saadakseen olla kanssani.
Luojan kiitos en muuttanut yhteen eikä meille ole tulossa lapsia.
Ap, olet tosiaan asettanut miehen lapsesi edelle. Miten olet perustellut sen itsellesi?
Kyllä sinä saat viettää aikaa pelkästään lapsesi kanssa, ja tehdä matkoja kaksin, ymmärräthän sen?
Ajattelisiko poika hiljaa itsekseen olevansa jotenkin "velvollinen" isäänsä kohtaan? Tavallaan, ettei annakaan itsensä kiintyä varsinkaan äidin uuteen miesystävään (joka ei enää ole ollenkaan uusi), kun pettäisi siten mielessään isänsä. Jotain raskaita ajatuksia hänellä taitaa olla.
Mielestäni ei olisi huono ajatus keskustella siihen suuntaan, mitä joku ehdottikin: kuinka iloinen isä olisi, kun näkisi että pojalla menee kivasti perheessä, ja saa vielä tulla isoveljeksi.
Kriittiset vuodet joka tapauksessa pojalla nyt menossa, joten tarkkanäköisyyttä ja vanhempien viisautta varmasti tarvitaan. (Eikä myöskään "varota" pojan reaktioita ja mahdollisia suuttumisia, pikkusisarus on tulossa ja sisaruksien määrää ei ole tapana kysyä lapsilta.)
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli jonkin verran samantapainen tilanne. Esikoispoikani oli tosin jo 18 täyttänyt, kun kerroin hänelle, että minulle ja hänen isäpuolelleen on tulossa lapsi. Olin aivan varma, että esikko alkaisi raivota, että mitä vttua stanan vanhukset.. Mutta hän olikin tosi iloinen puolestamme ja omasta puolestaan :) Aivan ihana isoveli hän on sittemmin ollutkin :) Jos häneltä kysyttäisiin, ketä hän rakastaa eniten, niin veikkaan, että pikkuveikan nimi nousisi aika korkealle sillä listalla...
Teillä eri tilanne. 18 -vuotias on nuori muttei lapsi enää ja ihan eri elämäntilanne. 12-vuotias on lapsi.
Ap:n tilanteessa lapsi ei pidä isäpuolestaan ja joutuu jo nyt kilpailemaan äidistään.
Onko vauva vahinko? Vai onko mies halunnut sitä enemmän kuin sinä?
Joka tapauksessa, ei ole pakko asua "perheenä" (lapsesi mielestä perhettä olet vain sinä) vaan voit asua vain lastesi kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pojan äiti on jäänyt leskeksi ja ollut pojan yksinoikeus jo. 10v. Kai äidilläkin on oikeus uuteen ihmissuhteeseen ja elämän jatkumiseen. Totta kai lapsi on mustasukkainen, se on normaalia, ei sen takia äidin tarvitse elää yksin. Yksinoikeus äitiin on ollut itsestäänselvä, nyt siihen tulee muutos. Rakkaus ei vähene. Aluksi harmittaa, mutta myöhemmin sisaruutta osaa arvostaa
Onnea uudesta elämästä!
Lapsen onni menee kyllä tässä tapauksessa äidin onnen edelle. Äidillä on velvollisuus jo olemassa olevaa lastaan kohtaan.
Jos lapsi, joka on melko pienestä asti tuntenut miehen eikä vieläkään hyväksy tätä seitsemän vuoden jälkeen, niin ei tule hyväksymäänkään ja jotain siinä miehessä on silloin vialla. Ja äidissä myös, jos ei tätä tajua.
Vierailija kirjoitti:
Pojan äiti on jäänyt leskeksi ja ollut pojan yksinoikeus jo. 10v. Kai äidilläkin on oikeus uuteen ihmissuhteeseen ja elämän jatkumiseen. Totta kai lapsi on mustasukkainen, se on normaalia, ei sen takia äidin tarvitse elää yksin. Yksinoikeus äitiin on ollut itsestäänselvä, nyt siihen tulee muutos. Rakkaus ei vähene. Aluksi harmittaa, mutta myöhemmin sisaruutta osaa arvostaa
Onnea uudesta elämästä!
Äidin ei ole mikään pakko asua sen miehen kanssa niin kauan kuin poika asuu kotona. Se on pojan koti ensisijaisesti ja äiti voi kyllä seurustella, vaikka onkin eri osoitteet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko vauva vahinko? Vai onko mies halunnut sitä enemmän kuin sinä?
Joka tapauksessa, ei ole pakko asua "perheenä" (lapsesi mielestä perhettä olet vain sinä) vaan voit asua vain lastesi kanssa.
Tätä minäkin ajattelin.
T. Eri
Poikalapsethan voivat olla mustasukkaisia ihan biologisesta isästäänkin, itsellä on poika tykännyt omia minua itselleen ja isin olisi pitänyt aina väistyä hänen tieltään. Ei se aina vaadi edes mitään kovin dramaattista taustaa ja uusioperhettä. Ja etäisiä vanhempia on ydinperheissäkin, tätä asiaa voi toki kehittää ja positiivista on jos välit ovat kuitenkin asialliset eikä riitelyä ole!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Poikalapsethan voivat olla mustasukkaisia ihan biologisesta isästäänkin, itsellä on poika tykännyt omia minua itselleen ja isin olisi pitänyt aina väistyä hänen tieltään. Ei se aina vaadi edes mitään kovin dramaattista taustaa ja uusioperhettä. Ja etäisiä vanhempia on ydinperheissäkin, tätä asiaa voi toki kehittää ja positiivista on jos välit ovat kuitenkin asialliset eikä riitelyä ole!
Ja unohdin mainita vielä että välit saattavat isäpuolen kanssa jopa parantua kun äidin aika ja huomio kääntyy enemmän vauvan puoleen! Tämä aika on ydinperheissäkin usein vanhempien lasten ja isän lähentymisen aikaa.
Lapsesta tulee kuriton ja pilalle lellitty, jos aikuinen pyytää häneltä lupaa hankkia lapsia.
Rohkeutta! Lapsesi selviää, kuten muutkin sanoi jo. :)
Mäkin oon niitä jotka sai pikkusisaruksia vaikka ei ois halunnu, mut en mä mun velipuolta koskaan vihannu. Ihan kiva se on eikä masentanu mua mitenkään. Jos oiskin masentanu ni se ois ollu ihan mun oma syy ja mulla ois ollu päässä vikaa. Syytön se vastasyntynyt mihinkään on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Poikalapsethan voivat olla mustasukkaisia ihan biologisesta isästäänkin, itsellä on poika tykännyt omia minua itselleen ja isin olisi pitänyt aina väistyä hänen tieltään. Ei se aina vaadi edes mitään kovin dramaattista taustaa ja uusioperhettä. Ja etäisiä vanhempia on ydinperheissäkin, tätä asiaa voi toki kehittää ja positiivista on jos välit ovat kuitenkin asialliset eikä riitelyä ole!
Ja unohdin mainita vielä että välit saattavat isäpuolen kanssa jopa parantua kun äidin aika ja huomio kääntyy enemmän vauvan puoleen! Tämä aika on ydinperheissäkin usein vanhempien lasten ja isän lähentymisen aikaa.
Nimenomaan ydinperheissä. Tuskin tässä perheessä, jossa mies on ollut kuvioissa siitä lähtien, kun poika oli vasta viisi ja vieläkään ei ole puhekontaktia.
Ap tässä
1.käytin väärää sanaa. Ei mies haastanut lasta kirjaimellisesti pelaamaan. Se oli lapsilähtöistä peliä ja mukavaa rentoa pelaamista.
2. Lapsi oli 7v kun tapasin mieheni, mutta 8v kun aloin tutustuttaa heitä kunnolla
3. Asumme omakotitalossa ja lapsella on ja tulee olemaan aina oma huone.
4. Vauva on suunniteltu ja olemme hyvätuloisia
5. Kyllä he toimeentulevat. Voivat istua samalla sohvalla katsomassa telkkaria jne. Mutta ovat etäisiä mun mielestä.
6. Vauva ei vie mua pois pojaltani. Ei koskaan. Olen aina pojalleni läsnä.
7. Kyllä me pikkureissuja tehdään kaksin ja muutoin kyllä meillä on kahdenkeskisiä juttuja.
8. Poika on aina ollut mulle maailman tärkein asia ja sanon hänelle sen miltei joka päivä
9. Lapsi on kyllä tykännyt yhteisistä reissuista. Kun esim tutut ovat kysyneet mikä oli parasta kesässä niin vastaus on ollut esim "no italian reissu tottakai"
Olen joka toinen vklp tai joka kolmas vklp päivystävä eläinlääkäri ja ennen kun lähdin työkeikalle, niin lapsi saattoi olla harmissaan, kun joutuu jäädä miehen kanssa kaksin. Nykyään huutaa yleensä iloisesti "joo moikkaaaa kerro lehmälle terveisiä" eli siis pikkujutuissa huomaa, että edistystä tapahtuu.
Voisiko lapsi kokea, että tekee isälleen väärin, jos "hyväksyy" toisen miehen elämäänsä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Poika voisii tosiaan yrittää olla lojaali isälle. Jos isä olisi kuviossa, ja poika muistaisi tämän.
Teet kärpäsestä härkäsen. Ihan hyvä pojalla varmasti on olla.
Mustakin tuntuu että teillä on kaikki hyvin. Äitinä itsekin mietin ja murehdin joskus liikaa, anna asioiden mennä omalla painolla. Jos poika miettii isänsä hyväksyntää niin olisiko joku isän puolen sukulainen joka voisi jutella pojan kanssa ja "antaa hyväksyntänsä" isänkin puolesta? Muuten vauvan tulo tekee varmasti hyvää, sehän on kaikille iloinen asia. Onnea!
Vierailija kirjoitti:
Ajattelisiko poika hiljaa itsekseen olevansa jotenkin "velvollinen" isäänsä kohtaan? Tavallaan, ettei annakaan itsensä kiintyä varsinkaan äidin uuteen miesystävään (joka ei enää ole ollenkaan uusi), kun pettäisi siten mielessään isänsä. Jotain raskaita ajatuksia hänellä taitaa olla.
Mielestäni ei olisi huono ajatus keskustella siihen suuntaan, mitä joku ehdottikin: kuinka iloinen isä olisi, kun näkisi että pojalla menee kivasti perheessä, ja saa vielä tulla isoveljeksi.
Kriittiset vuodet joka tapauksessa pojalla nyt menossa, joten tarkkanäköisyyttä ja vanhempien viisautta varmasti tarvitaan. (Eikä myöskään "varota" pojan reaktioita ja mahdollisia suuttumisia, pikkusisarus on tulossa ja sisaruksien määrää ei ole tapana kysyä lapsilta.)
Sukulaisen lapsi menetti isänsä ollessaan kolme vuotias. Hän on kertonut, ettei osaa kaivata isäänsä, koska ei häntä muista ollenkaan. Hänelle on ihan normaalia, ettei sitä isää ole.
Ihmettelen miten aloittajan poika niin kovasti kaipaa isäänsä, koska ei ihan varmasti häntä voi muistaa. Onko tästä isän kuolemasta tehnyt jotenkin iso juttu ja poika siiihen nyt reagoi näin
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä lasta ei jätetä hankkimatta siksi, että isompi sisarus ei välttämättä tykkää. Jos aikuiset haluavat lisää jälkikasvua ja sitä siunaantuu, niin hieno asia. Sun poikasi ei päätä sitä, tuleeko teille vauva vai ei. Kyllä hän sopeutuu. Sun pitää vaan olla tukena.
Lasten mielenterveysongelmat kasvavat koko ajan. Syy siihen on vanhempien itsekkyydessä. Ei kuunnella lasta, ei olla oikeasti läsnä lapselle.
Eli lupa sisaruksen hankkimiselle pitäisi kysyä esikoiselta? Kuolen nauruun.
Kuole pois. Mä sen sijaan olen tehnyt vain yhden lapsen, koska haluan olla tarpeeksi läsnä hänelle.
Joo koska sitä itseään 20-40V vanhempaa seuraahan se lapsi eniten kaipaakin....
Kyllä 12-vuotias todellakin tarvitsee vielä vanhempiaan. Olen käytettävissä silloin kun hänellä on asiaa ja sellainen olo. Ei tietenkään koko aikaa, koska kaverit.
Ei se, että on/saa sisaruksia poista hänen vanhempiaan.
Meinaatko, että kaikkien niiden lapset joita on useampi on ihan heitteillä sisar4usten vuoksi ?
Itsellä kolme lasta ja olen varmasti aina ollut läsnä heille. Se on varmaan omaa taitamattomuuttasi ellet osaisi ottaa lasta nro 2 huomioon.
Ap taas tässä
Olen jotenkin varmaan varjellut lastani liikaa. Surin minäkin kauan lapsen isän kuolemaa ja halusin tehdä kaikkeni, ettei poika vain pahoita mieltään. Ymmärrän tehneeni väärin, mutta vaikea enää muuttaa. Tämä näkyi mm, että lapsi on saanut materiaalisesti lähes kaiken haluamansa, on päässyt vähän joka paikkaan ja on ehkä aina vähän pompotellut mua ja minä olen liikaa pelännyt, että lapsi suuttuu ja loukkaantuu.
Alkuperäiseen kysymykseen ainoa vastaus on että kerro pojalle pian. Kamalinta on, jos asiaa salaillaan ja hän joutuu itse arvailemaan tai kuulee ulkopuolisilta.
Omituista, että kerrot ettei poika tykkää isäpuolesta mutta et sanallakaan valita, miten mies suhtautuu poikaan. Miten hän puhuu pojasta, onko tähän kiintynyt?