Lue keskustelun säännöt.
Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?
Meillä on 8kk vauva jonka isoäiti on hurahtanut pikkuiseen jo raskausaikana todella voimakkaasti. Tunnen itseni nipoksi kun minua on alkanut häiritä mummon ja lapsen tapa olla yhdessä. Mummo vaatii tapaamista vähintään kerran viikossa ja joka kerran pitelee vauvaa rintaansa vasten ja "sulkeutuu" seurasta. Kuiskailee "mummo rakastaa, mummon rakkain"-koko ajan vauvalle ja jos vauva inahtaa tai yrittää vääntää itseään pois sylistä lähtee mummo nopeasti kauaksi minusta ja miehestä, ettemme ota vauvaa. Mummo on mukava ihminen luonteeltaan mutta esim. minua ei noteeraa millään tavalla kun olen paikalla, ärsyyntyy selvästi läsnäolostani. Olenko yliherkkä? Mummo on alusta asti anellut vauvaa yökylään, sanoi 2 viikon ikäiselle vauvalle "tänään jäät mummon luokse, mummon luona on hyvä". Sanoin etten jätä vastasyntynyttä hoitoon missään nimessä. Alkoi ITKEÄ ja sanoi että hän saa vauvasta voimaa jatkaa töissä. Sanoo tätä samaa aina kun pyytää tapaamista, jopa sanamuodoin ettei "jaksa tulevaa työviikkoa", ellei saa sylitellä vauvaa. Ei ole saanut yöhoitoon koska imetän enkä jotenkin usko että hän pystyy tarkkailemaan VAUVAN tarpeita. Jos vauva vaikka kaipaa tilaa, lattialla olemista tms. niin se ei käy päinsä tämän mummon kanssa. Mitä voin tehdä pahoittamatta mummon mieltä? Kyseessä miehen äiti johon ollut tosi hyvät välit ennen vauvan syntymään.
Mies on kiusaantunut ja yrittää olla ottamatta kantaa asiaan. Ei selvästi tajua miksi minua stressaa mummon kyläilyt ja heillä vieraileminen. Mummo on tavallaan niin herttainen olemukseltaan kuitenkin, mutta ahdistaa ettei hän selvästi pysty näkemään minun merkitystäni ja rooliani lapsen elämässä. Ja juu, olen "kiitollinen" siitä että on välittäviä isovanhempia mutta en voi tunteilleni mitään.
Kommentit (10672)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo rajattomuus ja omiminen ovat siksikin erikoista käytöstä, koska se on hyvin epäsuomalaista. Varhainen itsenäistäminen on meidän kulttuurimme ominaispiirre. Se ei siis kumpua tavoista ja kulttuurista vaan persoonasta ja luonteesta.
Ap:lle ja muille samassa tilanteessa oleville antaisin neuvoksi kokeilla keinoa, jota käytän yläkoululaisten kanssa töissä. Kun mummo omii vauvan eikä anna sitä sylistään pois, sanoisin lyhyesti :”Anna vauva minulle.” Sitä lausetta toistaisin niin monta kertaa, että lapsi on minun käsissäni. Ei mitään perusteluja eikä altavastaajaksi asettumista. Myöhemmin voidaan sitten keskustella ja kasvattaa erillisessä tilanteessa, jos se on tarpeellista.
Kyllä miniän ja ensikertalaisen äidin lyttääminen kuuluu kulttuuriin valitettavasti..
No ei ainakaan meillä kuulu kummankaan vanhemman suvun tapoihin/kulttuuriin. Nämä ketjut ovat olleet mielenkiintoisia siksikin lukea, että tuollainen ihme tunkeminen vauvan ja äidin väliin on itselle täysin vierasta. Olen miettinyt että voiko todella joillakin olla tuollaista? Minusta jopa vaikuttaa vähän kieroutuneelta eikä niin terveeltä käytökseltä, että miniälle esimerkiksi tuputetaan kahvipöydässä aina lisää syömistä, että mummu saisi "hoitaa" vauvaa. Tai että vauva "kaapataan" toiseen huoneeseen, siis anteeksi vain mutta wtf??! Tuohan on aivan älytöntä, miten nuo ihmiset eivät itse näe sitä??!! Ja kyllä meidänkin suvussa mummut ja papat "hurahtaa" uuteen vauvaan, lepertelee ja pitää hyvänä, ostelee vauvan vaatteita ja leluja, mutta sen vauvan ehdoilla! Ja totta kai vauvan vanhemmat huomioiden! Koskaan en ole todistanut tilannetta, jossa uutta, ensikertalaista äitiä lytättäisiin tai mitätöitäisiin. Ja minulla ja miehelläni on paljon serkkuja, joten vauvoja on tupsahdellut tähän sukuun tasaiseen tahtiin. Mielestäni ei kyllä voi sanoa, että miniöiden ja ensikertalaisten äitien lyttääminen kuuluisi yleisesti suomalaiseen kulttuuriin.
Luulen että tuo tulee halusta olla ihan kahdestaan sen lapsen kanssa, ilman että kukaan kyttää vieressä silmä kovana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mummolle joku oma säännöllinen juttu vauvan kanssa? esim. värikylpy ? Hillitsisi intoa ja olisi tietty juttu mitä odottaa :)
Miksi?
Koska se on mummonkin lapsenlapsi. Ei tietty pakko ole, mutta jos on itse tuota mieltä ja kovasti vastaan, niin voi ehkä katsoa peiliin ja miettiä, onko vikaa molemmissa päissä.
Niin lapsi on mummon lapsenlapsi mutta se ei tee hänestä mummon lasta eikä mummolla täten ole mitään oikeuksia lapseen saatika hänen kanssaan harrastamiseen.
Mummo ei ole osa perhettä. Osa sukua kyllä mutta perhe on ne vanhemmat ja ne lapset.
Tämä on aika tuore perhekäsitys ja näin ei välttämättä ollut, kun isovanhemmat olivat lapsia tai nuoria vanhempia. Siksi sitä voi olla hankalaa hahmottaa, kun omaankin perheeseen on kuuluneet monilla useita sukupolvia. Enkä nyt ota kantaa siihen, mikä on oikein tai väärin, vaan tuo vain yhden näkökulman keskusteluun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap kaikella rakkaudella - naurat näille jutuillesi vuoden-kahden päästä. Pikkusen huumoria ja empatiaa kehiin, ei ole niin haudan vakavaa vaikka jotkut asiat höpsöiltä kuulostaakin. Anna lapsen saada rakkautta muiltakin kuin sinulta<3
Rakkautta? Ap:n kertoman perusteella minusta vaikuttaa siltä, että mummilla ei taida kaikki olla ihan kohdillaan. En ole eläissäni törmännyt tuollaiseen käytökseen omassa tai miehen suvussa, ja taatusti on molemmissa suvuissa isovanhemmat olleet aina ihan pähkinöinä lapsenlapsiinsa, mutta ei se ole koskaan ilmennyt tuollaisena käytöksenä. Ihan outoa tuollainen syliin kärttäminen ja itkeminen, ei vaikuta terveeltä ollenkaan. Eikö siis kukaan muu paikalla ollut ole ihmetellyt noita itkemisiä ja lattialla heijaamisia? Käyttäytyykö miehen puolen suvusta muut vauvoja kohtaan noin?
Ainakin meillä suku oli jo niin tottunut siihen että hullumummo on omalaatuinen, että hänellä oli omat käytöskoodit. Kaikki piti ihan vaan harmittomana höpsönä.
Mitä nyt sitten kaappasi lapsen jne. Ihan vaan höpsöyttään.
Hain tuolla kysymyksellä sitä, onko mummon käytös tavallaan normaalia suvussa kulkevaa tapakäyttäytymistä (kaikki mutkin suvun mummot on yhtä maanisia vauvojen suhteen), vai onko kyse vain tämän yhden henkilön käytöksestä? Koska mielestäni on hieman vähemmän huolestuttavaa, jos kyse on yleisestä käyttäytymiskoodista suvussa. Ei se tietenkään tee sitä tilannetta vähemmän ahdistavaksi, mutta tavallaan ymmärrettävämmäksi. Eikä tarvitse pelätä että kyse on epätasapainoisesta ihmisestä. Jos taas kyseessä on henkilö, joka muutoinkin on hieman epävakaan oloinen käytökseltään, ja jota toiset pitävät "höpsönä", ja sen vuoksi katsovat outoa käytöstä läpi sormien, niin silloin olisin kyllä enemmän varuillani ja asettaisin ne rajat, ystävällisesti mutta päättäväisesti. Itku ja mökötyskohtauksista piittaamatta. Jos ystävällisesti mutta päättäväisesti sanoo, niin silloin itkemiset yms. mielen osoitukset voi antaa mennä toisesta korvasta ulos (ei voi oikeasti loukkaantua, jos ei ilkeästi sanota). Ja jos kyse on normaalista henkilöstä, joka vauvan myötä olisi ryhtynyt käyttäytymään tuolla tavoin kuin ap kuvaa, niin silloin olisin todella huolissani mummon mielenterveydestä. Muutos tuollaiseksi ei ole tervettä, ja mummo tarvitsee apua.
Hei meillä on juuri näin, mummo on lapsirakkaan ihmisen maineessa. Saa osakseen vinoja, myötämielisiä hymyjä kun sulkeutuu seurasta meidän vauvan kanssa. Appiukko sanoikin kerran "se on tuollainen kaikkien emo tuo meidän "Merja" (nimi keksitty)". Eli muut heidän suvussaan tuntuvat ajattelevan että olen kiva ja reilu tyyppi kun annan mummon toteuttaa hoivahalujaan. Miehen setäkin sanoo aina meillä käydessään että noh koskas menette "Mervi-mummoa" tapaamaan, se taitaa jo teitä odotella. Eli ehkä puhuvat keskenään siitä että mummo näkee mielestään liian harvoin vauvaamme.
Minua ärsytti kovasti tuo appiukon lausahdus kuinka on "kaikkien emo". Minä olen ja haluan olla meidän vauvan "emo", mummon seurassa minut ohjataan ruokapöytään ja jos osoitan aikeita nousta pöydästä, kiirehditään tarjoamaan lisää. Jopa niin että jos olen juonut kahvini, ottanut pullan, niin minun luo syoksytään vohvelipaketin tms. kanssa. Meni hävettävän pitkään tajuta että se oli osittain vain keino pitää minut poissa, koska kellekään toiselle ei tuputettu tuolla tavalla.
Epästabiili tunne kyllä vähän tulee koska mummon ahdistus ja suru tuntee olevan aivan aitoa, kun vaikkapa tehdään lähtöä heiltä. Pitelee poskiaan, kääntyilee poispäin, saattaa aina autolle asti ja laittaa itse turvaistuimen vyöt kiinni ja hyvästelee vauvaa siinä monta minuuttia.
Itse inhoan yli kaiken näitä hullun mummon tautisia. Anopin luokse piti mennä joka viikonloppu heti töitten jälkeen ja sunnuntaina hyvin myöhään tultiin kotiin. Minä olen mamma ja hänkin oli mamma, tästä ensimmäinen ja viimeinen riita.
Nyt tyttäreni anoppi on samanlainen mitä tässä ketussa esitetty itkevä mummon on. Sairasta, aivan sairasta touhua. Itsekin olen mummo, mutta ketterä mummo on jyrännyt kaiken alleen. Mummo päätti lasten nimistä, kummeista ja asuu joskus jopa tyttäreni kodissa.
Olin lasten synttäreillä, kun tämä toinen mummo läksi kotiinsa, lähtiessään mummo tuijotti minua hyvin voitonriemuinen ilme kasvoillaan ja tuumasi vauvalle, että tulethan taas mummin luokse yökylään.
Vauva (muistaakseni 6 kk) oli isänsä sylissä ja juu, juu huomenna tulee.
Tyttäreni ei uskalla vastustella näitä kahta (+ miehen sukua) jyrääjää vastaan. Suvussa on elossa neljä sukupolvea ja kaikki yhtä ärhäköitä.
AP:lle, älä anna lastasi sille mummolle, vaatimukset tulevat entisestään hurjistumaan. Näin oletan.
Toivon, että miehesi olisi viisaampi kuin vävyni. Vävyni ja hänen äitinsä vieraannutti minut kokonaan pois lasten elämästä. Joulu-aattona kävin heillä aikuisten lasteni kanssa aamupäivällä ja sain piipahtaa noin puolituntia. Sitten vävyni alkoi ilmoitella, että he ovat lähdössä nyt ulkoilemaan ja puki lapsen ja otti vaunut mennäkseen ulos.
Illalla istui sitten tämä toinen mummo ukkonsa kanssa koko illan ja yön.
En vaatinut koskaan vauvaa yökylään, annoin perheen päättää asioistaan. Enpä arvannut, että mummo otti ohjakset käteen.
Ettei tässä nyt vain olisi sellainen marttyyrimummo, ja perisuomalainen kateus taustalla? Miten on?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitkä ketju, luin muutaman ensimmäisen sivun vain ja voi olla, että joku on saman jo sanonutkin.
Antakaa ihmiset hieman armoa niille hurahtaneille mummoille ja yrittäkää löytää tapa olla niin, että itseäkään ei harmita. Tuo on hirveän luonnollista j ayksi evoluution kulmakivikin, että huolehditaan myös omien lasten lapsista. Se, että joillakin se menee ihan yli, on ikävää, mutta yleensä sitä voi puhumalla työstää, jos vastapuoli ei aivan mielenvikainen ole. Kokemusta on...
Vauvan ei tietenkään kuulu olla terapiaesine kenellekään, vaan kaiken tulee lähteä vauvan tarpeista. Jos vanhemmat huomaatte, että mummo lähinnä omia tarpeitaan vaalii, siihen pitää puuttua jämäkästi heti, mutta samalla voi ystävällisesti kertoa asian.
Se mitä haluan sanoa on, että yleensä kun sopivat rajat löytyvät, mummoista ja vaareista on lapsille paljon iloa ja aikuisetkin arvostavat lastenhoitoapua. Yritä ap päästä kiinni siihen onko teidän mummo vain liiaksi hupsahtanut vai oikeasti epästabiili tapaus. Ja miehesi tulisi ehdottomasti olla sinun puolellasi ja tukena tässä.
Olkoonkin vaikka kuinka evolutiivinen tosiasia, mutta lapsen ja äidin etu se ei ole, että painetaan väkisin ruttuun ja kääritään tiukkaan kapaloon ja lisäksi estetään äitiä hoivaamasta lastaan ja mitähän kaikkea vielä. Aikuinen kestää kyllä elää ilman toisten lapsia ja vaikkei kestäisikään niin se on sitten oma ongelmansa. Lapsen ei siitä tarvitse kärsiä, eikä lapsen tehtävä ole olla kenenkään terapeutti missään muodossa, tuntui toisesta sitten miten pahalta tahansa. Lapsella on siitäkin huolimatta oikeus turvalliseen elämään.
Ei olekaan, vaan tarkoitin vain sitä, että jos ne ovat vain hurahtanutta ylilyöntiä, asiat voi keskustelemalla saada kuntoon. Jos ne taas ovat symboleita siitä, ettei kunnioita rajoja ja lapsensa tai tämän puolison vanhemmuutta, on parempi pitää etäisyyttä.
Samaa mieltä, en ymmärrä mitä alapeukuttamista tässä on. Ettekö te pysty puhumaan vanhempien / appivanhempien kanssa aikuismaisesti? Moni ei vaan innostuksissaan tajua, että nuorempi vanhempi voi kokea sen intoilun negatiivisena. Ihan eri juttu kuin se, että perustetaan oma hyvinvointi vauvan tai lapsenlapsen vastuulle, kuvitellaan olevan parempi vanhempi kuin oma lapsi tai tämän kumppani ja haetaan lapsilta ihailua.
Kertauksen vuoksi: Rajattoman, narsistisen ihmisen kanssa ei voi keskustella. Toki voi yrittää, mutta mitään hyötyä siitä ei ole. Meillä anoppi oli suorastaan voitonriemuinen, kun sanoin hänen pahoittaneen mielini pahasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo rajattomuus ja omiminen ovat siksikin erikoista käytöstä, koska se on hyvin epäsuomalaista. Varhainen itsenäistäminen on meidän kulttuurimme ominaispiirre. Se ei siis kumpua tavoista ja kulttuurista vaan persoonasta ja luonteesta.
Ap:lle ja muille samassa tilanteessa oleville antaisin neuvoksi kokeilla keinoa, jota käytän yläkoululaisten kanssa töissä. Kun mummo omii vauvan eikä anna sitä sylistään pois, sanoisin lyhyesti :”Anna vauva minulle.” Sitä lausetta toistaisin niin monta kertaa, että lapsi on minun käsissäni. Ei mitään perusteluja eikä altavastaajaksi asettumista. Myöhemmin voidaan sitten keskustella ja kasvattaa erillisessä tilanteessa, jos se on tarpeellista.
Kyllä miniän ja ensikertalaisen äidin lyttääminen kuuluu kulttuuriin valitettavasti..
No ei ainakaan meillä kuulu kummankaan vanhemman suvun tapoihin/kulttuuriin. Nämä ketjut ovat olleet mielenkiintoisia siksikin lukea, että tuollainen ihme tunkeminen vauvan ja äidin väliin on itselle täysin vierasta. Olen miettinyt että voiko todella joillakin olla tuollaista? Minusta jopa vaikuttaa vähän kieroutuneelta eikä niin terveeltä käytökseltä, että miniälle esimerkiksi tuputetaan kahvipöydässä aina lisää syömistä, että mummu saisi "hoitaa" vauvaa. Tai että vauva "kaapataan" toiseen huoneeseen, siis anteeksi vain mutta wtf??! Tuohan on aivan älytöntä, miten nuo ihmiset eivät itse näe sitä??!! Ja kyllä meidänkin suvussa mummut ja papat "hurahtaa" uuteen vauvaan, lepertelee ja pitää hyvänä, ostelee vauvan vaatteita ja leluja, mutta sen vauvan ehdoilla! Ja totta kai vauvan vanhemmat huomioiden! Koskaan en ole todistanut tilannetta, jossa uutta, ensikertalaista äitiä lytättäisiin tai mitätöitäisiin. Ja minulla ja miehelläni on paljon serkkuja, joten vauvoja on tupsahdellut tähän sukuun tasaiseen tahtiin. Mielestäni ei kyllä voi sanoa, että miniöiden ja ensikertalaisten äitien lyttääminen kuuluisi yleisesti suomalaiseen kulttuuriin.
Luulen että tuo tulee halusta olla ihan kahdestaan sen lapsen kanssa, ilman että kukaan kyttää vieressä silmä kovana.
Vauvan halu taasen on olla äidin lähellä joten on ajattelematonta viedä vauva tietoisesti pois. Kun sitä voi samassa huoneessa sylitellä myös.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mummolle joku oma säännöllinen juttu vauvan kanssa? esim. värikylpy ? Hillitsisi intoa ja olisi tietty juttu mitä odottaa :)
Miksi?
Koska se on mummonkin lapsenlapsi. Ei tietty pakko ole, mutta jos on itse tuota mieltä ja kovasti vastaan, niin voi ehkä katsoa peiliin ja miettiä, onko vikaa molemmissa päissä.
Niin lapsi on mummon lapsenlapsi mutta se ei tee hänestä mummon lasta eikä mummolla täten ole mitään oikeuksia lapseen saatika hänen kanssaan harrastamiseen.
Mummo ei ole osa perhettä. Osa sukua kyllä mutta perhe on ne vanhemmat ja ne lapset.
Tämä on aika tuore perhekäsitys ja näin ei välttämättä ollut, kun isovanhemmat olivat lapsia tai nuoria vanhempia. Siksi sitä voi olla hankalaa hahmottaa, kun omaankin perheeseen on kuuluneet monilla useita sukupolvia. Enkä nyt ota kantaa siihen, mikä on oikein tai väärin, vaan tuo vain yhden näkökulman keskusteluun.
Höpöhöpö.
Nykyiset isovanhemmat on 50-60-vuotiaita ja ihan oli sama perhekäsitys jo silloin heidän lapsuudessaan. Oli jo heidänkin isovanhempiensa aikaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo rajattomuus ja omiminen ovat siksikin erikoista käytöstä, koska se on hyvin epäsuomalaista. Varhainen itsenäistäminen on meidän kulttuurimme ominaispiirre. Se ei siis kumpua tavoista ja kulttuurista vaan persoonasta ja luonteesta.
Ap:lle ja muille samassa tilanteessa oleville antaisin neuvoksi kokeilla keinoa, jota käytän yläkoululaisten kanssa töissä. Kun mummo omii vauvan eikä anna sitä sylistään pois, sanoisin lyhyesti :”Anna vauva minulle.” Sitä lausetta toistaisin niin monta kertaa, että lapsi on minun käsissäni. Ei mitään perusteluja eikä altavastaajaksi asettumista. Myöhemmin voidaan sitten keskustella ja kasvattaa erillisessä tilanteessa, jos se on tarpeellista.
Kyllä miniän ja ensikertalaisen äidin lyttääminen kuuluu kulttuuriin valitettavasti..
No ei ainakaan meillä kuulu kummankaan vanhemman suvun tapoihin/kulttuuriin. Nämä ketjut ovat olleet mielenkiintoisia siksikin lukea, että tuollainen ihme tunkeminen vauvan ja äidin väliin on itselle täysin vierasta. Olen miettinyt että voiko todella joillakin olla tuollaista? Minusta jopa vaikuttaa vähän kieroutuneelta eikä niin terveeltä käytökseltä, että miniälle esimerkiksi tuputetaan kahvipöydässä aina lisää syömistä, että mummu saisi "hoitaa" vauvaa. Tai että vauva "kaapataan" toiseen huoneeseen, siis anteeksi vain mutta wtf??! Tuohan on aivan älytöntä, miten nuo ihmiset eivät itse näe sitä??!! Ja kyllä meidänkin suvussa mummut ja papat "hurahtaa" uuteen vauvaan, lepertelee ja pitää hyvänä, ostelee vauvan vaatteita ja leluja, mutta sen vauvan ehdoilla! Ja totta kai vauvan vanhemmat huomioiden! Koskaan en ole todistanut tilannetta, jossa uutta, ensikertalaista äitiä lytättäisiin tai mitätöitäisiin. Ja minulla ja miehelläni on paljon serkkuja, joten vauvoja on tupsahdellut tähän sukuun tasaiseen tahtiin. Mielestäni ei kyllä voi sanoa, että miniöiden ja ensikertalaisten äitien lyttääminen kuuluisi yleisesti suomalaiseen kulttuuriin.
Luulen että tuo tulee halusta olla ihan kahdestaan sen lapsen kanssa, ilman että kukaan kyttää vieressä silmä kovana.
niin, eli ihan anopin halun mukaan mennään. Ja mitä niin salaista sen vauvan kanssa tehdään, ettei kukaan saisi olla näkemässä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyään äidit elää aika syyllistävässä ilmapiirissä, tuntemattomatkin on heti kritisoimassa kasvatustapoja ja "Taavi-Birgittaa", kuten jollain on tapana alentavasti viitata nykylapsiin.
Oliko nykymummojen aikana siis toisin? Oliko äidit se yhteiskunnan kruunu ja yrittävät nyt palata tuohon rooliin? Vai ovatko mummot liittyneet yleiseen rintamaan äitien syyllistämisestä ja luulevat kasvattavansa paremmin? Mistä tuo käytös johtuu?
Kyllä tämä äitien jatkuva mollaaminen, ohjeistaminen, kyttääminen ja lyttääminen on uusi ilmiö.
Väittäisin jopa että se on nyt liehahtanut huippuunsa viimeisten viiden vuoden aikana.
Itse yhdistän sen suurten ikäluokkien eläkkeelle jääntiin. Nyt heillä on aikaa kytätä ja päteä.
Ihan samalla tavalla vaatimukset ovat kovempia isovanhemmille. Pitää olla aktiivinen ja innostunut ja auttaa mutta juuri oikean määrän ja oikealla tavalla. Kaikki muu on liikaa ja kamalaa. Kun itse olin lapsi, mummon luona hengattiin, luettiin, viihdytettiin itse itseä. Ruuan sai, mutta mitään oletuksia viihdyttää ei ollut. Tai muitakaan vaatimuksia.
Kyllä kaikenkaikkiaan nykyään ihmisillä on tarvetta kontrolloida kaikkea enemmän. Oli kyseessä lapsi, lapsenlapsi tai isovanhempi.
Tukiverkosto hyvä, sekopäinen isoäiti ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo rajattomuus ja omiminen ovat siksikin erikoista käytöstä, koska se on hyvin epäsuomalaista. Varhainen itsenäistäminen on meidän kulttuurimme ominaispiirre. Se ei siis kumpua tavoista ja kulttuurista vaan persoonasta ja luonteesta.
Ap:lle ja muille samassa tilanteessa oleville antaisin neuvoksi kokeilla keinoa, jota käytän yläkoululaisten kanssa töissä. Kun mummo omii vauvan eikä anna sitä sylistään pois, sanoisin lyhyesti :”Anna vauva minulle.” Sitä lausetta toistaisin niin monta kertaa, että lapsi on minun käsissäni. Ei mitään perusteluja eikä altavastaajaksi asettumista. Myöhemmin voidaan sitten keskustella ja kasvattaa erillisessä tilanteessa, jos se on tarpeellista.
Kyllä miniän ja ensikertalaisen äidin lyttääminen kuuluu kulttuuriin valitettavasti..
No ei ainakaan meillä kuulu kummankaan vanhemman suvun tapoihin/kulttuuriin. Nämä ketjut ovat olleet mielenkiintoisia siksikin lukea, että tuollainen ihme tunkeminen vauvan ja äidin väliin on itselle täysin vierasta. Olen miettinyt että voiko todella joillakin olla tuollaista? Minusta jopa vaikuttaa vähän kieroutuneelta eikä niin terveeltä käytökseltä, että miniälle esimerkiksi tuputetaan kahvipöydässä aina lisää syömistä, että mummu saisi "hoitaa" vauvaa. Tai että vauva "kaapataan" toiseen huoneeseen, siis anteeksi vain mutta wtf??! Tuohan on aivan älytöntä, miten nuo ihmiset eivät itse näe sitä??!! Ja kyllä meidänkin suvussa mummut ja papat "hurahtaa" uuteen vauvaan, lepertelee ja pitää hyvänä, ostelee vauvan vaatteita ja leluja, mutta sen vauvan ehdoilla! Ja totta kai vauvan vanhemmat huomioiden! Koskaan en ole todistanut tilannetta, jossa uutta, ensikertalaista äitiä lytättäisiin tai mitätöitäisiin. Ja minulla ja miehelläni on paljon serkkuja, joten vauvoja on tupsahdellut tähän sukuun tasaiseen tahtiin. Mielestäni ei kyllä voi sanoa, että miniöiden ja ensikertalaisten äitien lyttääminen kuuluisi yleisesti suomalaiseen kulttuuriin.
Luulen että tuo tulee halusta olla ihan kahdestaan sen lapsen kanssa, ilman että kukaan kyttää vieressä silmä kovana.
No sehän on aikalailla selviö, tuskin he kovin vastentahtoisesti vauvaa kaappaavatkaan. Todellinen mysteeri onkin miksi he haluavat olla toisen lapsen kanssa kahdestaan. Miksi sitä kanssakäymistä ei saisi lapsen äiti olla todistamassa.
Sekin varmasti on yhtenä vaikuttimena tässä, että nykyään tullaan vanhemmiksi vanhemmalla iällä. Isovanhemmat ovat aikanaan olleet keskimäärin nuorempia ja tästä syystä saaneet ehkä tiukkaakin ohjeistusta aikanaan suvun vanhemmilta. Nyt se sama asetelma ei enää toimikaan kun individualismi on voimistunut ja suvun merkitys pienentynyt.
Nykyään lapsia hankkivat ovat pitkällä aikuisuudessa, on oma elämä ja tiedostetaan vaihtoehtoja eri tavalla. Vanhemmuudesta ja kasvatusmenetelmistä on saatavilla tietoa aivan eri tavalla nykyään kuin aikaisemmin. Vanhempi sukupolvi ei näihi uusiin tutkimuksiin tai trendeihin ole tutustunut ja pitää niitä hapatuksena ”kun ei ennenkään”. Samalla kuitenkin ihmiset elävät positiivisesti uuteen tietoon suhtautuvalla tyylillä pidemmän ja laadukkaamman elämän. Nykyään kuolee lapsiakin huomattavasti vähemmän kuin aikaisemmin, noin niin kuin esimerkiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mummolle joku oma säännöllinen juttu vauvan kanssa? esim. värikylpy ? Hillitsisi intoa ja olisi tietty juttu mitä odottaa :)
Miksi?
Koska se on mummonkin lapsenlapsi. Ei tietty pakko ole, mutta jos on itse tuota mieltä ja kovasti vastaan, niin voi ehkä katsoa peiliin ja miettiä, onko vikaa molemmissa päissä.
Niin lapsi on mummon lapsenlapsi mutta se ei tee hänestä mummon lasta eikä mummolla täten ole mitään oikeuksia lapseen saatika hänen kanssaan harrastamiseen.
Mummo ei ole osa perhettä. Osa sukua kyllä mutta perhe on ne vanhemmat ja ne lapset.
Tämä on aika tuore perhekäsitys ja näin ei välttämättä ollut, kun isovanhemmat olivat lapsia tai nuoria vanhempia. Siksi sitä voi olla hankalaa hahmottaa, kun omaankin perheeseen on kuuluneet monilla useita sukupolvia. Enkä nyt ota kantaa siihen, mikä on oikein tai väärin, vaan tuo vain yhden näkökulman keskusteluun.
Höpöhöpö.
Nykyiset isovanhemmat on 50-60-vuotiaita ja ihan oli sama perhekäsitys jo silloin heidän lapsuudessaan. Oli jo heidänkin isovanhempiensa aikaan.
Niinkö? Itse olen alle 40v ja meillä mummot ja vaarit olivat hyvin tiiviisti osa perhettä. Ja niin on ollut hyvin monella ikätoverilla. Kyllä perhekäsitys on koko ajan mennyt enemmän ydinperhekeskeiseksi ihan 2000-luvulla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyään äidit elää aika syyllistävässä ilmapiirissä, tuntemattomatkin on heti kritisoimassa kasvatustapoja ja "Taavi-Birgittaa", kuten jollain on tapana alentavasti viitata nykylapsiin.
Oliko nykymummojen aikana siis toisin? Oliko äidit se yhteiskunnan kruunu ja yrittävät nyt palata tuohon rooliin? Vai ovatko mummot liittyneet yleiseen rintamaan äitien syyllistämisestä ja luulevat kasvattavansa paremmin? Mistä tuo käytös johtuu?
Kyllä tämä äitien jatkuva mollaaminen, ohjeistaminen, kyttääminen ja lyttääminen on uusi ilmiö.
Väittäisin jopa että se on nyt liehahtanut huippuunsa viimeisten viiden vuoden aikana.
Itse yhdistän sen suurten ikäluokkien eläkkeelle jääntiin. Nyt heillä on aikaa kytätä ja päteä.
Ihan samalla tavalla vaatimukset ovat kovempia isovanhemmille. Pitää olla aktiivinen ja innostunut ja auttaa mutta juuri oikean määrän ja oikealla tavalla. Kaikki muu on liikaa ja kamalaa. Kun itse olin lapsi, mummon luona hengattiin, luettiin, viihdytettiin itse itseä. Ruuan sai, mutta mitään oletuksia viihdyttää ei ollut. Tai muitakaan vaatimuksia.
Kyllä kaikenkaikkiaan nykyään ihmisillä on tarvetta kontrolloida kaikkea enemmän. Oli kyseessä lapsi, lapsenlapsi tai isovanhempi.
Tottakai kaikessa on nykyään noin. Isovanhempiin kohdistetut vaatimukset on kuitenkin pientä äiteihin verrattuna. Äiti nimittäin on vastuussa kaikesta mitä se "kullannuppu" tekee n. 15 vuotiaaksi asti. Isovanhempia ei kasvatuksesta syytetä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sekin varmasti on yhtenä vaikuttimena tässä, että nykyään tullaan vanhemmiksi vanhemmalla iällä. Isovanhemmat ovat aikanaan olleet keskimäärin nuorempia ja tästä syystä saaneet ehkä tiukkaakin ohjeistusta aikanaan suvun vanhemmilta. Nyt se sama asetelma ei enää toimikaan kun individualismi on voimistunut ja suvun merkitys pienentynyt.
Nykyään lapsia hankkivat ovat pitkällä aikuisuudessa, on oma elämä ja tiedostetaan vaihtoehtoja eri tavalla. Vanhemmuudesta ja kasvatusmenetelmistä on saatavilla tietoa aivan eri tavalla nykyään kuin aikaisemmin. Vanhempi sukupolvi ei näihi uusiin tutkimuksiin tai trendeihin ole tutustunut ja pitää niitä hapatuksena ”kun ei ennenkään”. Samalla kuitenkin ihmiset elävät positiivisesti uuteen tietoon suhtautuvalla tyylillä pidemmän ja laadukkaamman elämän. Nykyään kuolee lapsiakin huomattavasti vähemmän kuin aikaisemmin, noin niin kuin esimerkiksi.
En usko. Ennen vaan vanhemmuutta kunnioitettiin enemmän.
Nykyään vanhemmat on kaikkien sylkykuppeina. Ohjetta ja määräystä tulee joka puolelta. Saa avoimesti halveksia, saa tuntemattomat tulla nälvimään ja joka päivä media on täynnä kauhistelua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitkä ketju, luin muutaman ensimmäisen sivun vain ja voi olla, että joku on saman jo sanonutkin.
Antakaa ihmiset hieman armoa niille hurahtaneille mummoille ja yrittäkää löytää tapa olla niin, että itseäkään ei harmita. Tuo on hirveän luonnollista j ayksi evoluution kulmakivikin, että huolehditaan myös omien lasten lapsista. Se, että joillakin se menee ihan yli, on ikävää, mutta yleensä sitä voi puhumalla työstää, jos vastapuoli ei aivan mielenvikainen ole. Kokemusta on...
Vauvan ei tietenkään kuulu olla terapiaesine kenellekään, vaan kaiken tulee lähteä vauvan tarpeista. Jos vanhemmat huomaatte, että mummo lähinnä omia tarpeitaan vaalii, siihen pitää puuttua jämäkästi heti, mutta samalla voi ystävällisesti kertoa asian.
Se mitä haluan sanoa on, että yleensä kun sopivat rajat löytyvät, mummoista ja vaareista on lapsille paljon iloa ja aikuisetkin arvostavat lastenhoitoapua. Yritä ap päästä kiinni siihen onko teidän mummo vain liiaksi hupsahtanut vai oikeasti epästabiili tapaus. Ja miehesi tulisi ehdottomasti olla sinun puolellasi ja tukena tässä.
Olkoonkin vaikka kuinka evolutiivinen tosiasia, mutta lapsen ja äidin etu se ei ole, että painetaan väkisin ruttuun ja kääritään tiukkaan kapaloon ja lisäksi estetään äitiä hoivaamasta lastaan ja mitähän kaikkea vielä. Aikuinen kestää kyllä elää ilman toisten lapsia ja vaikkei kestäisikään niin se on sitten oma ongelmansa. Lapsen ei siitä tarvitse kärsiä, eikä lapsen tehtävä ole olla kenenkään terapeutti missään muodossa, tuntui toisesta sitten miten pahalta tahansa. Lapsella on siitäkin huolimatta oikeus turvalliseen elämään.
Ei olekaan, vaan tarkoitin vain sitä, että jos ne ovat vain hurahtanutta ylilyöntiä, asiat voi keskustelemalla saada kuntoon. Jos ne taas ovat symboleita siitä, ettei kunnioita rajoja ja lapsensa tai tämän puolison vanhemmuutta, on parempi pitää etäisyyttä.
Samaa mieltä, en ymmärrä mitä alapeukuttamista tässä on. Ettekö te pysty puhumaan vanhempien / appivanhempien kanssa aikuismaisesti? Moni ei vaan innostuksissaan tajua, että nuorempi vanhempi voi kokea sen intoilun negatiivisena. Ihan eri juttu kuin se, että perustetaan oma hyvinvointi vauvan tai lapsenlapsen vastuulle, kuvitellaan olevan parempi vanhempi kuin oma lapsi tai tämän kumppani ja haetaan lapsilta ihailua.
Kertauksen vuoksi: Rajattoman, narsistisen ihmisen kanssa ei voi keskustella. Toki voi yrittää, mutta mitään hyötyä siitä ei ole. Meillä anoppi oli suorastaan voitonriemuinen, kun sanoin hänen pahoittaneen mielini pahasti.
Ei kukaan niin väittänytkään. Vaan että onko kyse tuosta vai vain yli-innokkuudesta. Omista vanhemmista varmaan aika hyvin tunnistaa käytösmallit, mutta anoppi on kuitenkin vieraampi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mummolle joku oma säännöllinen juttu vauvan kanssa? esim. värikylpy ? Hillitsisi intoa ja olisi tietty juttu mitä odottaa :)
Miksi?
Koska se on mummonkin lapsenlapsi. Ei tietty pakko ole, mutta jos on itse tuota mieltä ja kovasti vastaan, niin voi ehkä katsoa peiliin ja miettiä, onko vikaa molemmissa päissä.
Niin lapsi on mummon lapsenlapsi mutta se ei tee hänestä mummon lasta eikä mummolla täten ole mitään oikeuksia lapseen saatika hänen kanssaan harrastamiseen.
Mummo ei ole osa perhettä. Osa sukua kyllä mutta perhe on ne vanhemmat ja ne lapset.
Tämä on aika tuore perhekäsitys ja näin ei välttämättä ollut, kun isovanhemmat olivat lapsia tai nuoria vanhempia. Siksi sitä voi olla hankalaa hahmottaa, kun omaankin perheeseen on kuuluneet monilla useita sukupolvia. Enkä nyt ota kantaa siihen, mikä on oikein tai väärin, vaan tuo vain yhden näkökulman keskusteluun.
Höpöhöpö.
Nykyiset isovanhemmat on 50-60-vuotiaita ja ihan oli sama perhekäsitys jo silloin heidän lapsuudessaan. Oli jo heidänkin isovanhempiensa aikaan.
Niinkö? Itse olen alle 40v ja meillä mummot ja vaarit olivat hyvin tiiviisti osa perhettä. Ja niin on ollut hyvin monella ikätoverilla. Kyllä perhekäsitys on koko ajan mennyt enemmän ydinperhekeskeiseksi ihan 2000-luvulla.
Minä olen 58. Ihan oli selkeä ydinperhe minun lapsuudessani. Päästäkseni tähän kuvailemaasi ”vanhaan idylliin” minunn täytyy mennä suvussani 1880-luvulle. Silloin tiedän, että isovanhemmat asui sukutilalla samassa pihapiirissä talon isäntäväen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo rajattomuus ja omiminen ovat siksikin erikoista käytöstä, koska se on hyvin epäsuomalaista. Varhainen itsenäistäminen on meidän kulttuurimme ominaispiirre. Se ei siis kumpua tavoista ja kulttuurista vaan persoonasta ja luonteesta.
Ap:lle ja muille samassa tilanteessa oleville antaisin neuvoksi kokeilla keinoa, jota käytän yläkoululaisten kanssa töissä. Kun mummo omii vauvan eikä anna sitä sylistään pois, sanoisin lyhyesti :”Anna vauva minulle.” Sitä lausetta toistaisin niin monta kertaa, että lapsi on minun käsissäni. Ei mitään perusteluja eikä altavastaajaksi asettumista. Myöhemmin voidaan sitten keskustella ja kasvattaa erillisessä tilanteessa, jos se on tarpeellista.
Kyllä miniän ja ensikertalaisen äidin lyttääminen kuuluu kulttuuriin valitettavasti..
No ei ainakaan meillä kuulu kummankaan vanhemman suvun tapoihin/kulttuuriin. Nämä ketjut ovat olleet mielenkiintoisia siksikin lukea, että tuollainen ihme tunkeminen vauvan ja äidin väliin on itselle täysin vierasta. Olen miettinyt että voiko todella joillakin olla tuollaista? Minusta jopa vaikuttaa vähän kieroutuneelta eikä niin terveeltä käytökseltä, että miniälle esimerkiksi tuputetaan kahvipöydässä aina lisää syömistä, että mummu saisi "hoitaa" vauvaa. Tai että vauva "kaapataan" toiseen huoneeseen, siis anteeksi vain mutta wtf??! Tuohan on aivan älytöntä, miten nuo ihmiset eivät itse näe sitä??!! Ja kyllä meidänkin suvussa mummut ja papat "hurahtaa" uuteen vauvaan, lepertelee ja pitää hyvänä, ostelee vauvan vaatteita ja leluja, mutta sen vauvan ehdoilla! Ja totta kai vauvan vanhemmat huomioiden! Koskaan en ole todistanut tilannetta, jossa uutta, ensikertalaista äitiä lytättäisiin tai mitätöitäisiin. Ja minulla ja miehelläni on paljon serkkuja, joten vauvoja on tupsahdellut tähän sukuun tasaiseen tahtiin. Mielestäni ei kyllä voi sanoa, että miniöiden ja ensikertalaisten äitien lyttääminen kuuluisi yleisesti suomalaiseen kulttuuriin.
Luulen että tuo tulee halusta olla ihan kahdestaan sen lapsen kanssa, ilman että kukaan kyttää vieressä silmä kovana.
No sehän on aikalailla selviö, tuskin he kovin vastentahtoisesti vauvaa kaappaavatkaan. Todellinen mysteeri onkin miksi he haluavat olla toisen lapsen kanssa kahdestaan. Miksi sitä kanssakäymistä ei saisi lapsen äiti olla todistamassa.
Näinpä. Tuo muuten lisäksi aloittaa sen kierteen että äiti on joku este tai vihollinen vauvan ja mummin välissä kun viesti on heti ettei äitiä tahdota paikalle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mummolle joku oma säännöllinen juttu vauvan kanssa? esim. värikylpy ? Hillitsisi intoa ja olisi tietty juttu mitä odottaa :)
Miksi?
Koska se on mummonkin lapsenlapsi. Ei tietty pakko ole, mutta jos on itse tuota mieltä ja kovasti vastaan, niin voi ehkä katsoa peiliin ja miettiä, onko vikaa molemmissa päissä.
Niin lapsi on mummon lapsenlapsi mutta se ei tee hänestä mummon lasta eikä mummolla täten ole mitään oikeuksia lapseen saatika hänen kanssaan harrastamiseen.
Mummo ei ole osa perhettä. Osa sukua kyllä mutta perhe on ne vanhemmat ja ne lapset.
Tämä on aika tuore perhekäsitys ja näin ei välttämättä ollut, kun isovanhemmat olivat lapsia tai nuoria vanhempia. Siksi sitä voi olla hankalaa hahmottaa, kun omaankin perheeseen on kuuluneet monilla useita sukupolvia. Enkä nyt ota kantaa siihen, mikä on oikein tai väärin, vaan tuo vain yhden näkökulman keskusteluun.
Höpöhöpö.
Nykyiset isovanhemmat on 50-60-vuotiaita ja ihan oli sama perhekäsitys jo silloin heidän lapsuudessaan. Oli jo heidänkin isovanhempiensa aikaan.
Niinkö? Itse olen alle 40v ja meillä mummot ja vaarit olivat hyvin tiiviisti osa perhettä. Ja niin on ollut hyvin monella ikätoverilla. Kyllä perhekäsitys on koko ajan mennyt enemmän ydinperhekeskeiseksi ihan 2000-luvulla.
Mäkin olen 40, ja tiiviisti olin äitini vanhempien kanssa yhteydessä. En silti ikinä ole mieltänyt heitä osaksi perhettä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän ketjun mummut ovat kuin oma äitini. Äitini käytös on aina ollut aika määräilevää ja jo silloin, kun odotin esikoistani, hän uhkailemalla sai minut tekemään tiettyjä asioita. Sama jatkui, kun lapsi syntyi. Hän ei kuitenkaan itse vauvasta näyttänyt niin olevan kiinnostunut (halailu yms. ei kiinnostanut), mutta meidän elämän suurimpien asioiden kohdalla hän halusi määrätä. Asiat vaan pahenivat, kun sairastuin vakavasti.
Nyt lapseni ovat jo molemmat n.10v ja ovat itsekin huomanneet mummon käytöksen. Jos lapset sanovat jotain mummolle hänen käytöksestään, hän kuvittelee, että minä olen pakottanut lapset sanomaan niin, eikä hän todellakaan näe, että olisi itse oikeasti tehnyt mitään väärää. Hän on vuosien varrella muuttunut niin, että pahimmat huutomatsit ovat jo takana, mutta käytös on silti marttyyriutta, piilovittuilua ja vähättelyä. Niin kuin aikaisemmin tässä ketjussa on sanottu, että jos joku näkisi yksittäisen tilanteen ja minun reaktion, niin ajattelisi, että minä vaan olen yliherkkä, mutta kun niitä tilanteita on ollut miljoonia.
Olen yrittänyt jutella hänen kanssaan monia kertoja mutta viimeisimmän keskustelun aikana tajusin, että tämä on täysin turhaa, koska hän ei näytä tuntevan itseään tai minua ollenkaan. Hänen mielestään hän on suloinen mummeli, joka vaan aina yrittää auttaa kiittämätöntä tytärtään. Minun mielestäni hän on tunnekylmä, hallitseva kiusaaja. Se on pahinta, kun en vaan ymmärrä häntä, hän toisaalta on myös oikeasti auttanut minua, mutta sitten muuten hän osaa olla hirviö.
Olen lukenut aiheesta paljon ja asiasta on myös omakohtaisia kokemuksia. Ilmiön nimi on läheisriippuvuus, ja itseäni nimitän toipuvaksi läheisriippujaksi. Pari lukuvinkkiä laitoin tään lätinän loppuun...
Läheisriippuvuus on siitä salakavala ongelma, että sitä on hyvin vaikea itsessään nähdä ellei ole todella motivoitunut saamaan muutosta elämäänsä. Itse nimityskin on harhaanjohtava siinä mielessä, että monesti läheisriippuvainen voi näyttää olevan kaikkea muuta kuin riippuvainen, koska hän tekee mitä haluaa näennäisesti "muista välittämättä", vaikka tosiasiassa hän ei muuta ehdi tehdäkään, kuin välittää muista ja muiden asioista.
Tässä ketjussa huomioni kiinnitti sana "rajaton". Läheisriippuuvuuden määritelmän mukaan riippuvainen ihminen ei tunnista omia rajojaan, ei tiedä, mikä on itselle hyväksi ja pahaksi, mitä pitää sietää ja mitä ei; hän ei välttämättä edes tunnista, mistä tunteet tulevat ja miksi itse pahoittaa mielensä. Hän on siis vailla rajoja suhteessa muihin ja alitajuisesti pelkää aina hylkäämistä, jos olisi vain oma itsensä. Jotta ei tulisi hylätyksi, pitää olla superihminen, pelastaja ja maailman paras sitä ja tätä, vaikka sitten äitiäkin parempi mummo, jota lapset rakastavat enemmän kuin ketään muuta maailmassa.Tällainen ihminen, joka ei tunnista omia rajojaan ei voi kunnioittaa myöskään muiden rajoja, koska ei erota niitä.
Jos minulla olisi läheinen, joka on vaihtanut oman elämänsä muiden elämän ohjaamiseen, haastaisin hänet miettimään ja tutkimaan suhdettaan omiin vanhempiinsa tai kasvattajiinsa. Neutraali kysyminen voi riittää ja jos ihminen on valmis, hän alkaa prosessoida asiaa.
Monesti tosin on niin, että jos ihmiseltä puuttuu kokemus terveistä ihmissuhteista, hän ei osaa kritisoida tai kyseenalaistaa myöskään lapsuudenperheensä toimintamalleja. Riippuvaisen ihmisen onnen hetkissäkin on aina tumma reunus. Täällä kuvatut, vauvoja omivat isoäiditkään eivät varmasti ole onnellisia edes silloin, kun onnistuvat (jos onnistuvat) viettämään pienen hetken lapsen kanssa kahdestaan, koska .... kouristuksenomaista onnenhetkeä varjostaa aina ajatus jostain saavuttamattomasta. Halutaan ainutlaatuinen yhteys johonkin "joka on minun", mutta ei voida sitä saada, koska rakkaus ja luottamus puuttuu ja sen tilalla on takertuminen. Tässä kohtaa pätee sanonta, ettei voi rakastaa muita, jos ei ensin löydä rakkautta itsessään. Riippuvaisella ihmiselläkin rakkaus on jossain uumenissa piilossa, mutta kaivuuhommat pitää jokaisen tehdä itse.
Youtubesta löytyy co-dependence haulla paljon asiaa läheisriippuvuudesta. Englanninkielinen wiki määrittelee asian sanoilla "dysfunctional helping disorder", joka kuvaa ilmiötä hyvin.
Suomeksi aiheesta on myös kirjoja, mm. Ben Malisen "Taakkana läheisriippuvuus: kenen elämää elät"
Tässä hyvä Maikkarin artikkeli, asiantuntijana myös Malinen:https://www.mtv.fi/lifestyle/tunteet/artikkeli/lakkaa-elamasta-kynnysma…
Olisiko vähempi enempi vai enempi vähempi. Isoäitinä voisi ottaa kantaa silleen että nyt kahden lapsenlapsen kanssa kassakäymisessä he ovat olleet luonani silloin kun vanhemmilla on ollut menoa ja lapset ovat itse halunneet yökylään. Itse en ole tuppautunut vaan kun pyydetään silloin autetaan. Nyt kolmas syntyy keväällä ja olen lupautunut jo hyvissä ajoin pyynnöstä kotimieheksi. Nuorten pitää antaa ottaa vanhemmuus ja sivullisena ei voi mummo muuta kun tyytyä osaansa. Omat harrastukset ja selkeät "pelisäännöt" on vain voitava punnita kaikkien parhaaksi. Jokaisella perheellä on omalaisensa dynamiikka eikä kahta samanlaista ole. 948