Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen miettinyt itsekseni, että mistä tuollainen käytös kumpuaa. Siis että halutaan että miniä tai oma tytär jakaa äitiyden tavallaan isoäidin kanssa. Tai jopa antaa sen mummolle. Siitähän tässä ketjussa on kuitenkin kyse, isovanhempi ei kykene mummon rooliin, sillä hän haluaa olla äidin roolissa.

Yksi mikä tuli mieleeni on se että kenties tällainen ihminen on äärimmäisen heikko itsetuntoinen ja empatiakyvytön, ja täten on tavallaan käyttänyt omia lapsiaan saadakseen omalta äidiltä, anopiltaan, sisaruksiltaan ja puolison sisaruksilta hyväksyntää ja arvostusta. Lapsia ei ole nähty omina yksilöinä tarpeineen tunteineen vaan heitä on "jaettu" muille ikään kuin edustaen äitiään. Tavallaan lapset ovat olleet äitinsä jatke ja kun äiti on antanut lapsensa hoitoon, mummolaan kesäksi yms. niin hän on antanut siinä itseään ja ajatellut että saa sillä arvostusta. Samalla kuitenkin äitiys on jäänyt vaillinaiseksi ja suhde omiin lapsiin vajavaiseksi, ja äiti on seurannut sivusta muiden aitoa yhteyttä lapsiinsa tajuten että hänellä ei ole sitä samaa. Sitten kenties teini-iässä tai aikuisiässä lapsia aletaankin yhtäkkiä kohdella kuin pikkulapsia, koska itsellä on vaikeaa sietää se ettei aitoa vanhempi-lapsi suhdetta päässyt koskaan syntymään. Kontrollilla tai syyllistämisellä yritetään korvata ja paikata sitä isoa reikää mikä suhteessa on. Kun lapsenlapsi vihdoin syntyy niin tällaisella isovanhemmalla on kolme väärää luuloa: 1) hänen lapsensa on pikkulapseen verrattavissa 2) hänen lapsenlapsi on itsensä jatke ja 3) hänen tyttärensä/miniänsä tulee jakaa tuo äitiys (jota hän ei itse ikinä täysipainoisesti kokenut) hänen kanssaan. Niinhän hänkin teki!

Toinen mikä tulee mieleen on se, että hän ei näe itseään muuna kuin äitinä. Äitiys on se millä hän on saanut arvostusta ja hyväksyntää, ja kun sukuun tulee uusi nuori äiti, niin hän näkeekin sen itsensä kilpailijana ja yrittää tavallaan ryöstää sen nuoren äidin osan. Kyseessä on siis kilpailu, josta toinen ei ole edes tietoinen. Oma anoppini alkoi joka käänteessä korostaa olevansa äiti kun minä tulin raskaaksi. Jopa joulukorttiin kirjoitti sinä vuonna hyvää joulua x:lle ja y:lle terveisin äiti. Aina sitä ennen oli kirjoittanut terveisin: Martta.

Hyviä pohdintoja. Olen miettinyt myös sitä, että lapsen syntymä ja äidiksi tuleminen on naiselle voimakas kokemus. Kun se kokemus tulee lähelle oman lapsen saadessa omaa lastaan ja äidisi/isäksi kasvaessa, voi olla että isovanhempi kokee tulevansa uudestaan äidiksi. Jo ihan pienen vauvan hajut ja äänet, synnyttäneen naisen haju ja olemus jne. tuo mieleen ajan tuoreena äitinä. Tuostahan on muutama kirjoittaja täällä puhunut. En tiedä onko ollut kirjasta luettua teoriaa heillä vai omia havaintoja tapahtuneesta. 

Äitiyden tai isyyden alku on myös jännä vaihe siinä mielessä, että siinä syntyneen lapsen ja vanhemman välillä alkaa symbioosi ja samalla side lapsen saaneiden vanhempien ja isovanhempien välillä entisestään heikkenee. Isovanhempi siis samalla kertaa näkee sellaisen symbioosin muodostumisen, jossa ei itse ole osallisena, ja kokee oman lapsen irtautumisprosessissa yhden etenemisvaiheen. Ehkä siinä on joillekin isovanhemmille hieman liikaa kestettävää. 

Tilannetta haastaa se, että synnyttänyt äiti on usein fyysisesti ja henkisesti kipeä ja hauras ne ensimmäiset viikot ja kumpikin vanhemmista on uudessa tilanteessa pöllämystynyt ja tuen tarpeessa. Tällaisessa tilanteessa ihminen regressoituu. Siis tuore äiti ja isä saattavat hakea tukea isovanhemmilta, taantua jopa hetkeksi lapsiksi uuden edessä. Jos siinä tilanteessa isovanhemmalla on irtautuminen omista lapsista jäänyt kesken ja oman äitiyden alku tulee mieleen niin että menee äidin ja isoäidin roolit sekaisin, niin kai se jälki sitten on tätä mitä tässä ketjussa kuvataan. 

Mummona sanoisin, että vauvaa sylitellessä tulee kyllä muistot mieleen, mutta terve ihminen ei ikään kuin koe tulevansa uudelleen äidiksi. Muistilla ja kokemuksella on todella iso ero. Taustalla on todella paljon muuta jos näin tapahtuu, varmasti omassa äitisuhteessa vakavia ongelmia sekä suhteessa myös omiin lapsiin. Ja ihan toden totta joillain tällainen varmasti viittaa jonkinlaiseen persoonallisuushäiriöön. Kun oma lapsi tarvitsee tukea vanhemmuuteen, niin henkisesti terve ihminen tukee sitä omaa lastaan eikä näe sitä tilaisuutena varastaa toisen lapsi.

Sanoisin että selität aika isoa asiaa melko pienillä syillä. Kenties itse luet tätä ketjua oman äitisi tai anoppisi vuoksi, ja yrität kaikkesi nähdäksesi hänet vielä hyvässä valossa? Paremmassa kuin onkaan?

Puhun persoonallisuushäiriöisestä anopista. Olen lukenut koko ketjun ja olen ymmärtänyt, että sellaisista tässä ketjussa puhutaan. Luulin siis kirjoittavani oikeassa paikassa. Käytös on minustakin sairasta.  Ja kyllä, yritän ymmärtää mitä siinä tapahtuu, koska kun ymmärtää pystyy käsittelemään. Ymmärtäminen ei ole hyväksymistä, eikä asioiden hyvässä valossa näkemistä. Olen kirjoittanut tänne myös vihaisia viestejä, niissä on se viha. Tässä oli yritys ymmärtää. Olen vähän hämmästynyt, että asioiden selittäminen ja ymmärtämisyritykset saavat niin paljon alapeukkuja täällä. Viha on hyvä, mutta ymmärrysyritykset välttämättömiä silloin kun asiat selvitetään ja korjataan. 

Meillä on napanuorat nyt katkaistu molempiin isovanhempiin päin. Ollaan väleissä, mutta meidän lasten asioista päätämme minä ja puolisoni. Ilman näiden asioiden pohtimista olisimme varmasti toisessa tilanteessa ja edelleen isovanhempien ikeen alla. Olisi myös riski, että itse jatkaisin sairasta käytöstä eteenpäin, jos itse olisin isovanhempi. Nyt uskon, että niin ei käy.  Alkaa siis olla omat asiat aika hyvin käsitelty ja ilman yllä olevaa pohdintaa se ei olisi omalta osaltani onnistunut. 

Et ehkä itse huomannut, että ensimmäisestä viestistäsi saattoi helposti saada vähättelevän kuvan. Siksi se sai alapeukkujakin. Ja ensimmäisestä viestistäsi sai myös sen kuvan, että asia olisi selitettävissä sillä että isovanhempi ikään kuin luonnostaankin alkaisi kokea uudelleen sitä äitiyttään kun lapsenlapsi syntyy. Ja että vaatisi "vain" vanhemman heikon hetken, niin näin pääsee käymään. Uskon että siitä moni on eri mieltä, että kyseessä olisi ns. luonnollinen prosessi. Etkä välttämättä noin sitä tarkoittanut, mutta sellaisen kuvan itse sain viestistäsi ja näkäjään moni muukin. Ei näitä eriäviä mielipiteitä ja alapeukkuja kannata ehkä hirveän henkilökohtaisesti ottaa. Hienosti olet asiaa pohtinut myös isovanhempien kannalta ja hienoa että teillä on nyt kaikki hyvin perheessänne ja suhteessa isovanhempiin.

Meillä nimenomaan iskettiin raivona aina kun minun voimani hetkeksikään kirposivat. Oikein käärittiin sellaiseen "lämpimään huolenpitoon" heti kun olin valvonut tai kipeä tai oli stressiä. Siis aivan sairas käytösmalli. Kirjaimellisesti tuntui kuin kuolevasta joka kuolee lumihankeen. Että ei se ollutkaan apua vaan kaikkea muuta.

Täällä nyt mietitään mistä mikäkin johtuu, mutta ihan voisin kyökkipsykologina heittää persoonallisuushäiriön peliin. Näitä on ollut työpaikoilla ja puistoissa ja kaikille yhteistä on tehdä niinkuin itse haluaa ja he saavat ravintonsa toisten huomiolla, jopa sen pienen lapsen.

Persoonallisuushäiriö on taas kehittynyt heidän omassa varhaislapsuudessaan, eikä sille voi mitään (muut kuin psy.ammattilaiset)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen miettinyt itsekseni, että mistä tuollainen käytös kumpuaa. Siis että halutaan että miniä tai oma tytär jakaa äitiyden tavallaan isoäidin kanssa. Tai jopa antaa sen mummolle. Siitähän tässä ketjussa on kuitenkin kyse, isovanhempi ei kykene mummon rooliin, sillä hän haluaa olla äidin roolissa.

Yksi mikä tuli mieleeni on se että kenties tällainen ihminen on äärimmäisen heikko itsetuntoinen ja empatiakyvytön, ja täten on tavallaan käyttänyt omia lapsiaan saadakseen omalta äidiltä, anopiltaan, sisaruksiltaan ja puolison sisaruksilta hyväksyntää ja arvostusta. Lapsia ei ole nähty omina yksilöinä tarpeineen tunteineen vaan heitä on "jaettu" muille ikään kuin edustaen äitiään. Tavallaan lapset ovat olleet äitinsä jatke ja kun äiti on antanut lapsensa hoitoon, mummolaan kesäksi yms. niin hän on antanut siinä itseään ja ajatellut että saa sillä arvostusta. Samalla kuitenkin äitiys on jäänyt vaillinaiseksi ja suhde omiin lapsiin vajavaiseksi, ja äiti on seurannut sivusta muiden aitoa yhteyttä lapsiinsa tajuten että hänellä ei ole sitä samaa. Sitten kenties teini-iässä tai aikuisiässä lapsia aletaankin yhtäkkiä kohdella kuin pikkulapsia, koska itsellä on vaikeaa sietää se ettei aitoa vanhempi-lapsi suhdetta päässyt koskaan syntymään. Kontrollilla tai syyllistämisellä yritetään korvata ja paikata sitä isoa reikää mikä suhteessa on. Kun lapsenlapsi vihdoin syntyy niin tällaisella isovanhemmalla on kolme väärää luuloa: 1) hänen lapsensa on pikkulapseen verrattavissa 2) hänen lapsenlapsi on itsensä jatke ja 3) hänen tyttärensä/miniänsä tulee jakaa tuo äitiys (jota hän ei itse ikinä täysipainoisesti kokenut) hänen kanssaan. Niinhän hänkin teki!

Toinen mikä tulee mieleen on se, että hän ei näe itseään muuna kuin äitinä. Äitiys on se millä hän on saanut arvostusta ja hyväksyntää, ja kun sukuun tulee uusi nuori äiti, niin hän näkeekin sen itsensä kilpailijana ja yrittää tavallaan ryöstää sen nuoren äidin osan. Kyseessä on siis kilpailu, josta toinen ei ole edes tietoinen. Oma anoppini alkoi joka käänteessä korostaa olevansa äiti kun minä tulin raskaaksi. Jopa joulukorttiin kirjoitti sinä vuonna hyvää joulua x:lle ja y:lle terveisin äiti. Aina sitä ennen oli kirjoittanut terveisin: Martta.

Hyviä pohdintoja. Olen miettinyt myös sitä, että lapsen syntymä ja äidiksi tuleminen on naiselle voimakas kokemus. Kun se kokemus tulee lähelle oman lapsen saadessa omaa lastaan ja äidisi/isäksi kasvaessa, voi olla että isovanhempi kokee tulevansa uudestaan äidiksi. Jo ihan pienen vauvan hajut ja äänet, synnyttäneen naisen haju ja olemus jne. tuo mieleen ajan tuoreena äitinä. Tuostahan on muutama kirjoittaja täällä puhunut. En tiedä onko ollut kirjasta luettua teoriaa heillä vai omia havaintoja tapahtuneesta. 

Äitiyden tai isyyden alku on myös jännä vaihe siinä mielessä, että siinä syntyneen lapsen ja vanhemman välillä alkaa symbioosi ja samalla side lapsen saaneiden vanhempien ja isovanhempien välillä entisestään heikkenee. Isovanhempi siis samalla kertaa näkee sellaisen symbioosin muodostumisen, jossa ei itse ole osallisena, ja kokee oman lapsen irtautumisprosessissa yhden etenemisvaiheen. Ehkä siinä on joillekin isovanhemmille hieman liikaa kestettävää. 

Tilannetta haastaa se, että synnyttänyt äiti on usein fyysisesti ja henkisesti kipeä ja hauras ne ensimmäiset viikot ja kumpikin vanhemmista on uudessa tilanteessa pöllämystynyt ja tuen tarpeessa. Tällaisessa tilanteessa ihminen regressoituu. Siis tuore äiti ja isä saattavat hakea tukea isovanhemmilta, taantua jopa hetkeksi lapsiksi uuden edessä. Jos siinä tilanteessa isovanhemmalla on irtautuminen omista lapsista jäänyt kesken ja oman äitiyden alku tulee mieleen niin että menee äidin ja isoäidin roolit sekaisin, niin kai se jälki sitten on tätä mitä tässä ketjussa kuvataan. 

Mummona sanoisin, että vauvaa sylitellessä tulee kyllä muistot mieleen, mutta terve ihminen ei ikään kuin koe tulevansa uudelleen äidiksi. Muistilla ja kokemuksella on todella iso ero. Taustalla on todella paljon muuta jos näin tapahtuu, varmasti omassa äitisuhteessa vakavia ongelmia sekä suhteessa myös omiin lapsiin. Ja ihan toden totta joillain tällainen varmasti viittaa jonkinlaiseen persoonallisuushäiriöön. Kun oma lapsi tarvitsee tukea vanhemmuuteen, niin henkisesti terve ihminen tukee sitä omaa lastaan eikä näe sitä tilaisuutena varastaa toisen lapsi.

Sanoisin että selität aika isoa asiaa melko pienillä syillä. Kenties itse luet tätä ketjua oman äitisi tai anoppisi vuoksi, ja yrität kaikkesi nähdäksesi hänet vielä hyvässä valossa? Paremmassa kuin onkaan?

Puhun persoonallisuushäiriöisestä anopista. Olen lukenut koko ketjun ja olen ymmärtänyt, että sellaisista tässä ketjussa puhutaan. Luulin siis kirjoittavani oikeassa paikassa. Käytös on minustakin sairasta.  Ja kyllä, yritän ymmärtää mitä siinä tapahtuu, koska kun ymmärtää pystyy käsittelemään. Ymmärtäminen ei ole hyväksymistä, eikä asioiden hyvässä valossa näkemistä. Olen kirjoittanut tänne myös vihaisia viestejä, niissä on se viha. Tässä oli yritys ymmärtää. Olen vähän hämmästynyt, että asioiden selittäminen ja ymmärtämisyritykset saavat niin paljon alapeukkuja täällä. Viha on hyvä, mutta ymmärrysyritykset välttämättömiä silloin kun asiat selvitetään ja korjataan. 

Meillä on napanuorat nyt katkaistu molempiin isovanhempiin päin. Ollaan väleissä, mutta meidän lasten asioista päätämme minä ja puolisoni. Ilman näiden asioiden pohtimista olisimme varmasti toisessa tilanteessa ja edelleen isovanhempien ikeen alla. Olisi myös riski, että itse jatkaisin sairasta käytöstä eteenpäin, jos itse olisin isovanhempi. Nyt uskon, että niin ei käy.  Alkaa siis olla omat asiat aika hyvin käsitelty ja ilman yllä olevaa pohdintaa se ei olisi omalta osaltani onnistunut. 

No ensimmäinen viestisi antoi ymmärtää vähän väärin, tai sävy oli tosiaan pehmittelevä ja vaikutti ettet vastuuta isovanhempia omasta toiminnastaan. Mutta hyvä kun avasit asiaa vähän enemmän. Sait asiallisia vastauksiakin. Turha kuitenkaan ottaa henkilökohtaisesti tai ajatella että tässä nyt vaan sylki roiskuen vihataan ja ymmärrystä ei sallita. Monikin on pohtinut vastaavasta näkökulmasta ja niin kuin sanoit, on käytöksen syiden ymmärtäminen tärkeää jotta osaa reagoida asiaan riittävän määrätietoisesti.

Ohiksena liittyen tuohon vihaamiseen - kirjoitin tänne ehkä kymmenisen sivua sitten omasta anopistani kunnon purkauksen, kuvailin häntä ikävään sävyyn jne. juttuja mitä en siis koskaan ääneen sanoisi kellekään. Ja se helpotti paljon! Oli helpottavaa tavallaan huutaa ääneen, ketään kuitenkaan loukkaamatta, että kuinka alhainen ja raskas ihminen hän on. Oman äitiyden mitätöinti ja ikuinen kyseenalaistaminen menee ainakin minulla jonnekin niin ydintunteisiin nyt kun valvon vauvan kanssa ja elämä on hektistä. Rauhoitti mieltä yhtenä iltana kun taas stressasi se jatkuva niskaan hengittäminen ja minä minä minä-asenne. Ihanaa kun voi anonyymisti purkaa näin vaikeaa ongelmaa.

Pohdiskelija 6044 jatkaa vielä. Asia selvisi, hyvä että asia selvisi. Viestini oli tosiaan pohdiskeleva, sillä olen tätä ketjua antaumuksella lukiessani paitsi vihannut raivoisasti kaikenlaista rajojeni rikkomista myös miettinyt tuntikausia kaikkea tähän liittyvää ja saanut paljon ajatuksia tästä ketjusta. 

Minun suhteeni omaan äitiini oli häiriintynyt. Symbioosi oli vahva, mutta se ei koskaan alkanut heiketä vaan se kääntyikin nurinniskoin, eli minä aloin hoitaa äitiä. Osa tätä "hoitamista" oli olla äidin pikkutyttö aina kun äiti sitä tarvitsi. Toisaalta jouduin itsenäistymään liian varhain, huolehtimaan itsestäni ja kantamaan kaiken yksin. Molemmat siis samaan aikaan. Miehelläni oli myös napanuora omaan äitiin katkaisematta. Hän eli näennäisesti aikuisen ihmisen itsenäistä elämää, mutta huolellisesti niin, että äidin ei tullut hänen takiaan paha mieli. 

Kun saimme lapsen, oma äitini alkoi tarvita minua, siis sairastui "kuolemanvakavasti" ja romahteli henkisesti, järjesti juhlat samaan aikaan kuin meillä oli ristiäiset jne. Laitoin lainausmerkit, koska hänellä ei lopulta ollutkaan kuolemaan johtavaa tautia, jonka hän muka totena minulle kertoi. Hän ei kestänyt sitä, että minun napanuorani oli katkeamassa. Lapsen suhteen hänen käytöksensä oli normaalia. Anoppi villiintyi lapsesta ja teki kaikkea sitä, mitä tässä ketjussa on kerrottu. Anopin käytöstä siedimme kaksi vuotta eli ohimenevästä häiriöstä ei ollut kyse ja loppuaikoina hän sähisi minulle kuin vihainen kissa, kun yritin lähestyä omaa lastani.  Siis kirjaimellisesti, hänen suustaan tuli sähinää. 

Lopulta jouduimme kivuliaasti vetämään rajat kummallekin puolelle sukua ja jäimme lapsiperheenä sen seurauksena hyvin yksin. Se oli kuitenkin välttämätöntä. Olisin uupunut äitini hoitamiseen ja toisaalta jos meno anopin kanssa olisi jatkunut, olisi tullut avioero. Surullista, ja olenkin miettinyt moneen kertaan, että jospa tässä kuviossa ainut hankala olenkin minä. Mutta ei, se en ollut minä. 

Katkaisin napanuoran omaan äitiini ja mies katkaisi oman napanuoransa. Siis ne päät jotka olivat ikäänkuin kiinni meissä. Olemme puhuneet tästä prosessista paljon keskenämme ja se tuntuu siltä kuin luopuisi toivosta, että toinen muuttuu. Minä luovuin esimerkiksi toivosta, että äiti antaisi minun olla oma itseni, näkisi tarpeeni ja lakkaisi kuormittamasta minua. Mies luopui esimerkiksi toivosta, että kelpaisi äidilleen ja että hänen valitsemansa vaimo kelpaisi äidilleen. Ja vaikka puhun imperfektissä, prosessi on edelleen kesken.

Mielenkiinnolla olen lukenut keskustelua aiheesta vaikkei itsellä lapsia vielä ole. Anoppiin on vuosikaudet ollut etäiset välit. Hän on aina ollut minua kohtaan välinpitämätön. Hyvä jos pojaltaan kuulumisia ehtii kysyä, kun hän lähinnä höpisee aina omista asioistaan. Jännityksellä odotan, miten tilanne muuttuu, jos saa lapsenlapsia. Olenko siinä vaiheessa kuin ilmaa hänelle.

Pelottaa myös se, kuinka paljon leluja ja turhaa roinaa hän tulee kantamaan meille, kun nytkin hän on innokkaana tuonut meille kaiken maailman tuliaisina sisustusesineitä, jotka eivät lainkaan sovi meidän sisustukseen. Joskus tuntuu, että hän tuo tavaraa täysin kiusallaan siinä toivossa, että saisi minussa aikaan negatiivisen reaktion, vaikka aina suhtaudun tilanteeseen neutraalisti (mielessä miettien, mihin tuo taas tungetaan).

Miehelle olen näyttänyt joitain ketjun juttuja ja hän on järkyttyneenä lukenut niitä. Olemme usein myös keskustelleet siitä, millainen hänen äitinsä saattaisi olla isovanhempana. Onneksi voin luottaa häneen ja uskon, että hän osaa tulevaisuudessa tarpeen vaatiessa asettaa rajoja äidilleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos haluaa puhua huonosti käyttäytyvistä vanhemmista, niin on varmaan niille ihan omia ketjuja. Siis miksi tulla tänne niistä huutelemaan? Tää on ihan sitä samaa jääräpäisyyttä mikä näkyi iltalehden kommenteissa, syytettiin äitejä mustasukkaisiksi, uhkailtiin jättää perinnöttä ja väitettiin että äideille kelpaa vain rahaa ja tavaraa. (Oikeasti, muutenkin nykyään perintö on yleensä vain rasite, joku vanha talo täynnä krääsää jota pitää sit siivota).

Yksikään isovanhempien oikeuksista jankuttava ei pysähtynyt miettimään mikä siinä tarinoiden rajattoman isovanhemman käytöksessä lapsen äitiä häiritsi, ja oliko siinä käytöksessä kenties jotain vikaa. Ei YKSIKÄÄN.

Ennen vanhaan oli melkein pakko sietää tuollaista, ei ollut muuta apua saatavilla ja piirit oli pienemmät. Nykyään ei tarvitse sietää yhtään huonoa käytöstä, tietoa löytyy netistä, hoitoapua on saatavilla jos sitä vain tarvitsee ja ystäviäkin löytyy vaikka netistä jos on yksinäinen. Ei sitä oo pakko yrittää ja yrittää jos toinen ei yksinkertaisesti suostu kuuntelemaan vaan kuvittelee jotenkin olevansa lapsen äitiä tärkeämpi. Pois vaan, kyllä niitä parempia suhteita lapsille löytyy muualta.

Kauheen pitkä viesti, en jaksanut lukea loppuun mutta eihän kenenkään huono tai häiriintynyt käytös oikeuta sinua käyttäytymään huonosti tai häiriintyneesti? Onko nyt oikeustaju hukassa? Ei sinun tarvitse hyväksyä tai sietää huonoa kohtelua tai häiriköintiä mutta aikuismaista käytöstä sinulta velvoitetaan lapsen vanhempana. Et voi taantua itse lapseksi tai kohdella muita aikuisia lapsina. Mikä siinä on niin vaikea ymmärtää ja hyväksyä?

Vanhemman velvollisuuksiin kuuluu suojata lapsiaan haitallisikta ihmisiltä.

Ei se ole ”lapsena kohtelemista”. Se on just sitä aikuista vanhemmuutta.

Toki saat suojata lapsiasi haitallisilta ihmisiltä mutta sinä et saa käyttäytyä lapsellisesti tai kohdella aikuisia kuin lapsia.

En ole kohdellutkaan. Mistä ihmeestä sinä puhut???

Olen koko ajan toistanut samaa ja kumma jos et ole huomannut...

Voisiko keskustella asioista aikuismaisesti? Tuntuu kuin osa vanhemmista suhtautuu isovanhempiin kuin lapsiin ja osa taantuu lapsien tasolle. En hyväksy tuollaisten isovanhempien toimintaa mutta asiat ratkaistaan aikuismaisesti keskustelemalla. (Ellei joku huom. joku tai jotkut osapuolet ole oikeasti häiriintyneitä.) Jonkun hei pitää olla aikuinen ja puhua asiat kuin aikuisille jos haluaa muutosta ja rakentavaa keskustelua.

Ei ole mitään tuollaista pakkoa.

Jokainen päättää ihan itse keitä elämässään pitää.

Eli sinä et halua tai osaa olla lapsellesi hyvä vanhempi ja esimerkki kuinka asiat käsitellään? Lapsia pitäisi aina kannustaa asioiden selvittämiseen ja yritykseen sovitella.

Vaikeista asioista puhuminen on meidän suomalaisten ongelma, ja valitettavasti ihmisuhde-, parisuhde-, työsuhde-, opiskeluympäristöongelmat vain lisääntyvät kaltaistesi vatipäiden johdosta. (Tässä kohtaa oli käytettävä sanaa vatipää, pahoittelen toki).

Asioista keskusteleminen ei aina johda lopputulokseen, jossa välit paranisivat ja asiat selviäisivät. Joskus totaalinen välien katkaiseminen on paras ratkaisu.

Niinpä. Ja toisin kuin tuo keskustelujankkaaja väittää, keskustelu ei useinkaan ole mitenkään tarpeellista eikä edes suotavaa.

On turha keskustella asioista joissa ei ole keskusteltavaa. Jos leikitään minun hiekkalaatikollani, minun pihassani ja minun leluillani, leikitään minun säännöilläni. Jos säännöt ei kelpaa, ovi on tuossa. Hyvin yksinkertaista.

Jos ihminen ei luonnostaan ymmärrä että lapsen kohdalla pätevät vanhempien, ja vain vanhempien asettamat säännöt, ei se sitä ikinä opikaan. Hyvää hengitysilmaa vaan menee haaskuun jos yrittää keskustella.

Yleensä näillä keskusteluilla saadaan parhaimmillaankin aikaiseksi vain laiha sopu ja hailakat välit. Toisin sanoen, ainoa joka siitä hyötyy on se mummo joka saa nähdä lasta: lapsen vanhempia stressaa edelleen ja lapsi nyt ei tietenkään hyödy mitenkään mummosta joka on niin vihjeetön että sen kanssa täytyy keskustella selvistä asioista.

Maailma on ihmisiä väärällään, on fiksua ja aikuista valita perheensä läheisiksi ne joiden kanssa ei tarvitse vääntää mistään vaan arvomaailma on sama. Työelämässä, yhdistyksissä jne on pakko joustaa ja sovitella joskus. Yksityiselämässä ei tarvitse.

"On turha keskustella asioista joissa ei ole keskusteltavaa. Jos leikitään minun hiekkalaatikollani, minun pihassani ja minun leluillani, leikitään minun säännöilläni. Jos säännöt ei kelpaa, ovi on tuossa. Hyvin yksinkertaista."

Mihin sinä sen puolison tästä unohdit, lapsen toisen vanhemman? Jos sellainen on lapsen elämässä niin ei se ole SINUN hiekkalaatikko, SINUN piha, SINUN lelu eikä SINUN sääntösi. Teitä on kaksi vanhempaa ja täytyy jakaa.

Vaikutat jyrältä, joka muodollisesti joo puhuu molemmista vanhemmista mutta käytännössä jyrää kaiken ja kaikki kaikkitietävyydellään.

Pakko joustaa ja sovitella - normaali ihminen tekee noin ja mielellään, hakee tilaa, jossa kaikki voivat elää ja hengittää. Et SINÄ. Sinä sanelet ja viet muilta hapen. Yrittäjä, yhdistysihminen, kulmakunnan kauhu.

Jos vastakkain on ulkopuolinen hullu ja lapsen äiti niin se huekkalaatikko on sen äidin.

Hiekkalaatikosta puheenollen. Mun anoppi valisti mua, että aikuisten ei kuulu istua hiekkalaatikolla. Mä siinä tein 2-vuotiaalle hiekkakakkuja rikottavaksi ja meillä oli kivaa (kunnes anoppi tuli paikalle ja alkoi taas kerran valistuksen siitä, mitä teen väärin)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos haluaa puhua huonosti käyttäytyvistä vanhemmista, niin on varmaan niille ihan omia ketjuja. Siis miksi tulla tänne niistä huutelemaan? Tää on ihan sitä samaa jääräpäisyyttä mikä näkyi iltalehden kommenteissa, syytettiin äitejä mustasukkaisiksi, uhkailtiin jättää perinnöttä ja väitettiin että äideille kelpaa vain rahaa ja tavaraa. (Oikeasti, muutenkin nykyään perintö on yleensä vain rasite, joku vanha talo täynnä krääsää jota pitää sit siivota).

Yksikään isovanhempien oikeuksista jankuttava ei pysähtynyt miettimään mikä siinä tarinoiden rajattoman isovanhemman käytöksessä lapsen äitiä häiritsi, ja oliko siinä käytöksessä kenties jotain vikaa. Ei YKSIKÄÄN.

Ennen vanhaan oli melkein pakko sietää tuollaista, ei ollut muuta apua saatavilla ja piirit oli pienemmät. Nykyään ei tarvitse sietää yhtään huonoa käytöstä, tietoa löytyy netistä, hoitoapua on saatavilla jos sitä vain tarvitsee ja ystäviäkin löytyy vaikka netistä jos on yksinäinen. Ei sitä oo pakko yrittää ja yrittää jos toinen ei yksinkertaisesti suostu kuuntelemaan vaan kuvittelee jotenkin olevansa lapsen äitiä tärkeämpi. Pois vaan, kyllä niitä parempia suhteita lapsille löytyy muualta.

Kauheen pitkä viesti, en jaksanut lukea loppuun mutta eihän kenenkään huono tai häiriintynyt käytös oikeuta sinua käyttäytymään huonosti tai häiriintyneesti? Onko nyt oikeustaju hukassa? Ei sinun tarvitse hyväksyä tai sietää huonoa kohtelua tai häiriköintiä mutta aikuismaista käytöstä sinulta velvoitetaan lapsen vanhempana. Et voi taantua itse lapseksi tai kohdella muita aikuisia lapsina. Mikä siinä on niin vaikea ymmärtää ja hyväksyä?

Vanhemman velvollisuuksiin kuuluu suojata lapsiaan haitallisikta ihmisiltä.

Ei se ole ”lapsena kohtelemista”. Se on just sitä aikuista vanhemmuutta.

Toki saat suojata lapsiasi haitallisilta ihmisiltä mutta sinä et saa käyttäytyä lapsellisesti tai kohdella aikuisia kuin lapsia.

En ole kohdellutkaan. Mistä ihmeestä sinä puhut???

Olen koko ajan toistanut samaa ja kumma jos et ole huomannut...

Voisiko keskustella asioista aikuismaisesti? Tuntuu kuin osa vanhemmista suhtautuu isovanhempiin kuin lapsiin ja osa taantuu lapsien tasolle. En hyväksy tuollaisten isovanhempien toimintaa mutta asiat ratkaistaan aikuismaisesti keskustelemalla. (Ellei joku huom. joku tai jotkut osapuolet ole oikeasti häiriintyneitä.) Jonkun hei pitää olla aikuinen ja puhua asiat kuin aikuisille jos haluaa muutosta ja rakentavaa keskustelua.

Ei ole mitään tuollaista pakkoa.

Jokainen päättää ihan itse keitä elämässään pitää.

Eli sinä et halua tai osaa olla lapsellesi hyvä vanhempi ja esimerkki kuinka asiat käsitellään? Lapsia pitäisi aina kannustaa asioiden selvittämiseen ja yritykseen sovitella.

Vaikeista asioista puhuminen on meidän suomalaisten ongelma, ja valitettavasti ihmisuhde-, parisuhde-, työsuhde-, opiskeluympäristöongelmat vain lisääntyvät kaltaistesi vatipäiden johdosta. (Tässä kohtaa oli käytettävä sanaa vatipää, pahoittelen toki).

Asioista keskusteleminen ei aina johda lopputulokseen, jossa välit paranisivat ja asiat selviäisivät. Joskus totaalinen välien katkaiseminen on paras ratkaisu.

Niinpä. Ja toisin kuin tuo keskustelujankkaaja väittää, keskustelu ei useinkaan ole mitenkään tarpeellista eikä edes suotavaa.

On turha keskustella asioista joissa ei ole keskusteltavaa. Jos leikitään minun hiekkalaatikollani, minun pihassani ja minun leluillani, leikitään minun säännöilläni. Jos säännöt ei kelpaa, ovi on tuossa. Hyvin yksinkertaista.

Jos ihminen ei luonnostaan ymmärrä että lapsen kohdalla pätevät vanhempien, ja vain vanhempien asettamat säännöt, ei se sitä ikinä opikaan. Hyvää hengitysilmaa vaan menee haaskuun jos yrittää keskustella.

Yleensä näillä keskusteluilla saadaan parhaimmillaankin aikaiseksi vain laiha sopu ja hailakat välit. Toisin sanoen, ainoa joka siitä hyötyy on se mummo joka saa nähdä lasta: lapsen vanhempia stressaa edelleen ja lapsi nyt ei tietenkään hyödy mitenkään mummosta joka on niin vihjeetön että sen kanssa täytyy keskustella selvistä asioista.

Maailma on ihmisiä väärällään, on fiksua ja aikuista valita perheensä läheisiksi ne joiden kanssa ei tarvitse vääntää mistään vaan arvomaailma on sama. Työelämässä, yhdistyksissä jne on pakko joustaa ja sovitella joskus. Yksityiselämässä ei tarvitse.

"On turha keskustella asioista joissa ei ole keskusteltavaa. Jos leikitään minun hiekkalaatikollani, minun pihassani ja minun leluillani, leikitään minun säännöilläni. Jos säännöt ei kelpaa, ovi on tuossa. Hyvin yksinkertaista."

Mihin sinä sen puolison tästä unohdit, lapsen toisen vanhemman? Jos sellainen on lapsen elämässä niin ei se ole SINUN hiekkalaatikko, SINUN piha, SINUN lelu eikä SINUN sääntösi. Teitä on kaksi vanhempaa ja täytyy jakaa.

Vaikutat jyrältä, joka muodollisesti joo puhuu molemmista vanhemmista mutta käytännössä jyrää kaiken ja kaikki kaikkitietävyydellään.

Pakko joustaa ja sovitella - normaali ihminen tekee noin ja mielellään, hakee tilaa, jossa kaikki voivat elää ja hengittää. Et SINÄ. Sinä sanelet ja viet muilta hapen. Yrittäjä, yhdistysihminen, kulmakunnan kauhu.

Jos vastakkain on ulkopuolinen hullu ja lapsen äiti niin se huekkalaatikko on sen äidin.

Hiekkalaatikosta puheenollen. Mun anoppi valisti mua, että aikuisten ei kuulu istua hiekkalaatikolla. Mä siinä tein 2-vuotiaalle hiekkakakkuja rikottavaksi ja meillä oli kivaa (kunnes anoppi tuli paikalle ja alkoi taas kerran valistuksen siitä, mitä teen väärin)

Mä olen saanut useammaltakin 50-60-vuotiaalta sukulaiselta närkästynyttä kommenttia kun olen leikkinyt lasteni kanssa.

En tiedä onko kyse siitä että ajattelevat jotenkin että lapset eivät sitten jaksa vuorovaikuttaa muiden kanssa (kyllähän siihen leikkiin sopii tulla mukaan?) vai onko kyseessä jokin sukupolvijuttu vai onko se sitä että tavallaan itse kokee huonommuutta kun ei ole jaksanut leikkiä omien lasten kanssa aikanaan.

Minun äiti kyllä leikki meidän lasten kanssa ja niin minäkin koen leikin ihan mukavaksi ja kivaksi omien kanssani. Jokainen tavallaan, en ymmärrä tuota vanhempien ja lasten vuorovaikutukseen puuttumista yhtään.

Siis minunkin anoppi (72v), on sitä mieltä että vanhemman ei kuulu leikkiä lapsen kanssa! Siis mitä ihmettä.. eipä muuten olekkaan kertaakaan leikkinyt 4 vuotiaani kanssa. Joskus kun olen tehnyt jotain lapseni kanssa anopille ollessamme, niin heti komentaa että kyllä lapsen täytyy yksin osata olla, älä mene sinne!

Minun anoppini katsoo aina halveksuen, kun tyttäreni kantaa luokseni nuket, pehmolelut yms ja niitä minun pitää sitten sylitellä ja peitellä :D Syyttää minua ja sanoo, että ei opi lapsi ikinä leikkimään itsekseen, kun äiti aina leikittämässä. Tytär on 1v 5kk, ei tarvitse vielä tuon ikäisen tuntitolkulla yksin touhutakkaan.. Sitä paitsi leikin enemmän kuin mielelläni oman tyttäreni kanssa, kukapa ei leikkisi oman lapsensa kanssa?

Anopista paistaa vaan kateus, hän on aina saanut/joutunut leikkimään mieheni veljen lasten kanssa, sillä heidän tullessa anoppilaan kyläilemään, vanhemmat rojahtavat sohvalle kännyköiden kanssa ja vetovastuu lapsista siirtyy mummolle. Nyt kun meidän tyttö ei olekaan suvun-pieni-yhteishyvä-terapialelu niin syyttävä sormi osoittaa ”liian omistautuvaa-symbioosissa elävää-kaiken väärin tekevää-äitiä”. Anoppi on saanut yökylään (useammaks yöksi) miehen veljen lapsia heidän ollessa 3kk, meidän tyttö ei ole vielä minuuttiakaan ollut siellä hoidossa. Potuttaahan se kun ei pääsekkään leikkimään äitiä kolmannen lapsenlapsen kanssa..

Vierailija kirjoitti:

Olisikohan jollain ketjua lukevalla lainopillista osaamista? Mies ja anoppi ovat liittoutuneet minua vastaan nyt siten, että he haluavat lapset luokseen anoppilaan. Asumme vielä yhdessä mieheni kanssa, mutta paljon riitoja, kontrollointia ja ongelmia. Joulu anoppilassa tuli ilmoitusasiana, istuimme pöydän ääressä anoppi, minä, mies ja lapset. Istuttiin alas juuri niin kuin tässä ketjussa on kerrottu, ja päätettiin meidän perheen asioista anopin kanssa. Anoppi lupasi lapsille kalliita lahjoja, pleikka 4, rahaa ym. jos tulevat aatoksi hänelle. Lapset halusivat tietenkin, ei minulla ei ole tajota vastaavia tuossa määrin. Mies veti keskustelun yhteen, että hän haluaa äidilleen koska siellä on oikea joulu, ja lapset haluavat sinne, ja hänen äitinsä haluaa. Minä pilaan heidän kaikkien joulun jos rupean hankalaksi. En pystynyt sanomaan mitään, vaan nieleskelin kyyneleitä, menin jonkinlaiseen sokkiin(?).

Nyt mies ja lapset suunnittelevat innoissaan reissua anopille, kaikki muut ovat joulumielellä paitsi minä, olen edelleen henkisesti riekaileina. Voidaanko minua kohtaan toimia näin, voiko mies ihan laillisesti viedä lapset äidilleen jos kiellän? Tuntuu, etten pysty lähtemään mukaan, eikä minua halutakaan sinne, koska rikon uuden perheen, johon kuuluu anoppi, poikansa ja meidän lapset. Appi erosi anopista jokunen vuosi sitten, sanoi, että poika on tullut hänen tilalleen ja on anopin ykkösmies, häntä ei mihinkään enää tarvita. Eli ihan oikeasti on tällainen "perhekuvio", jonka ovat huomanneet muutkin. Pystynkö tekemään juridisesti tälle mitään tällä hetkellä? Eron jälkeen ilmeisesti vaikutusmahdollisuudet suuremmat siinä, miten oma tapaamisaikani vietetään, ja minulle osuvat joulut.

Kiinnostaisi kuulle, miten teillä lopulta meni joulu? Toki muutkin voivat jakaa kokemuksiaan.

Lapseni ovat syntyneet 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa. Psykologit ym kasvatusasiantuntijat ohjeistivat, että vanhempien paikka ei ole lattialla lasten kanssa leikkimässä vaan leikki on lapsen työtä. Aikuisen tehtävä on ainoastaan mahdollistaa leikki mutta ei leikkiä itse.

En muista leikinkö varsinaisesti koskaan lasteni kanssa mutta hulluttelin ja hassuttelin heidän kanssaan paljon. Olen aina tykännyt jutella ja lukea lapsille, ulkoilla, retkeillä ja ottanut lapset mukaan kotitöihin. Ja osallistunut mielikuvitusleikkeihin sanallisesti.

Aluksi tuntui oudolta, että aikuiset lapseni leikkivät niin paljon omien lastensa kanssa. Lapsenlapset ovat tottuneet pyytämään aikuista mukaan leikkiinsä, joten minäkin olen "oppinut" leikkimään lasten kanssa lattialla.

Kasvatustyyli on muuttunut 30 vuodessa leikin osalta.

Olen aiemmin kauan sitten joskus kommentoinut (luultavasti) tähän ketjuun lapsenlasten eriarvoisesta kohtelusta ja mietin joutuukohan asiaan puuttumaan kun lapset kasvaa.

Tällä hetkellä on tosi hyvä tunne tilanteesta, edellisvuoden jouluna kun vain esikoinen sai mummolta lahjan niin tänä jouluna saatiin koko perheen yhteinen lahja, ei siis mitään esikoisen erinomaisuuden korostamista. Ehkä ollaan päästy johonkin tasapainoon asioissa.

Ihana välillä päästä kirjottamaan jotain positiivista asiaakin 😊

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisikohan jollain ketjua lukevalla lainopillista osaamista? Mies ja anoppi ovat liittoutuneet minua vastaan nyt siten, että he haluavat lapset luokseen anoppilaan. Asumme vielä yhdessä mieheni kanssa, mutta paljon riitoja, kontrollointia ja ongelmia. Joulu anoppilassa tuli ilmoitusasiana, istuimme pöydän ääressä anoppi, minä, mies ja lapset. Istuttiin alas juuri niin kuin tässä ketjussa on kerrottu, ja päätettiin meidän perheen asioista anopin kanssa. Anoppi lupasi lapsille kalliita lahjoja, pleikka 4, rahaa ym. jos tulevat aatoksi hänelle. Lapset halusivat tietenkin, ei minulla ei ole tajota vastaavia tuossa määrin. Mies veti keskustelun yhteen, että hän haluaa äidilleen koska siellä on oikea joulu, ja lapset haluavat sinne, ja hänen äitinsä haluaa. Minä pilaan heidän kaikkien joulun jos rupean hankalaksi. En pystynyt sanomaan mitään, vaan nieleskelin kyyneleitä, menin jonkinlaiseen sokkiin(?).

Nyt mies ja lapset suunnittelevat innoissaan reissua anopille, kaikki muut ovat joulumielellä paitsi minä, olen edelleen henkisesti riekaileina. Voidaanko minua kohtaan toimia näin, voiko mies ihan laillisesti viedä lapset äidilleen jos kiellän? Tuntuu, etten pysty lähtemään mukaan, eikä minua halutakaan sinne, koska rikon uuden perheen, johon kuuluu anoppi, poikansa ja meidän lapset. Appi erosi anopista jokunen vuosi sitten, sanoi, että poika on tullut hänen tilalleen ja on anopin ykkösmies, häntä ei mihinkään enää tarvita. Eli ihan oikeasti on tällainen "perhekuvio", jonka ovat huomanneet muutkin. Pystynkö tekemään juridisesti tälle mitään tällä hetkellä? Eron jälkeen ilmeisesti vaikutusmahdollisuudet suuremmat siinä, miten oma tapaamisaikani vietetään, ja minulle osuvat joulut.

Kiinnostaisi kuulle, miten teillä lopulta meni joulu? Toki muutkin voivat jakaa kokemuksiaan.

Appivanhemmat olettivat, että jokainen joulu vietetään heillä, tähän en todellakaan suostu, ei ole mitenkään reilua. Muuten joulu meni suht kivuttomasti.

Voi joulua. Anopin luona käytiin, oltiin ainakin 45 min. Tuona aikana anoppi ehti haukkua aiemmin syksyllä kuolleen miehensä sukulaiset, muut tutut ja kun aloitti mun vanhempien haukkumisen, niin silloin potkaisin miestä sääreen, hän katsoi kelloa ja totesi että taitaa olla aika jatkaa matkaa.

Lapsille osti taas jotain sontaa (isoa ja äänekästä), mulle ja miehelle tyrkkäsi viinipullon, jonka oli saanut joltain muulta. Lahjan sisällä oli kortti ”Hyvää joulua Maijalle! T. Tuula ja Timo” 🤣

Juu, ei lahjojen kierrätys väärin ole, mutta vois edes hävittää todisteet.

Vierailija kirjoitti:

Lapseni ovat syntyneet 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa. Psykologit ym kasvatusasiantuntijat ohjeistivat, että vanhempien paikka ei ole lattialla lasten kanssa leikkimässä vaan leikki on lapsen työtä. Aikuisen tehtävä on ainoastaan mahdollistaa leikki mutta ei leikkiä itse.

Tämä viisaus oli kyllä jo ainakin 80-luvun alussa kun itsekin ajattelin, että teen jotain väärin jos leikin lasteni kanssa. Se vaan oli sopimatonta siihen aikaan!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tää on jokin anoppien mielisairaus joka iskee joillekin lapsenlapsen synnyttyä. Tässähän oli pitkä ketjukin aiheesta. Tärähdetään täysin vaikka ei välttämättä olla välitetty omistakaan lapsista ollenkaan niin se vauva pitää saada leluksi :D

Joo, jännä että tämä on vaan anoppien, ei kenenkään oman äidin sairaus. heh...

No sehän se just onkin että jostain syystä mummot "rakastuu" juuri poikiensa lapsiin ja varsinkin poikalapsiin. Oma äitini kutsuu nuorinta lastani kakaraksi ja senpä takia ei ole tarvetta asioida hänen kanssaan. Anoppini taas hurahti ensimmäiseen lapseeni juuri ap:n kuvailemalla tavalla 16 vuotta sitten mutta tyttäreni jätti onneksi rauhaan.

Ihan saatanan sairasta jollain tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapseni ovat syntyneet 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa. Psykologit ym kasvatusasiantuntijat ohjeistivat, että vanhempien paikka ei ole lattialla lasten kanssa leikkimässä vaan leikki on lapsen työtä. Aikuisen tehtävä on ainoastaan mahdollistaa leikki mutta ei leikkiä itse.

Tämä viisaus oli kyllä jo ainakin 80-luvun alussa kun itsekin ajattelin, että teen jotain väärin jos leikin lasteni kanssa. Se vaan oli sopimatonta siihen aikaan!

Mä oon syntynyt -77 ja kyllä mun kanssa on leikitty. Jopa mun tsaarin vallan aikana syntyneet isovanhemmat! Leikin lasteni kanssa, samoin vanhempani ja tietysti lasten isä. Anopille ei tämä käy, edes se, että poikansa leikkii lastensa kanssa. Jotain väärää siinäkin näkee. No, mitäpä minä ja mieheni osattaisiin tehdä oikein, kun jopa meidän autokauppoihin on yritetty puuttua 😂

Vierailija kirjoitti:

Asiatonta ja suorastaan sairasta.

Mummon pitää hakea ihan itse omat voimavaransa. Se ei ole lapsen eikä sinun tehtäväsi.

Pitäisin selkeeää etäisyyttä ja mahdollisesti tavatessa en antaisi edes syliin. Vaan mummo saisi opetella seurustelemaan aikuisten kesken.

Minustakin kuulostaa tasapainottomalle tuollainen käytös. Ikään kuin olisi ihan terve. Tottakai pieni vauva saa herättää hellyyttä mutta herran isä, eihän se ole HÄNEN lapsensa ja tuollaiset vaatimukset vauvan yökyläolystä kuulostavat ihan pöyristyttäviltä kun lapsi on ihan pikkuinen.

Olisin tarkkana, kuuntelisin omaa tuntumaani. Miehestä ei noissa tilanteissa välttämättä ole mitään tukea, etenkin kun kyseessä on miehen oma äiti, eikä sinun äitisi.

up