Lue keskustelun säännöt.
Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?
Meillä on 8kk vauva jonka isoäiti on hurahtanut pikkuiseen jo raskausaikana todella voimakkaasti. Tunnen itseni nipoksi kun minua on alkanut häiritä mummon ja lapsen tapa olla yhdessä. Mummo vaatii tapaamista vähintään kerran viikossa ja joka kerran pitelee vauvaa rintaansa vasten ja "sulkeutuu" seurasta. Kuiskailee "mummo rakastaa, mummon rakkain"-koko ajan vauvalle ja jos vauva inahtaa tai yrittää vääntää itseään pois sylistä lähtee mummo nopeasti kauaksi minusta ja miehestä, ettemme ota vauvaa. Mummo on mukava ihminen luonteeltaan mutta esim. minua ei noteeraa millään tavalla kun olen paikalla, ärsyyntyy selvästi läsnäolostani. Olenko yliherkkä? Mummo on alusta asti anellut vauvaa yökylään, sanoi 2 viikon ikäiselle vauvalle "tänään jäät mummon luokse, mummon luona on hyvä". Sanoin etten jätä vastasyntynyttä hoitoon missään nimessä. Alkoi ITKEÄ ja sanoi että hän saa vauvasta voimaa jatkaa töissä. Sanoo tätä samaa aina kun pyytää tapaamista, jopa sanamuodoin ettei "jaksa tulevaa työviikkoa", ellei saa sylitellä vauvaa. Ei ole saanut yöhoitoon koska imetän enkä jotenkin usko että hän pystyy tarkkailemaan VAUVAN tarpeita. Jos vauva vaikka kaipaa tilaa, lattialla olemista tms. niin se ei käy päinsä tämän mummon kanssa. Mitä voin tehdä pahoittamatta mummon mieltä? Kyseessä miehen äiti johon ollut tosi hyvät välit ennen vauvan syntymään.
Mies on kiusaantunut ja yrittää olla ottamatta kantaa asiaan. Ei selvästi tajua miksi minua stressaa mummon kyläilyt ja heillä vieraileminen. Mummo on tavallaan niin herttainen olemukseltaan kuitenkin, mutta ahdistaa ettei hän selvästi pysty näkemään minun merkitystäni ja rooliani lapsen elämässä. Ja juu, olen "kiitollinen" siitä että on välittäviä isovanhempia mutta en voi tunteilleni mitään.
Kommentit (10673)
Yksi raskaimpia asioita tällaisten ihmisten kanssa on kun tavallaan koko suku on jo ehdollistunut tähän "reppana x, joka ei pärjää yksin vaikeiden tunteidensa kanssa" -peliin. Muistan kun ilmoitimme raskaudesta (esikoinen ja ainoa) niin koko suku juhli sitä kuinka x:stä tulee vihdoin mummo. Hän on tunnettu siitä kuinka ripustautuu omiin aikuisiin lapsiisinsa, tämä on ikään kuin hyväntahtoinen vitsi koko suvun kesken ja mieheni on ainoa joka ei suostu vitsiksi asiaa vääntämään vaan avoimesti puhuu että äitinsä käytös ei ole ok. Muistan senkin kun otin anopin sylistä itkevän vauvan omaan syliini kun muita sukulaisia oli läsnä. Kirjaimellisesti kaikki katsoivat suu auki minua ja koko huone hiljeni. Niin normaalia asiaa vieroksuttiin: äiti ottaa lapsensa syliin. Tai kun lapseni kasvoi isommaksi ja anoppi yritti kokoajan napata hänet syliin, sanoimme että kysyy ensin lapselta haluaako syliin. Koko huone hiljenee ja katsoo järkyttyneinä toisiaan. Onko muilla tästä kokemuksia? Mistä voimaa sietää tuota joukkopainetta?
Monista tässäkin ketjussa kirjoitetuista asioista johtuen anoppi ei ole saanut hoitaa lastamme. En edes uskalla toista hankkia, koska anopin käytös ahdistaa niin paljon minua. Silti tasaisen säännöllisesti joku sukulainen joko kysyy suoraan miksi x ei saa hoitaa lastanne tai joko vihjailee että ai kun x:stä olisi ihanaa hoitaa lastanne. Miten hoidatte tällaisen tilanteen? Olen jo jopa kuullut muualta, kuinka kälyni on haukkunut minut ja mieheni selän takana ilkeiksi ja kontrolloiviksi, että puutumme liikaa siihen miten anoppi on lapsen kanssa (esim. nämä väkisin halit) ja emme tue heidän suhdetta. Miten te muut jaksatte tällaista? Olen aina miettinyt liikaa mitä muut minusta ajattelevat, joten tällainen vie voimia ja harmittaa. Vertaistukea siis kaivataan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yksi raskaimpia asioita tällaisten ihmisten kanssa on kun tavallaan koko suku on jo ehdollistunut tähän "reppana x, joka ei pärjää yksin vaikeiden tunteidensa kanssa" -peliin. Muistan kun ilmoitimme raskaudesta (esikoinen ja ainoa) niin koko suku juhli sitä kuinka x:stä tulee vihdoin mummo. Hän on tunnettu siitä kuinka ripustautuu omiin aikuisiin lapsiisinsa, tämä on ikään kuin hyväntahtoinen vitsi koko suvun kesken ja mieheni on ainoa joka ei suostu vitsiksi asiaa vääntämään vaan avoimesti puhuu että äitinsä käytös ei ole ok. Muistan senkin kun otin anopin sylistä itkevän vauvan omaan syliini kun muita sukulaisia oli läsnä. Kirjaimellisesti kaikki katsoivat suu auki minua ja koko huone hiljeni. Niin normaalia asiaa vieroksuttiin: äiti ottaa lapsensa syliin. Tai kun lapseni kasvoi isommaksi ja anoppi yritti kokoajan napata hänet syliin, sanoimme että kysyy ensin lapselta haluaako syliin. Koko huone hiljenee ja katsoo järkyttyneinä toisiaan. Onko muilla tästä kokemuksia? Mistä voimaa sietää tuota joukkopainetta?
Monista tässäkin ketjussa kirjoitetuista asioista johtuen anoppi ei ole saanut hoitaa lastamme. En edes uskalla toista hankkia, koska anopin käytös ahdistaa niin paljon minua. Silti tasaisen säännöllisesti joku sukulainen joko kysyy suoraan miksi x ei saa hoitaa lastanne tai joko vihjailee että ai kun x:stä olisi ihanaa hoitaa lastanne. Miten hoidatte tällaisen tilanteen? Olen jo jopa kuullut muualta, kuinka kälyni on haukkunut minut ja mieheni selän takana ilkeiksi ja kontrolloiviksi, että puutumme liikaa siihen miten anoppi on lapsen kanssa (esim. nämä väkisin halit) ja emme tue heidän suhdetta. Miten te muut jaksatte tällaista? Olen aina miettinyt liikaa mitä muut minusta ajattelevat, joten tällainen vie voimia ja harmittaa. Vertaistukea siis kaivataan!
ON.
Kaikki varovat hänen tunteitaan ja uskovat sokeasti.
Oho, kondomimummo. :D Kuulostaa anopiltani, lasten mummolta siis. Lapsista on kysytty tarkaan, olivatko suunniteltuja, ja mikä ehkäisy meillä on ollut käytössä. Ajatella, että olen alistunut keskustelemaan ehkäisystäni anopin kanssa, vieläpä useaan otteeseen. Pitihän se varmistaa myös synnytyksen jälkeen, että miniällä on kierukkaa tai pilleriä. Ja mies ei saa suutaan auki vaikka vieressä istuu. Tasapuolisuuden vuoksi myös anoppi kertoo minulle gynekäynneistään ja rinnoistaan, en tiedä miksi kuuntelen. Oksennan aina mielessäni, mies poistuu tässä vaiheessa aina paikalta. Kuuntelisi nyt sekin.
(Mummo ei hoida lapsiamme, jos joku päätteli että se on syy puuttua lasten lukumäärään.)
Meidän toisesta lspsestamme jauhettiin avoimesti että häntä ei olisi saanut hankkia. Että esikoisemme kärsii tämän takia.
Vierailija kirjoitti:
Oho, kondomimummo. :D Kuulostaa anopiltani, lasten mummolta siis. Lapsista on kysytty tarkaan, olivatko suunniteltuja, ja mikä ehkäisy meillä on ollut käytössä. Ajatella, että olen alistunut keskustelemaan ehkäisystäni anopin kanssa, vieläpä useaan otteeseen. Pitihän se varmistaa myös synnytyksen jälkeen, että miniällä on kierukkaa tai pilleriä. Ja mies ei saa suutaan auki vaikka vieressä istuu. Tasapuolisuuden vuoksi myös anoppi kertoo minulle gynekäynneistään ja rinnoistaan, en tiedä miksi kuuntelen. Oksennan aina mielessäni, mies poistuu tässä vaiheessa aina paikalta. Kuuntelisi nyt sekin.
(Mummo ei hoida lapsiamme, jos joku päätteli että se on syy puuttua lasten lukumäärään.)
Meillä kans anopin piti saada tietää että mikä ehkäisy on käytössä. Meinas saada sydärin kun kerroin sitten tokan lapsen jälkeen ettei meille tule enempää lapsia eikä näin ollen hänelle enempää lapsenlapsia. Monta kertaa vihjaili että ”kyllä se mieli vielä muuttuu” ja rupes itkemään kun mies ilmoitti että sterilisaatio tehtynä niin ei tosiaan oo lapsia enempää hänen mielikseen tulossa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei nyt välit poikki, välittömästi. Kuvailemasi tapahtumat ovat henkistä hyväksikäyttöä ja vaaraksi lapselle.
Miten menee siellä nyt ap?
Meillä ehkäistään ja meillä anoppi taas sanoi niin ja meillä kestovaippaillaan... rasittavaa ilmaista asioita "meillä" kop kop onko ketään kotona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä ehkäistään ja meillä anoppi taas sanoi niin ja meillä kestovaippaillaan... rasittavaa ilmaista asioita "meillä" kop kop onko ketään kotona.
Kyllä meillä on kaikki kotona, koko perhe.
Vierailija kirjoitti:
Yksi raskaimpia asioita tällaisten ihmisten kanssa on kun tavallaan koko suku on jo ehdollistunut tähän "reppana x, joka ei pärjää yksin vaikeiden tunteidensa kanssa" -peliin. Muistan kun ilmoitimme raskaudesta (esikoinen ja ainoa) niin koko suku juhli sitä kuinka x:stä tulee vihdoin mummo. Hän on tunnettu siitä kuinka ripustautuu omiin aikuisiin lapsiisinsa, tämä on ikään kuin hyväntahtoinen vitsi koko suvun kesken ja mieheni on ainoa joka ei suostu vitsiksi asiaa vääntämään vaan avoimesti puhuu että äitinsä käytös ei ole ok. Muistan senkin kun otin anopin sylistä itkevän vauvan omaan syliini kun muita sukulaisia oli läsnä. Kirjaimellisesti kaikki katsoivat suu auki minua ja koko huone hiljeni. Niin normaalia asiaa vieroksuttiin: äiti ottaa lapsensa syliin. Tai kun lapseni kasvoi isommaksi ja anoppi yritti kokoajan napata hänet syliin, sanoimme että kysyy ensin lapselta haluaako syliin. Koko huone hiljenee ja katsoo järkyttyneinä toisiaan. Onko muilla tästä kokemuksia? Mistä voimaa sietää tuota joukkopainetta?
Monista tässäkin ketjussa kirjoitetuista asioista johtuen anoppi ei ole saanut hoitaa lastamme. En edes uskalla toista hankkia, koska anopin käytös ahdistaa niin paljon minua. Silti tasaisen säännöllisesti joku sukulainen joko kysyy suoraan miksi x ei saa hoitaa lastanne tai joko vihjailee että ai kun x:stä olisi ihanaa hoitaa lastanne. Miten hoidatte tällaisen tilanteen? Olen jo jopa kuullut muualta, kuinka kälyni on haukkunut minut ja mieheni selän takana ilkeiksi ja kontrolloiviksi, että puutumme liikaa siihen miten anoppi on lapsen kanssa (esim. nämä väkisin halit) ja emme tue heidän suhdetta. Miten te muut jaksatte tällaista? Olen aina miettinyt liikaa mitä muut minusta ajattelevat, joten tällainen vie voimia ja harmittaa. Vertaistukea siis kaivataan!
Kuules nuori äiti! Olet ihan liian herkkä suvun ja anoppisi reaktioille. Jos et vedä rajoja nyt niin miten luulet sen onnistuvan myöhemmin? Muistuta itseäsi joka pv kuka on äiti ja isä, sitten muistuta päivittäiset omat velvollisuutesi: rakastaa, hoivata, suojella.....omaa lastasi!!
Anoppi/isoäiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä mökötetään tällä hetkellä kahdesta asiasta: Joulunvietosta (klassikko) ja kasiluokkalaisen tetistä.
Kasiluokkalaisen pitäisi kuulemma mennä "töihin" mummolaan, sen sijaan että menee oikeaan tettiin. Veljenpoikakin kun "suoritti" sen mummolassa. Veljenpojalla on paha adhd, hän oli pienluokalla ja varmaan tarvitsikin jotain tuollaista - ja veljeni oli helppo ylipuhua.
Nyt siitä on sitten tullut "käytäntö". Ja ei, kasiluokkalainen haluaa oikeaan tetiin, alatkin tietää jo.
Tässä onkin nyt sitten puoli vuotta aikaa mäyhätä asiasta...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen miettinyt itsekseni, että mistä tuollainen käytös kumpuaa. Siis että halutaan että miniä tai oma tytär jakaa äitiyden tavallaan isoäidin kanssa. Tai jopa antaa sen mummolle. Siitähän tässä ketjussa on kuitenkin kyse, isovanhempi ei kykene mummon rooliin, sillä hän haluaa olla äidin roolissa.
Yksi mikä tuli mieleeni on se että kenties tällainen ihminen on äärimmäisen heikko itsetuntoinen ja empatiakyvytön, ja täten on tavallaan käyttänyt omia lapsiaan saadakseen omalta äidiltä, anopiltaan, sisaruksiltaan ja puolison sisaruksilta hyväksyntää ja arvostusta. Lapsia ei ole nähty omina yksilöinä tarpeineen tunteineen vaan heitä on "jaettu" muille ikään kuin edustaen äitiään. Tavallaan lapset ovat olleet äitinsä jatke ja kun äiti on antanut lapsensa hoitoon, mummolaan kesäksi yms. niin hän on antanut siinä itseään ja ajatellut että saa sillä arvostusta. Samalla kuitenkin äitiys on jäänyt vaillinaiseksi ja suhde omiin lapsiin vajavaiseksi, ja äiti on seurannut sivusta muiden aitoa yhteyttä lapsiinsa tajuten että hänellä ei ole sitä samaa. Sitten kenties teini-iässä tai aikuisiässä lapsia aletaankin yhtäkkiä kohdella kuin pikkulapsia, koska itsellä on vaikeaa sietää se ettei aitoa vanhempi-lapsi suhdetta päässyt koskaan syntymään. Kontrollilla tai syyllistämisellä yritetään korvata ja paikata sitä isoa reikää mikä suhteessa on. Kun lapsenlapsi vihdoin syntyy niin tällaisella isovanhemmalla on kolme väärää luuloa: 1) hänen lapsensa on pikkulapseen verrattavissa 2) hänen lapsenlapsi on itsensä jatke ja 3) hänen tyttärensä/miniänsä tulee jakaa tuo äitiys (jota hän ei itse ikinä täysipainoisesti kokenut) hänen kanssaan. Niinhän hänkin teki!
Toinen mikä tulee mieleen on se, että hän ei näe itseään muuna kuin äitinä. Äitiys on se millä hän on saanut arvostusta ja hyväksyntää, ja kun sukuun tulee uusi nuori äiti, niin hän näkeekin sen itsensä kilpailijana ja yrittää tavallaan ryöstää sen nuoren äidin osan. Kyseessä on siis kilpailu, josta toinen ei ole edes tietoinen. Oma anoppini alkoi joka käänteessä korostaa olevansa äiti kun minä tulin raskaaksi. Jopa joulukorttiin kirjoitti sinä vuonna hyvää joulua x:lle ja y:lle terveisin äiti. Aina sitä ennen oli kirjoittanut terveisin: Martta.
Minä olen nimittänyt äitiäni etunimellä vuodikymmeniä. Nyt yhtäkkiä hän on taas alksnut kuitata kaiken ”äiti”...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä olen miettinyt itsekseni, että mistä tuollainen käytös kumpuaa. Siis että halutaan että miniä tai oma tytär jakaa äitiyden tavallaan isoäidin kanssa. Tai jopa antaa sen mummolle. Siitähän tässä ketjussa on kuitenkin kyse, isovanhempi ei kykene mummon rooliin, sillä hän haluaa olla äidin roolissa.
Yksi mikä tuli mieleeni on se että kenties tällainen ihminen on äärimmäisen heikko itsetuntoinen ja empatiakyvytön, ja täten on tavallaan käyttänyt omia lapsiaan saadakseen omalta äidiltä, anopiltaan, sisaruksiltaan ja puolison sisaruksilta hyväksyntää ja arvostusta. Lapsia ei ole nähty omina yksilöinä tarpeineen tunteineen vaan heitä on "jaettu" muille ikään kuin edustaen äitiään. Tavallaan lapset ovat olleet äitinsä jatke ja kun äiti on antanut lapsensa hoitoon, mummolaan kesäksi yms. niin hän on antanut siinä itseään ja ajatellut että saa sillä arvostusta. Samalla kuitenkin äitiys on jäänyt vaillinaiseksi ja suhde omiin lapsiin vajavaiseksi, ja äiti on seurannut sivusta muiden aitoa yhteyttä lapsiinsa tajuten että hänellä ei ole sitä samaa. Sitten kenties teini-iässä tai aikuisiässä lapsia aletaankin yhtäkkiä kohdella kuin pikkulapsia, koska itsellä on vaikeaa sietää se ettei aitoa vanhempi-lapsi suhdetta päässyt koskaan syntymään. Kontrollilla tai syyllistämisellä yritetään korvata ja paikata sitä isoa reikää mikä suhteessa on. Kun lapsenlapsi vihdoin syntyy niin tällaisella isovanhemmalla on kolme väärää luuloa: 1) hänen lapsensa on pikkulapseen verrattavissa 2) hänen lapsenlapsi on itsensä jatke ja 3) hänen tyttärensä/miniänsä tulee jakaa tuo äitiys (jota hän ei itse ikinä täysipainoisesti kokenut) hänen kanssaan. Niinhän hänkin teki!
Toinen mikä tulee mieleen on se, että hän ei näe itseään muuna kuin äitinä. Äitiys on se millä hän on saanut arvostusta ja hyväksyntää, ja kun sukuun tulee uusi nuori äiti, niin hän näkeekin sen itsensä kilpailijana ja yrittää tavallaan ryöstää sen nuoren äidin osan. Kyseessä on siis kilpailu, josta toinen ei ole edes tietoinen. Oma anoppini alkoi joka käänteessä korostaa olevansa äiti kun minä tulin raskaaksi. Jopa joulukorttiin kirjoitti sinä vuonna hyvää joulua x:lle ja y:lle terveisin äiti. Aina sitä ennen oli kirjoittanut terveisin: Martta.
Hyviä pohdintoja. Olen miettinyt myös sitä, että lapsen syntymä ja äidiksi tuleminen on naiselle voimakas kokemus. Kun se kokemus tulee lähelle oman lapsen saadessa omaa lastaan ja äidisi/isäksi kasvaessa, voi olla että isovanhempi kokee tulevansa uudestaan äidiksi. Jo ihan pienen vauvan hajut ja äänet, synnyttäneen naisen haju ja olemus jne. tuo mieleen ajan tuoreena äitinä. Tuostahan on muutama kirjoittaja täällä puhunut. En tiedä onko ollut kirjasta luettua teoriaa heillä vai omia havaintoja tapahtuneesta.
Äitiyden tai isyyden alku on myös jännä vaihe siinä mielessä, että siinä syntyneen lapsen ja vanhemman välillä alkaa symbioosi ja samalla side lapsen saaneiden vanhempien ja isovanhempien välillä entisestään heikkenee. Isovanhempi siis samalla kertaa näkee sellaisen symbioosin muodostumisen, jossa ei itse ole osallisena, ja kokee oman lapsen irtautumisprosessissa yhden etenemisvaiheen. Ehkä siinä on joillekin isovanhemmille hieman liikaa kestettävää.
Tilannetta haastaa se, että synnyttänyt äiti on usein fyysisesti ja henkisesti kipeä ja hauras ne ensimmäiset viikot ja kumpikin vanhemmista on uudessa tilanteessa pöllämystynyt ja tuen tarpeessa. Tällaisessa tilanteessa ihminen regressoituu. Siis tuore äiti ja isä saattavat hakea tukea isovanhemmilta, taantua jopa hetkeksi lapsiksi uuden edessä. Jos siinä tilanteessa isovanhemmalla on irtautuminen omista lapsista jäänyt kesken ja oman äitiyden alku tulee mieleen niin että menee äidin ja isoäidin roolit sekaisin, niin kai se jälki sitten on tätä mitä tässä ketjussa kuvataan.
Vielä lisään edelliseen, että ehkä toisen miniän ja lapsen symbioosin katsominen on vaikeaa, jos ei ole itse kyennyt symbioosiin oman lapsen kanssa. Ehkä siksi että lapsi on jaettu kuvaannollisiiin palasiin ja hänet on jaettu sukulaisille tai ehkä koska on pitänyt mennä töihin kun lapsi oli pieni ja lasta hoitikin joku lastenplikka kuten oma anoppini teki tai ehkä syynä on neuvolan neljän tunnin välein ruokaa -hoito-ohjeet, minkä takia imetys loppui alkumetreille ja yhdessäolo vauvan kanssa oli nälkää huutavan vauvan rauhoittelua. Ehkä siellä on takana kipu siitä, että oma symbioosi jäi vajaaksi ja sen takia on vaikea irrottautua ja lapsenkin irrottaa itsensä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen miettinyt itsekseni, että mistä tuollainen käytös kumpuaa. Siis että halutaan että miniä tai oma tytär jakaa äitiyden tavallaan isoäidin kanssa. Tai jopa antaa sen mummolle. Siitähän tässä ketjussa on kuitenkin kyse, isovanhempi ei kykene mummon rooliin, sillä hän haluaa olla äidin roolissa.
Yksi mikä tuli mieleeni on se että kenties tällainen ihminen on äärimmäisen heikko itsetuntoinen ja empatiakyvytön, ja täten on tavallaan käyttänyt omia lapsiaan saadakseen omalta äidiltä, anopiltaan, sisaruksiltaan ja puolison sisaruksilta hyväksyntää ja arvostusta. Lapsia ei ole nähty omina yksilöinä tarpeineen tunteineen vaan heitä on "jaettu" muille ikään kuin edustaen äitiään. Tavallaan lapset ovat olleet äitinsä jatke ja kun äiti on antanut lapsensa hoitoon, mummolaan kesäksi yms. niin hän on antanut siinä itseään ja ajatellut että saa sillä arvostusta. Samalla kuitenkin äitiys on jäänyt vaillinaiseksi ja suhde omiin lapsiin vajavaiseksi, ja äiti on seurannut sivusta muiden aitoa yhteyttä lapsiinsa tajuten että hänellä ei ole sitä samaa. Sitten kenties teini-iässä tai aikuisiässä lapsia aletaankin yhtäkkiä kohdella kuin pikkulapsia, koska itsellä on vaikeaa sietää se ettei aitoa vanhempi-lapsi suhdetta päässyt koskaan syntymään. Kontrollilla tai syyllistämisellä yritetään korvata ja paikata sitä isoa reikää mikä suhteessa on. Kun lapsenlapsi vihdoin syntyy niin tällaisella isovanhemmalla on kolme väärää luuloa: 1) hänen lapsensa on pikkulapseen verrattavissa 2) hänen lapsenlapsi on itsensä jatke ja 3) hänen tyttärensä/miniänsä tulee jakaa tuo äitiys (jota hän ei itse ikinä täysipainoisesti kokenut) hänen kanssaan. Niinhän hänkin teki!
Toinen mikä tulee mieleen on se, että hän ei näe itseään muuna kuin äitinä. Äitiys on se millä hän on saanut arvostusta ja hyväksyntää, ja kun sukuun tulee uusi nuori äiti, niin hän näkeekin sen itsensä kilpailijana ja yrittää tavallaan ryöstää sen nuoren äidin osan. Kyseessä on siis kilpailu, josta toinen ei ole edes tietoinen. Oma anoppini alkoi joka käänteessä korostaa olevansa äiti kun minä tulin raskaaksi. Jopa joulukorttiin kirjoitti sinä vuonna hyvää joulua x:lle ja y:lle terveisin äiti. Aina sitä ennen oli kirjoittanut terveisin: Martta.
Hyviä pohdintoja. Olen miettinyt myös sitä, että lapsen syntymä ja äidiksi tuleminen on naiselle voimakas kokemus. Kun se kokemus tulee lähelle oman lapsen saadessa omaa lastaan ja äidisi/isäksi kasvaessa, voi olla että isovanhempi kokee tulevansa uudestaan äidiksi. Jo ihan pienen vauvan hajut ja äänet, synnyttäneen naisen haju ja olemus jne. tuo mieleen ajan tuoreena äitinä. Tuostahan on muutama kirjoittaja täällä puhunut. En tiedä onko ollut kirjasta luettua teoriaa heillä vai omia havaintoja tapahtuneesta.
Äitiyden tai isyyden alku on myös jännä vaihe siinä mielessä, että siinä syntyneen lapsen ja vanhemman välillä alkaa symbioosi ja samalla side lapsen saaneiden vanhempien ja isovanhempien välillä entisestään heikkenee. Isovanhempi siis samalla kertaa näkee sellaisen symbioosin muodostumisen, jossa ei itse ole osallisena, ja kokee oman lapsen irtautumisprosessissa yhden etenemisvaiheen. Ehkä siinä on joillekin isovanhemmille hieman liikaa kestettävää.
Tilannetta haastaa se, että synnyttänyt äiti on usein fyysisesti ja henkisesti kipeä ja hauras ne ensimmäiset viikot ja kumpikin vanhemmista on uudessa tilanteessa pöllämystynyt ja tuen tarpeessa. Tällaisessa tilanteessa ihminen regressoituu. Siis tuore äiti ja isä saattavat hakea tukea isovanhemmilta, taantua jopa hetkeksi lapsiksi uuden edessä. Jos siinä tilanteessa isovanhemmalla on irtautuminen omista lapsista jäänyt kesken ja oman äitiyden alku tulee mieleen niin että menee äidin ja isoäidin roolit sekaisin, niin kai se jälki sitten on tätä mitä tässä ketjussa kuvataan.
Marginaalitapauksissa (raskaaksi tullaan hyvin nuorena aikuisena tai on jotakin isompaa ongelmaa taustalla) varmaan voikin tapahtua tuota kuvaamaasi taantumista tuoreiden vanhempien osalta mutta kyllä pääosin ongelma on isovanhemmassa itsessään. Aiempi kommentoija tällä sivulla laittoi todella hyvää pohdintaa siitä että se isoäidin oma äitiys on tullut jaettua itsetunnon puutteen takia ja ainakin minun anoppini kohdalla se on tismalleen noin. Nyt ollaan niin The Äitiä minun lapsille kun omansa laski vauvasta asti oman anoppinsa mieliksi hoitoon.
Ja isoäidillä on ihan vaan ongelmia jos raskaana oleva miniä tai oma tytär saa pään sekoamaan ja kuvittelemaan että nyt on mummokin vähän niinkuin raskaana....
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen miettinyt itsekseni, että mistä tuollainen käytös kumpuaa. Siis että halutaan että miniä tai oma tytär jakaa äitiyden tavallaan isoäidin kanssa. Tai jopa antaa sen mummolle. Siitähän tässä ketjussa on kuitenkin kyse, isovanhempi ei kykene mummon rooliin, sillä hän haluaa olla äidin roolissa.
Yksi mikä tuli mieleeni on se että kenties tällainen ihminen on äärimmäisen heikko itsetuntoinen ja empatiakyvytön, ja täten on tavallaan käyttänyt omia lapsiaan saadakseen omalta äidiltä, anopiltaan, sisaruksiltaan ja puolison sisaruksilta hyväksyntää ja arvostusta. Lapsia ei ole nähty omina yksilöinä tarpeineen tunteineen vaan heitä on "jaettu" muille ikään kuin edustaen äitiään. Tavallaan lapset ovat olleet äitinsä jatke ja kun äiti on antanut lapsensa hoitoon, mummolaan kesäksi yms. niin hän on antanut siinä itseään ja ajatellut että saa sillä arvostusta. Samalla kuitenkin äitiys on jäänyt vaillinaiseksi ja suhde omiin lapsiin vajavaiseksi, ja äiti on seurannut sivusta muiden aitoa yhteyttä lapsiinsa tajuten että hänellä ei ole sitä samaa. Sitten kenties teini-iässä tai aikuisiässä lapsia aletaankin yhtäkkiä kohdella kuin pikkulapsia, koska itsellä on vaikeaa sietää se ettei aitoa vanhempi-lapsi suhdetta päässyt koskaan syntymään. Kontrollilla tai syyllistämisellä yritetään korvata ja paikata sitä isoa reikää mikä suhteessa on. Kun lapsenlapsi vihdoin syntyy niin tällaisella isovanhemmalla on kolme väärää luuloa: 1) hänen lapsensa on pikkulapseen verrattavissa 2) hänen lapsenlapsi on itsensä jatke ja 3) hänen tyttärensä/miniänsä tulee jakaa tuo äitiys (jota hän ei itse ikinä täysipainoisesti kokenut) hänen kanssaan. Niinhän hänkin teki!
Toinen mikä tulee mieleen on se, että hän ei näe itseään muuna kuin äitinä. Äitiys on se millä hän on saanut arvostusta ja hyväksyntää, ja kun sukuun tulee uusi nuori äiti, niin hän näkeekin sen itsensä kilpailijana ja yrittää tavallaan ryöstää sen nuoren äidin osan. Kyseessä on siis kilpailu, josta toinen ei ole edes tietoinen. Oma anoppini alkoi joka käänteessä korostaa olevansa äiti kun minä tulin raskaaksi. Jopa joulukorttiin kirjoitti sinä vuonna hyvää joulua x:lle ja y:lle terveisin äiti. Aina sitä ennen oli kirjoittanut terveisin: Martta.
Hyviä pohdintoja. Olen miettinyt myös sitä, että lapsen syntymä ja äidiksi tuleminen on naiselle voimakas kokemus. Kun se kokemus tulee lähelle oman lapsen saadessa omaa lastaan ja äidisi/isäksi kasvaessa, voi olla että isovanhempi kokee tulevansa uudestaan äidiksi. Jo ihan pienen vauvan hajut ja äänet, synnyttäneen naisen haju ja olemus jne. tuo mieleen ajan tuoreena äitinä. Tuostahan on muutama kirjoittaja täällä puhunut. En tiedä onko ollut kirjasta luettua teoriaa heillä vai omia havaintoja tapahtuneesta.
Äitiyden tai isyyden alku on myös jännä vaihe siinä mielessä, että siinä syntyneen lapsen ja vanhemman välillä alkaa symbioosi ja samalla side lapsen saaneiden vanhempien ja isovanhempien välillä entisestään heikkenee. Isovanhempi siis samalla kertaa näkee sellaisen symbioosin muodostumisen, jossa ei itse ole osallisena, ja kokee oman lapsen irtautumisprosessissa yhden etenemisvaiheen. Ehkä siinä on joillekin isovanhemmille hieman liikaa kestettävää.
Tilannetta haastaa se, että synnyttänyt äiti on usein fyysisesti ja henkisesti kipeä ja hauras ne ensimmäiset viikot ja kumpikin vanhemmista on uudessa tilanteessa pöllämystynyt ja tuen tarpeessa. Tällaisessa tilanteessa ihminen regressoituu. Siis tuore äiti ja isä saattavat hakea tukea isovanhemmilta, taantua jopa hetkeksi lapsiksi uuden edessä. Jos siinä tilanteessa isovanhemmalla on irtautuminen omista lapsista jäänyt kesken ja oman äitiyden alku tulee mieleen niin että menee äidin ja isoäidin roolit sekaisin, niin kai se jälki sitten on tätä mitä tässä ketjussa kuvataan.
Marginaalitapauksissa (raskaaksi tullaan hyvin nuorena aikuisena tai on jotakin isompaa ongelmaa taustalla) varmaan voikin tapahtua tuota kuvaamaasi taantumista tuoreiden vanhempien osalta mutta kyllä pääosin ongelma on isovanhemmassa itsessään. Aiempi kommentoija tällä sivulla laittoi todella hyvää pohdintaa siitä että se isoäidin oma äitiys on tullut jaettua itsetunnon puutteen takia ja ainakin minun anoppini kohdalla se on tismalleen noin. Nyt ollaan niin The Äitiä minun lapsille kun omansa laski vauvasta asti oman anoppinsa mieliksi hoitoon.
Ja isoäidillä on ihan vaan ongelmia jos raskaana oleva miniä tai oma tytär saa pään sekoamaan ja kuvittelemaan että nyt on mummokin vähän niinkuin raskaana....
Sä ymmärsit mut väärin. ritin kuitenkin kuvata mitä siinä syntymän jälkeen ehkä käy, kun isoäiti sekoaa ja tuore äiti ei pysty pitämään puoliaan. Nämä ovat asioita, jotka itse koin. Näin kävi minulle, vaikka en ollut ollenkaan nuori lapsen saadessani, ja luulen että näin on voinut käydä jollekulle muullekin. En puolustellut isovanhempaa, en syytellyt itseä. Olen sitä mieltä, että vika oli nimenomaan isovanhemmassa mutta sanoin, että hän käytti hyväkseen minun herkkaa tilannettani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen miettinyt itsekseni, että mistä tuollainen käytös kumpuaa. Siis että halutaan että miniä tai oma tytär jakaa äitiyden tavallaan isoäidin kanssa. Tai jopa antaa sen mummolle. Siitähän tässä ketjussa on kuitenkin kyse, isovanhempi ei kykene mummon rooliin, sillä hän haluaa olla äidin roolissa.
Yksi mikä tuli mieleeni on se että kenties tällainen ihminen on äärimmäisen heikko itsetuntoinen ja empatiakyvytön, ja täten on tavallaan käyttänyt omia lapsiaan saadakseen omalta äidiltä, anopiltaan, sisaruksiltaan ja puolison sisaruksilta hyväksyntää ja arvostusta. Lapsia ei ole nähty omina yksilöinä tarpeineen tunteineen vaan heitä on "jaettu" muille ikään kuin edustaen äitiään. Tavallaan lapset ovat olleet äitinsä jatke ja kun äiti on antanut lapsensa hoitoon, mummolaan kesäksi yms. niin hän on antanut siinä itseään ja ajatellut että saa sillä arvostusta. Samalla kuitenkin äitiys on jäänyt vaillinaiseksi ja suhde omiin lapsiin vajavaiseksi, ja äiti on seurannut sivusta muiden aitoa yhteyttä lapsiinsa tajuten että hänellä ei ole sitä samaa. Sitten kenties teini-iässä tai aikuisiässä lapsia aletaankin yhtäkkiä kohdella kuin pikkulapsia, koska itsellä on vaikeaa sietää se ettei aitoa vanhempi-lapsi suhdetta päässyt koskaan syntymään. Kontrollilla tai syyllistämisellä yritetään korvata ja paikata sitä isoa reikää mikä suhteessa on. Kun lapsenlapsi vihdoin syntyy niin tällaisella isovanhemmalla on kolme väärää luuloa: 1) hänen lapsensa on pikkulapseen verrattavissa 2) hänen lapsenlapsi on itsensä jatke ja 3) hänen tyttärensä/miniänsä tulee jakaa tuo äitiys (jota hän ei itse ikinä täysipainoisesti kokenut) hänen kanssaan. Niinhän hänkin teki!
Toinen mikä tulee mieleen on se, että hän ei näe itseään muuna kuin äitinä. Äitiys on se millä hän on saanut arvostusta ja hyväksyntää, ja kun sukuun tulee uusi nuori äiti, niin hän näkeekin sen itsensä kilpailijana ja yrittää tavallaan ryöstää sen nuoren äidin osan. Kyseessä on siis kilpailu, josta toinen ei ole edes tietoinen. Oma anoppini alkoi joka käänteessä korostaa olevansa äiti kun minä tulin raskaaksi. Jopa joulukorttiin kirjoitti sinä vuonna hyvää joulua x:lle ja y:lle terveisin äiti. Aina sitä ennen oli kirjoittanut terveisin: Martta.
Hyviä pohdintoja. Olen miettinyt myös sitä, että lapsen syntymä ja äidiksi tuleminen on naiselle voimakas kokemus. Kun se kokemus tulee lähelle oman lapsen saadessa omaa lastaan ja äidisi/isäksi kasvaessa, voi olla että isovanhempi kokee tulevansa uudestaan äidiksi. Jo ihan pienen vauvan hajut ja äänet, synnyttäneen naisen haju ja olemus jne. tuo mieleen ajan tuoreena äitinä. Tuostahan on muutama kirjoittaja täällä puhunut. En tiedä onko ollut kirjasta luettua teoriaa heillä vai omia havaintoja tapahtuneesta.
Äitiyden tai isyyden alku on myös jännä vaihe siinä mielessä, että siinä syntyneen lapsen ja vanhemman välillä alkaa symbioosi ja samalla side lapsen saaneiden vanhempien ja isovanhempien välillä entisestään heikkenee. Isovanhempi siis samalla kertaa näkee sellaisen symbioosin muodostumisen, jossa ei itse ole osallisena, ja kokee oman lapsen irtautumisprosessissa yhden etenemisvaiheen. Ehkä siinä on joillekin isovanhemmille hieman liikaa kestettävää.
Tilannetta haastaa se, että synnyttänyt äiti on usein fyysisesti ja henkisesti kipeä ja hauras ne ensimmäiset viikot ja kumpikin vanhemmista on uudessa tilanteessa pöllämystynyt ja tuen tarpeessa. Tällaisessa tilanteessa ihminen regressoituu. Siis tuore äiti ja isä saattavat hakea tukea isovanhemmilta, taantua jopa hetkeksi lapsiksi uuden edessä. Jos siinä tilanteessa isovanhemmalla on irtautuminen omista lapsista jäänyt kesken ja oman äitiyden alku tulee mieleen niin että menee äidin ja isoäidin roolit sekaisin, niin kai se jälki sitten on tätä mitä tässä ketjussa kuvataan.
Mummona sanoisin, että vauvaa sylitellessä tulee kyllä muistot mieleen, mutta terve ihminen ei ikään kuin koe tulevansa uudelleen äidiksi. Muistilla ja kokemuksella on todella iso ero. Taustalla on todella paljon muuta jos näin tapahtuu, varmasti omassa äitisuhteessa vakavia ongelmia sekä suhteessa myös omiin lapsiin. Ja ihan toden totta joillain tällainen varmasti viittaa jonkinlaiseen persoonallisuushäiriöön. Kun oma lapsi tarvitsee tukea vanhemmuuteen, niin henkisesti terve ihminen tukee sitä omaa lastaan eikä näe sitä tilaisuutena varastaa toisen lapsi.
Sanoisin että selität aika isoa asiaa melko pienillä syillä. Kenties itse luet tätä ketjua oman äitisi tai anoppisi vuoksi, ja yrität kaikkesi nähdäksesi hänet vielä hyvässä valossa? Paremmassa kuin onkaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen miettinyt itsekseni, että mistä tuollainen käytös kumpuaa. Siis että halutaan että miniä tai oma tytär jakaa äitiyden tavallaan isoäidin kanssa. Tai jopa antaa sen mummolle. Siitähän tässä ketjussa on kuitenkin kyse, isovanhempi ei kykene mummon rooliin, sillä hän haluaa olla äidin roolissa.
Yksi mikä tuli mieleeni on se että kenties tällainen ihminen on äärimmäisen heikko itsetuntoinen ja empatiakyvytön, ja täten on tavallaan käyttänyt omia lapsiaan saadakseen omalta äidiltä, anopiltaan, sisaruksiltaan ja puolison sisaruksilta hyväksyntää ja arvostusta. Lapsia ei ole nähty omina yksilöinä tarpeineen tunteineen vaan heitä on "jaettu" muille ikään kuin edustaen äitiään. Tavallaan lapset ovat olleet äitinsä jatke ja kun äiti on antanut lapsensa hoitoon, mummolaan kesäksi yms. niin hän on antanut siinä itseään ja ajatellut että saa sillä arvostusta. Samalla kuitenkin äitiys on jäänyt vaillinaiseksi ja suhde omiin lapsiin vajavaiseksi, ja äiti on seurannut sivusta muiden aitoa yhteyttä lapsiinsa tajuten että hänellä ei ole sitä samaa. Sitten kenties teini-iässä tai aikuisiässä lapsia aletaankin yhtäkkiä kohdella kuin pikkulapsia, koska itsellä on vaikeaa sietää se ettei aitoa vanhempi-lapsi suhdetta päässyt koskaan syntymään. Kontrollilla tai syyllistämisellä yritetään korvata ja paikata sitä isoa reikää mikä suhteessa on. Kun lapsenlapsi vihdoin syntyy niin tällaisella isovanhemmalla on kolme väärää luuloa: 1) hänen lapsensa on pikkulapseen verrattavissa 2) hänen lapsenlapsi on itsensä jatke ja 3) hänen tyttärensä/miniänsä tulee jakaa tuo äitiys (jota hän ei itse ikinä täysipainoisesti kokenut) hänen kanssaan. Niinhän hänkin teki!
Toinen mikä tulee mieleen on se, että hän ei näe itseään muuna kuin äitinä. Äitiys on se millä hän on saanut arvostusta ja hyväksyntää, ja kun sukuun tulee uusi nuori äiti, niin hän näkeekin sen itsensä kilpailijana ja yrittää tavallaan ryöstää sen nuoren äidin osan. Kyseessä on siis kilpailu, josta toinen ei ole edes tietoinen. Oma anoppini alkoi joka käänteessä korostaa olevansa äiti kun minä tulin raskaaksi. Jopa joulukorttiin kirjoitti sinä vuonna hyvää joulua x:lle ja y:lle terveisin äiti. Aina sitä ennen oli kirjoittanut terveisin: Martta.
Hyviä pohdintoja. Olen miettinyt myös sitä, että lapsen syntymä ja äidiksi tuleminen on naiselle voimakas kokemus. Kun se kokemus tulee lähelle oman lapsen saadessa omaa lastaan ja äidisi/isäksi kasvaessa, voi olla että isovanhempi kokee tulevansa uudestaan äidiksi. Jo ihan pienen vauvan hajut ja äänet, synnyttäneen naisen haju ja olemus jne. tuo mieleen ajan tuoreena äitinä. Tuostahan on muutama kirjoittaja täällä puhunut. En tiedä onko ollut kirjasta luettua teoriaa heillä vai omia havaintoja tapahtuneesta.
Äitiyden tai isyyden alku on myös jännä vaihe siinä mielessä, että siinä syntyneen lapsen ja vanhemman välillä alkaa symbioosi ja samalla side lapsen saaneiden vanhempien ja isovanhempien välillä entisestään heikkenee. Isovanhempi siis samalla kertaa näkee sellaisen symbioosin muodostumisen, jossa ei itse ole osallisena, ja kokee oman lapsen irtautumisprosessissa yhden etenemisvaiheen. Ehkä siinä on joillekin isovanhemmille hieman liikaa kestettävää.
Tilannetta haastaa se, että synnyttänyt äiti on usein fyysisesti ja henkisesti kipeä ja hauras ne ensimmäiset viikot ja kumpikin vanhemmista on uudessa tilanteessa pöllämystynyt ja tuen tarpeessa. Tällaisessa tilanteessa ihminen regressoituu. Siis tuore äiti ja isä saattavat hakea tukea isovanhemmilta, taantua jopa hetkeksi lapsiksi uuden edessä. Jos siinä tilanteessa isovanhemmalla on irtautuminen omista lapsista jäänyt kesken ja oman äitiyden alku tulee mieleen niin että menee äidin ja isoäidin roolit sekaisin, niin kai se jälki sitten on tätä mitä tässä ketjussa kuvataan.
Mummona sanoisin, että vauvaa sylitellessä tulee kyllä muistot mieleen, mutta terve ihminen ei ikään kuin koe tulevansa uudelleen äidiksi. Muistilla ja kokemuksella on todella iso ero. Taustalla on todella paljon muuta jos näin tapahtuu, varmasti omassa äitisuhteessa vakavia ongelmia sekä suhteessa myös omiin lapsiin. Ja ihan toden totta joillain tällainen varmasti viittaa jonkinlaiseen persoonallisuushäiriöön. Kun oma lapsi tarvitsee tukea vanhemmuuteen, niin henkisesti terve ihminen tukee sitä omaa lastaan eikä näe sitä tilaisuutena varastaa toisen lapsi.
Sanoisin että selität aika isoa asiaa melko pienillä syillä. Kenties itse luet tätä ketjua oman äitisi tai anoppisi vuoksi, ja yrität kaikkesi nähdäksesi hänet vielä hyvässä valossa? Paremmassa kuin onkaan?
Puhun persoonallisuushäiriöisestä anopista. Olen lukenut koko ketjun ja olen ymmärtänyt, että sellaisista tässä ketjussa puhutaan. Luulin siis kirjoittavani oikeassa paikassa. Käytös on minustakin sairasta. Ja kyllä, yritän ymmärtää mitä siinä tapahtuu, koska kun ymmärtää pystyy käsittelemään. Ymmärtäminen ei ole hyväksymistä, eikä asioiden hyvässä valossa näkemistä. Olen kirjoittanut tänne myös vihaisia viestejä, niissä on se viha. Tässä oli yritys ymmärtää. Olen vähän hämmästynyt, että asioiden selittäminen ja ymmärtämisyritykset saavat niin paljon alapeukkuja täällä. Viha on hyvä, mutta ymmärrysyritykset välttämättömiä silloin kun asiat selvitetään ja korjataan.
Meillä on napanuorat nyt katkaistu molempiin isovanhempiin päin. Ollaan väleissä, mutta meidän lasten asioista päätämme minä ja puolisoni. Ilman näiden asioiden pohtimista olisimme varmasti toisessa tilanteessa ja edelleen isovanhempien ikeen alla. Olisi myös riski, että itse jatkaisin sairasta käytöstä eteenpäin, jos itse olisin isovanhempi. Nyt uskon, että niin ei käy. Alkaa siis olla omat asiat aika hyvin käsitelty ja ilman yllä olevaa pohdintaa se ei olisi omalta osaltani onnistunut.
Lapselle on myös äärimmäisen haitallista tilanne, jossa lasta pakotetaan päättämään, kenestä aikuisesta hän pitää tai pitää eniten tai jos häneltä ostetaan tavaralla/vanhempien käskyjen kumoamisella hyväksyntää.
Tällöin lapselle siirretään päätösvaltaa asioista jotka ovat hänelle sekä vahingollisia että aivan liian suuria.
Samaten lapsen kuullen ei koskaan saisi kumota tai murentaa vanhemman auktoriteettia, saati tehdä sitä salaa! Lapsen turvallisuudentunne vaurioituu jos hänelle uskotellaan, että vanhempi ei olekaan auktoriteetti.