Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?

Vierailija kirjoitti:

Käske miehen puhua äitinsä kanssa, se voisi olla helpompaa, kuin joka kerralla puuttua johonkin asiaan. Kerralla sanoisi kaiken, miten tästä eteenpäin toimitaan. Ja lopettakaa ne viikoittaiset kyläilyt, vauva ei niitä tarvitse. Voitte mummollekin sanoa sen, se ei asiaa muuta, että hän tarvitsee niitä, koska vauva on tärkein.

Tuon linjan myötä välit katkeavat, varaudun henkisesti siihen :(

ap

Vierailija kirjoitti:

Mä varmaan sanoisin mummolle noihin yökyläily ehdotuksiin että saat kyllä sitten ensimmäisenä vauvan yökylään kun on sen aika, tai sitten en antaisi ollenkaan,kun tuolla tavalla käyttäytyy, pelkäisin ehkä vähän että mummo haluaa pitää vauvani itsellään ja karkaa sen kanssa jonnekin... Meillä vähän samatilanne miehen erään sukulaisen kanssa mutta antaa vauvan kyllä takaisin kun huomaa että vauvalla selvästi nälkä , mutta muuten hän haluaa tehdä kaiken antaa soseet, vaihtaa vaipat ja vaatteet siis ihan kaiken muun paitsi maidon ja sitäkin hän on pyytänyt saada antaa mutta ymmärsi kun sanoin että en halua antaa pulloa vauvalle kun imetään ja ei ole pakko antaa tämä on pyydellyt vauvaa yökylään mutta en ole antanut enkä anna ennen kun kasvaa sen verran että osaa kertoa minulle kaiken mitä siellä tapahtunut ..

Miksi ihmeessä kukaan lupaisi vauvaa yökylään tuollaisessa tilanteessa? Ei sekään oikein ole reilua alkaa huijaamaan isoäitiä. Voi sanoa, että mahdollisesti tulevaisuudessa jos lapsi kovasti haluaa, mutta turhia lupauksia ekoista yökyläilyistä on (julmaa) turhaa antaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä varmaan sanoisin mummolle noihin yökyläily ehdotuksiin että saat kyllä sitten ensimmäisenä vauvan yökylään kun on sen aika, tai sitten en antaisi ollenkaan,kun tuolla tavalla käyttäytyy, pelkäisin ehkä vähän että mummo haluaa pitää vauvani itsellään ja karkaa sen kanssa jonnekin... Meillä vähän samatilanne miehen erään sukulaisen kanssa mutta antaa vauvan kyllä takaisin kun huomaa että vauvalla selvästi nälkä , mutta muuten hän haluaa tehdä kaiken antaa soseet, vaihtaa vaipat ja vaatteet siis ihan kaiken muun paitsi maidon ja sitäkin hän on pyytänyt saada antaa mutta ymmärsi kun sanoin että en halua antaa pulloa vauvalle kun imetään ja ei ole pakko antaa tämä on pyydellyt vauvaa yökylään mutta en ole antanut enkä anna ennen kun kasvaa sen verran että osaa kertoa minulle kaiken mitä siellä tapahtunut ..

Miksi ihmeessä kukaan lupaisi vauvaa yökylään tuollaisessa tilanteessa? Ei sekään oikein ole reilua alkaa huijaamaan isoäitiä. Voi sanoa, että mahdollisesti tulevaisuudessa jos lapsi kovasti haluaa, mutta turhia lupauksia ekoista yökyläilyistä on (julmaa) turhaa antaa.

Tämä. Ei mitään lupauksia nyt mihinkään suuntaan ap. Vaan pelkkää välimatkaa. Nyt on niin pahoin hämärtyneet rajat että ei kannata heittää vettä myllyyn.

Vierailija kirjoitti:

Sivuan ketjun aihetta ja kysyn kysymyksen. Meillä on aivan kamala mummo lapsella, aivan yhtä rajaton kuin monet muut ovat tässä ketjussa kertoneet. Isomummu on järkevä ja kunnioittaa rajojamme lapsen suhteen. Olen se, joka kirjoitti anopistaan, joka kaappasi lapsen vauvana vessaan. Lapsi täyttää pian 3v.

Kävimme jokin aika sitten markkinoilla, joissa isomummu ja isopappa olivat. Juttelin isopapan kanssa, kun lapsi seisoskeli vieressäni ja ihmetteli ihmisiä. Kävin välillä kävelemässä lapsen kanssa pieniä kieppejä, kun alkoi olla levoton.

Jossain vaiheessa lapsen isomummu siirtyi minun tilalleni, kun lapsi oli niin ihmeissään ihmisten määrästä, ettei huomannut kädestä pitelijän vaihtuneen. Lapsi ei siis halua pitää muita kuin minua kädestä tällä hetkellä, ei edes isäänsä. Isomummu sitten autuaana käveli lapsen kanssa samaa pientä reittiä kuin minä hetki sitten.

Sitten yhdellä kiepillä lähtikin viemään lasta pidemmälle ja kun huomasin heidän vain katoavan kulman taakse, ahdistus oli jotain ihan järjetöntä, en tiedä miksi. Isomummu ei siis sanonut minulle mitään tästä. Menin tietysti perään ja kun lapsi kääntyi katsomaan taakseen ja näki minut, katsoi kauhistuneena isomummua, alkoi huutaa ja itkeä, repi itsensä irti ja juoksi itkien luokseni. Ei ollut siis oikeasti huomannut kädestä pitäjän vaihtuneen. Isomummu oli kuulemma ollut viemässä lasta "näytille" jollekin ystävälleen, kun kerrankin antoi koskea.

En tiedä, miksi ahdistuin niin kovasti, kun huomasin lapsen katoavan näköpiiristäni. Olenko nyt hullu äiti vai en? Olen miettinyt, oliko reaktioni normaali vai ei, vai johtuisiko kenties tämä siitä, kun anoppi kaappasi lapsen vauvana sinne vessaan.

Et ole hullu :) joku tossa jo upeasti vastasikin sinulle.

Itse haluaisin vain painottaa ettei lapsi välttämättä ja luultavasti hyödy noin tiiviistä riippuvuussuhteesta sinuun.

Itse tuollaisessa tilanteessa hakeutuisin varmaan theraplay terapeutin puheille joka on erikoistunut kiintymyssuhteisiin, sieltä voisi saada vinkkejä miten tukea lasta "itsenäistymään" ja saada itselleen taitoa antaa tilaa lapsen ikätasoiseen itsenäistymiseen.

Olen itse ollut hyvin tiivis yksikkö esikoiseni kanssa ensimmäiset 3 vuotta. Ensimmäisen kerran hän on ollut muutamia tunteja hoidossa 1,5 vuotiaana. Ensimmäisen kerran hän oli yön hoidossa 5-vuotiaana kun meni mummulaansa. Näihin ei tietenkään lasketa isäänsä, jonka kanssa oli toki noin tunnin kerrallaan kahdestaan (kun kävin lenkillä/salilla) jo parikuisesta asti ja yön 1,5 vuotiaana. Nämä ap:n ja sen edellisen ketjun tarinat kuulostavat suorastaan järkyttäviltä, olisin aivan varmasti saanut sätkyn jos joku olisi yrittänyt viedä alle vuoden ikäistä pois näköpiiristäni... En ole koskaan kovin mielelläni jättänyt lasta vauvana tai taaperona mihinkään. Ja ihan normaali esiteini tuosta on kasvanut. Nyt odotan toista lasta uuden miehen kanssa ja anoppini asuu melko lähellä, saa nähdä muuttuuko tähän asti järkevä käytöksensä jotenkin. Toivottavasti ei... 

pikku enska kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sivuan ketjun aihetta ja kysyn kysymyksen. Meillä on aivan kamala mummo lapsella, aivan yhtä rajaton kuin monet muut ovat tässä ketjussa kertoneet. Isomummu on järkevä ja kunnioittaa rajojamme lapsen suhteen. Olen se, joka kirjoitti anopistaan, joka kaappasi lapsen vauvana vessaan. Lapsi täyttää pian 3v.

Kävimme jokin aika sitten markkinoilla, joissa isomummu ja isopappa olivat. Juttelin isopapan kanssa, kun lapsi seisoskeli vieressäni ja ihmetteli ihmisiä. Kävin välillä kävelemässä lapsen kanssa pieniä kieppejä, kun alkoi olla levoton.

Jossain vaiheessa lapsen isomummu siirtyi minun tilalleni, kun lapsi oli niin ihmeissään ihmisten määrästä, ettei huomannut kädestä pitelijän vaihtuneen. Lapsi ei siis halua pitää muita kuin minua kädestä tällä hetkellä, ei edes isäänsä. Isomummu sitten autuaana käveli lapsen kanssa samaa pientä reittiä kuin minä hetki sitten.

Sitten yhdellä kiepillä lähtikin viemään lasta pidemmälle ja kun huomasin heidän vain katoavan kulman taakse, ahdistus oli jotain ihan järjetöntä, en tiedä miksi. Isomummu ei siis sanonut minulle mitään tästä. Menin tietysti perään ja kun lapsi kääntyi katsomaan taakseen ja näki minut, katsoi kauhistuneena isomummua, alkoi huutaa ja itkeä, repi itsensä irti ja juoksi itkien luokseni. Ei ollut siis oikeasti huomannut kädestä pitäjän vaihtuneen. Isomummu oli kuulemma ollut viemässä lasta "näytille" jollekin ystävälleen, kun kerrankin antoi koskea.

En tiedä, miksi ahdistuin niin kovasti, kun huomasin lapsen katoavan näköpiiristäni. Olenko nyt hullu äiti vai en? Olen miettinyt, oliko reaktioni normaali vai ei, vai johtuisiko kenties tämä siitä, kun anoppi kaappasi lapsen vauvana sinne vessaan.

Et ole hullu.

Luin mielenkiinnolla kuvauksesi lapsen kaappaamisesta vessaan, anopin paniikin kun teitte lähtöä. Käytän nyt vähän hassua esimerkkiä, mikä minusta kuitenkin on validi tässä kontekstissa.

Koiranpentu opetetaan seuraamaan omistajaa alle 3kk ikäisenä. Lasketaan vapaaksi esimerkiksi metsään ja omistaja lähtee kävelemään haluamaansa suuntaan omaan tahtiinsa. Pentu seuraa luonnostaan koska tietää vaistomaisesti ettei ole turvassa yksin. Jotkut pennut ovat niin uteliaita ja itsenäisiä ettei seuraaminen kiinnostakaan - niihin käytetään joskus metodia jolla aiheutetaan "positiivinen trauma" omistajan näkökulmasta. Eli kun omistaja huomaa ettei pentu seuraa, hän piiloutuu. Ja odottaa että pentu huomaa olevansa yksin ja hätääntyy. Saattaa haukahdella kimeästi, jopa pissata alleen. Tällöin omistaja tulee esiin, odottaa että pentu rientää hänen luokseen, rapsuttaa pentua ja matkaa jatketaan yhdessä. Tämän jälkeen pentu pitää omistajan näköpiirissään aina. Eli sille jää voimakas muistijälki.

Kun ajatellaan miten kehittynyt olento on ihmisvauva, voidaan verrata koiranpennun käytöstä teidän "kaappaustilanteeseen". Lapselle on voinut jäädä muistijälki tapahtuneesta. Sinä ruokit muistijälkeä alitajuisesti koska tapaus säikäytti sinutkin niin kovasti. (Mikä on täysin normaalia)

Harjoitelkaa erossaoloa pienin, pienin askelin. Älä tee paluustasi lapsen luokse valtavaa numeroa "nyt olet turvassa äidin sylissä". Tee erossaolon hetkistä arkipäiväinen asia. Lapsen isä voi keksiä jonkun erityisen kivan jutun johon lapsen huomio keskittyy lyhyiden erossaolojen ajaksi. Mutta ennenkaikkea - rauhoita itsesi. Olet lapsesi maailman keskipiste, hän ei sinulta katoa. Olet sensitiivinen, hyvä äiti. Anna lapsellesi itsevarmuutta ja rohkeutta kohdata maailma pikkuhiljaa myös ilman sinua. Toki mikäli lapsi on alle 3v. ei erossaolon tarvitse olla kuin aivan hetkittäistä. "Maksimaalisesti ensisijaisen hoivaajansa lähellä ollut lapsi on 3-4 vuotiaana erittäin kyvykäs suuntautumaan ulkomaailmaan"- (Jari Sinkkonen)

Mielenkiintoinen teoria, mutta paikkansapitävä. Tässä on voinut käydä juurikin näin, vaikka ajattelin vauvan olevan niin pieni, ettei vahinkoa tapahtunut. Tietysti säikähdin tilannetta ja anoppi vauhkosi vessassa vauva sylissä, onhan tilanne ollut kaoottinen pienelle vauvalle. Minulla on kauhean paha olo siitä, että noin pääsi käymään, vaikken osannut sitä mitenkään ennustaa. Olihan mummo aina ollut ailahteleva ja yritti talloa rajoja siinä onnistumatta, mutta tuota en osannut odottaa.

Kotona lapsi on pitkiäkin aikoja omassa huoneessaan leikkimässä, eikä kaipaa tai tarvitse minua. Välillä menee useampi tunti niin, että käyn välillä katsomassa lasta, mutta pysyy omissa oloissaan. Tämä käy vain, kun astumme ovesta ulos. Olemme hiljalleen yrittäneet vaihtaa rooleja isän kanssa, tällä hetkellä suostuu pitämään isäänsä kädestä, jos minä pidän toisesta. Lapsi ei myöskään hätäänny, vaikka kotona lähden ovesta ulos ja jää isänsä kanssa, voin olla poissa jopa tunnin, eikä lapsi ole siitä moksiskaan. 

Olen lapsen kanssa aina rauhallinen, paitsi kun näemmä sukulaisia, silloin olen hieman hermostunut ja vaistomaisesti tarkkailen kaikkia liikkeitä, varsinkin anopin kanssa. Hänellä on tapana yrittää tehdä salaa kaikkea kiellettyä, mm. antaa herkkuja, halata väkisin, ottaa väkisin kädestä, ahdistaa lapsi nurkkaan, änkeä väkisin lapsen leikkeihin jne. Nyt vaikuttaa silti siltä, että välit ovat poikki lopullisesti anopin kanssa, mutta pelkään isomummun alkavan hankalaksi, siitä on näkynyt muutamalla viime kerralla joitain merkkejä, kun olemme nähneet. Mutta on hyvä kuulla, etten ole hullu tai hysteerinen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sivuan ketjun aihetta ja kysyn kysymyksen. Meillä on aivan kamala mummo lapsella, aivan yhtä rajaton kuin monet muut ovat tässä ketjussa kertoneet. Isomummu on järkevä ja kunnioittaa rajojamme lapsen suhteen. Olen se, joka kirjoitti anopistaan, joka kaappasi lapsen vauvana vessaan. Lapsi täyttää pian 3v.

Kävimme jokin aika sitten markkinoilla, joissa isomummu ja isopappa olivat. Juttelin isopapan kanssa, kun lapsi seisoskeli vieressäni ja ihmetteli ihmisiä. Kävin välillä kävelemässä lapsen kanssa pieniä kieppejä, kun alkoi olla levoton.

Jossain vaiheessa lapsen isomummu siirtyi minun tilalleni, kun lapsi oli niin ihmeissään ihmisten määrästä, ettei huomannut kädestä pitelijän vaihtuneen. Lapsi ei siis halua pitää muita kuin minua kädestä tällä hetkellä, ei edes isäänsä. Isomummu sitten autuaana käveli lapsen kanssa samaa pientä reittiä kuin minä hetki sitten.

Sitten yhdellä kiepillä lähtikin viemään lasta pidemmälle ja kun huomasin heidän vain katoavan kulman taakse, ahdistus oli jotain ihan järjetöntä, en tiedä miksi. Isomummu ei siis sanonut minulle mitään tästä. Menin tietysti perään ja kun lapsi kääntyi katsomaan taakseen ja näki minut, katsoi kauhistuneena isomummua, alkoi huutaa ja itkeä, repi itsensä irti ja juoksi itkien luokseni. Ei ollut siis oikeasti huomannut kädestä pitäjän vaihtuneen. Isomummu oli kuulemma ollut viemässä lasta "näytille" jollekin ystävälleen, kun kerrankin antoi koskea.

En tiedä, miksi ahdistuin niin kovasti, kun huomasin lapsen katoavan näköpiiristäni. Olenko nyt hullu äiti vai en? Olen miettinyt, oliko reaktioni normaali vai ei, vai johtuisiko kenties tämä siitä, kun anoppi kaappasi lapsen vauvana sinne vessaan.

Et ole hullu :) joku tossa jo upeasti vastasikin sinulle.

Itse haluaisin vain painottaa ettei lapsi välttämättä ja luultavasti hyödy noin tiiviistä riippuvuussuhteesta sinuun.

Itse tuollaisessa tilanteessa hakeutuisin varmaan theraplay terapeutin puheille joka on erikoistunut kiintymyssuhteisiin, sieltä voisi saada vinkkejä miten tukea lasta "itsenäistymään" ja saada itselleen taitoa antaa tilaa lapsen ikätasoiseen itsenäistymiseen.

Tiedän kyllä, enkä haluaisi hänen olevan näin riippuvainen minusta. Minusta kuitenkin tuntuu pahalta, että hän on, enkä tiedä mitä tehdä asialle. Mietin, onko vain jokin kausi joka menee ohi, onko lapsi todella ujo, pelkääkö oikeasti minun lähtevän jne. Pitääkin tutkia tuota terapia vaihtoehtoa, kiitos vinkistä!

On erittäin toivottavaa, että mummot lukisivat keskustelunne ja jättäisivät teidät ihan omiin oloihinne. Ilo irti elämästä, nauttikaa ja käyttäkää myös rahanne itse vielä kun teitä ei ole hyljätty vanhainkotiin. Yksin jäätte.

Vierailija kirjoitti:

Puhu miehesi kanssa ihan kunnolla tänään, näytä vaikka tätä tai sitä toista ketjua, jonka linkkasin. Käske lukea ajatuksella, eikö huomaa äitinsä tekevän samoja asioita, joita ketjun kommentoijista 99% sanoo olevan sairaita/väärin.

Kirjoitin tämän toiseenkin ketjuun, mutta kirjoitan sen tännekin, älä oikeasti päästä tilannetta tähän mihin meillä meni. Se on tuon ikäiselle vauvalle jo todella pelottavaa, meidän tilanteessamme onneksi oli vauva niin pieni, että tuskin jätti mitään jälkeä tämä tilanne.

Kun vauvamme oli n.1kk ikäinen, olimme anopilla viikonloppuna yötä. Asumme aika kaukana, joten tulimme pariksi päiväksi. Tarkkoja päiviä nyt en muista, mutta menimme anopille perjantaina aamupäivällä ja sovimme olevamme yhden yön, lähtisimme lauantaina iltapäivällä tai illalla kotiin, kun sunnuntaina oli jo muita sovittuja menoja.

Kaikki meni ihan ok, koska mieheni on aina asettanut rajat äidilleen lapsemme suhteen ja aina tukee minua, oli asia mikä hyvänsä. Ikinä ei ole epäröinyt asettua minun puolelleni äitiään vastaan, tietää että minä ajattelen lapsemme parasta ja tiedän paremmin kuin äitinsä.

Kun koitti lauantai iltapäivä ja keräilimme tavaroita, anoppi juoksi vauva sylissä itkien perässämme, miten emme voi vielä lähteä, sovimme olevamme koko viikonlopun, valehtelimme hänelle jne. Jankutimme, että sanoimme useasti olevamme vain yhden yön, meillä on menoa jne. Ei ole, se pitää perua, hänelle valehdeltiin, miksemme voi olla jne. 

Kun saimme tavaramme pakattua ja oli aika pukea vauva, olin ottamassa vauvaa anopilta, anoppipa pinkaisi vessaan lukkojen taakse pillittämään vauvan kanssa. Ei suostunut avaamaan ovea, kiljui vain oven takaa vollottaen, ettemme voi lähteä vielä. Puhe ei tepsinyt, joten mieheni repi oven auki, otti vauvan äidiltään (joka ihme kyllä luovutti vauvan) ja antoi vauvan minulle. Kamala huutokonsertti alkoi, kun lähdin vauvan kanssa ulos, en uskaltanut jäädä sisällekään tuon jälkeen.

Kiitän vain onneani, että tuo tapahtui kun vauva oli noin pieni, mietin aina, mitä jos ei olisikaan ollut, entä jos olisi ollut vaikka vuoden. Kyllä tuollainen jättää jäljen mieleen, kun vauva vähänkään ymmärtää enemmän. Tilanne tietysti pyrittiin pitämään mahdollisimman rauhallisena, paitsi tietysti anoppi. 

Lapsella oli vahva vierastus, sekä eroahdistus minusta, vielä nykyäänkin. Tuntuu, että lapsi pelkää minun hylkäävän hänet, vaikka näkisi minut esim. kaupassa. Heti jos päästän kädestä irti ja menen muutaman askelen kauemmas katsomaan vaikka jotakin vaatetta, lapsi alkaa huutaa hysteerisenä äitiä, vaikka isänsä on vieressä, isä ei myöskään kelpaa mihinkään, sen pitää olla äiti. Onhan se hieman kaukaa haettua, mutten voi olla miettimättä, liittyykö tuo vauvaiän "kaappaus" asiaan.

Ei liity, vaan on ihan lapsen eri ikäkausiin liittyvää eroahdistusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puhu miehesi kanssa ihan kunnolla tänään, näytä vaikka tätä tai sitä toista ketjua, jonka linkkasin. Käske lukea ajatuksella, eikö huomaa äitinsä tekevän samoja asioita, joita ketjun kommentoijista 99% sanoo olevan sairaita/väärin.

Kirjoitin tämän toiseenkin ketjuun, mutta kirjoitan sen tännekin, älä oikeasti päästä tilannetta tähän mihin meillä meni. Se on tuon ikäiselle vauvalle jo todella pelottavaa, meidän tilanteessamme onneksi oli vauva niin pieni, että tuskin jätti mitään jälkeä tämä tilanne.

Kun vauvamme oli n.1kk ikäinen, olimme anopilla viikonloppuna yötä. Asumme aika kaukana, joten tulimme pariksi päiväksi. Tarkkoja päiviä nyt en muista, mutta menimme anopille perjantaina aamupäivällä ja sovimme olevamme yhden yön, lähtisimme lauantaina iltapäivällä tai illalla kotiin, kun sunnuntaina oli jo muita sovittuja menoja.

Kaikki meni ihan ok, koska mieheni on aina asettanut rajat äidilleen lapsemme suhteen ja aina tukee minua, oli asia mikä hyvänsä. Ikinä ei ole epäröinyt asettua minun puolelleni äitiään vastaan, tietää että minä ajattelen lapsemme parasta ja tiedän paremmin kuin äitinsä.

Kun koitti lauantai iltapäivä ja keräilimme tavaroita, anoppi juoksi vauva sylissä itkien perässämme, miten emme voi vielä lähteä, sovimme olevamme koko viikonlopun, valehtelimme hänelle jne. Jankutimme, että sanoimme useasti olevamme vain yhden yön, meillä on menoa jne. Ei ole, se pitää perua, hänelle valehdeltiin, miksemme voi olla jne. 

Kun saimme tavaramme pakattua ja oli aika pukea vauva, olin ottamassa vauvaa anopilta, anoppipa pinkaisi vessaan lukkojen taakse pillittämään vauvan kanssa. Ei suostunut avaamaan ovea, kiljui vain oven takaa vollottaen, ettemme voi lähteä vielä. Puhe ei tepsinyt, joten mieheni repi oven auki, otti vauvan äidiltään (joka ihme kyllä luovutti vauvan) ja antoi vauvan minulle. Kamala huutokonsertti alkoi, kun lähdin vauvan kanssa ulos, en uskaltanut jäädä sisällekään tuon jälkeen.

Kiitän vain onneani, että tuo tapahtui kun vauva oli noin pieni, mietin aina, mitä jos ei olisikaan ollut, entä jos olisi ollut vaikka vuoden. Kyllä tuollainen jättää jäljen mieleen, kun vauva vähänkään ymmärtää enemmän. Tilanne tietysti pyrittiin pitämään mahdollisimman rauhallisena, paitsi tietysti anoppi. 

Lapsella oli vahva vierastus, sekä eroahdistus minusta, vielä nykyäänkin. Tuntuu, että lapsi pelkää minun hylkäävän hänet, vaikka näkisi minut esim. kaupassa. Heti jos päästän kädestä irti ja menen muutaman askelen kauemmas katsomaan vaikka jotakin vaatetta, lapsi alkaa huutaa hysteerisenä äitiä, vaikka isänsä on vieressä, isä ei myöskään kelpaa mihinkään, sen pitää olla äiti. Onhan se hieman kaukaa haettua, mutten voi olla miettimättä, liittyykö tuo vauvaiän "kaappaus" asiaan.

Ei liity, vaan on ihan lapsen eri ikäkausiin liittyvää eroahdistusta.

Vaihe joka on kestänyt jo kolme vuotta? Eroahdistus/vierastus vaiheiden välissä on yleensä tietääkseni seesteisempiäkin vaiheita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puhu miehesi kanssa ihan kunnolla tänään, näytä vaikka tätä tai sitä toista ketjua, jonka linkkasin. Käske lukea ajatuksella, eikö huomaa äitinsä tekevän samoja asioita, joita ketjun kommentoijista 99% sanoo olevan sairaita/väärin.

Kirjoitin tämän toiseenkin ketjuun, mutta kirjoitan sen tännekin, älä oikeasti päästä tilannetta tähän mihin meillä meni. Se on tuon ikäiselle vauvalle jo todella pelottavaa, meidän tilanteessamme onneksi oli vauva niin pieni, että tuskin jätti mitään jälkeä tämä tilanne.

Kun vauvamme oli n.1kk ikäinen, olimme anopilla viikonloppuna yötä. Asumme aika kaukana, joten tulimme pariksi päiväksi. Tarkkoja päiviä nyt en muista, mutta menimme anopille perjantaina aamupäivällä ja sovimme olevamme yhden yön, lähtisimme lauantaina iltapäivällä tai illalla kotiin, kun sunnuntaina oli jo muita sovittuja menoja.

Kaikki meni ihan ok, koska mieheni on aina asettanut rajat äidilleen lapsemme suhteen ja aina tukee minua, oli asia mikä hyvänsä. Ikinä ei ole epäröinyt asettua minun puolelleni äitiään vastaan, tietää että minä ajattelen lapsemme parasta ja tiedän paremmin kuin äitinsä.

Kun koitti lauantai iltapäivä ja keräilimme tavaroita, anoppi juoksi vauva sylissä itkien perässämme, miten emme voi vielä lähteä, sovimme olevamme koko viikonlopun, valehtelimme hänelle jne. Jankutimme, että sanoimme useasti olevamme vain yhden yön, meillä on menoa jne. Ei ole, se pitää perua, hänelle valehdeltiin, miksemme voi olla jne. 

Kun saimme tavaramme pakattua ja oli aika pukea vauva, olin ottamassa vauvaa anopilta, anoppipa pinkaisi vessaan lukkojen taakse pillittämään vauvan kanssa. Ei suostunut avaamaan ovea, kiljui vain oven takaa vollottaen, ettemme voi lähteä vielä. Puhe ei tepsinyt, joten mieheni repi oven auki, otti vauvan äidiltään (joka ihme kyllä luovutti vauvan) ja antoi vauvan minulle. Kamala huutokonsertti alkoi, kun lähdin vauvan kanssa ulos, en uskaltanut jäädä sisällekään tuon jälkeen.

Kiitän vain onneani, että tuo tapahtui kun vauva oli noin pieni, mietin aina, mitä jos ei olisikaan ollut, entä jos olisi ollut vaikka vuoden. Kyllä tuollainen jättää jäljen mieleen, kun vauva vähänkään ymmärtää enemmän. Tilanne tietysti pyrittiin pitämään mahdollisimman rauhallisena, paitsi tietysti anoppi. 

Lapsella oli vahva vierastus, sekä eroahdistus minusta, vielä nykyäänkin. Tuntuu, että lapsi pelkää minun hylkäävän hänet, vaikka näkisi minut esim. kaupassa. Heti jos päästän kädestä irti ja menen muutaman askelen kauemmas katsomaan vaikka jotakin vaatetta, lapsi alkaa huutaa hysteerisenä äitiä, vaikka isänsä on vieressä, isä ei myöskään kelpaa mihinkään, sen pitää olla äiti. Onhan se hieman kaukaa haettua, mutten voi olla miettimättä, liittyykö tuo vauvaiän "kaappaus" asiaan.

Ei liity, vaan on ihan lapsen eri ikäkausiin liittyvää eroahdistusta.

Jos nämä vaiheet olisivat loppuneet "oikeisiin" aikoihin, olisin ajatellut tottakai, että liittyi ikäkauteen, kuten näiden alkaessa ajattelin. Vierastaa vieläkin aika vahvasti, vaikka on pian tosiaan 3v ja saa kauhean kohtauksen, jos astun muutaman askeleen poispäin hänestä kaupassa, vaikka isänsä jää viereen. Näiden takia pakostikin mietin, että tuo on vaikuttanut lapseen. 

En nyt sano, että tottakai se vaikutti, mutten voi olla miettimättä asiaa. Voihan lapsi myös vain olla ujo tai varautunut, mutta mistä sen tietää.

Vierailija kirjoitti:

On erittäin toivottavaa, että mummot lukisivat keskustelunne ja jättäisivät teidät ihan omiin oloihinne. Ilo irti elämästä, nauttikaa ja käyttäkää myös rahanne itse vielä kun teitä ei ole hyljätty vanhainkotiin. Yksin jäätte.

Voi, minä-minä-jyrämummoko se siellä? Onhan se kauhea ajatus että joutuisi kunnioittamaan sitä tosiasiaa että lapsenlapsella on vanhemmat jotka menevät roolissaan mummon edelle. Jos uhmaikäinen mummeli ei sitä kestä, niin tuskin ketään kiinnostaa vaikket näkisi lapsenlasta. Fiksut ja muut huomioonottavat mummot, jotka tajuavat että LAPSEN TARPEET ovat ykkösasia, eivät ikinä kirjoittaisi noin katkeraa sontaa :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On erittäin toivottavaa, että mummot lukisivat keskustelunne ja jättäisivät teidät ihan omiin oloihinne. Ilo irti elämästä, nauttikaa ja käyttäkää myös rahanne itse vielä kun teitä ei ole hyljätty vanhainkotiin. Yksin jäätte.

Voi, minä-minä-jyrämummoko se siellä? Onhan se kauhea ajatus että joutuisi kunnioittamaan sitä tosiasiaa että lapsenlapsella on vanhemmat jotka menevät roolissaan mummon edelle. Jos uhmaikäinen mummeli ei sitä kestä, niin tuskin ketään kiinnostaa vaikket näkisi lapsenlasta. Fiksut ja muut huomioonottavat mummot, jotka tajuavat että LAPSEN TARPEET ovat ykkösasia, eivät ikinä kirjoittaisi noin katkeraa sontaa :)

Elämän pikku realiteetteja Sinulle. Typeryytesi on sitä luokkaa, että joku joka kertoo oman puolensa tarinasta on sinulle se totuus. Jatka nyökyttelyäsi ja hymistelyäsi. Siitä kuinka mummot ottavat lapsen tarpeet huomioon voit kertoa ihan vaan oman kantasi ja kokemuksesi. Kykysi ovat yhtä kuin 0 mitä tulee yleistämiseen sinä tynnyrissä kasvatettu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On erittäin toivottavaa, että mummot lukisivat keskustelunne ja jättäisivät teidät ihan omiin oloihinne. Ilo irti elämästä, nauttikaa ja käyttäkää myös rahanne itse vielä kun teitä ei ole hyljätty vanhainkotiin. Yksin jäätte.

Voi, minä-minä-jyrämummoko se siellä? Onhan se kauhea ajatus että joutuisi kunnioittamaan sitä tosiasiaa että lapsenlapsella on vanhemmat jotka menevät roolissaan mummon edelle. Jos uhmaikäinen mummeli ei sitä kestä, niin tuskin ketään kiinnostaa vaikket näkisi lapsenlasta. Fiksut ja muut huomioonottavat mummot, jotka tajuavat että LAPSEN TARPEET ovat ykkösasia, eivät ikinä kirjoittaisi noin katkeraa sontaa :)

Elämän pikku realiteetteja Sinulle. Typeryytesi on sitä luokkaa, että joku joka kertoo oman puolensa tarinasta on sinulle se totuus. Jatka nyökyttelyäsi ja hymistelyäsi. Siitä kuinka mummot ottavat lapsen tarpeet huomioon voit kertoa ihan vaan oman kantasi ja kokemuksesi. Kykysi ovat yhtä kuin 0 mitä tulee yleistämiseen sinä tynnyrissä kasvatettu.

Saisiko saman suomeksi? Sisällöllisen tekstin tuottaminen ei taida olla vahvuutesi. 

Miksi aina näiden vouhottajien pitää löytää tiensä näihin ketjuihin, ymmärrättekö, että olette rasittavia? Perustakaa oma ketju, jossa voitte haukkua "kamalia" miniöitänne, kuinka nyt se kielsi antamansa vastasyntyneelle perunaa, "Kyllä silloin kun minulla oli lapsia..."

Ei ole miehesi vastuulla laittaa SUN mummoa kuriin. Herätkää!

Tuttuja juttuja. Välit ei palautunu koskaan ennalleen vauvavuoden jälkeen. Noita mummon hoivaamis-pyyntöjä oli kanssa. Mm. mummon uniongelmaan olis helpottanut nukkua meiän vauva vieressä. Eskaloitu jouluaattona kun kävin laittamassa lyhtyjä ulos ja mummo syötti sillä aikaa pikavauhtia tähtitorttua viisikuiselle. Nimenomaan sovittu että mitään ei saa antaa kun selviteltiin allergiaa. Huudettiin puolin ja toisin ja kun erehty sanomaan että laps tykkää enemmän mummostaan kun äidistään niin loppupyhät vietimme kotona ja tavataan nykyään valvotusti sillon tällöin. Turhaan oikeastaan koska mummo vihaa minua avoimesti ja lapsi huomaa asian jossain vaiheessa.

Vierailija kirjoitti:

Miksi aina näiden vouhottajien pitää löytää tiensä näihin ketjuihin, ymmärrättekö, että olette rasittavia? Perustakaa oma ketju, jossa voitte haukkua "kamalia" miniöitänne, kuinka nyt se kielsi antamansa vastasyntyneelle perunaa, "Kyllä silloin kun minulla oli lapsia..."

Toisaalta eikö olisi ihana kun joku vauvan itselleen ottava "omaa aikaa" vauvan kanssa tarvitseva mummo selittäisi miksi toimii kuten toimii ja miksi kokee oikeudekseen ottaa vauvan omaksi ilokseen ja esim olla antamatta itkevää vauvaa vauvan vanhemmalle.

Tää on jännä, miten lapset vaikuttaa vanhuksiin.

Mun isäni meni kans joskus ihme "tiloihin" kun sillä on ollut meidän sisarusten pikkuvauvoja sylissään, kerrankin muistan mun esikoispoikaani kannellessaan kun lähti vaeltamaan ympäri taloa ja tiukasti puristi vauvaa rintaansa vasten ja hoki ja mumisi vaan jotain "sinä oot papan rakas... pappa rakastaa sua... sulle tulee hyvä elämä, ei kukaan sinua sitten kiusaa armeijassa... ei sinua simputeta..." ja se oli oikeesti aika outoa. Kai se triggeröi isästä jotain kohtia, sillä on paljon padottuna sisäänsä, kun ei sen perheessä olla mitään tunnekasvatuksia harrastettu. Ja iskä on vielä semmoinen kiltti mies jota on varmasti elämässään kiusattu, sinisilmäinen kun on.

Ja isän äiti, yli 90-vuotias muistisairas ja asuu nykyään jo hoitolaitoksessa. Ei taida useimmiten tunnistaa enää isääni, vaikka hän käy useimmin siellä äitiänsä tapaamassa. Mutta aina, kun mennään joku meistä lapsenlapsista omien lasten kanssa käymään, niin sen ajan Mummu on aina oma itsensä. Lapset laittaa jotenkin tsemppaamaan.

Omat lapseni ovat pieniä, ja suurimmaksi haasteeksi vanhemmuudessa koen juurikin oman valta-asemani ja vallankäytön. Tajuan että noiden ihmisten puolesta kaikki päätökset teen minä, ja niin täytyy tietenkin olla, sillä he eivät ole autonomisia yksilöitä vielä. Silti tämä vallankäyttäjän rooli tuntuu itselleni vieraalta ja epämukavalta. Annan lasteni aina ikätasoisesti valita itse, ja iloisen heidän kasvustaan kohti itsenäisyyttä.

Odotan sitä päivää kun he ovat aikuisia ja saan vain nauttia heidän seurastaan, ilman jatkuvaa pohdintaa heidän elämäänsä vaikuttavista valinnoista, syiden ja seurausten analysointia ja huolta siitä, valitsenko minä heidän puolestaan väärin. Mikä ihanuus kun kaikki heidän valintansa ovat heidän omiaan! Minä sitten cheerleaderina tsemppaan jos menee huonosti ja iloitsen jos menee hyvin.

Täysin vieras ajatus minulle että alkaisin jotenkin sekaantumaan tai puuttumaan tai käyttämään valtaa vielä aikuisen lapseni elämässä, minkä ihmeen takia??