Adhd lapsen jatkuva perseily, kaikki pitää tehdä vaikeamman kautta.

Alkaa itkettää lukiessa tätä ketju ja monien vastauksia. Mulla on ADHD, synnyin 1975 jolloin koko häiriöstä ei tiedetty mitään. Mut koetettiin parantaa käytöksestäni seisoittamalla kuistilla, repimällä hiuksista, huutamalla. Olin se hullu ja epänormaali ,jota vanhemmat ja siskot  sai aina hävetä.   Nyt olen masentunut, pahasti ylipainoinen koska opin hakemaan lohtua ruuasta, keski-ikäinen ihmisraunio. Se, että sain diagoosin ja lääkityksen 31-vuotiaana oli  liian myöhään. Kasvoin pitäen itseäni syntymähulluna ihmisp""na  josta ei ikinä tuu mitään. 

Vierailija kirjoitti:

Alkaa itkettää lukiessa tätä ketju ja monien vastauksia. Mulla on ADHD, synnyin 1975 jolloin koko häiriöstä ei tiedetty mitään. Mut koetettiin parantaa käytöksestäni seisoittamalla kuistilla, repimällä hiuksista, huutamalla. Olin se hullu ja epänormaali ,jota vanhemmat ja siskot  sai aina hävetä.   Nyt olen masentunut, pahasti ylipainoinen koska opin hakemaan lohtua ruuasta, keski-ikäinen ihmisraunio. Se, että sain diagoosin ja lääkityksen 31-vuotiaana oli  liian myöhään. Kasvoin pitäen itseäni syntymähulluna ihmisp""na  josta ei ikinä tuu mitään. 

Täällähän ei kukaan ehdota väkivaltaa vaain hyvistä asioista palkitsemista ja huonoista rankaisemista. Hulluksi haukkuu tuo ap:n tyttö itse, kukaan ei häntä täällä hauku tai käske muita häpeämään.

Mutta huomaatko, että syytät kaikesta muita? Se tie ei johda mihinkään, olet itse vastuussa itsestäsi.

Vaikka sieltä löytyisi mikä tahansa diagnoosi niin eikö hänet pidä pakottaa kuriin jollakin tavalla.

En osaa tähän sanoa oikeastaan mitään muuta kuin että minulle ei kukaan perseile, oli mikä diagnoosi taskussa hyvänsä. Käytöksellä on seurauksia.

Adhd:n kasvatuksessa ei päde tavallisen lapsen kasvatusohjeet.

Liian kova kuri lisää oireilua ja etenkin käytösoireita. Lisäksi esimerkiksi oppiminen voi estyä täysin, jos lasta vaaditaan istumaan paikallaan. Silloin adhd-lapsen päässä alkaa pyöriä yksi levy "nyt minä istun paikallani, nyt istun ja olen hiljaa, istun, istun, istun, ei saa puhua, ai niin, ei saanut liikkua", eli kaikki aivotoiminta ohjautuu käytöksen hillitsemiseen uuden oppimisen sijaan.

Samalla tavalla kotona, jos ruokapöydässä pitäisi syödä nätisti, voi koko syöminen unohtua, kun pitää istua hiljaa. Tai kun vanhempi vaatii katsomaan silmiin keskustellessa, tapahtuu aivan samoin "nyt pitää katsoa silmiin, pitää kuunnella, katsoa, minä katson, nyt katsoin väärään suuntaan, apua", ja samalla koko vanhemman sanoma menee täysin ohi.

Saattaa olla kasvatuksellisesti paljon järkevämpää antaa lapsen tehdä kuperkeikkoja tai sohvaparkourata kun haluat keskustella tärkeistä asioista. Kannattaa myös kysyä lapselta itseltään, kuinka vanhempi tai opettajat voisivat parhaiten häntä auttaa? Ihan suora kysymys: kouluun lähteminen on sinulle vaikeaa. Miten voisin helpottaa sitä? Kuinka me yhdessä saadaan aamut paremmin sujumaan?

Nämä kurin ja rangaistusten tuputtajat eivät ymmärrä, että juuri liiallinen kuri ja vaatimukset lisäävät adhd-lapsen ongelmia.

Adhd-lapsi vaatii huumoria, lehmän hermoja ja vanhemman joustavuutta.

DSM-IV puheenjohtajan Allan Francesin mukaan kyseinen häiriö on massiivisen ylidiagnosoitu. Hän ei olettanut, että se leviäisi kulovalkean tavoin ja tavallisia lapsia alettaisiin huumata kilteiksi ja kunnollisiksi. Yhdysvalloissa noiden lapsille suunnattujen huumeiden johhosta lasten psykoosisairaudet ja maanis-depressiivisyys ovat lisääntyneet, kun niitä ei aikaisemmin ollut juuri lainkaan. Mahtanee johtua geneettisestä alttiudesta? ADHSssa on kyse pelkästä käytöshäiriöstä, jota on mahdollista hoitaa kasvatuksellisesti, jos on taitoa, halua ja pitkäjänteisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Adhd:n kasvatuksessa ei päde tavallisen lapsen kasvatusohjeet.

Liian kova kuri lisää oireilua ja etenkin käytösoireita. Lisäksi esimerkiksi oppiminen voi estyä täysin, jos lasta vaaditaan istumaan paikallaan. Silloin adhd-lapsen päässä alkaa pyöriä yksi levy "nyt minä istun paikallani, nyt istun ja olen hiljaa, istun, istun, istun, ei saa puhua, ai niin, ei saanut liikkua", eli kaikki aivotoiminta ohjautuu käytöksen hillitsemiseen uuden oppimisen sijaan.

Samalla tavalla kotona, jos ruokapöydässä pitäisi syödä nätisti, voi koko syöminen unohtua, kun pitää istua hiljaa. Tai kun vanhempi vaatii katsomaan silmiin keskustellessa, tapahtuu aivan samoin "nyt pitää katsoa silmiin, pitää kuunnella, katsoa, minä katson, nyt katsoin väärään suuntaan, apua", ja samalla koko vanhemman sanoma menee täysin ohi.

Saattaa olla kasvatuksellisesti paljon järkevämpää antaa lapsen tehdä kuperkeikkoja tai sohvaparkourata kun haluat keskustella tärkeistä asioista. Kannattaa myös kysyä lapselta itseltään, kuinka vanhempi tai opettajat voisivat parhaiten häntä auttaa? Ihan suora kysymys: kouluun lähteminen on sinulle vaikeaa. Miten voisin helpottaa sitä? Kuinka me yhdessä saadaan aamut paremmin sujumaan?

Nämä kurin ja rangaistusten tuputtajat eivät ymmärrä, että juuri liiallinen kuri ja vaatimukset lisäävät adhd-lapsen ongelmia.

Adhd-lapsi vaatii huumoria, lehmän hermoja ja vanhemman joustavuutta.

Meillä on tiukka kuri, mutta olen löyhä kasvattaja. Olen siis se, joka aiemmin kertoi, että meillä on kotona tiukka kuri. Se tarkoittaa sitä, että toisia ei haukuta, asioihin puututaan heti, pöytä siivotaan ruokailun jälkeen, vanhempaa totellaan. 

Meillä ei saa: -kiusata, haukkua, lyödä, kiroilla, sotkea tahallaan, olla ilkeä, rääkätä kissaa, talloa kukkia, potkia autoja jne.

Meillä saa: -halata, nauraa, keskustella, pomppia sohvalla, tehdä ruokaan naamoja, tehdä kokeita ruualla, tutkia maailmaa, olla surullinen, pohtia maailman asioita ruokapöydässä, leikkiä suihkussa purkeilla, pukea hassuja vaatteita, keksiä hassuja sanoja, tulla äidin kainaloon nukkumaan, keksiä omia laskuja kotitehtävien ohella jne.

Meillä ei tarvitse: -olla hiljaa, käydä nukkumaan makaamalla paikoillaan, istua ruokapöydässä paikoillaan, katsoa elokuvaa istumalla sohvalla tattina, olla normaali.

On kuria ja sitten on natseilua. Meillä harrastetaan vain toista.

Vierailija kirjoitti:

DSM-IV puheenjohtajan Allan Francesin mukaan kyseinen häiriö on massiivisen ylidiagnosoitu. Hän ei olettanut, että se leviäisi kulovalkean tavoin ja tavallisia lapsia alettaisiin huumata kilteiksi ja kunnollisiksi. Yhdysvalloissa noiden lapsille suunnattujen huumeiden johhosta lasten psykoosisairaudet ja maanis-depressiivisyys ovat lisääntyneet, kun niitä ei aikaisemmin ollut juuri lainkaan. Mahtanee johtua geneettisestä alttiudesta? ADHSssa on kyse pelkästä käytöshäiriöstä, jota on mahdollista hoitaa kasvatuksellisesti, jos on taitoa, halua ja pitkäjänteisyyttä.

Ihmettelen usein myös sitä, millaisella halukkuudella ihan tavalliset ihmiset ryhtyvät lääkebisneksen sponssaajiksi. Tuntuu tämän liiketoiminta-alan intressit usein ihan tiedostamattomalta asialta esim. tällä palstalla. Ei ne firmat mistään maailmanparantamishalusta toimintaansa tee. Ihan vain vinkiksi muille, kun etsivät ratkaisuja elämän ongelmiin.

Mikä tässä ketjussa on aivan järkyttävää, on se, että kovin moni tuomitsee kaikenlaiset kurinpitotoimet, lapsen lelun ottaminen pois, jos hän huutaa vanhempiaan läskiksi, on merkki natsivanhemmuudesta ym., joka vaurioittaa lasta pysyvästi. Sen sijaan moni suorastaan suosittelee lääkitystä, alle kouluikäisen pumppaamista täyteen psyykelääkkeitä, että "oireilu" saataisiin kuriin. Se ei kai sitten vahingoita sitä lasta yhtään vai? 

Vierailija kirjoitti:

Vaikka sieltä löytyisi mikä tahansa diagnoosi niin eikö hänet pidä pakottaa kuriin jollakin tavalla.

Pakottaa kuriin jollain tavalla, neuvoo tämä yksilö. Mitähän tapoja nämä jotkut tavat voisivat olla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

DSM-IV puheenjohtajan Allan Francesin mukaan kyseinen häiriö on massiivisen ylidiagnosoitu. Hän ei olettanut, että se leviäisi kulovalkean tavoin ja tavallisia lapsia alettaisiin huumata kilteiksi ja kunnollisiksi. Yhdysvalloissa noiden lapsille suunnattujen huumeiden johhosta lasten psykoosisairaudet ja maanis-depressiivisyys ovat lisääntyneet, kun niitä ei aikaisemmin ollut juuri lainkaan. Mahtanee johtua geneettisestä alttiudesta? ADHSssa on kyse pelkästä käytöshäiriöstä, jota on mahdollista hoitaa kasvatuksellisesti, jos on taitoa, halua ja pitkäjänteisyyttä.

Ihmettelen usein myös sitä, millaisella halukkuudella ihan tavalliset ihmiset ryhtyvät lääkebisneksen sponssaajiksi. Tuntuu tämän liiketoiminta-alan intressit usein ihan tiedostamattomalta asialta esim. tällä palstalla. Ei ne firmat mistään maailmanparantamishalusta toimintaansa tee. Ihan vain vinkiksi muille, kun etsivät ratkaisuja elämän ongelmiin.

Lisäisin tähän omaan kommenttiini vielä, että minusta on myös aika arveluttavaa lähteä liikkeelle lapsen diagnosoinnista, kun lapsi ei kuitenkaan elä tyhjiössä itsekseen. Hedelmällisempää olisi katsoa esim. tilannetta kotona, miten siellä vuorovaikutuskuviot toimii. Tämä on vain yksi mahdollinen skenaario, mutta sitä tapahtuu, että lapsi oireilee aikuisen "puolesta", jos aikuisella tai aikuisilla on jotain selvittämättömiä ristiriitoja omissa asioissaan tai jos suhteessa lapsen kanssa on jokin ongelma, joka aikuisen pitäisi korjata. Tällöin lapsen diagnosointi menee pahasti aiheen ohi ja siirtää huomion väärään paikkaan, kaupan päälle vielä 'ongelmalapsen' leima ilman syytä.

ADHD lapsella pitäisi nimenomaan olla todella tarkat rutiinit elämässä sekä ruokapuoli kunnossa. Pitäisi myös olla sellaisia mieluisia virikkeitä ja tekemistä (EI PELIKONEET/ÄLYPUHELIMET) jolla saadaan sitä energiaa vähän pois. 

Myös pitäisi pysyä sen verran tiukkana, että jos jatkuvasti pelleilee ja jos se pelleily menee liian pitkälle niin silloin annetaan "rangaistut" ihan kuin muille lapsille. Jos lapsi oppii sille, että hän voi vapaasti tehdä ja olla ilman, että siitä seuraa minkäänlaista rangaistusta niin olette pulassa hänen tullessa teini-ikään.

Ja ne ihmiset täällä jotka antavat sellaisia kommentteja, kuin että lapselta pitäisi kysyä miten vanhemmat voivat auttaa. Juu, voitte tosiaan kysyä, mutta luuletteko, että alle kouluikäinen jolla on impulsiivin hallinnan ja ajattelun ongelmia kykenee vastaamaan tuohon rakentavasti?

Kuinka paljon te vanhemmat olette/leikitte/teette lapsen kanssa juttuja yhdessä?

Vierailija kirjoitti:

Mikä tässä ketjussa on aivan järkyttävää, on se, että kovin moni tuomitsee kaikenlaiset kurinpitotoimet, lapsen lelun ottaminen pois, jos hän huutaa vanhempiaan läskiksi, on merkki natsivanhemmuudesta ym., joka vaurioittaa lasta pysyvästi. Sen sijaan moni suorastaan suosittelee lääkitystä, alle kouluikäisen pumppaamista täyteen psyykelääkkeitä, että "oireilu" saataisiin kuriin. Se ei kai sitten vahingoita sitä lasta yhtään vai? 

Aivan järkyttävää tuomita toimet, jotka eivät yksinkertaisesti toimi? Mitä oikeasti ajattelet, että saavutetaan ottamalla lapsen lelu pois? Kerro omin sanoin. Mä oon huono kasvattaja, ja sorrun tosi paljon kaikenlaiseen uhkailuun ja kiristykseen, enkä ole havainnut niistä vielä mitään pitkän tähtäimen hyötyjä. Joo, yksittäinen tilanne saattaa sillä ratketa, mutta yleisilmapiiri on näitä kasvatuskeinoja käyttäessä jatkuvasti riitaisa. Lapsi nimittäin oppii soveltamaan noita uhkailu- ja kiristyskeinoja myös itse. Sekö on se, mihin pyrimme lapsia kasvattaessa? Että he pyrkivät suhtautumaan esim. omiin sisaruksiinsa tyrannimaisesti? Parhaimmat tulokset saan silloin, kun itse maltan pysyä rauhallisena ja saada jotain tapahtumaan lapsen omass päässä. "Jollakin" tarkoitan tässä muutakin kuin suuttumuksen herättämistä (jota lelun ottaminen pois aiheuttaa).

Jos lapsi on jo valmiiksi vihainen (haukkuu vanhempiaan), tilanteeseen paras ratkaisu on suuttumuksen lisääminen? Niinkö? Vai unhohdetaanko tällaisessa mallissa nyt se, että jos vanhemmat ovat huonoja hallitsemaan tunteitaan (eivät pysty pysymään rauhallisena, kun lapsi riehuu), lapset ovat siinä vielä huonompia, ihan jo kehistystasonsa takia?

Vierailija kirjoitti:

Mikä tässä ketjussa on aivan järkyttävää, on se, että kovin moni tuomitsee kaikenlaiset kurinpitotoimet, lapsen lelun ottaminen pois, jos hän huutaa vanhempiaan läskiksi, on merkki natsivanhemmuudesta ym., joka vaurioittaa lasta pysyvästi. Sen sijaan moni suorastaan suosittelee lääkitystä, alle kouluikäisen pumppaamista täyteen psyykelääkkeitä, että "oireilu" saataisiin kuriin. Se ei kai sitten vahingoita sitä lasta yhtään vai? 

Olen itsekin tätä ihmetellyt, mutta näköjään en onneksi ole yksin. Henkilökohtaisesti en voi kunnioittaa ihmisiä, jotka eivät uskalla noita kurinpitotoimia tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä tässä ketjussa on aivan järkyttävää, on se, että kovin moni tuomitsee kaikenlaiset kurinpitotoimet, lapsen lelun ottaminen pois, jos hän huutaa vanhempiaan läskiksi, on merkki natsivanhemmuudesta ym., joka vaurioittaa lasta pysyvästi. Sen sijaan moni suorastaan suosittelee lääkitystä, alle kouluikäisen pumppaamista täyteen psyykelääkkeitä, että "oireilu" saataisiin kuriin. Se ei kai sitten vahingoita sitä lasta yhtään vai? 

Aivan järkyttävää tuomita toimet, jotka eivät yksinkertaisesti toimi? Mitä oikeasti ajattelet, että saavutetaan ottamalla lapsen lelu pois? Kerro omin sanoin. Mä oon huono kasvattaja, ja sorrun tosi paljon kaikenlaiseen uhkailuun ja kiristykseen, enkä ole havainnut niistä vielä mitään pitkän tähtäimen hyötyjä. Joo, yksittäinen tilanne saattaa sillä ratketa, mutta yleisilmapiiri on näitä kasvatuskeinoja käyttäessä jatkuvasti riitaisa. Lapsi nimittäin oppii soveltamaan noita uhkailu- ja kiristyskeinoja myös itse. Sekö on se, mihin pyrimme lapsia kasvattaessa? Että he pyrkivät suhtautumaan esim. omiin sisaruksiinsa tyrannimaisesti? Parhaimmat tulokset saan silloin, kun itse maltan pysyä rauhallisena ja saada jotain tapahtumaan lapsen omass päässä. "Jollakin" tarkoitan tässä muutakin kuin suuttumuksen herättämistä (jota lelun ottaminen pois aiheuttaa).

Jos lapsi on jo valmiiksi vihainen (haukkuu vanhempiaan), tilanteeseen paras ratkaisu on suuttumuksen lisääminen? Niinkö? Vai unhohdetaanko tällaisessa mallissa nyt se, että jos vanhemmat ovat huonoja hallitsemaan tunteitaan (eivät pysty pysymään rauhallisena, kun lapsi riehuu), lapset ovat siinä vielä huonompia, ihan jo kehistystasonsa takia?

Sori vain, mutta tiivistettynä tämä kuulostaa jotakuinkin "lapseni on minua nokkelampi".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä tässä ketjussa on aivan järkyttävää, on se, että kovin moni tuomitsee kaikenlaiset kurinpitotoimet, lapsen lelun ottaminen pois, jos hän huutaa vanhempiaan läskiksi, on merkki natsivanhemmuudesta ym., joka vaurioittaa lasta pysyvästi. Sen sijaan moni suorastaan suosittelee lääkitystä, alle kouluikäisen pumppaamista täyteen psyykelääkkeitä, että "oireilu" saataisiin kuriin. Se ei kai sitten vahingoita sitä lasta yhtään vai? 

Aivan järkyttävää tuomita toimet, jotka eivät yksinkertaisesti toimi? Mitä oikeasti ajattelet, että saavutetaan ottamalla lapsen lelu pois? Kerro omin sanoin. Mä oon huono kasvattaja, ja sorrun tosi paljon kaikenlaiseen uhkailuun ja kiristykseen, enkä ole havainnut niistä vielä mitään pitkän tähtäimen hyötyjä. Joo, yksittäinen tilanne saattaa sillä ratketa, mutta yleisilmapiiri on näitä kasvatuskeinoja käyttäessä jatkuvasti riitaisa. Lapsi nimittäin oppii soveltamaan noita uhkailu- ja kiristyskeinoja myös itse. Sekö on se, mihin pyrimme lapsia kasvattaessa? Että he pyrkivät suhtautumaan esim. omiin sisaruksiinsa tyrannimaisesti? Parhaimmat tulokset saan silloin, kun itse maltan pysyä rauhallisena ja saada jotain tapahtumaan lapsen omass päässä. "Jollakin" tarkoitan tässä muutakin kuin suuttumuksen herättämistä (jota lelun ottaminen pois aiheuttaa).

Jos lapsi on jo valmiiksi vihainen (haukkuu vanhempiaan), tilanteeseen paras ratkaisu on suuttumuksen lisääminen? Niinkö? Vai unhohdetaanko tällaisessa mallissa nyt se, että jos vanhemmat ovat huonoja hallitsemaan tunteitaan (eivät pysty pysymään rauhallisena, kun lapsi riehuu), lapset ovat siinä vielä huonompia, ihan jo kehistystasonsa takia?

Sori vain, mutta tiivistettynä tämä kuulostaa jotakuinkin "lapseni on minua nokkelampi".

Sori vaan, mutta vastauksesi on sen verran huono, että joudut nyt naputtelemaan muutaman rivin enemmän ja kertomaan, mitä oikein tarkoitat. Muuten mun on pakko uskoa, että et todella pysty perustelemaan, miksi lelun pois ottaminen on paras kasvatuskeino, joka ratkaisee ongelmat pitkällä tähtäimellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä tässä ketjussa on aivan järkyttävää, on se, että kovin moni tuomitsee kaikenlaiset kurinpitotoimet, lapsen lelun ottaminen pois, jos hän huutaa vanhempiaan läskiksi, on merkki natsivanhemmuudesta ym., joka vaurioittaa lasta pysyvästi. Sen sijaan moni suorastaan suosittelee lääkitystä, alle kouluikäisen pumppaamista täyteen psyykelääkkeitä, että "oireilu" saataisiin kuriin. Se ei kai sitten vahingoita sitä lasta yhtään vai? 

Aivan järkyttävää tuomita toimet, jotka eivät yksinkertaisesti toimi? Mitä oikeasti ajattelet, että saavutetaan ottamalla lapsen lelu pois? Kerro omin sanoin. Mä oon huono kasvattaja, ja sorrun tosi paljon kaikenlaiseen uhkailuun ja kiristykseen, enkä ole havainnut niistä vielä mitään pitkän tähtäimen hyötyjä. Joo, yksittäinen tilanne saattaa sillä ratketa, mutta yleisilmapiiri on näitä kasvatuskeinoja käyttäessä jatkuvasti riitaisa. Lapsi nimittäin oppii soveltamaan noita uhkailu- ja kiristyskeinoja myös itse. Sekö on se, mihin pyrimme lapsia kasvattaessa? Että he pyrkivät suhtautumaan esim. omiin sisaruksiinsa tyrannimaisesti? Parhaimmat tulokset saan silloin, kun itse maltan pysyä rauhallisena ja saada jotain tapahtumaan lapsen omass päässä. "Jollakin" tarkoitan tässä muutakin kuin suuttumuksen herättämistä (jota lelun ottaminen pois aiheuttaa).

Jos lapsi on jo valmiiksi vihainen (haukkuu vanhempiaan), tilanteeseen paras ratkaisu on suuttumuksen lisääminen? Niinkö? Vai unhohdetaanko tällaisessa mallissa nyt se, että jos vanhemmat ovat huonoja hallitsemaan tunteitaan (eivät pysty pysymään rauhallisena, kun lapsi riehuu), lapset ovat siinä vielä huonompia, ihan jo kehistystasonsa takia?

Missä minä kirjoitin, että lasta uhkaillaan tai hänelle ollaan vihaisia ja lelu viedään raivopäisenä pois? Olen itse tehnyt tätä meillä kotona, olen rauhallisesti todennut lapselle, että en hyväksy tuollaista käytöstä ja tästä lelu menee säilöön. On toiminut vallan erinomaisesti, kyseinen ei-toivottu käytös loppui siltä istumalta. Tein lelun poisoton max 3 kertaa.  

Se, että lapselle asetetaan rajoja ja huonosta käytöksestä rangaistaan, ei tarkoita uhkailua, väkivaltaa, raivoa vanhemman suunnalta. Tässä puhutaan kahdesta aivan eri asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä tässä ketjussa on aivan järkyttävää, on se, että kovin moni tuomitsee kaikenlaiset kurinpitotoimet, lapsen lelun ottaminen pois, jos hän huutaa vanhempiaan läskiksi, on merkki natsivanhemmuudesta ym., joka vaurioittaa lasta pysyvästi. Sen sijaan moni suorastaan suosittelee lääkitystä, alle kouluikäisen pumppaamista täyteen psyykelääkkeitä, että "oireilu" saataisiin kuriin. Se ei kai sitten vahingoita sitä lasta yhtään vai? 

Aivan järkyttävää tuomita toimet, jotka eivät yksinkertaisesti toimi? Mitä oikeasti ajattelet, että saavutetaan ottamalla lapsen lelu pois? Kerro omin sanoin. Mä oon huono kasvattaja, ja sorrun tosi paljon kaikenlaiseen uhkailuun ja kiristykseen, enkä ole havainnut niistä vielä mitään pitkän tähtäimen hyötyjä. Joo, yksittäinen tilanne saattaa sillä ratketa, mutta yleisilmapiiri on näitä kasvatuskeinoja käyttäessä jatkuvasti riitaisa. Lapsi nimittäin oppii soveltamaan noita uhkailu- ja kiristyskeinoja myös itse. Sekö on se, mihin pyrimme lapsia kasvattaessa? Että he pyrkivät suhtautumaan esim. omiin sisaruksiinsa tyrannimaisesti? Parhaimmat tulokset saan silloin, kun itse maltan pysyä rauhallisena ja saada jotain tapahtumaan lapsen omass päässä. "Jollakin" tarkoitan tässä muutakin kuin suuttumuksen herättämistä (jota lelun ottaminen pois aiheuttaa).

Jos lapsi on jo valmiiksi vihainen (haukkuu vanhempiaan), tilanteeseen paras ratkaisu on suuttumuksen lisääminen? Niinkö? Vai unhohdetaanko tällaisessa mallissa nyt se, että jos vanhemmat ovat huonoja hallitsemaan tunteitaan (eivät pysty pysymään rauhallisena, kun lapsi riehuu), lapset ovat siinä vielä huonompia, ihan jo kehistystasonsa takia?

Sori vain, mutta tiivistettynä tämä kuulostaa jotakuinkin "lapseni on minua nokkelampi".

Sori vaan, mutta vastauksesi on sen verran huono, että joudut nyt naputtelemaan muutaman rivin enemmän ja kertomaan, mitä oikein tarkoitat. Muuten mun on pakko uskoa, että et todella pysty perustelemaan, miksi lelun pois ottaminen on paras kasvatuskeino, joka ratkaisee ongelmat pitkällä tähtäimellä.

En ole edellinen, mutta jos lapsesi reagoivat aina vihalla kaikkeen mitä sinä teet, niin ovatko lapset oppineet tämän reagointitavan sinulta? Räjähdätkö sinäkin noin aikuisena ihan kaikesta? 

Lapselle on ihan hyvä opettaa, että jos tekee jotain pahaa niin siitä seuraa usein rangaistus. Tälläisellä yleisemmin ihan vain opetetaan, että mitä hän tekee ei saa tehdä. Antamalla lapsen tehdä mitä haluaa ei ikävä kyllä tule auttamaan lasta pidemmän päälle, haluat sitten kuinka paljon tahansa saada "heidän pään sisällä jotain tapahtumaan". 

Kaikista tärkeintä tosin tottakai olisi tilanteen rauhoitettua selittää lapselle miksi näin on tehty. Jos lapsi huutaa ja raivoaa, jonka jälkeen leu otetaan pois, niin kun lapsi on rauhoittunut olisi hyvä selittää lapselle miksi lelu otettiin pois ja sitten odottaa pyytääkö lapsi anteeksi. Jos lapsi pyytää anteeksi niin silloin lelu voidaan antaa takaisin. Jos lapsi ei pyydä anteeksi niin ei myöskään lelua saa takaisin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä tässä ketjussa on aivan järkyttävää, on se, että kovin moni tuomitsee kaikenlaiset kurinpitotoimet, lapsen lelun ottaminen pois, jos hän huutaa vanhempiaan läskiksi, on merkki natsivanhemmuudesta ym., joka vaurioittaa lasta pysyvästi. Sen sijaan moni suorastaan suosittelee lääkitystä, alle kouluikäisen pumppaamista täyteen psyykelääkkeitä, että "oireilu" saataisiin kuriin. Se ei kai sitten vahingoita sitä lasta yhtään vai? 

Aivan järkyttävää tuomita toimet, jotka eivät yksinkertaisesti toimi? Mitä oikeasti ajattelet, että saavutetaan ottamalla lapsen lelu pois? Kerro omin sanoin. Mä oon huono kasvattaja, ja sorrun tosi paljon kaikenlaiseen uhkailuun ja kiristykseen, enkä ole havainnut niistä vielä mitään pitkän tähtäimen hyötyjä. Joo, yksittäinen tilanne saattaa sillä ratketa, mutta yleisilmapiiri on näitä kasvatuskeinoja käyttäessä jatkuvasti riitaisa. Lapsi nimittäin oppii soveltamaan noita uhkailu- ja kiristyskeinoja myös itse. Sekö on se, mihin pyrimme lapsia kasvattaessa? Että he pyrkivät suhtautumaan esim. omiin sisaruksiinsa tyrannimaisesti? Parhaimmat tulokset saan silloin, kun itse maltan pysyä rauhallisena ja saada jotain tapahtumaan lapsen omass päässä. "Jollakin" tarkoitan tässä muutakin kuin suuttumuksen herättämistä (jota lelun ottaminen pois aiheuttaa).

Jos lapsi on jo valmiiksi vihainen (haukkuu vanhempiaan), tilanteeseen paras ratkaisu on suuttumuksen lisääminen? Niinkö? Vai unhohdetaanko tällaisessa mallissa nyt se, että jos vanhemmat ovat huonoja hallitsemaan tunteitaan (eivät pysty pysymään rauhallisena, kun lapsi riehuu), lapset ovat siinä vielä huonompia, ihan jo kehistystasonsa takia?

Missä minä kirjoitin, että lasta uhkaillaan tai hänelle ollaan vihaisia ja lelu viedään raivopäisenä pois? Olen itse tehnyt tätä meillä kotona, olen rauhallisesti todennut lapselle, että en hyväksy tuollaista käytöstä ja tästä lelu menee säilöön. On toiminut vallan erinomaisesti, kyseinen ei-toivottu käytös loppui siltä istumalta. Tein lelun poisoton max 3 kertaa.  

Se, että lapselle asetetaan rajoja ja huonosta käytöksestä rangaistaan, ei tarkoita uhkailua, väkivaltaa, raivoa vanhemman suunnalta. Tässä puhutaan kahdesta aivan eri asiasta.

No, meillä on toiminut sen verran, että isompi lapsi soveltaa näitä samoja keinoja sitten pikkusisarukseen. Ja siitä tulee aika kova riita sitten.

Meillä on rajan asettamiset ihan muilla tavoilla tuottaneet paljon parempaa tulosta. Lapselle on jäänyt niistä tilanteista, joissa tavara on otettu pois, päällimmäiseksi mieleen se tunne, mikä siitä lelun pois ottamisesta aiheutuu (niin, että hän on tuntee kokevansa vääryyttä), ei se, mitä tilanteessa on "oikeasti" tapahtunut (on tullut joku konflikti, johon hän on syypää). Meillä paljon paremmin on toiminut pois tilanteesta ja juttelu  - se on auttanut häntä näkemään, että on tehnyt väärin ja saanut hänet ihan omatoimisesti pyytämään anteeksi sen sijaan, että huomio keskittyy siihen leluun ja suuttumukseen siitä, että se on otettu pois.

Vierailija kirjoitti:

DSM-IV puheenjohtajan Allan Francesin mukaan kyseinen häiriö on massiivisen ylidiagnosoitu. Hän ei olettanut, että se leviäisi kulovalkean tavoin ja tavallisia lapsia alettaisiin huumata kilteiksi ja kunnollisiksi. Yhdysvalloissa noiden lapsille suunnattujen huumeiden johhosta lasten psykoosisairaudet ja maanis-depressiivisyys ovat lisääntyneet, kun niitä ei aikaisemmin ollut juuri lainkaan. Mahtanee johtua geneettisestä alttiudesta? ADHSssa on kyse pelkästä käytöshäiriöstä, jota on mahdollista hoitaa kasvatuksellisesti, jos on taitoa, halua ja pitkäjänteisyyttä.

Yhdysvalloissa diagnosoidaan, koska lääkeyhtiöt saavat massiiviset voitot ADHD-lääkkeiden myynnistä. Suomessa tilanne on toisin. 

ADHD ei ole käytöshäiriö, ei ainakaan DSM-IV:n perusteella. Käytöshäiriöön on toiset kriteerit ja toinen diagnoosi.  ADHD ei ole syy käyttäytyä huonosti, mutta se altistaa huonolle käyttäytymiselle ja monelle muulle ongelmalle. On hyvä ymmärtää, että ADHD:ssa aivot toimivat eri tavalla.

Normaalia lasta ei pitäisi olla olemassa. Me olemme kaikki erilaisia. Siksi periaatteessa ADHD-diagnoosin ei tulisi olla merkityksellinen, mutta koska yhteiskuntamme on normalisoinut ihmisen kaavan, auttaa diagnoosi itseä ja vanhempia hyväksymään, ettei lapsi kuulu tähän "normaaliuden" sisälle. Asennoituminen lasta kohtaan helpottuu diagnoosin myötä, kun pystyy siirtämään ulkopuolelta tulevat paineet syrjään ja tarkastelemaan lasta sellaisena kuin hän on. On ikävää, että niin lasten kuin aikuistenkin pitäisi olla sellaisia kuin suurin osa ihmisistä haluaa.