Adhd lapsen jatkuva perseily, kaikki pitää tehdä vaikeamman kautta.

Vierailija kirjoitti:

Kasvata rankaisemalla, saat teinin ja aikuisen, joka oppii salaamaan väärät tekonsa.

Kasvata lapsi ajattelemaan keskustelulla, saat teinin ja aikuisen, joka tunnistaa virheensä ja korjaa itse käytöstään.

Tai kasvatat lapsen, joka luulee että voi käyttäytyä huonosti, mutta puhumalla voi korjata vääryyden.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä tässä ketjussa on aivan järkyttävää, on se, että kovin moni tuomitsee kaikenlaiset kurinpitotoimet, lapsen lelun ottaminen pois, jos hän huutaa vanhempiaan läskiksi, on merkki natsivanhemmuudesta ym., joka vaurioittaa lasta pysyvästi. Sen sijaan moni suorastaan suosittelee lääkitystä, alle kouluikäisen pumppaamista täyteen psyykelääkkeitä, että "oireilu" saataisiin kuriin. Se ei kai sitten vahingoita sitä lasta yhtään vai? 

Aivan järkyttävää tuomita toimet, jotka eivät yksinkertaisesti toimi? Mitä oikeasti ajattelet, että saavutetaan ottamalla lapsen lelu pois? Kerro omin sanoin. Mä oon huono kasvattaja, ja sorrun tosi paljon kaikenlaiseen uhkailuun ja kiristykseen, enkä ole havainnut niistä vielä mitään pitkän tähtäimen hyötyjä. Joo, yksittäinen tilanne saattaa sillä ratketa, mutta yleisilmapiiri on näitä kasvatuskeinoja käyttäessä jatkuvasti riitaisa. Lapsi nimittäin oppii soveltamaan noita uhkailu- ja kiristyskeinoja myös itse. Sekö on se, mihin pyrimme lapsia kasvattaessa? Että he pyrkivät suhtautumaan esim. omiin sisaruksiinsa tyrannimaisesti? Parhaimmat tulokset saan silloin, kun itse maltan pysyä rauhallisena ja saada jotain tapahtumaan lapsen omass päässä. "Jollakin" tarkoitan tässä muutakin kuin suuttumuksen herättämistä (jota lelun ottaminen pois aiheuttaa).

Jos lapsi on jo valmiiksi vihainen (haukkuu vanhempiaan), tilanteeseen paras ratkaisu on suuttumuksen lisääminen? Niinkö? Vai unhohdetaanko tällaisessa mallissa nyt se, että jos vanhemmat ovat huonoja hallitsemaan tunteitaan (eivät pysty pysymään rauhallisena, kun lapsi riehuu), lapset ovat siinä vielä huonompia, ihan jo kehistystasonsa takia?

Sori vain, mutta tiivistettynä tämä kuulostaa jotakuinkin "lapseni on minua nokkelampi".

Sori vaan, mutta vastauksesi on sen verran huono, että joudut nyt naputtelemaan muutaman rivin enemmän ja kertomaan, mitä oikein tarkoitat. Muuten mun on pakko uskoa, että et todella pysty perustelemaan, miksi lelun pois ottaminen on paras kasvatuskeino, joka ratkaisee ongelmat pitkällä tähtäimellä.

En ole edellinen, mutta jos lapsesi reagoivat aina vihalla kaikkeen mitä sinä teet, niin ovatko lapset oppineet tämän reagointitavan sinulta? Räjähdätkö sinäkin noin aikuisena ihan kaikesta? 

Lapselle on ihan hyvä opettaa, että jos tekee jotain pahaa niin siitä seuraa usein rangaistus. Tälläisellä yleisemmin ihan vain opetetaan, että mitä hän tekee ei saa tehdä. Antamalla lapsen tehdä mitä haluaa ei ikävä kyllä tule auttamaan lasta pidemmän päälle, haluat sitten kuinka paljon tahansa saada "heidän pään sisällä jotain tapahtumaan". 

Kaikista tärkeintä tosin tottakai olisi tilanteen rauhoitettua selittää lapselle miksi näin on tehty. Jos lapsi huutaa ja raivoaa, jonka jälkeen leu otetaan pois, niin kun lapsi on rauhoittunut olisi hyvä selittää lapselle miksi lelu otettiin pois ja sitten odottaa pyytääkö lapsi anteeksi. Jos lapsi pyytää anteeksi niin silloin lelu voidaan antaa takaisin. Jos lapsi ei pyydä anteeksi niin ei myöskään lelua saa takaisin. 

Jatkuvassa rankaisemisessa on se huono puoli, että lapsi ei itse ala miettimään, mikä on oikein ja mikä väärin ja millaiset arvot hänelle ovat tärkeitä. Lisäksi lapset ovat erilaisia. Oma esikoiseni on hyvin uhmakas, jos häntä rangaistaan ja hänessä hirveä viha ja suuttumus. Juttelu toimii hänelle paljon paremmin ja välit pysyvät hyvinä. Toki meilläkin on tietyt seuraamukset, mutta aina ensin jutellaan ja annetaan lapselle mahdollisuus korjata omaa käytöstä. Joskus lapsi saa itse päättää, mitä kielletyn asian tekemisestä seuraa. Eli jos on pelannut yli peliajan, saatan kysyä, mitäs nyt tehdään, kun tämä ei mennyt niin kuin oli sovittu. 

En usko, että on yhtä oikeaa tapaa kasvattaa lapsi. Monella eri tavalla voi päästä samaan lopputulokseen. Useamman lapsen kanssa olen huomannut myös sen, että mikä toimii yhteen, ei kertakaikkiaan toimi toiseen tai on jopa haitallista lapselle. 

Teetkö tuota itse, siis tarkoitan että istutat lapsia jatkuvasti alas ja vedät tätä puhuttelua heille koska kuvittelet, että muut rankaisevat jatkuvasti lapsiaan ottamalla lelun pois?

Ja mitäpä sinä muuten tiedät siitä, miten lapsi reagoi siihen että häneltä otetaan se lelu pois? Kirjoitat sillä tavalla kuin sinä muka tietäisit miten lapset ajattelevat kun heiltä lelu otetaan pois.

Puhumatta siitä, että kirjoituksiesi mukaan lapsesi ovat nuoria joten et edes vielä tiedä miten kasvatuksesi tulee näkymään silloin kun he ovat teini-ikäisiä. Teini-iässä yleisemmin nähdään miten pahasti ollaan menty ojaan.

Et vissiin lukenut noita viestejä, mutta kirjoitin (ja vissiin pitää sinullekin kirjoittaa taas), että olen yrittänyt luopua tuosta lelun viemisestä kasvatuskeinona, koska se ei ole vähentänyt sisarusten välisiä konflikteja, vaan lisännyt niitä. (En nyt jaksa vastata ihan kaikkeen, mitä sinä viestissäsi kuvittelit.) Konfliktit ovat vähenneet, ja lapset, etenkin isompi lapsi, ovat paljon sopuisampia ja halukkaampia ratkaisemaan tilanteita itse.

Jos saan jostain vedenpitävän todisteen, että lelun pois ottaminen rangaistukseksi on paras tapa kasvattaa tasapainoisia teinejä, lupaan harkita uudelleen. Muussa tapauksessa jatkan tätä, mikä on osoittautunut hyväksi tavaksi saada lapset sopimaan riitansa ja leikkimään sopuisammin.

Etkös sä tuolla aiempana selittänyt, että kiristät ja uhkailet, ja se ei toimi? Ja puhuit vanhemman raivosta yms. Hyvin joo toimii teillä sun periaatteet. Jatka vaan samaan malliin.

Anteeksi, mutta nyt en ymmärrä, mitä selittät. Etkö ymmärrä sitä, että olen pyrkinyt luopumaan, koska olen havainnut, että sen sijaan, että ne saisivat lapset lopettamaan riitelyn, ne aiheuttavat riitaista ilmapiiriä. Olen nyt rangaistusten jakelemisen sijaan pyrkinyt rauhoittamaan lapsia ja keskustelemaan heidän kanssaan riidoista, ja se on auttanut sekä riitojen ratkaisemisessa että ilmapiirin parantumisessa.

Pitääkö vielä selittää, vai ymmärrätkö nyt?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä tässä ketjussa on aivan järkyttävää, on se, että kovin moni tuomitsee kaikenlaiset kurinpitotoimet, lapsen lelun ottaminen pois, jos hän huutaa vanhempiaan läskiksi, on merkki natsivanhemmuudesta ym., joka vaurioittaa lasta pysyvästi. Sen sijaan moni suorastaan suosittelee lääkitystä, alle kouluikäisen pumppaamista täyteen psyykelääkkeitä, että "oireilu" saataisiin kuriin. Se ei kai sitten vahingoita sitä lasta yhtään vai? 

Aivan järkyttävää tuomita toimet, jotka eivät yksinkertaisesti toimi? Mitä oikeasti ajattelet, että saavutetaan ottamalla lapsen lelu pois? Kerro omin sanoin. Mä oon huono kasvattaja, ja sorrun tosi paljon kaikenlaiseen uhkailuun ja kiristykseen, enkä ole havainnut niistä vielä mitään pitkän tähtäimen hyötyjä. Joo, yksittäinen tilanne saattaa sillä ratketa, mutta yleisilmapiiri on näitä kasvatuskeinoja käyttäessä jatkuvasti riitaisa. Lapsi nimittäin oppii soveltamaan noita uhkailu- ja kiristyskeinoja myös itse. Sekö on se, mihin pyrimme lapsia kasvattaessa? Että he pyrkivät suhtautumaan esim. omiin sisaruksiinsa tyrannimaisesti? Parhaimmat tulokset saan silloin, kun itse maltan pysyä rauhallisena ja saada jotain tapahtumaan lapsen omass päässä. "Jollakin" tarkoitan tässä muutakin kuin suuttumuksen herättämistä (jota lelun ottaminen pois aiheuttaa).

Jos lapsi on jo valmiiksi vihainen (haukkuu vanhempiaan), tilanteeseen paras ratkaisu on suuttumuksen lisääminen? Niinkö? Vai unhohdetaanko tällaisessa mallissa nyt se, että jos vanhemmat ovat huonoja hallitsemaan tunteitaan (eivät pysty pysymään rauhallisena, kun lapsi riehuu), lapset ovat siinä vielä huonompia, ihan jo kehistystasonsa takia?

Sori vain, mutta tiivistettynä tämä kuulostaa jotakuinkin "lapseni on minua nokkelampi".

Sori vaan, mutta vastauksesi on sen verran huono, että joudut nyt naputtelemaan muutaman rivin enemmän ja kertomaan, mitä oikein tarkoitat. Muuten mun on pakko uskoa, että et todella pysty perustelemaan, miksi lelun pois ottaminen on paras kasvatuskeino, joka ratkaisee ongelmat pitkällä tähtäimellä.

Sori, en tiennyt, että ketjun aihe on "millä yhdellä kasvatuskeinolla voin mennä autopilotilla koko lapseni lapsuuden ajattelematta itse". Sinun täytyy muistaa, että kun täällä joku suosittelee lelun ottamista pois, kukaan ei tarkoita, että arki rakentuu sitten vain sen lelun ottamisesta pois. Pointti on se, että lasta kohdellaan jotakuinkin johdonmukaisesti sen mukaan, miten lapsi itse käyttäytyy ja toimii. Huonosta käytöksestä sanktioita, hyvästä käytöksestä hyviä asioita. Miksi? Koska tehtäväsi kasvattajana on valmistaa lasta siihen, miten koko muu maailma tulee reagoimaan hänen käytökseensä noin karkeasti sitten kun hän siellä liikkuu, varsinkin aikuisena. Jos opetat lapsen siihen, että hänen käytöksellään ei ole väliä eikä seurauksia, hän tulee olemaan todella pihalla, kun säännöt eivät muun maailman kanssa olekaan sitten samat. Eivät tietenkään ole. Ei hän ole kenellekään muulle se äidin kulta, ja miksi pitäisi olla? Sehän on järjenvastaista. Lapsena hän ehkä voi saada pienuutensa takia anteeksi huonoa käytöstä, mutta kun hän kasvaa aikuisen kokoiseksi, miksi kenenkään random-ihmisen (tai läheisenkään) pitäisi sietää häneltä mitään perseilyä? Miksi? Eivät he näe söpöä pientä äidin kultaa vaan täysi-ikäisen ihmisen, joka on ihan perse.

Lapsesi on nokkelampi kuin sinä, jos luovutat siinä kohtaa, kun hän oppii käyttämään manipulaatiota. Kuulostaa siltä, että pelkäät lapsen suuttumista ja vanhempia kohtaan tulevia haukkuja. Kannattaisiko pelätä? Koska tällöin lapsesi tietää, että hän voi pelottelulla ohjailla sinua.

Mutta suurin ongelma minusta monilla kasvattajilla tuntuu olevan se luulo, että heidän tehtävänsä on saada lapsi ajattelemaan ja tuntemaan tietyllä tavalla. Mind control ei ole mahdollista eikä suotavaa tavoitella. Ainoa, mitä oikeasti voi tehdä, on antaa niitä konkreettisia seuraamuksia ja näyttää lapselle, että hänen käytöksellään on seuraamuksia ja väliä muille ihmisille ja että mikä tahansa pyörittely ei tule onnistumaan toisten ihmisten kanssa.

Mä en tiedä, kelle sä nyt oikein ajattelet vastaavasi, kun kirjoitat, että pelkään lapsen suuttumusta ja haukkuja... missä lukee niin? Enkä myöskään ymmärrä, missä kohdassa olen sanonut, että olen luovuttanut? Lainasitkohan sä nyt väärää kommenttia?

Mä kirjoitin siitä, että kun olen yrittänyt lopettaa rangaistukset ja yrittänyt soveltaa riitatilanteissa enemmän keskustelua, lapsi on suuttumisen, huutamisen ja haukkumisen sijaan halunnut itsekin osallistua tilanteen ratkaisemiseen sen sijaan, että suuttuu lisää pois otetusta lelusta. Kun on sovellettu lelun pois ottoa rangaistuskeinona, alkuperäisen tilanteen ratkaiseminen/sovitteleminen on jäänyt kokonaan, kun on pitänyt sitten keskittyä uuteen harmiin. Mä en nyt ymmärrä, millä tavalla sä näet jossain lapsen manipulointiyrityksiä...

Maailma tosiaan tulee reagoimaan lapsen käytökseen, mutta kun lapsi kasvaa, hänen aivonsa kehittyvät ja hän mm. oppii näkemään asioita muidenkin kuin itsensä kannalta. Ja se on näiden riitatilanteiden ratkaisun tarkoitus. Meillä kävi niin, että lelun pois ottaminen saikin fokuksen kääntymään lapseen itseensä, ei siihen tilanteeseen. Mutta on aika hassua, että sanot lapsen saavan pienuutensa takia anteeksi käytöstä, mutta aikuisena ei enää saa, aivan niin kuin aivot eivät siinä lapsuuden ja aikuisuuden välillä kehittyisi ollenkaan.

Jotenkin tuli sellainen olo, että kirjoitat nyt kyllä jostain haavemaailmasta. Riippuu tottakai minkäikäisistä lapsista on kyse, mutta että lapsi haluaa itse ratkaista asian, varsinkin kouluikäinen tilanteessa jossa hän on suuttunut tai muuten käyttäytynyt huonosti niin.. hohhoijaa. Lähti luotettavuus sinun tekstistäsi. Jos mietit miksi, niin käyppä lukemassa tuon ikäisten aivojen kehityksesta ja siitä miten lapset voivat ja eivät voi siinä iässä käyttäytyä ja miksi. 

Ai ihanko oikeasti ajattelet, että lapset eivät voi itse toimia sovittelijana? Miksi eivät voi? En mä sano, että jokainen kerta, mutta nyt niitä tilanteita on paljon enemmän. Siis esimerkiksi sellaisia, että nuorempi lapsi vetää raivarit jostain leluhommasta, niin vanhempi lapsi ehdottaa tapaa ratkaista asia. Lapset ovat 7 ja 4.

Tuostahn mä juuri puhuin monta kertaa: jos lapsi on suuttunut ja käyttäytyy huonosti, niin lisäsuuttumuksen aiheuttaminen ei ole ainakaan meillä ollut se paras tapa ratkaista tilannetta, vaan rauhoittuminen ja sen jälkeen tilanteen miettiminen.

Sanon sen uudelleen - kannattaa käydä lukemassa niin sitten tiedät.

Ei valehteleminen oe muuten hyvä saadaksesi jotenkin oman väittämäsi paremmaksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kasvata rankaisemalla, saat teinin ja aikuisen, joka oppii salaamaan väärät tekonsa.

Kasvata lapsi ajattelemaan keskustelulla, saat teinin ja aikuisen, joka tunnistaa virheensä ja korjaa itse käytöstään.

Tai kasvatat lapsen, joka luulee että voi käyttäytyä huonosti, mutta puhumalla voi korjata vääryyden.

Millä tavalla susta lapsia saadaan ajattelemaan, mikä on oikein ja mikä väärin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä tässä ketjussa on aivan järkyttävää, on se, että kovin moni tuomitsee kaikenlaiset kurinpitotoimet, lapsen lelun ottaminen pois, jos hän huutaa vanhempiaan läskiksi, on merkki natsivanhemmuudesta ym., joka vaurioittaa lasta pysyvästi. Sen sijaan moni suorastaan suosittelee lääkitystä, alle kouluikäisen pumppaamista täyteen psyykelääkkeitä, että "oireilu" saataisiin kuriin. Se ei kai sitten vahingoita sitä lasta yhtään vai? 

Aivan järkyttävää tuomita toimet, jotka eivät yksinkertaisesti toimi? Mitä oikeasti ajattelet, että saavutetaan ottamalla lapsen lelu pois? Kerro omin sanoin. Mä oon huono kasvattaja, ja sorrun tosi paljon kaikenlaiseen uhkailuun ja kiristykseen, enkä ole havainnut niistä vielä mitään pitkän tähtäimen hyötyjä. Joo, yksittäinen tilanne saattaa sillä ratketa, mutta yleisilmapiiri on näitä kasvatuskeinoja käyttäessä jatkuvasti riitaisa. Lapsi nimittäin oppii soveltamaan noita uhkailu- ja kiristyskeinoja myös itse. Sekö on se, mihin pyrimme lapsia kasvattaessa? Että he pyrkivät suhtautumaan esim. omiin sisaruksiinsa tyrannimaisesti? Parhaimmat tulokset saan silloin, kun itse maltan pysyä rauhallisena ja saada jotain tapahtumaan lapsen omass päässä. "Jollakin" tarkoitan tässä muutakin kuin suuttumuksen herättämistä (jota lelun ottaminen pois aiheuttaa).

Jos lapsi on jo valmiiksi vihainen (haukkuu vanhempiaan), tilanteeseen paras ratkaisu on suuttumuksen lisääminen? Niinkö? Vai unhohdetaanko tällaisessa mallissa nyt se, että jos vanhemmat ovat huonoja hallitsemaan tunteitaan (eivät pysty pysymään rauhallisena, kun lapsi riehuu), lapset ovat siinä vielä huonompia, ihan jo kehistystasonsa takia?

Sori vain, mutta tiivistettynä tämä kuulostaa jotakuinkin "lapseni on minua nokkelampi".

Sori vaan, mutta vastauksesi on sen verran huono, että joudut nyt naputtelemaan muutaman rivin enemmän ja kertomaan, mitä oikein tarkoitat. Muuten mun on pakko uskoa, että et todella pysty perustelemaan, miksi lelun pois ottaminen on paras kasvatuskeino, joka ratkaisee ongelmat pitkällä tähtäimellä.

Sori, en tiennyt, että ketjun aihe on "millä yhdellä kasvatuskeinolla voin mennä autopilotilla koko lapseni lapsuuden ajattelematta itse". Sinun täytyy muistaa, että kun täällä joku suosittelee lelun ottamista pois, kukaan ei tarkoita, että arki rakentuu sitten vain sen lelun ottamisesta pois. Pointti on se, että lasta kohdellaan jotakuinkin johdonmukaisesti sen mukaan, miten lapsi itse käyttäytyy ja toimii. Huonosta käytöksestä sanktioita, hyvästä käytöksestä hyviä asioita. Miksi? Koska tehtäväsi kasvattajana on valmistaa lasta siihen, miten koko muu maailma tulee reagoimaan hänen käytökseensä noin karkeasti sitten kun hän siellä liikkuu, varsinkin aikuisena. Jos opetat lapsen siihen, että hänen käytöksellään ei ole väliä eikä seurauksia, hän tulee olemaan todella pihalla, kun säännöt eivät muun maailman kanssa olekaan sitten samat. Eivät tietenkään ole. Ei hän ole kenellekään muulle se äidin kulta, ja miksi pitäisi olla? Sehän on järjenvastaista. Lapsena hän ehkä voi saada pienuutensa takia anteeksi huonoa käytöstä, mutta kun hän kasvaa aikuisen kokoiseksi, miksi kenenkään random-ihmisen (tai läheisenkään) pitäisi sietää häneltä mitään perseilyä? Miksi? Eivät he näe söpöä pientä äidin kultaa vaan täysi-ikäisen ihmisen, joka on ihan perse.

Lapsesi on nokkelampi kuin sinä, jos luovutat siinä kohtaa, kun hän oppii käyttämään manipulaatiota. Kuulostaa siltä, että pelkäät lapsen suuttumista ja vanhempia kohtaan tulevia haukkuja. Kannattaisiko pelätä? Koska tällöin lapsesi tietää, että hän voi pelottelulla ohjailla sinua.

Mutta suurin ongelma minusta monilla kasvattajilla tuntuu olevan se luulo, että heidän tehtävänsä on saada lapsi ajattelemaan ja tuntemaan tietyllä tavalla. Mind control ei ole mahdollista eikä suotavaa tavoitella. Ainoa, mitä oikeasti voi tehdä, on antaa niitä konkreettisia seuraamuksia ja näyttää lapselle, että hänen käytöksellään on seuraamuksia ja väliä muille ihmisille ja että mikä tahansa pyörittely ei tule onnistumaan toisten ihmisten kanssa.

Mä en tiedä, kelle sä nyt oikein ajattelet vastaavasi, kun kirjoitat, että pelkään lapsen suuttumusta ja haukkuja... missä lukee niin? Enkä myöskään ymmärrä, missä kohdassa olen sanonut, että olen luovuttanut? Lainasitkohan sä nyt väärää kommenttia?

Mä kirjoitin siitä, että kun olen yrittänyt lopettaa rangaistukset ja yrittänyt soveltaa riitatilanteissa enemmän keskustelua, lapsi on suuttumisen, huutamisen ja haukkumisen sijaan halunnut itsekin osallistua tilanteen ratkaisemiseen sen sijaan, että suuttuu lisää pois otetusta lelusta. Kun on sovellettu lelun pois ottoa rangaistuskeinona, alkuperäisen tilanteen ratkaiseminen/sovitteleminen on jäänyt kokonaan, kun on pitänyt sitten keskittyä uuteen harmiin. Mä en nyt ymmärrä, millä tavalla sä näet jossain lapsen manipulointiyrityksiä...

Maailma tosiaan tulee reagoimaan lapsen käytökseen, mutta kun lapsi kasvaa, hänen aivonsa kehittyvät ja hän mm. oppii näkemään asioita muidenkin kuin itsensä kannalta. Ja se on näiden riitatilanteiden ratkaisun tarkoitus. Meillä kävi niin, että lelun pois ottaminen saikin fokuksen kääntymään lapseen itseensä, ei siihen tilanteeseen. Mutta on aika hassua, että sanot lapsen saavan pienuutensa takia anteeksi käytöstä, mutta aikuisena ei enää saa, aivan niin kuin aivot eivät siinä lapsuuden ja aikuisuuden välillä kehittyisi ollenkaan.

Jotenkin tuli sellainen olo, että kirjoitat nyt kyllä jostain haavemaailmasta. Riippuu tottakai minkäikäisistä lapsista on kyse, mutta että lapsi haluaa itse ratkaista asian, varsinkin kouluikäinen tilanteessa jossa hän on suuttunut tai muuten käyttäytynyt huonosti niin.. hohhoijaa. Lähti luotettavuus sinun tekstistäsi. Jos mietit miksi, niin käyppä lukemassa tuon ikäisten aivojen kehityksesta ja siitä miten lapset voivat ja eivät voi siinä iässä käyttäytyä ja miksi. 

Ai ihanko oikeasti ajattelet, että lapset eivät voi itse toimia sovittelijana? Miksi eivät voi? En mä sano, että jokainen kerta, mutta nyt niitä tilanteita on paljon enemmän. Siis esimerkiksi sellaisia, että nuorempi lapsi vetää raivarit jostain leluhommasta, niin vanhempi lapsi ehdottaa tapaa ratkaista asia. Lapset ovat 7 ja 4.

Tuostahn mä juuri puhuin monta kertaa: jos lapsi on suuttunut ja käyttäytyy huonosti, niin lisäsuuttumuksen aiheuttaminen ei ole ainakaan meillä ollut se paras tapa ratkaista tilannetta, vaan rauhoittuminen ja sen jälkeen tilanteen miettiminen.

Kyllähän hyvä ratkaisu varmaan riippuu hieman yksilöllisesti lapsesta. Tiedän vain yhden tuttavaperheen, jossa tuosta rauhoittumisesta on tehty niin mekaanisen itsetarkoituksellista, että en usko sen enää ajavan tarkoitustaan. Kyseinen tilanne saattaa seisahtua siltä erää, mutta seuraava raivari tulee olemaan vielä isompi ja kestää vielä kauemmin. Että siksi suosittelisin pitämään paletin monipuolisena eikä vain ratsastamaan samalla kikalla joka kerta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä tässä ketjussa on aivan järkyttävää, on se, että kovin moni tuomitsee kaikenlaiset kurinpitotoimet, lapsen lelun ottaminen pois, jos hän huutaa vanhempiaan läskiksi, on merkki natsivanhemmuudesta ym., joka vaurioittaa lasta pysyvästi. Sen sijaan moni suorastaan suosittelee lääkitystä, alle kouluikäisen pumppaamista täyteen psyykelääkkeitä, että "oireilu" saataisiin kuriin. Se ei kai sitten vahingoita sitä lasta yhtään vai? 

Aivan järkyttävää tuomita toimet, jotka eivät yksinkertaisesti toimi? Mitä oikeasti ajattelet, että saavutetaan ottamalla lapsen lelu pois? Kerro omin sanoin. Mä oon huono kasvattaja, ja sorrun tosi paljon kaikenlaiseen uhkailuun ja kiristykseen, enkä ole havainnut niistä vielä mitään pitkän tähtäimen hyötyjä. Joo, yksittäinen tilanne saattaa sillä ratketa, mutta yleisilmapiiri on näitä kasvatuskeinoja käyttäessä jatkuvasti riitaisa. Lapsi nimittäin oppii soveltamaan noita uhkailu- ja kiristyskeinoja myös itse. Sekö on se, mihin pyrimme lapsia kasvattaessa? Että he pyrkivät suhtautumaan esim. omiin sisaruksiinsa tyrannimaisesti? Parhaimmat tulokset saan silloin, kun itse maltan pysyä rauhallisena ja saada jotain tapahtumaan lapsen omass päässä. "Jollakin" tarkoitan tässä muutakin kuin suuttumuksen herättämistä (jota lelun ottaminen pois aiheuttaa).

Jos lapsi on jo valmiiksi vihainen (haukkuu vanhempiaan), tilanteeseen paras ratkaisu on suuttumuksen lisääminen? Niinkö? Vai unhohdetaanko tällaisessa mallissa nyt se, että jos vanhemmat ovat huonoja hallitsemaan tunteitaan (eivät pysty pysymään rauhallisena, kun lapsi riehuu), lapset ovat siinä vielä huonompia, ihan jo kehistystasonsa takia?

Sori vain, mutta tiivistettynä tämä kuulostaa jotakuinkin "lapseni on minua nokkelampi".

Sori vaan, mutta vastauksesi on sen verran huono, että joudut nyt naputtelemaan muutaman rivin enemmän ja kertomaan, mitä oikein tarkoitat. Muuten mun on pakko uskoa, että et todella pysty perustelemaan, miksi lelun pois ottaminen on paras kasvatuskeino, joka ratkaisee ongelmat pitkällä tähtäimellä.

Sori, en tiennyt, että ketjun aihe on "millä yhdellä kasvatuskeinolla voin mennä autopilotilla koko lapseni lapsuuden ajattelematta itse". Sinun täytyy muistaa, että kun täällä joku suosittelee lelun ottamista pois, kukaan ei tarkoita, että arki rakentuu sitten vain sen lelun ottamisesta pois. Pointti on se, että lasta kohdellaan jotakuinkin johdonmukaisesti sen mukaan, miten lapsi itse käyttäytyy ja toimii. Huonosta käytöksestä sanktioita, hyvästä käytöksestä hyviä asioita. Miksi? Koska tehtäväsi kasvattajana on valmistaa lasta siihen, miten koko muu maailma tulee reagoimaan hänen käytökseensä noin karkeasti sitten kun hän siellä liikkuu, varsinkin aikuisena. Jos opetat lapsen siihen, että hänen käytöksellään ei ole väliä eikä seurauksia, hän tulee olemaan todella pihalla, kun säännöt eivät muun maailman kanssa olekaan sitten samat. Eivät tietenkään ole. Ei hän ole kenellekään muulle se äidin kulta, ja miksi pitäisi olla? Sehän on järjenvastaista. Lapsena hän ehkä voi saada pienuutensa takia anteeksi huonoa käytöstä, mutta kun hän kasvaa aikuisen kokoiseksi, miksi kenenkään random-ihmisen (tai läheisenkään) pitäisi sietää häneltä mitään perseilyä? Miksi? Eivät he näe söpöä pientä äidin kultaa vaan täysi-ikäisen ihmisen, joka on ihan perse.

Lapsesi on nokkelampi kuin sinä, jos luovutat siinä kohtaa, kun hän oppii käyttämään manipulaatiota. Kuulostaa siltä, että pelkäät lapsen suuttumista ja vanhempia kohtaan tulevia haukkuja. Kannattaisiko pelätä? Koska tällöin lapsesi tietää, että hän voi pelottelulla ohjailla sinua.

Mutta suurin ongelma minusta monilla kasvattajilla tuntuu olevan se luulo, että heidän tehtävänsä on saada lapsi ajattelemaan ja tuntemaan tietyllä tavalla. Mind control ei ole mahdollista eikä suotavaa tavoitella. Ainoa, mitä oikeasti voi tehdä, on antaa niitä konkreettisia seuraamuksia ja näyttää lapselle, että hänen käytöksellään on seuraamuksia ja väliä muille ihmisille ja että mikä tahansa pyörittely ei tule onnistumaan toisten ihmisten kanssa.

Mä en tiedä, kelle sä nyt oikein ajattelet vastaavasi, kun kirjoitat, että pelkään lapsen suuttumusta ja haukkuja... missä lukee niin? Enkä myöskään ymmärrä, missä kohdassa olen sanonut, että olen luovuttanut? Lainasitkohan sä nyt väärää kommenttia?

Mä kirjoitin siitä, että kun olen yrittänyt lopettaa rangaistukset ja yrittänyt soveltaa riitatilanteissa enemmän keskustelua, lapsi on suuttumisen, huutamisen ja haukkumisen sijaan halunnut itsekin osallistua tilanteen ratkaisemiseen sen sijaan, että suuttuu lisää pois otetusta lelusta. Kun on sovellettu lelun pois ottoa rangaistuskeinona, alkuperäisen tilanteen ratkaiseminen/sovitteleminen on jäänyt kokonaan, kun on pitänyt sitten keskittyä uuteen harmiin. Mä en nyt ymmärrä, millä tavalla sä näet jossain lapsen manipulointiyrityksiä...

Maailma tosiaan tulee reagoimaan lapsen käytökseen, mutta kun lapsi kasvaa, hänen aivonsa kehittyvät ja hän mm. oppii näkemään asioita muidenkin kuin itsensä kannalta. Ja se on näiden riitatilanteiden ratkaisun tarkoitus. Meillä kävi niin, että lelun pois ottaminen saikin fokuksen kääntymään lapseen itseensä, ei siihen tilanteeseen. Mutta on aika hassua, että sanot lapsen saavan pienuutensa takia anteeksi käytöstä, mutta aikuisena ei enää saa, aivan niin kuin aivot eivät siinä lapsuuden ja aikuisuuden välillä kehittyisi ollenkaan.

Jotenkin tuli sellainen olo, että kirjoitat nyt kyllä jostain haavemaailmasta. Riippuu tottakai minkäikäisistä lapsista on kyse, mutta että lapsi haluaa itse ratkaista asian, varsinkin kouluikäinen tilanteessa jossa hän on suuttunut tai muuten käyttäytynyt huonosti niin.. hohhoijaa. Lähti luotettavuus sinun tekstistäsi. Jos mietit miksi, niin käyppä lukemassa tuon ikäisten aivojen kehityksesta ja siitä miten lapset voivat ja eivät voi siinä iässä käyttäytyä ja miksi. 

Ai ihanko oikeasti ajattelet, että lapset eivät voi itse toimia sovittelijana? Miksi eivät voi? En mä sano, että jokainen kerta, mutta nyt niitä tilanteita on paljon enemmän. Siis esimerkiksi sellaisia, että nuorempi lapsi vetää raivarit jostain leluhommasta, niin vanhempi lapsi ehdottaa tapaa ratkaista asia. Lapset ovat 7 ja 4.

Tuostahn mä juuri puhuin monta kertaa: jos lapsi on suuttunut ja käyttäytyy huonosti, niin lisäsuuttumuksen aiheuttaminen ei ole ainakaan meillä ollut se paras tapa ratkaista tilannetta, vaan rauhoittuminen ja sen jälkeen tilanteen miettiminen.

Sanon sen uudelleen - kannattaa käydä lukemassa niin sitten tiedät.

Ei valehteleminen oe muuten hyvä saadaksesi jotenkin oman väittämäsi paremmaksi. 

Anteeksi nyt, mutta tuo ei ole hyvä vastaus. Kirjoita itse ihan suoraan, mitä tarkoitat, äläkä piiloudu sen taakse, että jossain on joskus kirjoitettu jotain, mitä et voi tässä nyt kertoa.

Mikä valehteleminen? Etkö ihan oikeasti ole koskaan törmännyt siihen, että lapset osaavat ihan itsekin sovitella? Ei se tarkoita sitä, että lapsi aina sovittelisi, mutta on aika outoa väittää, ettei kouluikäien muka pystyisi sovittelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä tässä ketjussa on aivan järkyttävää, on se, että kovin moni tuomitsee kaikenlaiset kurinpitotoimet, lapsen lelun ottaminen pois, jos hän huutaa vanhempiaan läskiksi, on merkki natsivanhemmuudesta ym., joka vaurioittaa lasta pysyvästi. Sen sijaan moni suorastaan suosittelee lääkitystä, alle kouluikäisen pumppaamista täyteen psyykelääkkeitä, että "oireilu" saataisiin kuriin. Se ei kai sitten vahingoita sitä lasta yhtään vai? 

Aivan järkyttävää tuomita toimet, jotka eivät yksinkertaisesti toimi? Mitä oikeasti ajattelet, että saavutetaan ottamalla lapsen lelu pois? Kerro omin sanoin. Mä oon huono kasvattaja, ja sorrun tosi paljon kaikenlaiseen uhkailuun ja kiristykseen, enkä ole havainnut niistä vielä mitään pitkän tähtäimen hyötyjä. Joo, yksittäinen tilanne saattaa sillä ratketa, mutta yleisilmapiiri on näitä kasvatuskeinoja käyttäessä jatkuvasti riitaisa. Lapsi nimittäin oppii soveltamaan noita uhkailu- ja kiristyskeinoja myös itse. Sekö on se, mihin pyrimme lapsia kasvattaessa? Että he pyrkivät suhtautumaan esim. omiin sisaruksiinsa tyrannimaisesti? Parhaimmat tulokset saan silloin, kun itse maltan pysyä rauhallisena ja saada jotain tapahtumaan lapsen omass päässä. "Jollakin" tarkoitan tässä muutakin kuin suuttumuksen herättämistä (jota lelun ottaminen pois aiheuttaa).

Jos lapsi on jo valmiiksi vihainen (haukkuu vanhempiaan), tilanteeseen paras ratkaisu on suuttumuksen lisääminen? Niinkö? Vai unhohdetaanko tällaisessa mallissa nyt se, että jos vanhemmat ovat huonoja hallitsemaan tunteitaan (eivät pysty pysymään rauhallisena, kun lapsi riehuu), lapset ovat siinä vielä huonompia, ihan jo kehistystasonsa takia?

Sori vain, mutta tiivistettynä tämä kuulostaa jotakuinkin "lapseni on minua nokkelampi".

Sori vaan, mutta vastauksesi on sen verran huono, että joudut nyt naputtelemaan muutaman rivin enemmän ja kertomaan, mitä oikein tarkoitat. Muuten mun on pakko uskoa, että et todella pysty perustelemaan, miksi lelun pois ottaminen on paras kasvatuskeino, joka ratkaisee ongelmat pitkällä tähtäimellä.

Sori, en tiennyt, että ketjun aihe on "millä yhdellä kasvatuskeinolla voin mennä autopilotilla koko lapseni lapsuuden ajattelematta itse". Sinun täytyy muistaa, että kun täällä joku suosittelee lelun ottamista pois, kukaan ei tarkoita, että arki rakentuu sitten vain sen lelun ottamisesta pois. Pointti on se, että lasta kohdellaan jotakuinkin johdonmukaisesti sen mukaan, miten lapsi itse käyttäytyy ja toimii. Huonosta käytöksestä sanktioita, hyvästä käytöksestä hyviä asioita. Miksi? Koska tehtäväsi kasvattajana on valmistaa lasta siihen, miten koko muu maailma tulee reagoimaan hänen käytökseensä noin karkeasti sitten kun hän siellä liikkuu, varsinkin aikuisena. Jos opetat lapsen siihen, että hänen käytöksellään ei ole väliä eikä seurauksia, hän tulee olemaan todella pihalla, kun säännöt eivät muun maailman kanssa olekaan sitten samat. Eivät tietenkään ole. Ei hän ole kenellekään muulle se äidin kulta, ja miksi pitäisi olla? Sehän on järjenvastaista. Lapsena hän ehkä voi saada pienuutensa takia anteeksi huonoa käytöstä, mutta kun hän kasvaa aikuisen kokoiseksi, miksi kenenkään random-ihmisen (tai läheisenkään) pitäisi sietää häneltä mitään perseilyä? Miksi? Eivät he näe söpöä pientä äidin kultaa vaan täysi-ikäisen ihmisen, joka on ihan perse.

Lapsesi on nokkelampi kuin sinä, jos luovutat siinä kohtaa, kun hän oppii käyttämään manipulaatiota. Kuulostaa siltä, että pelkäät lapsen suuttumista ja vanhempia kohtaan tulevia haukkuja. Kannattaisiko pelätä? Koska tällöin lapsesi tietää, että hän voi pelottelulla ohjailla sinua.

Mutta suurin ongelma minusta monilla kasvattajilla tuntuu olevan se luulo, että heidän tehtävänsä on saada lapsi ajattelemaan ja tuntemaan tietyllä tavalla. Mind control ei ole mahdollista eikä suotavaa tavoitella. Ainoa, mitä oikeasti voi tehdä, on antaa niitä konkreettisia seuraamuksia ja näyttää lapselle, että hänen käytöksellään on seuraamuksia ja väliä muille ihmisille ja että mikä tahansa pyörittely ei tule onnistumaan toisten ihmisten kanssa.

Mä en tiedä, kelle sä nyt oikein ajattelet vastaavasi, kun kirjoitat, että pelkään lapsen suuttumusta ja haukkuja... missä lukee niin? Enkä myöskään ymmärrä, missä kohdassa olen sanonut, että olen luovuttanut? Lainasitkohan sä nyt väärää kommenttia?

Mä kirjoitin siitä, että kun olen yrittänyt lopettaa rangaistukset ja yrittänyt soveltaa riitatilanteissa enemmän keskustelua, lapsi on suuttumisen, huutamisen ja haukkumisen sijaan halunnut itsekin osallistua tilanteen ratkaisemiseen sen sijaan, että suuttuu lisää pois otetusta lelusta. Kun on sovellettu lelun pois ottoa rangaistuskeinona, alkuperäisen tilanteen ratkaiseminen/sovitteleminen on jäänyt kokonaan, kun on pitänyt sitten keskittyä uuteen harmiin. Mä en nyt ymmärrä, millä tavalla sä näet jossain lapsen manipulointiyrityksiä...

Maailma tosiaan tulee reagoimaan lapsen käytökseen, mutta kun lapsi kasvaa, hänen aivonsa kehittyvät ja hän mm. oppii näkemään asioita muidenkin kuin itsensä kannalta. Ja se on näiden riitatilanteiden ratkaisun tarkoitus. Meillä kävi niin, että lelun pois ottaminen saikin fokuksen kääntymään lapseen itseensä, ei siihen tilanteeseen. Mutta on aika hassua, että sanot lapsen saavan pienuutensa takia anteeksi käytöstä, mutta aikuisena ei enää saa, aivan niin kuin aivot eivät siinä lapsuuden ja aikuisuuden välillä kehittyisi ollenkaan.

Jotenkin tuli sellainen olo, että kirjoitat nyt kyllä jostain haavemaailmasta. Riippuu tottakai minkäikäisistä lapsista on kyse, mutta että lapsi haluaa itse ratkaista asian, varsinkin kouluikäinen tilanteessa jossa hän on suuttunut tai muuten käyttäytynyt huonosti niin.. hohhoijaa. Lähti luotettavuus sinun tekstistäsi. Jos mietit miksi, niin käyppä lukemassa tuon ikäisten aivojen kehityksesta ja siitä miten lapset voivat ja eivät voi siinä iässä käyttäytyä ja miksi. 

Ai ihanko oikeasti ajattelet, että lapset eivät voi itse toimia sovittelijana? Miksi eivät voi? En mä sano, että jokainen kerta, mutta nyt niitä tilanteita on paljon enemmän. Siis esimerkiksi sellaisia, että nuorempi lapsi vetää raivarit jostain leluhommasta, niin vanhempi lapsi ehdottaa tapaa ratkaista asia. Lapset ovat 7 ja 4.

Tuostahn mä juuri puhuin monta kertaa: jos lapsi on suuttunut ja käyttäytyy huonosti, niin lisäsuuttumuksen aiheuttaminen ei ole ainakaan meillä ollut se paras tapa ratkaista tilannetta, vaan rauhoittuminen ja sen jälkeen tilanteen miettiminen.

Kyllähän hyvä ratkaisu varmaan riippuu hieman yksilöllisesti lapsesta. Tiedän vain yhden tuttavaperheen, jossa tuosta rauhoittumisesta on tehty niin mekaanisen itsetarkoituksellista, että en usko sen enää ajavan tarkoitustaan. Kyseinen tilanne saattaa seisahtua siltä erää, mutta seuraava raivari tulee olemaan vielä isompi ja kestää vielä kauemmin. Että siksi suosittelisin pitämään paletin monipuolisena eikä vain ratsastamaan samalla kikalla joka kerta.

Jos lapsella on ylipäätään tapana saada raivareita, en oikein usko, että rangaistukset ovat omiaan niitä poistamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä tässä ketjussa on aivan järkyttävää, on se, että kovin moni tuomitsee kaikenlaiset kurinpitotoimet, lapsen lelun ottaminen pois, jos hän huutaa vanhempiaan läskiksi, on merkki natsivanhemmuudesta ym., joka vaurioittaa lasta pysyvästi. Sen sijaan moni suorastaan suosittelee lääkitystä, alle kouluikäisen pumppaamista täyteen psyykelääkkeitä, että "oireilu" saataisiin kuriin. Se ei kai sitten vahingoita sitä lasta yhtään vai? 

Aivan järkyttävää tuomita toimet, jotka eivät yksinkertaisesti toimi? Mitä oikeasti ajattelet, että saavutetaan ottamalla lapsen lelu pois? Kerro omin sanoin. Mä oon huono kasvattaja, ja sorrun tosi paljon kaikenlaiseen uhkailuun ja kiristykseen, enkä ole havainnut niistä vielä mitään pitkän tähtäimen hyötyjä. Joo, yksittäinen tilanne saattaa sillä ratketa, mutta yleisilmapiiri on näitä kasvatuskeinoja käyttäessä jatkuvasti riitaisa. Lapsi nimittäin oppii soveltamaan noita uhkailu- ja kiristyskeinoja myös itse. Sekö on se, mihin pyrimme lapsia kasvattaessa? Että he pyrkivät suhtautumaan esim. omiin sisaruksiinsa tyrannimaisesti? Parhaimmat tulokset saan silloin, kun itse maltan pysyä rauhallisena ja saada jotain tapahtumaan lapsen omass päässä. "Jollakin" tarkoitan tässä muutakin kuin suuttumuksen herättämistä (jota lelun ottaminen pois aiheuttaa).

Jos lapsi on jo valmiiksi vihainen (haukkuu vanhempiaan), tilanteeseen paras ratkaisu on suuttumuksen lisääminen? Niinkö? Vai unhohdetaanko tällaisessa mallissa nyt se, että jos vanhemmat ovat huonoja hallitsemaan tunteitaan (eivät pysty pysymään rauhallisena, kun lapsi riehuu), lapset ovat siinä vielä huonompia, ihan jo kehistystasonsa takia?

Sori vain, mutta tiivistettynä tämä kuulostaa jotakuinkin "lapseni on minua nokkelampi".

Sori vaan, mutta vastauksesi on sen verran huono, että joudut nyt naputtelemaan muutaman rivin enemmän ja kertomaan, mitä oikein tarkoitat. Muuten mun on pakko uskoa, että et todella pysty perustelemaan, miksi lelun pois ottaminen on paras kasvatuskeino, joka ratkaisee ongelmat pitkällä tähtäimellä.

Sori, en tiennyt, että ketjun aihe on "millä yhdellä kasvatuskeinolla voin mennä autopilotilla koko lapseni lapsuuden ajattelematta itse". Sinun täytyy muistaa, että kun täällä joku suosittelee lelun ottamista pois, kukaan ei tarkoita, että arki rakentuu sitten vain sen lelun ottamisesta pois. Pointti on se, että lasta kohdellaan jotakuinkin johdonmukaisesti sen mukaan, miten lapsi itse käyttäytyy ja toimii. Huonosta käytöksestä sanktioita, hyvästä käytöksestä hyviä asioita. Miksi? Koska tehtäväsi kasvattajana on valmistaa lasta siihen, miten koko muu maailma tulee reagoimaan hänen käytökseensä noin karkeasti sitten kun hän siellä liikkuu, varsinkin aikuisena. Jos opetat lapsen siihen, että hänen käytöksellään ei ole väliä eikä seurauksia, hän tulee olemaan todella pihalla, kun säännöt eivät muun maailman kanssa olekaan sitten samat. Eivät tietenkään ole. Ei hän ole kenellekään muulle se äidin kulta, ja miksi pitäisi olla? Sehän on järjenvastaista. Lapsena hän ehkä voi saada pienuutensa takia anteeksi huonoa käytöstä, mutta kun hän kasvaa aikuisen kokoiseksi, miksi kenenkään random-ihmisen (tai läheisenkään) pitäisi sietää häneltä mitään perseilyä? Miksi? Eivät he näe söpöä pientä äidin kultaa vaan täysi-ikäisen ihmisen, joka on ihan perse.

Lapsesi on nokkelampi kuin sinä, jos luovutat siinä kohtaa, kun hän oppii käyttämään manipulaatiota. Kuulostaa siltä, että pelkäät lapsen suuttumista ja vanhempia kohtaan tulevia haukkuja. Kannattaisiko pelätä? Koska tällöin lapsesi tietää, että hän voi pelottelulla ohjailla sinua.

Mutta suurin ongelma minusta monilla kasvattajilla tuntuu olevan se luulo, että heidän tehtävänsä on saada lapsi ajattelemaan ja tuntemaan tietyllä tavalla. Mind control ei ole mahdollista eikä suotavaa tavoitella. Ainoa, mitä oikeasti voi tehdä, on antaa niitä konkreettisia seuraamuksia ja näyttää lapselle, että hänen käytöksellään on seuraamuksia ja väliä muille ihmisille ja että mikä tahansa pyörittely ei tule onnistumaan toisten ihmisten kanssa.

Mä en tiedä, kelle sä nyt oikein ajattelet vastaavasi, kun kirjoitat, että pelkään lapsen suuttumusta ja haukkuja... missä lukee niin? Enkä myöskään ymmärrä, missä kohdassa olen sanonut, että olen luovuttanut? Lainasitkohan sä nyt väärää kommenttia?

Mä kirjoitin siitä, että kun olen yrittänyt lopettaa rangaistukset ja yrittänyt soveltaa riitatilanteissa enemmän keskustelua, lapsi on suuttumisen, huutamisen ja haukkumisen sijaan halunnut itsekin osallistua tilanteen ratkaisemiseen sen sijaan, että suuttuu lisää pois otetusta lelusta. Kun on sovellettu lelun pois ottoa rangaistuskeinona, alkuperäisen tilanteen ratkaiseminen/sovitteleminen on jäänyt kokonaan, kun on pitänyt sitten keskittyä uuteen harmiin. Mä en nyt ymmärrä, millä tavalla sä näet jossain lapsen manipulointiyrityksiä...

Maailma tosiaan tulee reagoimaan lapsen käytökseen, mutta kun lapsi kasvaa, hänen aivonsa kehittyvät ja hän mm. oppii näkemään asioita muidenkin kuin itsensä kannalta. Ja se on näiden riitatilanteiden ratkaisun tarkoitus. Meillä kävi niin, että lelun pois ottaminen saikin fokuksen kääntymään lapseen itseensä, ei siihen tilanteeseen. Mutta on aika hassua, että sanot lapsen saavan pienuutensa takia anteeksi käytöstä, mutta aikuisena ei enää saa, aivan niin kuin aivot eivät siinä lapsuuden ja aikuisuuden välillä kehittyisi ollenkaan.

Jotenkin tuli sellainen olo, että kirjoitat nyt kyllä jostain haavemaailmasta. Riippuu tottakai minkäikäisistä lapsista on kyse, mutta että lapsi haluaa itse ratkaista asian, varsinkin kouluikäinen tilanteessa jossa hän on suuttunut tai muuten käyttäytynyt huonosti niin.. hohhoijaa. Lähti luotettavuus sinun tekstistäsi. Jos mietit miksi, niin käyppä lukemassa tuon ikäisten aivojen kehityksesta ja siitä miten lapset voivat ja eivät voi siinä iässä käyttäytyä ja miksi. 

Ai ihanko oikeasti ajattelet, että lapset eivät voi itse toimia sovittelijana? Miksi eivät voi? En mä sano, että jokainen kerta, mutta nyt niitä tilanteita on paljon enemmän. Siis esimerkiksi sellaisia, että nuorempi lapsi vetää raivarit jostain leluhommasta, niin vanhempi lapsi ehdottaa tapaa ratkaista asia. Lapset ovat 7 ja 4.

Tuostahn mä juuri puhuin monta kertaa: jos lapsi on suuttunut ja käyttäytyy huonosti, niin lisäsuuttumuksen aiheuttaminen ei ole ainakaan meillä ollut se paras tapa ratkaista tilannetta, vaan rauhoittuminen ja sen jälkeen tilanteen miettiminen.

Kyllähän hyvä ratkaisu varmaan riippuu hieman yksilöllisesti lapsesta. Tiedän vain yhden tuttavaperheen, jossa tuosta rauhoittumisesta on tehty niin mekaanisen itsetarkoituksellista, että en usko sen enää ajavan tarkoitustaan. Kyseinen tilanne saattaa seisahtua siltä erää, mutta seuraava raivari tulee olemaan vielä isompi ja kestää vielä kauemmin. Että siksi suosittelisin pitämään paletin monipuolisena eikä vain ratsastamaan samalla kikalla joka kerta.

Se riippuu aika paljon lapsen iästä millä tavalla kannattaa mennä. Mitä nuorempi sitä yksinkertaisempaa sen pitäisi olla. Hyvin nuorilla lapsilla ei yksinkertaisesti aivot ole vielä kehittyneet niin pitkälle, että he kykenisivät tietynlaiseen ajatteluun ja ymmärrykseen  ja tämä on jotain mitä tuo yksi kirjoittaja ei taida tietää ja siksi jotkut hänen sepityksensä ovat joko liioiteltuja tai suoranaisia valheita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä tässä ketjussa on aivan järkyttävää, on se, että kovin moni tuomitsee kaikenlaiset kurinpitotoimet, lapsen lelun ottaminen pois, jos hän huutaa vanhempiaan läskiksi, on merkki natsivanhemmuudesta ym., joka vaurioittaa lasta pysyvästi. Sen sijaan moni suorastaan suosittelee lääkitystä, alle kouluikäisen pumppaamista täyteen psyykelääkkeitä, että "oireilu" saataisiin kuriin. Se ei kai sitten vahingoita sitä lasta yhtään vai? 

Aivan järkyttävää tuomita toimet, jotka eivät yksinkertaisesti toimi? Mitä oikeasti ajattelet, että saavutetaan ottamalla lapsen lelu pois? Kerro omin sanoin. Mä oon huono kasvattaja, ja sorrun tosi paljon kaikenlaiseen uhkailuun ja kiristykseen, enkä ole havainnut niistä vielä mitään pitkän tähtäimen hyötyjä. Joo, yksittäinen tilanne saattaa sillä ratketa, mutta yleisilmapiiri on näitä kasvatuskeinoja käyttäessä jatkuvasti riitaisa. Lapsi nimittäin oppii soveltamaan noita uhkailu- ja kiristyskeinoja myös itse. Sekö on se, mihin pyrimme lapsia kasvattaessa? Että he pyrkivät suhtautumaan esim. omiin sisaruksiinsa tyrannimaisesti? Parhaimmat tulokset saan silloin, kun itse maltan pysyä rauhallisena ja saada jotain tapahtumaan lapsen omass päässä. "Jollakin" tarkoitan tässä muutakin kuin suuttumuksen herättämistä (jota lelun ottaminen pois aiheuttaa).

Jos lapsi on jo valmiiksi vihainen (haukkuu vanhempiaan), tilanteeseen paras ratkaisu on suuttumuksen lisääminen? Niinkö? Vai unhohdetaanko tällaisessa mallissa nyt se, että jos vanhemmat ovat huonoja hallitsemaan tunteitaan (eivät pysty pysymään rauhallisena, kun lapsi riehuu), lapset ovat siinä vielä huonompia, ihan jo kehistystasonsa takia?

Sori vain, mutta tiivistettynä tämä kuulostaa jotakuinkin "lapseni on minua nokkelampi".

Sori vaan, mutta vastauksesi on sen verran huono, että joudut nyt naputtelemaan muutaman rivin enemmän ja kertomaan, mitä oikein tarkoitat. Muuten mun on pakko uskoa, että et todella pysty perustelemaan, miksi lelun pois ottaminen on paras kasvatuskeino, joka ratkaisee ongelmat pitkällä tähtäimellä.

Sori, en tiennyt, että ketjun aihe on "millä yhdellä kasvatuskeinolla voin mennä autopilotilla koko lapseni lapsuuden ajattelematta itse". Sinun täytyy muistaa, että kun täällä joku suosittelee lelun ottamista pois, kukaan ei tarkoita, että arki rakentuu sitten vain sen lelun ottamisesta pois. Pointti on se, että lasta kohdellaan jotakuinkin johdonmukaisesti sen mukaan, miten lapsi itse käyttäytyy ja toimii. Huonosta käytöksestä sanktioita, hyvästä käytöksestä hyviä asioita. Miksi? Koska tehtäväsi kasvattajana on valmistaa lasta siihen, miten koko muu maailma tulee reagoimaan hänen käytökseensä noin karkeasti sitten kun hän siellä liikkuu, varsinkin aikuisena. Jos opetat lapsen siihen, että hänen käytöksellään ei ole väliä eikä seurauksia, hän tulee olemaan todella pihalla, kun säännöt eivät muun maailman kanssa olekaan sitten samat. Eivät tietenkään ole. Ei hän ole kenellekään muulle se äidin kulta, ja miksi pitäisi olla? Sehän on järjenvastaista. Lapsena hän ehkä voi saada pienuutensa takia anteeksi huonoa käytöstä, mutta kun hän kasvaa aikuisen kokoiseksi, miksi kenenkään random-ihmisen (tai läheisenkään) pitäisi sietää häneltä mitään perseilyä? Miksi? Eivät he näe söpöä pientä äidin kultaa vaan täysi-ikäisen ihmisen, joka on ihan perse.

Lapsesi on nokkelampi kuin sinä, jos luovutat siinä kohtaa, kun hän oppii käyttämään manipulaatiota. Kuulostaa siltä, että pelkäät lapsen suuttumista ja vanhempia kohtaan tulevia haukkuja. Kannattaisiko pelätä? Koska tällöin lapsesi tietää, että hän voi pelottelulla ohjailla sinua.

Mutta suurin ongelma minusta monilla kasvattajilla tuntuu olevan se luulo, että heidän tehtävänsä on saada lapsi ajattelemaan ja tuntemaan tietyllä tavalla. Mind control ei ole mahdollista eikä suotavaa tavoitella. Ainoa, mitä oikeasti voi tehdä, on antaa niitä konkreettisia seuraamuksia ja näyttää lapselle, että hänen käytöksellään on seuraamuksia ja väliä muille ihmisille ja että mikä tahansa pyörittely ei tule onnistumaan toisten ihmisten kanssa.

Mä en tiedä, kelle sä nyt oikein ajattelet vastaavasi, kun kirjoitat, että pelkään lapsen suuttumusta ja haukkuja... missä lukee niin? Enkä myöskään ymmärrä, missä kohdassa olen sanonut, että olen luovuttanut? Lainasitkohan sä nyt väärää kommenttia?

Mä kirjoitin siitä, että kun olen yrittänyt lopettaa rangaistukset ja yrittänyt soveltaa riitatilanteissa enemmän keskustelua, lapsi on suuttumisen, huutamisen ja haukkumisen sijaan halunnut itsekin osallistua tilanteen ratkaisemiseen sen sijaan, että suuttuu lisää pois otetusta lelusta. Kun on sovellettu lelun pois ottoa rangaistuskeinona, alkuperäisen tilanteen ratkaiseminen/sovitteleminen on jäänyt kokonaan, kun on pitänyt sitten keskittyä uuteen harmiin. Mä en nyt ymmärrä, millä tavalla sä näet jossain lapsen manipulointiyrityksiä...

Maailma tosiaan tulee reagoimaan lapsen käytökseen, mutta kun lapsi kasvaa, hänen aivonsa kehittyvät ja hän mm. oppii näkemään asioita muidenkin kuin itsensä kannalta. Ja se on näiden riitatilanteiden ratkaisun tarkoitus. Meillä kävi niin, että lelun pois ottaminen saikin fokuksen kääntymään lapseen itseensä, ei siihen tilanteeseen. Mutta on aika hassua, että sanot lapsen saavan pienuutensa takia anteeksi käytöstä, mutta aikuisena ei enää saa, aivan niin kuin aivot eivät siinä lapsuuden ja aikuisuuden välillä kehittyisi ollenkaan.

Jotenkin tuli sellainen olo, että kirjoitat nyt kyllä jostain haavemaailmasta. Riippuu tottakai minkäikäisistä lapsista on kyse, mutta että lapsi haluaa itse ratkaista asian, varsinkin kouluikäinen tilanteessa jossa hän on suuttunut tai muuten käyttäytynyt huonosti niin.. hohhoijaa. Lähti luotettavuus sinun tekstistäsi. Jos mietit miksi, niin käyppä lukemassa tuon ikäisten aivojen kehityksesta ja siitä miten lapset voivat ja eivät voi siinä iässä käyttäytyä ja miksi. 

Ai ihanko oikeasti ajattelet, että lapset eivät voi itse toimia sovittelijana? Miksi eivät voi? En mä sano, että jokainen kerta, mutta nyt niitä tilanteita on paljon enemmän. Siis esimerkiksi sellaisia, että nuorempi lapsi vetää raivarit jostain leluhommasta, niin vanhempi lapsi ehdottaa tapaa ratkaista asia. Lapset ovat 7 ja 4.

Tuostahn mä juuri puhuin monta kertaa: jos lapsi on suuttunut ja käyttäytyy huonosti, niin lisäsuuttumuksen aiheuttaminen ei ole ainakaan meillä ollut se paras tapa ratkaista tilannetta, vaan rauhoittuminen ja sen jälkeen tilanteen miettiminen.

Sanon sen uudelleen - kannattaa käydä lukemassa niin sitten tiedät.

Ei valehteleminen oe muuten hyvä saadaksesi jotenkin oman väittämäsi paremmaksi. 

Anteeksi nyt, mutta tuo ei ole hyvä vastaus. Kirjoita itse ihan suoraan, mitä tarkoitat, äläkä piiloudu sen taakse, että jossain on joskus kirjoitettu jotain, mitä et voi tässä nyt kertoa.

Mikä valehteleminen? Etkö ihan oikeasti ole koskaan törmännyt siihen, että lapset osaavat ihan itsekin sovitella? Ei se tarkoita sitä, että lapsi aina sovittelisi, mutta on aika outoa väittää, ettei kouluikäien muka pystyisi sovittelemaan.

Miksi en kirjoita tähän on se, että tällä hetkellä pyydät minua kirjoittmaan about 300 sivuisen kirjan lapsen kehittymisestä niin fyysisesti kuin psykologisesti. Siksi kehotin, että käyppä lukemassa vähän kehityspsykologiaa. 

Vierailija kirjoitti:

Täällähän ei kukaan ehdota väkivaltaa vaain hyvistä asioista palkitsemista ja huonoista rankaisemista. .

hei... mä yritin olla koko lapsuuteni ja nuoruuteni hyvä lapsi. Sellainen joka muistaa ottaa vaatteet ja läksykirjat mukaan koulusta ja menee ajoissa bussipysäkille. Ja syö välipala-aikana välipalan. Kirjoittaa siististi koulutehtävät. Ei sotke huonettaan. Keskittyy oppitunnilla. Ei saa raivoitkukohtausta kun tulee joku vastoinkäyminen. 

 Sain rangaistuksen huonoista asioista joita MÄ EN TEHNYT tahallani. Oikeasti yritin ja itkin yksinäni joka ilta että miksi mä en taaskaan pystynyt hillitsemään itseäni. Ja miten taas hävitin uudet lapaset. ja niin edelleen.

 Rangaistukset vaan ei toimi silloin kun kyseessä on neurologinen ongelma kun se lapsi ei tee niitä asioita tahallaan. Se jatkuva rangaistus rangaistuksen perään ei auta mitään. Vie vaan itsetunnon ja tekee mielialasta entistä pahemman. Nimittäin kun se adhd-lapsi kärsii siitä vaivastaan varmasti kaikkein eniten itse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä tässä ketjussa on aivan järkyttävää, on se, että kovin moni tuomitsee kaikenlaiset kurinpitotoimet, lapsen lelun ottaminen pois, jos hän huutaa vanhempiaan läskiksi, on merkki natsivanhemmuudesta ym., joka vaurioittaa lasta pysyvästi. Sen sijaan moni suorastaan suosittelee lääkitystä, alle kouluikäisen pumppaamista täyteen psyykelääkkeitä, että "oireilu" saataisiin kuriin. Se ei kai sitten vahingoita sitä lasta yhtään vai? 

Aivan järkyttävää tuomita toimet, jotka eivät yksinkertaisesti toimi? Mitä oikeasti ajattelet, että saavutetaan ottamalla lapsen lelu pois? Kerro omin sanoin. Mä oon huono kasvattaja, ja sorrun tosi paljon kaikenlaiseen uhkailuun ja kiristykseen, enkä ole havainnut niistä vielä mitään pitkän tähtäimen hyötyjä. Joo, yksittäinen tilanne saattaa sillä ratketa, mutta yleisilmapiiri on näitä kasvatuskeinoja käyttäessä jatkuvasti riitaisa. Lapsi nimittäin oppii soveltamaan noita uhkailu- ja kiristyskeinoja myös itse. Sekö on se, mihin pyrimme lapsia kasvattaessa? Että he pyrkivät suhtautumaan esim. omiin sisaruksiinsa tyrannimaisesti? Parhaimmat tulokset saan silloin, kun itse maltan pysyä rauhallisena ja saada jotain tapahtumaan lapsen omass päässä. "Jollakin" tarkoitan tässä muutakin kuin suuttumuksen herättämistä (jota lelun ottaminen pois aiheuttaa).

Jos lapsi on jo valmiiksi vihainen (haukkuu vanhempiaan), tilanteeseen paras ratkaisu on suuttumuksen lisääminen? Niinkö? Vai unhohdetaanko tällaisessa mallissa nyt se, että jos vanhemmat ovat huonoja hallitsemaan tunteitaan (eivät pysty pysymään rauhallisena, kun lapsi riehuu), lapset ovat siinä vielä huonompia, ihan jo kehistystasonsa takia?

Sori vain, mutta tiivistettynä tämä kuulostaa jotakuinkin "lapseni on minua nokkelampi".

Sori vaan, mutta vastauksesi on sen verran huono, että joudut nyt naputtelemaan muutaman rivin enemmän ja kertomaan, mitä oikein tarkoitat. Muuten mun on pakko uskoa, että et todella pysty perustelemaan, miksi lelun pois ottaminen on paras kasvatuskeino, joka ratkaisee ongelmat pitkällä tähtäimellä.

Sori, en tiennyt, että ketjun aihe on "millä yhdellä kasvatuskeinolla voin mennä autopilotilla koko lapseni lapsuuden ajattelematta itse". Sinun täytyy muistaa, että kun täällä joku suosittelee lelun ottamista pois, kukaan ei tarkoita, että arki rakentuu sitten vain sen lelun ottamisesta pois. Pointti on se, että lasta kohdellaan jotakuinkin johdonmukaisesti sen mukaan, miten lapsi itse käyttäytyy ja toimii. Huonosta käytöksestä sanktioita, hyvästä käytöksestä hyviä asioita. Miksi? Koska tehtäväsi kasvattajana on valmistaa lasta siihen, miten koko muu maailma tulee reagoimaan hänen käytökseensä noin karkeasti sitten kun hän siellä liikkuu, varsinkin aikuisena. Jos opetat lapsen siihen, että hänen käytöksellään ei ole väliä eikä seurauksia, hän tulee olemaan todella pihalla, kun säännöt eivät muun maailman kanssa olekaan sitten samat. Eivät tietenkään ole. Ei hän ole kenellekään muulle se äidin kulta, ja miksi pitäisi olla? Sehän on järjenvastaista. Lapsena hän ehkä voi saada pienuutensa takia anteeksi huonoa käytöstä, mutta kun hän kasvaa aikuisen kokoiseksi, miksi kenenkään random-ihmisen (tai läheisenkään) pitäisi sietää häneltä mitään perseilyä? Miksi? Eivät he näe söpöä pientä äidin kultaa vaan täysi-ikäisen ihmisen, joka on ihan perse.

Lapsesi on nokkelampi kuin sinä, jos luovutat siinä kohtaa, kun hän oppii käyttämään manipulaatiota. Kuulostaa siltä, että pelkäät lapsen suuttumista ja vanhempia kohtaan tulevia haukkuja. Kannattaisiko pelätä? Koska tällöin lapsesi tietää, että hän voi pelottelulla ohjailla sinua.

Mutta suurin ongelma minusta monilla kasvattajilla tuntuu olevan se luulo, että heidän tehtävänsä on saada lapsi ajattelemaan ja tuntemaan tietyllä tavalla. Mind control ei ole mahdollista eikä suotavaa tavoitella. Ainoa, mitä oikeasti voi tehdä, on antaa niitä konkreettisia seuraamuksia ja näyttää lapselle, että hänen käytöksellään on seuraamuksia ja väliä muille ihmisille ja että mikä tahansa pyörittely ei tule onnistumaan toisten ihmisten kanssa.

Mä en tiedä, kelle sä nyt oikein ajattelet vastaavasi, kun kirjoitat, että pelkään lapsen suuttumusta ja haukkuja... missä lukee niin? Enkä myöskään ymmärrä, missä kohdassa olen sanonut, että olen luovuttanut? Lainasitkohan sä nyt väärää kommenttia?

Mä kirjoitin siitä, että kun olen yrittänyt lopettaa rangaistukset ja yrittänyt soveltaa riitatilanteissa enemmän keskustelua, lapsi on suuttumisen, huutamisen ja haukkumisen sijaan halunnut itsekin osallistua tilanteen ratkaisemiseen sen sijaan, että suuttuu lisää pois otetusta lelusta. Kun on sovellettu lelun pois ottoa rangaistuskeinona, alkuperäisen tilanteen ratkaiseminen/sovitteleminen on jäänyt kokonaan, kun on pitänyt sitten keskittyä uuteen harmiin. Mä en nyt ymmärrä, millä tavalla sä näet jossain lapsen manipulointiyrityksiä...

Maailma tosiaan tulee reagoimaan lapsen käytökseen, mutta kun lapsi kasvaa, hänen aivonsa kehittyvät ja hän mm. oppii näkemään asioita muidenkin kuin itsensä kannalta. Ja se on näiden riitatilanteiden ratkaisun tarkoitus. Meillä kävi niin, että lelun pois ottaminen saikin fokuksen kääntymään lapseen itseensä, ei siihen tilanteeseen. Mutta on aika hassua, että sanot lapsen saavan pienuutensa takia anteeksi käytöstä, mutta aikuisena ei enää saa, aivan niin kuin aivot eivät siinä lapsuuden ja aikuisuuden välillä kehittyisi ollenkaan.

Jotenkin tuli sellainen olo, että kirjoitat nyt kyllä jostain haavemaailmasta. Riippuu tottakai minkäikäisistä lapsista on kyse, mutta että lapsi haluaa itse ratkaista asian, varsinkin kouluikäinen tilanteessa jossa hän on suuttunut tai muuten käyttäytynyt huonosti niin.. hohhoijaa. Lähti luotettavuus sinun tekstistäsi. Jos mietit miksi, niin käyppä lukemassa tuon ikäisten aivojen kehityksesta ja siitä miten lapset voivat ja eivät voi siinä iässä käyttäytyä ja miksi. 

Ai ihanko oikeasti ajattelet, että lapset eivät voi itse toimia sovittelijana? Miksi eivät voi? En mä sano, että jokainen kerta, mutta nyt niitä tilanteita on paljon enemmän. Siis esimerkiksi sellaisia, että nuorempi lapsi vetää raivarit jostain leluhommasta, niin vanhempi lapsi ehdottaa tapaa ratkaista asia. Lapset ovat 7 ja 4.

Tuostahn mä juuri puhuin monta kertaa: jos lapsi on suuttunut ja käyttäytyy huonosti, niin lisäsuuttumuksen aiheuttaminen ei ole ainakaan meillä ollut se paras tapa ratkaista tilannetta, vaan rauhoittuminen ja sen jälkeen tilanteen miettiminen.

Kyllähän hyvä ratkaisu varmaan riippuu hieman yksilöllisesti lapsesta. Tiedän vain yhden tuttavaperheen, jossa tuosta rauhoittumisesta on tehty niin mekaanisen itsetarkoituksellista, että en usko sen enää ajavan tarkoitustaan. Kyseinen tilanne saattaa seisahtua siltä erää, mutta seuraava raivari tulee olemaan vielä isompi ja kestää vielä kauemmin. Että siksi suosittelisin pitämään paletin monipuolisena eikä vain ratsastamaan samalla kikalla joka kerta.

Se riippuu aika paljon lapsen iästä millä tavalla kannattaa mennä. Mitä nuorempi sitä yksinkertaisempaa sen pitäisi olla. Hyvin nuorilla lapsilla ei yksinkertaisesti aivot ole vielä kehittyneet niin pitkälle, että he kykenisivät tietynlaiseen ajatteluun ja ymmärrykseen  ja tämä on jotain mitä tuo yksi kirjoittaja ei taida tietää ja siksi jotkut hänen sepityksensä ovat joko liioiteltuja tai suoranaisia valheita. 

Mikä oli sepitystä ja suoranaista valhetta?

Hauskaa, kun täällä neuvoo ihmiset, joilla ei oo mitään käsitystä mikä adhd on. Mun adhd tytär on 12 ja meni 10 vuotta, ennen kuin löytyi se apu. Siihen asti kuunneltiin tätä paskat vanhemmat ja jälkiaborttijuttua. Kaikki nyt vaan ei reagoi samalla lailla kaikkeen. Ajatus voi olla hyvä, mutta kun aivoissa on häikkää niin keino joko toimii tai ei. Meillä auttoi lopulta se, että lapsi siirrettiin luokan taakse, mistä hän näkee kaiken mitä tapahtuu eikä jokaista rasahdusta tarvi kääntyä katsomaan ja kyselemään, että mikä se oli. Lisäksi hänellä on stressilelu, jota puristella, koska hän ennen rummutti pöytää, napsutti kyniä, keikkui tuolilla yms, koska ei kerta kaikkiaan pysty istumaan hiljaa paikallaan 45min.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä tässä ketjussa on aivan järkyttävää, on se, että kovin moni tuomitsee kaikenlaiset kurinpitotoimet, lapsen lelun ottaminen pois, jos hän huutaa vanhempiaan läskiksi, on merkki natsivanhemmuudesta ym., joka vaurioittaa lasta pysyvästi. Sen sijaan moni suorastaan suosittelee lääkitystä, alle kouluikäisen pumppaamista täyteen psyykelääkkeitä, että "oireilu" saataisiin kuriin. Se ei kai sitten vahingoita sitä lasta yhtään vai? 

Aivan järkyttävää tuomita toimet, jotka eivät yksinkertaisesti toimi? Mitä oikeasti ajattelet, että saavutetaan ottamalla lapsen lelu pois? Kerro omin sanoin. Mä oon huono kasvattaja, ja sorrun tosi paljon kaikenlaiseen uhkailuun ja kiristykseen, enkä ole havainnut niistä vielä mitään pitkän tähtäimen hyötyjä. Joo, yksittäinen tilanne saattaa sillä ratketa, mutta yleisilmapiiri on näitä kasvatuskeinoja käyttäessä jatkuvasti riitaisa. Lapsi nimittäin oppii soveltamaan noita uhkailu- ja kiristyskeinoja myös itse. Sekö on se, mihin pyrimme lapsia kasvattaessa? Että he pyrkivät suhtautumaan esim. omiin sisaruksiinsa tyrannimaisesti? Parhaimmat tulokset saan silloin, kun itse maltan pysyä rauhallisena ja saada jotain tapahtumaan lapsen omass päässä. "Jollakin" tarkoitan tässä muutakin kuin suuttumuksen herättämistä (jota lelun ottaminen pois aiheuttaa).

Jos lapsi on jo valmiiksi vihainen (haukkuu vanhempiaan), tilanteeseen paras ratkaisu on suuttumuksen lisääminen? Niinkö? Vai unhohdetaanko tällaisessa mallissa nyt se, että jos vanhemmat ovat huonoja hallitsemaan tunteitaan (eivät pysty pysymään rauhallisena, kun lapsi riehuu), lapset ovat siinä vielä huonompia, ihan jo kehistystasonsa takia?

Sori vain, mutta tiivistettynä tämä kuulostaa jotakuinkin "lapseni on minua nokkelampi".

Sori vaan, mutta vastauksesi on sen verran huono, että joudut nyt naputtelemaan muutaman rivin enemmän ja kertomaan, mitä oikein tarkoitat. Muuten mun on pakko uskoa, että et todella pysty perustelemaan, miksi lelun pois ottaminen on paras kasvatuskeino, joka ratkaisee ongelmat pitkällä tähtäimellä.

Sori, en tiennyt, että ketjun aihe on "millä yhdellä kasvatuskeinolla voin mennä autopilotilla koko lapseni lapsuuden ajattelematta itse". Sinun täytyy muistaa, että kun täällä joku suosittelee lelun ottamista pois, kukaan ei tarkoita, että arki rakentuu sitten vain sen lelun ottamisesta pois. Pointti on se, että lasta kohdellaan jotakuinkin johdonmukaisesti sen mukaan, miten lapsi itse käyttäytyy ja toimii. Huonosta käytöksestä sanktioita, hyvästä käytöksestä hyviä asioita. Miksi? Koska tehtäväsi kasvattajana on valmistaa lasta siihen, miten koko muu maailma tulee reagoimaan hänen käytökseensä noin karkeasti sitten kun hän siellä liikkuu, varsinkin aikuisena. Jos opetat lapsen siihen, että hänen käytöksellään ei ole väliä eikä seurauksia, hän tulee olemaan todella pihalla, kun säännöt eivät muun maailman kanssa olekaan sitten samat. Eivät tietenkään ole. Ei hän ole kenellekään muulle se äidin kulta, ja miksi pitäisi olla? Sehän on järjenvastaista. Lapsena hän ehkä voi saada pienuutensa takia anteeksi huonoa käytöstä, mutta kun hän kasvaa aikuisen kokoiseksi, miksi kenenkään random-ihmisen (tai läheisenkään) pitäisi sietää häneltä mitään perseilyä? Miksi? Eivät he näe söpöä pientä äidin kultaa vaan täysi-ikäisen ihmisen, joka on ihan perse.

Lapsesi on nokkelampi kuin sinä, jos luovutat siinä kohtaa, kun hän oppii käyttämään manipulaatiota. Kuulostaa siltä, että pelkäät lapsen suuttumista ja vanhempia kohtaan tulevia haukkuja. Kannattaisiko pelätä? Koska tällöin lapsesi tietää, että hän voi pelottelulla ohjailla sinua.

Mutta suurin ongelma minusta monilla kasvattajilla tuntuu olevan se luulo, että heidän tehtävänsä on saada lapsi ajattelemaan ja tuntemaan tietyllä tavalla. Mind control ei ole mahdollista eikä suotavaa tavoitella. Ainoa, mitä oikeasti voi tehdä, on antaa niitä konkreettisia seuraamuksia ja näyttää lapselle, että hänen käytöksellään on seuraamuksia ja väliä muille ihmisille ja että mikä tahansa pyörittely ei tule onnistumaan toisten ihmisten kanssa.

Mä en tiedä, kelle sä nyt oikein ajattelet vastaavasi, kun kirjoitat, että pelkään lapsen suuttumusta ja haukkuja... missä lukee niin? Enkä myöskään ymmärrä, missä kohdassa olen sanonut, että olen luovuttanut? Lainasitkohan sä nyt väärää kommenttia?

Mä kirjoitin siitä, että kun olen yrittänyt lopettaa rangaistukset ja yrittänyt soveltaa riitatilanteissa enemmän keskustelua, lapsi on suuttumisen, huutamisen ja haukkumisen sijaan halunnut itsekin osallistua tilanteen ratkaisemiseen sen sijaan, että suuttuu lisää pois otetusta lelusta. Kun on sovellettu lelun pois ottoa rangaistuskeinona, alkuperäisen tilanteen ratkaiseminen/sovitteleminen on jäänyt kokonaan, kun on pitänyt sitten keskittyä uuteen harmiin. Mä en nyt ymmärrä, millä tavalla sä näet jossain lapsen manipulointiyrityksiä...

Maailma tosiaan tulee reagoimaan lapsen käytökseen, mutta kun lapsi kasvaa, hänen aivonsa kehittyvät ja hän mm. oppii näkemään asioita muidenkin kuin itsensä kannalta. Ja se on näiden riitatilanteiden ratkaisun tarkoitus. Meillä kävi niin, että lelun pois ottaminen saikin fokuksen kääntymään lapseen itseensä, ei siihen tilanteeseen. Mutta on aika hassua, että sanot lapsen saavan pienuutensa takia anteeksi käytöstä, mutta aikuisena ei enää saa, aivan niin kuin aivot eivät siinä lapsuuden ja aikuisuuden välillä kehittyisi ollenkaan.

Jotenkin tuli sellainen olo, että kirjoitat nyt kyllä jostain haavemaailmasta. Riippuu tottakai minkäikäisistä lapsista on kyse, mutta että lapsi haluaa itse ratkaista asian, varsinkin kouluikäinen tilanteessa jossa hän on suuttunut tai muuten käyttäytynyt huonosti niin.. hohhoijaa. Lähti luotettavuus sinun tekstistäsi. Jos mietit miksi, niin käyppä lukemassa tuon ikäisten aivojen kehityksesta ja siitä miten lapset voivat ja eivät voi siinä iässä käyttäytyä ja miksi. 

Ai ihanko oikeasti ajattelet, että lapset eivät voi itse toimia sovittelijana? Miksi eivät voi? En mä sano, että jokainen kerta, mutta nyt niitä tilanteita on paljon enemmän. Siis esimerkiksi sellaisia, että nuorempi lapsi vetää raivarit jostain leluhommasta, niin vanhempi lapsi ehdottaa tapaa ratkaista asia. Lapset ovat 7 ja 4.

Tuostahn mä juuri puhuin monta kertaa: jos lapsi on suuttunut ja käyttäytyy huonosti, niin lisäsuuttumuksen aiheuttaminen ei ole ainakaan meillä ollut se paras tapa ratkaista tilannetta, vaan rauhoittuminen ja sen jälkeen tilanteen miettiminen.

Sanon sen uudelleen - kannattaa käydä lukemassa niin sitten tiedät.

Ei valehteleminen oe muuten hyvä saadaksesi jotenkin oman väittämäsi paremmaksi. 

Anteeksi nyt, mutta tuo ei ole hyvä vastaus. Kirjoita itse ihan suoraan, mitä tarkoitat, äläkä piiloudu sen taakse, että jossain on joskus kirjoitettu jotain, mitä et voi tässä nyt kertoa.

Mikä valehteleminen? Etkö ihan oikeasti ole koskaan törmännyt siihen, että lapset osaavat ihan itsekin sovitella? Ei se tarkoita sitä, että lapsi aina sovittelisi, mutta on aika outoa väittää, ettei kouluikäien muka pystyisi sovittelemaan.

Miksi en kirjoita tähän on se, että tällä hetkellä pyydät minua kirjoittmaan about 300 sivuisen kirjan lapsen kehittymisestä niin fyysisesti kuin psykologisesti. Siksi kehotin, että käyppä lukemassa vähän kehityspsykologiaa. 

Olet lukenuyt 300-sivuisen kirjan lapsen kehityspsykologiasta, mutta et pysty muutamalla lauseella sen pohjalta selittämään minulle mitä tarkoitat, et edes auttavasti?

Kurkkasin äkkiä, mitä MLL:n sivuilla noissa ikäkauden kehitystä kuvaavissa tietoiskuissa on, eikä sieltä ainakaan tullut sellaista vaikutelmaa, etteikö lapsi muka voisi osata sovitella riitaa. https://www.mll.fi/vanhemmille/lapsen-kasvu-ja-kehitys/7-9-v/7-9-vuotia… Siellä puhuttiin, että lapset ovat harjoitelleet sosiaalisia taitoja ja heillä pitäisi olla sellaisia vuorovaikutustaitoja, että he voivat toimia ryhmässä.

Oikeasti, yritä nyt selittää, miten voi olla mahdotonta, että ekaluokkalainen sovittelee riitaa nelivuotiaan pikkuveljensä kanssa. Meillä se tapahtuu niin, että lapset leikkivät, nelivuotias saa kohtauksen, kun joku asia ei mene niin kuin hän on kuvitellut, ja ekaluokkalainen haluaa saada leikin jatkumaan, ja ehdottaa pikkuveljelle vaihtoehtoisen tavan toimia (monesti riita leikeissä on johtanut myös lyömiseen, että ei se mikään ainoa reagointitapa ole). Mä en nyt usko, että tämä voi olla niin harvinaista.

Lapsellasi ei ole vielä diagnoistu ADHD:ta, mutta neurologin tapaaminen tuo varmasti selvyyttä asiaan. Kirjaa lapset ongelmat ylös ja tavat, joilla olette yrittäneet ratkaista haastavat käytösongelmat.

Saatte diagnoosin tai ette teidän pitää tehdä konkreettisia muutoksia perhe-arkeen. Esim. Tuo iltavalvominen on saatava loppumaan jollain keinoin. On se ratkaisu sitten lääke tai aikaisempi nukkumaanmenoaika tai molemmat. Voi viedä viikkoja ennen kuin positiiviset tulokset näkyvät. Todennäköisesti lapsi on iltaisin niin yliväsynyt, että alkaa käymään kierroksilla. Aikaistakaa iltarutiineja reilusti. Toisen vanhemman piää sitoutua ohjaamaan lasta iltaisin rauhoittumaan ja noudattamaan iltarutiinia. Iltapala klo 19, nukkumaan klo 20. Lopettakaa tv, padit ja puhelimen käyttö muutamaksi viikoksi. Rauhoittaako se lastanne? Harrastuksia ei ark-iltoihin.

Mahdollisen ADHD-lapsen kanssa arjen pitää olla hyvin strukturoitua. Koko perheen pitää sopeutua uuteen tiukkaan arkistruktuuriin.

Kauheaa, jos annatte lapsen nimitellä vanhempia tuolla tavalla. Siitä on rangaistava. Lapsen olo on turvaton, jos vanhemmat antavat lapsen kohdella vanhempiaan miten lystää.

Vierailija kirjoitti:

En osaa tähän sanoa oikeastaan mitään muuta kuin että minulle ei kukaan perseile, oli mikä diagnoosi taskussa hyvänsä. Käytöksellä on seurauksia.

Oletko persoonallisuushäiriöinen? Kyllä se joskus kolisee omiinkin tuo asenne, vaikka et olisikaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En osaa tähän sanoa oikeastaan mitään muuta kuin että minulle ei kukaan perseile, oli mikä diagnoosi taskussa hyvänsä. Käytöksellä on seurauksia.

Oletko persoonallisuushäiriöinen? Kyllä se joskus kolisee omiinkin tuo asenne, vaikka et olisikaan.

Monestihan on niin, että tuollaista retoriikkaa käyttävät ihmiset ovat itse olleet lapsena hankalia ja ns. kurittomia, eivätkä ole reagoineet hyvin auktoriteetteihin.

Vierailija kirjoitti:

Vaikka sieltä löytyisi mikä tahansa diagnoosi niin eikö hänet pidä pakottaa kuriin jollakin tavalla.

Kommenttisi kertoo kyvyttömyydestä ymmärtää asiaa. Kuri tuskin kehittää kykyä sosiaalistua ja elää itsensä ja muiden kanssa. On jopa psykopaatteja, jotka eivät tee rikoksia, kun ovat oppineet terveeseen elämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

DSM-IV puheenjohtajan Allan Francesin mukaan kyseinen häiriö on massiivisen ylidiagnosoitu. Hän ei olettanut, että se leviäisi kulovalkean tavoin ja tavallisia lapsia alettaisiin huumata kilteiksi ja kunnollisiksi. Yhdysvalloissa noiden lapsille suunnattujen huumeiden johhosta lasten psykoosisairaudet ja maanis-depressiivisyys ovat lisääntyneet, kun niitä ei aikaisemmin ollut juuri lainkaan. Mahtanee johtua geneettisestä alttiudesta? ADHSssa on kyse pelkästä käytöshäiriöstä, jota on mahdollista hoitaa kasvatuksellisesti, jos on taitoa, halua ja pitkäjänteisyyttä.

Yhdysvalloissa diagnosoidaan, koska lääkeyhtiöt saavat massiiviset voitot ADHD-lääkkeiden myynnistä. Suomessa tilanne on toisin. 

ADHD ei ole käytöshäiriö, ei ainakaan DSM-IV:n perusteella. Käytöshäiriöön on toiset kriteerit ja toinen diagnoosi.  ADHD ei ole syy käyttäytyä huonosti, mutta se altistaa huonolle käyttäytymiselle ja monelle muulle ongelmalle. On hyvä ymmärtää, että ADHD:ssa aivot toimivat eri tavalla.

Normaalia lasta ei pitäisi olla olemassa. Me olemme kaikki erilaisia. Siksi periaatteessa ADHD-diagnoosin ei tulisi olla merkityksellinen, mutta koska yhteiskuntamme on normalisoinut ihmisen kaavan, auttaa diagnoosi itseä ja vanhempia hyväksymään, ettei lapsi kuulu tähän "normaaliuden" sisälle. Asennoituminen lasta kohtaan helpottuu diagnoosin myötä, kun pystyy siirtämään ulkopuolelta tulevat paineet syrjään ja tarkastelemaan lasta sellaisena kuin hän on. On ikävää, että niin lasten kuin aikuistenkin pitäisi olla sellaisia kuin suurin osa ihmisistä haluaa. 

Ohis Miksiköhän tätäkin on alapeukutettu. Se on totta, etä eri maissa diagnosointikriteerit poikkevat toisistaan esim. ADHD:n osalta. Ranskassa sitä diagnosoidaan vähän, USA:ssa paljon. Suomi kulkee keskitietä. Mutta painotetaan tässä nyt vielä, että diagnosoitu ADHD on eri asia kun "sillä on varmaan ADHD"-toteamus. Vaikka toteamus olisi opettajan, lastentarhanopettajan tai neuvolatädin suusta. Diagnoosin tekee AINA lääkäri.

Vierailija kirjoitti:

Miehen eskari-ikäinen poika pistänyt sörsseliksi, juuri tällä hetkellä ovat pitämässä "kriisipalaveria" eskarin opettajien tms ihmisten kanssa. ADHD toki diagnosoitu, eikö joka ikinen nykyajan lapsi sen diagnoosin saa jos ei ekalla sanomisella jotain asiaa usko. Lääkityksen aloittivat jo kun poika oli vielä 5-vuotias, vaikka tuon lääkkeen suosituksissa on ettei alle 6-vuotiaille. Nopeasti äitinsä nostatti annoksen jo aika maksimiin kun haluaa pitää pojan puolikuolleena. 

Kun lapsen kanssa on kahdestaan niin ei mitään ongelmia missään. On kuin enkeli. Heti kun isompi sisaruksensa on samassa tilassa niin menee riehumiseksi, vaikka tämä isompi sisarus ei riehu ja yrittää jopa pitää veljeään aisoissa. Meillä ovat joka toinen viikonloppu eikä lääkettä anneta ollenkaan. Eivät ilmeisesti "kotonakaan" anna viikonloppuisin. Poika toimii paremmin kun ei ole lääkitystä: lääkkeen kanssa arka haahuilija, ei minkäänlaista kontaktia saa, mutta on toki rauhallinen, mutta myös herkkyys kaikkea kohtaan suurenee ja itkuja tulee herkkään. 

Nyt eskarin alettua alkanut käyttäytyä sielläkin kuin mikäkin koulun suurin pomo, kiusaa ja isottelee, vaikka tosiaan kokonsakin puolesta kuuluu ihan pienimpiin. Miehen mukaan alkanut nähdä pojassa samoja piirteitä kuin eksänsä (eli lapsen äidin) pikkuveljessä, jolla myös samanlaisia ongelmia ollut ja joutunut huostaan otetuksikin jossain vaiheessa lapsuuttaan. 

Meidän on hankala etänä sitä heidän todellista kotiarkeaan seurata, kun vielä toisessa kaupungissakin asutaan, mutta ollaan epäilty, että suuresti vaikuttaa pojan käytökseen se miten häntä kohdellaan kotonaan. Äitinsä lellii esikoista ja sättii joka ikisestä asiasta poikaa, haistattaa jopa paskat jne kiroilee päin naamaa. Kierteestähän se kaikki on alkanut, että joko poika alkanut käyttäytymään huonosti kun tullut kohdelluksi "huonommin" ja äiti sitä ei jaksa - sättii, mistä pojan käytös vaan pahenee, samoin äidin. 

Kuulema perhetyöntekijän tukea saisivat esim. aamuihin hakea, en tiedä sitten miksi eivät ole. Lääkettä vaan naamaan niin jäänee kohta poika tuon kokoiseksi kirpuksi mitä nyt on. Normaalista ikäisestään varmaan -10 kg pienempi. Ainakin. 

Tässä taas perheen ulkopuolinen besserwisseri kirjoittelee. Avioeron olette vielä pienelle järjestäneet ja heittipussina olon. Ei ole ihme että voi huonosti kun joutuu isän luona katselemaan vierasta naikkosta.