Lue keskustelun säännöt.
Adhd lapsen jatkuva perseily, kaikki pitää tehdä vaikeamman kautta.
12.10.2018 |
Illalla pomppii sängyssä pulisten eikä suostu nukahtamaan ennenkuin siinä klo 23.00. Aamulla pitää kantaa sängystä alakertaan jossa ei halua aamupalaa, ei halua vaatteita, ei halua katsoa lastenohjelmia, ei halua lähteä, äiti on läski ja tyhmä ja isä ruma ja hullu . Kun päästään ulos, ei suostu laittamaan pyöräilykypärää.
Sama perseily jatkuu eskarissa, haahuilee ihan omissa maailmoissaan ja tahtoisi vain leikkimään pienten puolelle vapaata leikkiä, eikä tehdä tylsiä tehtäviä eskarissa.
Eskarin jälkeen alkaa kiukuttelu ja seinille hyppiminen jos ainoa kaveri ei voi sinä päivänä olla, tylsistyminen on tuolle lapselle paha juttu.
Tällä hetkellä adhd diagnoosina on melko varma ja lisäksi on todennäköisesti muutakin häikkää , on käyty toimintaterapiassa ja ensi kuussa aika lasten neurologille. Lääkitys kuulemma auttaisi, mutta sitä ei aloiteta alle kouluikäiselle!
Kommentit (154)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä tässä ketjussa on aivan järkyttävää, on se, että kovin moni tuomitsee kaikenlaiset kurinpitotoimet, lapsen lelun ottaminen pois, jos hän huutaa vanhempiaan läskiksi, on merkki natsivanhemmuudesta ym., joka vaurioittaa lasta pysyvästi. Sen sijaan moni suorastaan suosittelee lääkitystä, alle kouluikäisen pumppaamista täyteen psyykelääkkeitä, että "oireilu" saataisiin kuriin. Se ei kai sitten vahingoita sitä lasta yhtään vai?
Aivan järkyttävää tuomita toimet, jotka eivät yksinkertaisesti toimi? Mitä oikeasti ajattelet, että saavutetaan ottamalla lapsen lelu pois? Kerro omin sanoin. Mä oon huono kasvattaja, ja sorrun tosi paljon kaikenlaiseen uhkailuun ja kiristykseen, enkä ole havainnut niistä vielä mitään pitkän tähtäimen hyötyjä. Joo, yksittäinen tilanne saattaa sillä ratketa, mutta yleisilmapiiri on näitä kasvatuskeinoja käyttäessä jatkuvasti riitaisa. Lapsi nimittäin oppii soveltamaan noita uhkailu- ja kiristyskeinoja myös itse. Sekö on se, mihin pyrimme lapsia kasvattaessa? Että he pyrkivät suhtautumaan esim. omiin sisaruksiinsa tyrannimaisesti? Parhaimmat tulokset saan silloin, kun itse maltan pysyä rauhallisena ja saada jotain tapahtumaan lapsen omass päässä. "Jollakin" tarkoitan tässä muutakin kuin suuttumuksen herättämistä (jota lelun ottaminen pois aiheuttaa).
Jos lapsi on jo valmiiksi vihainen (haukkuu vanhempiaan), tilanteeseen paras ratkaisu on suuttumuksen lisääminen? Niinkö? Vai unhohdetaanko tällaisessa mallissa nyt se, että jos vanhemmat ovat huonoja hallitsemaan tunteitaan (eivät pysty pysymään rauhallisena, kun lapsi riehuu), lapset ovat siinä vielä huonompia, ihan jo kehistystasonsa takia?
Missä minä kirjoitin, että lasta uhkaillaan tai hänelle ollaan vihaisia ja lelu viedään raivopäisenä pois? Olen itse tehnyt tätä meillä kotona, olen rauhallisesti todennut lapselle, että en hyväksy tuollaista käytöstä ja tästä lelu menee säilöön. On toiminut vallan erinomaisesti, kyseinen ei-toivottu käytös loppui siltä istumalta. Tein lelun poisoton max 3 kertaa.
Se, että lapselle asetetaan rajoja ja huonosta käytöksestä rangaistaan, ei tarkoita uhkailua, väkivaltaa, raivoa vanhemman suunnalta. Tässä puhutaan kahdesta aivan eri asiasta.
No, meillä on toiminut sen verran, että isompi lapsi soveltaa näitä samoja keinoja sitten pikkusisarukseen. Ja siitä tulee aika kova riita sitten.
Meillä on rajan asettamiset ihan muilla tavoilla tuottaneet paljon parempaa tulosta. Lapselle on jäänyt niistä tilanteista, joissa tavara on otettu pois, päällimmäiseksi mieleen se tunne, mikä siitä lelun pois ottamisesta aiheutuu (niin, että hän on tuntee kokevansa vääryyttä), ei se, mitä tilanteessa on "oikeasti" tapahtunut (on tullut joku konflikti, johon hän on syypää). Meillä paljon paremmin on toiminut pois tilanteesta ja juttelu - se on auttanut häntä näkemään, että on tehnyt väärin ja saanut hänet ihan omatoimisesti pyytämään anteeksi sen sijaan, että huomio keskittyy siihen leluun ja suuttumukseen siitä, että se on otettu pois.
Sulla on sitten epäonnistunut se rangaistuksen osa, jossa lapselle rauhallisesti selitetään, miksi lelu on otettu pois. Se on hyvin oleellista. Eli lapsi oppii, että huonolla käytöksellä on seurauksia. Juttelu ja neuvottelu ei sellaista ole, sehän on vanhemman huomiota ja lähestulkoon palkinto.
Se, että lapsi ottaa pienemmältä leluja pois, on myös huonoa käytöstä. Tee lapsellesi selväksi, kuka teillä kasvattaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä tässä ketjussa on aivan järkyttävää, on se, että kovin moni tuomitsee kaikenlaiset kurinpitotoimet, lapsen lelun ottaminen pois, jos hän huutaa vanhempiaan läskiksi, on merkki natsivanhemmuudesta ym., joka vaurioittaa lasta pysyvästi. Sen sijaan moni suorastaan suosittelee lääkitystä, alle kouluikäisen pumppaamista täyteen psyykelääkkeitä, että "oireilu" saataisiin kuriin. Se ei kai sitten vahingoita sitä lasta yhtään vai?
Aivan järkyttävää tuomita toimet, jotka eivät yksinkertaisesti toimi? Mitä oikeasti ajattelet, että saavutetaan ottamalla lapsen lelu pois? Kerro omin sanoin. Mä oon huono kasvattaja, ja sorrun tosi paljon kaikenlaiseen uhkailuun ja kiristykseen, enkä ole havainnut niistä vielä mitään pitkän tähtäimen hyötyjä. Joo, yksittäinen tilanne saattaa sillä ratketa, mutta yleisilmapiiri on näitä kasvatuskeinoja käyttäessä jatkuvasti riitaisa. Lapsi nimittäin oppii soveltamaan noita uhkailu- ja kiristyskeinoja myös itse. Sekö on se, mihin pyrimme lapsia kasvattaessa? Että he pyrkivät suhtautumaan esim. omiin sisaruksiinsa tyrannimaisesti? Parhaimmat tulokset saan silloin, kun itse maltan pysyä rauhallisena ja saada jotain tapahtumaan lapsen omass päässä. "Jollakin" tarkoitan tässä muutakin kuin suuttumuksen herättämistä (jota lelun ottaminen pois aiheuttaa).
Jos lapsi on jo valmiiksi vihainen (haukkuu vanhempiaan), tilanteeseen paras ratkaisu on suuttumuksen lisääminen? Niinkö? Vai unhohdetaanko tällaisessa mallissa nyt se, että jos vanhemmat ovat huonoja hallitsemaan tunteitaan (eivät pysty pysymään rauhallisena, kun lapsi riehuu), lapset ovat siinä vielä huonompia, ihan jo kehistystasonsa takia?
Sori vain, mutta tiivistettynä tämä kuulostaa jotakuinkin "lapseni on minua nokkelampi".
Sori vaan, mutta vastauksesi on sen verran huono, että joudut nyt naputtelemaan muutaman rivin enemmän ja kertomaan, mitä oikein tarkoitat. Muuten mun on pakko uskoa, että et todella pysty perustelemaan, miksi lelun pois ottaminen on paras kasvatuskeino, joka ratkaisee ongelmat pitkällä tähtäimellä.
Sori, en tiennyt, että ketjun aihe on "millä yhdellä kasvatuskeinolla voin mennä autopilotilla koko lapseni lapsuuden ajattelematta itse". Sinun täytyy muistaa, että kun täällä joku suosittelee lelun ottamista pois, kukaan ei tarkoita, että arki rakentuu sitten vain sen lelun ottamisesta pois. Pointti on se, että lasta kohdellaan jotakuinkin johdonmukaisesti sen mukaan, miten lapsi itse käyttäytyy ja toimii. Huonosta käytöksestä sanktioita, hyvästä käytöksestä hyviä asioita. Miksi? Koska tehtäväsi kasvattajana on valmistaa lasta siihen, miten koko muu maailma tulee reagoimaan hänen käytökseensä noin karkeasti sitten kun hän siellä liikkuu, varsinkin aikuisena. Jos opetat lapsen siihen, että hänen käytöksellään ei ole väliä eikä seurauksia, hän tulee olemaan todella pihalla, kun säännöt eivät muun maailman kanssa olekaan sitten samat. Eivät tietenkään ole. Ei hän ole kenellekään muulle se äidin kulta, ja miksi pitäisi olla? Sehän on järjenvastaista. Lapsena hän ehkä voi saada pienuutensa takia anteeksi huonoa käytöstä, mutta kun hän kasvaa aikuisen kokoiseksi, miksi kenenkään random-ihmisen (tai läheisenkään) pitäisi sietää häneltä mitään perseilyä? Miksi? Eivät he näe söpöä pientä äidin kultaa vaan täysi-ikäisen ihmisen, joka on ihan perse.
Lapsesi on nokkelampi kuin sinä, jos luovutat siinä kohtaa, kun hän oppii käyttämään manipulaatiota. Kuulostaa siltä, että pelkäät lapsen suuttumista ja vanhempia kohtaan tulevia haukkuja. Kannattaisiko pelätä? Koska tällöin lapsesi tietää, että hän voi pelottelulla ohjailla sinua.
Mutta suurin ongelma minusta monilla kasvattajilla tuntuu olevan se luulo, että heidän tehtävänsä on saada lapsi ajattelemaan ja tuntemaan tietyllä tavalla. Mind control ei ole mahdollista eikä suotavaa tavoitella. Ainoa, mitä oikeasti voi tehdä, on antaa niitä konkreettisia seuraamuksia ja näyttää lapselle, että hänen käytöksellään on seuraamuksia ja väliä muille ihmisille ja että mikä tahansa pyörittely ei tule onnistumaan toisten ihmisten kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä tässä ketjussa on aivan järkyttävää, on se, että kovin moni tuomitsee kaikenlaiset kurinpitotoimet, lapsen lelun ottaminen pois, jos hän huutaa vanhempiaan läskiksi, on merkki natsivanhemmuudesta ym., joka vaurioittaa lasta pysyvästi. Sen sijaan moni suorastaan suosittelee lääkitystä, alle kouluikäisen pumppaamista täyteen psyykelääkkeitä, että "oireilu" saataisiin kuriin. Se ei kai sitten vahingoita sitä lasta yhtään vai?
Aivan järkyttävää tuomita toimet, jotka eivät yksinkertaisesti toimi? Mitä oikeasti ajattelet, että saavutetaan ottamalla lapsen lelu pois? Kerro omin sanoin. Mä oon huono kasvattaja, ja sorrun tosi paljon kaikenlaiseen uhkailuun ja kiristykseen, enkä ole havainnut niistä vielä mitään pitkän tähtäimen hyötyjä. Joo, yksittäinen tilanne saattaa sillä ratketa, mutta yleisilmapiiri on näitä kasvatuskeinoja käyttäessä jatkuvasti riitaisa. Lapsi nimittäin oppii soveltamaan noita uhkailu- ja kiristyskeinoja myös itse. Sekö on se, mihin pyrimme lapsia kasvattaessa? Että he pyrkivät suhtautumaan esim. omiin sisaruksiinsa tyrannimaisesti? Parhaimmat tulokset saan silloin, kun itse maltan pysyä rauhallisena ja saada jotain tapahtumaan lapsen omass päässä. "Jollakin" tarkoitan tässä muutakin kuin suuttumuksen herättämistä (jota lelun ottaminen pois aiheuttaa).
Jos lapsi on jo valmiiksi vihainen (haukkuu vanhempiaan), tilanteeseen paras ratkaisu on suuttumuksen lisääminen? Niinkö? Vai unhohdetaanko tällaisessa mallissa nyt se, että jos vanhemmat ovat huonoja hallitsemaan tunteitaan (eivät pysty pysymään rauhallisena, kun lapsi riehuu), lapset ovat siinä vielä huonompia, ihan jo kehistystasonsa takia?
Sori vain, mutta tiivistettynä tämä kuulostaa jotakuinkin "lapseni on minua nokkelampi".
Sori vaan, mutta vastauksesi on sen verran huono, että joudut nyt naputtelemaan muutaman rivin enemmän ja kertomaan, mitä oikein tarkoitat. Muuten mun on pakko uskoa, että et todella pysty perustelemaan, miksi lelun pois ottaminen on paras kasvatuskeino, joka ratkaisee ongelmat pitkällä tähtäimellä.
En ole edellinen, mutta jos lapsesi reagoivat aina vihalla kaikkeen mitä sinä teet, niin ovatko lapset oppineet tämän reagointitavan sinulta? Räjähdätkö sinäkin noin aikuisena ihan kaikesta?
Lapselle on ihan hyvä opettaa, että jos tekee jotain pahaa niin siitä seuraa usein rangaistus. Tälläisellä yleisemmin ihan vain opetetaan, että mitä hän tekee ei saa tehdä. Antamalla lapsen tehdä mitä haluaa ei ikävä kyllä tule auttamaan lasta pidemmän päälle, haluat sitten kuinka paljon tahansa saada "heidän pään sisällä jotain tapahtumaan".
Kaikista tärkeintä tosin tottakai olisi tilanteen rauhoitettua selittää lapselle miksi näin on tehty. Jos lapsi huutaa ja raivoaa, jonka jälkeen leu otetaan pois, niin kun lapsi on rauhoittunut olisi hyvä selittää lapselle miksi lelu otettiin pois ja sitten odottaa pyytääkö lapsi anteeksi. Jos lapsi pyytää anteeksi niin silloin lelu voidaan antaa takaisin. Jos lapsi ei pyydä anteeksi niin ei myöskään lelua saa takaisin.
Mun mielestä lapselle on hyvä opettaa, miksi pahaa ei saa tehdä, ei sitä, että pahaa ei saa tehsä - tai siitä ei ainakaan saa jäädä kiinni - koska siitä seuraa rangaistus. Oot varmasti huomannut, että rangaistuksen pelko ei ole poistanut esim. rikollisuutta. Mitä tuohon tulee, että lapsi saa lelun takaisin sitten, kun pyytää anteeksi, niin siinähän se motivaatio on sitten vain lelun takaisin saaminen, ei niinkään riidan sovitteleminen. Juuri tuosta syystä mä oon yrittänyt lopettaa ne lelun takavarikot kokonaan. Huomio kiinnittyy siihen, mitä tunteita se lelu, sen pois ottaminen ja sen takaisin saaminen herättää, ei itse konflikti tai se, minkä takia se on syntynyt.
Sitä en ymmärrä, miksi otit esille aspektin "antamalla lapsen tehdä mitä haluaa". Onko joku tässä nyt sanonut, että antaa lapsen tehdä mitä haluaa/lapsen pitää antaa tehdä mitä haluaa?
Väännät todella ärsyttävällä tavalla muiden lauseet itsellesi soveltavaksi. Kukaan ei ole sanonut, etteikö pitäisi opettaa ettei pahaa saa tehdä. Juuri kirjoiti nsiitä, miten lapselle pitäisi selittää miksi teki pahaa ja miksi niin toimittiin kuin toimittiin. Eikä rangaistuksen tarvitse olla pelkästään lelun ottaminen, vaan siihen voi soveltaa muitakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä tässä ketjussa on aivan järkyttävää, on se, että kovin moni tuomitsee kaikenlaiset kurinpitotoimet, lapsen lelun ottaminen pois, jos hän huutaa vanhempiaan läskiksi, on merkki natsivanhemmuudesta ym., joka vaurioittaa lasta pysyvästi. Sen sijaan moni suorastaan suosittelee lääkitystä, alle kouluikäisen pumppaamista täyteen psyykelääkkeitä, että "oireilu" saataisiin kuriin. Se ei kai sitten vahingoita sitä lasta yhtään vai?
Aivan järkyttävää tuomita toimet, jotka eivät yksinkertaisesti toimi? Mitä oikeasti ajattelet, että saavutetaan ottamalla lapsen lelu pois? Kerro omin sanoin. Mä oon huono kasvattaja, ja sorrun tosi paljon kaikenlaiseen uhkailuun ja kiristykseen, enkä ole havainnut niistä vielä mitään pitkän tähtäimen hyötyjä. Joo, yksittäinen tilanne saattaa sillä ratketa, mutta yleisilmapiiri on näitä kasvatuskeinoja käyttäessä jatkuvasti riitaisa. Lapsi nimittäin oppii soveltamaan noita uhkailu- ja kiristyskeinoja myös itse. Sekö on se, mihin pyrimme lapsia kasvattaessa? Että he pyrkivät suhtautumaan esim. omiin sisaruksiinsa tyrannimaisesti? Parhaimmat tulokset saan silloin, kun itse maltan pysyä rauhallisena ja saada jotain tapahtumaan lapsen omass päässä. "Jollakin" tarkoitan tässä muutakin kuin suuttumuksen herättämistä (jota lelun ottaminen pois aiheuttaa).
Jos lapsi on jo valmiiksi vihainen (haukkuu vanhempiaan), tilanteeseen paras ratkaisu on suuttumuksen lisääminen? Niinkö? Vai unhohdetaanko tällaisessa mallissa nyt se, että jos vanhemmat ovat huonoja hallitsemaan tunteitaan (eivät pysty pysymään rauhallisena, kun lapsi riehuu), lapset ovat siinä vielä huonompia, ihan jo kehistystasonsa takia?
Missä minä kirjoitin, että lasta uhkaillaan tai hänelle ollaan vihaisia ja lelu viedään raivopäisenä pois? Olen itse tehnyt tätä meillä kotona, olen rauhallisesti todennut lapselle, että en hyväksy tuollaista käytöstä ja tästä lelu menee säilöön. On toiminut vallan erinomaisesti, kyseinen ei-toivottu käytös loppui siltä istumalta. Tein lelun poisoton max 3 kertaa.
Se, että lapselle asetetaan rajoja ja huonosta käytöksestä rangaistaan, ei tarkoita uhkailua, väkivaltaa, raivoa vanhemman suunnalta. Tässä puhutaan kahdesta aivan eri asiasta.
No, meillä on toiminut sen verran, että isompi lapsi soveltaa näitä samoja keinoja sitten pikkusisarukseen. Ja siitä tulee aika kova riita sitten.
Meillä on rajan asettamiset ihan muilla tavoilla tuottaneet paljon parempaa tulosta. Lapselle on jäänyt niistä tilanteista, joissa tavara on otettu pois, päällimmäiseksi mieleen se tunne, mikä siitä lelun pois ottamisesta aiheutuu (niin, että hän on tuntee kokevansa vääryyttä), ei se, mitä tilanteessa on "oikeasti" tapahtunut (on tullut joku konflikti, johon hän on syypää). Meillä paljon paremmin on toiminut pois tilanteesta ja juttelu - se on auttanut häntä näkemään, että on tehnyt väärin ja saanut hänet ihan omatoimisesti pyytämään anteeksi sen sijaan, että huomio keskittyy siihen leluun ja suuttumukseen siitä, että se on otettu pois.
Sulla on sitten epäonnistunut se rangaistuksen osa, jossa lapselle rauhallisesti selitetään, miksi lelu on otettu pois. Se on hyvin oleellista. Eli lapsi oppii, että huonolla käytöksellä on seurauksia. Juttelu ja neuvottelu ei sellaista ole, sehän on vanhemman huomiota ja lähestulkoon palkinto.
Se, että lapsi ottaa pienemmältä leluja pois, on myös huonoa käytöstä. Tee lapsellesi selväksi, kuka teillä kasvattaa.
No miksi mun pitää ottaa se lelu pois, kun nyt, kun olen pyrkinyt lopettamaan nämä rangaistukset ja hoitanut tilanteet puhumalla, lapsi on ollut paljon sopuisampi ja valmis kuuntelemaan sitä, kun selitän, miksi ei saa tehdä ja itsekin osallistunut keskusteluun mököttämisen sijaan? Mä en nyt ihan ymmärrä, miten se keskustelu riidasta on lapselle lähestulkoon palkinto. Onko tässä ajatuksena se, että se on ainoa aika, jolloin lapsen kanssa ollaan, ja siis ainoa tapa, jolla lapsi saa huomiota?
Niin, se tosiaan on huonoa käytöstä ottaa pieneltä sisarukselta lelu. Mutta jos vanhemmat antavat lapselle konfliktin ratkaisemisen malliksi sen, että lelu pannaan rangaistukseksi odottamaan, kunnes seuraa anteeksipyyntö, lapsikin helposti oppii sen mallin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä tässä ketjussa on aivan järkyttävää, on se, että kovin moni tuomitsee kaikenlaiset kurinpitotoimet, lapsen lelun ottaminen pois, jos hän huutaa vanhempiaan läskiksi, on merkki natsivanhemmuudesta ym., joka vaurioittaa lasta pysyvästi. Sen sijaan moni suorastaan suosittelee lääkitystä, alle kouluikäisen pumppaamista täyteen psyykelääkkeitä, että "oireilu" saataisiin kuriin. Se ei kai sitten vahingoita sitä lasta yhtään vai?
Aivan järkyttävää tuomita toimet, jotka eivät yksinkertaisesti toimi? Mitä oikeasti ajattelet, että saavutetaan ottamalla lapsen lelu pois? Kerro omin sanoin. Mä oon huono kasvattaja, ja sorrun tosi paljon kaikenlaiseen uhkailuun ja kiristykseen, enkä ole havainnut niistä vielä mitään pitkän tähtäimen hyötyjä. Joo, yksittäinen tilanne saattaa sillä ratketa, mutta yleisilmapiiri on näitä kasvatuskeinoja käyttäessä jatkuvasti riitaisa. Lapsi nimittäin oppii soveltamaan noita uhkailu- ja kiristyskeinoja myös itse. Sekö on se, mihin pyrimme lapsia kasvattaessa? Että he pyrkivät suhtautumaan esim. omiin sisaruksiinsa tyrannimaisesti? Parhaimmat tulokset saan silloin, kun itse maltan pysyä rauhallisena ja saada jotain tapahtumaan lapsen omass päässä. "Jollakin" tarkoitan tässä muutakin kuin suuttumuksen herättämistä (jota lelun ottaminen pois aiheuttaa).
Jos lapsi on jo valmiiksi vihainen (haukkuu vanhempiaan), tilanteeseen paras ratkaisu on suuttumuksen lisääminen? Niinkö? Vai unhohdetaanko tällaisessa mallissa nyt se, että jos vanhemmat ovat huonoja hallitsemaan tunteitaan (eivät pysty pysymään rauhallisena, kun lapsi riehuu), lapset ovat siinä vielä huonompia, ihan jo kehistystasonsa takia?
Sori vain, mutta tiivistettynä tämä kuulostaa jotakuinkin "lapseni on minua nokkelampi".
Sori vaan, mutta vastauksesi on sen verran huono, että joudut nyt naputtelemaan muutaman rivin enemmän ja kertomaan, mitä oikein tarkoitat. Muuten mun on pakko uskoa, että et todella pysty perustelemaan, miksi lelun pois ottaminen on paras kasvatuskeino, joka ratkaisee ongelmat pitkällä tähtäimellä.
En ole edellinen, mutta jos lapsesi reagoivat aina vihalla kaikkeen mitä sinä teet, niin ovatko lapset oppineet tämän reagointitavan sinulta? Räjähdätkö sinäkin noin aikuisena ihan kaikesta?
Lapselle on ihan hyvä opettaa, että jos tekee jotain pahaa niin siitä seuraa usein rangaistus. Tälläisellä yleisemmin ihan vain opetetaan, että mitä hän tekee ei saa tehdä. Antamalla lapsen tehdä mitä haluaa ei ikävä kyllä tule auttamaan lasta pidemmän päälle, haluat sitten kuinka paljon tahansa saada "heidän pään sisällä jotain tapahtumaan".
Kaikista tärkeintä tosin tottakai olisi tilanteen rauhoitettua selittää lapselle miksi näin on tehty. Jos lapsi huutaa ja raivoaa, jonka jälkeen leu otetaan pois, niin kun lapsi on rauhoittunut olisi hyvä selittää lapselle miksi lelu otettiin pois ja sitten odottaa pyytääkö lapsi anteeksi. Jos lapsi pyytää anteeksi niin silloin lelu voidaan antaa takaisin. Jos lapsi ei pyydä anteeksi niin ei myöskään lelua saa takaisin.
Jatkuvassa rankaisemisessa on se huono puoli, että lapsi ei itse ala miettimään, mikä on oikein ja mikä väärin ja millaiset arvot hänelle ovat tärkeitä. Lisäksi lapset ovat erilaisia. Oma esikoiseni on hyvin uhmakas, jos häntä rangaistaan ja hänessä hirveä viha ja suuttumus. Juttelu toimii hänelle paljon paremmin ja välit pysyvät hyvinä. Toki meilläkin on tietyt seuraamukset, mutta aina ensin jutellaan ja annetaan lapselle mahdollisuus korjata omaa käytöstä. Joskus lapsi saa itse päättää, mitä kielletyn asian tekemisestä seuraa. Eli jos on pelannut yli peliajan, saatan kysyä, mitäs nyt tehdään, kun tämä ei mennyt niin kuin oli sovittu.
En usko, että on yhtä oikeaa tapaa kasvattaa lapsi. Monella eri tavalla voi päästä samaan lopputulokseen. Useamman lapsen kanssa olen huomannut myös sen, että mikä toimii yhteen, ei kertakaikkiaan toimi toiseen tai on jopa haitallista lapselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä tässä ketjussa on aivan järkyttävää, on se, että kovin moni tuomitsee kaikenlaiset kurinpitotoimet, lapsen lelun ottaminen pois, jos hän huutaa vanhempiaan läskiksi, on merkki natsivanhemmuudesta ym., joka vaurioittaa lasta pysyvästi. Sen sijaan moni suorastaan suosittelee lääkitystä, alle kouluikäisen pumppaamista täyteen psyykelääkkeitä, että "oireilu" saataisiin kuriin. Se ei kai sitten vahingoita sitä lasta yhtään vai?
Aivan järkyttävää tuomita toimet, jotka eivät yksinkertaisesti toimi? Mitä oikeasti ajattelet, että saavutetaan ottamalla lapsen lelu pois? Kerro omin sanoin. Mä oon huono kasvattaja, ja sorrun tosi paljon kaikenlaiseen uhkailuun ja kiristykseen, enkä ole havainnut niistä vielä mitään pitkän tähtäimen hyötyjä. Joo, yksittäinen tilanne saattaa sillä ratketa, mutta yleisilmapiiri on näitä kasvatuskeinoja käyttäessä jatkuvasti riitaisa. Lapsi nimittäin oppii soveltamaan noita uhkailu- ja kiristyskeinoja myös itse. Sekö on se, mihin pyrimme lapsia kasvattaessa? Että he pyrkivät suhtautumaan esim. omiin sisaruksiinsa tyrannimaisesti? Parhaimmat tulokset saan silloin, kun itse maltan pysyä rauhallisena ja saada jotain tapahtumaan lapsen omass päässä. "Jollakin" tarkoitan tässä muutakin kuin suuttumuksen herättämistä (jota lelun ottaminen pois aiheuttaa).
Jos lapsi on jo valmiiksi vihainen (haukkuu vanhempiaan), tilanteeseen paras ratkaisu on suuttumuksen lisääminen? Niinkö? Vai unhohdetaanko tällaisessa mallissa nyt se, että jos vanhemmat ovat huonoja hallitsemaan tunteitaan (eivät pysty pysymään rauhallisena, kun lapsi riehuu), lapset ovat siinä vielä huonompia, ihan jo kehistystasonsa takia?
Sori vain, mutta tiivistettynä tämä kuulostaa jotakuinkin "lapseni on minua nokkelampi".
Sori vaan, mutta vastauksesi on sen verran huono, että joudut nyt naputtelemaan muutaman rivin enemmän ja kertomaan, mitä oikein tarkoitat. Muuten mun on pakko uskoa, että et todella pysty perustelemaan, miksi lelun pois ottaminen on paras kasvatuskeino, joka ratkaisee ongelmat pitkällä tähtäimellä.
En ole edellinen, mutta jos lapsesi reagoivat aina vihalla kaikkeen mitä sinä teet, niin ovatko lapset oppineet tämän reagointitavan sinulta? Räjähdätkö sinäkin noin aikuisena ihan kaikesta?
Lapselle on ihan hyvä opettaa, että jos tekee jotain pahaa niin siitä seuraa usein rangaistus. Tälläisellä yleisemmin ihan vain opetetaan, että mitä hän tekee ei saa tehdä. Antamalla lapsen tehdä mitä haluaa ei ikävä kyllä tule auttamaan lasta pidemmän päälle, haluat sitten kuinka paljon tahansa saada "heidän pään sisällä jotain tapahtumaan".
Kaikista tärkeintä tosin tottakai olisi tilanteen rauhoitettua selittää lapselle miksi näin on tehty. Jos lapsi huutaa ja raivoaa, jonka jälkeen leu otetaan pois, niin kun lapsi on rauhoittunut olisi hyvä selittää lapselle miksi lelu otettiin pois ja sitten odottaa pyytääkö lapsi anteeksi. Jos lapsi pyytää anteeksi niin silloin lelu voidaan antaa takaisin. Jos lapsi ei pyydä anteeksi niin ei myöskään lelua saa takaisin.
Mun mielestä lapselle on hyvä opettaa, miksi pahaa ei saa tehdä, ei sitä, että pahaa ei saa tehsä - tai siitä ei ainakaan saa jäädä kiinni - koska siitä seuraa rangaistus. Oot varmasti huomannut, että rangaistuksen pelko ei ole poistanut esim. rikollisuutta. Mitä tuohon tulee, että lapsi saa lelun takaisin sitten, kun pyytää anteeksi, niin siinähän se motivaatio on sitten vain lelun takaisin saaminen, ei niinkään riidan sovitteleminen. Juuri tuosta syystä mä oon yrittänyt lopettaa ne lelun takavarikot kokonaan. Huomio kiinnittyy siihen, mitä tunteita se lelu, sen pois ottaminen ja sen takaisin saaminen herättää, ei itse konflikti tai se, minkä takia se on syntynyt.
Sitä en ymmärrä, miksi otit esille aspektin "antamalla lapsen tehdä mitä haluaa". Onko joku tässä nyt sanonut, että antaa lapsen tehdä mitä haluaa/lapsen pitää antaa tehdä mitä haluaa?
Väännät todella ärsyttävällä tavalla muiden lauseet itsellesi soveltavaksi. Kukaan ei ole sanonut, etteikö pitäisi opettaa ettei pahaa saa tehdä. Juuri kirjoiti nsiitä, miten lapselle pitäisi selittää miksi teki pahaa ja miksi niin toimittiin kuin toimittiin. Eikä rangaistuksen tarvitse olla pelkästään lelun ottaminen, vaan siihen voi soveltaa muitakin.
No miksi se lelu pitää ottaa pois, jos sen tilanteen saa hoidettua paremmmin puhumalla, ilman sitä lelun ottamista? Sen mä haluaisin tietää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä tässä ketjussa on aivan järkyttävää, on se, että kovin moni tuomitsee kaikenlaiset kurinpitotoimet, lapsen lelun ottaminen pois, jos hän huutaa vanhempiaan läskiksi, on merkki natsivanhemmuudesta ym., joka vaurioittaa lasta pysyvästi. Sen sijaan moni suorastaan suosittelee lääkitystä, alle kouluikäisen pumppaamista täyteen psyykelääkkeitä, että "oireilu" saataisiin kuriin. Se ei kai sitten vahingoita sitä lasta yhtään vai?
Aivan järkyttävää tuomita toimet, jotka eivät yksinkertaisesti toimi? Mitä oikeasti ajattelet, että saavutetaan ottamalla lapsen lelu pois? Kerro omin sanoin. Mä oon huono kasvattaja, ja sorrun tosi paljon kaikenlaiseen uhkailuun ja kiristykseen, enkä ole havainnut niistä vielä mitään pitkän tähtäimen hyötyjä. Joo, yksittäinen tilanne saattaa sillä ratketa, mutta yleisilmapiiri on näitä kasvatuskeinoja käyttäessä jatkuvasti riitaisa. Lapsi nimittäin oppii soveltamaan noita uhkailu- ja kiristyskeinoja myös itse. Sekö on se, mihin pyrimme lapsia kasvattaessa? Että he pyrkivät suhtautumaan esim. omiin sisaruksiinsa tyrannimaisesti? Parhaimmat tulokset saan silloin, kun itse maltan pysyä rauhallisena ja saada jotain tapahtumaan lapsen omass päässä. "Jollakin" tarkoitan tässä muutakin kuin suuttumuksen herättämistä (jota lelun ottaminen pois aiheuttaa).
Jos lapsi on jo valmiiksi vihainen (haukkuu vanhempiaan), tilanteeseen paras ratkaisu on suuttumuksen lisääminen? Niinkö? Vai unhohdetaanko tällaisessa mallissa nyt se, että jos vanhemmat ovat huonoja hallitsemaan tunteitaan (eivät pysty pysymään rauhallisena, kun lapsi riehuu), lapset ovat siinä vielä huonompia, ihan jo kehistystasonsa takia?
Sori vain, mutta tiivistettynä tämä kuulostaa jotakuinkin "lapseni on minua nokkelampi".
Sori vaan, mutta vastauksesi on sen verran huono, että joudut nyt naputtelemaan muutaman rivin enemmän ja kertomaan, mitä oikein tarkoitat. Muuten mun on pakko uskoa, että et todella pysty perustelemaan, miksi lelun pois ottaminen on paras kasvatuskeino, joka ratkaisee ongelmat pitkällä tähtäimellä.
En ole edellinen, mutta jos lapsesi reagoivat aina vihalla kaikkeen mitä sinä teet, niin ovatko lapset oppineet tämän reagointitavan sinulta? Räjähdätkö sinäkin noin aikuisena ihan kaikesta?
Lapselle on ihan hyvä opettaa, että jos tekee jotain pahaa niin siitä seuraa usein rangaistus. Tälläisellä yleisemmin ihan vain opetetaan, että mitä hän tekee ei saa tehdä. Antamalla lapsen tehdä mitä haluaa ei ikävä kyllä tule auttamaan lasta pidemmän päälle, haluat sitten kuinka paljon tahansa saada "heidän pään sisällä jotain tapahtumaan".
Kaikista tärkeintä tosin tottakai olisi tilanteen rauhoitettua selittää lapselle miksi näin on tehty. Jos lapsi huutaa ja raivoaa, jonka jälkeen leu otetaan pois, niin kun lapsi on rauhoittunut olisi hyvä selittää lapselle miksi lelu otettiin pois ja sitten odottaa pyytääkö lapsi anteeksi. Jos lapsi pyytää anteeksi niin silloin lelu voidaan antaa takaisin. Jos lapsi ei pyydä anteeksi niin ei myöskään lelua saa takaisin.
Jatkuvassa rankaisemisessa on se huono puoli, että lapsi ei itse ala miettimään, mikä on oikein ja mikä väärin ja millaiset arvot hänelle ovat tärkeitä. Lisäksi lapset ovat erilaisia. Oma esikoiseni on hyvin uhmakas, jos häntä rangaistaan ja hänessä hirveä viha ja suuttumus. Juttelu toimii hänelle paljon paremmin ja välit pysyvät hyvinä. Toki meilläkin on tietyt seuraamukset, mutta aina ensin jutellaan ja annetaan lapselle mahdollisuus korjata omaa käytöstä. Joskus lapsi saa itse päättää, mitä kielletyn asian tekemisestä seuraa. Eli jos on pelannut yli peliajan, saatan kysyä, mitäs nyt tehdään, kun tämä ei mennyt niin kuin oli sovittu.
En usko, että on yhtä oikeaa tapaa kasvattaa lapsi. Monella eri tavalla voi päästä samaan lopputulokseen. Useamman lapsen kanssa olen huomannut myös sen, että mikä toimii yhteen, ei kertakaikkiaan toimi toiseen tai on jopa haitallista lapselle.
Teetkö tuota itse, siis tarkoitan että istutat lapsia jatkuvasti alas ja vedät tätä puhuttelua heille koska kuvittelet, että muut rankaisevat jatkuvasti lapsiaan ottamalla lelun pois?
Ja mitäpä sinä muuten tiedät siitä, miten lapsi reagoi siihen että häneltä otetaan se lelu pois? Kirjoitat sillä tavalla kuin sinä muka tietäisit miten lapset ajattelevat kun heiltä lelu otetaan pois.
Puhumatta siitä, että kirjoituksiesi mukaan lapsesi ovat nuoria joten et edes vielä tiedä miten kasvatuksesi tulee näkymään silloin kun he ovat teini-ikäisiä. Teini-iässä yleisemmin nähdään miten pahasti ollaan menty ojaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vapaa kasvatus. Ei kasarilla aadeehoodeet hyppineet opettajien silmille kun tuli kurinpalautusta. Nykyään eivät suhteellisuudentajuttomat lapset edes tajua terveen itsesuojelun päälle ja sellainen taas voi jonain päivänä tulla heille kalliiksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä tässä ketjussa on aivan järkyttävää, on se, että kovin moni tuomitsee kaikenlaiset kurinpitotoimet, lapsen lelun ottaminen pois, jos hän huutaa vanhempiaan läskiksi, on merkki natsivanhemmuudesta ym., joka vaurioittaa lasta pysyvästi. Sen sijaan moni suorastaan suosittelee lääkitystä, alle kouluikäisen pumppaamista täyteen psyykelääkkeitä, että "oireilu" saataisiin kuriin. Se ei kai sitten vahingoita sitä lasta yhtään vai?
Aivan järkyttävää tuomita toimet, jotka eivät yksinkertaisesti toimi? Mitä oikeasti ajattelet, että saavutetaan ottamalla lapsen lelu pois? Kerro omin sanoin. Mä oon huono kasvattaja, ja sorrun tosi paljon kaikenlaiseen uhkailuun ja kiristykseen, enkä ole havainnut niistä vielä mitään pitkän tähtäimen hyötyjä. Joo, yksittäinen tilanne saattaa sillä ratketa, mutta yleisilmapiiri on näitä kasvatuskeinoja käyttäessä jatkuvasti riitaisa. Lapsi nimittäin oppii soveltamaan noita uhkailu- ja kiristyskeinoja myös itse. Sekö on se, mihin pyrimme lapsia kasvattaessa? Että he pyrkivät suhtautumaan esim. omiin sisaruksiinsa tyrannimaisesti? Parhaimmat tulokset saan silloin, kun itse maltan pysyä rauhallisena ja saada jotain tapahtumaan lapsen omass päässä. "Jollakin" tarkoitan tässä muutakin kuin suuttumuksen herättämistä (jota lelun ottaminen pois aiheuttaa).
Jos lapsi on jo valmiiksi vihainen (haukkuu vanhempiaan), tilanteeseen paras ratkaisu on suuttumuksen lisääminen? Niinkö? Vai unhohdetaanko tällaisessa mallissa nyt se, että jos vanhemmat ovat huonoja hallitsemaan tunteitaan (eivät pysty pysymään rauhallisena, kun lapsi riehuu), lapset ovat siinä vielä huonompia, ihan jo kehistystasonsa takia?
Sori vain, mutta tiivistettynä tämä kuulostaa jotakuinkin "lapseni on minua nokkelampi".
Sori vaan, mutta vastauksesi on sen verran huono, että joudut nyt naputtelemaan muutaman rivin enemmän ja kertomaan, mitä oikein tarkoitat. Muuten mun on pakko uskoa, että et todella pysty perustelemaan, miksi lelun pois ottaminen on paras kasvatuskeino, joka ratkaisee ongelmat pitkällä tähtäimellä.
Sori, en tiennyt, että ketjun aihe on "millä yhdellä kasvatuskeinolla voin mennä autopilotilla koko lapseni lapsuuden ajattelematta itse". Sinun täytyy muistaa, että kun täällä joku suosittelee lelun ottamista pois, kukaan ei tarkoita, että arki rakentuu sitten vain sen lelun ottamisesta pois. Pointti on se, että lasta kohdellaan jotakuinkin johdonmukaisesti sen mukaan, miten lapsi itse käyttäytyy ja toimii. Huonosta käytöksestä sanktioita, hyvästä käytöksestä hyviä asioita. Miksi? Koska tehtäväsi kasvattajana on valmistaa lasta siihen, miten koko muu maailma tulee reagoimaan hänen käytökseensä noin karkeasti sitten kun hän siellä liikkuu, varsinkin aikuisena. Jos opetat lapsen siihen, että hänen käytöksellään ei ole väliä eikä seurauksia, hän tulee olemaan todella pihalla, kun säännöt eivät muun maailman kanssa olekaan sitten samat. Eivät tietenkään ole. Ei hän ole kenellekään muulle se äidin kulta, ja miksi pitäisi olla? Sehän on järjenvastaista. Lapsena hän ehkä voi saada pienuutensa takia anteeksi huonoa käytöstä, mutta kun hän kasvaa aikuisen kokoiseksi, miksi kenenkään random-ihmisen (tai läheisenkään) pitäisi sietää häneltä mitään perseilyä? Miksi? Eivät he näe söpöä pientä äidin kultaa vaan täysi-ikäisen ihmisen, joka on ihan perse.
Lapsesi on nokkelampi kuin sinä, jos luovutat siinä kohtaa, kun hän oppii käyttämään manipulaatiota. Kuulostaa siltä, että pelkäät lapsen suuttumista ja vanhempia kohtaan tulevia haukkuja. Kannattaisiko pelätä? Koska tällöin lapsesi tietää, että hän voi pelottelulla ohjailla sinua.
Mutta suurin ongelma minusta monilla kasvattajilla tuntuu olevan se luulo, että heidän tehtävänsä on saada lapsi ajattelemaan ja tuntemaan tietyllä tavalla. Mind control ei ole mahdollista eikä suotavaa tavoitella. Ainoa, mitä oikeasti voi tehdä, on antaa niitä konkreettisia seuraamuksia ja näyttää lapselle, että hänen käytöksellään on seuraamuksia ja väliä muille ihmisille ja että mikä tahansa pyörittely ei tule onnistumaan toisten ihmisten kanssa.
Mä en tiedä, kelle sä nyt oikein ajattelet vastaavasi, kun kirjoitat, että pelkään lapsen suuttumusta ja haukkuja... missä lukee niin? Enkä myöskään ymmärrä, missä kohdassa olen sanonut, että olen luovuttanut? Lainasitkohan sä nyt väärää kommenttia?
Mä kirjoitin siitä, että kun olen yrittänyt lopettaa rangaistukset ja yrittänyt soveltaa riitatilanteissa enemmän keskustelua, lapsi on suuttumisen, huutamisen ja haukkumisen sijaan halunnut itsekin osallistua tilanteen ratkaisemiseen sen sijaan, että suuttuu lisää pois otetusta lelusta. Kun on sovellettu lelun pois ottoa rangaistuskeinona, alkuperäisen tilanteen ratkaiseminen/sovitteleminen on jäänyt kokonaan, kun on pitänyt sitten keskittyä uuteen harmiin. Mä en nyt ymmärrä, millä tavalla sä näet jossain lapsen manipulointiyrityksiä...
Maailma tosiaan tulee reagoimaan lapsen käytökseen, mutta kun lapsi kasvaa, hänen aivonsa kehittyvät ja hän mm. oppii näkemään asioita muidenkin kuin itsensä kannalta. Ja se on näiden riitatilanteiden ratkaisun tarkoitus. Meillä kävi niin, että lelun pois ottaminen saikin fokuksen kääntymään lapseen itseensä, ei siihen tilanteeseen. Mutta on aika hassua, että sanot lapsen saavan pienuutensa takia anteeksi käytöstä, mutta aikuisena ei enää saa, aivan niin kuin aivot eivät siinä lapsuuden ja aikuisuuden välillä kehittyisi ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä tässä ketjussa on aivan järkyttävää, on se, että kovin moni tuomitsee kaikenlaiset kurinpitotoimet, lapsen lelun ottaminen pois, jos hän huutaa vanhempiaan läskiksi, on merkki natsivanhemmuudesta ym., joka vaurioittaa lasta pysyvästi. Sen sijaan moni suorastaan suosittelee lääkitystä, alle kouluikäisen pumppaamista täyteen psyykelääkkeitä, että "oireilu" saataisiin kuriin. Se ei kai sitten vahingoita sitä lasta yhtään vai?
Aivan järkyttävää tuomita toimet, jotka eivät yksinkertaisesti toimi? Mitä oikeasti ajattelet, että saavutetaan ottamalla lapsen lelu pois? Kerro omin sanoin. Mä oon huono kasvattaja, ja sorrun tosi paljon kaikenlaiseen uhkailuun ja kiristykseen, enkä ole havainnut niistä vielä mitään pitkän tähtäimen hyötyjä. Joo, yksittäinen tilanne saattaa sillä ratketa, mutta yleisilmapiiri on näitä kasvatuskeinoja käyttäessä jatkuvasti riitaisa. Lapsi nimittäin oppii soveltamaan noita uhkailu- ja kiristyskeinoja myös itse. Sekö on se, mihin pyrimme lapsia kasvattaessa? Että he pyrkivät suhtautumaan esim. omiin sisaruksiinsa tyrannimaisesti? Parhaimmat tulokset saan silloin, kun itse maltan pysyä rauhallisena ja saada jotain tapahtumaan lapsen omass päässä. "Jollakin" tarkoitan tässä muutakin kuin suuttumuksen herättämistä (jota lelun ottaminen pois aiheuttaa).
Jos lapsi on jo valmiiksi vihainen (haukkuu vanhempiaan), tilanteeseen paras ratkaisu on suuttumuksen lisääminen? Niinkö? Vai unhohdetaanko tällaisessa mallissa nyt se, että jos vanhemmat ovat huonoja hallitsemaan tunteitaan (eivät pysty pysymään rauhallisena, kun lapsi riehuu), lapset ovat siinä vielä huonompia, ihan jo kehistystasonsa takia?
Sori vain, mutta tiivistettynä tämä kuulostaa jotakuinkin "lapseni on minua nokkelampi".
Sori vaan, mutta vastauksesi on sen verran huono, että joudut nyt naputtelemaan muutaman rivin enemmän ja kertomaan, mitä oikein tarkoitat. Muuten mun on pakko uskoa, että et todella pysty perustelemaan, miksi lelun pois ottaminen on paras kasvatuskeino, joka ratkaisee ongelmat pitkällä tähtäimellä.
En ole edellinen, mutta jos lapsesi reagoivat aina vihalla kaikkeen mitä sinä teet, niin ovatko lapset oppineet tämän reagointitavan sinulta? Räjähdätkö sinäkin noin aikuisena ihan kaikesta?
Lapselle on ihan hyvä opettaa, että jos tekee jotain pahaa niin siitä seuraa usein rangaistus. Tälläisellä yleisemmin ihan vain opetetaan, että mitä hän tekee ei saa tehdä. Antamalla lapsen tehdä mitä haluaa ei ikävä kyllä tule auttamaan lasta pidemmän päälle, haluat sitten kuinka paljon tahansa saada "heidän pään sisällä jotain tapahtumaan".
Kaikista tärkeintä tosin tottakai olisi tilanteen rauhoitettua selittää lapselle miksi näin on tehty. Jos lapsi huutaa ja raivoaa, jonka jälkeen leu otetaan pois, niin kun lapsi on rauhoittunut olisi hyvä selittää lapselle miksi lelu otettiin pois ja sitten odottaa pyytääkö lapsi anteeksi. Jos lapsi pyytää anteeksi niin silloin lelu voidaan antaa takaisin. Jos lapsi ei pyydä anteeksi niin ei myöskään lelua saa takaisin.
Jatkuvassa rankaisemisessa on se huono puoli, että lapsi ei itse ala miettimään, mikä on oikein ja mikä väärin ja millaiset arvot hänelle ovat tärkeitä. Lisäksi lapset ovat erilaisia. Oma esikoiseni on hyvin uhmakas, jos häntä rangaistaan ja hänessä hirveä viha ja suuttumus. Juttelu toimii hänelle paljon paremmin ja välit pysyvät hyvinä. Toki meilläkin on tietyt seuraamukset, mutta aina ensin jutellaan ja annetaan lapselle mahdollisuus korjata omaa käytöstä. Joskus lapsi saa itse päättää, mitä kielletyn asian tekemisestä seuraa. Eli jos on pelannut yli peliajan, saatan kysyä, mitäs nyt tehdään, kun tämä ei mennyt niin kuin oli sovittu.
En usko, että on yhtä oikeaa tapaa kasvattaa lapsi. Monella eri tavalla voi päästä samaan lopputulokseen. Useamman lapsen kanssa olen huomannut myös sen, että mikä toimii yhteen, ei kertakaikkiaan toimi toiseen tai on jopa haitallista lapselle.
Teetkö tuota itse, siis tarkoitan että istutat lapsia jatkuvasti alas ja vedät tätä puhuttelua heille koska kuvittelet, että muut rankaisevat jatkuvasti lapsiaan ottamalla lelun pois?
Ja mitäpä sinä muuten tiedät siitä, miten lapsi reagoi siihen että häneltä otetaan se lelu pois? Kirjoitat sillä tavalla kuin sinä muka tietäisit miten lapset ajattelevat kun heiltä lelu otetaan pois.
Puhumatta siitä, että kirjoituksiesi mukaan lapsesi ovat nuoria joten et edes vielä tiedä miten kasvatuksesi tulee näkymään silloin kun he ovat teini-ikäisiä. Teini-iässä yleisemmin nähdään miten pahasti ollaan menty ojaan.
Et vissiin lukenut noita viestejä, mutta kirjoitin (ja vissiin pitää sinullekin kirjoittaa taas), että olen yrittänyt luopua tuosta lelun viemisestä kasvatuskeinona, koska se ei ole vähentänyt sisarusten välisiä konflikteja, vaan lisännyt niitä. (En nyt jaksa vastata ihan kaikkeen, mitä sinä viestissäsi kuvittelit.) Konfliktit ovat vähenneet, ja lapset, etenkin isompi lapsi, ovat paljon sopuisampia ja halukkaampia ratkaisemaan tilanteita itse.
Jos saan jostain vedenpitävän todisteen, että lelun pois ottaminen rangaistukseksi on paras tapa kasvattaa tasapainoisia teinejä, lupaan harkita uudelleen. Muussa tapauksessa jatkan tätä, mikä on osoittautunut hyväksi tavaksi saada lapset sopimaan riitansa ja leikkimään sopuisammin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä tässä ketjussa on aivan järkyttävää, on se, että kovin moni tuomitsee kaikenlaiset kurinpitotoimet, lapsen lelun ottaminen pois, jos hän huutaa vanhempiaan läskiksi, on merkki natsivanhemmuudesta ym., joka vaurioittaa lasta pysyvästi. Sen sijaan moni suorastaan suosittelee lääkitystä, alle kouluikäisen pumppaamista täyteen psyykelääkkeitä, että "oireilu" saataisiin kuriin. Se ei kai sitten vahingoita sitä lasta yhtään vai?
Aivan järkyttävää tuomita toimet, jotka eivät yksinkertaisesti toimi? Mitä oikeasti ajattelet, että saavutetaan ottamalla lapsen lelu pois? Kerro omin sanoin. Mä oon huono kasvattaja, ja sorrun tosi paljon kaikenlaiseen uhkailuun ja kiristykseen, enkä ole havainnut niistä vielä mitään pitkän tähtäimen hyötyjä. Joo, yksittäinen tilanne saattaa sillä ratketa, mutta yleisilmapiiri on näitä kasvatuskeinoja käyttäessä jatkuvasti riitaisa. Lapsi nimittäin oppii soveltamaan noita uhkailu- ja kiristyskeinoja myös itse. Sekö on se, mihin pyrimme lapsia kasvattaessa? Että he pyrkivät suhtautumaan esim. omiin sisaruksiinsa tyrannimaisesti? Parhaimmat tulokset saan silloin, kun itse maltan pysyä rauhallisena ja saada jotain tapahtumaan lapsen omass päässä. "Jollakin" tarkoitan tässä muutakin kuin suuttumuksen herättämistä (jota lelun ottaminen pois aiheuttaa).
Jos lapsi on jo valmiiksi vihainen (haukkuu vanhempiaan), tilanteeseen paras ratkaisu on suuttumuksen lisääminen? Niinkö? Vai unhohdetaanko tällaisessa mallissa nyt se, että jos vanhemmat ovat huonoja hallitsemaan tunteitaan (eivät pysty pysymään rauhallisena, kun lapsi riehuu), lapset ovat siinä vielä huonompia, ihan jo kehistystasonsa takia?
Sori vain, mutta tiivistettynä tämä kuulostaa jotakuinkin "lapseni on minua nokkelampi".
Sori vaan, mutta vastauksesi on sen verran huono, että joudut nyt naputtelemaan muutaman rivin enemmän ja kertomaan, mitä oikein tarkoitat. Muuten mun on pakko uskoa, että et todella pysty perustelemaan, miksi lelun pois ottaminen on paras kasvatuskeino, joka ratkaisee ongelmat pitkällä tähtäimellä.
Sori, en tiennyt, että ketjun aihe on "millä yhdellä kasvatuskeinolla voin mennä autopilotilla koko lapseni lapsuuden ajattelematta itse". Sinun täytyy muistaa, että kun täällä joku suosittelee lelun ottamista pois, kukaan ei tarkoita, että arki rakentuu sitten vain sen lelun ottamisesta pois. Pointti on se, että lasta kohdellaan jotakuinkin johdonmukaisesti sen mukaan, miten lapsi itse käyttäytyy ja toimii. Huonosta käytöksestä sanktioita, hyvästä käytöksestä hyviä asioita. Miksi? Koska tehtäväsi kasvattajana on valmistaa lasta siihen, miten koko muu maailma tulee reagoimaan hänen käytökseensä noin karkeasti sitten kun hän siellä liikkuu, varsinkin aikuisena. Jos opetat lapsen siihen, että hänen käytöksellään ei ole väliä eikä seurauksia, hän tulee olemaan todella pihalla, kun säännöt eivät muun maailman kanssa olekaan sitten samat. Eivät tietenkään ole. Ei hän ole kenellekään muulle se äidin kulta, ja miksi pitäisi olla? Sehän on järjenvastaista. Lapsena hän ehkä voi saada pienuutensa takia anteeksi huonoa käytöstä, mutta kun hän kasvaa aikuisen kokoiseksi, miksi kenenkään random-ihmisen (tai läheisenkään) pitäisi sietää häneltä mitään perseilyä? Miksi? Eivät he näe söpöä pientä äidin kultaa vaan täysi-ikäisen ihmisen, joka on ihan perse.
Lapsesi on nokkelampi kuin sinä, jos luovutat siinä kohtaa, kun hän oppii käyttämään manipulaatiota. Kuulostaa siltä, että pelkäät lapsen suuttumista ja vanhempia kohtaan tulevia haukkuja. Kannattaisiko pelätä? Koska tällöin lapsesi tietää, että hän voi pelottelulla ohjailla sinua.
Mutta suurin ongelma minusta monilla kasvattajilla tuntuu olevan se luulo, että heidän tehtävänsä on saada lapsi ajattelemaan ja tuntemaan tietyllä tavalla. Mind control ei ole mahdollista eikä suotavaa tavoitella. Ainoa, mitä oikeasti voi tehdä, on antaa niitä konkreettisia seuraamuksia ja näyttää lapselle, että hänen käytöksellään on seuraamuksia ja väliä muille ihmisille ja että mikä tahansa pyörittely ei tule onnistumaan toisten ihmisten kanssa.
Mä en tiedä, kelle sä nyt oikein ajattelet vastaavasi, kun kirjoitat, että pelkään lapsen suuttumusta ja haukkuja... missä lukee niin? Enkä myöskään ymmärrä, missä kohdassa olen sanonut, että olen luovuttanut? Lainasitkohan sä nyt väärää kommenttia?
Mä kirjoitin siitä, että kun olen yrittänyt lopettaa rangaistukset ja yrittänyt soveltaa riitatilanteissa enemmän keskustelua, lapsi on suuttumisen, huutamisen ja haukkumisen sijaan halunnut itsekin osallistua tilanteen ratkaisemiseen sen sijaan, että suuttuu lisää pois otetusta lelusta. Kun on sovellettu lelun pois ottoa rangaistuskeinona, alkuperäisen tilanteen ratkaiseminen/sovitteleminen on jäänyt kokonaan, kun on pitänyt sitten keskittyä uuteen harmiin. Mä en nyt ymmärrä, millä tavalla sä näet jossain lapsen manipulointiyrityksiä...
Maailma tosiaan tulee reagoimaan lapsen käytökseen, mutta kun lapsi kasvaa, hänen aivonsa kehittyvät ja hän mm. oppii näkemään asioita muidenkin kuin itsensä kannalta. Ja se on näiden riitatilanteiden ratkaisun tarkoitus. Meillä kävi niin, että lelun pois ottaminen saikin fokuksen kääntymään lapseen itseensä, ei siihen tilanteeseen. Mutta on aika hassua, että sanot lapsen saavan pienuutensa takia anteeksi käytöstä, mutta aikuisena ei enää saa, aivan niin kuin aivot eivät siinä lapsuuden ja aikuisuuden välillä kehittyisi ollenkaan.
Jotenkin tuli sellainen olo, että kirjoitat nyt kyllä jostain haavemaailmasta. Riippuu tottakai minkäikäisistä lapsista on kyse, mutta että lapsi haluaa itse ratkaista asian, varsinkin kouluikäinen tilanteessa jossa hän on suuttunut tai muuten käyttäytynyt huonosti niin.. hohhoijaa. Lähti luotettavuus sinun tekstistäsi. Jos mietit miksi, niin käyppä lukemassa tuon ikäisten aivojen kehityksesta ja siitä miten lapset voivat ja eivät voi siinä iässä käyttäytyä ja miksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä tässä ketjussa on aivan järkyttävää, on se, että kovin moni tuomitsee kaikenlaiset kurinpitotoimet, lapsen lelun ottaminen pois, jos hän huutaa vanhempiaan läskiksi, on merkki natsivanhemmuudesta ym., joka vaurioittaa lasta pysyvästi. Sen sijaan moni suorastaan suosittelee lääkitystä, alle kouluikäisen pumppaamista täyteen psyykelääkkeitä, että "oireilu" saataisiin kuriin. Se ei kai sitten vahingoita sitä lasta yhtään vai?
Aivan järkyttävää tuomita toimet, jotka eivät yksinkertaisesti toimi? Mitä oikeasti ajattelet, että saavutetaan ottamalla lapsen lelu pois? Kerro omin sanoin. Mä oon huono kasvattaja, ja sorrun tosi paljon kaikenlaiseen uhkailuun ja kiristykseen, enkä ole havainnut niistä vielä mitään pitkän tähtäimen hyötyjä. Joo, yksittäinen tilanne saattaa sillä ratketa, mutta yleisilmapiiri on näitä kasvatuskeinoja käyttäessä jatkuvasti riitaisa. Lapsi nimittäin oppii soveltamaan noita uhkailu- ja kiristyskeinoja myös itse. Sekö on se, mihin pyrimme lapsia kasvattaessa? Että he pyrkivät suhtautumaan esim. omiin sisaruksiinsa tyrannimaisesti? Parhaimmat tulokset saan silloin, kun itse maltan pysyä rauhallisena ja saada jotain tapahtumaan lapsen omass päässä. "Jollakin" tarkoitan tässä muutakin kuin suuttumuksen herättämistä (jota lelun ottaminen pois aiheuttaa).
Jos lapsi on jo valmiiksi vihainen (haukkuu vanhempiaan), tilanteeseen paras ratkaisu on suuttumuksen lisääminen? Niinkö? Vai unhohdetaanko tällaisessa mallissa nyt se, että jos vanhemmat ovat huonoja hallitsemaan tunteitaan (eivät pysty pysymään rauhallisena, kun lapsi riehuu), lapset ovat siinä vielä huonompia, ihan jo kehistystasonsa takia?
Sori vain, mutta tiivistettynä tämä kuulostaa jotakuinkin "lapseni on minua nokkelampi".
Sori vaan, mutta vastauksesi on sen verran huono, että joudut nyt naputtelemaan muutaman rivin enemmän ja kertomaan, mitä oikein tarkoitat. Muuten mun on pakko uskoa, että et todella pysty perustelemaan, miksi lelun pois ottaminen on paras kasvatuskeino, joka ratkaisee ongelmat pitkällä tähtäimellä.
Sori, en tiennyt, että ketjun aihe on "millä yhdellä kasvatuskeinolla voin mennä autopilotilla koko lapseni lapsuuden ajattelematta itse". Sinun täytyy muistaa, että kun täällä joku suosittelee lelun ottamista pois, kukaan ei tarkoita, että arki rakentuu sitten vain sen lelun ottamisesta pois. Pointti on se, että lasta kohdellaan jotakuinkin johdonmukaisesti sen mukaan, miten lapsi itse käyttäytyy ja toimii. Huonosta käytöksestä sanktioita, hyvästä käytöksestä hyviä asioita. Miksi? Koska tehtäväsi kasvattajana on valmistaa lasta siihen, miten koko muu maailma tulee reagoimaan hänen käytökseensä noin karkeasti sitten kun hän siellä liikkuu, varsinkin aikuisena. Jos opetat lapsen siihen, että hänen käytöksellään ei ole väliä eikä seurauksia, hän tulee olemaan todella pihalla, kun säännöt eivät muun maailman kanssa olekaan sitten samat. Eivät tietenkään ole. Ei hän ole kenellekään muulle se äidin kulta, ja miksi pitäisi olla? Sehän on järjenvastaista. Lapsena hän ehkä voi saada pienuutensa takia anteeksi huonoa käytöstä, mutta kun hän kasvaa aikuisen kokoiseksi, miksi kenenkään random-ihmisen (tai läheisenkään) pitäisi sietää häneltä mitään perseilyä? Miksi? Eivät he näe söpöä pientä äidin kultaa vaan täysi-ikäisen ihmisen, joka on ihan perse.
Lapsesi on nokkelampi kuin sinä, jos luovutat siinä kohtaa, kun hän oppii käyttämään manipulaatiota. Kuulostaa siltä, että pelkäät lapsen suuttumista ja vanhempia kohtaan tulevia haukkuja. Kannattaisiko pelätä? Koska tällöin lapsesi tietää, että hän voi pelottelulla ohjailla sinua.
Mutta suurin ongelma minusta monilla kasvattajilla tuntuu olevan se luulo, että heidän tehtävänsä on saada lapsi ajattelemaan ja tuntemaan tietyllä tavalla. Mind control ei ole mahdollista eikä suotavaa tavoitella. Ainoa, mitä oikeasti voi tehdä, on antaa niitä konkreettisia seuraamuksia ja näyttää lapselle, että hänen käytöksellään on seuraamuksia ja väliä muille ihmisille ja että mikä tahansa pyörittely ei tule onnistumaan toisten ihmisten kanssa.
Mä en tiedä, kelle sä nyt oikein ajattelet vastaavasi, kun kirjoitat, että pelkään lapsen suuttumusta ja haukkuja... missä lukee niin? Enkä myöskään ymmärrä, missä kohdassa olen sanonut, että olen luovuttanut? Lainasitkohan sä nyt väärää kommenttia?
Mä kirjoitin siitä, että kun olen yrittänyt lopettaa rangaistukset ja yrittänyt soveltaa riitatilanteissa enemmän keskustelua, lapsi on suuttumisen, huutamisen ja haukkumisen sijaan halunnut itsekin osallistua tilanteen ratkaisemiseen sen sijaan, että suuttuu lisää pois otetusta lelusta. Kun on sovellettu lelun pois ottoa rangaistuskeinona, alkuperäisen tilanteen ratkaiseminen/sovitteleminen on jäänyt kokonaan, kun on pitänyt sitten keskittyä uuteen harmiin. Mä en nyt ymmärrä, millä tavalla sä näet jossain lapsen manipulointiyrityksiä...
Maailma tosiaan tulee reagoimaan lapsen käytökseen, mutta kun lapsi kasvaa, hänen aivonsa kehittyvät ja hän mm. oppii näkemään asioita muidenkin kuin itsensä kannalta. Ja se on näiden riitatilanteiden ratkaisun tarkoitus. Meillä kävi niin, että lelun pois ottaminen saikin fokuksen kääntymään lapseen itseensä, ei siihen tilanteeseen. Mutta on aika hassua, että sanot lapsen saavan pienuutensa takia anteeksi käytöstä, mutta aikuisena ei enää saa, aivan niin kuin aivot eivät siinä lapsuuden ja aikuisuuden välillä kehittyisi ollenkaan.
Jotenkin tuli sellainen olo, että kirjoitat nyt kyllä jostain haavemaailmasta. Riippuu tottakai minkäikäisistä lapsista on kyse, mutta että lapsi haluaa itse ratkaista asian, varsinkin kouluikäinen tilanteessa jossa hän on suuttunut tai muuten käyttäytynyt huonosti niin.. hohhoijaa. Lähti luotettavuus sinun tekstistäsi. Jos mietit miksi, niin käyppä lukemassa tuon ikäisten aivojen kehityksesta ja siitä miten lapset voivat ja eivät voi siinä iässä käyttäytyä ja miksi.
tarkoitin alle kouluikäinen
Vierailija kirjoitti:
DSM-IV puheenjohtajan Allan Francesin mukaan kyseinen häiriö on massiivisen ylidiagnosoitu. Hän ei olettanut, että se leviäisi kulovalkean tavoin ja tavallisia lapsia alettaisiin huumata kilteiksi ja kunnollisiksi. Yhdysvalloissa noiden lapsille suunnattujen huumeiden johhosta lasten psykoosisairaudet ja maanis-depressiivisyys ovat lisääntyneet, kun niitä ei aikaisemmin ollut juuri lainkaan. Mahtanee johtua geneettisestä alttiudesta? ADHSssa on kyse pelkästä käytöshäiriöstä, jota on mahdollista hoitaa kasvatuksellisesti, jos on taitoa, halua ja pitkäjänteisyyttä.
Ei ADHD-lääke toimi, jos lapsi ei ole ADHD. Eli ei neurologisesti normaalia lasta voi noilla lääkkeillä "huumata", vaan toimivat eri tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä tässä ketjussa on aivan järkyttävää, on se, että kovin moni tuomitsee kaikenlaiset kurinpitotoimet, lapsen lelun ottaminen pois, jos hän huutaa vanhempiaan läskiksi, on merkki natsivanhemmuudesta ym., joka vaurioittaa lasta pysyvästi. Sen sijaan moni suorastaan suosittelee lääkitystä, alle kouluikäisen pumppaamista täyteen psyykelääkkeitä, että "oireilu" saataisiin kuriin. Se ei kai sitten vahingoita sitä lasta yhtään vai?
Aivan järkyttävää tuomita toimet, jotka eivät yksinkertaisesti toimi? Mitä oikeasti ajattelet, että saavutetaan ottamalla lapsen lelu pois? Kerro omin sanoin. Mä oon huono kasvattaja, ja sorrun tosi paljon kaikenlaiseen uhkailuun ja kiristykseen, enkä ole havainnut niistä vielä mitään pitkän tähtäimen hyötyjä. Joo, yksittäinen tilanne saattaa sillä ratketa, mutta yleisilmapiiri on näitä kasvatuskeinoja käyttäessä jatkuvasti riitaisa. Lapsi nimittäin oppii soveltamaan noita uhkailu- ja kiristyskeinoja myös itse. Sekö on se, mihin pyrimme lapsia kasvattaessa? Että he pyrkivät suhtautumaan esim. omiin sisaruksiinsa tyrannimaisesti? Parhaimmat tulokset saan silloin, kun itse maltan pysyä rauhallisena ja saada jotain tapahtumaan lapsen omass päässä. "Jollakin" tarkoitan tässä muutakin kuin suuttumuksen herättämistä (jota lelun ottaminen pois aiheuttaa).
Jos lapsi on jo valmiiksi vihainen (haukkuu vanhempiaan), tilanteeseen paras ratkaisu on suuttumuksen lisääminen? Niinkö? Vai unhohdetaanko tällaisessa mallissa nyt se, että jos vanhemmat ovat huonoja hallitsemaan tunteitaan (eivät pysty pysymään rauhallisena, kun lapsi riehuu), lapset ovat siinä vielä huonompia, ihan jo kehistystasonsa takia?
Sori vain, mutta tiivistettynä tämä kuulostaa jotakuinkin "lapseni on minua nokkelampi".
Sori vaan, mutta vastauksesi on sen verran huono, että joudut nyt naputtelemaan muutaman rivin enemmän ja kertomaan, mitä oikein tarkoitat. Muuten mun on pakko uskoa, että et todella pysty perustelemaan, miksi lelun pois ottaminen on paras kasvatuskeino, joka ratkaisee ongelmat pitkällä tähtäimellä.
En ole edellinen, mutta jos lapsesi reagoivat aina vihalla kaikkeen mitä sinä teet, niin ovatko lapset oppineet tämän reagointitavan sinulta? Räjähdätkö sinäkin noin aikuisena ihan kaikesta?
Lapselle on ihan hyvä opettaa, että jos tekee jotain pahaa niin siitä seuraa usein rangaistus. Tälläisellä yleisemmin ihan vain opetetaan, että mitä hän tekee ei saa tehdä. Antamalla lapsen tehdä mitä haluaa ei ikävä kyllä tule auttamaan lasta pidemmän päälle, haluat sitten kuinka paljon tahansa saada "heidän pään sisällä jotain tapahtumaan".
Kaikista tärkeintä tosin tottakai olisi tilanteen rauhoitettua selittää lapselle miksi näin on tehty. Jos lapsi huutaa ja raivoaa, jonka jälkeen leu otetaan pois, niin kun lapsi on rauhoittunut olisi hyvä selittää lapselle miksi lelu otettiin pois ja sitten odottaa pyytääkö lapsi anteeksi. Jos lapsi pyytää anteeksi niin silloin lelu voidaan antaa takaisin. Jos lapsi ei pyydä anteeksi niin ei myöskään lelua saa takaisin.
Jatkuvassa rankaisemisessa on se huono puoli, että lapsi ei itse ala miettimään, mikä on oikein ja mikä väärin ja millaiset arvot hänelle ovat tärkeitä. Lisäksi lapset ovat erilaisia. Oma esikoiseni on hyvin uhmakas, jos häntä rangaistaan ja hänessä hirveä viha ja suuttumus. Juttelu toimii hänelle paljon paremmin ja välit pysyvät hyvinä. Toki meilläkin on tietyt seuraamukset, mutta aina ensin jutellaan ja annetaan lapselle mahdollisuus korjata omaa käytöstä. Joskus lapsi saa itse päättää, mitä kielletyn asian tekemisestä seuraa. Eli jos on pelannut yli peliajan, saatan kysyä, mitäs nyt tehdään, kun tämä ei mennyt niin kuin oli sovittu.
En usko, että on yhtä oikeaa tapaa kasvattaa lapsi. Monella eri tavalla voi päästä samaan lopputulokseen. Useamman lapsen kanssa olen huomannut myös sen, että mikä toimii yhteen, ei kertakaikkiaan toimi toiseen tai on jopa haitallista lapselle.
Teetkö tuota itse, siis tarkoitan että istutat lapsia jatkuvasti alas ja vedät tätä puhuttelua heille koska kuvittelet, että muut rankaisevat jatkuvasti lapsiaan ottamalla lelun pois?
Ja mitäpä sinä muuten tiedät siitä, miten lapsi reagoi siihen että häneltä otetaan se lelu pois? Kirjoitat sillä tavalla kuin sinä muka tietäisit miten lapset ajattelevat kun heiltä lelu otetaan pois.
Puhumatta siitä, että kirjoituksiesi mukaan lapsesi ovat nuoria joten et edes vielä tiedä miten kasvatuksesi tulee näkymään silloin kun he ovat teini-ikäisiä. Teini-iässä yleisemmin nähdään miten pahasti ollaan menty ojaan.
Et vissiin lukenut noita viestejä, mutta kirjoitin (ja vissiin pitää sinullekin kirjoittaa taas), että olen yrittänyt luopua tuosta lelun viemisestä kasvatuskeinona, koska se ei ole vähentänyt sisarusten välisiä konflikteja, vaan lisännyt niitä. (En nyt jaksa vastata ihan kaikkeen, mitä sinä viestissäsi kuvittelit.) Konfliktit ovat vähenneet, ja lapset, etenkin isompi lapsi, ovat paljon sopuisampia ja halukkaampia ratkaisemaan tilanteita itse.
Jos saan jostain vedenpitävän todisteen, että lelun pois ottaminen rangaistukseksi on paras tapa kasvattaa tasapainoisia teinejä, lupaan harkita uudelleen. Muussa tapauksessa jatkan tätä, mikä on osoittautunut hyväksi tavaksi saada lapset sopimaan riitansa ja leikkimään sopuisammin.
Olet jotenkin jämähtänyt täällä siihen, että ainoa rangaistus on lelun pois ottaminen vaikka on sanottu, että on muitankin tapoja "antaa rangaistus" kun lapsi on mennyt liian pitkälle.
Kysyin että teetkö sinä jatkuvasti noita rangaistuksia koska oletat, että ihmiset ottavat lapsilta niitä leluja jatkuvasti pois. Ei sinun tarvinnut sitä litaniaa taas kirjoittaa, olin sen jo lukenut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä tässä ketjussa on aivan järkyttävää, on se, että kovin moni tuomitsee kaikenlaiset kurinpitotoimet, lapsen lelun ottaminen pois, jos hän huutaa vanhempiaan läskiksi, on merkki natsivanhemmuudesta ym., joka vaurioittaa lasta pysyvästi. Sen sijaan moni suorastaan suosittelee lääkitystä, alle kouluikäisen pumppaamista täyteen psyykelääkkeitä, että "oireilu" saataisiin kuriin. Se ei kai sitten vahingoita sitä lasta yhtään vai?
Aivan järkyttävää tuomita toimet, jotka eivät yksinkertaisesti toimi? Mitä oikeasti ajattelet, että saavutetaan ottamalla lapsen lelu pois? Kerro omin sanoin. Mä oon huono kasvattaja, ja sorrun tosi paljon kaikenlaiseen uhkailuun ja kiristykseen, enkä ole havainnut niistä vielä mitään pitkän tähtäimen hyötyjä. Joo, yksittäinen tilanne saattaa sillä ratketa, mutta yleisilmapiiri on näitä kasvatuskeinoja käyttäessä jatkuvasti riitaisa. Lapsi nimittäin oppii soveltamaan noita uhkailu- ja kiristyskeinoja myös itse. Sekö on se, mihin pyrimme lapsia kasvattaessa? Että he pyrkivät suhtautumaan esim. omiin sisaruksiinsa tyrannimaisesti? Parhaimmat tulokset saan silloin, kun itse maltan pysyä rauhallisena ja saada jotain tapahtumaan lapsen omass päässä. "Jollakin" tarkoitan tässä muutakin kuin suuttumuksen herättämistä (jota lelun ottaminen pois aiheuttaa).
Jos lapsi on jo valmiiksi vihainen (haukkuu vanhempiaan), tilanteeseen paras ratkaisu on suuttumuksen lisääminen? Niinkö? Vai unhohdetaanko tällaisessa mallissa nyt se, että jos vanhemmat ovat huonoja hallitsemaan tunteitaan (eivät pysty pysymään rauhallisena, kun lapsi riehuu), lapset ovat siinä vielä huonompia, ihan jo kehistystasonsa takia?
Sori vain, mutta tiivistettynä tämä kuulostaa jotakuinkin "lapseni on minua nokkelampi".
Sori vaan, mutta vastauksesi on sen verran huono, että joudut nyt naputtelemaan muutaman rivin enemmän ja kertomaan, mitä oikein tarkoitat. Muuten mun on pakko uskoa, että et todella pysty perustelemaan, miksi lelun pois ottaminen on paras kasvatuskeino, joka ratkaisee ongelmat pitkällä tähtäimellä.
Sori, en tiennyt, että ketjun aihe on "millä yhdellä kasvatuskeinolla voin mennä autopilotilla koko lapseni lapsuuden ajattelematta itse". Sinun täytyy muistaa, että kun täällä joku suosittelee lelun ottamista pois, kukaan ei tarkoita, että arki rakentuu sitten vain sen lelun ottamisesta pois. Pointti on se, että lasta kohdellaan jotakuinkin johdonmukaisesti sen mukaan, miten lapsi itse käyttäytyy ja toimii. Huonosta käytöksestä sanktioita, hyvästä käytöksestä hyviä asioita. Miksi? Koska tehtäväsi kasvattajana on valmistaa lasta siihen, miten koko muu maailma tulee reagoimaan hänen käytökseensä noin karkeasti sitten kun hän siellä liikkuu, varsinkin aikuisena. Jos opetat lapsen siihen, että hänen käytöksellään ei ole väliä eikä seurauksia, hän tulee olemaan todella pihalla, kun säännöt eivät muun maailman kanssa olekaan sitten samat. Eivät tietenkään ole. Ei hän ole kenellekään muulle se äidin kulta, ja miksi pitäisi olla? Sehän on järjenvastaista. Lapsena hän ehkä voi saada pienuutensa takia anteeksi huonoa käytöstä, mutta kun hän kasvaa aikuisen kokoiseksi, miksi kenenkään random-ihmisen (tai läheisenkään) pitäisi sietää häneltä mitään perseilyä? Miksi? Eivät he näe söpöä pientä äidin kultaa vaan täysi-ikäisen ihmisen, joka on ihan perse.
Lapsesi on nokkelampi kuin sinä, jos luovutat siinä kohtaa, kun hän oppii käyttämään manipulaatiota. Kuulostaa siltä, että pelkäät lapsen suuttumista ja vanhempia kohtaan tulevia haukkuja. Kannattaisiko pelätä? Koska tällöin lapsesi tietää, että hän voi pelottelulla ohjailla sinua.
Mutta suurin ongelma minusta monilla kasvattajilla tuntuu olevan se luulo, että heidän tehtävänsä on saada lapsi ajattelemaan ja tuntemaan tietyllä tavalla. Mind control ei ole mahdollista eikä suotavaa tavoitella. Ainoa, mitä oikeasti voi tehdä, on antaa niitä konkreettisia seuraamuksia ja näyttää lapselle, että hänen käytöksellään on seuraamuksia ja väliä muille ihmisille ja että mikä tahansa pyörittely ei tule onnistumaan toisten ihmisten kanssa.
Mä en tiedä, kelle sä nyt oikein ajattelet vastaavasi, kun kirjoitat, että pelkään lapsen suuttumusta ja haukkuja... missä lukee niin? Enkä myöskään ymmärrä, missä kohdassa olen sanonut, että olen luovuttanut? Lainasitkohan sä nyt väärää kommenttia?
Mä kirjoitin siitä, että kun olen yrittänyt lopettaa rangaistukset ja yrittänyt soveltaa riitatilanteissa enemmän keskustelua, lapsi on suuttumisen, huutamisen ja haukkumisen sijaan halunnut itsekin osallistua tilanteen ratkaisemiseen sen sijaan, että suuttuu lisää pois otetusta lelusta. Kun on sovellettu lelun pois ottoa rangaistuskeinona, alkuperäisen tilanteen ratkaiseminen/sovitteleminen on jäänyt kokonaan, kun on pitänyt sitten keskittyä uuteen harmiin. Mä en nyt ymmärrä, millä tavalla sä näet jossain lapsen manipulointiyrityksiä...
Maailma tosiaan tulee reagoimaan lapsen käytökseen, mutta kun lapsi kasvaa, hänen aivonsa kehittyvät ja hän mm. oppii näkemään asioita muidenkin kuin itsensä kannalta. Ja se on näiden riitatilanteiden ratkaisun tarkoitus. Meillä kävi niin, että lelun pois ottaminen saikin fokuksen kääntymään lapseen itseensä, ei siihen tilanteeseen. Mutta on aika hassua, että sanot lapsen saavan pienuutensa takia anteeksi käytöstä, mutta aikuisena ei enää saa, aivan niin kuin aivot eivät siinä lapsuuden ja aikuisuuden välillä kehittyisi ollenkaan.
Jotenkin tuli sellainen olo, että kirjoitat nyt kyllä jostain haavemaailmasta. Riippuu tottakai minkäikäisistä lapsista on kyse, mutta että lapsi haluaa itse ratkaista asian, varsinkin kouluikäinen tilanteessa jossa hän on suuttunut tai muuten käyttäytynyt huonosti niin.. hohhoijaa. Lähti luotettavuus sinun tekstistäsi. Jos mietit miksi, niin käyppä lukemassa tuon ikäisten aivojen kehityksesta ja siitä miten lapset voivat ja eivät voi siinä iässä käyttäytyä ja miksi.
Ai ihanko oikeasti ajattelet, että lapset eivät voi itse toimia sovittelijana? Miksi eivät voi? En mä sano, että jokainen kerta, mutta nyt niitä tilanteita on paljon enemmän. Siis esimerkiksi sellaisia, että nuorempi lapsi vetää raivarit jostain leluhommasta, niin vanhempi lapsi ehdottaa tapaa ratkaista asia. Lapset ovat 7 ja 4.
Tuostahn mä juuri puhuin monta kertaa: jos lapsi on suuttunut ja käyttäytyy huonosti, niin lisäsuuttumuksen aiheuttaminen ei ole ainakaan meillä ollut se paras tapa ratkaista tilannetta, vaan rauhoittuminen ja sen jälkeen tilanteen miettiminen.
Kasvata rankaisemalla, saat teinin ja aikuisen, joka oppii salaamaan väärät tekonsa.
Kasvata lapsi ajattelemaan keskustelulla, saat teinin ja aikuisen, joka tunnistaa virheensä ja korjaa itse käytöstään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä tässä ketjussa on aivan järkyttävää, on se, että kovin moni tuomitsee kaikenlaiset kurinpitotoimet, lapsen lelun ottaminen pois, jos hän huutaa vanhempiaan läskiksi, on merkki natsivanhemmuudesta ym., joka vaurioittaa lasta pysyvästi. Sen sijaan moni suorastaan suosittelee lääkitystä, alle kouluikäisen pumppaamista täyteen psyykelääkkeitä, että "oireilu" saataisiin kuriin. Se ei kai sitten vahingoita sitä lasta yhtään vai?
Aivan järkyttävää tuomita toimet, jotka eivät yksinkertaisesti toimi? Mitä oikeasti ajattelet, että saavutetaan ottamalla lapsen lelu pois? Kerro omin sanoin. Mä oon huono kasvattaja, ja sorrun tosi paljon kaikenlaiseen uhkailuun ja kiristykseen, enkä ole havainnut niistä vielä mitään pitkän tähtäimen hyötyjä. Joo, yksittäinen tilanne saattaa sillä ratketa, mutta yleisilmapiiri on näitä kasvatuskeinoja käyttäessä jatkuvasti riitaisa. Lapsi nimittäin oppii soveltamaan noita uhkailu- ja kiristyskeinoja myös itse. Sekö on se, mihin pyrimme lapsia kasvattaessa? Että he pyrkivät suhtautumaan esim. omiin sisaruksiinsa tyrannimaisesti? Parhaimmat tulokset saan silloin, kun itse maltan pysyä rauhallisena ja saada jotain tapahtumaan lapsen omass päässä. "Jollakin" tarkoitan tässä muutakin kuin suuttumuksen herättämistä (jota lelun ottaminen pois aiheuttaa).
Jos lapsi on jo valmiiksi vihainen (haukkuu vanhempiaan), tilanteeseen paras ratkaisu on suuttumuksen lisääminen? Niinkö? Vai unhohdetaanko tällaisessa mallissa nyt se, että jos vanhemmat ovat huonoja hallitsemaan tunteitaan (eivät pysty pysymään rauhallisena, kun lapsi riehuu), lapset ovat siinä vielä huonompia, ihan jo kehistystasonsa takia?
Sori vain, mutta tiivistettynä tämä kuulostaa jotakuinkin "lapseni on minua nokkelampi".
Sori vaan, mutta vastauksesi on sen verran huono, että joudut nyt naputtelemaan muutaman rivin enemmän ja kertomaan, mitä oikein tarkoitat. Muuten mun on pakko uskoa, että et todella pysty perustelemaan, miksi lelun pois ottaminen on paras kasvatuskeino, joka ratkaisee ongelmat pitkällä tähtäimellä.
En ole edellinen, mutta jos lapsesi reagoivat aina vihalla kaikkeen mitä sinä teet, niin ovatko lapset oppineet tämän reagointitavan sinulta? Räjähdätkö sinäkin noin aikuisena ihan kaikesta?
Lapselle on ihan hyvä opettaa, että jos tekee jotain pahaa niin siitä seuraa usein rangaistus. Tälläisellä yleisemmin ihan vain opetetaan, että mitä hän tekee ei saa tehdä. Antamalla lapsen tehdä mitä haluaa ei ikävä kyllä tule auttamaan lasta pidemmän päälle, haluat sitten kuinka paljon tahansa saada "heidän pään sisällä jotain tapahtumaan".
Kaikista tärkeintä tosin tottakai olisi tilanteen rauhoitettua selittää lapselle miksi näin on tehty. Jos lapsi huutaa ja raivoaa, jonka jälkeen leu otetaan pois, niin kun lapsi on rauhoittunut olisi hyvä selittää lapselle miksi lelu otettiin pois ja sitten odottaa pyytääkö lapsi anteeksi. Jos lapsi pyytää anteeksi niin silloin lelu voidaan antaa takaisin. Jos lapsi ei pyydä anteeksi niin ei myöskään lelua saa takaisin.
Jatkuvassa rankaisemisessa on se huono puoli, että lapsi ei itse ala miettimään, mikä on oikein ja mikä väärin ja millaiset arvot hänelle ovat tärkeitä. Lisäksi lapset ovat erilaisia. Oma esikoiseni on hyvin uhmakas, jos häntä rangaistaan ja hänessä hirveä viha ja suuttumus. Juttelu toimii hänelle paljon paremmin ja välit pysyvät hyvinä. Toki meilläkin on tietyt seuraamukset, mutta aina ensin jutellaan ja annetaan lapselle mahdollisuus korjata omaa käytöstä. Joskus lapsi saa itse päättää, mitä kielletyn asian tekemisestä seuraa. Eli jos on pelannut yli peliajan, saatan kysyä, mitäs nyt tehdään, kun tämä ei mennyt niin kuin oli sovittu.
En usko, että on yhtä oikeaa tapaa kasvattaa lapsi. Monella eri tavalla voi päästä samaan lopputulokseen. Useamman lapsen kanssa olen huomannut myös sen, että mikä toimii yhteen, ei kertakaikkiaan toimi toiseen tai on jopa haitallista lapselle.
Teetkö tuota itse, siis tarkoitan että istutat lapsia jatkuvasti alas ja vedät tätä puhuttelua heille koska kuvittelet, että muut rankaisevat jatkuvasti lapsiaan ottamalla lelun pois?
Ja mitäpä sinä muuten tiedät siitä, miten lapsi reagoi siihen että häneltä otetaan se lelu pois? Kirjoitat sillä tavalla kuin sinä muka tietäisit miten lapset ajattelevat kun heiltä lelu otetaan pois.
Puhumatta siitä, että kirjoituksiesi mukaan lapsesi ovat nuoria joten et edes vielä tiedä miten kasvatuksesi tulee näkymään silloin kun he ovat teini-ikäisiä. Teini-iässä yleisemmin nähdään miten pahasti ollaan menty ojaan.
Et vissiin lukenut noita viestejä, mutta kirjoitin (ja vissiin pitää sinullekin kirjoittaa taas), että olen yrittänyt luopua tuosta lelun viemisestä kasvatuskeinona, koska se ei ole vähentänyt sisarusten välisiä konflikteja, vaan lisännyt niitä. (En nyt jaksa vastata ihan kaikkeen, mitä sinä viestissäsi kuvittelit.) Konfliktit ovat vähenneet, ja lapset, etenkin isompi lapsi, ovat paljon sopuisampia ja halukkaampia ratkaisemaan tilanteita itse.
Jos saan jostain vedenpitävän todisteen, että lelun pois ottaminen rangaistukseksi on paras tapa kasvattaa tasapainoisia teinejä, lupaan harkita uudelleen. Muussa tapauksessa jatkan tätä, mikä on osoittautunut hyväksi tavaksi saada lapset sopimaan riitansa ja leikkimään sopuisammin.
Olet jotenkin jämähtänyt täällä siihen, että ainoa rangaistus on lelun pois ottaminen vaikka on sanottu, että on muitankin tapoja "antaa rangaistus" kun lapsi on mennyt liian pitkälle.
Kysyin että teetkö sinä jatkuvasti noita rangaistuksia koska oletat, että ihmiset ottavat lapsilta niitä leluja jatkuvasti pois. Ei sinun tarvinnut sitä litaniaa taas kirjoittaa, olin sen jo lukenut.
No jos siitä lelun pois ottamisesta kirjoitetaan, mistä mun sitten pitää kirjoittaa?
Missä on se kohta, jossa kerron, että oletan ihmisten ottavan niitä leluja jatkuvasti pois?
Mitä rangaistuksia mä "teen"?
"äiti on läski ja tyhmä ja isä ruma ja hullu"
Anteeksi, repesin tälle 😂😂
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä tässä ketjussa on aivan järkyttävää, on se, että kovin moni tuomitsee kaikenlaiset kurinpitotoimet, lapsen lelun ottaminen pois, jos hän huutaa vanhempiaan läskiksi, on merkki natsivanhemmuudesta ym., joka vaurioittaa lasta pysyvästi. Sen sijaan moni suorastaan suosittelee lääkitystä, alle kouluikäisen pumppaamista täyteen psyykelääkkeitä, että "oireilu" saataisiin kuriin. Se ei kai sitten vahingoita sitä lasta yhtään vai?
Aivan järkyttävää tuomita toimet, jotka eivät yksinkertaisesti toimi? Mitä oikeasti ajattelet, että saavutetaan ottamalla lapsen lelu pois? Kerro omin sanoin. Mä oon huono kasvattaja, ja sorrun tosi paljon kaikenlaiseen uhkailuun ja kiristykseen, enkä ole havainnut niistä vielä mitään pitkän tähtäimen hyötyjä. Joo, yksittäinen tilanne saattaa sillä ratketa, mutta yleisilmapiiri on näitä kasvatuskeinoja käyttäessä jatkuvasti riitaisa. Lapsi nimittäin oppii soveltamaan noita uhkailu- ja kiristyskeinoja myös itse. Sekö on se, mihin pyrimme lapsia kasvattaessa? Että he pyrkivät suhtautumaan esim. omiin sisaruksiinsa tyrannimaisesti? Parhaimmat tulokset saan silloin, kun itse maltan pysyä rauhallisena ja saada jotain tapahtumaan lapsen omass päässä. "Jollakin" tarkoitan tässä muutakin kuin suuttumuksen herättämistä (jota lelun ottaminen pois aiheuttaa).
Jos lapsi on jo valmiiksi vihainen (haukkuu vanhempiaan), tilanteeseen paras ratkaisu on suuttumuksen lisääminen? Niinkö? Vai unhohdetaanko tällaisessa mallissa nyt se, että jos vanhemmat ovat huonoja hallitsemaan tunteitaan (eivät pysty pysymään rauhallisena, kun lapsi riehuu), lapset ovat siinä vielä huonompia, ihan jo kehistystasonsa takia?
Sori vain, mutta tiivistettynä tämä kuulostaa jotakuinkin "lapseni on minua nokkelampi".
Sori vaan, mutta vastauksesi on sen verran huono, että joudut nyt naputtelemaan muutaman rivin enemmän ja kertomaan, mitä oikein tarkoitat. Muuten mun on pakko uskoa, että et todella pysty perustelemaan, miksi lelun pois ottaminen on paras kasvatuskeino, joka ratkaisee ongelmat pitkällä tähtäimellä.
En ole edellinen, mutta jos lapsesi reagoivat aina vihalla kaikkeen mitä sinä teet, niin ovatko lapset oppineet tämän reagointitavan sinulta? Räjähdätkö sinäkin noin aikuisena ihan kaikesta?
Lapselle on ihan hyvä opettaa, että jos tekee jotain pahaa niin siitä seuraa usein rangaistus. Tälläisellä yleisemmin ihan vain opetetaan, että mitä hän tekee ei saa tehdä. Antamalla lapsen tehdä mitä haluaa ei ikävä kyllä tule auttamaan lasta pidemmän päälle, haluat sitten kuinka paljon tahansa saada "heidän pään sisällä jotain tapahtumaan".
Kaikista tärkeintä tosin tottakai olisi tilanteen rauhoitettua selittää lapselle miksi näin on tehty. Jos lapsi huutaa ja raivoaa, jonka jälkeen leu otetaan pois, niin kun lapsi on rauhoittunut olisi hyvä selittää lapselle miksi lelu otettiin pois ja sitten odottaa pyytääkö lapsi anteeksi. Jos lapsi pyytää anteeksi niin silloin lelu voidaan antaa takaisin. Jos lapsi ei pyydä anteeksi niin ei myöskään lelua saa takaisin.
Jatkuvassa rankaisemisessa on se huono puoli, että lapsi ei itse ala miettimään, mikä on oikein ja mikä väärin ja millaiset arvot hänelle ovat tärkeitä. Lisäksi lapset ovat erilaisia. Oma esikoiseni on hyvin uhmakas, jos häntä rangaistaan ja hänessä hirveä viha ja suuttumus. Juttelu toimii hänelle paljon paremmin ja välit pysyvät hyvinä. Toki meilläkin on tietyt seuraamukset, mutta aina ensin jutellaan ja annetaan lapselle mahdollisuus korjata omaa käytöstä. Joskus lapsi saa itse päättää, mitä kielletyn asian tekemisestä seuraa. Eli jos on pelannut yli peliajan, saatan kysyä, mitäs nyt tehdään, kun tämä ei mennyt niin kuin oli sovittu.
En usko, että on yhtä oikeaa tapaa kasvattaa lapsi. Monella eri tavalla voi päästä samaan lopputulokseen. Useamman lapsen kanssa olen huomannut myös sen, että mikä toimii yhteen, ei kertakaikkiaan toimi toiseen tai on jopa haitallista lapselle.
Teetkö tuota itse, siis tarkoitan että istutat lapsia jatkuvasti alas ja vedät tätä puhuttelua heille koska kuvittelet, että muut rankaisevat jatkuvasti lapsiaan ottamalla lelun pois?
Ja mitäpä sinä muuten tiedät siitä, miten lapsi reagoi siihen että häneltä otetaan se lelu pois? Kirjoitat sillä tavalla kuin sinä muka tietäisit miten lapset ajattelevat kun heiltä lelu otetaan pois.
Puhumatta siitä, että kirjoituksiesi mukaan lapsesi ovat nuoria joten et edes vielä tiedä miten kasvatuksesi tulee näkymään silloin kun he ovat teini-ikäisiä. Teini-iässä yleisemmin nähdään miten pahasti ollaan menty ojaan.
Et vissiin lukenut noita viestejä, mutta kirjoitin (ja vissiin pitää sinullekin kirjoittaa taas), että olen yrittänyt luopua tuosta lelun viemisestä kasvatuskeinona, koska se ei ole vähentänyt sisarusten välisiä konflikteja, vaan lisännyt niitä. (En nyt jaksa vastata ihan kaikkeen, mitä sinä viestissäsi kuvittelit.) Konfliktit ovat vähenneet, ja lapset, etenkin isompi lapsi, ovat paljon sopuisampia ja halukkaampia ratkaisemaan tilanteita itse.
Jos saan jostain vedenpitävän todisteen, että lelun pois ottaminen rangaistukseksi on paras tapa kasvattaa tasapainoisia teinejä, lupaan harkita uudelleen. Muussa tapauksessa jatkan tätä, mikä on osoittautunut hyväksi tavaksi saada lapset sopimaan riitansa ja leikkimään sopuisammin.
Etkös sä tuolla aiempana selittänyt, että kiristät ja uhkailet, ja se ei toimi? Ja puhuit vanhemman raivosta yms. Hyvin joo toimii teillä sun periaatteet. Jatka vaan samaan malliin.
Mun mielestä lapselle on hyvä opettaa, miksi pahaa ei saa tehdä, ei sitä, että pahaa ei saa tehsä - tai siitä ei ainakaan saa jäädä kiinni - koska siitä seuraa rangaistus. Oot varmasti huomannut, että rangaistuksen pelko ei ole poistanut esim. rikollisuutta. Mitä tuohon tulee, että lapsi saa lelun takaisin sitten, kun pyytää anteeksi, niin siinähän se motivaatio on sitten vain lelun takaisin saaminen, ei niinkään riidan sovitteleminen. Juuri tuosta syystä mä oon yrittänyt lopettaa ne lelun takavarikot kokonaan. Huomio kiinnittyy siihen, mitä tunteita se lelu, sen pois ottaminen ja sen takaisin saaminen herättää, ei itse konflikti tai se, minkä takia se on syntynyt.
Sitä en ymmärrä, miksi otit esille aspektin "antamalla lapsen tehdä mitä haluaa". Onko joku tässä nyt sanonut, että antaa lapsen tehdä mitä haluaa/lapsen pitää antaa tehdä mitä haluaa?