Lue keskustelun säännöt.
Vihaan elämääni ''erityisnuorena''
11.10.2018 |
Olen 16-vuotias nuori ja inhoan elämääni erityisnuorena. Tunnen olevani täysin arvoton ja haluaisin vain kuolla.
Minulla on asperger, dysfasia, määrittelemättömiä laaja-alaisia oppimisvaikeuksia sekä ADD. Elämä on hankalaa, olen yksinäinen ja koen olevani äärimmäisen typerä (ja sitä olenkin). Kukaan ei halua olla kaverini, koska olen outo enkä osaa käyttäytyä normaalisti. Muutamia ''sosiaalisia normeja'' olen opetellut ulkoa, kuinka joissakin tilanteissa kuuluu reagoida. Puhuminen on äärimmäisen hankalaa ja tökkivää, robottimaista. Minua pidetään tämän takia törkeänä ja epäkohteliaana, mutta en osaa vieläkään puhua normaalisti ja ääneni on monotoninen. Koulussa en ymmärrä mitään enkä opi mitään, enkä myöskään arkielämässä. Tuntuu siltä kuin olisin pieni jälkeenjäänyt lapsi teinitytön kehossa, kuin kehitys olisi pysähtynyt. Minulla ei ole todettu kehitysvammaa ja koulun olen käynyt ihan normaalissa luokassa, paitsi matematiikan mukautettuna. Minulla ei ole oikeastaan mitään vahvuuksia ja ainoa avuni on ulkonäköni, joka sekin on nykyään vain keskitasoa, koska kampaaja pilasi hiukseni ja olen lihonut. Koulussa pärjään lukemalla kaiken ja kaikki jää mieleen kuvamuistin avulla, muistan siis tismalleen mitä kirjassa luki, mutta en varsinaisesti koskaan sisäistä mitään. Tästä ei ole vielä koitunut mitään ongelmia, mutta arkielämässä tämä tulee varmasti jossain vaiheessa näkymään. Kaipaisin jonkinlaista vertaistukea ja apua, halusin vain avautua ja purkaa näitä tuntemuksia jonnekin. Kamala olo. :(
Kommentit (152)
Voi ei. Olisi hyvä, kun pääsisit esim nuorisopsykiatrian polille. Oletko koskaan saanut mitään tukea mistään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tsemppiä. Eipä se ole helppoa erityisaikuisenakaan. Koko elämä on mennyt syrjäytyneenä.
Jos aikakone olisi keksitty voisi nuorena mennä keski-ikään ja todeta, että olisi kannattanut olla itsevarmempi ja käyttää tilaisuuden opiskella ja juhlia hillitysti jotta ei tarvitse kuitenkaan elämätöntä elämää surra, mutta tosiaan myös opiskella...
Olen tosi pahoillani tuntemuksistasi. Ehkä kuitenkin voisit jossain vaiheessa hyödyntää valokuvamuistiasi.
Yritä kertoa jollekin läheiselle tuntemuksistasi. Luulisi vanhempiesi ymmärtävän, että sinussa voi olla todella paljon potentiaalia, vaikka et ole tyypillinen nuori. Voit myös ominaisuuskillasi välttää monet tavallisia nuoria kohtaavat ongelmat.
Muutaman vuoden kuluttua asiat voivat näyttää valoisemmilta, kun vähän aikuistut.
Kaikille elämä on jonkunasteista taistelua.
t. as-nuoren isoäiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla ei ole rahkeita tai lahjoja opiskeluun eikä ystäviä, joiden kanssa juhlia. Jää molemmat kokematta.
Ap
Opi rakastamaan itseäsi. Voin vakuuttaa, ettei ole helppoa meillä "normiaikuisillakaan" aina. Itse lähentelen neljääkymppiä ja toisinaan sitä aina huomaa kuinka autuaan pihalla joatain asioista onkaan. 😄Ja apua joutuu pyytämään vielä tämänkin ikäisenä. Huumorilla kuitenkin yleensä selviää. Opettele siis myös nauramaan itsellesi. 😊
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Käyn psykologilla joka viikko juttelemassa. Tsemppiä myös syrjäytyneelle erityisaikuiselle, se on minullakin varmaan vielä edessä. :( Aion pyytää pidennyksiä joululahjaksi ja laihdutus on parhaillaan käynnissä. :D
Ap
Ei kannata hommata miestä. Normaali mies vaan halveksii yms tällaista erityistä. Ei miehet tätä jaksa. T. Se erityisaikuinen
Vanhemmat tuntuvat pitävän jollain tavalla hulluna. Isä on myös jotenkin aspergerin oloinen eikä osaa suhtautua järkevästi minuun. Äiti taas on vihainen minulle misofoniastani ja on masentunut. Sad story. :(
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kirjoitat tosi hyvin, monet aikuisetkaan eivät tuota noin hyvää tekstiä. Onko äidinkieli sinulle helppoa? Ehkäpä kirjoittaminen on vahvuutesi. Sosiaaliset taidot kyllä kehittyvät elämän myötä, kunhan uskallat olla sosiaalinen ja myös oma itsesi!
Mun korviin kuulostat melko normaalilta nuorelta - yllättyisit kuinka moni nuori kokee noin vaikka olisikin ns. perusnuori. Lisäksi jopa menestyneilläkin nuorilla voi olla tuon kaltaisia ajatuksia. Nuoruuteen kuuluu jonkinlainen kokemus outoudesta ja siksi nuoret niin hanakasti koettavat ns. kuulua joukkoon ja sulkevat ikävällä tavalla toisia ulos. Ikä tekee tehtävänsä ja erilaisuus voi kääntyä vahvuudeksi ja voimavaraksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minä miehistä välitäkään, enkä ole koskaan edes ajatellut etsiväni parisuhdetta. En halua tehdä lapsia tällaiseen maailmaan tällaisilla geeneillä, eikä minulla ole mitään hoivaviettiä niitä kohtaan. Miehellä yksinään en tee mitään, koska en kuitenkaan osaisi sillekään puhua tunteistani tai olla luontevasti.
Ap
Kielissä olen hyvä ja erityisesti pidän äidinkielestä. Suomi on erittäin kaunis kieli. <3
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yritän kyllä oppia nauramaan itselleni, mutta se on erittäin vaikeaa. Olen koko ikäni kuunnellut kun muut arvuuttelevat olenko kehitysvammainen vai mikä minua oikein vaivaa, enkä osaa suhtautua siihen huumorilla. Inhoan itseäni.
Ap
Kuulostat paljon vanhemmalta kuin 16 ja fiksulta.
Et kuulosta yhtään hölmöltä, päinvastoin erittäin fiksulta ja analyyttiseltä. Neuropsykiatrinen valmennus saattaisi olla sinulle hyödyllistä aikuistumista ja itsenäistymistä silmällä pitäen.
Jos tapaisitte minut tosielämässä, pitäisitte minua varmasti jälkeenjääneenä. Annan todella typerän vaikutelman itsestäni aina kaikille.
Ap
Ajattelin myös heti ensimmäisenä, että kylläpä kirjoitat poikkeuksellisen hyvin! Ei uskoisi, että sinulla on dysfasia.
Ikävää että teitä on nykyään niin monia.Mutta se on hyvä että tiedostat omat puutteesi voi vielä kehittää itseäsi.Toivon sinulle mitä hyvintä elämää itsehän ei kukaan täällä voi vajaavaisuuksiaan valita.
Unohdin vielä mainita, että valitettavasti kotona arvostetaan vain älyä ja menestystä, muulla ei olekaan niin väliä. En tuo mitään iloa vanhemmilleni eivätkä he voi koskaan olla minusta ylpeitä, koen olevani aina vaan tiellä. Isosiskoni on älykäs ja pärjää hyvin koulussa, joten häntä vanhemmat arvostavat enemmän.
Ap