Nyt avaudun yksinäisestä elämästäni. Ihan sama, vaikka kuulostaisin miten säälittävältä tahansa

Vierailija kirjoitti:

Yksinäiselläkin on joka tapauksessa oikeus "kelpuuttaa" toinen ihminen elämäänsä ilman että syyllistetään nirsoilusta, laiskuudesta tai siitä, että yksinäinen haluaa vain valittaa. Eli ei ole pakko tyytyä itselle epämieluisaan ihmiseen vain siksi, että kunhan nyt vaan on joku. Ystävyys on sitä, että ollaan toisille tärkeitä, ollaan samalla aaltopituudella ja pidetään toisista ja  toisen seurasta. Muussa tapauksessa ei ystävyydestä saa iloa ja onnea elämään, ei varmastikaan myöskään se toinen osapuoli.

Itse olen ainakin kerännyt ne itsekunnioitukseni rippeet ja silläkin uhalla, että olen yksinäinen, olen karsinut elämästäni ne ihmissuhteet, jotka ei tee minulle hyvää. En halua olla kenenkään hyväksikäytettävä enkä ilkeilyn kohde.

Ei parisuhdettakaan etsivän oleteta hyppäävän ensimmäisen kiinnostuneen mukaan ihan vain sen takia, että kun nyt on vain pakko saada joku. 

Tietenkin on oikeus, mutta pitää ymmärtää, että niin on kaikilla muillakin. Myös niillä, jotka yksinäinen kelpuuttaisi, mutta jotka eivät kelpuuta yksinäistä. Välillä tuntuu, että yksinäiset syyttävät muita ihmisiä yksinäisyydestään, mutta ei se niiden muiden vika ole. Ei kukaan ole velvollinen ystävystymään jonkun toisen kanssa, ei edes se yksinäinen.

Vierailija kirjoitti:

Lähdin vasta mukaan erääseen harrastusryhmään ajatuksella, että nyt minä alan muuttamaan asioita omassa elämässäni ja yritän tutustua ihmisiin! En kuitenkaan asettanut mitään suuria odotuksia vaan päätin avoimin, iloisin mielin osallistua, jotta saisin edes vähän sosiaalista elämää. Suurin osa muista naisista tunsi toisensa jo ennestään ja jo ohjaajaa odotellessa yhdessä miettivät, että kuka on kenenkin pari ja mihin heidän porukka yhdessä sijoittautuu harrastustilassa. Muut, toisille tuntemattomat oli sitten ihan hiljaa.

Seuraavalla kerralla päätin taas olla reipas ja iloisesti tervehdin sitä samaista naisporukkaa, muita ei vielä näkynyt paikalla. Niistä YKSI vaivautuneena tervehti takaisin, muut vähän vilkuili tai ei olleet huomaavinaankaan. Että tällaisia sitä sitten meidän yksinäisten pitäisi yrittää lähestyä aktiivisesti. Mutta ai niin, tänään täällä opin, että tämä(kin) oli vain minun oma vika, en vain itse tiedä mitä tein väärin.

Apua!

Miten tosta saa aikaan tuollaista draamaa?

Totta helkkarissa he juttelivat keskenään, kun olivat kavereita.

Ja sä alat heti mielessäsi moittia naisia vain siksi että sun tervehdykseen ei vastattu kuten susta olisi kuulunut?

Sä et varmaan ole matkustellut koskaan yksin? Mieluiten ulkomailla reppu selässä?

Siinä meinaan oppii jättämään moiset lapsellisuudet käytöksestään.

Vierailija kirjoitti:

Lähdin vasta mukaan erääseen harrastusryhmään ajatuksella, että nyt minä alan muuttamaan asioita omassa elämässäni ja yritän tutustua ihmisiin! En kuitenkaan asettanut mitään suuria odotuksia vaan päätin avoimin, iloisin mielin osallistua, jotta saisin edes vähän sosiaalista elämää. Suurin osa muista naisista tunsi toisensa jo ennestään ja jo ohjaajaa odotellessa yhdessä miettivät, että kuka on kenenkin pari ja mihin heidän porukka yhdessä sijoittautuu harrastustilassa. Muut, toisille tuntemattomat oli sitten ihan hiljaa.

Seuraavalla kerralla päätin taas olla reipas ja iloisesti tervehdin sitä samaista naisporukkaa, muita ei vielä näkynyt paikalla. Niistä YKSI vaivautuneena tervehti takaisin, muut vähän vilkuili tai ei olleet huomaavinaankaan. Että tällaisia sitä sitten meidän yksinäisten pitäisi yrittää lähestyä aktiivisesti. Mutta ai niin, tänään täällä opin, että tämä(kin) oli vain minun oma vika, en vain itse tiedä mitä tein väärin.

Onko kukaan koskaan pysähtynyt miettimään mitä positiivista tälläisten negatiivisten asioiden keskeltä voi löytyä? Kolikolla on aina kaksi puolta. Suurin osa vain unohtaa sen toisen puolen ja keskittyy mielummin siihen kurjuuteen ja negatiivisuuteen. 

Teit päätöksen muuttaa elämääsi, tutustua ihmisin, ja vieläpä TOTEUTIT sen. Onko merkitys ainoastaan sillä että tämä ei tuottanut haluamaasi tulosta? Eikö tuo voima jonka löysit sisältäsi toteuttaa tämä muutos ole minkään arvoinen? Eikö tuolla ryhmässä ollut mitään mistä nautit? Miksi menit juuri tuohon harrastusryhmään? En halua uskoa että olet vain ottanut summan mutikassa ryhmän jonka aktiviteetista et tiedä tai välitä lainkaan. Varmasti pohjalla on valintaa tehdessä ollut jonkin pieni mielenkiinto aktiviteettia kohtaan. Vai olenko täysin väärässä? Vai menitkö vain siksi koska siellä on muita ihmisiä? 

Mutta oikeasti. Ole ylpeä siitä että olet mennyt sinne. Saattaa kuullostaa säälittävältä, mutta ota se jo voittona! Se ei ole vielä paljon, ei sitä mitä lopulta haet, mutta se on jo jotain! Se on juuri sitä positiivisten asioiden huomioimista negatiivisten keskeltä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähdin vasta mukaan erääseen harrastusryhmään ajatuksella, että nyt minä alan muuttamaan asioita omassa elämässäni ja yritän tutustua ihmisiin! En kuitenkaan asettanut mitään suuria odotuksia vaan päätin avoimin, iloisin mielin osallistua, jotta saisin edes vähän sosiaalista elämää. Suurin osa muista naisista tunsi toisensa jo ennestään ja jo ohjaajaa odotellessa yhdessä miettivät, että kuka on kenenkin pari ja mihin heidän porukka yhdessä sijoittautuu harrastustilassa. Muut, toisille tuntemattomat oli sitten ihan hiljaa.

Seuraavalla kerralla päätin taas olla reipas ja iloisesti tervehdin sitä samaista naisporukkaa, muita ei vielä näkynyt paikalla. Niistä YKSI vaivautuneena tervehti takaisin, muut vähän vilkuili tai ei olleet huomaavinaankaan. Että tällaisia sitä sitten meidän yksinäisten pitäisi yrittää lähestyä aktiivisesti. Mutta ai niin, tänään täällä opin, että tämä(kin) oli vain minun oma vika, en vain itse tiedä mitä tein väärin.

No mutta et ollut tarpeeksi aktiivinen, toki sinun olisi pitänyt alkaa juttelemaan näille naisille, et kai vaan odottanut hiljaa että muut keksivät jutun juurta! Viis siitä että seuraasi ei selkeästi kaivattu, kyllä Positiivinen Ihminen (sellainen joka ansaitsee ystäviä) olisi silti osannut kääntää tilanteen voitoksi. Tietysti silleen ei-tuputtavalla tavalla, jota kukaan ei osaa sanoa mikä se olisi. Positiivinen ja aktiivinen, mutta ei tuputtava. Nih. 

Meinaat että kyllä nyt on yksinäinen tehnyt kaikkensa, kun avasi suunsa ja sanoi moi?!

Sorry, ei toimi noin.

Niillä muilla on jo kavereita.

Ei niillä ole näin ollen motivaatiota ruveta hieromaan tuttavuutta.

Jos mä olisin ollut tuo ulkopuolinen, olisin kysynyt

.onko tässä tilaa?

. mitäs kello on?

Huomauttanut jotain säästä

kurssin aiheesta

sanonut että kylläpäs viikko vierähti nopeasti.

Tarjonnut purkkaa

Esitellyt itseni

........

Puheenaiheita on vaikka ja kuinka.

Ei mulle olisi tullut ekana mieleen, että muut on tylyjä.

Luultavasti ne vain yllättyivät tai olivat omissa ajatuksissaan.

Mua ei kyllä yllätä, että jotkut jää yksin.

Tässä oli tarkoitus vain kertoa esimerkki siitä, että miten tympeitä ja epäystävällisiä ihmiset aika usein on, joten voi olla aika iso kynnys uskaltautua tekemään lähempää tuttavuutta. Toki en viestissäni tarkkaan eritellyt, että mitä kaikkea kurssillani puuhasin ja juttelin, eli en siis olettanut että pelkällä tervehtimisellä kaikki kirmaavat mulle kaveriksi. Pointti on se, että yksinäisten pitäisi petrata ja ponnistella niin peevelisti, mutta usein ne toiset ei kyllä tule tuumaakaan vastaan, arvostelevat kylläkin. Jotenkin oletin, että aikuisten ihmisten kohdalla jo ihan perus kohteliaisuus osattaisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähdin vasta mukaan erääseen harrastusryhmään ajatuksella, että nyt minä alan muuttamaan asioita omassa elämässäni ja yritän tutustua ihmisiin! En kuitenkaan asettanut mitään suuria odotuksia vaan päätin avoimin, iloisin mielin osallistua, jotta saisin edes vähän sosiaalista elämää. Suurin osa muista naisista tunsi toisensa jo ennestään ja jo ohjaajaa odotellessa yhdessä miettivät, että kuka on kenenkin pari ja mihin heidän porukka yhdessä sijoittautuu harrastustilassa. Muut, toisille tuntemattomat oli sitten ihan hiljaa.

Seuraavalla kerralla päätin taas olla reipas ja iloisesti tervehdin sitä samaista naisporukkaa, muita ei vielä näkynyt paikalla. Niistä YKSI vaivautuneena tervehti takaisin, muut vähän vilkuili tai ei olleet huomaavinaankaan. Että tällaisia sitä sitten meidän yksinäisten pitäisi yrittää lähestyä aktiivisesti. Mutta ai niin, tänään täällä opin, että tämä(kin) oli vain minun oma vika, en vain itse tiedä mitä tein väärin.

Onko kukaan koskaan pysähtynyt miettimään mitä positiivista tälläisten negatiivisten asioiden keskeltä voi löytyä? Kolikolla on aina kaksi puolta. Suurin osa vain unohtaa sen toisen puolen ja keskittyy mielummin siihen kurjuuteen ja negatiivisuuteen. 

Teit päätöksen muuttaa elämääsi, tutustua ihmisin, ja vieläpä TOTEUTIT sen. Onko merkitys ainoastaan sillä että tämä ei tuottanut haluamaasi tulosta? Eikö tuo voima jonka löysit sisältäsi toteuttaa tämä muutos ole minkään arvoinen? Eikö tuolla ryhmässä ollut mitään mistä nautit? Miksi menit juuri tuohon harrastusryhmään? En halua uskoa että olet vain ottanut summan mutikassa ryhmän jonka aktiviteetista et tiedä tai välitä lainkaan. Varmasti pohjalla on valintaa tehdessä ollut jonkin pieni mielenkiinto aktiviteettia kohtaan. Vai olenko täysin väärässä? Vai menitkö vain siksi koska siellä on muita ihmisiä? 

Mutta oikeasti. Ole ylpeä siitä että olet mennyt sinne. Saattaa kuullostaa säälittävältä, mutta ota se jo voittona! Se ei ole vielä paljon, ei sitä mitä lopulta haet, mutta se on jo jotain! Se on juuri sitä positiivisten asioiden huomioimista negatiivisten keskeltä. 

Tarkennuksena vielä tähän, että en ole vielä lyönyt hanskoja tiskiin vaan jatkan siinä porukassa sinnillä edelleen. Keskityn nyt niihin muihin outsidereihin ja ne muorit on edelleen siellä naamat norsunv.....lla keskenänsä. Jos jollekin on Kummelista tuttu Satu ja Tuija niin niiden ilmeistä voi saada jotain osviittaa siitä, kuinka helposti lähestyttäviä voikaan ihmiset olla. Ja kyllä, jo se lähteminen ja osallistuminen oli voitto, pitää vain yrittää pysyä positiivisena, ettei lannistu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähdin vasta mukaan erääseen harrastusryhmään ajatuksella, että nyt minä alan muuttamaan asioita omassa elämässäni ja yritän tutustua ihmisiin! En kuitenkaan asettanut mitään suuria odotuksia vaan päätin avoimin, iloisin mielin osallistua, jotta saisin edes vähän sosiaalista elämää. Suurin osa muista naisista tunsi toisensa jo ennestään ja jo ohjaajaa odotellessa yhdessä miettivät, että kuka on kenenkin pari ja mihin heidän porukka yhdessä sijoittautuu harrastustilassa. Muut, toisille tuntemattomat oli sitten ihan hiljaa.

Seuraavalla kerralla päätin taas olla reipas ja iloisesti tervehdin sitä samaista naisporukkaa, muita ei vielä näkynyt paikalla. Niistä YKSI vaivautuneena tervehti takaisin, muut vähän vilkuili tai ei olleet huomaavinaankaan. Että tällaisia sitä sitten meidän yksinäisten pitäisi yrittää lähestyä aktiivisesti. Mutta ai niin, tänään täällä opin, että tämä(kin) oli vain minun oma vika, en vain itse tiedä mitä tein väärin.

No mutta et ollut tarpeeksi aktiivinen, toki sinun olisi pitänyt alkaa juttelemaan näille naisille, et kai vaan odottanut hiljaa että muut keksivät jutun juurta! Viis siitä että seuraasi ei selkeästi kaivattu, kyllä Positiivinen Ihminen (sellainen joka ansaitsee ystäviä) olisi silti osannut kääntää tilanteen voitoksi. Tietysti silleen ei-tuputtavalla tavalla, jota kukaan ei osaa sanoa mikä se olisi. Positiivinen ja aktiivinen, mutta ei tuputtava. Nih. 

Meinaat että kyllä nyt on yksinäinen tehnyt kaikkensa, kun avasi suunsa ja sanoi moi?!

Sorry, ei toimi noin.

Niillä muilla on jo kavereita.

Ei niillä ole näin ollen motivaatiota ruveta hieromaan tuttavuutta.

Jos mä olisin ollut tuo ulkopuolinen, olisin kysynyt

.onko tässä tilaa?

. mitäs kello on?

Huomauttanut jotain säästä

kurssin aiheesta

sanonut että kylläpäs viikko vierähti nopeasti.

Tarjonnut purkkaa

Esitellyt itseni

........

Puheenaiheita on vaikka ja kuinka.

Ei mulle olisi tullut ekana mieleen, että muut on tylyjä.

Luultavasti ne vain yllättyivät tai olivat omissa ajatuksissaan.

Mua ei kyllä yllätä, että jotkut jää yksin.

Tässä oli tarkoitus vain kertoa esimerkki siitä, että miten tympeitä ja epäystävällisiä ihmiset aika usein on, joten voi olla aika iso kynnys uskaltautua tekemään lähempää tuttavuutta. Toki en viestissäni tarkkaan eritellyt, että mitä kaikkea kurssillani puuhasin ja juttelin, eli en siis olettanut että pelkällä tervehtimisellä kaikki kirmaavat mulle kaveriksi. Pointti on se, että yksinäisten pitäisi petrata ja ponnistella niin peevelisti, mutta usein ne toiset ei kyllä tule tuumaakaan vastaan, arvostelevat kylläkin. Jotenkin oletin, että aikuisten ihmisten kohdalla jo ihan perus kohteliaisuus osattaisiin.

Mikä pakko on aina päästä mukaan jo valmiiseen kaveripiiriin? Miksi muut uudet eivät kelvanneet? Monen ongelma nykyisin on, että heti pitäisi päästä juuri kaikista suosituimpien seuraan ja vähemmän suositut eivät kelpaa edes toisilleen. Kuitenkin niissä vähemmän suosituissa voi olla vaikka miten ihania ihmisiä, joiden kanssa ystävyys voi olla sata kertaa antoisampaa kuin kuuluminen sisäpiirin ulkokehälle.

Vierailija kirjoitti:

Mm. Mannerheimin lastensuojeluliitolla on ystäväksi maahanmuuttajaäidille koulutuksia. Suosittelen. :)

Tästä tuli mieleeni että hommaan burkhan ja opettelen irakin kieltä, kenties tuolta saa oikein koulutetun ystävän. En voi tyrkyttää itseäni maahanmuuttajalle, hän pelästyisi että mitä kummajaisia täällä Suomessa onkaan. Burkha päällä olisin vain eksoottinen ja vitseillenikin naurettaisiin kun kielitaso on mitä on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähdin vasta mukaan erääseen harrastusryhmään ajatuksella, että nyt minä alan muuttamaan asioita omassa elämässäni ja yritän tutustua ihmisiin! En kuitenkaan asettanut mitään suuria odotuksia vaan päätin avoimin, iloisin mielin osallistua, jotta saisin edes vähän sosiaalista elämää. Suurin osa muista naisista tunsi toisensa jo ennestään ja jo ohjaajaa odotellessa yhdessä miettivät, että kuka on kenenkin pari ja mihin heidän porukka yhdessä sijoittautuu harrastustilassa. Muut, toisille tuntemattomat oli sitten ihan hiljaa.

Seuraavalla kerralla päätin taas olla reipas ja iloisesti tervehdin sitä samaista naisporukkaa, muita ei vielä näkynyt paikalla. Niistä YKSI vaivautuneena tervehti takaisin, muut vähän vilkuili tai ei olleet huomaavinaankaan. Että tällaisia sitä sitten meidän yksinäisten pitäisi yrittää lähestyä aktiivisesti. Mutta ai niin, tänään täällä opin, että tämä(kin) oli vain minun oma vika, en vain itse tiedä mitä tein väärin.

No mutta et ollut tarpeeksi aktiivinen, toki sinun olisi pitänyt alkaa juttelemaan näille naisille, et kai vaan odottanut hiljaa että muut keksivät jutun juurta! Viis siitä että seuraasi ei selkeästi kaivattu, kyllä Positiivinen Ihminen (sellainen joka ansaitsee ystäviä) olisi silti osannut kääntää tilanteen voitoksi. Tietysti silleen ei-tuputtavalla tavalla, jota kukaan ei osaa sanoa mikä se olisi. Positiivinen ja aktiivinen, mutta ei tuputtava. Nih. 

Meinaat että kyllä nyt on yksinäinen tehnyt kaikkensa, kun avasi suunsa ja sanoi moi?!

Sorry, ei toimi noin.

Niillä muilla on jo kavereita.

Ei niillä ole näin ollen motivaatiota ruveta hieromaan tuttavuutta.

Jos mä olisin ollut tuo ulkopuolinen, olisin kysynyt

.onko tässä tilaa?

. mitäs kello on?

Huomauttanut jotain säästä

kurssin aiheesta

sanonut että kylläpäs viikko vierähti nopeasti.

Tarjonnut purkkaa

Esitellyt itseni

........

Puheenaiheita on vaikka ja kuinka.

Ei mulle olisi tullut ekana mieleen, että muut on tylyjä.

Luultavasti ne vain yllättyivät tai olivat omissa ajatuksissaan.

Mua ei kyllä yllätä, että jotkut jää yksin.

Tässä oli tarkoitus vain kertoa esimerkki siitä, että miten tympeitä ja epäystävällisiä ihmiset aika usein on, joten voi olla aika iso kynnys uskaltautua tekemään lähempää tuttavuutta. Toki en viestissäni tarkkaan eritellyt, että mitä kaikkea kurssillani puuhasin ja juttelin, eli en siis olettanut että pelkällä tervehtimisellä kaikki kirmaavat mulle kaveriksi. Pointti on se, että yksinäisten pitäisi petrata ja ponnistella niin peevelisti, mutta usein ne toiset ei kyllä tule tuumaakaan vastaan, arvostelevat kylläkin. Jotenkin oletin, että aikuisten ihmisten kohdalla jo ihan perus kohteliaisuus osattaisiin.

Mikä pakko on aina päästä mukaan jo valmiiseen kaveripiiriin? Miksi muut uudet eivät kelvanneet? Monen ongelma nykyisin on, että heti pitäisi päästä juuri kaikista suosituimpien seuraan ja vähemmän suositut eivät kelpaa edes toisilleen. Kuitenkin niissä vähemmän suosituissa voi olla vaikka miten ihania ihmisiä, joiden kanssa ystävyys voi olla sata kertaa antoisampaa kuin kuuluminen sisäpiirin ulkokehälle.

Suositut ja vähemmän suositut... Elätkö sinä jossain amerikkalaisten high school -leffojen maailmassa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäiselläkin on joka tapauksessa oikeus "kelpuuttaa" toinen ihminen elämäänsä ilman että syyllistetään nirsoilusta, laiskuudesta tai siitä, että yksinäinen haluaa vain valittaa. Eli ei ole pakko tyytyä itselle epämieluisaan ihmiseen vain siksi, että kunhan nyt vaan on joku. Ystävyys on sitä, että ollaan toisille tärkeitä, ollaan samalla aaltopituudella ja pidetään toisista ja  toisen seurasta. Muussa tapauksessa ei ystävyydestä saa iloa ja onnea elämään, ei varmastikaan myöskään se toinen osapuoli.

Itse olen ainakin kerännyt ne itsekunnioitukseni rippeet ja silläkin uhalla, että olen yksinäinen, olen karsinut elämästäni ne ihmissuhteet, jotka ei tee minulle hyvää. En halua olla kenenkään hyväksikäytettävä enkä ilkeilyn kohde.

Ei parisuhdettakaan etsivän oleteta hyppäävän ensimmäisen kiinnostuneen mukaan ihan vain sen takia, että kun nyt on vain pakko saada joku. 

Tietenkin on oikeus, mutta pitää ymmärtää, että niin on kaikilla muillakin. Myös niillä, jotka yksinäinen kelpuuttaisi, mutta jotka eivät kelpuuta yksinäistä. Välillä tuntuu, että yksinäiset syyttävät muita ihmisiä yksinäisyydestään, mutta ei se niiden muiden vika ole. Ei kukaan ole velvollinen ystävystymään jonkun toisen kanssa, ei edes se yksinäinen.

En ole tuo ketä lainasit, mutta joskus tulee sellainen fiilis näistä keskusteluista, että jos ihmisellä on jo kaveripiiri (vaikka nyt harrastuksessa) ja on jo ystäviä, niin hän saa olla änkyrä ja ei ole pakko moikata ketään missään yms. Ja sitten jos on yksinäinen, pitää tehdä sirkustemppuja (tosin huomaamattomasti) ja olla sellainen kaikkeen mukautuva barbababa että kelpaa. Eikä sittenkään kelpaa.

Tietenkin se on myös muiden ihmisten vika jos kukaan heistä ei kelpuuta kaveriksi vaikka tekisi mitä. Vaikka näin on, ei se tarkoita, että niiden muiden pitää siltikään tehdä asialle mitään.

Vierailija kirjoitti:

Te, jotka pidätte ystävystymistä ja vieraiden ihmisten lähestymistä helppona asiana, jonka jokaisen pitäisi osata, te jotka täällä dissailette yksinäisiä ja ilkeilette: Onko teillä kokemusta siitä, kun luonne on ihan tajuttoman ujo tai muuten elämä koulinut luonteesta epävarman? Hinku lähestyä ihmisiä olisi ihan valtava, mutta ei ihan oikeasti meinaa uskaltaa, kun pelkää torjutuksi tulemista tai sitä, että munaa itsensä ihan täysin. Ääni vapisee ja jännittää. Onko teillä koskaan ollut tilannetta, että haluaisi yrittää tutustua, mutta ei ihan oikeasti keksi mitään järkevää sanottavaa ja sitten se tilaisuus meni jo....

Ymmärrättekö te, että ym. henkilö voi silti olla positiivinen ja iloinen, hän on vain ujo ja jää ehkä helposti näkymättömäksi ja muiden varjoon?  Aika monella täällä on tapana leimata yksinäiset saamattomiksi, mutta usein se ei ole siitä kiinni. Ajatelkaapa, jos vaikka oma lapsenne olisi luonteeltaan ujo ja epävarma ihan ilman omaa syytään, olisi vain syntynyt sellaiseksi. Olisitteko edelleen sitä mieltä, että kyse on vain laiskuudesta ja negatiivisuudesta? Tätä ystävystymisen vaikeutta tapahtuu myös lasten keskuudessa ihan vain eri persoonien luonteenpiirteiden takia ja en oikein jaksa uskoa että pienen lapsenkaan kohdalla yksinäisyys olisi ihan vaan sen oma vika.

Minut koulukiusattiin siihen pisteeseen että pelkäsin jopa omia sukulaisiani. Ensimmäisen poikaystäväni sain vasta 29 vuotiaana ja uskallus siihen pohjustui sille että hän oli ulkomaalainen, sillä jos tapasin jonkun Suomessa, pelkäsin heidän olevan heti iholla. Myös tämä ulkomaan suhde vaati rohkean päätöksen ja suunnattoman määrän ujoja ja noloja hetkiä. Tai, näin koin ne itse. Hän taas ei.

Pointti on se... olen nykyisin ihan eri ihminen kuin silloin. Ja se lähti liikkeelle pienestä asiasta. Eräästä chatista jota seurasin, johon en uskaltanut sanoa mitään vaikka halusin... kunnes lopulta 10 minuutin pohdinnan jälkeen niin tein... nolostuin suunnattomasti, halusin kaivautua maan alle. En edes muista mikä aihe oli... jotain todella normaalia kuitenkin. Joka päiväisiä aiheita. Sama kuin täällä nyt keskustellessa. Siitä huolimatta se oli ihan kamalaa minulle. Kunnes huomasin että reaktio toiselta puolelta ei ollutkaan niin kamala mitä pelkäsin. Aloin keskustelemaan siellä enemmän. tapasin uusia ihmisiä. Aiheet muuttuivat rohkeammiksi.. siis... todella rohkeiksi... muutuin vuoden sisällä viattomasta "pikkutytöstä" täydeksi dominatrixiksi joka ei nykypäivänä pelkää sanoa ääneen lähes mitään.. Se pieni hetki uskaltaa lähettää se viesti 10 minuutin pohdinnan jälkeen päätyi olemaan jotain joka muutti elämäni ihan täysin. Se vaati suunnattomasti rohkeutta mutta se kannatti. Elämä voi muuttua jos löytää rohkeutta tehdä sen eteen jotain. 

Tee pari lasta lisää. Vauvan varjolla saa monta hyvää juttuhetkeä. Siinä menee jotain vuosia. Kohta alkaa vanhimmat lapset olla tyttöystäväiässä. Ala rakentaa sosiaalista elämää oman perheesi varaan, kohta on jo lapsenlapsia myös.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäiselläkin on joka tapauksessa oikeus "kelpuuttaa" toinen ihminen elämäänsä ilman että syyllistetään nirsoilusta, laiskuudesta tai siitä, että yksinäinen haluaa vain valittaa. Eli ei ole pakko tyytyä itselle epämieluisaan ihmiseen vain siksi, että kunhan nyt vaan on joku. Ystävyys on sitä, että ollaan toisille tärkeitä, ollaan samalla aaltopituudella ja pidetään toisista ja  toisen seurasta. Muussa tapauksessa ei ystävyydestä saa iloa ja onnea elämään, ei varmastikaan myöskään se toinen osapuoli.

Itse olen ainakin kerännyt ne itsekunnioitukseni rippeet ja silläkin uhalla, että olen yksinäinen, olen karsinut elämästäni ne ihmissuhteet, jotka ei tee minulle hyvää. En halua olla kenenkään hyväksikäytettävä enkä ilkeilyn kohde.

Ei parisuhdettakaan etsivän oleteta hyppäävän ensimmäisen kiinnostuneen mukaan ihan vain sen takia, että kun nyt on vain pakko saada joku. 

Tietenkin on oikeus, mutta pitää ymmärtää, että niin on kaikilla muillakin. Myös niillä, jotka yksinäinen kelpuuttaisi, mutta jotka eivät kelpuuta yksinäistä. Välillä tuntuu, että yksinäiset syyttävät muita ihmisiä yksinäisyydestään, mutta ei se niiden muiden vika ole. Ei kukaan ole velvollinen ystävystymään jonkun toisen kanssa, ei edes se yksinäinen.

En ole tuo ketä lainasit, mutta joskus tulee sellainen fiilis näistä keskusteluista, että jos ihmisellä on jo kaveripiiri (vaikka nyt harrastuksessa) ja on jo ystäviä, niin hän saa olla änkyrä ja ei ole pakko moikata ketään missään yms. Ja sitten jos on yksinäinen, pitää tehdä sirkustemppuja (tosin huomaamattomasti) ja olla sellainen kaikkeen mukautuva barbababa että kelpaa. Eikä sittenkään kelpaa.

Käytöstavat pitäisi olla kaikilla, mutta jokaisella on oikeus olla tekemättä enempää tuttavuutta, jos ei halua. Eikä yksinäisen tarvitse tehdä mitään temppuja. Kelpaa, jos kelpaa, ja ei kelpaa, jos ei kelpaa. Ei kukaan jaksa loputtomiin temppuilla, joten jokaisen oikea minä paljastuu jossain vaiheessa. Ja jos se oikea minä ei toista kiinnostakaan, suhde päättyy siihen. Suurimmasta osasta ihmisiä, joita elämänsä aikana tapaa, ei koskaan tule edes kavereita, ystävästä puhumattakaan. Ei me sosiaalisetkaan ystävystytä kaikkien kanssa, koska emme mekään ole sellaisia, joiden kanssa jokainen haluaisi ystävystyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te, jotka pidätte ystävystymistä ja vieraiden ihmisten lähestymistä helppona asiana, jonka jokaisen pitäisi osata, te jotka täällä dissailette yksinäisiä ja ilkeilette: Onko teillä kokemusta siitä, kun luonne on ihan tajuttoman ujo tai muuten elämä koulinut luonteesta epävarman? Hinku lähestyä ihmisiä olisi ihan valtava, mutta ei ihan oikeasti meinaa uskaltaa, kun pelkää torjutuksi tulemista tai sitä, että munaa itsensä ihan täysin. Ääni vapisee ja jännittää. Onko teillä koskaan ollut tilannetta, että haluaisi yrittää tutustua, mutta ei ihan oikeasti keksi mitään järkevää sanottavaa ja sitten se tilaisuus meni jo....

Ymmärrättekö te, että ym. henkilö voi silti olla positiivinen ja iloinen, hän on vain ujo ja jää ehkä helposti näkymättömäksi ja muiden varjoon?  Aika monella täällä on tapana leimata yksinäiset saamattomiksi, mutta usein se ei ole siitä kiinni. Ajatelkaapa, jos vaikka oma lapsenne olisi luonteeltaan ujo ja epävarma ihan ilman omaa syytään, olisi vain syntynyt sellaiseksi. Olisitteko edelleen sitä mieltä, että kyse on vain laiskuudesta ja negatiivisuudesta? Tätä ystävystymisen vaikeutta tapahtuu myös lasten keskuudessa ihan vain eri persoonien luonteenpiirteiden takia ja en oikein jaksa uskoa että pienen lapsenkaan kohdalla yksinäisyys olisi ihan vaan sen oma vika.

Minut koulukiusattiin siihen pisteeseen että pelkäsin jopa omia sukulaisiani. Ensimmäisen poikaystäväni sain vasta 29 vuotiaana ja uskallus siihen pohjustui sille että hän oli ulkomaalainen, sillä jos tapasin jonkun Suomessa, pelkäsin heidän olevan heti iholla. Myös tämä ulkomaan suhde vaati rohkean päätöksen ja suunnattoman määrän ujoja ja noloja hetkiä. Tai, näin koin ne itse. Hän taas ei.

Pointti on se... olen nykyisin ihan eri ihminen kuin silloin. Ja se lähti liikkeelle pienestä asiasta. Eräästä chatista jota seurasin, johon en uskaltanut sanoa mitään vaikka halusin... kunnes lopulta 10 minuutin pohdinnan jälkeen niin tein... nolostuin suunnattomasti, halusin kaivautua maan alle. En edes muista mikä aihe oli... jotain todella normaalia kuitenkin. Joka päiväisiä aiheita. Sama kuin täällä nyt keskustellessa. Siitä huolimatta se oli ihan kamalaa minulle. Kunnes huomasin että reaktio toiselta puolelta ei ollutkaan niin kamala mitä pelkäsin. Aloin keskustelemaan siellä enemmän. tapasin uusia ihmisiä. Aiheet muuttuivat rohkeammiksi.. siis... todella rohkeiksi... muutuin vuoden sisällä viattomasta "pikkutytöstä" täydeksi dominatrixiksi joka ei nykypäivänä pelkää sanoa ääneen lähes mitään.. Se pieni hetki uskaltaa lähettää se viesti 10 minuutin pohdinnan jälkeen päätyi olemaan jotain joka muutti elämäni ihan täysin. Se vaati suunnattomasti rohkeutta mutta se kannatti. Elämä voi muuttua jos löytää rohkeutta tehdä sen eteen jotain. 

Mä taas olen käynyt esim noin 50 nettideitillä jotka ei johtaneet mihinkään, eli ei se teko aina muuta mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähdin vasta mukaan erääseen harrastusryhmään ajatuksella, että nyt minä alan muuttamaan asioita omassa elämässäni ja yritän tutustua ihmisiin! En kuitenkaan asettanut mitään suuria odotuksia vaan päätin avoimin, iloisin mielin osallistua, jotta saisin edes vähän sosiaalista elämää. Suurin osa muista naisista tunsi toisensa jo ennestään ja jo ohjaajaa odotellessa yhdessä miettivät, että kuka on kenenkin pari ja mihin heidän porukka yhdessä sijoittautuu harrastustilassa. Muut, toisille tuntemattomat oli sitten ihan hiljaa.

Seuraavalla kerralla päätin taas olla reipas ja iloisesti tervehdin sitä samaista naisporukkaa, muita ei vielä näkynyt paikalla. Niistä YKSI vaivautuneena tervehti takaisin, muut vähän vilkuili tai ei olleet huomaavinaankaan. Että tällaisia sitä sitten meidän yksinäisten pitäisi yrittää lähestyä aktiivisesti. Mutta ai niin, tänään täällä opin, että tämä(kin) oli vain minun oma vika, en vain itse tiedä mitä tein väärin.

No mutta et ollut tarpeeksi aktiivinen, toki sinun olisi pitänyt alkaa juttelemaan näille naisille, et kai vaan odottanut hiljaa että muut keksivät jutun juurta! Viis siitä että seuraasi ei selkeästi kaivattu, kyllä Positiivinen Ihminen (sellainen joka ansaitsee ystäviä) olisi silti osannut kääntää tilanteen voitoksi. Tietysti silleen ei-tuputtavalla tavalla, jota kukaan ei osaa sanoa mikä se olisi. Positiivinen ja aktiivinen, mutta ei tuputtava. Nih. 

Meinaat että kyllä nyt on yksinäinen tehnyt kaikkensa, kun avasi suunsa ja sanoi moi?!

Sorry, ei toimi noin.

Niillä muilla on jo kavereita.

Ei niillä ole näin ollen motivaatiota ruveta hieromaan tuttavuutta.

Jos mä olisin ollut tuo ulkopuolinen, olisin kysynyt

.onko tässä tilaa?

. mitäs kello on?

Huomauttanut jotain säästä

kurssin aiheesta

sanonut että kylläpäs viikko vierähti nopeasti.

Tarjonnut purkkaa

Esitellyt itseni

........

Puheenaiheita on vaikka ja kuinka.

Ei mulle olisi tullut ekana mieleen, että muut on tylyjä.

Luultavasti ne vain yllättyivät tai olivat omissa ajatuksissaan.

Mua ei kyllä yllätä, että jotkut jää yksin.

Tässä oli tarkoitus vain kertoa esimerkki siitä, että miten tympeitä ja epäystävällisiä ihmiset aika usein on, joten voi olla aika iso kynnys uskaltautua tekemään lähempää tuttavuutta. Toki en viestissäni tarkkaan eritellyt, että mitä kaikkea kurssillani puuhasin ja juttelin, eli en siis olettanut että pelkällä tervehtimisellä kaikki kirmaavat mulle kaveriksi. Pointti on se, että yksinäisten pitäisi petrata ja ponnistella niin peevelisti, mutta usein ne toiset ei kyllä tule tuumaakaan vastaan, arvostelevat kylläkin. Jotenkin oletin, että aikuisten ihmisten kohdalla jo ihan perus kohteliaisuus osattaisiin.

Mikä pakko on aina päästä mukaan jo valmiiseen kaveripiiriin? Miksi muut uudet eivät kelvanneet? Monen ongelma nykyisin on, että heti pitäisi päästä juuri kaikista suosituimpien seuraan ja vähemmän suositut eivät kelpaa edes toisilleen. Kuitenkin niissä vähemmän suosituissa voi olla vaikka miten ihania ihmisiä, joiden kanssa ystävyys voi olla sata kertaa antoisampaa kuin kuuluminen sisäpiirin ulkokehälle.

Suositut ja vähemmän suositut... Elätkö sinä jossain amerikkalaisten high school -leffojen maailmassa?

En elä, mutta tosiasia on, että joillain on suurempi kaveripiiri kuin toisilla. Jos kaipaa uusia kavereita tai ystäviä, kannattaa ensisijaisesti etsiä niistä, jotka myös kaipaavat uusia kavereita ja ystäviä. Ei siis niistä, joilla on jo paljon kavereita tai ystäviä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähdin vasta mukaan erääseen harrastusryhmään ajatuksella, että nyt minä alan muuttamaan asioita omassa elämässäni ja yritän tutustua ihmisiin! En kuitenkaan asettanut mitään suuria odotuksia vaan päätin avoimin, iloisin mielin osallistua, jotta saisin edes vähän sosiaalista elämää. Suurin osa muista naisista tunsi toisensa jo ennestään ja jo ohjaajaa odotellessa yhdessä miettivät, että kuka on kenenkin pari ja mihin heidän porukka yhdessä sijoittautuu harrastustilassa. Muut, toisille tuntemattomat oli sitten ihan hiljaa.

Seuraavalla kerralla päätin taas olla reipas ja iloisesti tervehdin sitä samaista naisporukkaa, muita ei vielä näkynyt paikalla. Niistä YKSI vaivautuneena tervehti takaisin, muut vähän vilkuili tai ei olleet huomaavinaankaan. Että tällaisia sitä sitten meidän yksinäisten pitäisi yrittää lähestyä aktiivisesti. Mutta ai niin, tänään täällä opin, että tämä(kin) oli vain minun oma vika, en vain itse tiedä mitä tein väärin.

No tuossahan tapahtuikin virhe! Kun menee johonkin uuteen paikkaan, missä osa porukasta tuntee toisensa entuudestaan ja osa ei, niin silloin tietenkin tutustutaan ensin muihin uusiin jäseniin. Ja vasta, kun siitä porukasta on löytynyt itselleen pari (siis se, mitä ne ennestään toisensa tunteneet jo sujuvasti keskenään toisistaan valitsivat)  ja on tullut muiden uusien kanssa tutuksi, voi alkaa tutustua niihin muihinkin. Jos yrittää uutena tulokkaana (vaikka ei ole ainoa uusi tulokas) ensimmäisenä päästä jo valmiiseen porukkaan, hyvin usein käy juuri noin. Mä valitsen aina ensimmäisenä jonkun sellaisen, joka myös on uusi tulokas enkä ensimmäisenä yritä päästä mukaan "sisäpiiriin".

Hirveää!

Mistä sä tiedät henkilöiden sosiaalisen statuksen ja porukan tuntemiset, jos kaikki on sulle vieraita?

Ja missäpäin Suomessa on tämmöstä peliä?

Itse en kyllä nimenomaan rupeaisi varta vasten kaveeraamaan jonkun toisen sivullisen kanssa. Siinähän voi jäädä norkoilemaan ulkopuoliseksi kokonaan. Tommosessa porukassa kaikki on virallisesti uusia vaikka jotkut tuntisivatkin entuudestaan.

Sekaan vain ja tapahtumien keskipisteeseen, sanon minä.

Minulla on se tilanne, että olen näennäisesti sosiaalinen, pärjäävä ja suosittu. Totuus on ihan vastakkainen. Käyn töissä normaalisti, jossa juttelen työtovereiden kanssa ja pystyn siellä "sosialiseeraamaan" ihan normaalisti. Töiden jälkeen sosiaalisuus on nolla: tulen vain kotiin, joskus kaupan tai kirjaston kautta. Loppupäivän kulutan yksikseni kotona ruoan laiton, tv:n, tietokoneen tai elokuvien parissa. Minulla on aina ollut paljon ns. pintapuolisia kavereita mutta kunnon ystävää ei koskaan. Ei koskaan. En vaan jotenkin osaa olla niin läheinen kenenkään kanssa enkä luottaa toiseen niin paljon että avautuisin itsestäni. Keskustelut jäävät pintapuolisiksi ja arkisiksi. Koulu- tai työkaverit jäävät sinne kouluun tai duunipaikalle, ja vaikka tulisinkin jonkun kollegani kanssa hyvin toimeen töissä, niin tuo tuttavuus jää siinä vaiheessa kun jomman kumman työpaikka vaihtuu. Sama koulukavereiden kanssa; lukiokavereita en ole nähnyt 7 vuoteen, vaikka lukioaikana he olivat henkireikäni. Nykyään meillä tuskin olisikaan enää mitään yhteistä. Tiedän että kukaan ei tule kotoa hakemaan, mutta juuri nyt ei ole voimia muuttaa omassa arjessa mitään.

Tsemppiä ja myötätuntoa kaikille yksinäisille; ette ole yksin. Meitä on muitakin.

jos suhde olisi aloitettu/strukturoitu eri tavalla, ei kuvattua ongelmaa olisi. Lasten kastaminen yms tavallaan aivopesee ihmiset uskomaan että on vain yksi oikea tapa mutta mitä enemmän kirkosta erotaan, sitä enemmän tulee kysyntää niille periaatteille yms mitä kuitenkin suhteisiin halutaan yleensä.

http://polyamoria.fi/more-than-two/

Vaikka suomennettu kirja ei ole vielä ilmestynyt, on tuossa ihan riittävästi yhteenvetoa :

http://polyamoria.fi/tiedostot/polyamoria_sote-alojen_ammattilaisille.p…

Vierailija kirjoitti:

Te, jotka pidätte ystävystymistä ja vieraiden ihmisten lähestymistä helppona asiana, jonka jokaisen pitäisi osata, te jotka täällä dissailette yksinäisiä ja ilkeilette: Onko teillä kokemusta siitä, kun luonne on ihan tajuttoman ujo tai muuten elämä koulinut luonteesta epävarman? Hinku lähestyä ihmisiä olisi ihan valtava, mutta ei ihan oikeasti meinaa uskaltaa, kun pelkää torjutuksi tulemista tai sitä, että munaa itsensä ihan täysin. Ääni vapisee ja jännittää. Onko teillä koskaan ollut tilannetta, että haluaisi yrittää tutustua, mutta ei ihan oikeasti keksi mitään järkevää sanottavaa ja sitten se tilaisuus meni jo....

Ymmärrättekö te, että ym. henkilö voi silti olla positiivinen ja iloinen, hän on vain ujo ja jää ehkä helposti näkymättömäksi ja muiden varjoon?  Aika monella täällä on tapana leimata yksinäiset saamattomiksi, mutta usein se ei ole siitä kiinni. Ajatelkaapa, jos vaikka oma lapsenne olisi luonteeltaan ujo ja epävarma ihan ilman omaa syytään, olisi vain syntynyt sellaiseksi. Olisitteko edelleen sitä mieltä, että kyse on vain laiskuudesta ja negatiivisuudesta? Tätä ystävystymisen vaikeutta tapahtuu myös lasten keskuudessa ihan vain eri persoonien luonteenpiirteiden takia ja en oikein jaksa uskoa että pienen lapsenkaan kohdalla yksinäisyys olisi ihan vaan sen oma vika.

Dissailette, ilkeilette...?

Ei ole lupaava asenne sulla.

Olen ollut pieni ja arka ja yksin. Ekaa kertaa ison leikkikoulun pihalla. Tulin sinne kesken vuoden. Lapsia oli kymmeniä. Muut hälisi ja oli porukoissaan. Mä seisoin sivussa kummallinen lakki päässä, enkä tuntenut ketään. Siitä se kuitenkin lähti.

Seuraavan kerran mut lähetettiin 10-vuotiaana kesäleirille. Muut tytöt oli tutuissa 4 hengen telttaporukoissa, mut tungettiin väkisin ylimääräisenä yhteen telttaan. Ei ollut helpoin lähtötilanne. Enkä tiennyt edes mitä leireillä tehtiin.

Kiusaamista (syrjintää) lukiossa, en kertonut kellekään koska se hävetti. Koko lukioaika oli kurja. Kaveripiirissä kuten myös perheessä sattui tragedia. Se oli monen asian summa. Olin arka.

Myöhemmin reipastuin ja aloin elää sellaista elämää kuin halusin. Kyllästyin kärttämään kavereita mukaan (kolmannella lukiossa pääsin taas suosioon) juttuihin mitä halusin tehdä. Rupesin menemään yksin, koska ajattelin että saanpa sitten uusia kavereita harrastuksista. Kuten sainkin.

Joten ei ole pakko alistua huonoon alkuun. Joka paikassa on muitakin erilaisia ja yksinolevia. Joskus joku on sanonut tylysti kun on mennyt tekemään tuttavuutta. Ei se haittaa. Pääsääntöisesti ihmiset on mukavia, ainakin mulle on oltu. Olen tullut toimeen ja kohdannut ystävällisyyttä ulkomaillakin.

Karjalaiset sukujuuret on ehkä sitten avuksi.

Surullista😢, olen kokenut itsekin samoja juttuja