Miksi tosilla on tasainen onnellinen elämä ja sitten on niitä, joilla murhetta murheen perään.

Vierailija kirjoitti:

120, mutta kun samoja asioita tapahtuu myös niille ihmisille jotka jo muutenkin ovat huonossa asemassa, on rahahuolia, jo jokapäiväinen elämä on sinällään taistelua?

Tätä tässä keskustelussa moni ei ajattele.

Kuitenkin ulkoisesti hyvässä asemassa olevalla on enemmän mahdollisuuksia ja voimia selvitä itsestä rippumattomista vaikeuksista kuin ei hyvässä asemassa olevalla.

Mitä on ulkoisesti hyvä asema? Eivät kaikki suinkaan avaudu ongelmistaan, ei oikeasti voi tietää toisesta juuri mitään ulkoisen perusteella. Rikkaan näköinen voi olla velkaantunut tappiin asti ja köyhissä vaatteissa olevalla talous kunnossa. Hoikka voi olla hoikka koska stytostaatit oksettavat. Ei pitäisi tehdä liikaa johtopäätöksiä ulkoisesta, saati siitä mitä ihmiset tarkoituksella näyttävät ulospäin. Ei ainakaan päätella, ettei ongelmia koskaan olisi ollut.

En puolustele päihteitä, mutta joku syy niidenkin käyttämiseen ihmisellä on. Se ei aina ole tietoinen valinta, no nyt sitten alankin narkomaaniksi.

Tuskin moni tahallaan valitsee päihteet tai alkoholin.

Toiset ihmiset ovat vain heikompia kuin toiset. *Ei paha oo kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista*.

Tämä sama asia näkemyskanta on täällä jos keskustellaan köyhyydestä, säästämisestä, työttömyydestä jne. Kaikki on vain kiinni asenteesta ja omasta tahdosta, niinpä.

Samoin elämän vastoinkäymisissä. Jos minäkin olen selvinnyt tai selviän, niin onhan se helkkari vieköön sitten ihmisen oma vika jos joku muu ei selviä.

Mutta toiset ovat vaan kovempia ja toiset herkempiä.

Myös olen huomannut, että ne kovemmat pärjäävät juuri sen vuoksi, koska heillä ei asiat ja teot tunnu ollenkaan yhtä syvästi kuin herkemmällä. Usein kovemmat monesti käyttävät toisia ihmisiä hyväkseen ja selviävät paremmin usein sillä konstilla, vaikka uskottelevat selviämisen olevan omasta itsestä kiinni. Tai ajattelevat, että niinhän kuuluukin tehdä. Ei tyhmä ole se joka pyytää vaan se joka antaa.

Herkemmän ihmisen on usein vaikea pyytää apua ja toisten hyväksikäyttö on ihan mahdoton ajatus.

Kovempi ihminen miettii, että kaikki keinot ovat sallittuja jos sillä pääsee elämässä eteenpäin.

Pidin sarjassa Boardwalk Empire siitä, että ensimmäisestä maailmansodasta selvinneet sotilaat skoolasivat aina ensimmäiseksi sodassa menehtyneiden muistolle "To the Lost!" He, jotka eivät selvinneet vaikeuksistaan, he ansaitsevat myös paikan ajatuksissamme, vaikkeivät enää olekaan täällä tarinaansa kertomassa. Muidenkin voittajien tarinat ovat arvokkaita. Elämä ei ole pelkkää juhlaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erikoinen ajattelutapa muutamalla. Siis tuo, että selviytymistarinat olisi syyllistämistä, ja että ihan varmasto meillä selvinneillä on ollut laajatukiverkosto ja siksi on selvitty.

Juu ei. Ei minulla ollut ketään muuta kuin vakasti alkoholisoituneet vanhemmat, jotka soittivat vain kun yrittivät huijata minulta ryyppyrahaa. Välillä soittivat itkupuheluita, miten lähtemässä asunto alta maksamattomien vuokrien takia. Isäni ryyppäsi itsensä lopulta laitoshoitoon, ei kyennyt enää kävelemään, eikä mikään järjellinen ajatus enää onnistunut. Ja se oli totta kai minä, joka tappelin viranomaisten kanssa saadakseni isälle hoitopailan.

Ja sen jälkeen tappelin isäni kanssa, tämä kun oletti minun ryhtyvän hänen omaishoitajakseen, ja tyrmistyi kun sen sijaan sai paikan laitoksesta.

Toisinaan olen ollut aivan loppu tuohon kaikkeen, mitä vanhemmat ovat sekoiluillaan ja päihderiippuvuudellaan aiheuttaneet.

Kaverisuhteisiin ei energiani riittäneet, koska keskitin kaiken siihen, että pidän oman elämäni kunnossa, ja lisäksi jouduin hoitamaan noita vanhempien itseaiheutettuja sekoiluja.

Eniten ohjaavana elämässäni on ollut se, etten halua samanlaista elämää, kuin mitä vanhemmillani on. Siksi kouluttaudun hyvin, huolehdin raha-asioista, enkä halua elämääni päihdeongelmaisia. Pidän elämäni seesteisenä ja siistinä niiltä osilta mihin vaan voi vaikuttaa, sillä niin moni asia elämässäni on ollut pelkkää kaaosta ja kriisiä pikkulapsesta lähtien.

Olen yksi tuolta edelliseltä sivulta, joka puhui syyllistämisestä. Muuten, huomio koulukiusaamisesta julkisuudessa avautuneista oli vain huomio, eikä väite siitä, että kaikilla olisi jokin, tarkoitus ei myöskään ollut vähätellä näiden kiusattujen kokemuksia.

Vaikka läheiset suhteet ovat tutkimustenkin mukaan ehkä tärkeimmässä asemassa elämänlaadun kannalta, eivät ne tietenkään ole ainoa merkittävä asia.

Elämässä yleensäkin mielestäni pätee sama sääntö, kuin monopolitutkimuksessa- jossa tuuriin perustuvan pelin voittajat alkoivat kuvittelemaan, että voitto oli jotenkin heidän ansiotaan ja saavutustaan, vaikka kyse on nimenomaan sattumasta. Yhteiskunnassamme pitää olla häviäjiä, jotta voisi olla voittajia (köyhiä, jotta rikkaita jne).

Maailma ihan Suomen rajojekin sisällä, eri paikkakunnilla on erilainen kaikille (julkiset tukiverkot, koulutus jne.).

On hienoa, että olet pärjännyt, eikä tarkoitukseni ollut vähätellä tms.

Vaikka tämä ei enää liitykkään suoraan ensimmäiseen viestiisi, voisin vielä avata tuota syyllistämistä.

Koen vähän ongelmallisena sen, että selviytymislooppiin joutuneita kuritetaan verbaalisesti, niin kuin olisi muka muita vaihtoehtoja. Usein todelliset vaihtoehdot voivat kuitenkin olla vähäisiä tai joissakin tapauksissa olemattomia.

Koen, että edistys hieman parempaan liittyy jonkinlaiseen hyväksyntään. Esimerkiksi masentuneen ruoskiminen ulkoapäin, ei ainakaan lievitä sitä tuskaa ja itseruoskintaa, jota hän parhaillaankin käy lävitse.

Hyväksyntä ei liity siihen, että esim. Suostuisi ottamaan vastaan mitä tahansa pas*aa muilta, vaan ymmärrystä siitä, että kyseessä on olosuhde, jota ei ainakaan siinä hetkessä pysty muuttamaan, jos voimia ei ole, niin niitä ei vain ole. Usein ulkopuolisten oletukset siitä miten tulisi olla ja miten asioihin voi vaikuttaa, eivät kuitenkaan korreloi sen kanssa, miten "epäonninen" todellisuudessa voi olosuhdettaan tai edes itseään muuttaa.

Kun puhutaan, että "onni" on asennekysymys tai ainakin selvityminen, niin tarkoitetaan sitä, että "epäonnea" kohdannut voi vaikuttaa itseensä (ja olosuhteeseensa) positiivisella asenteella. Aika usein jää kuitenkin huomaamatta, että oikeastaan ympäristön suhtautuminen on lähes yhtä isossa merkityksessä (jopa isommassa) silloin kun ihminen pyrkii muuttamaan valitsevaa todellisuuttansa. Torjuvuus, saati vihamielisyys ei liiemmin vala toivoa ongelmien kanssa painivaan. Ja ennen kuin joku ehtii, niin tämä ei myöskään tarkoita "loputonta päänsilittelyä" (itseaiheutettujen) ongelmien kanssa kamppailevaa kohtaan, vaan jonkinlaista ymmärrystä henkilön reliteeteista, realismia ja hyväksyntää silloin kun joku on heikoilla.

Ehkä ne, jotka suhtautuvat lähes vihamielisesti tai vähättelevästi toisten epäonneen ovat joko katkeria siitä, että ovat itse kokeneet joutuneensa olemaan yksin vahvoja mahdottomassa tilanteessa tai kyse on alitajuisesta pelosta oman kontrollin ja elämänhallinnan suhteen, koska on liian tuskallista myöntää, että onnettomuus voi kohdata ketä tahansa.

Tai sitten ne selvinneet ovat tajunneet, että huolimatta siitä että onnettomuus voi kohdata ihan jokaista koska vaan, omiin asioihin voi vaikuttaa. Eikä elämän tarvitse olla täydellistä ollakseen hyvää.

Mutta ei ole yllätys, ettei osa halua kuulla sitä, että ani harvoin ihminen on ihan lastu laineilla, ikuinen uhri. Että vaikka kaikkeen ei voi vaikuttaa, kannattaa vaikuttaa siihen mihin voi. Vaikka se ei ole kivaa saati helppoa.

"Tai sitten ne selvinneet ovat tajunneet, että huolimatta siitä että onnettomuus voi kohdata ihan jokaista koska vaan, omiin asioihin voi vaikuttaa. Eikä elämän tarvitse olla täydellistä ollakseen hyvää.".

Tai sitten tässä sekoitetaan "täydellisyyden" ideaali kohtuuteen. Se kokemus miten voi/ on voinut vaikuttaa/hallita elämäänsä on yksilöllinen, kuten myös tapahtumaketjut omassa elämässä. "Helppoa ja kivaa" kuulostaa katkeralta ja "uhriutumiselta".

Olen miettinyt, että näillä anonyymeilla keskustelupalstoilla saa liian herkästi sellaisen kuvan, että jokaisella olisi taustallaan väkivaltainen lapsuuden perhe, rankkaa koulukiusaamista ja eristämistä läpi lapsuuden yms. Vaikka väittäisin, että sellaisen taustan omaavia on selkeä vähemmistö ja suurin osa koululuokastakin on "aivan tavallisesta" , välittävästä perheestä, toki kaikilla omat kipupisteensä jne.

Ihan kuin vaikkapa lähisuhdeväkivalta, vaikeasti vammaiset lapset yms. Olisi arkipäivää jokaiselle, josta on vain selvittävä.

Olen opetustyössä ja liian usein kohtaan tiettyjä ristiriitaisuuksia mitä tulee koulun odotuksiin lapsien suhteen ja lapsen todellisuuden kanssa. Järjestelmä perustuu siihen, että jokaisella lapsella on huolehtiva koti joka rohkaisee lapsia oma-aloitteisuuteen ja vastuunottoon. Ja se on teoriassa ok.

Mutta sitten on lapsi, joka saa toistuvasti huomautuksen/rangaistuksen koulusta myöhästymisestä. Painotetaan että jokaisella lapsella on vastuu koulunkäynnistään ja että lapsen tulee ryhdistäytyä. Kukaan ei kuitenkaan näe, että lapsi tarvitsee kouluun kyydityksen ja vanhemmat eivät koskaan onnistu viemään tätä ajoissa tai että lapsi valvoo yöt, koska kotona ravaa känniläisiä jne.

Todellisuudessa lapsen vaikutusmahdollisuudet elämäänsä ovat aika minimaaliset ja sellainen vastuu lapselle on kohtuuton, silti odotukset ja vaatimukset ovat vakiot. Meiltä odotetaan ja vaaditaan jo todella nuorina sellaista kykyä ja ymmärrystä ottaa vastuuta ja muokata elämäämme, joihin realisitisesti ei välttämättä ole mitään mahdollisuuksia.

Ja osalla ne ristiriitaisuudet jatkuvat läpi elämän tai jos sellaista kokemusta ei ole aiemmin ollut, se voi laittaa kaiken palasiksi (tai auttaa selviämään) jne.

Ei tässä maailmassa ole mitenkään tasaisesti jaettu vastoinkäymisiä ja osalle maailma on epäreilumpi paikka. Ja se, että "elämä on epäreilua" on vain tökerö sanonta silloin, kun oikestaan tarkoitetaan "oma vikasi, ei täällä helppoa ole kenelläkään".

Toiset osaavat kuunnella ns sydäntään eli tehdä ratkaisuja, jotka TUNTUVAT hyvälle. Se on tärkeää onnellisuuden/tyytyväisyyden kannalta.

Vierailija kirjoitti:

Tässäkin keskustelussa näkyy hyvin mikä Suomessa on pielessä ja miksi täällä voidaan niin pahoin. Kun joku ääneen sanoo, ettei jaksaisi enää vastoinkäymisiä niin haukutaan uhriutujaksi ja sanotaan, ettei saisi valittaa, että elämä on rikkaus. Ja erikseen vielä ne, jotka aina vertaavat toisen murheita muihin. "Eihän sinulla edes ole yhtään niin vaikeaa kuin naapurin Liisalla." Nämä "on minullekin sattunut vaikka mitä, mutta siltin jaksan porskuttaa eteenpäin" - marttyyriasenteella olevat oikein tallovat jalkoihinsa. Miksi kukaan uskaltaisi ikinä puhua omasta huonosta olostaan, kun vastaanotto on tämä?

Juuri siksi tätä kutsutaan keskusteluksi. Jos kaipaat vain myötätuntoa etkä parannusehdotuksia, se pitää sanoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässäkin keskustelussa näkyy hyvin mikä Suomessa on pielessä ja miksi täällä voidaan niin pahoin. Kun joku ääneen sanoo, ettei jaksaisi enää vastoinkäymisiä niin haukutaan uhriutujaksi ja sanotaan, ettei saisi valittaa, että elämä on rikkaus. Ja erikseen vielä ne, jotka aina vertaavat toisen murheita muihin. "Eihän sinulla edes ole yhtään niin vaikeaa kuin naapurin Liisalla." Nämä "on minullekin sattunut vaikka mitä, mutta siltin jaksan porskuttaa eteenpäin" - marttyyriasenteella olevat oikein tallovat jalkoihinsa. Miksi kukaan uskaltaisi ikinä puhua omasta huonosta olostaan, kun vastaanotto on tämä?

Juuri siksi tätä kutsutaan keskusteluksi. Jos kaipaat vain myötätuntoa etkä parannusehdotuksia, se pitää sanoa.

Ikään kuin täällä saisi myötätuntoa sillä, että ilmoittaa olevansa aivan maassa ja kaipaavansa palstalaisilta muutamaa myötätuntoista sanaa. 🤣

Vanhempiasi ja geenejäsi et voi valita ja onnettomuuksia sattuu. Mutta kaikkeen muuhun voit vaikuttaa omilla valinnoillasi. Ihmiset ovat selvinneet normaaliin ja hyväänkin elämään mitä erilaisimmista lähtökohdista, kohtaloa ei voi syyttää koska sellaista ei ole olemassa. Toki toisille sattuu enemmän pahoja asioita kuin toisille, mutta ei meistä kukaan säästy vastoinkäymisiltä.

uyityuity kirjoitti:

Vanhempiasi ja geenejäsi et voi valita ja onnettomuuksia sattuu. Mutta kaikkeen muuhun voit vaikuttaa omilla valinnoillasi. Ihmiset ovat selvinneet normaaliin ja hyväänkin elämään mitä erilaisimmista lähtökohdista, kohtaloa ei voi syyttää koska sellaista ei ole olemassa. Toki toisille sattuu enemmän pahoja asioita kuin toisille, mutta ei meistä kukaan säästy vastoinkäymisiltä.

Kohtaloa ei voi huonesta onnesta syyttää, mutta sattumaa voi. Ei kaikki ole pelkästään itsestä kiinni. Se ei tietenkään tarkoita sitä, ettei mikään ole.

Vierailija kirjoitti:

120, mutta kun samoja asioita tapahtuu myös niille ihmisille jotka jo muutenkin ovat huonossa asemassa, on rahahuolia, jo jokapäiväinen elämä on sinällään taistelua?

Tätä tässä keskustelussa moni ei ajattele.

Kuitenkin ulkoisesti hyvässä asemassa olevalla on enemmän mahdollisuuksia ja voimia selvitä itsestä rippumattomista vaikeuksista kuin ei hyvässä asemassa olevalla.

Oikeastiko kuvittelet, että ulkoisesti hyvä asema säilyy tekemättä mitään? Että vaikeuksien keskellä voi mäjähtää tuleen makaamaan ja olettaa, että kaikki ulkoinen hyvä säilyy ennallaan? Ulkoisesti hyvä asema on nimenomaan ulkoisesti hyvä. Vaikka sydämesi olisi murskana ja sielusi mustelmilla, ulkoisesti sun pitää - erityisesti työelämässä - esittää, että kaikki on hyvin ja kaikki hoituu kuten aina ennenkin. Koska jos et tee niin, kohta ulkoisesti hyvä asemasi on mennyttä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

120, mutta kun samoja asioita tapahtuu myös niille ihmisille jotka jo muutenkin ovat huonossa asemassa, on rahahuolia, jo jokapäiväinen elämä on sinällään taistelua?

Tätä tässä keskustelussa moni ei ajattele.

Kuitenkin ulkoisesti hyvässä asemassa olevalla on enemmän mahdollisuuksia ja voimia selvitä itsestä rippumattomista vaikeuksista kuin ei hyvässä asemassa olevalla.

Oikeastiko kuvittelet, että ulkoisesti hyvä asema säilyy tekemättä mitään? Että vaikeuksien keskellä voi mäjähtää tuleen makaamaan ja olettaa, että kaikki ulkoinen hyvä säilyy ennallaan? Ulkoisesti hyvä asema on nimenomaan ulkoisesti hyvä. Vaikka sydämesi olisi murskana ja sielusi mustelmilla, ulkoisesti sun pitää - erityisesti työelämässä - esittää, että kaikki on hyvin ja kaikki hoituu kuten aina ennenkin. Koska jos et tee niin, kohta ulkoisesti hyvä asemasi on mennyttä. 

Niin, jos ne voimavarat riittävät tuohon. Elleivät riitä, niin ihminen vain putoaa, putoaa, putoaa ja putoaa... Kunnes mätkähtää lopulta täysin pohjalle, jollei kukaan ota vastaan ja auta.

Ihmettelen tuota, että kovasti lapsuuden merkitystä nostetaan koko elämää määrääväksi. Tottahan sekin vaikuttaa, mutta silti. Itse olen ns huonoista olosuhteista ponnistanut erittäin hyvään aikuisuuteen, jossa on ihan normaalit hyvät ja huonot puolensa. Ja tunnen lukuisia muitakin.

Toki ihmisten sietokyky esim vastoinkäymisille on erilainen, mutta huonoista lähtökohdista voi silti saada hyvän elämän, kun vaan päästää irti menneisyydessä vellomisesta.

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen tuota, että kovasti lapsuuden merkitystä nostetaan koko elämää määrääväksi. Tottahan sekin vaikuttaa, mutta silti. Itse olen ns huonoista olosuhteista ponnistanut erittäin hyvään aikuisuuteen, jossa on ihan normaalit hyvät ja huonot puolensa. Ja tunnen lukuisia muitakin.

Toki ihmisten sietokyky esim vastoinkäymisille on erilainen, mutta huonoista lähtökohdista voi silti saada hyvän elämän, kun vaan päästää irti menneisyydessä vellomisesta.

Pahasti traumatisoituneelle ihmiselle se ei ole valinta. Menneisyys ei päästä irti sinusta, ellet saa jostain apua asioiden käsittelyyn.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen tuota, että kovasti lapsuuden merkitystä nostetaan koko elämää määrääväksi. Tottahan sekin vaikuttaa, mutta silti. Itse olen ns huonoista olosuhteista ponnistanut erittäin hyvään aikuisuuteen, jossa on ihan normaalit hyvät ja huonot puolensa. Ja tunnen lukuisia muitakin.

Toki ihmisten sietokyky esim vastoinkäymisille on erilainen, mutta huonoista lähtökohdista voi silti saada hyvän elämän, kun vaan päästää irti menneisyydessä vellomisesta.

Pahasti traumatisoituneelle ihmiselle se ei ole valinta. Menneisyys ei päästä irti sinusta, ellet saa jostain apua asioiden käsittelyyn.

Apua saa, jos sitä hakee. Se on valinta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen tuota, että kovasti lapsuuden merkitystä nostetaan koko elämää määrääväksi. Tottahan sekin vaikuttaa, mutta silti. Itse olen ns huonoista olosuhteista ponnistanut erittäin hyvään aikuisuuteen, jossa on ihan normaalit hyvät ja huonot puolensa. Ja tunnen lukuisia muitakin.

Toki ihmisten sietokyky esim vastoinkäymisille on erilainen, mutta huonoista lähtökohdista voi silti saada hyvän elämän, kun vaan päästää irti menneisyydessä vellomisesta.

Pahasti traumatisoituneelle ihmiselle se ei ole valinta. Menneisyys ei päästä irti sinusta, ellet saa jostain apua asioiden käsittelyyn.

Apua saa, jos sitä hakee. Se on valinta.

Apua voi saada liian vähän ja liian myöhään, vaikka sitä hakisikin. T: itsemurhaan kuolleen omainen

Kaikki ei todellakaan ole itsestä kiinni, täällä hirveän moni sekoittaa ne asiat. Minäkin olisin päässyt elämästä aika vähällä jos en olisi tehnyt yhtään lasta enkä poistunut kotoa 20 vuoteen.

En helpolla haluaisi valittaa mistään, mutta jokin kohtalo, karma tai sattumus kyllä ohjailee elämää. Ihmisille tapahtuu ihan uskomattomia asioita, koskaan ei tiedä mitä päivä tuo tullessaan.

Minä olen tälläinen ihminen jolle sattuu ja tapahtuu, ilman draamaa. Elämässä on ollut raskaita tilanteita ja aikoja jotka tavallaan kuuluukin elämään. Mutta on myös epäonnea ja jatkuvaa hankaluutta. Nuo syö voimavaroja ihan hirveästi. Välillä iskee epäusko, miten paljon huonoa onnea voikaan kohdalle sattua. Joskus nauran yksikseni että uskoisikohan kukaan jos kirjoittaisin näistä blogia tai jotain. Paras ystäväni on myös sellainen jonka mikään asia ei onnistu, monet itkut ja naurut on näistä saatu. Puhun nyt oikeasti asioista joihin ei itse voi vaikuttaa mitenkään.

Joskus olen miettinyt että tuntuuko se vain siltä, olenko valitukseen taipuvainen. Ostin taannoin uuden takin, se oli ekaa kertaa päällä kun kävin asioilla. Eräässä liikkeessä hyllyn pääty tarttui olkapäähän kiinni ja repi takin korjauskelvottomaksi. Tilasin lapselle haalarin ja tuli väärä koko. Palautin ja olisin halunnut oikean koon, tilaus oli oikein mutta sieltä päästä laitettiin väärä tulemaan. Oikea koko oli jo loppuumyyty ja rahoja sain odotella takaisin kuukauden. Ostin pari vuotta sitten auton, ajoin seuraavana päivänä hirvikolarin ja auto meni lunastukseen. Vaihdatettiin autoon tuulilasi, siihen osui kivi ja meni rikki, 2 kilometriä ehdittiin ajaa.

Noi on pieniä juttuja yksinään kaikki. Mutta kun koko elämä menee tuota kaavaa, kaikki isot ja pienetkin asiat, ei jaksa enää edes uskoa parempaan. Isompia en jaksa edes avata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erikoinen ajattelutapa muutamalla. Siis tuo, että selviytymistarinat olisi syyllistämistä, ja että ihan varmasto meillä selvinneillä on ollut laajatukiverkosto ja siksi on selvitty.

Juu ei. Ei minulla ollut ketään muuta kuin vakasti alkoholisoituneet vanhemmat, jotka soittivat vain kun yrittivät huijata minulta ryyppyrahaa. Välillä soittivat itkupuheluita, miten lähtemässä asunto alta maksamattomien vuokrien takia. Isäni ryyppäsi itsensä lopulta laitoshoitoon, ei kyennyt enää kävelemään, eikä mikään järjellinen ajatus enää onnistunut. Ja se oli totta kai minä, joka tappelin viranomaisten kanssa saadakseni isälle hoitopailan.

Ja sen jälkeen tappelin isäni kanssa, tämä kun oletti minun ryhtyvän hänen omaishoitajakseen, ja tyrmistyi kun sen sijaan sai paikan laitoksesta.

Toisinaan olen ollut aivan loppu tuohon kaikkeen, mitä vanhemmat ovat sekoiluillaan ja päihderiippuvuudellaan aiheuttaneet.

Kaverisuhteisiin ei energiani riittäneet, koska keskitin kaiken siihen, että pidän oman elämäni kunnossa, ja lisäksi jouduin hoitamaan noita vanhempien itseaiheutettuja sekoiluja.

Eniten ohjaavana elämässäni on ollut se, etten halua samanlaista elämää, kuin mitä vanhemmillani on. Siksi kouluttaudun hyvin, huolehdin raha-asioista, enkä halua elämääni päihdeongelmaisia. Pidän elämäni seesteisenä ja siistinä niiltä osilta mihin vaan voi vaikuttaa, sillä niin moni asia elämässäni on ollut pelkkää kaaosta ja kriisiä pikkulapsesta lähtien.

Olen yksi tuolta edelliseltä sivulta, joka puhui syyllistämisestä. Muuten, huomio koulukiusaamisesta julkisuudessa avautuneista oli vain huomio, eikä väite siitä, että kaikilla olisi jokin, tarkoitus ei myöskään ollut vähätellä näiden kiusattujen kokemuksia.

Vaikka läheiset suhteet ovat tutkimustenkin mukaan ehkä tärkeimmässä asemassa elämänlaadun kannalta, eivät ne tietenkään ole ainoa merkittävä asia.

Elämässä yleensäkin mielestäni pätee sama sääntö, kuin monopolitutkimuksessa- jossa tuuriin perustuvan pelin voittajat alkoivat kuvittelemaan, että voitto oli jotenkin heidän ansiotaan ja saavutustaan, vaikka kyse on nimenomaan sattumasta. Yhteiskunnassamme pitää olla häviäjiä, jotta voisi olla voittajia (köyhiä, jotta rikkaita jne).

Maailma ihan Suomen rajojekin sisällä, eri paikkakunnilla on erilainen kaikille (julkiset tukiverkot, koulutus jne.).

On hienoa, että olet pärjännyt, eikä tarkoitukseni ollut vähätellä tms.

Vaikka tämä ei enää liitykkään suoraan ensimmäiseen viestiisi, voisin vielä avata tuota syyllistämistä.

Koen vähän ongelmallisena sen, että selviytymislooppiin joutuneita kuritetaan verbaalisesti, niin kuin olisi muka muita vaihtoehtoja. Usein todelliset vaihtoehdot voivat kuitenkin olla vähäisiä tai joissakin tapauksissa olemattomia.

Koen, että edistys hieman parempaan liittyy jonkinlaiseen hyväksyntään. Esimerkiksi masentuneen ruoskiminen ulkoapäin, ei ainakaan lievitä sitä tuskaa ja itseruoskintaa, jota hän parhaillaankin käy lävitse.

Hyväksyntä ei liity siihen, että esim. Suostuisi ottamaan vastaan mitä tahansa pas*aa muilta, vaan ymmärrystä siitä, että kyseessä on olosuhde, jota ei ainakaan siinä hetkessä pysty muuttamaan, jos voimia ei ole, niin niitä ei vain ole. Usein ulkopuolisten oletukset siitä miten tulisi olla ja miten asioihin voi vaikuttaa, eivät kuitenkaan korreloi sen kanssa, miten "epäonninen" todellisuudessa voi olosuhdettaan tai edes itseään muuttaa.

Kun puhutaan, että "onni" on asennekysymys tai ainakin selvityminen, niin tarkoitetaan sitä, että "epäonnea" kohdannut voi vaikuttaa itseensä (ja olosuhteeseensa) positiivisella asenteella. Aika usein jää kuitenkin huomaamatta, että oikeastaan ympäristön suhtautuminen on lähes yhtä isossa merkityksessä (jopa isommassa) silloin kun ihminen pyrkii muuttamaan valitsevaa todellisuuttansa. Torjuvuus, saati vihamielisyys ei liiemmin vala toivoa ongelmien kanssa painivaan. Ja ennen kuin joku ehtii, niin tämä ei myöskään tarkoita "loputonta päänsilittelyä" (itseaiheutettujen) ongelmien kanssa kamppailevaa kohtaan, vaan jonkinlaista ymmärrystä henkilön reliteeteista, realismia ja hyväksyntää silloin kun joku on heikoilla.

Ehkä ne, jotka suhtautuvat lähes vihamielisesti tai vähättelevästi toisten epäonneen ovat joko katkeria siitä, että ovat itse kokeneet joutuneensa olemaan yksin vahvoja mahdottomassa tilanteessa tai kyse on alitajuisesta pelosta oman kontrollin ja elämänhallinnan suhteen, koska on liian tuskallista myöntää, että onnettomuus voi kohdata ketä tahansa.

Tai sitten ne selvinneet ovat tajunneet, että huolimatta siitä että onnettomuus voi kohdata ihan jokaista koska vaan, omiin asioihin voi vaikuttaa. Eikä elämän tarvitse olla täydellistä ollakseen hyvää.

Mutta ei ole yllätys, ettei osa halua kuulla sitä, että ani harvoin ihminen on ihan lastu laineilla, ikuinen uhri. Että vaikka kaikkeen ei voi vaikuttaa, kannattaa vaikuttaa siihen mihin voi. Vaikka se ei ole kivaa saati helppoa.

"Tai sitten ne selvinneet ovat tajunneet, että huolimatta siitä että onnettomuus voi kohdata ihan jokaista koska vaan, omiin asioihin voi vaikuttaa. Eikä elämän tarvitse olla täydellistä ollakseen hyvää.".

Tai sitten tässä sekoitetaan "täydellisyyden" ideaali kohtuuteen. Se kokemus miten voi/ on voinut vaikuttaa/hallita elämäänsä on yksilöllinen, kuten myös tapahtumaketjut omassa elämässä. "Helppoa ja kivaa" kuulostaa katkeralta ja "uhriutumiselta".

Olen miettinyt, että näillä anonyymeilla keskustelupalstoilla saa liian herkästi sellaisen kuvan, että jokaisella olisi taustallaan väkivaltainen lapsuuden perhe, rankkaa koulukiusaamista ja eristämistä läpi lapsuuden yms. Vaikka väittäisin, että sellaisen taustan omaavia on selkeä vähemmistö ja suurin osa koululuokastakin on "aivan tavallisesta" , välittävästä perheestä, toki kaikilla omat kipupisteensä jne.

Ihan kuin vaikkapa lähisuhdeväkivalta, vaikeasti vammaiset lapset yms. Olisi arkipäivää jokaiselle, josta on vain selvittävä.

Olen opetustyössä ja liian usein kohtaan tiettyjä ristiriitaisuuksia mitä tulee koulun odotuksiin lapsien suhteen ja lapsen todellisuuden kanssa. Järjestelmä perustuu siihen, että jokaisella lapsella on huolehtiva koti joka rohkaisee lapsia oma-aloitteisuuteen ja vastuunottoon. Ja se on teoriassa ok.

Mutta sitten on lapsi, joka saa toistuvasti huomautuksen/rangaistuksen koulusta myöhästymisestä. Painotetaan että jokaisella lapsella on vastuu koulunkäynnistään ja että lapsen tulee ryhdistäytyä. Kukaan ei kuitenkaan näe, että lapsi tarvitsee kouluun kyydityksen ja vanhemmat eivät koskaan onnistu viemään tätä ajoissa tai että lapsi valvoo yöt, koska kotona ravaa känniläisiä jne.

Todellisuudessa lapsen vaikutusmahdollisuudet elämäänsä ovat aika minimaaliset ja sellainen vastuu lapselle on kohtuuton, silti odotukset ja vaatimukset ovat vakiot. Meiltä odotetaan ja vaaditaan jo todella nuorina sellaista kykyä ja ymmärrystä ottaa vastuuta ja muokata elämäämme, joihin realisitisesti ei välttämättä ole mitään mahdollisuuksia.

Ja osalla ne ristiriitaisuudet jatkuvat läpi elämän tai jos sellaista kokemusta ei ole aiemmin ollut, se voi laittaa kaiken palasiksi (tai auttaa selviämään) jne.

Ei tässä maailmassa ole mitenkään tasaisesti jaettu vastoinkäymisiä ja osalle maailma on epäreilumpi paikka. Ja se, että "elämä on epäreilua" on vain tökerö sanonta silloin, kun oikestaan tarkoitetaan "oma vikasi, ei täällä helppoa ole kenelläkään".

Ainiin pointti oli, että kommentissasi teet jo sen oletuksen, että kaikilla on omasta itsestä riippuvia valintoja ja mahdollisuuksia tai jopa halu uhriutua.

Mutta jos niin todellisuudessa olisi, miksi kaikki eivät ole tyytyväisiä elämäänsä? Miksi ei voi vain mennä kouluun/töihin? Miksi ei voi jättää väkivaltaista puolisoa? Miksi ei voi sanoutua irti varastelevasta päihdeongelmaisesta lapsestaan? Miksi ei voi oppia elämään tyytyväisenä sairauksiensa kanssa?

Miksi ei opettelisi olemaan välittämättä muista?

Koska kaikki eivät vain syystä tai toisesta pysty. Se ei ole tekosyy. Se on totuus. Syystä tai toisesta toisilla on enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa kuin toisilla ja toisille tapahtuu enemmän kuin toisille hyvässä ja pahassa.

Vastuun voi toki lykätä epäonnen uhreille, mutta mitä se hyödyttää?

On aivan liian helppoa ja typerää kuvitella, että joku on vaikeuksissa omasta tahdostaan tai että muilla on identtiset mahdollisuudet oman elämänsä kanssa. Huipentuma on se, että jos vielä ylletään myöntämään, että toisella mahdottomammat lähtökohdat kuin itsellä ja kertotaan olemaan tyytyväinen siihen mitä on tai löytämään siitä hyviäpuolia.

Kuten silloin kun eräs poliitikkomme keksi ratkaisukeskeisesti ehdottaa eräälle työttömälle, eläköityvälle ja monisairaalle naiselle pommin pitävän suunnitelman oman elämänsä parantamiseksi:

"Hei, mutta kirjoittaan sä pystyt eiksvaa? Kirjoitat vaikka kotonasi jotakin".

Hyvä idea, mikäli henkilö osaa kirjoittaa (tähän usein työllistyäkseen on muitakin vaatimuksia kuin aakkosten osaaminen) ja mikäli joku suostuu maksamaan siitä, että "kirjoittelee" kotonaan, osaaminen ei aina ole yhtä kuin mahdollisuus.

Yhtä hyvä ja oikeastaan parempikin ratkaisu elämänlaadun kohentamiseksi olisi ollut, että poliitikko olisi tarjoutunut antamaan osan palkastaan tälle köyhälle.

Mutta sellaisia ei ehdoteta, koska on olemassa monia, monia syitä miksi ideaa pidetään tyhmänä. Saati kuka sitä kehtaa edes ehdottaa. Tuon naisen kannalta kuitenkin molemmat ideat ovat aivan yhtä tyhjän kanssa.

Sen sijaan "ratkaisukeskeisyyden" ja "uhriutumis syytösten" varjolla voi sanoa aivan mitä haluaa. Ei ole väliä kuinka löyhästi ratkaisuehdotukset ovat kiinni todellisuudessa vai ovatko ollenkaan tai että mihin enää tarvitaan uhri-termiä, kun sattumalta pimeällä kujalla turpiin saaminenkin on uhriutumista, eikä todellisen väkivallan kohteeksi joutumista.

Ratkaisuehdotukset voivat olla hyvää tarkoittavia ja uhriutumissyytökset inhimillistä kyllästymistä valitukseen, mutta liian usein ne ovat vain yksi väkivallan muodoista ja tarve osoittaa paremmuuttaan ja buustata egoaan alentamalla muita ja osoittamalla näille paikkansa. Haurasta itsetuntoa kun on helppo paikkailla etsimällä jonkun heikommalta näyttävän, jotta voi taas hetken hekumoida kaikella sillä "kovalla työllä" ansaitulla hyvällä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

120, mutta kun samoja asioita tapahtuu myös niille ihmisille jotka jo muutenkin ovat huonossa asemassa, on rahahuolia, jo jokapäiväinen elämä on sinällään taistelua?

Tätä tässä keskustelussa moni ei ajattele.

Kuitenkin ulkoisesti hyvässä asemassa olevalla on enemmän mahdollisuuksia ja voimia selvitä itsestä rippumattomista vaikeuksista kuin ei hyvässä asemassa olevalla.

Oikeastiko kuvittelet, että ulkoisesti hyvä asema säilyy tekemättä mitään? Että vaikeuksien keskellä voi mäjähtää tuleen makaamaan ja olettaa, että kaikki ulkoinen hyvä säilyy ennallaan? Ulkoisesti hyvä asema on nimenomaan ulkoisesti hyvä. Vaikka sydämesi olisi murskana ja sielusi mustelmilla, ulkoisesti sun pitää - erityisesti työelämässä - esittää, että kaikki on hyvin ja kaikki hoituu kuten aina ennenkin. Koska jos et tee niin, kohta ulkoisesti hyvä asemasi on mennyttä. 

Niinpä. Mutta eihän sitä usko se, jonka mielestä kaikki vaan arvotaan, ne työpaikatkin.

Oikeasti varmaan läehs jokaisella ihan menestyneellä ja ongelmansa selvittäneellä on ollut ajanjaksoja, jolloin on tapahtunut paljon pahaa peräkkäin. Mutta on ollut ymmärrys, että jos vollotan särkynyttä sydäntä työpaikalla, valitan sairautta tai paikkaan pahaa oloa viinalla, lopputulos on entistä suurempi ahdinko, kohta saa lisätä luetteloon työttömyyden ja rahaongelmat.

Ei siihen pintaan kannata liikaa luottaa, saati kuvitella että vaikka asiat olisi juuri tällä hetkellä ok, niin olisi aina ollut (tai tulisi aina olemaan, tässä YT:den luvatussa maassa jossa kouluttamaton, vailla työkokemusta oleva tai 45v + työtön on suuressa riskissä syrjäytyä kokonaan, ja kyllä tuon kaikki tietävät).

Varmaan elämän lähtökohdat määräävät osansa, mutta kyllä asennekin vaikuttaa. En lukenut koko ketjua läpi, mutta muutamia kommentteja kyllä. Minä koen, että minulla on hyvä onnellinen tasainen elämä. On ihana perhe, rakkautta yllinkyllin, maailman paras aviomies ja rahaakin riittävästi. On hyvä työ ja aikaa harrastaa sen mikä huvittaa. On hyviä ystäviä.

Vaikka minulla on perussairaus, joka rajoittaa elämääni. Vaika olen kokenut menetyksiä ja surua, olen haudannut äitini, isäni, sisareni ja veljeni. Vaika olen kokenut hometalohelvetin. Vaika minulla on kaksi erityislasta. Silti koen, että elämässäni on kaikki paremmin kuin hyvin☺

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen työstänyt myöskin näitä ajatuksia todella paljon. Syy on siinä, että ajaudun kerta toisensa jälkeen huonoihin parisuhteisiin. Muuten olen ihan fiksu ja elämässä pärjään ihan hyvin.

Mutta, aina törmään miehiin jotka lopulta haluavat hyötyä minusta, kiltistä luonteestani ja järkevästä rahankäytöstäni. Otsassani varmaan lukee "hyväuskoinen hölmö". Muuten miehet ovat olleet keskenään hyvinkin erilaisia.

Minulla ei ole mitään suurta kaltoinkohtelua lapsuudessa, mutta hyvin hallitseva aikuinen kuitenkin. Omia mielipiteitä ei kannattanut sanoa ääneen. Minusta tuli hiljainen, aina tuntosarvet pystyssä oleva, toisia mukaileva aikuinen. Luovin sujuvasti sosiaalisissa tilanteissa, koska olen oppinut lukemaan ihmisten käytöstä erittäin hyvin.

Omia mielipiteitä, jos siis olen eri mieltä, on erittäin vaikeaa sanoa ääneen. Tämä kai on se ongelman ydin.

Nyt on todella korkea kynnys enää parisuhteeseen. Uskoisin olevani kyllä ihan hyvä puoliso myös kunnolliselke miehelle. En vaan enää taida ottaa riskiä, kunnollisilta nämä edellisetkin ovat vaikuttaneet :/

Mä olen aina ajatellut, että siinä on vissi perä, että kaikki mikä ei tapa ainakin opettaa, ellei vahvista. Että ihminen tarvitsee myös huonoja kokemuksia lapsuuteensa, hyvästä perheestä tulevalle voi tulla ihan yllärinä, miten kamalia ihmisiä osa on. Siksi en oikein osta näitä väitteitä, että lapsuus noin vaan ja suoraan määrää aikuisuuden.

Minä en väittänytkään, että lapsuus suoraan määräisi aikuisuuden. Kuten kirjoitin, olen pärjännyt elämässäni muilla osa-alueilla oikein hyvin. Elämä on tarjonnut kyllä vastoinkäymisiä muutenkin, mutta ei niistä sen enempää.

Uskon silti että parisuhteisiini lapsuusaika kylläkin on vaikuttanut, koska niissä minulle on "sattunut ja tapahtunut" vain koska edelleen menee joku käsijarru päälle kun pitäisi sanoa että olen eri mieltä. Siksi minua on ollut helppo käyttää hyväksi.