Lue keskustelun säännöt.
Miksi tosilla on tasainen onnellinen elämä ja sitten on niitä, joilla murhetta murheen perään.
Tiedättekö näitä: toisilla elämä menee tasaisesti ilman suurempia murheita. Kuten esim anoppini, jolla tasainen lapsuus, koulut, naimisiin ja pari lasta. Ei sairauksia, ei avioeroja, ei taloudellisia huolia. Sitten on niitä, joille kasaantuu huolia ja murheita, surua ja kuolemia. Miksi?
Kommentit (888)
Mutta ajatellaan tilannetta, että kahdella eri ihmisellä jyllää päässä ihan yhtä paljon. Tässä on puntit tasan.
Toisella on perusasiat kuitenkin hyvin, hyvä toimeentulo ja ei tarvitse miettiä joka päivä miten selviää. Toinen heistä joutuu koko ajan miettimään miten selviytyy arjessa.
Miten voidaan ajatella, että ovat samassa tilanteessa, eivät he ole.
Toisella jää paljon enemmän aikaa ja voimia selvittää sitä päätään.
Onhan se ulkoisesti hyvässä elämäntilanteessa oleva paremmassa asemassa asamassa hoitamaan päätään kuin huonossa asemassa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen työstänyt myöskin näitä ajatuksia todella paljon. Syy on siinä, että ajaudun kerta toisensa jälkeen huonoihin parisuhteisiin. Muuten olen ihan fiksu ja elämässä pärjään ihan hyvin.
Mutta, aina törmään miehiin jotka lopulta haluavat hyötyä minusta, kiltistä luonteestani ja järkevästä rahankäytöstäni. Otsassani varmaan lukee "hyväuskoinen hölmö". Muuten miehet ovat olleet keskenään hyvinkin erilaisia.
Minulla ei ole mitään suurta kaltoinkohtelua lapsuudessa, mutta hyvin hallitseva aikuinen kuitenkin. Omia mielipiteitä ei kannattanut sanoa ääneen. Minusta tuli hiljainen, aina tuntosarvet pystyssä oleva, toisia mukaileva aikuinen. Luovin sujuvasti sosiaalisissa tilanteissa, koska olen oppinut lukemaan ihmisten käytöstä erittäin hyvin.
Omia mielipiteitä, jos siis olen eri mieltä, on erittäin vaikeaa sanoa ääneen. Tämä kai on se ongelman ydin.
Nyt on todella korkea kynnys enää parisuhteeseen. Uskoisin olevani kyllä ihan hyvä puoliso myös kunnolliselke miehelle. En vaan enää taida ottaa riskiä, kunnollisilta nämä edellisetkin ovat vaikuttaneet :/
120, mutta kun samoja asioita tapahtuu myös niille ihmisille jotka jo muutenkin ovat huonossa asemassa, on rahahuolia, jo jokapäiväinen elämä on sinällään taistelua?
Tätä tässä keskustelussa moni ei ajattele.
Kuitenkin ulkoisesti hyvässä asemassa olevalla on enemmän mahdollisuuksia ja voimia selvitä itsestä rippumattomista vaikeuksista kuin ei hyvässä asemassa olevalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska aivot on ohjelmoitu luultavasti jo lapsuudessa sellaiseen ympäristöön missä noin tapahtuu, jolloin henkilö vetää puoleensa sellaisia tilanteita ja käyttäytyy erilailla kuin ihminen jolla menee aina kaikki hyvin. Tämän takia esim. rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy.
Tähän uskon. Voi siis aivan hyvin uskoa siihen, että jotkut vain syntyvät väärien tähtien alla. Kaikki alkaa jo heti sieltä. Tulee aina vääriä valintoja ja huono onni lähestulkoon kaikessa. Vaikka kuinka yrittäisin valita oikein, se koituu kuitenkin lopulta aina huonoksi valinnaksi.
Hyvä esimerkki: silloin nuorena ajattelin, että en todellakaan jatka kotini kaavaa, en ota alkoholistimiestä. Enkä ottanut. Mutta yllättävän nopeasti hänestä sitten kuitenkin tuli sellainen. Ilmeisesti siinä kävi niin, että jokin alitajuntainen vaisto veti minua kohti ihmistä, jossa oli tietyt, minulle niin tutut askelmerkit olemassa. Otin tietämättäni miehen, jolla oli taipumus alkoholisoitua, kuten isäni.
Paras tyttökaverini taas tuntui olevan aina onnekas. No hän alkoi seurustella miehen kanssa, josta itse ajattelin heti, että järkyttävä tapaus, aivan luuseri ja juopon näköinen ja linnassakin istunut. Tästä miehestä kehkeytyi erittäin hyvä, kunnollinen ja perhettään rakastava, työteliäs aviomies. Siis onni kohtasi häntä kuitenkin, vaikka hän aivan kuin taiposella tahallaan olisi liittynyt vääränlaiseen mieheen.
Tuntuu, että kaikissa asioissa olen joutunut taistelemaan ja kulkemaan sen kivisimmän tien kautta. Muut menevät eteenpäin helposti ja aivan kuin valmiiksi siloitettua tietä. Minulle kerääntyy esteitä ja harmeja, en voi ymmärtää, miksi ne tulee aina juuri minun kohdalleni.
Voisin jatkaa tätä romaanin verran, mutta mitä vähemmän vellon niissä tappioissa ja osattomuuden ja vaikeuksien verkossa, mitä kohdallani on ollut ja ilmeisesti tulee olemaan, niin sen parempi.
Olen varmaan puolet elämästäni kantanut erilaisia huolia ja murheita ja tuntenut sen raskaan möykyn sisälläni, se on niin tuttu tunne. Nytkin edessäni on taas asia, joka on vesittänyt tulevaisuudensuunnitelmani, johon sisältyi mukavaa toimintaa ja kaikkea mielenkiintoista. Vaan eipä. Tuttu mielipaha ja raskas möykky mahassa taas kerran. Ja vielä raskasta epätietoisuutta vaikka miten pitkälle. Tämä on minun elämääni.
Tästä taas herää mieleen kysymys, että miksi jäät suhteeseen?
Voit koska tahansa ilmoittaa miehelle, että parisuhde on nyt ohi.
Se on puhdas valintakysymys johon sinä voit 100% itse vaikuttaa.
En olekaan enää hänen kanssaan. Kirjoitin tuossa jo hyvin kaukaisesta asiasta. Lähdin kyllä pois sitten kun pystyin, mutta 10 v. parasta nuoruuttani meni siinä. Myös silloisista unelmistani jouduin luopumaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska aivot on ohjelmoitu luultavasti jo lapsuudessa sellaiseen ympäristöön missä noin tapahtuu, jolloin henkilö vetää puoleensa sellaisia tilanteita ja käyttäytyy erilailla kuin ihminen jolla menee aina kaikki hyvin. Tämän takia esim. rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy.
Tähän uskon. Voi siis aivan hyvin uskoa siihen, että jotkut vain syntyvät väärien tähtien alla. Kaikki alkaa jo heti sieltä. Tulee aina vääriä valintoja ja huono onni lähestulkoon kaikessa. Vaikka kuinka yrittäisin valita oikein, se koituu kuitenkin lopulta aina huonoksi valinnaksi.
Hyvä esimerkki: silloin nuorena ajattelin, että en todellakaan jatka kotini kaavaa, en ota alkoholistimiestä. Enkä ottanut. Mutta yllättävän nopeasti hänestä sitten kuitenkin tuli sellainen. Ilmeisesti siinä kävi niin, että jokin alitajuntainen vaisto veti minua kohti ihmistä, jossa oli tietyt, minulle niin tutut askelmerkit olemassa. Otin tietämättäni miehen, jolla oli taipumus alkoholisoitua, kuten isäni.
Paras tyttökaverini taas tuntui olevan aina onnekas. No hän alkoi seurustella miehen kanssa, josta itse ajattelin heti, että järkyttävä tapaus, aivan luuseri ja juopon näköinen ja linnassakin istunut. Tästä miehestä kehkeytyi erittäin hyvä, kunnollinen ja perhettään rakastava, työteliäs aviomies. Siis onni kohtasi häntä kuitenkin, vaikka hän aivan kuin taiposella tahallaan olisi liittynyt vääränlaiseen mieheen.
Tuntuu, että kaikissa asioissa olen joutunut taistelemaan ja kulkemaan sen kivisimmän tien kautta. Muut menevät eteenpäin helposti ja aivan kuin valmiiksi siloitettua tietä. Minulle kerääntyy esteitä ja harmeja, en voi ymmärtää, miksi ne tulee aina juuri minun kohdalleni.
Voisin jatkaa tätä romaanin verran, mutta mitä vähemmän vellon niissä tappioissa ja osattomuuden ja vaikeuksien verkossa, mitä kohdallani on ollut ja ilmeisesti tulee olemaan, niin sen parempi.
Olen varmaan puolet elämästäni kantanut erilaisia huolia ja murheita ja tuntenut sen raskaan möykyn sisälläni, se on niin tuttu tunne. Nytkin edessäni on taas asia, joka on vesittänyt tulevaisuudensuunnitelmani, johon sisältyi mukavaa toimintaa ja kaikkea mielenkiintoista. Vaan eipä. Tuttu mielipaha ja raskas möykky mahassa taas kerran. Ja vielä raskasta epätietoisuutta vaikka miten pitkälle. Tämä on minun elämääni.
Tästä taas herää mieleen kysymys, että miksi jäät suhteeseen?
Voit koska tahansa ilmoittaa miehelle, että parisuhde on nyt ohi.
Se on puhdas valintakysymys johon sinä voit 100% itse vaikuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Koska aivot on ohjelmoitu luultavasti jo lapsuudessa sellaiseen ympäristöön missä noin tapahtuu, jolloin henkilö vetää puoleensa sellaisia tilanteita ja käyttäytyy erilailla kuin ihminen jolla menee aina kaikki hyvin. Tämän takia esim. rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy.
Tätä oli alapeukutettu paljon, mutta kyllä tuossa voi olla jotain perää. Esim. olen seurannut yhden ystäväni elämää ja todennut, että hänellä on aina jotenkin rankkaa. Mutta vaikka osa vaikeuksista on huonoa tuuria, osa on ihan itse hankittuja. Siis hänellä on jotenkin sellainen alitajuinen säädin, joka vaatii, että aina on rankkaa, vaikka se hullulta tuntuukin. Esim. lapset oli pakko pykätä maailmaan pikavauhtia, tosi pienillä ikäeroilla, vaikka oli jo väsynyt. Tuli avioeroa, työ väsytti, lapset oireilivat jne. Mikä ratkaisu? Omakotitalo kaikkine töineen, lauma lemmikkieläimiä, lapsille paljon harrastuksia kuskaamisineen. Ja taas oli niin rankkaa. Joskus tuntuu, että lapsillekin olisi ollut parasta, että äiti olisi hetkeksi vain istahtanut alas, mutta silloin olisi pitänyt katsoa tosiasioita silmiin, eikä paeta kiireen ja suorittamisen taakse. Tämä ihminen on sinänsä oikein mukava, mutta ehkä jostain lapsuudesta sitten puskee esiin tämä, ettei ikinä voi olla rauhallista ja leppoisaa. Ihminen on arvokas vain, jos hänellä on kiire ja vaikeuksia.
Minulla on yksi kaverin kaveri (joka pitää ihan kuuluisaa blogiakin), jonka elämä on ollut juuri tuollaista tasaista ja vailla yhtään vastoinkäymistä. Hyvä lapsuus, jonka pohjalta annettu todella hyvät eväät elämään sekä selkeä suuntaviivat, mihin mennä opiskelemaan, ja miten elää (avioliitto, perhe, asuntolaina jne). Isin hankkina työpaikka enon firmasta, jossa ainainen etulyöntiasema sukulaisuhteiden vuoksi. Hyvä taloudellinen asema tästä samasta syystä. Ei sairauksia ,ei avioeroa, ei mitään.
Toisaalta kyseinen ihminen ei kestä yhtään stressiä, ei kestä kohdata muiden ihmisten vaikeita asioita, koska ne tuntuvat liian pahalta, ei pystynyt blogin perusteella edes kirjaa lukemaan, jossa kuvailtiin lapsen kaltoinkohtelua (kirjan lapsen lapsuus ei edes ollut yhtä paha kuin omani).
En tosin ole kateellinen. Tämä ihminen on pelkkä kuori, kun hänen kanssaan keskustelee niin jotenkin odottaa, että sieltä löytyisi jotain pinnan alta, mutta ei. Hänessä ei vaan yksinkertaisesti ole yhtään ulottuvuutta, ei syvyyttä. Kuitenkin ihmisen aivot, niiden rakenne (aivosynaprien määrä) kasvaa ja muokkaantuu elämänkokemuksien myötä. Kun näitä kokemuksia ei ole, aivot eivät rakennu, persoona ei kasva jne.
Ja vaikka oma elämäni on poikkeuksellisen vaikean lapsuuden vuoksi ollut haastavaa, en ikinä vaihtaisi osia. En ikinä voisi elää hänen arvomaailmallaan, en voisi ikinä hyväksyä sellaista elämää. Enkä voisi koskaan elää hänen elämäänsä, se on kuin kultainen vankila, josta hän ei tule ikinä pääsemään pois. Oma elämäni on vapaata, rikasta ja täyttä. Ja minullakin on perhe, todella hyvä tulotaso sekä ihana avioliitto tätä nykyä. Ei asiat ole aina niin mustavalkoisia. Itse ainakin arvostan niitä, ketkä ovat selviytyneet vaikeuksista toiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua kiusattiin koulussa koko ala ja yläaste. Noin 13vuotiaana tuli vakava masennus, sosiaalisten tilanteiden pelko ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Olen nyt 28v ja työkyvttömyyseläkkeellä. Ilman koulutusta ja ammattia. Ylimääräistä rahaa ei ole, olen yksin pienessä koirankopin kokoisessa asunnossa ja asun, mitempäs muutenkaan kuin vuokralla. Ei puhettakaan mistään autosta tai matkailuista. Enkä edes sairauksieni vuoksi kykenisi. Lähikaupassakaan en pysty aina käymään. Terapiassa käyn, se onkin ainoa kontakti ulkomaailmaan.
Ja sitten nämä mun pahimmat kiusaajani. Yksi reissaa ympäri maailmaa, on komea auto ja rahaa. Toisella on myös hieno talo, perhe, vakituinen hyvä työpaikka. Sama juttu kolmannella kiusaajalla. Tiedän nämä asiat koska olen kuullut tuttujen kautta. Lisäksi menin tyhmänä googlettamaan ja siellähän ne hymy korvissa joka kuvassa, niin onnellista ja ihanaa tuo elämä näyttää olevan.
V..tuttaa niin nähdä kuinka mun hirveimmät kiusaajat hymyilee kuvissaan, omistavat talon, auton, reissaavat, harrastavat ja oikeasti joka v..tun kuvassa kaikilla se sama ärsyttävä hymy.
Näillä oli jo kouluaikoina paljon kavereita, menestyivät hyvin peruskoulussa ja sen jälkeenkin.
Sitten on tälläisiä luuseripaskoja kuten minä. Ja minun kärsimys vaan jatkuu hautaan saakka. Ja nämä paskakasat vaan porskuttaa elämässä eteenpäin.
Mä olen aina ollut sitä mieltä, että pahoilla ihmisillä menee aina hyvin ja hyvillä ihmisillä huonosti.
Vierailija kirjoitti:
120, mutta kun samoja asioita tapahtuu myös niille ihmisille jotka jo muutenkin ovat huonossa asemassa, on rahahuolia, jo jokapäiväinen elämä on sinällään taistelua?
Tätä tässä keskustelussa moni ei ajattele.
Kuitenkin ulkoisesti hyvässä asemassa olevalla on enemmän mahdollisuuksia ja voimia selvitä itsestä rippumattomista vaikeuksista kuin ei hyvässä asemassa olevalla.
Tietysti näin on. Huonossa asemassa olevalla on enemmän kuormittavia tekijöitä. Siksi häneltä vaaditaan enemmän voimavaroja selviytyäkseen..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedättekö näitä: toisilla elämä menee tasaisesti ilman suurempia murheita. Kuten esim anoppini, jolla tasainen lapsuus, koulut, naimisiin ja pari lasta. Ei sairauksia, ei avioeroja, ei taloudellisia huolia. Sitten on niitä, joille kasaantuu huolia ja murheita, surua ja kuolemia. Miksi?
Kukaan ei toisten elämien onnellisuudesta voi tietää yhtään mitään, kun kenenkään pään sisään et kurkkaamaan pääse. Vaikka kulissit olisi kuinka kunnossa ja ihminen toitottaisi jatkuvasti elämän ihanuutta, niin silti totuus voisi olla toisenlainen.
Maailmassa on vaikka kuinka paljon tapauksia, joissa ne "onnelliset" ihmiset ovat päätyneet itsemurhaan. Minulla oli aikoinaan työkaverina maailman mukavin ja postiivisin ihminen, jolla oli elämä päällisin puolin enemmän kuin hyvällä mallilla. Oli perhe ja leppoisa vakituinen työ, raha-asiat kunnossa ja kaikki muutenkin juuri niin kuin toivoa sopii. Minulle olikin melkoinen järkytys, kun kuulin hänen joku vuosi aiemmin yrittäneen itsemurhaa. Jäin vähän myöhemmin kyseiseltä työmaalta pois ja siitä noin vuoden päästä kuulin, että oli onnistunut siinä, mikä aiemmin oli jäänyt vain yritykseksi.
Emme todellakaan voi tietää, mitä ihmisen sisimmässä jyllää, vaikka asiat olis päällisin puolin miten hyvin tahansa.
Mielestäni nämä ovat hyviä esimerkkejä siitä, mihin syyllistävä kulttuuri voi pahimmillaan johtaa.
Jotta ihminen pärjää on monesti ajateltava, että itsellään on joitakin suojaavia tekijöitä.
Esim perheväkivallan uhrit eivät mitenkään yleisesti saa sympatiaa osakseen, vaan ajatellaan että kyseessä on jollakin tavalla oma vika. Että itselleen ei käy niin, koska on ihmistuntemusta, järkeä ja älyä. Että jonkinlaista tyhmyyttä pitää olla jos haksahtaa väkivaltaiseen puolisoon, saati ettei löydä ulospääsyä tilanteesta.
Todellisuudessa myös sattumalla on osansa. On tietetenkin olemassa sekä suojaavia-että riskitekijöitä, mutta myös puhdasta sattumaa.
Kun sellaisen ihmisen kohdalle sattuu epäonnea, ei sellaisista hiiskuta. Voi olla että (erityisesti akateemisilla tai muuten elämässään menestyviltä näyttävillä)lähipiirissä kaikilla on "ihanaa" ja elämän vastoinkäymisiä ei juuri ole. Voi olla, että kun elänyt elämäänsä ajatellen, että omalla tahdolla ja järjellä selviää, ei ole helppoa myöntää kenellekään, että tulikin virhearviointi. Voi myös olla, että lähipiiri sitkeästi ummistaa silmänsä tai/ja kieltää ongelmat, ei suostu näkemään todellisuutta "niin pahana". Lisäksi häpeän tunteet ja pelot muiden paheksunnasta jne.
Se miten helposti ongelmistaan kertoo, saati hakee apua voi osaltaan olla luonne kysymys, mutta toisaalta ei ympäristömmekään siihen aina suorastaan rohkaise.
Olen edelleenkin sitä mieltä, että osa voi kulkea läpi elämänsä kohdaten vain normaaliin elämänkulkuun kuuluvia kriisejä (kuten vanhempien kuolema), toisille taas vanhempien kuolema voi olla kriiseistä pienin.
Se mikä elämässäni on pikkujuttu sinulle, on minulle trauma. Se ei kuitenkaan tee traumoista yhdenvertaisia, eikä elämä ole traumakilpailu.
Jokainen voi omalta osaltaan ainakin yrittää lisätä ymmärrystään siitä, ettei maailma ole kaikille sama. Ja lopulta ne suojaavatkaan tekijät eivät kaikelta pelasta, onnettomuus ei uhrejaan valitse, eikä sitä pitäisi hävetä, saati lietsoa häpekulttuuria.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedättekö näitä: toisilla elämä menee tasaisesti ilman suurempia murheita. Kuten esim anoppini, jolla tasainen lapsuus, koulut, naimisiin ja pari lasta. Ei sairauksia, ei avioeroja, ei taloudellisia huolia. Sitten on niitä, joille kasaantuu huolia ja murheita, surua ja kuolemia. Miksi?
Kukaan ei toisten elämien onnellisuudesta voi tietää yhtään mitään, kun kenenkään pään sisään et kurkkaamaan pääse. Vaikka kulissit olisi kuinka kunnossa ja ihminen toitottaisi jatkuvasti elämän ihanuutta, niin silti totuus voisi olla toisenlainen.
Maailmassa on vaikka kuinka paljon tapauksia, joissa ne "onnelliset" ihmiset ovat päätyneet itsemurhaan. Minulla oli aikoinaan työkaverina maailman mukavin ja postiivisin ihminen, jolla oli elämä päällisin puolin enemmän kuin hyvällä mallilla. Oli perhe ja leppoisa vakituinen työ, raha-asiat kunnossa ja kaikki muutenkin juuri niin kuin toivoa sopii. Minulle olikin melkoinen järkytys, kun kuulin hänen joku vuosi aiemmin yrittäneen itsemurhaa. Jäin vähän myöhemmin kyseiseltä työmaalta pois ja siitä noin vuoden päästä kuulin, että oli onnistunut siinä, mikä aiemmin oli jäänyt vain yritykseksi.
Emme todellakaan voi tietää, mitä ihmisen sisimmässä jyllää, vaikka asiat olis päällisin puolin miten hyvin tahansa.
Mielestäni nämä ovat hyviä esimerkkejä siitä, mihin syyllistävä kulttuuri voi pahimmillaan johtaa.
Jotta ihminen pärjää on monesti ajateltava, että itsellään on joitakin suojaavia tekijöitä.
Esim perheväkivallan uhrit eivät mitenkään yleisesti saa sympatiaa osakseen, vaan ajatellaan että kyseessä on jollakin tavalla oma vika. Että itselleen ei käy niin, koska on ihmistuntemusta, järkeä ja älyä. Että jonkinlaista tyhmyyttä pitää olla jos haksahtaa väkivaltaiseen puolisoon, saati ettei löydä ulospääsyä tilanteesta.
Todellisuudessa myös sattumalla on osansa. On tietetenkin olemassa sekä suojaavia-että riskitekijöitä, mutta myös puhdasta sattumaa.
Kun sellaisen ihmisen kohdalle sattuu epäonnea, ei sellaisista hiiskuta. Voi olla että (erityisesti akateemisilla tai muuten elämässään menestyviltä näyttävillä)lähipiirissä kaikilla on "ihanaa" ja elämän vastoinkäymisiä ei juuri ole. Voi olla, että kun elänyt elämäänsä ajatellen, että omalla tahdolla ja järjellä selviää, ei ole helppoa myöntää kenellekään, että tulikin virhearviointi. Voi myös olla, että lähipiiri sitkeästi ummistaa silmänsä tai/ja kieltää ongelmat, ei suostu näkemään todellisuutta "niin pahana". Lisäksi häpeän tunteet ja pelot muiden paheksunnasta jne.
Se miten helposti ongelmistaan kertoo, saati hakee apua voi osaltaan olla luonne kysymys, mutta toisaalta ei ympäristömmekään siihen aina suorastaan rohkaise.
Olen edelleenkin sitä mieltä, että osa voi kulkea läpi elämänsä kohdaten vain normaaliin elämänkulkuun kuuluvia kriisejä (kuten vanhempien kuolema), toisille taas vanhempien kuolema voi olla kriiseistä pienin.
Se mikä elämässäni on pikkujuttu sinulle, on minulle trauma. Se ei kuitenkaan tee traumoista yhdenvertaisia, eikä elämä ole traumakilpailu.
Jokainen voi omalta osaltaan ainakin yrittää lisätä ymmärrystään siitä, ettei maailma ole kaikille sama. Ja lopulta ne suojaavatkaan tekijät eivät kaikelta pelasta, onnettomuus ei uhrejaan valitse, eikä sitä pitäisi hävetä, saati lietsoa häpekulttuuria.
Niin hyvin sanottu! 😍
Olen monesti miettinyt esimerkiksi juuri omien vanhempien kuolemaa ihmisen vaikeuksista puhuessa.
Jotkut saavat pitää molemmat vanhempansa hyvinkin pitkään ja heidän kuolemansa on heille siltikin suuri trauma. Vatvovat ja tuntevat sen vääryytenä ehkä pitkäänkin, eli kokevat, että elämä on heitä koetellut.
Surullista tottakai, mutta elämään kuuluva asia.
Jotkut, kuten minäkin, olen menettänyt vanhempani jo kymmeniä vuosia sitten, samoin ainoan sisareni.
Vanhempani olivat sairaita, joten kuolema oli tavallaan helpotus. Suruloista silti. Sisareni sairastui samoin, mutta häntä kaipaan yhä vieläkin. Olen siitä selvinnyt kuitenkin.
Kyllä monesti olen kateellinen niille, jotka voivat vaikeuksissa kääntyä vanhempiensa tai sisaruksien puoleen. Minulla on muutenkin pieni ja kaukainen suku ja asumme kaukana toisistamme.
Kyllä nämämäkin asiat paljon vaikuttaa, kun sama määrä tulee vaikeuksia eri ihmisille, toisilla on ainakin mahdollisuus pyytää onaisilta apua, toiselle se on mahdotonta.
Samoin voivat kyläillä ja olla yhdessä, on elämänrikkautta, tämäkin elämänalue on tavallaan elämänpuute minulle ja monelle.
Se on eri asia kuinka kukin elämässään vanhempiensa ja sisarruhteensa hoitaa, mutta he ovat ainakin olemassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedättekö näitä: toisilla elämä menee tasaisesti ilman suurempia murheita. Kuten esim anoppini, jolla tasainen lapsuus, koulut, naimisiin ja pari lasta. Ei sairauksia, ei avioeroja, ei taloudellisia huolia. Sitten on niitä, joille kasaantuu huolia ja murheita, surua ja kuolemia. Miksi?
Kukaan ei toisten elämien onnellisuudesta voi tietää yhtään mitään, kun kenenkään pään sisään et kurkkaamaan pääse. Vaikka kulissit olisi kuinka kunnossa ja ihminen toitottaisi jatkuvasti elämän ihanuutta, niin silti totuus voisi olla toisenlainen.
Maailmassa on vaikka kuinka paljon tapauksia, joissa ne "onnelliset" ihmiset ovat päätyneet itsemurhaan. Minulla oli aikoinaan työkaverina maailman mukavin ja postiivisin ihminen, jolla oli elämä päällisin puolin enemmän kuin hyvällä mallilla. Oli perhe ja leppoisa vakituinen työ, raha-asiat kunnossa ja kaikki muutenkin juuri niin kuin toivoa sopii. Minulle olikin melkoinen järkytys, kun kuulin hänen joku vuosi aiemmin yrittäneen itsemurhaa. Jäin vähän myöhemmin kyseiseltä työmaalta pois ja siitä noin vuoden päästä kuulin, että oli onnistunut siinä, mikä aiemmin oli jäänyt vain yritykseksi.
Emme todellakaan voi tietää, mitä ihmisen sisimmässä jyllää, vaikka asiat olis päällisin puolin miten hyvin tahansa.
Mielestäni nämä ovat hyviä esimerkkejä siitä, mihin syyllistävä kulttuuri voi pahimmillaan johtaa.
Esim perheväkivallan uhrit eivät mitenkään yleisesti saa sympatiaa osakseen, vaan ajatellaan että kyseessä on jollakin tavalla oma vika. Että itselleen ei käy niin, koska on ihmistuntemusta, järkeä ja älyä. Että jonkinlaista tyhmyyttä pitää olla jos haksahtaa väkivaltaiseen puolisoon, saati ettei löydä ulospääsyä tilanteesta.
Koko teksti oli hienoa, mutta erityisesti tämä.
Tälläkin palstalla, kuinka monta kertaa on saatu lukea ivallinen lause "mistä te aina näitä miehiä löydätte?"
Itsekin olen ollut tilanteessa, johon liittyi niin suurta häpeää, että tällainen anonyymi palsta oli ainoa paikka minne uskalsin siitä kertoa. Sain tukea, sain v-tuilua, mutta enemmän sitä tukea. Olen ikuisesti kiitollinen näille ihmisille, sillä lopulta uskalsin irroittautua vaikka hävetti ihan hirveästi täällä tosielämän puolella.
Elmäni on vapaata ja paljon onnellisempaa, vaikka jotkut tietämättömät pahat kielet laulavatkin minusta ikäviä asioita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Erikoinen ajattelutapa muutamalla. Siis tuo, että selviytymistarinat olisi syyllistämistä, ja että ihan varmasto meillä selvinneillä on ollut laajatukiverkosto ja siksi on selvitty.
Juu ei. Ei minulla ollut ketään muuta kuin vakasti alkoholisoituneet vanhemmat, jotka soittivat vain kun yrittivät huijata minulta ryyppyrahaa. Välillä soittivat itkupuheluita, miten lähtemässä asunto alta maksamattomien vuokrien takia. Isäni ryyppäsi itsensä lopulta laitoshoitoon, ei kyennyt enää kävelemään, eikä mikään järjellinen ajatus enää onnistunut. Ja se oli totta kai minä, joka tappelin viranomaisten kanssa saadakseni isälle hoitopailan.
Ja sen jälkeen tappelin isäni kanssa, tämä kun oletti minun ryhtyvän hänen omaishoitajakseen, ja tyrmistyi kun sen sijaan sai paikan laitoksesta.Toisinaan olen ollut aivan loppu tuohon kaikkeen, mitä vanhemmat ovat sekoiluillaan ja päihderiippuvuudellaan aiheuttaneet.
Kaverisuhteisiin ei energiani riittäneet, koska keskitin kaiken siihen, että pidän oman elämäni kunnossa, ja lisäksi jouduin hoitamaan noita vanhempien itseaiheutettuja sekoiluja.Eniten ohjaavana elämässäni on ollut se, etten halua samanlaista elämää, kuin mitä vanhemmillani on. Siksi kouluttaudun hyvin, huolehdin raha-asioista, enkä halua elämääni päihdeongelmaisia. Pidän elämäni seesteisenä ja siistinä niiltä osilta mihin vaan voi vaikuttaa, sillä niin moni asia elämässäni on ollut pelkkää kaaosta ja kriisiä pikkulapsesta lähtien.
Olen yksi tuolta edelliseltä sivulta, joka puhui syyllistämisestä. Muuten, huomio koulukiusaamisesta julkisuudessa avautuneista oli vain huomio, eikä väite siitä, että kaikilla olisi jokin, tarkoitus ei myöskään ollut vähätellä näiden kiusattujen kokemuksia.
Vaikka läheiset suhteet ovat tutkimustenkin mukaan ehkä tärkeimmässä asemassa elämänlaadun kannalta, eivät ne tietenkään ole ainoa merkittävä asia.
Elämässä yleensäkin mielestäni pätee sama sääntö, kuin monopolitutkimuksessa- jossa tuuriin perustuvan pelin voittajat alkoivat kuvittelemaan, että voitto oli jotenkin heidän ansiotaan ja saavutustaan, vaikka kyse on nimenomaan sattumasta. Yhteiskunnassamme pitää olla häviäjiä, jotta voisi olla voittajia (köyhiä, jotta rikkaita jne).
Maailma ihan Suomen rajojekin sisällä, eri paikkakunnilla on erilainen kaikille (julkiset tukiverkot, koulutus jne.).
On hienoa, että olet pärjännyt, eikä tarkoitukseni ollut vähätellä tms.
Vaikka tämä ei enää liitykkään suoraan ensimmäiseen viestiisi, voisin vielä avata tuota syyllistämistä.
Koen vähän ongelmallisena sen, että selviytymislooppiin joutuneita kuritetaan verbaalisesti, niin kuin olisi muka muita vaihtoehtoja. Usein todelliset vaihtoehdot voivat kuitenkin olla vähäisiä tai joissakin tapauksissa olemattomia.
Koen, että edistys hieman parempaan liittyy jonkinlaiseen hyväksyntään. Esimerkiksi masentuneen ruoskiminen ulkoapäin, ei ainakaan lievitä sitä tuskaa ja itseruoskintaa, jota hän parhaillaankin käy lävitse.
Hyväksyntä ei liity siihen, että esim. Suostuisi ottamaan vastaan mitä tahansa pas*aa muilta, vaan ymmärrystä siitä, että kyseessä on olosuhde, jota ei ainakaan siinä hetkessä pysty muuttamaan, jos voimia ei ole, niin niitä ei vain ole. Usein ulkopuolisten oletukset siitä miten tulisi olla ja miten asioihin voi vaikuttaa, eivät kuitenkaan korreloi sen kanssa, miten "epäonninen" todellisuudessa voi olosuhdettaan tai edes itseään muuttaa.
Kun puhutaan, että "onni" on asennekysymys tai ainakin selvityminen, niin tarkoitetaan sitä, että "epäonnea" kohdannut voi vaikuttaa itseensä (ja olosuhteeseensa) positiivisella asenteella. Aika usein jää kuitenkin huomaamatta, että oikeastaan ympäristön suhtautuminen on lähes yhtä isossa merkityksessä (jopa isommassa) silloin kun ihminen pyrkii muuttamaan valitsevaa todellisuuttansa. Torjuvuus, saati vihamielisyys ei liiemmin vala toivoa ongelmien kanssa painivaan. Ja ennen kuin joku ehtii, niin tämä ei myöskään tarkoita "loputonta päänsilittelyä" (itseaiheutettujen) ongelmien kanssa kamppailevaa kohtaan, vaan jonkinlaista ymmärrystä henkilön reliteeteista, realismia ja hyväksyntää silloin kun joku on heikoilla.
Ehkä ne, jotka suhtautuvat lähes vihamielisesti tai vähättelevästi toisten epäonneen ovat joko katkeria siitä, että ovat itse kokeneet joutuneensa olemaan yksin vahvoja mahdottomassa tilanteessa tai kyse on alitajuisesta pelosta oman kontrollin ja elämänhallinnan suhteen, koska on liian tuskallista myöntää, että onnettomuus voi kohdata ketä tahansa.
Tai sitten ne selvinneet ovat tajunneet, että huolimatta siitä että onnettomuus voi kohdata ihan jokaista koska vaan, omiin asioihin voi vaikuttaa. Eikä elämän tarvitse olla täydellistä ollakseen hyvää.
Mutta ei ole yllätys, ettei osa halua kuulla sitä, että ani harvoin ihminen on ihan lastu laineilla, ikuinen uhri. Että vaikka kaikkeen ei voi vaikuttaa, kannattaa vaikuttaa siihen mihin voi. Vaikka se ei ole kivaa saati helppoa.
Sama kun toisille osuu elämän aikana kaksi päävoittoa lotossa, ja toisille korkeintaan 3 oikein. Se on sattumasta kiinni, mitä elämässä osuu eteen. On asioita, joihin ei pysty vaikuttamaan.
Vastoinkäymisiäkin on kahdenlaisia. On niitä, joiden sattuessa saa sympatiaa ja apua. Kun sairastut, saat sairauslomaa, sinua hoidetaan ja voit puhua sairaudestasi, koska se ei ole salattava eikä häpeällinen asia.
Kuolemakin on eri viivalla joidenkin muiden vastoinkäymisten kohdalla, niin kauhea kuin se onkin. Sekin on kuitenkin asia, jolla on omat rajansa. Voit saada lohdutusta ja ymmärrystä.
Noista kumpikin on myös niitä asioita, joiden kohdalla todella voi asenteella olla merkitystä.
Mutta sitten on niitä vastoinkäymisiä, joista ei voi puhua, joita ei voi tuoda päivänvaloon, joiden kanssa olet todella yksin. Koska ihmiset eivät anna sympatiaa, eivät lohduta, ovat vahingoniloisia ja syyllistävät. Jopa nauttivat.
Esim. huumenuoren vanhemmat. Pahimmillaan heidän taakkaansa kestää kymmeniä vuosia, loppua ei näy. Neuvoksi he saavat, että hylätkää se lapsi. Kuka äiti voi hylätä hädässä olevan lapsensa? Tukea ei tule. Yhtään yötä he eivät voi nukkua levollisesti, koko ajan pelko päällä. Heille ei heru sairauslomaa, vaikka olisivat nousseet yöllä kolmelta etsimään lastaan, joka soittaa olevansa jossakin avun tarpeessa. Elämä on yhtä vuoristorataa. Töissä on kuunneltava toisten onnellisia juttuja, kun nämä kehuvat lastensa saavutuksia. Sinun lastasi halveksitaan ja sinulle hymähdellään. Huumenuori voi myös rikkoa koko perheen elämän, myös sisarustensa sekä aiheuttaa avioeron vanhemmilleen. Toinen voi vain sanoa, että en jaksa enää, nyt lähden. Sitten jäät siihen yksin.
Entä lapsi, joka tekee rikoksia ja juopottelee, aivan sama asia. Saat hävetä lastasi. Tätä voi jatkua koko loppuikä. Ei ymmärrystä juuri keneltäkään. Tulet ihmisaraksi etkä uskalla tutustua uusiin ihmisiin, koska pelkäät, että he saavat selville tragediasi.
Taloudellinen katastrofi, joka saattaa sinut velkahelvettiin mittaamattomaksi ajaksi. Et nuku öitäsi, valvot ja mietit. Ihmiset - taaskaan ei ymmärrystä. Monet lähinnä ilkkuvat mielessään.
Noissa asioissa on paljon vaikeampi yrittää silkalla asenteella selvitä. Koska jotain on tehtävä koko ajan, et vain tiedä mitä. Olet noidankehässä.
"Mikä ei tapa, se vahvistaa." Niinpä niin. Aina tuotakin hoetaan, mutta muistakaapa, että siinä sanotaan: mikä ei tapa. Tarkoittaa siis, että on vastoinkäymisiä, mitkä tappavat.
Olen varma, että esim. vaikeassa huumekoukussa olevan nuoren vanhempi voi ajatella ottavansa mieluummin vaikka vaikean sairauden itselleen, kuin sen, että elää kokoaikaisessa jännityksessä ja pelossa lapsensa takia. Vieläpä saamatta siihen juuri minkäänlaista oikeata tukea mistään.
Myös ihminen, joka kokee työpaikkakiusausta, mutta ei olosuhteiden vuoksi voi vaihtaa työpaikkaa, on pirullisessa liemessä, kenties koko työelämänsä ajan. Asenneko ratkaisee? Toki ihminen voi yrittää asennoitua, mutta töissä ollaan kolmasosa vuorokaudesta, joka arkipäivä. Jatkuva "asennoituminen" kuluttaa sekin. Ja kun ei voi koskaan tietää, mistä suunnasta nuoli lentää.
Eeva Tikan kirja "Pojan paluu" on aika mielenkiintoinen, sopii tähänkin teemaan. Asenne ei välttämättä tämänkään kirjan päähenkilön elämää helpota.
Vierailija kirjoitti:
Nuo jotka sanovat ettei suostu murtumaan tai sanovat kaiken olevan kiinni asenteesta jne. Tuntuu aika epäempaattiselta näkökannalta.
Tämä pätee niin kauan kuin on voimia olla murtumatta tai on vielä jäljellä sitä asennetta. Puhutaanyt kahdesta eri asiasta tai tilanteesta. Jonkun kohdalla on näin, jonkun ei ole.On tietty raja johon saakka kukin ihminen jaksaa ja silloin voidaan puhua noin. Se raja ei ole vielä ylittynyt tai ei ole vielä liian lähellä.
Kun tietty raja ylittyy niin ihminen murtuu tai pystyy tosiaan elämään vain sen tilanteen tai asian kerrallaan. Siihen menee se koko ihmisen jäljelläoleva voima.
Tätä on todella vaikea joidenkin ihmisten käsittää.Olen lukenut juttuja esimerkiksi syöpään sairastuneista ihmisistä. Usein ja melkein aina he kertovat selvinneensä ainoastaan puolisonsa tai kumppaninsa, lastensa ja ystävien avulla, muuten eivät olisi jaksaneet taistella.
Olen monesti miettinyt miten vastaavassa tilanteessa jaksavat perheettömät ihmiset ja ne joilla ei ole turvaverkkoa liki ollenkaan.
Heistä on vähemmän juttuja, ehkä juuri siksi kun eivät ehkä ole täällä selviytymistarinaansa kertomassa. Eivät ole jaksaneet yksin taistella.Aina pitää muistaa, että monella on hyvät verkostot, josta saa apua, mitä milloinkin tarvitsee. Rahallista apua, lakitietoa, käytännön apua, keskusteluapua jne.
Sitä saattaa pitää itsestäänselvyytenä, tai ei halutakaan mainita, vaikka sillä onkin ollut loppupeleissä paljonkin merkitystä näissä selviytymistarinoissa. Rehellisesti sanottuna ei sitten kokonaan olekaan ollut *oman onnensa seppä*.
Verrattuna niihin, jotka joutuvat ihan itse tekemään päätökset ja yksin selviytymään jos joku meneekin pieleen. Vaikka parhaansa mukaan luuli toimineensa.
Kuka sanoi että kaikesta voi selviytyä? Mutta elämä ei ole mustaa ja valkoista, monesta ongelmasta voi selviytyä, vaikkei kaikesta. Harva kuolee nuorena syöpään, isompi ryhmä on niitä jotka kuolevat päihteisiin, jotka asiat ovat valintoja.
Jollekin käy huonosti eikä opinnoista huolimatta työllisty. Osa luovuttaa, osa opiskelee uudelle alalle ja onnistuu. Joku opiskelee monta tutkintoa koskaan työllistymättä tai pysähtymättä miettimään, missä vika. Ei se sitä kumoa, että valtaosa työllistyy ihan ok ekaan ammattiinsa. Ja että kaikkein huonoin osa on sillä, joka ei koskaan hankkinut mitään ammattia, koska lapsuus ja masennus.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen työstänyt myöskin näitä ajatuksia todella paljon. Syy on siinä, että ajaudun kerta toisensa jälkeen huonoihin parisuhteisiin. Muuten olen ihan fiksu ja elämässä pärjään ihan hyvin.
Mutta, aina törmään miehiin jotka lopulta haluavat hyötyä minusta, kiltistä luonteestani ja järkevästä rahankäytöstäni. Otsassani varmaan lukee "hyväuskoinen hölmö". Muuten miehet ovat olleet keskenään hyvinkin erilaisia.Minulla ei ole mitään suurta kaltoinkohtelua lapsuudessa, mutta hyvin hallitseva aikuinen kuitenkin. Omia mielipiteitä ei kannattanut sanoa ääneen. Minusta tuli hiljainen, aina tuntosarvet pystyssä oleva, toisia mukaileva aikuinen. Luovin sujuvasti sosiaalisissa tilanteissa, koska olen oppinut lukemaan ihmisten käytöstä erittäin hyvin.
Omia mielipiteitä, jos siis olen eri mieltä, on erittäin vaikeaa sanoa ääneen. Tämä kai on se ongelman ydin.Nyt on todella korkea kynnys enää parisuhteeseen. Uskoisin olevani kyllä ihan hyvä puoliso myös kunnolliselke miehelle. En vaan enää taida ottaa riskiä, kunnollisilta nämä edellisetkin ovat vaikuttaneet :/
Mä olen aina ajatellut, että siinä on vissi perä, että kaikki mikä ei tapa ainakin opettaa, ellei vahvista. Että ihminen tarvitsee myös huonoja kokemuksia lapsuuteensa, hyvästä perheestä tulevalle voi tulla ihan yllärinä, miten kamalia ihmisiä osa on. Siksi en oikein osta näitä väitteitä, että lapsuus noin vaan ja suoraan määrää aikuisuuden.
Sinulle m42 haluan sanoa, että nyt säilytä malttisi. Kyllä se paska hartioilta valuu aikanaan alas vaikkei siltä tunnu.
Pidä rauhallisesti mutta lujasti kiinni omista oikeuksistasi. Ei sinulta ilman perusteita voida lasta viedä.
Vaikka nainen yrittäisi niin älä provosoidu.