Miksi tosilla on tasainen onnellinen elämä ja sitten on niitä, joilla murhetta murheen perään.

Vierailija kirjoitti:

Varmasti joku tästäkin suuttuu, mutta tosiasia vain on että ihminen usein luo itse oman onnensa. "Huono-onniset" tekevät paljon huonoja päätöksiä jotka sitten vaikuttavat pitkällä tähtäimelläkin ja luovat noidankehän. Samoin tekevät hyväonniset.

Edelleen jää auki peruskysymys: miksi?  Ei kukaan tee tahallaan huonoja päätöksiä, eikä aina pääse edes valitsemaan hyvän tai huonon päätöksen välillä, kun asiat vaan tapahtuu.  Kaikilla ei terveyskään kestä kaikkia vastoinkäymisiä, ja murtumisesta niitä seuraa vaan lisää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässäkin keskustelussa näkyy hyvin mikä Suomessa on pielessä ja miksi täällä voidaan niin pahoin. Kun joku ääneen sanoo, ettei jaksaisi enää vastoinkäymisiä niin haukutaan uhriutujaksi ja sanotaan, ettei saisi valittaa, että elämä on rikkaus. Ja erikseen vielä ne, jotka aina vertaavat toisen murheita muihin. "Eihän sinulla edes ole yhtään niin vaikeaa kuin naapurin Liisalla." Nämä "on minullekin sattunut vaikka mitä, mutta siltin jaksan porskuttaa eteenpäin" - marttyyriasenteella olevat oikein tallovat jalkoihinsa. Miksi kukaan uskaltaisi ikinä puhua omasta huonosta olostaan, kun vastaanotto on tämä?

Kenelläkään ei ole oikeutta haukkua toista, mutta kai oman tarinan jakaminen sallitaan, vaikka se ei olisikaan surkuttelutarina? Vai pitääkö vaan valittaa? Miksi näisssä ei koskaan saa tuoda esiin mitään muita näkökulmia kuin sen yhden?

Yleensä esiin tuodaan vain menestystarinoita, koska niistä on ihmisistä kiva lukea. Maailma muuttuu ikään kuin hallitummaksi, kun ajattelee, että kaikesta on aina mahdollista selvitä... vaan kun se ei ole totta. Moni ei selviä.

Ja moni selviää. Ja onneksi asiaan voi vaikuttaa ihan itse.

Miten asiaan saattoi vaikuttaa se Myanmar-vauva, joka heitettiin äitinsä sylistä nuotioon kuolemaan sodan melskeissä? Älä viitsi puhua siitä, että kaikilla olisi yhtä lailla vaihtoehtoja. Ei ole. Elämä voi olla aivan kohtuuttoman epäreilua.

Elämä on ja voi olla kohtuuttoman epäreilua ja joillain, kuten mainitsemallasi lapsiparalla ei ollut mitään mahdollisuuksia. Viheläistä ja julmaa eikä tuollaista pitäisi koskaan tapahtua missään.

Olen kokenut elämäni aikana niin vaikeita asioita, kohtelua, tapahtumia, sairauksia ja menetyksiä, että voisin olla uupunut, masentunut ja maata kaikki päivät sängyssä. Mielenterveyteni on onneksi - vielä - kunnossa, joten teen kaiken sen, minkä voin ja nautin kaikesta siitä hyvästä, jota saan kokea.

En suostu siihen, että kokemani ikävät asiat murtavat minut.

Et tietenkään suostu, jos sinulla on voimavaroja jatkaa eteenpäin. Kaikilla ei ole. Murtuminen ei ole valinta.

Murtumiseen johtavat ratkaisut ovat Suomessa yleensä kuitenkin omia päätöksiä. Kukaan ei juota viinaa väkisin, kukaan ei ota pikavippejä puolesta, itse valitsee opiskellako vaiko marttyroida. Itse valitsee seuransakin.

En juo viinaa, opiskelen, en ota pikavippejä, valitsen seurani tarkasti. Silti olen hyvin ahdistunut traumojen takia. Kerro, mikä meni pieleen?

Miten sen joku muu tietäisi? Miksi jonkun muun pitäisi tietää? Jos vasta opiskelet, mistä tiedät koko elämän menneen pieleen? Jos olet päättänyt noin, niin ennuste helposti toteuttaa itsensä.

Tähän mennessä on mennyt pieleen. Eivätkö ihmiset yleensä puhu elämästään sellaisena kuin se on ollut tähän asti. Kerro nyt, mikä mielestäsi virheeni on ollut, jos murtuminen on yleensä ihmisen omaa syytä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska aivot on ohjelmoitu luultavasti jo lapsuudessa sellaiseen ympäristöön missä noin tapahtuu, jolloin henkilö vetää puoleensa sellaisia tilanteita ja käyttäytyy erilailla kuin ihminen jolla menee aina kaikki hyvin. Tämän takia esim. rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy.

Poikkeukset vahvistavat säännön, näin olen huomannut. Mieheni sisarus on saanut ihanaiset nallekarkit, ja kaikki on mennyt elämässä niin että kun hän on vain tehnyt "oikein", ja oman osansa, niin siitä on ollut seurauksena hyvää. Kunnes 20v suhde, suhteen joka oli hänen ensimmäisensä, päättyi kumppaninsa petturuuteen, jota oli jatkunut jo 10v ajan. Nyt häneltä on mennyt luotto elämään ja maailmaan, kun voikin tapahtua näin, vaikka hän teki kaiken "oikein".

Toisessa tapauksessa uskossa oleva pariskunta, jolla monta lasta. Kaikki tehtiin oppikirjan mukaan, mutta silti yksi lapsista sairastui ivakavasti. Siinä meni molemmilta usko myös, ja nyt ollaan tuuliajolla.

Tiedän monta muutakin tapausta. Meillä muila sitten on on ollut näitä vastoinkäymisiä tasaisesti, vaikka olemme ihan samoin tavoin tehneet "kaiken oikein". Vastoinkäymisiä on vain ollut jo nuorempana, jolloin tiedämme että elämä löytää keinot, ja suttaantuu, vaikka välillä olisi hyvinkin vaikeita elämäntilanteita.

Jos ympäristön tuki on täysin riittämätöntä, niin nuoruuden vastoinkäymisten jälkeen ei ole sellaista tunnetta, että elämä kantaa ja ihmiset ovat mukavia. Päinvastoin. Välillä sitä miettii, että miksi edes ylipäätään vaivautuu yrittämään, kun pääsisi täältä äkkiä poiskin.

No eihän se elämä aina kannakaan, eivätkä kaikki ihmiset ole ystävällisiä. Entä sitten?

Siten, että olen niin lopussa, etten jaksa enää yhtään mitään. Sellaiset ihmiset saavat paljon aikaan, jotka jaksavat uskoa siihen, että asiat järjestyvät. Minä en jaksa.

Liian luottavaiset eivät itse panosta kylliksi, koska arvelevat asioiden järjestyvän itsekseenkin. Ja tulevat hyväksikäytetyiksi, kun luottavat kaikkiin, vaikka kaikki eivät ole luotettavia.

Yksinäisyyskö sinusta on sitten parempi? Ei se ole ihmiselle terveellistä. Pakko se on yrittää yksinäisenä tukeutua kehen voi, kun ei ole niitä aiemmin luotettavaksi todettuja ihmisiä ympärillä.

Parempi yksin kunnes löytää luotettavia ystäviä. Ei ole mikään pakko aikuisena tukeutua kehenkään, saati sellaiseen josta jo ennalta näkee, että ei tule loppumaan hyvin.

Ja puhun ihan omasta kokemuksesta.

Ei tietenkään pidä tukeutua kehenkään epäluotettavalta vaikuttavaan. Valitettavasti se vain on elämässä niin, että ihmisten luotettavuus yleensä selviää vasta ajan saatossa. Ikinä et voi olla täysin varma siitä ovatko muut luotettavia loppuun asti. Jos aina epäilee kaikkea, niin saa olla yksikseen elämänsä loppuun asti.

Väärin, voi myös tutustua niihin ihmisiin ihan rauhassa, moniin ihmisiin. Jos ne kaikki ihmiset ovat pahoja, mikä onkaan se yhteinen nimittäjä? Enemmistö ihmisistä on ihan ok, ja mätämunat näkyvät aika pian.

Ja ne tukeutumiset kannattaa aikuisen unohtaa kokonaan, aikuisen pitää seistä omilla jaloillaan. Lapsuus on ohi, olipa se millainen tahansa.

Hmmm, asutko sinä täysin omavaraisena erakkona jossain? Ellet, niin tukeudut muihin ihmisiin.

No en tukeudu, elätän itseni työlläni. Tukeutuminen olisi sitä, että muut elättäisivät minut.

Et käytä joukkoliikennettä, et käy ruokakaupassa, et käytä yleisiä teitä, palveluja... Hienoa, olet todella riippumaton! Väsäsitkö itse myös kännykkäsi? Mistä hait raaka-aineet? Perustitko oman kaivoksen?

Jösses mitä jaskaa. Ei ole omaa kaivosta, ihan itse ansaitsemillani rahoilla ostan ruokani ja luurini, ja veroissa olen nettomaksaja. Sinä et taida olla.

Et taida olla mikään ihannetyöntekijä, jos päiväsi menevät keskustelupalstalla. - eri

Oletko kuullut lounaasta? Vapaapäivästä? Lomasta?

Ainahan täällä kirjoittelevat kertovat olevansa juuri sillä hetkellä lomalla. Tuskin ovat kaikki. Osuiko kipeään kohtaan?

Taisi osua itseesi. Minulle sinusta kertoo kaiken se, että olisit iloinen jos osuisit jonkun, ihan vieraan, kipeään kohtaan. Osaanottoni.

Vierailija kirjoitti:

Olen elänyt pitkän elämän jo ja nähnyt ja kuullut valtavasti ihmisten kohtaloita.

Niin työn kautta kuin työn ulkopuolella, opiskeluaikoina , harrastuksissa ym.

Minulle on käynyt selväksi ettei ole olemassa tasaista hyvää elämää kellään. Jokaiselle tulee elämässä vastoinkäymisiä jollain alueella ja olen kohdannut todella traagisia asioita kohdanneita ihmisiä ja kärsimystä. Joillekin niitä jopa kasautuu.

On vaan elettävä eteenpäin ja tehtävä parhaansa ja vahingoittamatta läheisiä tai ketään elävää. Elämä on arvokas , jokaisen elämä ja elämästä tulee nauttia ja tuottaa hyvää oloa lähimmäisille. Koskaan ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan.

Näinpä! Kaikille tulee omat vastoinkäymisensä jossakin vaiheessa elämää.

Joko lapsuus oli ankea, koulussa kiusattiin, terveys pettää ilman syytä, ei saa opiskelupaikkaa, työpaikkaa, puolisoa, ystäviä, asuntoa, lasta, rikkaasta voikin tulla rahaton, köyhästä täysin syrjäytynyt, terveestä ja reippaasta sairas, omaisuus palaa, yllättäen vammautuu, rakkaat kuolee...elämä heittelee eteen erilaisia onnettomuuksia.

Kun on elänyt pitkään, ymmärtää, ettei kellään mene ikuisesti hyvin. Jokaiselle tuodaan omat haasteensa. Elämässä ei kaikki ole pelkistä valinnoista kiinni. Vaikka kuinka valitsee hyvin ja oikein, ei lopputulos ole täydellinen.

ok kirjoitti:

Ei se tarvi kuin vaikean lapsuuden, sitten tulee vaikea nuoruus, ongelmat koulussa koska ongelmia kotona, sitten ootkin yhtäkkiä "aikuinen" ja kärsit mielenterveysongelmista jotka vaikeuttaa edelleen elämää töissä taikka koulutuksessa. Näiden summasta sitten aiheutuu muitakin ongelmia, taloudellisia taikka terveydellisiä (koska huonot elämäntavat taikka ei voimia taikka rahaa hoidattaa terveyden ongelmia) 

Niinhän se on. Työskentelin opintojen aikana raksalla, missä oli elämämkoululaisia ja duunareita. Ihmettelin suuresti kun harva se viikonloppu jonkun kaveri oli kuollut ja vaimo jättänyt, lapset raskaana ja koira kuriton. Samalla he itse polttivat kuin korsteenit, tuntuivat vihaavan naisia ja lapsia, haaveilivat viikonlopun juomingeista ja valitettavasti tekivät myös töitä turvattomasti ja epäergonimisesti. Eli toisin sanoen, heistä on hyvää vauhtia tulossa itsestäänkin tragedia. Ei tällaista ole niissä piireissä missä ihmiset välittävät itsestään ja muista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmasti joku tästäkin suuttuu, mutta tosiasia vain on että ihminen usein luo itse oman onnensa. "Huono-onniset" tekevät paljon huonoja päätöksiä jotka sitten vaikuttavat pitkällä tähtäimelläkin ja luovat noidankehän. Samoin tekevät hyväonniset.

Edelleen jää auki peruskysymys: miksi?  Ei kukaan tee tahallaan huonoja päätöksiä, eikä aina pääse edes valitsemaan hyvän tai huonon päätöksen välillä, kun asiat vaan tapahtuu.  Kaikilla ei terveyskään kestä kaikkia vastoinkäymisiä, ja murtumisesta niitä seuraa vaan lisää.

Huono päätös on kivempi hyvää. Opiskelun sijaan telkkaria, huonon ihmisuhteen katkaisun sijaan jatkaa siinä. Huonon olon syiden selvittämisen sijaan päihteitä, vaikka pitäisi ymmärtää etteivät ne poista ahdistusta, vaan lisäävät sitä. Säästämisen sijaan ostaa jotakin ei-välttämätöntä, koska siitä tulee hetkeksi hyvä olo. Valintoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmasti joku tästäkin suuttuu, mutta tosiasia vain on että ihminen usein luo itse oman onnensa. "Huono-onniset" tekevät paljon huonoja päätöksiä jotka sitten vaikuttavat pitkällä tähtäimelläkin ja luovat noidankehän. Samoin tekevät hyväonniset.

Edelleen jää auki peruskysymys: miksi?  Ei kukaan tee tahallaan huonoja päätöksiä, eikä aina pääse edes valitsemaan hyvän tai huonon päätöksen välillä, kun asiat vaan tapahtuu.  Kaikilla ei terveyskään kestä kaikkia vastoinkäymisiä, ja murtumisesta niitä seuraa vaan lisää.

Huono päätös on kivempi hyvää. Opiskelun sijaan telkkaria, huonon ihmisuhteen katkaisun sijaan jatkaa siinä. Huonon olon syiden selvittämisen sijaan päihteitä, vaikka pitäisi ymmärtää etteivät ne poista ahdistusta, vaan lisäävät sitä. Säästämisen sijaan ostaa jotakin ei-välttämätöntä, koska siitä tulee hetkeksi hyvä olo. Valintoja.

Onko tuo epäempaattinen asennekin valinta? Vaikea elämä ja kova stressi vaikuttavat ihmiseen. Voimavaroja asioiden pitkäjänteiseen suunnitteluun esimerkiksi pahasti ahdistuneella ole silloin ole samassa määrin kuin jollain sellaisella, joka voi paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa sekin, ettei kaikki ole kultaa mikä kiiltää. Monen elämä NÄYTTÄÄ täydelliseltä, mutta näilläkin ihmisillä on murheensa. Ja samoin moni kovia kokenut nousee ja löytää tyydyttåvän, hyvän elämän eväät.

Sanoisin että älkää uhriutuko, vaan tehkää parhaanne sillä mitä teillä on. Hyvin usein onnellisuuden avaimet ovat omissa käsissä.

Mutta kun siirrytään sille levelille, ettei omissa käsissä olevat avaimet enää riitä.  Parhaansa tekeminen ei riitä enää kannattelemaan koko elämää, niin sitten se lähtee luhistumaan ja vastoinkäymiset alkavat kertautua.  Silti on vaan elettävä, mutta on todella vaikeaa ja raskasta, kun mihinkään ei voi enää luottaa.  Kun elämä vaan ei kanna, niin ei kysytä oletko kenties uhriutunut vapaaehtoisesti.

Aika paljon on myös asenteesta kiinni. Yhdestä samasta elämästä voi saada kaksi kertomusta riippuen siitä, mitä painottaa: onnea ja iloa vai vaikeuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmasti joku tästäkin suuttuu, mutta tosiasia vain on että ihminen usein luo itse oman onnensa. "Huono-onniset" tekevät paljon huonoja päätöksiä jotka sitten vaikuttavat pitkällä tähtäimelläkin ja luovat noidankehän. Samoin tekevät hyväonniset.

Edelleen jää auki peruskysymys: miksi?  Ei kukaan tee tahallaan huonoja päätöksiä, eikä aina pääse edes valitsemaan hyvän tai huonon päätöksen välillä, kun asiat vaan tapahtuu.  Kaikilla ei terveyskään kestä kaikkia vastoinkäymisiä, ja murtumisesta niitä seuraa vaan lisää.

Huono päätös on kivempi hyvää. Opiskelun sijaan telkkaria, huonon ihmisuhteen katkaisun sijaan jatkaa siinä. Huonon olon syiden selvittämisen sijaan päihteitä, vaikka pitäisi ymmärtää etteivät ne poista ahdistusta, vaan lisäävät sitä. Säästämisen sijaan ostaa jotakin ei-välttämätöntä, koska siitä tulee hetkeksi hyvä olo. Valintoja.

Masennus ja ahdistus ovat pahimmillaan niin kovia, että ihminen ei kykene tekemään niitä hyviä valintoja. Pitäisi ensin toipua vähän, että pystyy pikkuhiljaa toimimaan itsensä hyväksi. Tyypillisesti masennus on sen laatuinen sairaus, että je johtaa itsetuhoisuuteen. Eli silloin etenkin ne hyvät valinnat ovat aika utopistisia. sitä yrittää vain selviytyä seuraavaan päivään asti.

Vierailija kirjoitti:

Aika paljon on myös asenteesta kiinni. Yhdestä samasta elämästä voi saada kaksi kertomusta riippuen siitä, mitä painottaa: onnea ja iloa vai vaikeuksia.

Silloin kun kärsii masennuksesta, ei sitä onnea ja iloa ole painotettavaksi, kun niitä ei tunne lainkaan. On ihmisiä, jotka ovat vuosikymmeniä olleet masentuneita, eikä mikään auta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika paljon on myös asenteesta kiinni. Yhdestä samasta elämästä voi saada kaksi kertomusta riippuen siitä, mitä painottaa: onnea ja iloa vai vaikeuksia.

Silloin kun kärsii masennuksesta, ei sitä onnea ja iloa ole painotettavaksi, kun niitä ei tunne lainkaan. On ihmisiä, jotka ovat vuosikymmeniä olleet masentuneita, eikä mikään auta.

Noniin, onkohan tämäkin keskustelu jo pyörinyt riittävästi saman kahden argumentin voimilla. Onnettomat kärsivät kurjaa kohtaloaan, koska ovat onnettomia eivätkä muuhun pysty. Asenne voi ratkaista jos on voimia ja kykyjä ylläpitää sitä oikeaa asennetta. Ei nämä ole mitään toisilleen vastakkaisia totuuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erikoinen ajattelutapa muutamalla. Siis tuo, että selviytymistarinat olisi syyllistämistä, ja että ihan varmasto meillä selvinneillä on ollut laajatukiverkosto ja siksi on selvitty.

Juu ei. Ei minulla ollut ketään muuta kuin vakasti alkoholisoituneet vanhemmat, jotka soittivat vain kun yrittivät huijata minulta ryyppyrahaa. Välillä soittivat itkupuheluita, miten lähtemässä asunto alta maksamattomien vuokrien takia. Isäni ryyppäsi itsensä lopulta laitoshoitoon, ei kyennyt enää kävelemään, eikä mikään järjellinen ajatus enää onnistunut. Ja se oli totta kai minä, joka tappelin viranomaisten kanssa saadakseni isälle hoitopailan.

Ja sen jälkeen tappelin isäni kanssa, tämä kun oletti minun ryhtyvän hänen omaishoitajakseen, ja tyrmistyi kun sen sijaan sai paikan laitoksesta.

Toisinaan olen ollut aivan loppu tuohon kaikkeen, mitä vanhemmat ovat sekoiluillaan ja päihderiippuvuudellaan aiheuttaneet.

Kaverisuhteisiin ei energiani riittäneet, koska keskitin kaiken siihen, että pidän oman elämäni kunnossa, ja lisäksi jouduin hoitamaan noita vanhempien itseaiheutettuja sekoiluja.

Eniten ohjaavana elämässäni on ollut se, etten halua samanlaista elämää, kuin mitä vanhemmillani on. Siksi kouluttaudun hyvin, huolehdin raha-asioista, enkä halua elämääni päihdeongelmaisia. Pidän elämäni seesteisenä ja siistinä niiltä osilta mihin vaan voi vaikuttaa, sillä niin moni asia elämässäni on ollut pelkkää kaaosta ja kriisiä pikkulapsesta lähtien.

Olen yksi tuolta edelliseltä sivulta, joka puhui syyllistämisestä. Muuten, huomio koulukiusaamisesta julkisuudessa avautuneista oli vain huomio, eikä väite siitä, että kaikilla olisi jokin, tarkoitus ei myöskään ollut vähätellä näiden kiusattujen kokemuksia.

Vaikka läheiset suhteet ovat tutkimustenkin mukaan ehkä tärkeimmässä asemassa elämänlaadun kannalta, eivät ne tietenkään ole ainoa merkittävä asia.

Elämässä yleensäkin mielestäni pätee sama sääntö, kuin monopolitutkimuksessa- jossa tuuriin perustuvan pelin voittajat alkoivat kuvittelemaan, että voitto oli jotenkin heidän ansiotaan ja saavutustaan, vaikka kyse on nimenomaan sattumasta. Yhteiskunnassamme pitää olla häviäjiä, jotta voisi olla voittajia (köyhiä, jotta rikkaita jne).

Maailma ihan Suomen rajojekin sisällä, eri paikkakunnilla on erilainen kaikille (julkiset tukiverkot, koulutus jne.).

On hienoa, että olet pärjännyt, eikä tarkoitukseni ollut vähätellä tms.

Vaikka tämä ei enää liitykkään suoraan ensimmäiseen viestiisi, voisin vielä avata tuota syyllistämistä.

Koen vähän ongelmallisena sen, että selviytymislooppiin joutuneita kuritetaan verbaalisesti, niin kuin olisi muka muita vaihtoehtoja. Usein todelliset vaihtoehdot voivat kuitenkin olla vähäisiä tai joissakin tapauksissa olemattomia.

Koen, että edistys hieman parempaan liittyy jonkinlaiseen hyväksyntään. Esimerkiksi masentuneen ruoskiminen ulkoapäin, ei ainakaan lievitä sitä tuskaa ja itseruoskintaa, jota hän parhaillaankin käy lävitse.

Hyväksyntä ei liity siihen, että esim. Suostuisi ottamaan vastaan mitä tahansa pas*aa muilta, vaan ymmärrystä siitä, että kyseessä on olosuhde, jota ei ainakaan siinä hetkessä pysty muuttamaan, jos voimia ei ole, niin niitä ei vain ole. Usein ulkopuolisten oletukset siitä miten tulisi olla ja miten asioihin voi vaikuttaa, eivät kuitenkaan korreloi sen kanssa, miten "epäonninen" todellisuudessa voi olosuhdettaan tai edes itseään muuttaa.

Kun puhutaan, että "onni" on asennekysymys tai ainakin selvityminen, niin tarkoitetaan sitä, että "epäonnea" kohdannut voi vaikuttaa itseensä (ja olosuhteeseensa) positiivisella asenteella. Aika usein jää kuitenkin huomaamatta, että oikeastaan ympäristön suhtautuminen on lähes yhtä isossa merkityksessä (jopa isommassa) silloin kun ihminen pyrkii muuttamaan valitsevaa todellisuuttansa. Torjuvuus, saati vihamielisyys ei liiemmin vala toivoa ongelmien kanssa painivaan. Ja ennen kuin joku ehtii, niin tämä ei myöskään tarkoita "loputonta päänsilittelyä" (itseaiheutettujen) ongelmien kanssa kamppailevaa kohtaan, vaan jonkinlaista ymmärrystä henkilön reliteeteista, realismia ja hyväksyntää silloin kun joku on heikoilla.

Ehkä ne, jotka suhtautuvat lähes vihamielisesti tai vähättelevästi toisten epäonneen ovat joko katkeria siitä, että ovat itse kokeneet joutuneensa olemaan yksin vahvoja mahdottomassa tilanteessa tai kyse on alitajuisesta pelosta oman kontrollin ja elämänhallinnan suhteen, koska on liian tuskallista myöntää, että onnettomuus voi kohdata ketä tahansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erikoinen ajattelutapa muutamalla. Siis tuo, että selviytymistarinat olisi syyllistämistä, ja että ihan varmasto meillä selvinneillä on ollut laajatukiverkosto ja siksi on selvitty.

Juu ei. Ei minulla ollut ketään muuta kuin vakasti alkoholisoituneet vanhemmat, jotka soittivat vain kun yrittivät huijata minulta ryyppyrahaa. Välillä soittivat itkupuheluita, miten lähtemässä asunto alta maksamattomien vuokrien takia. Isäni ryyppäsi itsensä lopulta laitoshoitoon, ei kyennyt enää kävelemään, eikä mikään järjellinen ajatus enää onnistunut. Ja se oli totta kai minä, joka tappelin viranomaisten kanssa saadakseni isälle hoitopailan.

Ja sen jälkeen tappelin isäni kanssa, tämä kun oletti minun ryhtyvän hänen omaishoitajakseen, ja tyrmistyi kun sen sijaan sai paikan laitoksesta.

Toisinaan olen ollut aivan loppu tuohon kaikkeen, mitä vanhemmat ovat sekoiluillaan ja päihderiippuvuudellaan aiheuttaneet.

Kaverisuhteisiin ei energiani riittäneet, koska keskitin kaiken siihen, että pidän oman elämäni kunnossa, ja lisäksi jouduin hoitamaan noita vanhempien itseaiheutettuja sekoiluja.

Eniten ohjaavana elämässäni on ollut se, etten halua samanlaista elämää, kuin mitä vanhemmillani on. Siksi kouluttaudun hyvin, huolehdin raha-asioista, enkä halua elämääni päihdeongelmaisia. Pidän elämäni seesteisenä ja siistinä niiltä osilta mihin vaan voi vaikuttaa, sillä niin moni asia elämässäni on ollut pelkkää kaaosta ja kriisiä pikkulapsesta lähtien.

Olen yksi tuolta edelliseltä sivulta, joka puhui syyllistämisestä. Muuten, huomio koulukiusaamisesta julkisuudessa avautuneista oli vain huomio, eikä väite siitä, että kaikilla olisi jokin, tarkoitus ei myöskään ollut vähätellä näiden kiusattujen kokemuksia.

Vaikka läheiset suhteet ovat tutkimustenkin mukaan ehkä tärkeimmässä asemassa elämänlaadun kannalta, eivät ne tietenkään ole ainoa merkittävä asia.

Elämässä yleensäkin mielestäni pätee sama sääntö, kuin monopolitutkimuksessa- jossa tuuriin perustuvan pelin voittajat alkoivat kuvittelemaan, että voitto oli jotenkin heidän ansiotaan ja saavutustaan, vaikka kyse on nimenomaan sattumasta. Yhteiskunnassamme pitää olla häviäjiä, jotta voisi olla voittajia (köyhiä, jotta rikkaita jne).

Maailma ihan Suomen rajojekin sisällä, eri paikkakunnilla on erilainen kaikille (julkiset tukiverkot, koulutus jne.).

On hienoa, että olet pärjännyt, eikä tarkoitukseni ollut vähätellä tms.

Vaikka tämä ei enää liitykkään suoraan ensimmäiseen viestiisi, voisin vielä avata tuota syyllistämistä.

Koen vähän ongelmallisena sen, että selviytymislooppiin joutuneita kuritetaan verbaalisesti, niin kuin olisi muka muita vaihtoehtoja. Usein todelliset vaihtoehdot voivat kuitenkin olla vähäisiä tai joissakin tapauksissa olemattomia.

Koen, että edistys hieman parempaan liittyy jonkinlaiseen hyväksyntään. Esimerkiksi masentuneen ruoskiminen ulkoapäin, ei ainakaan lievitä sitä tuskaa ja itseruoskintaa, jota hän parhaillaankin käy lävitse.

Hyväksyntä ei liity siihen, että esim. Suostuisi ottamaan vastaan mitä tahansa pas*aa muilta, vaan ymmärrystä siitä, että kyseessä on olosuhde, jota ei ainakaan siinä hetkessä pysty muuttamaan, jos voimia ei ole, niin niitä ei vain ole. Usein ulkopuolisten oletukset siitä miten tulisi olla ja miten asioihin voi vaikuttaa, eivät kuitenkaan korreloi sen kanssa, miten "epäonninen" todellisuudessa voi olosuhdettaan tai edes itseään muuttaa.

Kun puhutaan, että "onni" on asennekysymys tai ainakin selvityminen, niin tarkoitetaan sitä, että "epäonnea" kohdannut voi vaikuttaa itseensä (ja olosuhteeseensa) positiivisella asenteella. Aika usein jää kuitenkin huomaamatta, että oikeastaan ympäristön suhtautuminen on lähes yhtä isossa merkityksessä (jopa isommassa) silloin kun ihminen pyrkii muuttamaan valitsevaa todellisuuttansa. Torjuvuus, saati vihamielisyys ei liiemmin vala toivoa ongelmien kanssa painivaan. Ja ennen kuin joku ehtii, niin tämä ei myöskään tarkoita "loputonta päänsilittelyä" (itseaiheutettujen) ongelmien kanssa kamppailevaa kohtaan, vaan jonkinlaista ymmärrystä henkilön reliteeteista, realismia ja hyväksyntää silloin kun joku on heikoilla.

Ehkä ne, jotka suhtautuvat lähes vihamielisesti tai vähättelevästi toisten epäonneen ovat joko katkeria siitä, että ovat itse kokeneet joutuneensa olemaan yksin vahvoja mahdottomassa tilanteessa tai kyse on alitajuisesta pelosta oman kontrollin ja elämänhallinnan suhteen, koska on liian tuskallista myöntää, että onnettomuus voi kohdata ketä tahansa.

Tämä! Erittäin hyvää pohdintaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska aivot on ohjelmoitu luultavasti jo lapsuudessa sellaiseen ympäristöön missä noin tapahtuu, jolloin henkilö vetää puoleensa sellaisia tilanteita ja käyttäytyy erilailla kuin ihminen jolla menee aina kaikki hyvin. Tämän takia esim. rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy.

Tähän uskon.  Voi siis aivan hyvin uskoa siihen, että jotkut vain syntyvät väärien tähtien alla.  Kaikki alkaa jo heti sieltä.  Tulee aina vääriä valintoja ja huono onni lähestulkoon kaikessa.   Vaikka kuinka yrittäisin valita oikein, se koituu kuitenkin lopulta aina huonoksi valinnaksi.

Hyvä esimerkki: silloin nuorena ajattelin, että en todellakaan jatka kotini kaavaa, en ota alkoholistimiestä.  Enkä ottanut.  Mutta yllättävän nopeasti hänestä sitten kuitenkin tuli sellainen.  Ilmeisesti siinä kävi niin, että jokin alitajuntainen vaisto veti minua kohti ihmistä, jossa oli tietyt, minulle niin tutut askelmerkit olemassa.   Otin tietämättäni miehen, jolla oli taipumus alkoholisoitua, kuten isäni. 

Paras tyttökaverini taas tuntui olevan aina onnekas.  No hän alkoi seurustella miehen kanssa, josta itse ajattelin heti, että järkyttävä tapaus, aivan luuseri ja juopon näköinen ja linnassakin istunut. Tästä miehestä kehkeytyi erittäin hyvä, kunnollinen ja perhettään rakastava, työteliäs aviomies.  Siis onni kohtasi häntä kuitenkin,  vaikka hän aivan kuin taiposella tahallaan olisi liittynyt vääränlaiseen mieheen.

Tuntuu, että kaikissa asioissa olen joutunut taistelemaan ja kulkemaan sen kivisimmän tien kautta.  Muut menevät eteenpäin helposti ja aivan kuin valmiiksi siloitettua tietä.  Minulle kerääntyy esteitä ja harmeja, en voi ymmärtää, miksi ne tulee aina juuri minun kohdalleni.

Voisin jatkaa tätä romaanin verran, mutta mitä vähemmän vellon niissä tappioissa ja osattomuuden ja vaikeuksien verkossa, mitä kohdallani on ollut ja ilmeisesti tulee olemaan, niin sen parempi. 

Olen varmaan puolet elämästäni kantanut erilaisia huolia ja murheita ja tuntenut sen raskaan möykyn sisälläni, se on niin tuttu tunne.  Nytkin edessäni on taas asia, joka on vesittänyt tulevaisuudensuunnitelmani, johon sisältyi mukavaa toimintaa ja kaikkea mielenkiintoista.  Vaan eipä.  Tuttu mielipaha ja raskas möykky mahassa taas kerran.  Ja vielä raskasta epätietoisuutta vaikka miten pitkälle.  Tämä on minun elämääni.

Mulla on ihan samaa, vaikka kuinka olen yrittänyt miettiä,suunnitella ja ajatella asioita, kaikki menee lopulta päin vit*ua, elämä pelkkiä vääriä valintoja.

Nyt viimeinen niitti on kun akka lähti nostelemaan, lapsesta ja kaikesta täytyy alkaa riitelemään, eiköhän nyt mene kaikki loppukin minkä eteen tehnyt niin paljon töitä ja joudun yksin johonkin vuokraslummiin yksiöön.

Olen ihan tavallinen kunnollinen duunarimies, en juo, polta, ole väkivaltainen tai mitään.

Kaikki elämässä muuttuu vaan paskaksi, nyt jos lapsikin menee ei mulla ole mitään syytä elää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässäkin keskustelussa näkyy hyvin mikä Suomessa on pielessä ja miksi täällä voidaan niin pahoin. Kun joku ääneen sanoo, ettei jaksaisi enää vastoinkäymisiä niin haukutaan uhriutujaksi ja sanotaan, ettei saisi valittaa, että elämä on rikkaus. Ja erikseen vielä ne, jotka aina vertaavat toisen murheita muihin. "Eihän sinulla edes ole yhtään niin vaikeaa kuin naapurin Liisalla." Nämä "on minullekin sattunut vaikka mitä, mutta siltin jaksan porskuttaa eteenpäin" - marttyyriasenteella olevat oikein tallovat jalkoihinsa. Miksi kukaan uskaltaisi ikinä puhua omasta huonosta olostaan, kun vastaanotto on tämä?

Kenelläkään ei ole oikeutta haukkua toista, mutta kai oman tarinan jakaminen sallitaan, vaikka se ei olisikaan surkuttelutarina? Vai pitääkö vaan valittaa? Miksi näisssä ei koskaan saa tuoda esiin mitään muita näkökulmia kuin sen yhden?

Yleensä esiin tuodaan vain menestystarinoita, koska niistä on ihmisistä kiva lukea. Maailma muuttuu ikään kuin hallitummaksi, kun ajattelee, että kaikesta on aina mahdollista selvitä... vaan kun se ei ole totta. Moni ei selviä.

Ja moni selviää. Ja onneksi asiaan voi vaikuttaa ihan itse.

Miten asiaan saattoi vaikuttaa se Myanmar-vauva, joka heitettiin äitinsä sylistä nuotioon kuolemaan sodan melskeissä? Älä viitsi puhua siitä, että kaikilla olisi yhtä lailla vaihtoehtoja. Ei ole. Elämä voi olla aivan kohtuuttoman epäreilua.

Elämä on ja voi olla kohtuuttoman epäreilua ja joillain, kuten mainitsemallasi lapsiparalla ei ollut mitään mahdollisuuksia. Viheläistä ja julmaa eikä tuollaista pitäisi koskaan tapahtua missään.

Olen kokenut elämäni aikana niin vaikeita asioita, kohtelua, tapahtumia, sairauksia ja menetyksiä, että voisin olla uupunut, masentunut ja maata kaikki päivät sängyssä. Mielenterveyteni on onneksi - vielä - kunnossa, joten teen kaiken sen, minkä voin ja nautin kaikesta siitä hyvästä, jota saan kokea.

En suostu siihen, että kokemani ikävät asiat murtavat minut.

-

Et tietenkään suostu, jos sinulla on voimavaroja jatkaa eteenpäin. Kaikilla ei ole. Murtuminen ei ole valinta.

Murtumiseen johtavat ratkaisut ovat Suomessa yleensä kuitenkin omia päätöksiä. Kukaan ei juota viinaa väkisin, kukaan ei ota pikavippejä puolesta, itse valitsee opiskellako vaiko marttyroida. Itse valitsee seuransakin.

Kyllä siinä onnellisenkin lapsuuden elänyt murtuu, kun elo alkaa läpsiä poskille. Kenelle menestyjälle tahansa voi tulla terveellisistä elämäntavoista huolimatta pitkäaikaissairaus, puoliso yllättäen kuolee, tuleekin työttömyyttä vaikka opiskeli hyvillä arvosanoilla maisteriksi, elämä menee viemäriin.

Siinä alkaa positiivinenkin asenne hiipua, kun ahdistaa ja vtuttaa, eikä ahkerakaan yrittäminen tuo tulosta. Ja menestyjä-ystävät haukkuvat kaikkia tuilla eläjiä luusereiksi, joilta puuttuu oikea asenne. Sitä on kiva hiljaa vieressä kuunnella, kun ei kehtaa sellaiseksi paskaksi tuossa seurassa ilmoittautua.

Nuo jotka sanovat ettei suostu murtumaan tai sanovat kaiken olevan kiinni asenteesta jne. Tuntuu aika epäempaattiselta näkökannalta.

Tämä pätee niin kauan kuin on voimia olla murtumatta tai on vielä jäljellä sitä asennetta. Puhutaanyt kahdesta eri asiasta tai tilanteesta. Jonkun kohdalla on näin, jonkun ei ole.

On tietty raja johon saakka kukin ihminen jaksaa ja silloin voidaan puhua noin. Se raja ei ole vielä ylittynyt tai ei ole vielä liian lähellä.

Kun tietty raja ylittyy niin ihminen murtuu tai pystyy tosiaan elämään vain sen tilanteen tai asian kerrallaan. Siihen menee se koko ihmisen jäljelläoleva voima.

Tätä on todella vaikea joidenkin ihmisten käsittää.

Olen lukenut juttuja esimerkiksi syöpään sairastuneista ihmisistä. Usein ja melkein aina he kertovat selvinneensä ainoastaan puolisonsa tai kumppaninsa, lastensa ja ystävien avulla, muuten eivät olisi jaksaneet taistella.

Olen monesti miettinyt miten vastaavassa tilanteessa jaksavat perheettömät ihmiset ja ne joilla ei ole turvaverkkoa liki ollenkaan.

Heistä on vähemmän juttuja, ehkä juuri siksi kun eivät ehkä ole täällä selviytymistarinaansa kertomassa. Eivät ole jaksaneet yksin taistella.

Aina pitää muistaa, että monella on hyvät verkostot, josta saa apua, mitä milloinkin tarvitsee. Rahallista apua, lakitietoa, käytännön apua, keskusteluapua jne.

Sitä saattaa pitää itsestäänselvyytenä, tai ei halutakaan mainita, vaikka sillä onkin ollut loppupeleissä paljonkin merkitystä näissä selviytymistarinoissa. Rehellisesti sanottuna ei sitten kokonaan olekaan ollut *oman onnensa seppä*.

Verrattuna niihin, jotka joutuvat ihan itse tekemään päätökset ja yksin selviytymään jos joku meneekin pieleen. Vaikka parhaansa mukaan luuli toimineensa.

Vierailija kirjoitti:

Tiedättekö näitä: toisilla elämä menee tasaisesti ilman suurempia murheita. Kuten esim anoppini, jolla tasainen lapsuus, koulut, naimisiin ja pari lasta. Ei sairauksia, ei avioeroja, ei taloudellisia huolia. Sitten on niitä, joille kasaantuu huolia ja murheita, surua ja kuolemia. Miksi?

Kukaan ei toisten elämien onnellisuudesta voi tietää yhtään mitään, kun kenenkään pään sisään et kurkkaamaan pääse. Vaikka kulissit olisi kuinka kunnossa ja ihminen toitottaisi jatkuvasti elämän ihanuutta, niin silti totuus voisi olla toisenlainen.

Maailmassa on vaikka kuinka paljon tapauksia, joissa ne "onnelliset" ihmiset ovat päätyneet itsemurhaan. Minulla oli aikoinaan työkaverina maailman mukavin ja postiivisin ihminen, jolla oli elämä päällisin puolin enemmän kuin hyvällä mallilla. Oli perhe ja leppoisa vakituinen työ, raha-asiat kunnossa ja kaikki muutenkin juuri niin kuin toivoa sopii. Minulle olikin melkoinen järkytys, kun kuulin hänen joku vuosi aiemmin yrittäneen itsemurhaa. Jäin vähän myöhemmin kyseiseltä työmaalta pois ja siitä noin vuoden päästä kuulin, että oli onnistunut siinä, mikä aiemmin oli jäänyt vain yritykseksi.

Emme todellakaan voi tietää, mitä ihmisen sisimmässä jyllää, vaikka asiat olis päällisin puolin miten hyvin tahansa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen elänyt pitkän elämän jo ja nähnyt ja kuullut valtavasti ihmisten kohtaloita.

Niin työn kautta kuin työn ulkopuolella, opiskeluaikoina , harrastuksissa ym.

Minulle on käynyt selväksi ettei ole olemassa tasaista hyvää elämää kellään. Jokaiselle tulee elämässä vastoinkäymisiä jollain alueella ja olen kohdannut todella traagisia asioita kohdanneita ihmisiä ja kärsimystä. Joillekin niitä jopa kasautuu.

On vaan elettävä eteenpäin ja tehtävä parhaansa ja vahingoittamatta läheisiä tai ketään elävää. Elämä on arvokas , jokaisen elämä ja elämästä tulee nauttia ja tuottaa hyvää oloa lähimmäisille. Koskaan ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan.

Näinpä! Kaikille tulee omat vastoinkäymisensä jossakin vaiheessa elämää.

Joko lapsuus oli ankea, koulussa kiusattiin, terveys pettää ilman syytä, ei saa opiskelupaikkaa, työpaikkaa, puolisoa, ystäviä, asuntoa, lasta, rikkaasta voikin tulla rahaton, köyhästä täysin syrjäytynyt, terveestä ja reippaasta sairas, omaisuus palaa, yllättäen vammautuu, rakkaat kuolee...elämä heittelee eteen erilaisia onnettomuuksia.

Kun on elänyt pitkään, ymmärtää, ettei kellään mene ikuisesti hyvin. Jokaiselle tuodaan omat haasteensa. Elämässä ei kaikki ole pelkistä valinnoista kiinni. Vaikka kuinka valitsee hyvin ja oikein, ei lopputulos ole täydellinen.

Juuri tästä keskustelin iäkkään äitini kanssa. Hän kertoi tuttavaperheistä, joilla kaikilla on ulkoisesti ollut kaikki fantastisesti. Ovat korkeakoulutettua väkeä, vanhempieni vanhoja opiskelukavereita.

Kaikilla on ollut ongelmansa: lapsilla terveysongelmia, kellä mielenterveys tai muu vamma. Joillakin poika, joka alansa huippu, ja sai elinikäiset vammat harrastuksistaan. Ei kykene hyvin enää työhönsä. Jollakin toisella onnellinen perhe ja ura, mutta todettu krooninen syöpä. Eräällä menee näkö lopullisesti ajan kuluessa, yrittää matkailla vielä, kun näkee. Toisella ulkomaalainen puoliso, joka kv huipputyössä, hienot talot ja tavarat, mutta kärsineet ikänsä lapsettomuudesta, koska vaimon kohtu leikattu. Yhden tutun talo paloi, eikä tämä ikinä saanut kunnon korvauksia, koska oli joku ongelma vakuutuksissa. Saman henkilön lapsi ei ole päässyt hakemaansa opiskelupaikkaan, yrittänyt vuosia, masentui ja tappoi juuri itsensä. Ainoa lapsi.

Mun huonot lähtökohdat pitivät sisällään seuraavia: alkoholisti-isä, poissaoleva äiti, henkinen ja fyysinen väkivalta minua kohtaan, jatkuvat laiminlyönnit/heitteille jättö, krooninen sairaus (varmaankin lapsuuden jatkuvasta stressistä johtuen), päihteiden liikakäyttö nuoruudessa, pienrikokset, väkivaltainen poikaystävä, itsetuhoisuus.

Hyviäkin lähtökohtia oli: kaverit ja hyvä koulumenestys.

Lopputulos: yliopistotason koulutus, kiinnostava ura, hyvä taloudellinen tilanne, onnellinen ja kestävä avioliitto, omat ihanat lapset. Aikuisiän vastoinkäymisinä ainoastaan hurja määrä keskenmenoja.

Omalla kohdallani ratkaisevaa oli ensinnäkin se, että lapsuudessa tulin hyvin tietoiseksi siitä, että jos jotain haluan tai tarvitsen, minun on itse se tehtävä. En odota saavani apua keneltäkään, mikä antaa sinnikkyyttä erilaisissa tilanteissa. Toisaalta tämä tarkoittaa, että olen vähän kroonisessa valmiustilassa, aina valppaana, skannaan ympäristöä ja näen uhkia sekä torjun niitä liiankin kiihkeästi.

Ja sitten ne kaverit oli toinen ratkaiseva. Kaikkien vaikeuksien keskellä oli aina joku, jonka puoleen kääntyä ja jolle kertoa ongelmista. Lapsuudessani 80-90-luvulla vaikeuksista puhuminen ei sinänsä johtanut mihinkään (esim. kylkiluita poikki pahoinpitelyn jälkeen ja kaverin äiti tiesi tämän, mutta ei siitä mihinkään ilmoiteltu), mutta toimi kuitenkin niin, että sain purkaa pahan olon eikä se kasautunut kokonaan sisälleni.