Lue keskustelun säännöt.
Miksi tosilla on tasainen onnellinen elämä ja sitten on niitä, joilla murhetta murheen perään.
Tiedättekö näitä: toisilla elämä menee tasaisesti ilman suurempia murheita. Kuten esim anoppini, jolla tasainen lapsuus, koulut, naimisiin ja pari lasta. Ei sairauksia, ei avioeroja, ei taloudellisia huolia. Sitten on niitä, joille kasaantuu huolia ja murheita, surua ja kuolemia. Miksi?
Kommentit (888)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässäkin keskustelussa näkyy hyvin mikä Suomessa on pielessä ja miksi täällä voidaan niin pahoin. Kun joku ääneen sanoo, ettei jaksaisi enää vastoinkäymisiä niin haukutaan uhriutujaksi ja sanotaan, ettei saisi valittaa, että elämä on rikkaus. Ja erikseen vielä ne, jotka aina vertaavat toisen murheita muihin. "Eihän sinulla edes ole yhtään niin vaikeaa kuin naapurin Liisalla." Nämä "on minullekin sattunut vaikka mitä, mutta siltin jaksan porskuttaa eteenpäin" - marttyyriasenteella olevat oikein tallovat jalkoihinsa. Miksi kukaan uskaltaisi ikinä puhua omasta huonosta olostaan, kun vastaanotto on tämä?
Kenelläkään ei ole oikeutta haukkua toista, mutta kai oman tarinan jakaminen sallitaan, vaikka se ei olisikaan surkuttelutarina? Vai pitääkö vaan valittaa? Miksi näisssä ei koskaan saa tuoda esiin mitään muita näkökulmia kuin sen yhden?
Yleensä esiin tuodaan vain menestystarinoita, koska niistä on ihmisistä kiva lukea. Maailma muuttuu ikään kuin hallitummaksi, kun ajattelee, että kaikesta on aina mahdollista selvitä... vaan kun se ei ole totta. Moni ei selviä.
Ja moni selviää. Ja onneksi asiaan voi vaikuttaa ihan itse.
Miten asiaan saattoi vaikuttaa se Myanmar-vauva, joka heitettiin äitinsä sylistä nuotioon kuolemaan sodan melskeissä? Älä viitsi puhua siitä, että kaikilla olisi yhtä lailla vaihtoehtoja. Ei ole. Elämä voi olla aivan kohtuuttoman epäreilua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulle on joskus sanottu, että mitä enemmän vaikeuksia kohtaan, sitä vahvemmaksi tulen. Näin koen itsekin. Elämässä on ollut haasteita, mutta olen päättäväisesti vastannut niihin enkä ole heittänyt hanskoja tiskiin vastoinkäymisten kohdalla. Asennekysymys. Elämäni on hyvä.
Näin minäkin sen näen. Se mikä ei tapa, vahvistaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska aivot on ohjelmoitu luultavasti jo lapsuudessa sellaiseen ympäristöön missä noin tapahtuu, jolloin henkilö vetää puoleensa sellaisia tilanteita ja käyttäytyy erilailla kuin ihminen jolla menee aina kaikki hyvin. Tämän takia esim. rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy.
Poikkeukset vahvistavat säännön, näin olen huomannut. Mieheni sisarus on saanut ihanaiset nallekarkit, ja kaikki on mennyt elämässä niin että kun hän on vain tehnyt "oikein", ja oman osansa, niin siitä on ollut seurauksena hyvää. Kunnes 20v suhde, suhteen joka oli hänen ensimmäisensä, päättyi kumppaninsa petturuuteen, jota oli jatkunut jo 10v ajan. Nyt häneltä on mennyt luotto elämään ja maailmaan, kun voikin tapahtua näin, vaikka hän teki kaiken "oikein".
Toisessa tapauksessa uskossa oleva pariskunta, jolla monta lasta. Kaikki tehtiin oppikirjan mukaan, mutta silti yksi lapsista sairastui ivakavasti. Siinä meni molemmilta usko myös, ja nyt ollaan tuuliajolla.
Tiedän monta muutakin tapausta. Meillä muila sitten on on ollut näitä vastoinkäymisiä tasaisesti, vaikka olemme ihan samoin tavoin tehneet "kaiken oikein". Vastoinkäymisiä on vain ollut jo nuorempana, jolloin tiedämme että elämä löytää keinot, ja suttaantuu, vaikka välillä olisi hyvinkin vaikeita elämäntilanteita.
Jos ympäristön tuki on täysin riittämätöntä, niin nuoruuden vastoinkäymisten jälkeen ei ole sellaista tunnetta, että elämä kantaa ja ihmiset ovat mukavia. Päinvastoin. Välillä sitä miettii, että miksi edes ylipäätään vaivautuu yrittämään, kun pääsisi täältä äkkiä poiskin.
No eihän se elämä aina kannakaan, eivätkä kaikki ihmiset ole ystävällisiä. Entä sitten?
Siten, että olen niin lopussa, etten jaksa enää yhtään mitään. Sellaiset ihmiset saavat paljon aikaan, jotka jaksavat uskoa siihen, että asiat järjestyvät. Minä en jaksa.
Liian luottavaiset eivät itse panosta kylliksi, koska arvelevat asioiden järjestyvän itsekseenkin. Ja tulevat hyväksikäytetyiksi, kun luottavat kaikkiin, vaikka kaikki eivät ole luotettavia.
Yksinäisyyskö sinusta on sitten parempi? Ei se ole ihmiselle terveellistä. Pakko se on yrittää yksinäisenä tukeutua kehen voi, kun ei ole niitä aiemmin luotettavaksi todettuja ihmisiä ympärillä.
Parempi yksin kunnes löytää luotettavia ystäviä. Ei ole mikään pakko aikuisena tukeutua kehenkään, saati sellaiseen josta jo ennalta näkee, että ei tule loppumaan hyvin.
Ja puhun ihan omasta kokemuksesta.
Ei tietenkään pidä tukeutua kehenkään epäluotettavalta vaikuttavaan. Valitettavasti se vain on elämässä niin, että ihmisten luotettavuus yleensä selviää vasta ajan saatossa. Ikinä et voi olla täysin varma siitä ovatko muut luotettavia loppuun asti. Jos aina epäilee kaikkea, niin saa olla yksikseen elämänsä loppuun asti.
Väärin, voi myös tutustua niihin ihmisiin ihan rauhassa, moniin ihmisiin. Jos ne kaikki ihmiset ovat pahoja, mikä onkaan se yhteinen nimittäjä? Enemmistö ihmisistä on ihan ok, ja mätämunat näkyvät aika pian.
Ja ne tukeutumiset kannattaa aikuisen unohtaa kokonaan, aikuisen pitää seistä omilla jaloillaan. Lapsuus on ohi, olipa se millainen tahansa.
Hmmm, asutko sinä täysin omavaraisena erakkona jossain? Ellet, niin tukeudut muihin ihmisiin.
No en tukeudu, elätän itseni työlläni. Tukeutuminen olisi sitä, että muut elättäisivät minut.
Et käytä joukkoliikennettä, et käy ruokakaupassa, et käytä yleisiä teitä, palveluja... Hienoa, olet todella riippumaton! Väsäsitkö itse myös kännykkäsi? Mistä hait raaka-aineet? Perustitko oman kaivoksen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässäkin keskustelussa näkyy hyvin mikä Suomessa on pielessä ja miksi täällä voidaan niin pahoin. Kun joku ääneen sanoo, ettei jaksaisi enää vastoinkäymisiä niin haukutaan uhriutujaksi ja sanotaan, ettei saisi valittaa, että elämä on rikkaus. Ja erikseen vielä ne, jotka aina vertaavat toisen murheita muihin. "Eihän sinulla edes ole yhtään niin vaikeaa kuin naapurin Liisalla." Nämä "on minullekin sattunut vaikka mitä, mutta siltin jaksan porskuttaa eteenpäin" - marttyyriasenteella olevat oikein tallovat jalkoihinsa. Miksi kukaan uskaltaisi ikinä puhua omasta huonosta olostaan, kun vastaanotto on tämä?
Kenelläkään ei ole oikeutta haukkua toista, mutta kai oman tarinan jakaminen sallitaan, vaikka se ei olisikaan surkuttelutarina? Vai pitääkö vaan valittaa? Miksi näisssä ei koskaan saa tuoda esiin mitään muita näkökulmia kuin sen yhden?
Yleensä esiin tuodaan vain menestystarinoita, koska niistä on ihmisistä kiva lukea. Maailma muuttuu ikään kuin hallitummaksi, kun ajattelee, että kaikesta on aina mahdollista selvitä... vaan kun se ei ole totta. Moni ei selviä.
Ja moni selviää. Ja onneksi asiaan voi vaikuttaa ihan itse.
Miten asiaan saattoi vaikuttaa se Myanmar-vauva, joka heitettiin äitinsä sylistä nuotioon kuolemaan sodan melskeissä? Älä viitsi puhua siitä, että kaikilla olisi yhtä lailla vaihtoehtoja. Ei ole. Elämä voi olla aivan kohtuuttoman epäreilua.
Elämä on ja voi olla kohtuuttoman epäreilua ja joillain, kuten mainitsemallasi lapsiparalla ei ollut mitään mahdollisuuksia. Viheläistä ja julmaa eikä tuollaista pitäisi koskaan tapahtua missään.
Olen kokenut elämäni aikana niin vaikeita asioita, kohtelua, tapahtumia, sairauksia ja menetyksiä, että voisin olla uupunut, masentunut ja maata kaikki päivät sängyssä. Mielenterveyteni on onneksi - vielä - kunnossa, joten teen kaiken sen, minkä voin ja nautin kaikesta siitä hyvästä, jota saan kokea.
En suostu siihen, että kokemani ikävät asiat murtavat minut.
Erikoinen ajattelutapa muutamalla. Siis tuo, että selviytymistarinat olisi syyllistämistä, ja että ihan varmasto meillä selvinneillä on ollut laajatukiverkosto ja siksi on selvitty.
Juu ei. Ei minulla ollut ketään muuta kuin vakasti alkoholisoituneet vanhemmat, jotka soittivat vain kun yrittivät huijata minulta ryyppyrahaa. Välillä soittivat itkupuheluita, miten lähtemässä asunto alta maksamattomien vuokrien takia. Isäni ryyppäsi itsensä lopulta laitoshoitoon, ei kyennyt enää kävelemään, eikä mikään järjellinen ajatus enää onnistunut. Ja se oli totta kai minä, joka tappelin viranomaisten kanssa saadakseni isälle hoitopailan.
Ja sen jälkeen tappelin isäni kanssa, tämä kun oletti minun ryhtyvän hänen omaishoitajakseen, ja tyrmistyi kun sen sijaan sai paikan laitoksesta.
Toisinaan olen ollut aivan loppu tuohon kaikkeen, mitä vanhemmat ovat sekoiluillaan ja päihderiippuvuudellaan aiheuttaneet.
Kaverisuhteisiin ei energiani riittäneet, koska keskitin kaiken siihen, että pidän oman elämäni kunnossa, ja lisäksi jouduin hoitamaan noita vanhempien itseaiheutettuja sekoiluja.
Eniten ohjaavana elämässäni on ollut se, etten halua samanlaista elämää, kuin mitä vanhemmillani on. Siksi kouluttaudun hyvin, huolehdin raha-asioista, enkä halua elämääni päihdeongelmaisia. Pidän elämäni seesteisenä ja siistinä niiltä osilta mihin vaan voi vaikuttaa, sillä niin moni asia elämässäni on ollut pelkkää kaaosta ja kriisiä pikkulapsesta lähtien.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässäkin keskustelussa näkyy hyvin mikä Suomessa on pielessä ja miksi täällä voidaan niin pahoin. Kun joku ääneen sanoo, ettei jaksaisi enää vastoinkäymisiä niin haukutaan uhriutujaksi ja sanotaan, ettei saisi valittaa, että elämä on rikkaus. Ja erikseen vielä ne, jotka aina vertaavat toisen murheita muihin. "Eihän sinulla edes ole yhtään niin vaikeaa kuin naapurin Liisalla." Nämä "on minullekin sattunut vaikka mitä, mutta siltin jaksan porskuttaa eteenpäin" - marttyyriasenteella olevat oikein tallovat jalkoihinsa. Miksi kukaan uskaltaisi ikinä puhua omasta huonosta olostaan, kun vastaanotto on tämä?
Kenelläkään ei ole oikeutta haukkua toista, mutta kai oman tarinan jakaminen sallitaan, vaikka se ei olisikaan surkuttelutarina? Vai pitääkö vaan valittaa? Miksi näisssä ei koskaan saa tuoda esiin mitään muita näkökulmia kuin sen yhden?
Yleensä esiin tuodaan vain menestystarinoita, koska niistä on ihmisistä kiva lukea. Maailma muuttuu ikään kuin hallitummaksi, kun ajattelee, että kaikesta on aina mahdollista selvitä... vaan kun se ei ole totta. Moni ei selviä.
Ja moni selviää. Ja onneksi asiaan voi vaikuttaa ihan itse.
Miten asiaan saattoi vaikuttaa se Myanmar-vauva, joka heitettiin äitinsä sylistä nuotioon kuolemaan sodan melskeissä? Älä viitsi puhua siitä, että kaikilla olisi yhtä lailla vaihtoehtoja. Ei ole. Elämä voi olla aivan kohtuuttoman epäreilua.
No tottakai elämä on epäreilua, onko se joku uutinen? Suomessa ei heitellä vauvoja tuleen, ei ole heitetty sinuakaan. Lähtökohtiaan ei kukaan valitse, mutta kyllä sen mitä itse tekee omista lähtökohdistaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässäkin keskustelussa näkyy hyvin mikä Suomessa on pielessä ja miksi täällä voidaan niin pahoin. Kun joku ääneen sanoo, ettei jaksaisi enää vastoinkäymisiä niin haukutaan uhriutujaksi ja sanotaan, ettei saisi valittaa, että elämä on rikkaus. Ja erikseen vielä ne, jotka aina vertaavat toisen murheita muihin. "Eihän sinulla edes ole yhtään niin vaikeaa kuin naapurin Liisalla." Nämä "on minullekin sattunut vaikka mitä, mutta siltin jaksan porskuttaa eteenpäin" - marttyyriasenteella olevat oikein tallovat jalkoihinsa. Miksi kukaan uskaltaisi ikinä puhua omasta huonosta olostaan, kun vastaanotto on tämä?
Kenelläkään ei ole oikeutta haukkua toista, mutta kai oman tarinan jakaminen sallitaan, vaikka se ei olisikaan surkuttelutarina? Vai pitääkö vaan valittaa? Miksi näisssä ei koskaan saa tuoda esiin mitään muita näkökulmia kuin sen yhden?
Yleensä esiin tuodaan vain menestystarinoita, koska niistä on ihmisistä kiva lukea. Maailma muuttuu ikään kuin hallitummaksi, kun ajattelee, että kaikesta on aina mahdollista selvitä... vaan kun se ei ole totta. Moni ei selviä.
Ja moni selviää. Ja onneksi asiaan voi vaikuttaa ihan itse.
Miten asiaan saattoi vaikuttaa se Myanmar-vauva, joka heitettiin äitinsä sylistä nuotioon kuolemaan sodan melskeissä? Älä viitsi puhua siitä, että kaikilla olisi yhtä lailla vaihtoehtoja. Ei ole. Elämä voi olla aivan kohtuuttoman epäreilua.
Elämä on ja voi olla kohtuuttoman epäreilua ja joillain, kuten mainitsemallasi lapsiparalla ei ollut mitään mahdollisuuksia. Viheläistä ja julmaa eikä tuollaista pitäisi koskaan tapahtua missään.
Olen kokenut elämäni aikana niin vaikeita asioita, kohtelua, tapahtumia, sairauksia ja menetyksiä, että voisin olla uupunut, masentunut ja maata kaikki päivät sängyssä. Mielenterveyteni on onneksi - vielä - kunnossa, joten teen kaiken sen, minkä voin ja nautin kaikesta siitä hyvästä, jota saan kokea.
En suostu siihen, että kokemani ikävät asiat murtavat minut.
Et tietenkään suostu, jos sinulla on voimavaroja jatkaa eteenpäin. Kaikilla ei ole. Murtuminen ei ole valinta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Erikoinen ajattelutapa muutamalla. Siis tuo, että selviytymistarinat olisi syyllistämistä, ja että ihan varmasto meillä selvinneillä on ollut laajatukiverkosto ja siksi on selvitty.
Juu ei. Ei minulla ollut ketään muuta kuin vakasti alkoholisoituneet vanhemmat, jotka soittivat vain kun yrittivät huijata minulta ryyppyrahaa. Välillä soittivat itkupuheluita, miten lähtemässä asunto alta maksamattomien vuokrien takia. Isäni ryyppäsi itsensä lopulta laitoshoitoon, ei kyennyt enää kävelemään, eikä mikään järjellinen ajatus enää onnistunut. Ja se oli totta kai minä, joka tappelin viranomaisten kanssa saadakseni isälle hoitopailan.
Ja sen jälkeen tappelin isäni kanssa, tämä kun oletti minun ryhtyvän hänen omaishoitajakseen, ja tyrmistyi kun sen sijaan sai paikan laitoksesta.Toisinaan olen ollut aivan loppu tuohon kaikkeen, mitä vanhemmat ovat sekoiluillaan ja päihderiippuvuudellaan aiheuttaneet.
Kaverisuhteisiin ei energiani riittäneet, koska keskitin kaiken siihen, että pidän oman elämäni kunnossa, ja lisäksi jouduin hoitamaan noita vanhempien itseaiheutettuja sekoiluja.Eniten ohjaavana elämässäni on ollut se, etten halua samanlaista elämää, kuin mitä vanhemmillani on. Siksi kouluttaudun hyvin, huolehdin raha-asioista, enkä halua elämääni päihdeongelmaisia. Pidän elämäni seesteisenä ja siistinä niiltä osilta mihin vaan voi vaikuttaa, sillä niin moni asia elämässäni on ollut pelkkää kaaosta ja kriisiä pikkulapsesta lähtien.
Olet pärjännyt todella hienosti. Onnea! :)
Vierailija kirjoitti:
Erikoinen ajattelutapa muutamalla. Siis tuo, että selviytymistarinat olisi syyllistämistä, ja että ihan varmasto meillä selvinneillä on ollut laajatukiverkosto ja siksi on selvitty.
Juu ei. Ei minulla ollut ketään muuta kuin vakasti alkoholisoituneet vanhemmat, jotka soittivat vain kun yrittivät huijata minulta ryyppyrahaa. Välillä soittivat itkupuheluita, miten lähtemässä asunto alta maksamattomien vuokrien takia. Isäni ryyppäsi itsensä lopulta laitoshoitoon, ei kyennyt enää kävelemään, eikä mikään järjellinen ajatus enää onnistunut. Ja se oli totta kai minä, joka tappelin viranomaisten kanssa saadakseni isälle hoitopailan.
Ja sen jälkeen tappelin isäni kanssa, tämä kun oletti minun ryhtyvän hänen omaishoitajakseen, ja tyrmistyi kun sen sijaan sai paikan laitoksesta.Toisinaan olen ollut aivan loppu tuohon kaikkeen, mitä vanhemmat ovat sekoiluillaan ja päihderiippuvuudellaan aiheuttaneet.
Kaverisuhteisiin ei energiani riittäneet, koska keskitin kaiken siihen, että pidän oman elämäni kunnossa, ja lisäksi jouduin hoitamaan noita vanhempien itseaiheutettuja sekoiluja.Eniten ohjaavana elämässäni on ollut se, etten halua samanlaista elämää, kuin mitä vanhemmillani on. Siksi kouluttaudun hyvin, huolehdin raha-asioista, enkä halua elämääni päihdeongelmaisia. Pidän elämäni seesteisenä ja siistinä niiltä osilta mihin vaan voi vaikuttaa, sillä niin moni asia elämässäni on ollut pelkkää kaaosta ja kriisiä pikkulapsesta lähtien.
Sama täällä, pitkälti pärjäsi kun teki toisin kun vanhemmat: opiskeli, hoiti raha-asiat, ei käyttänyt päihteitä tai ollut sellaisten kanssa jotka käyttivät. Ei meillä mitään salaisia turvaverkkoja ole, ei tosin ole vaatimustakaan että muiden pitäisi tukea juuri minua, heillä on omat elämänsä ja ongelmansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huomannut että tyhmillä menee parhaiten, ajatus ei kulje eikä näinollen pysty ajattelemaan mitää ankeaa, kaikki on vaan helvetin "huikeeta".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska aivot on ohjelmoitu luultavasti jo lapsuudessa sellaiseen ympäristöön missä noin tapahtuu, jolloin henkilö vetää puoleensa sellaisia tilanteita ja käyttäytyy erilailla kuin ihminen jolla menee aina kaikki hyvin. Tämän takia esim. rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy.
Poikkeukset vahvistavat säännön, näin olen huomannut. Mieheni sisarus on saanut ihanaiset nallekarkit, ja kaikki on mennyt elämässä niin että kun hän on vain tehnyt "oikein", ja oman osansa, niin siitä on ollut seurauksena hyvää. Kunnes 20v suhde, suhteen joka oli hänen ensimmäisensä, päättyi kumppaninsa petturuuteen, jota oli jatkunut jo 10v ajan. Nyt häneltä on mennyt luotto elämään ja maailmaan, kun voikin tapahtua näin, vaikka hän teki kaiken "oikein".
Toisessa tapauksessa uskossa oleva pariskunta, jolla monta lasta. Kaikki tehtiin oppikirjan mukaan, mutta silti yksi lapsista sairastui ivakavasti. Siinä meni molemmilta usko myös, ja nyt ollaan tuuliajolla.
Tiedän monta muutakin tapausta. Meillä muila sitten on on ollut näitä vastoinkäymisiä tasaisesti, vaikka olemme ihan samoin tavoin tehneet "kaiken oikein". Vastoinkäymisiä on vain ollut jo nuorempana, jolloin tiedämme että elämä löytää keinot, ja suttaantuu, vaikka välillä olisi hyvinkin vaikeita elämäntilanteita.
Jos ympäristön tuki on täysin riittämätöntä, niin nuoruuden vastoinkäymisten jälkeen ei ole sellaista tunnetta, että elämä kantaa ja ihmiset ovat mukavia. Päinvastoin. Välillä sitä miettii, että miksi edes ylipäätään vaivautuu yrittämään, kun pääsisi täältä äkkiä poiskin.
No eihän se elämä aina kannakaan, eivätkä kaikki ihmiset ole ystävällisiä. Entä sitten?
Siten, että olen niin lopussa, etten jaksa enää yhtään mitään. Sellaiset ihmiset saavat paljon aikaan, jotka jaksavat uskoa siihen, että asiat järjestyvät. Minä en jaksa.
Liian luottavaiset eivät itse panosta kylliksi, koska arvelevat asioiden järjestyvän itsekseenkin. Ja tulevat hyväksikäytetyiksi, kun luottavat kaikkiin, vaikka kaikki eivät ole luotettavia.
Yksinäisyyskö sinusta on sitten parempi? Ei se ole ihmiselle terveellistä. Pakko se on yrittää yksinäisenä tukeutua kehen voi, kun ei ole niitä aiemmin luotettavaksi todettuja ihmisiä ympärillä.
Parempi yksin kunnes löytää luotettavia ystäviä. Ei ole mikään pakko aikuisena tukeutua kehenkään, saati sellaiseen josta jo ennalta näkee, että ei tule loppumaan hyvin.
Ja puhun ihan omasta kokemuksesta.
Ei tietenkään pidä tukeutua kehenkään epäluotettavalta vaikuttavaan. Valitettavasti se vain on elämässä niin, että ihmisten luotettavuus yleensä selviää vasta ajan saatossa. Ikinä et voi olla täysin varma siitä ovatko muut luotettavia loppuun asti. Jos aina epäilee kaikkea, niin saa olla yksikseen elämänsä loppuun asti.
Väärin, voi myös tutustua niihin ihmisiin ihan rauhassa, moniin ihmisiin. Jos ne kaikki ihmiset ovat pahoja, mikä onkaan se yhteinen nimittäjä? Enemmistö ihmisistä on ihan ok, ja mätämunat näkyvät aika pian.
Ja ne tukeutumiset kannattaa aikuisen unohtaa kokonaan, aikuisen pitää seistä omilla jaloillaan. Lapsuus on ohi, olipa se millainen tahansa.
Hmmm, asutko sinä täysin omavaraisena erakkona jossain? Ellet, niin tukeudut muihin ihmisiin.
No en tukeudu, elätän itseni työlläni. Tukeutuminen olisi sitä, että muut elättäisivät minut.
Et käytä joukkoliikennettä, et käy ruokakaupassa, et käytä yleisiä teitä, palveluja... Hienoa, olet todella riippumaton! Väsäsitkö itse myös kännykkäsi? Mistä hait raaka-aineet? Perustitko oman kaivoksen?
Jösses mitä jaskaa. Ei ole omaa kaivosta, ihan itse ansaitsemillani rahoilla ostan ruokani ja luurini, ja veroissa olen nettomaksaja. Sinä et taida olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässäkin keskustelussa näkyy hyvin mikä Suomessa on pielessä ja miksi täällä voidaan niin pahoin. Kun joku ääneen sanoo, ettei jaksaisi enää vastoinkäymisiä niin haukutaan uhriutujaksi ja sanotaan, ettei saisi valittaa, että elämä on rikkaus. Ja erikseen vielä ne, jotka aina vertaavat toisen murheita muihin. "Eihän sinulla edes ole yhtään niin vaikeaa kuin naapurin Liisalla." Nämä "on minullekin sattunut vaikka mitä, mutta siltin jaksan porskuttaa eteenpäin" - marttyyriasenteella olevat oikein tallovat jalkoihinsa. Miksi kukaan uskaltaisi ikinä puhua omasta huonosta olostaan, kun vastaanotto on tämä?
Kenelläkään ei ole oikeutta haukkua toista, mutta kai oman tarinan jakaminen sallitaan, vaikka se ei olisikaan surkuttelutarina? Vai pitääkö vaan valittaa? Miksi näisssä ei koskaan saa tuoda esiin mitään muita näkökulmia kuin sen yhden?
Yleensä esiin tuodaan vain menestystarinoita, koska niistä on ihmisistä kiva lukea. Maailma muuttuu ikään kuin hallitummaksi, kun ajattelee, että kaikesta on aina mahdollista selvitä... vaan kun se ei ole totta. Moni ei selviä.
Ja moni selviää. Ja onneksi asiaan voi vaikuttaa ihan itse.
Miten asiaan saattoi vaikuttaa se Myanmar-vauva, joka heitettiin äitinsä sylistä nuotioon kuolemaan sodan melskeissä? Älä viitsi puhua siitä, että kaikilla olisi yhtä lailla vaihtoehtoja. Ei ole. Elämä voi olla aivan kohtuuttoman epäreilua.
Elämä on ja voi olla kohtuuttoman epäreilua ja joillain, kuten mainitsemallasi lapsiparalla ei ollut mitään mahdollisuuksia. Viheläistä ja julmaa eikä tuollaista pitäisi koskaan tapahtua missään.
Olen kokenut elämäni aikana niin vaikeita asioita, kohtelua, tapahtumia, sairauksia ja menetyksiä, että voisin olla uupunut, masentunut ja maata kaikki päivät sängyssä. Mielenterveyteni on onneksi - vielä - kunnossa, joten teen kaiken sen, minkä voin ja nautin kaikesta siitä hyvästä, jota saan kokea.
En suostu siihen, että kokemani ikävät asiat murtavat minut.
Et tietenkään suostu, jos sinulla on voimavaroja jatkaa eteenpäin. Kaikilla ei ole. Murtuminen ei ole valinta.
Murtumiseen johtavat ratkaisut ovat Suomessa yleensä kuitenkin omia päätöksiä. Kukaan ei juota viinaa väkisin, kukaan ei ota pikavippejä puolesta, itse valitsee opiskellako vaiko marttyroida. Itse valitsee seuransakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska aivot on ohjelmoitu luultavasti jo lapsuudessa sellaiseen ympäristöön missä noin tapahtuu, jolloin henkilö vetää puoleensa sellaisia tilanteita ja käyttäytyy erilailla kuin ihminen jolla menee aina kaikki hyvin. Tämän takia esim. rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy.
Poikkeukset vahvistavat säännön, näin olen huomannut. Mieheni sisarus on saanut ihanaiset nallekarkit, ja kaikki on mennyt elämässä niin että kun hän on vain tehnyt "oikein", ja oman osansa, niin siitä on ollut seurauksena hyvää. Kunnes 20v suhde, suhteen joka oli hänen ensimmäisensä, päättyi kumppaninsa petturuuteen, jota oli jatkunut jo 10v ajan. Nyt häneltä on mennyt luotto elämään ja maailmaan, kun voikin tapahtua näin, vaikka hän teki kaiken "oikein".
Toisessa tapauksessa uskossa oleva pariskunta, jolla monta lasta. Kaikki tehtiin oppikirjan mukaan, mutta silti yksi lapsista sairastui ivakavasti. Siinä meni molemmilta usko myös, ja nyt ollaan tuuliajolla.
Tiedän monta muutakin tapausta. Meillä muila sitten on on ollut näitä vastoinkäymisiä tasaisesti, vaikka olemme ihan samoin tavoin tehneet "kaiken oikein". Vastoinkäymisiä on vain ollut jo nuorempana, jolloin tiedämme että elämä löytää keinot, ja suttaantuu, vaikka välillä olisi hyvinkin vaikeita elämäntilanteita.
Jos ympäristön tuki on täysin riittämätöntä, niin nuoruuden vastoinkäymisten jälkeen ei ole sellaista tunnetta, että elämä kantaa ja ihmiset ovat mukavia. Päinvastoin. Välillä sitä miettii, että miksi edes ylipäätään vaivautuu yrittämään, kun pääsisi täältä äkkiä poiskin.
No eihän se elämä aina kannakaan, eivätkä kaikki ihmiset ole ystävällisiä. Entä sitten?
Siten, että olen niin lopussa, etten jaksa enää yhtään mitään. Sellaiset ihmiset saavat paljon aikaan, jotka jaksavat uskoa siihen, että asiat järjestyvät. Minä en jaksa.
Liian luottavaiset eivät itse panosta kylliksi, koska arvelevat asioiden järjestyvän itsekseenkin. Ja tulevat hyväksikäytetyiksi, kun luottavat kaikkiin, vaikka kaikki eivät ole luotettavia.
Yksinäisyyskö sinusta on sitten parempi? Ei se ole ihmiselle terveellistä. Pakko se on yrittää yksinäisenä tukeutua kehen voi, kun ei ole niitä aiemmin luotettavaksi todettuja ihmisiä ympärillä.
Parempi yksin kunnes löytää luotettavia ystäviä. Ei ole mikään pakko aikuisena tukeutua kehenkään, saati sellaiseen josta jo ennalta näkee, että ei tule loppumaan hyvin.
Ja puhun ihan omasta kokemuksesta.
Ei tietenkään pidä tukeutua kehenkään epäluotettavalta vaikuttavaan. Valitettavasti se vain on elämässä niin, että ihmisten luotettavuus yleensä selviää vasta ajan saatossa. Ikinä et voi olla täysin varma siitä ovatko muut luotettavia loppuun asti. Jos aina epäilee kaikkea, niin saa olla yksikseen elämänsä loppuun asti.
Väärin, voi myös tutustua niihin ihmisiin ihan rauhassa, moniin ihmisiin. Jos ne kaikki ihmiset ovat pahoja, mikä onkaan se yhteinen nimittäjä? Enemmistö ihmisistä on ihan ok, ja mätämunat näkyvät aika pian.
Ja ne tukeutumiset kannattaa aikuisen unohtaa kokonaan, aikuisen pitää seistä omilla jaloillaan. Lapsuus on ohi, olipa se millainen tahansa.
Hmmm, asutko sinä täysin omavaraisena erakkona jossain? Ellet, niin tukeudut muihin ihmisiin.
No en tukeudu, elätän itseni työlläni. Tukeutuminen olisi sitä, että muut elättäisivät minut.
Et käytä joukkoliikennettä, et käy ruokakaupassa, et käytä yleisiä teitä, palveluja... Hienoa, olet todella riippumaton! Väsäsitkö itse myös kännykkäsi? Mistä hait raaka-aineet? Perustitko oman kaivoksen?
Jösses mitä jaskaa. Ei ole omaa kaivosta, ihan itse ansaitsemillani rahoilla ostan ruokani ja luurini, ja veroissa olen nettomaksaja. Sinä et taida olla.
Et taida olla mikään ihannetyöntekijä, jos päiväsi menevät keskustelupalstalla. - eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässäkin keskustelussa näkyy hyvin mikä Suomessa on pielessä ja miksi täällä voidaan niin pahoin. Kun joku ääneen sanoo, ettei jaksaisi enää vastoinkäymisiä niin haukutaan uhriutujaksi ja sanotaan, ettei saisi valittaa, että elämä on rikkaus. Ja erikseen vielä ne, jotka aina vertaavat toisen murheita muihin. "Eihän sinulla edes ole yhtään niin vaikeaa kuin naapurin Liisalla." Nämä "on minullekin sattunut vaikka mitä, mutta siltin jaksan porskuttaa eteenpäin" - marttyyriasenteella olevat oikein tallovat jalkoihinsa. Miksi kukaan uskaltaisi ikinä puhua omasta huonosta olostaan, kun vastaanotto on tämä?
Kenelläkään ei ole oikeutta haukkua toista, mutta kai oman tarinan jakaminen sallitaan, vaikka se ei olisikaan surkuttelutarina? Vai pitääkö vaan valittaa? Miksi näisssä ei koskaan saa tuoda esiin mitään muita näkökulmia kuin sen yhden?
Yleensä esiin tuodaan vain menestystarinoita, koska niistä on ihmisistä kiva lukea. Maailma muuttuu ikään kuin hallitummaksi, kun ajattelee, että kaikesta on aina mahdollista selvitä... vaan kun se ei ole totta. Moni ei selviä.
Ja moni selviää. Ja onneksi asiaan voi vaikuttaa ihan itse.
Miten asiaan saattoi vaikuttaa se Myanmar-vauva, joka heitettiin äitinsä sylistä nuotioon kuolemaan sodan melskeissä? Älä viitsi puhua siitä, että kaikilla olisi yhtä lailla vaihtoehtoja. Ei ole. Elämä voi olla aivan kohtuuttoman epäreilua.
Elämä on ja voi olla kohtuuttoman epäreilua ja joillain, kuten mainitsemallasi lapsiparalla ei ollut mitään mahdollisuuksia. Viheläistä ja julmaa eikä tuollaista pitäisi koskaan tapahtua missään.
Olen kokenut elämäni aikana niin vaikeita asioita, kohtelua, tapahtumia, sairauksia ja menetyksiä, että voisin olla uupunut, masentunut ja maata kaikki päivät sängyssä. Mielenterveyteni on onneksi - vielä - kunnossa, joten teen kaiken sen, minkä voin ja nautin kaikesta siitä hyvästä, jota saan kokea.
En suostu siihen, että kokemani ikävät asiat murtavat minut.
Et tietenkään suostu, jos sinulla on voimavaroja jatkaa eteenpäin. Kaikilla ei ole. Murtuminen ei ole valinta.
Murtumiseen johtavat ratkaisut ovat Suomessa yleensä kuitenkin omia päätöksiä. Kukaan ei juota viinaa väkisin, kukaan ei ota pikavippejä puolesta, itse valitsee opiskellako vaiko marttyroida. Itse valitsee seuransakin.
En juo viinaa, opiskelen, en ota pikavippejä, valitsen seurani tarkasti. Silti olen hyvin ahdistunut traumojen takia. Kerro, mikä meni pieleen?
Vierailija kirjoitti:
Erikoinen ajattelutapa muutamalla. Siis tuo, että selviytymistarinat olisi syyllistämistä, ja että ihan varmasto meillä selvinneillä on ollut laajatukiverkosto ja siksi on selvitty.
Juu ei. Ei minulla ollut ketään muuta kuin vakasti alkoholisoituneet vanhemmat, jotka soittivat vain kun yrittivät huijata minulta ryyppyrahaa. Välillä soittivat itkupuheluita, miten lähtemässä asunto alta maksamattomien vuokrien takia. Isäni ryyppäsi itsensä lopulta laitoshoitoon, ei kyennyt enää kävelemään, eikä mikään järjellinen ajatus enää onnistunut. Ja se oli totta kai minä, joka tappelin viranomaisten kanssa saadakseni isälle hoitopailan.
Ja sen jälkeen tappelin isäni kanssa, tämä kun oletti minun ryhtyvän hänen omaishoitajakseen, ja tyrmistyi kun sen sijaan sai paikan laitoksesta.Toisinaan olen ollut aivan loppu tuohon kaikkeen, mitä vanhemmat ovat sekoiluillaan ja päihderiippuvuudellaan aiheuttaneet.
Kaverisuhteisiin ei energiani riittäneet, koska keskitin kaiken siihen, että pidän oman elämäni kunnossa, ja lisäksi jouduin hoitamaan noita vanhempien itseaiheutettuja sekoiluja.Eniten ohjaavana elämässäni on ollut se, etten halua samanlaista elämää, kuin mitä vanhemmillani on. Siksi kouluttaudun hyvin, huolehdin raha-asioista, enkä halua elämääni päihdeongelmaisia. Pidän elämäni seesteisenä ja siistinä niiltä osilta mihin vaan voi vaikuttaa, sillä niin moni asia elämässäni on ollut pelkkää kaaosta ja kriisiä pikkulapsesta lähtien.
Olen yksi tuolta edelliseltä sivulta, joka puhui syyllistämisestä. Muuten, huomio koulukiusaamisesta julkisuudessa avautuneista oli vain huomio, eikä väite siitä, että kaikilla olisi jokin, tarkoitus ei myöskään ollut vähätellä näiden kiusattujen kokemuksia.
Vaikka läheiset suhteet ovat tutkimustenkin mukaan ehkä tärkeimmässä asemassa elämänlaadun kannalta, eivät ne tietenkään ole ainoa merkittävä asia.
Elämässä yleensäkin mielestäni pätee sama sääntö, kuin monopolitutkimuksessa- jossa tuuriin perustuvan pelin voittajat alkoivat kuvittelemaan, että voitto oli jotenkin heidän ansiotaan ja saavutustaan, vaikka kyse on nimenomaan sattumasta. Yhteiskunnassamme pitää olla häviäjiä, jotta voisi olla voittajia (köyhiä, jotta rikkaita jne).
Maailma ihan Suomen rajojekin sisällä, eri paikkakunnilla on erilainen kaikille (julkiset tukiverkot, koulutus jne.).
On hienoa, että olet pärjännyt, eikä tarkoitukseni ollut vähätellä tms.
Onko tasaisen onnellisia ihmisiä oikeasti olemassa? Ei kannata luottaa vaikutelmiin, jollain voi olla sinustakin tasaisen onnellinen vaikutelma.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska aivot on ohjelmoitu luultavasti jo lapsuudessa sellaiseen ympäristöön missä noin tapahtuu, jolloin henkilö vetää puoleensa sellaisia tilanteita ja käyttäytyy erilailla kuin ihminen jolla menee aina kaikki hyvin. Tämän takia esim. rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy.
Poikkeukset vahvistavat säännön, näin olen huomannut. Mieheni sisarus on saanut ihanaiset nallekarkit, ja kaikki on mennyt elämässä niin että kun hän on vain tehnyt "oikein", ja oman osansa, niin siitä on ollut seurauksena hyvää. Kunnes 20v suhde, suhteen joka oli hänen ensimmäisensä, päättyi kumppaninsa petturuuteen, jota oli jatkunut jo 10v ajan. Nyt häneltä on mennyt luotto elämään ja maailmaan, kun voikin tapahtua näin, vaikka hän teki kaiken "oikein".
Toisessa tapauksessa uskossa oleva pariskunta, jolla monta lasta. Kaikki tehtiin oppikirjan mukaan, mutta silti yksi lapsista sairastui ivakavasti. Siinä meni molemmilta usko myös, ja nyt ollaan tuuliajolla.
Tiedän monta muutakin tapausta. Meillä muila sitten on on ollut näitä vastoinkäymisiä tasaisesti, vaikka olemme ihan samoin tavoin tehneet "kaiken oikein". Vastoinkäymisiä on vain ollut jo nuorempana, jolloin tiedämme että elämä löytää keinot, ja suttaantuu, vaikka välillä olisi hyvinkin vaikeita elämäntilanteita.
Jos ympäristön tuki on täysin riittämätöntä, niin nuoruuden vastoinkäymisten jälkeen ei ole sellaista tunnetta, että elämä kantaa ja ihmiset ovat mukavia. Päinvastoin. Välillä sitä miettii, että miksi edes ylipäätään vaivautuu yrittämään, kun pääsisi täältä äkkiä poiskin.
No eihän se elämä aina kannakaan, eivätkä kaikki ihmiset ole ystävällisiä. Entä sitten?
Siten, että olen niin lopussa, etten jaksa enää yhtään mitään. Sellaiset ihmiset saavat paljon aikaan, jotka jaksavat uskoa siihen, että asiat järjestyvät. Minä en jaksa.
Liian luottavaiset eivät itse panosta kylliksi, koska arvelevat asioiden järjestyvän itsekseenkin. Ja tulevat hyväksikäytetyiksi, kun luottavat kaikkiin, vaikka kaikki eivät ole luotettavia.
Yksinäisyyskö sinusta on sitten parempi? Ei se ole ihmiselle terveellistä. Pakko se on yrittää yksinäisenä tukeutua kehen voi, kun ei ole niitä aiemmin luotettavaksi todettuja ihmisiä ympärillä.
Parempi yksin kunnes löytää luotettavia ystäviä. Ei ole mikään pakko aikuisena tukeutua kehenkään, saati sellaiseen josta jo ennalta näkee, että ei tule loppumaan hyvin.
Ja puhun ihan omasta kokemuksesta.
Ei tietenkään pidä tukeutua kehenkään epäluotettavalta vaikuttavaan. Valitettavasti se vain on elämässä niin, että ihmisten luotettavuus yleensä selviää vasta ajan saatossa. Ikinä et voi olla täysin varma siitä ovatko muut luotettavia loppuun asti. Jos aina epäilee kaikkea, niin saa olla yksikseen elämänsä loppuun asti.
Väärin, voi myös tutustua niihin ihmisiin ihan rauhassa, moniin ihmisiin. Jos ne kaikki ihmiset ovat pahoja, mikä onkaan se yhteinen nimittäjä? Enemmistö ihmisistä on ihan ok, ja mätämunat näkyvät aika pian.
Ja ne tukeutumiset kannattaa aikuisen unohtaa kokonaan, aikuisen pitää seistä omilla jaloillaan. Lapsuus on ohi, olipa se millainen tahansa.
Hmmm, asutko sinä täysin omavaraisena erakkona jossain? Ellet, niin tukeudut muihin ihmisiin.
No en tukeudu, elätän itseni työlläni. Tukeutuminen olisi sitä, että muut elättäisivät minut.
Et käytä joukkoliikennettä, et käy ruokakaupassa, et käytä yleisiä teitä, palveluja... Hienoa, olet todella riippumaton! Väsäsitkö itse myös kännykkäsi? Mistä hait raaka-aineet? Perustitko oman kaivoksen?
Jösses mitä jaskaa. Ei ole omaa kaivosta, ihan itse ansaitsemillani rahoilla ostan ruokani ja luurini, ja veroissa olen nettomaksaja. Sinä et taida olla.
Et taida olla mikään ihannetyöntekijä, jos päiväsi menevät keskustelupalstalla. - eri
Oletko kuullut lounaasta? Vapaapäivästä? Lomasta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska aivot on ohjelmoitu luultavasti jo lapsuudessa sellaiseen ympäristöön missä noin tapahtuu, jolloin henkilö vetää puoleensa sellaisia tilanteita ja käyttäytyy erilailla kuin ihminen jolla menee aina kaikki hyvin. Tämän takia esim. rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy.
Poikkeukset vahvistavat säännön, näin olen huomannut. Mieheni sisarus on saanut ihanaiset nallekarkit, ja kaikki on mennyt elämässä niin että kun hän on vain tehnyt "oikein", ja oman osansa, niin siitä on ollut seurauksena hyvää. Kunnes 20v suhde, suhteen joka oli hänen ensimmäisensä, päättyi kumppaninsa petturuuteen, jota oli jatkunut jo 10v ajan. Nyt häneltä on mennyt luotto elämään ja maailmaan, kun voikin tapahtua näin, vaikka hän teki kaiken "oikein".
Toisessa tapauksessa uskossa oleva pariskunta, jolla monta lasta. Kaikki tehtiin oppikirjan mukaan, mutta silti yksi lapsista sairastui ivakavasti. Siinä meni molemmilta usko myös, ja nyt ollaan tuuliajolla.
Tiedän monta muutakin tapausta. Meillä muila sitten on on ollut näitä vastoinkäymisiä tasaisesti, vaikka olemme ihan samoin tavoin tehneet "kaiken oikein". Vastoinkäymisiä on vain ollut jo nuorempana, jolloin tiedämme että elämä löytää keinot, ja suttaantuu, vaikka välillä olisi hyvinkin vaikeita elämäntilanteita.
Jos ympäristön tuki on täysin riittämätöntä, niin nuoruuden vastoinkäymisten jälkeen ei ole sellaista tunnetta, että elämä kantaa ja ihmiset ovat mukavia. Päinvastoin. Välillä sitä miettii, että miksi edes ylipäätään vaivautuu yrittämään, kun pääsisi täältä äkkiä poiskin.
No eihän se elämä aina kannakaan, eivätkä kaikki ihmiset ole ystävällisiä. Entä sitten?
Siten, että olen niin lopussa, etten jaksa enää yhtään mitään. Sellaiset ihmiset saavat paljon aikaan, jotka jaksavat uskoa siihen, että asiat järjestyvät. Minä en jaksa.
Liian luottavaiset eivät itse panosta kylliksi, koska arvelevat asioiden järjestyvän itsekseenkin. Ja tulevat hyväksikäytetyiksi, kun luottavat kaikkiin, vaikka kaikki eivät ole luotettavia.
Yksinäisyyskö sinusta on sitten parempi? Ei se ole ihmiselle terveellistä. Pakko se on yrittää yksinäisenä tukeutua kehen voi, kun ei ole niitä aiemmin luotettavaksi todettuja ihmisiä ympärillä.
Parempi yksin kunnes löytää luotettavia ystäviä. Ei ole mikään pakko aikuisena tukeutua kehenkään, saati sellaiseen josta jo ennalta näkee, että ei tule loppumaan hyvin.
Ja puhun ihan omasta kokemuksesta.
Ei tietenkään pidä tukeutua kehenkään epäluotettavalta vaikuttavaan. Valitettavasti se vain on elämässä niin, että ihmisten luotettavuus yleensä selviää vasta ajan saatossa. Ikinä et voi olla täysin varma siitä ovatko muut luotettavia loppuun asti. Jos aina epäilee kaikkea, niin saa olla yksikseen elämänsä loppuun asti.
Väärin, voi myös tutustua niihin ihmisiin ihan rauhassa, moniin ihmisiin. Jos ne kaikki ihmiset ovat pahoja, mikä onkaan se yhteinen nimittäjä? Enemmistö ihmisistä on ihan ok, ja mätämunat näkyvät aika pian.
Ja ne tukeutumiset kannattaa aikuisen unohtaa kokonaan, aikuisen pitää seistä omilla jaloillaan. Lapsuus on ohi, olipa se millainen tahansa.
Hmmm, asutko sinä täysin omavaraisena erakkona jossain? Ellet, niin tukeudut muihin ihmisiin.
No en tukeudu, elätän itseni työlläni. Tukeutuminen olisi sitä, että muut elättäisivät minut.
Et käytä joukkoliikennettä, et käy ruokakaupassa, et käytä yleisiä teitä, palveluja... Hienoa, olet todella riippumaton! Väsäsitkö itse myös kännykkäsi? Mistä hait raaka-aineet? Perustitko oman kaivoksen?
Jösses mitä jaskaa. Ei ole omaa kaivosta, ihan itse ansaitsemillani rahoilla ostan ruokani ja luurini, ja veroissa olen nettomaksaja. Sinä et taida olla.
Et taida olla mikään ihannetyöntekijä, jos päiväsi menevät keskustelupalstalla. - eri
Oletko kuullut lounaasta? Vapaapäivästä? Lomasta?
Ainahan täällä kirjoittelevat kertovat olevansa juuri sillä hetkellä lomalla. Tuskin ovat kaikki. Osuiko kipeään kohtaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässäkin keskustelussa näkyy hyvin mikä Suomessa on pielessä ja miksi täällä voidaan niin pahoin. Kun joku ääneen sanoo, ettei jaksaisi enää vastoinkäymisiä niin haukutaan uhriutujaksi ja sanotaan, ettei saisi valittaa, että elämä on rikkaus. Ja erikseen vielä ne, jotka aina vertaavat toisen murheita muihin. "Eihän sinulla edes ole yhtään niin vaikeaa kuin naapurin Liisalla." Nämä "on minullekin sattunut vaikka mitä, mutta siltin jaksan porskuttaa eteenpäin" - marttyyriasenteella olevat oikein tallovat jalkoihinsa. Miksi kukaan uskaltaisi ikinä puhua omasta huonosta olostaan, kun vastaanotto on tämä?
Kenelläkään ei ole oikeutta haukkua toista, mutta kai oman tarinan jakaminen sallitaan, vaikka se ei olisikaan surkuttelutarina? Vai pitääkö vaan valittaa? Miksi näisssä ei koskaan saa tuoda esiin mitään muita näkökulmia kuin sen yhden?
Yleensä esiin tuodaan vain menestystarinoita, koska niistä on ihmisistä kiva lukea. Maailma muuttuu ikään kuin hallitummaksi, kun ajattelee, että kaikesta on aina mahdollista selvitä... vaan kun se ei ole totta. Moni ei selviä.
Ja moni selviää. Ja onneksi asiaan voi vaikuttaa ihan itse.
Miten asiaan saattoi vaikuttaa se Myanmar-vauva, joka heitettiin äitinsä sylistä nuotioon kuolemaan sodan melskeissä? Älä viitsi puhua siitä, että kaikilla olisi yhtä lailla vaihtoehtoja. Ei ole. Elämä voi olla aivan kohtuuttoman epäreilua.
Elämä on ja voi olla kohtuuttoman epäreilua ja joillain, kuten mainitsemallasi lapsiparalla ei ollut mitään mahdollisuuksia. Viheläistä ja julmaa eikä tuollaista pitäisi koskaan tapahtua missään.
Olen kokenut elämäni aikana niin vaikeita asioita, kohtelua, tapahtumia, sairauksia ja menetyksiä, että voisin olla uupunut, masentunut ja maata kaikki päivät sängyssä. Mielenterveyteni on onneksi - vielä - kunnossa, joten teen kaiken sen, minkä voin ja nautin kaikesta siitä hyvästä, jota saan kokea.
En suostu siihen, että kokemani ikävät asiat murtavat minut.
Et tietenkään suostu, jos sinulla on voimavaroja jatkaa eteenpäin. Kaikilla ei ole. Murtuminen ei ole valinta.
Murtumiseen johtavat ratkaisut ovat Suomessa yleensä kuitenkin omia päätöksiä. Kukaan ei juota viinaa väkisin, kukaan ei ota pikavippejä puolesta, itse valitsee opiskellako vaiko marttyroida. Itse valitsee seuransakin.
En juo viinaa, opiskelen, en ota pikavippejä, valitsen seurani tarkasti. Silti olen hyvin ahdistunut traumojen takia. Kerro, mikä meni pieleen?
Miten sen joku muu tietäisi? Miksi jonkun muun pitäisi tietää? Jos vasta opiskelet, mistä tiedät koko elämän menneen pieleen? Jos olet päättänyt noin, niin ennuste helposti toteuttaa itsensä.
No en tukeudu, elätän itseni työlläni. Tukeutuminen olisi sitä, että muut elättäisivät minut.