Miksi tosilla on tasainen onnellinen elämä ja sitten on niitä, joilla murhetta murheen perään.

Moni asia kai vaikuttaa, luonne, lapsuus, tukiverkot, omat valinnat, mutta usein ei voi valita kuin sen miten suhtautua asioihin, mikä kyllä vaikuttaa paljon.

Mulla luonne heikko ja herkkä, lapsuudessa väkivaltaa ja hyväksikäyttöä, vääriä valintoja kuten huumeet ja väkivaltaiset miesystävät, eikä tukiverkkoja oikein ollut, käytännössä kävin hyvin pohjalla.

Mut pelasti Jeesus, tulin uskoon, pääsin huumeista ja väkivaltasesta suhteesta, sain ystäviä ja tukea, paranin haavoista vaikka en vieläkään ehjä ole, mutta oon pystynyt antamaan anteeksi itselleni ja toisille ja oon kiitollinen elämästä, vaikka siinä edelleen on yksi niin suuri murhe mikä on jokaisen äidin pahin painajainen.

En tiiä miksi Jumala sallii toisten elämään nii paljon murhetta ja vastoinkäymisiä, mutta mä yritän luottaa vaan siihen että Jumala tietää mitä tekee ja kaikki lopulta vaikuttaa meidän parhaaksi, vaikka ei siltä aina näytä eikä tunnu. Se mitä voi tehdä on auttaa niitä joilla asiat on huonosti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska aivot on ohjelmoitu luultavasti jo lapsuudessa sellaiseen ympäristöön missä noin tapahtuu, jolloin henkilö vetää puoleensa sellaisia tilanteita ja käyttäytyy erilailla kuin ihminen jolla menee aina kaikki hyvin. Tämän takia esim. rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy.

Poikkeukset vahvistavat säännön, näin olen huomannut. Mieheni sisarus on saanut ihanaiset nallekarkit, ja kaikki on mennyt elämässä niin että kun hän on vain tehnyt "oikein", ja oman osansa, niin siitä on ollut seurauksena hyvää. Kunnes 20v suhde, suhteen joka oli hänen ensimmäisensä, päättyi kumppaninsa petturuuteen, jota oli jatkunut jo 10v ajan. Nyt häneltä on mennyt luotto elämään ja maailmaan, kun voikin tapahtua näin, vaikka hän teki kaiken "oikein".

Toisessa tapauksessa uskossa oleva pariskunta, jolla monta lasta. Kaikki tehtiin oppikirjan mukaan, mutta silti yksi lapsista sairastui ivakavasti. Siinä meni molemmilta usko myös, ja nyt ollaan tuuliajolla.

Tiedän monta muutakin tapausta. Meillä muila sitten on on ollut näitä vastoinkäymisiä tasaisesti, vaikka olemme ihan samoin tavoin tehneet "kaiken oikein". Vastoinkäymisiä on vain ollut jo nuorempana, jolloin tiedämme että elämä löytää keinot, ja suttaantuu, vaikka välillä olisi hyvinkin vaikeita elämäntilanteita.

Jos ympäristön tuki on täysin riittämätöntä, niin nuoruuden vastoinkäymisten jälkeen ei ole sellaista tunnetta, että elämä kantaa ja ihmiset ovat mukavia. Päinvastoin. Välillä sitä miettii, että miksi edes ylipäätään vaivautuu yrittämään, kun pääsisi täältä äkkiä poiskin.

No eihän se elämä aina kannakaan, eivätkä kaikki ihmiset ole ystävällisiä. Entä sitten?

Siten, että olen niin lopussa, etten jaksa enää yhtään mitään. Sellaiset ihmiset saavat paljon aikaan, jotka jaksavat uskoa siihen, että asiat järjestyvät. Minä en jaksa.

Liian luottavaiset eivät itse panosta kylliksi, koska arvelevat asioiden järjestyvän itsekseenkin. Ja tulevat hyväksikäytetyiksi, kun luottavat kaikkiin, vaikka kaikki eivät ole luotettavia.

Vierailija kirjoitti:

Onhan se nyt faktaa, että toisille sattuu enemmän kuin toisille.

Mielestäni se miten helpoksi/vaikeaksi elämän kokee liittyy hieman temperamenttiin, mutta vielä enemmän resursseihin, kokemukseen ja hallinnan tunteeseen.

Esimerkiksi:

Masennuskertomukset- tyypillisiä kertomuksia ovat olleet sellaiset, että enää ei ole vain jaksanut, sitä eristäytyy ystävistään, miettii kuolemaa yms. Tyypillistä masentuneelle. Selviytymistarina (ja asennekysymys) siitä tulee silloin kun tapahtuu jotakin, joka saa masentuneen havahtumaan tilaansa ja ottamaan elämänsä taas hallintaansa.

Avainsana tässä on ystävät ja läheiset. Masentunut on kokenut olevansa yksin- se on kiistatonta, mutta se on ollut vain masentuneen mielen luoma tila, eikä todellisuus.

Sellaiset ihmiset saattavat kyllä olla kiitollisia myöhemmin siitä, ettävon ollut tukijoukkoja, mutta harvemmin todellisuudessa ymmärtävät, ettei niitä ole kaikilla.

Samoin kiinnitti huomioni se kun jokin aika sitten mediassa näkyi paljon koulukiusattujen tarinoita kiusaamisesta (ja siitä selviämisestä).

Kiusaaminen oli todellisuutta, mutta samaan aikaan oli faktana se, että näillä kiusatuillla oli isokin ystäväpiiri- ja jopa seurustelusuhde, sellaisia ulostuloja ei tullut, ettei kiustaulla olisi ollut ketään jonka puoleen kääntyä (erikseen ne vanhempien tarinat, joiden nuori oli päätynyt itsemurhaan).

Ja kyllä, kuten tässäkin ketjussa on havaittu, myös perheen sisällä voi olla niitä joilla on helpompaa ja joilla vaikempaa.

Eaimerkiksi perheessämme siskolla on sellainen kokemus, että voi vaivattomasti kääntyä vanhempiemme puoleen kun tarvitsee taloudellista- tai muuta tukea, oma kokemukseni on täysin päinvastainen. Silti molempien kokemus on yhtä todellinen ja kiistaton.

Ei kai kukaan todellisuudessa ajattele, että kenelläkään olisi koko elämä täysin helppoa ja kriisitöntä, silti on vähän naivia nostaa esille näitä vaikeuksien kautta voittoon tarinoita sellaisina, että ne ovat vain asennekysymyksiä. Ja ennen kaikkea ne ovat äärimmäisen syyllistäviä ja vastuuta pakoilevia.

Uskon että luonteella (ts. Temperamentilla) on kyllä osaa siihen miten vaikeudet kohtaa, mutta lisäksi on olemassa hallitsemattomien tapahtumien ketju, joista selviämiseen ei yksin tahto riitä, vaan pitää olla tarpeeksi positiivisia kokemuksia elämästä ja sen hallinnasta. Kaikilla ei ihan itsestään riippumattomista syistä pääse koskaan muodostumaan hallinnantunnetta, joka on aika oleellinen, että polla voisi kestää (olkoonkin, ettei asioita voi varsinaisesti hallita).

Johonkin rajaan saakka on hyvä kokea voivansa hallita elämää. Kunhan tiedostaa, ettei kukaan todella hallitse, voi sairastua tai joutua onnettomuuteen ihan koska tahansa. Ja pitää pystyä elämään tuon tiedon kanssa.

Me ponnostetaan elämään jo ihan eri lähtökohdista. Toisille annetaan matkaan paremmat eväät kuin toisille ja jotkut jää ilman. Ihminen on lisäksi kokonaisuus, jossa fyysinen-, psyykkinen- ja sosiaalinenpuoli vaikuttaa toinen toisiinsa. Tuo kehä siis ruokkii itseään, niin hyvässä kuin pahassa. Kova stressi laukaisee sairauksia ja vaikuttaa ylipäätään selvitymiseen sosiaalisissa suhteissa- ja tilanteissa. Tuolloin ei ole voimavaroja panostaa asioihin samalla tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska aivot on ohjelmoitu luultavasti jo lapsuudessa sellaiseen ympäristöön missä noin tapahtuu, jolloin henkilö vetää puoleensa sellaisia tilanteita ja käyttäytyy erilailla kuin ihminen jolla menee aina kaikki hyvin. Tämän takia esim. rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy.

Poikkeukset vahvistavat säännön, näin olen huomannut. Mieheni sisarus on saanut ihanaiset nallekarkit, ja kaikki on mennyt elämässä niin että kun hän on vain tehnyt "oikein", ja oman osansa, niin siitä on ollut seurauksena hyvää. Kunnes 20v suhde, suhteen joka oli hänen ensimmäisensä, päättyi kumppaninsa petturuuteen, jota oli jatkunut jo 10v ajan. Nyt häneltä on mennyt luotto elämään ja maailmaan, kun voikin tapahtua näin, vaikka hän teki kaiken "oikein".

Toisessa tapauksessa uskossa oleva pariskunta, jolla monta lasta. Kaikki tehtiin oppikirjan mukaan, mutta silti yksi lapsista sairastui ivakavasti. Siinä meni molemmilta usko myös, ja nyt ollaan tuuliajolla.

Tiedän monta muutakin tapausta. Meillä muila sitten on on ollut näitä vastoinkäymisiä tasaisesti, vaikka olemme ihan samoin tavoin tehneet "kaiken oikein". Vastoinkäymisiä on vain ollut jo nuorempana, jolloin tiedämme että elämä löytää keinot, ja suttaantuu, vaikka välillä olisi hyvinkin vaikeita elämäntilanteita.

Jos ympäristön tuki on täysin riittämätöntä, niin nuoruuden vastoinkäymisten jälkeen ei ole sellaista tunnetta, että elämä kantaa ja ihmiset ovat mukavia. Päinvastoin. Välillä sitä miettii, että miksi edes ylipäätään vaivautuu yrittämään, kun pääsisi täältä äkkiä poiskin.

No eihän se elämä aina kannakaan, eivätkä kaikki ihmiset ole ystävällisiä. Entä sitten?

Siten, että olen niin lopussa, etten jaksa enää yhtään mitään. Sellaiset ihmiset saavat paljon aikaan, jotka jaksavat uskoa siihen, että asiat järjestyvät. Minä en jaksa.

Liian luottavaiset eivät itse panosta kylliksi, koska arvelevat asioiden järjestyvän itsekseenkin. Ja tulevat hyväksikäytetyiksi, kun luottavat kaikkiin, vaikka kaikki eivät ole luotettavia.

Yksinäisyyskö sinusta on sitten parempi? Ei se ole ihmiselle terveellistä. Pakko se on yrittää yksinäisenä tukeutua kehen voi, kun ei ole niitä aiemmin luotettavaksi todettuja ihmisiä ympärillä.

Vierailija kirjoitti:

Samaa mietin kun luin tuosta Pia Ristikankareen isästä. Myös Pian veli on kuollut nuorena.

Ja se toinen veli on alkoholisti tuttujen mukaan, samoin Pian äiti ja siksi avioero. Enkä mä sitä jehovointiakaan plussaksi laske.

Eli ihan sama oli eilen mielessä, kun luin uutisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan se nyt faktaa, että toisille sattuu enemmän kuin toisille.

Mielestäni se miten helpoksi/vaikeaksi elämän kokee liittyy hieman temperamenttiin, mutta vielä enemmän resursseihin, kokemukseen ja hallinnan tunteeseen.

Esimerkiksi:

Masennuskertomukset- tyypillisiä kertomuksia ovat olleet sellaiset, että enää ei ole vain jaksanut, sitä eristäytyy ystävistään, miettii kuolemaa yms. Tyypillistä masentuneelle. Selviytymistarina (ja asennekysymys) siitä tulee silloin kun tapahtuu jotakin, joka saa masentuneen havahtumaan tilaansa ja ottamaan elämänsä taas hallintaansa.

Avainsana tässä on ystävät ja läheiset. Masentunut on kokenut olevansa yksin- se on kiistatonta, mutta se on ollut vain masentuneen mielen luoma tila, eikä todellisuus.

Sellaiset ihmiset saattavat kyllä olla kiitollisia myöhemmin siitä, ettävon ollut tukijoukkoja, mutta harvemmin todellisuudessa ymmärtävät, ettei niitä ole kaikilla.

Samoin kiinnitti huomioni se kun jokin aika sitten mediassa näkyi paljon koulukiusattujen tarinoita kiusaamisesta (ja siitä selviämisestä).

Kiusaaminen oli todellisuutta, mutta samaan aikaan oli faktana se, että näillä kiusatuillla oli isokin ystäväpiiri- ja jopa seurustelusuhde, sellaisia ulostuloja ei tullut, ettei kiustaulla olisi ollut ketään jonka puoleen kääntyä (erikseen ne vanhempien tarinat, joiden nuori oli päätynyt itsemurhaan).

Ja kyllä, kuten tässäkin ketjussa on havaittu, myös perheen sisällä voi olla niitä joilla on helpompaa ja joilla vaikempaa.

Eaimerkiksi perheessämme siskolla on sellainen kokemus, että voi vaivattomasti kääntyä vanhempiemme puoleen kun tarvitsee taloudellista- tai muuta tukea, oma kokemukseni on täysin päinvastainen. Silti molempien kokemus on yhtä todellinen ja kiistaton.

Ei kai kukaan todellisuudessa ajattele, että kenelläkään olisi koko elämä täysin helppoa ja kriisitöntä, silti on vähän naivia nostaa esille näitä vaikeuksien kautta voittoon tarinoita sellaisina, että ne ovat vain asennekysymyksiä. Ja ennen kaikkea ne ovat äärimmäisen syyllistäviä ja vastuuta pakoilevia.

Uskon että luonteella (ts. Temperamentilla) on kyllä osaa siihen miten vaikeudet kohtaa, mutta lisäksi on olemassa hallitsemattomien tapahtumien ketju, joista selviämiseen ei yksin tahto riitä, vaan pitää olla tarpeeksi positiivisia kokemuksia elämästä ja sen hallinnasta. Kaikilla ei ihan itsestään riippumattomista syistä pääse koskaan muodostumaan hallinnantunnetta, joka on aika oleellinen, että polla voisi kestää (olkoonkin, ettei asioita voi varsinaisesti hallita).

Johonkin rajaan saakka on hyvä kokea voivansa hallita elämää. Kunhan tiedostaa, ettei kukaan todella hallitse, voi sairastua tai joutua onnettomuuteen ihan koska tahansa. Ja pitää pystyä elämään tuon tiedon kanssa.

Joo ja yleensä se hallinnantunne korreloi myös sen tunteen kanssa, että elämä kantaa, silloinkin kun sattuu jotakin hallitsematonta.

Eihän sitä koskaan voi tietää miten elämä menee. On olemassa henkilöitä, jotka ovat vuosia olleet työttömiä ja huonossa suhteessa. Sitten tulee päivä, että henkilölle riittää, eroaa ja hankkii työpaikan, saa asunnon, ehkä uusia ystäviä ja elämä lähtee luistamaan parempana.

Sitten ovat ne, jotka suhteesta irtaantuessaan jäävätkin tyhjänpäälle, työpaikkaa ei yrityksistä huolimatta löydy, jatkuvaa pelkoa siitä miten pärjätä taloudellisesti jne. Puhumattakaan pohjattomasta yksinäisyyden tunteesta, joka voi helposti johtaa kuvitelmaan, että aiempi suhde, oli kuinka huono tahansa, oli kuitenkin jotakin.

Vierailija kirjoitti:

Tässäkin keskustelussa näkyy hyvin mikä Suomessa on pielessä ja miksi täällä voidaan niin pahoin. Kun joku ääneen sanoo, ettei jaksaisi enää vastoinkäymisiä niin haukutaan uhriutujaksi ja sanotaan, ettei saisi valittaa, että elämä on rikkaus. Ja erikseen vielä ne, jotka aina vertaavat toisen murheita muihin. "Eihän sinulla edes ole yhtään niin vaikeaa kuin naapurin Liisalla." Nämä "on minullekin sattunut vaikka mitä, mutta siltin jaksan porskuttaa eteenpäin" - marttyyriasenteella olevat oikein tallovat jalkoihinsa. Miksi kukaan uskaltaisi ikinä puhua omasta huonosta olostaan, kun vastaanotto on tämä?

Kenelläkään ei ole oikeutta haukkua toista, mutta kai oman tarinan jakaminen sallitaan, vaikka se ei olisikaan surkuttelutarina? Vai pitääkö vaan valittaa? Miksi näisssä ei koskaan saa tuoda esiin mitään muita näkökulmia kuin sen yhden?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska aivot on ohjelmoitu luultavasti jo lapsuudessa sellaiseen ympäristöön missä noin tapahtuu, jolloin henkilö vetää puoleensa sellaisia tilanteita ja käyttäytyy erilailla kuin ihminen jolla menee aina kaikki hyvin. Tämän takia esim. rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy.

Poikkeukset vahvistavat säännön, näin olen huomannut. Mieheni sisarus on saanut ihanaiset nallekarkit, ja kaikki on mennyt elämässä niin että kun hän on vain tehnyt "oikein", ja oman osansa, niin siitä on ollut seurauksena hyvää. Kunnes 20v suhde, suhteen joka oli hänen ensimmäisensä, päättyi kumppaninsa petturuuteen, jota oli jatkunut jo 10v ajan. Nyt häneltä on mennyt luotto elämään ja maailmaan, kun voikin tapahtua näin, vaikka hän teki kaiken "oikein".

Toisessa tapauksessa uskossa oleva pariskunta, jolla monta lasta. Kaikki tehtiin oppikirjan mukaan, mutta silti yksi lapsista sairastui ivakavasti. Siinä meni molemmilta usko myös, ja nyt ollaan tuuliajolla.

Tiedän monta muutakin tapausta. Meillä muila sitten on on ollut näitä vastoinkäymisiä tasaisesti, vaikka olemme ihan samoin tavoin tehneet "kaiken oikein". Vastoinkäymisiä on vain ollut jo nuorempana, jolloin tiedämme että elämä löytää keinot, ja suttaantuu, vaikka välillä olisi hyvinkin vaikeita elämäntilanteita.

Jos ympäristön tuki on täysin riittämätöntä, niin nuoruuden vastoinkäymisten jälkeen ei ole sellaista tunnetta, että elämä kantaa ja ihmiset ovat mukavia. Päinvastoin. Välillä sitä miettii, että miksi edes ylipäätään vaivautuu yrittämään, kun pääsisi täältä äkkiä poiskin.

No eihän se elämä aina kannakaan, eivätkä kaikki ihmiset ole ystävällisiä. Entä sitten?

Siten, että olen niin lopussa, etten jaksa enää yhtään mitään. Sellaiset ihmiset saavat paljon aikaan, jotka jaksavat uskoa siihen, että asiat järjestyvät. Minä en jaksa.

Liian luottavaiset eivät itse panosta kylliksi, koska arvelevat asioiden järjestyvän itsekseenkin. Ja tulevat hyväksikäytetyiksi, kun luottavat kaikkiin, vaikka kaikki eivät ole luotettavia.

Yksinäisyyskö sinusta on sitten parempi? Ei se ole ihmiselle terveellistä. Pakko se on yrittää yksinäisenä tukeutua kehen voi, kun ei ole niitä aiemmin luotettavaksi todettuja ihmisiä ympärillä.

Parempi yksin kunnes löytää luotettavia ystäviä. Ei ole mikään pakko aikuisena tukeutua kehenkään, saati sellaiseen josta jo ennalta näkee, että ei tule loppumaan hyvin.

Ja puhun ihan omasta kokemuksesta.

Kun lukee menestyvien tähtien lasten vakavista huumeongelmista tai kuulee kaikessa-onnistujan syövästä, tajuaa, että kyllä elämä yleensä aika hyvin kuitenkin tasaa ilot ja surut pitkässä juoksussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässäkin keskustelussa näkyy hyvin mikä Suomessa on pielessä ja miksi täällä voidaan niin pahoin. Kun joku ääneen sanoo, ettei jaksaisi enää vastoinkäymisiä niin haukutaan uhriutujaksi ja sanotaan, ettei saisi valittaa, että elämä on rikkaus. Ja erikseen vielä ne, jotka aina vertaavat toisen murheita muihin. "Eihän sinulla edes ole yhtään niin vaikeaa kuin naapurin Liisalla." Nämä "on minullekin sattunut vaikka mitä, mutta siltin jaksan porskuttaa eteenpäin" - marttyyriasenteella olevat oikein tallovat jalkoihinsa. Miksi kukaan uskaltaisi ikinä puhua omasta huonosta olostaan, kun vastaanotto on tämä?

Kenelläkään ei ole oikeutta haukkua toista, mutta kai oman tarinan jakaminen sallitaan, vaikka se ei olisikaan surkuttelutarina? Vai pitääkö vaan valittaa? Miksi näisssä ei koskaan saa tuoda esiin mitään muita näkökulmia kuin sen yhden?

No ei saa jakaa omaa tarinaa, ellei se ole marttyrointia. Saa vihat päälleen kun on selvinnyt kamalasta lapsuudesta.

Vierailija kirjoitti:

Kun lukee menestyvien tähtien lasten vakavista huumeongelmista tai kuulee kaikessa-onnistujan syövästä, tajuaa, että kyllä elämä yleensä aika hyvin kuitenkin tasaa ilot ja surut pitkässä juoksussa.

Usein vaan ei tasaa toiseen suuntaan. Huonoista lähtökohdista mennään vaan kohti huonompaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska aivot on ohjelmoitu luultavasti jo lapsuudessa sellaiseen ympäristöön missä noin tapahtuu, jolloin henkilö vetää puoleensa sellaisia tilanteita ja käyttäytyy erilailla kuin ihminen jolla menee aina kaikki hyvin. Tämän takia esim. rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy.

Poikkeukset vahvistavat säännön, näin olen huomannut. Mieheni sisarus on saanut ihanaiset nallekarkit, ja kaikki on mennyt elämässä niin että kun hän on vain tehnyt "oikein", ja oman osansa, niin siitä on ollut seurauksena hyvää. Kunnes 20v suhde, suhteen joka oli hänen ensimmäisensä, päättyi kumppaninsa petturuuteen, jota oli jatkunut jo 10v ajan. Nyt häneltä on mennyt luotto elämään ja maailmaan, kun voikin tapahtua näin, vaikka hän teki kaiken "oikein".

Toisessa tapauksessa uskossa oleva pariskunta, jolla monta lasta. Kaikki tehtiin oppikirjan mukaan, mutta silti yksi lapsista sairastui ivakavasti. Siinä meni molemmilta usko myös, ja nyt ollaan tuuliajolla.

Tiedän monta muutakin tapausta. Meillä muila sitten on on ollut näitä vastoinkäymisiä tasaisesti, vaikka olemme ihan samoin tavoin tehneet "kaiken oikein". Vastoinkäymisiä on vain ollut jo nuorempana, jolloin tiedämme että elämä löytää keinot, ja suttaantuu, vaikka välillä olisi hyvinkin vaikeita elämäntilanteita.

Jos ympäristön tuki on täysin riittämätöntä, niin nuoruuden vastoinkäymisten jälkeen ei ole sellaista tunnetta, että elämä kantaa ja ihmiset ovat mukavia. Päinvastoin. Välillä sitä miettii, että miksi edes ylipäätään vaivautuu yrittämään, kun pääsisi täältä äkkiä poiskin.

No eihän se elämä aina kannakaan, eivätkä kaikki ihmiset ole ystävällisiä. Entä sitten?

Siten, että olen niin lopussa, etten jaksa enää yhtään mitään. Sellaiset ihmiset saavat paljon aikaan, jotka jaksavat uskoa siihen, että asiat järjestyvät. Minä en jaksa.

Liian luottavaiset eivät itse panosta kylliksi, koska arvelevat asioiden järjestyvän itsekseenkin. Ja tulevat hyväksikäytetyiksi, kun luottavat kaikkiin, vaikka kaikki eivät ole luotettavia.

Yksinäisyyskö sinusta on sitten parempi? Ei se ole ihmiselle terveellistä. Pakko se on yrittää yksinäisenä tukeutua kehen voi, kun ei ole niitä aiemmin luotettavaksi todettuja ihmisiä ympärillä.

Parempi yksin kunnes löytää luotettavia ystäviä. Ei ole mikään pakko aikuisena tukeutua kehenkään, saati sellaiseen josta jo ennalta näkee, että ei tule loppumaan hyvin.

Ja puhun ihan omasta kokemuksesta.

Ei tietenkään pidä tukeutua kehenkään epäluotettavalta vaikuttavaan. Valitettavasti se vain on elämässä niin, että ihmisten luotettavuus yleensä selviää vasta ajan saatossa. Ikinä et voi olla täysin varma siitä ovatko muut luotettavia loppuun asti. Jos aina epäilee kaikkea, niin saa olla yksikseen elämänsä loppuun asti.

Minulle on joskus sanottu, että mitä enemmän vaikeuksia kohtaan, sitä vahvemmaksi tulen. Näin koen itsekin. Elämässä on ollut haasteita, mutta olen päättäväisesti vastannut niihin enkä ole heittänyt hanskoja tiskiin vastoinkäymisten kohdalla. Asennekysymys. Elämäni on hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Minulle on joskus sanottu, että mitä enemmän vaikeuksia kohtaan, sitä vahvemmaksi tulen. Näin koen itsekin. Elämässä on ollut haasteita, mutta olen päättäväisesti vastannut niihin enkä ole heittänyt hanskoja tiskiin vastoinkäymisten kohdalla. Asennekysymys. Elämäni on hyvä.

Minäkään en ole heittänyt hanskoja tiskiin. Hengissä keikun ja joka päivä yritän tehdä elämästä entistä parempaa. Silti... traumojen ja vähäisen tuen takia koen olevani psyykkisesti tällä hetkellä aiempaa hauraampi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska aivot on ohjelmoitu luultavasti jo lapsuudessa sellaiseen ympäristöön missä noin tapahtuu, jolloin henkilö vetää puoleensa sellaisia tilanteita ja käyttäytyy erilailla kuin ihminen jolla menee aina kaikki hyvin. Tämän takia esim. rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy.

Poikkeukset vahvistavat säännön, näin olen huomannut. Mieheni sisarus on saanut ihanaiset nallekarkit, ja kaikki on mennyt elämässä niin että kun hän on vain tehnyt "oikein", ja oman osansa, niin siitä on ollut seurauksena hyvää. Kunnes 20v suhde, suhteen joka oli hänen ensimmäisensä, päättyi kumppaninsa petturuuteen, jota oli jatkunut jo 10v ajan. Nyt häneltä on mennyt luotto elämään ja maailmaan, kun voikin tapahtua näin, vaikka hän teki kaiken "oikein".

Toisessa tapauksessa uskossa oleva pariskunta, jolla monta lasta. Kaikki tehtiin oppikirjan mukaan, mutta silti yksi lapsista sairastui ivakavasti. Siinä meni molemmilta usko myös, ja nyt ollaan tuuliajolla.

Tiedän monta muutakin tapausta. Meillä muila sitten on on ollut näitä vastoinkäymisiä tasaisesti, vaikka olemme ihan samoin tavoin tehneet "kaiken oikein". Vastoinkäymisiä on vain ollut jo nuorempana, jolloin tiedämme että elämä löytää keinot, ja suttaantuu, vaikka välillä olisi hyvinkin vaikeita elämäntilanteita.

Jos ympäristön tuki on täysin riittämätöntä, niin nuoruuden vastoinkäymisten jälkeen ei ole sellaista tunnetta, että elämä kantaa ja ihmiset ovat mukavia. Päinvastoin. Välillä sitä miettii, että miksi edes ylipäätään vaivautuu yrittämään, kun pääsisi täältä äkkiä poiskin.

No eihän se elämä aina kannakaan, eivätkä kaikki ihmiset ole ystävällisiä. Entä sitten?

Siten, että olen niin lopussa, etten jaksa enää yhtään mitään. Sellaiset ihmiset saavat paljon aikaan, jotka jaksavat uskoa siihen, että asiat järjestyvät. Minä en jaksa.

Liian luottavaiset eivät itse panosta kylliksi, koska arvelevat asioiden järjestyvän itsekseenkin. Ja tulevat hyväksikäytetyiksi, kun luottavat kaikkiin, vaikka kaikki eivät ole luotettavia.

Yksinäisyyskö sinusta on sitten parempi? Ei se ole ihmiselle terveellistä. Pakko se on yrittää yksinäisenä tukeutua kehen voi, kun ei ole niitä aiemmin luotettavaksi todettuja ihmisiä ympärillä.

Parempi yksin kunnes löytää luotettavia ystäviä. Ei ole mikään pakko aikuisena tukeutua kehenkään, saati sellaiseen josta jo ennalta näkee, että ei tule loppumaan hyvin.

Ja puhun ihan omasta kokemuksesta.

Ei tietenkään pidä tukeutua kehenkään epäluotettavalta vaikuttavaan. Valitettavasti se vain on elämässä niin, että ihmisten luotettavuus yleensä selviää vasta ajan saatossa. Ikinä et voi olla täysin varma siitä ovatko muut luotettavia loppuun asti. Jos aina epäilee kaikkea, niin saa olla yksikseen elämänsä loppuun asti.

Väärin, voi myös tutustua niihin ihmisiin ihan rauhassa, moniin ihmisiin. Jos ne kaikki ihmiset ovat pahoja, mikä onkaan se yhteinen nimittäjä? Enemmistö ihmisistä on ihan ok, ja mätämunat näkyvät aika pian.

Ja ne tukeutumiset kannattaa aikuisen unohtaa kokonaan, aikuisen pitää seistä omilla jaloillaan. Lapsuus on ohi, olipa se millainen tahansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässäkin keskustelussa näkyy hyvin mikä Suomessa on pielessä ja miksi täällä voidaan niin pahoin. Kun joku ääneen sanoo, ettei jaksaisi enää vastoinkäymisiä niin haukutaan uhriutujaksi ja sanotaan, ettei saisi valittaa, että elämä on rikkaus. Ja erikseen vielä ne, jotka aina vertaavat toisen murheita muihin. "Eihän sinulla edes ole yhtään niin vaikeaa kuin naapurin Liisalla." Nämä "on minullekin sattunut vaikka mitä, mutta siltin jaksan porskuttaa eteenpäin" - marttyyriasenteella olevat oikein tallovat jalkoihinsa. Miksi kukaan uskaltaisi ikinä puhua omasta huonosta olostaan, kun vastaanotto on tämä?

Kenelläkään ei ole oikeutta haukkua toista, mutta kai oman tarinan jakaminen sallitaan, vaikka se ei olisikaan surkuttelutarina? Vai pitääkö vaan valittaa? Miksi näisssä ei koskaan saa tuoda esiin mitään muita näkökulmia kuin sen yhden?

Yleensä esiin tuodaan vain menestystarinoita, koska niistä on ihmisistä kiva lukea. Maailma muuttuu ikään kuin hallitummaksi, kun ajattelee, että kaikesta on aina mahdollista selvitä... vaan kun se ei ole totta. Moni ei selviä.

Vierailija kirjoitti:

Me ponnostetaan elämään jo ihan eri lähtökohdista. Toisille annetaan matkaan paremmat eväät kuin toisille ja jotkut jää ilman. Ihminen on lisäksi kokonaisuus, jossa fyysinen-, psyykkinen- ja sosiaalinenpuoli vaikuttaa toinen toisiinsa. Tuo kehä siis ruokkii itseään, niin hyvässä kuin pahassa. Kova stressi laukaisee sairauksia ja vaikuttaa ylipäätään selvitymiseen sosiaalisissa suhteissa- ja tilanteissa. Tuolloin ei ole voimavaroja panostaa asioihin samalla tavalla.

Tottakai. Mutta ei elämä ole kilpailua muiden kanssa, ei tarvitse verrata itseään muihin. Huonosta alusta voi rakentaa elämän, vaikka toki hyvästä alusta se on helpompaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska aivot on ohjelmoitu luultavasti jo lapsuudessa sellaiseen ympäristöön missä noin tapahtuu, jolloin henkilö vetää puoleensa sellaisia tilanteita ja käyttäytyy erilailla kuin ihminen jolla menee aina kaikki hyvin. Tämän takia esim. rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy.

Poikkeukset vahvistavat säännön, näin olen huomannut. Mieheni sisarus on saanut ihanaiset nallekarkit, ja kaikki on mennyt elämässä niin että kun hän on vain tehnyt "oikein", ja oman osansa, niin siitä on ollut seurauksena hyvää. Kunnes 20v suhde, suhteen joka oli hänen ensimmäisensä, päättyi kumppaninsa petturuuteen, jota oli jatkunut jo 10v ajan. Nyt häneltä on mennyt luotto elämään ja maailmaan, kun voikin tapahtua näin, vaikka hän teki kaiken "oikein".

Toisessa tapauksessa uskossa oleva pariskunta, jolla monta lasta. Kaikki tehtiin oppikirjan mukaan, mutta silti yksi lapsista sairastui ivakavasti. Siinä meni molemmilta usko myös, ja nyt ollaan tuuliajolla.

Tiedän monta muutakin tapausta. Meillä muila sitten on on ollut näitä vastoinkäymisiä tasaisesti, vaikka olemme ihan samoin tavoin tehneet "kaiken oikein". Vastoinkäymisiä on vain ollut jo nuorempana, jolloin tiedämme että elämä löytää keinot, ja suttaantuu, vaikka välillä olisi hyvinkin vaikeita elämäntilanteita.

Jos ympäristön tuki on täysin riittämätöntä, niin nuoruuden vastoinkäymisten jälkeen ei ole sellaista tunnetta, että elämä kantaa ja ihmiset ovat mukavia. Päinvastoin. Välillä sitä miettii, että miksi edes ylipäätään vaivautuu yrittämään, kun pääsisi täältä äkkiä poiskin.

No eihän se elämä aina kannakaan, eivätkä kaikki ihmiset ole ystävällisiä. Entä sitten?

Siten, että olen niin lopussa, etten jaksa enää yhtään mitään. Sellaiset ihmiset saavat paljon aikaan, jotka jaksavat uskoa siihen, että asiat järjestyvät. Minä en jaksa.

Liian luottavaiset eivät itse panosta kylliksi, koska arvelevat asioiden järjestyvän itsekseenkin. Ja tulevat hyväksikäytetyiksi, kun luottavat kaikkiin, vaikka kaikki eivät ole luotettavia.

Yksinäisyyskö sinusta on sitten parempi? Ei se ole ihmiselle terveellistä. Pakko se on yrittää yksinäisenä tukeutua kehen voi, kun ei ole niitä aiemmin luotettavaksi todettuja ihmisiä ympärillä.

Parempi yksin kunnes löytää luotettavia ystäviä. Ei ole mikään pakko aikuisena tukeutua kehenkään, saati sellaiseen josta jo ennalta näkee, että ei tule loppumaan hyvin.

Ja puhun ihan omasta kokemuksesta.

Ei tietenkään pidä tukeutua kehenkään epäluotettavalta vaikuttavaan. Valitettavasti se vain on elämässä niin, että ihmisten luotettavuus yleensä selviää vasta ajan saatossa. Ikinä et voi olla täysin varma siitä ovatko muut luotettavia loppuun asti. Jos aina epäilee kaikkea, niin saa olla yksikseen elämänsä loppuun asti.

Väärin, voi myös tutustua niihin ihmisiin ihan rauhassa, moniin ihmisiin. Jos ne kaikki ihmiset ovat pahoja, mikä onkaan se yhteinen nimittäjä? Enemmistö ihmisistä on ihan ok, ja mätämunat näkyvät aika pian.

Ja ne tukeutumiset kannattaa aikuisen unohtaa kokonaan, aikuisen pitää seistä omilla jaloillaan. Lapsuus on ohi, olipa se millainen tahansa.

Hmmm, asutko sinä täysin omavaraisena erakkona jossain? Ellet, niin tukeudut muihin ihmisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässäkin keskustelussa näkyy hyvin mikä Suomessa on pielessä ja miksi täällä voidaan niin pahoin. Kun joku ääneen sanoo, ettei jaksaisi enää vastoinkäymisiä niin haukutaan uhriutujaksi ja sanotaan, ettei saisi valittaa, että elämä on rikkaus. Ja erikseen vielä ne, jotka aina vertaavat toisen murheita muihin. "Eihän sinulla edes ole yhtään niin vaikeaa kuin naapurin Liisalla." Nämä "on minullekin sattunut vaikka mitä, mutta siltin jaksan porskuttaa eteenpäin" - marttyyriasenteella olevat oikein tallovat jalkoihinsa. Miksi kukaan uskaltaisi ikinä puhua omasta huonosta olostaan, kun vastaanotto on tämä?

Kenelläkään ei ole oikeutta haukkua toista, mutta kai oman tarinan jakaminen sallitaan, vaikka se ei olisikaan surkuttelutarina? Vai pitääkö vaan valittaa? Miksi näisssä ei koskaan saa tuoda esiin mitään muita näkökulmia kuin sen yhden?

Yleensä esiin tuodaan vain menestystarinoita, koska niistä on ihmisistä kiva lukea. Maailma muuttuu ikään kuin hallitummaksi, kun ajattelee, että kaikesta on aina mahdollista selvitä... vaan kun se ei ole totta. Moni ei selviä.

Ja moni selviää. Ja onneksi asiaan voi vaikuttaa ihan itse.