Miksi tosilla on tasainen onnellinen elämä ja sitten on niitä, joilla murhetta murheen perään.

Vierailija kirjoitti:

Miten positiivinen asenne auttaisi kun lapsi on kuollut !!!

Eläkää te vain siinä onnessanne, jossa suurin ongelma on kun koululainen unohtaa

kertoa että huomenna on kokeet.

Älkää ihmetelkö kun en jaksa teitä kuunnella

Mutta ei se muiden mollaaminen tuo menetettyä takaisin. Elämää on vain jatkettava. T saman kokenut ja suren edelleen.

Vaikeudet toisaalta tekee sinnikkääksi ja voitot tuntuu sitäkin paremmalta, kun tietää, miltä pohja tuntuu. Oma nuoruuteni oli vaikeahko ja olen kohdannut elämässäni melko paljon haasteita nuoreksi. Missään vaiheessa en kuitenkaan luovuttanut ja jatkoin sinnikkäästi eteenpäin... Nyt yli kolmekymppisenä elän unelmiani toteen ja olen saavuttanut omillani paljon sellaista, mitä moni ikätoverini ei. Olen oppinut selviytymään, olemaan viekas, strategisoimaan, kyntämään töissä niin paljon, että arvostus alkaa näkyä konkreettisesti ja voin nyt rentoutua hieman, kun olen päässyt tiettyyn asemaan. Nyt vihdoin olen alkanut tuottamaan sinnikkyyteni hedelmiä. Nautin joka hetkestä. Enkä usko, että mikään saavutuksistani maistuisi yhtä hyvältä ilman sitä tuskaa, verta ja hikeä.

Vierailija kirjoitti:

Varmasti joku tästäkin suuttuu, mutta tosiasia vain on että ihminen usein luo itse oman onnensa. "Huono-onniset" tekevät paljon huonoja päätöksiä jotka sitten vaikuttavat pitkällä tähtäimelläkin ja luovat noidankehän. Samoin tekevät hyväonniset.

Tää on saanut kauheasti alapeukkuja, mutta mun mielestä tässä on perää. Ihmiset tekee itse niitä huonoja valintoja. Ja olen siis itse päähänpotkittu.

En tietysti valinnut alkoholistivanhempia, tai että he kuolivat kun olin lapsi, ja jouduin sijoituskotiin.

Mutta valitsin huonon miehen, en valinnut niitä hyviä. Ihan itse hylkäsin ne hyvät ja otin sen huonon.

En hakenut hyviä töitä jo aikaisin, hain huonoja ja huonosti palkattuja, koska ajattelin että olen sen tasoinen. Ihan itse hain.

Ostimme halvan romutalon emmekä kivaa siistiä asuntoa, koska jotenkin kuvittelin että olemme semmoisia ihmisiä, ei meille kuulu hieno. Muut ihmiset on niitä hienoja ja pystyvät ostamaan sellaisia. Emme edes katselleet niitä.

Näin vahvat on ennakko-odotukset ja huonon itsetunnon voima.

Olen sitten myöhemmin taistellut tätä vastaan. Myimme huonon talon ja ostimme hienon hyvältä alueelta. Hain oikein hyvää työtä ja sain sen. Pelotti ja tunsin itseni huijariksi, mutta hoidinkin työn hyvin, ja sain kiitosta.

Erosin huonosta miehestä mutta pidin hyvän talon. Öisin melkein oksensin kauhusta, kun olin varma, että olen hullu, ja tässä käy vielä huonosti.

Ei käynyt, hain ja sain vielä paremman ja hienomman työn, olen laittanut taloa, sen sijaan että olisin joutunut myymään sen.

Ajattelin, että olen vanha ja lihava, ja etottua en tapaa enää ketään. Treffailin luusereita. Onneksi yksi upea mies kiinnostui minusta. Olemme yhdessä nykyään, koska uskalsin ajatella, että jospa olenkin se upea nainen, jonka hän näkee.

Ajattelin, etten uskalla enää vaihtaa työtä yli viisikymppisenä, ja pomo sanoi etten kyllä pärjäisi. Sisuunnuin, ja hain esimiespaikkaa silti. Sain sen, ja olin taas ihan kauhuissani, että pieleen menee, olen hullu, ja mieskin jättää kun olen hankala stressihiiri.

Pärjäsin töissä hienosti, ja mies on tukenut minua. Tämä mies ei ole kuin se entinen, tämä on hyvä mies.

Nyt pomoni tarvitsee sijaista, ja rohkenin avata suuni, että minä voisin olla se. Entinen pomo olisi pelannut pelejä, etten varmaan pysty siihen. Tämä on kuitenkin hyvä pomo, ja oli ilahtunut ja rohkaiseva, että varmasti hyvinkin pystyn siihen.

Suuren osan hankaluuksistani olen hankkinut omilla huonoilla valinnoillani. En ole uskonut itseeni, ja olen kohdellut itseäni huonosti.

Syy huonoon itsetuntoon tulee varmasti lapsuuden kokemuksista. Mutta kaikki sen jälkeen ei ole ollut väistämätöntä, vaan minulla on ollut siihen valtaa, jota vain en ole tiennyt että minulla on.

Nyt tiedän, että jos kadehdin jotain asiaa muilta, se on merkki, että minun pitäisi pyrkiä sitä kohti. Pieni minä haluaisi tehdä samaa, mutta on niin kauhuissaan, ettei uskalla edes haluta sitä.

Samoin, jos joku päätös saa minut aivan kauhun valtaan, todennäköisesti se on jotain mitä minun pitääkin tehdä. Minun pitää taistella niitä sisäisiä mörköjä vastaan, jotka väittävät, etten pysty, ansaitse, riitä enkä kelpaa. Joka kerran ovat olleet väärässä. Alan melkein itsekin jo uskoa, että pystyn ja kelpaan.

Ja jos minulle on tällä lailla tapahtunut hyviä asioita, uskon, että muillekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se että kaikkea tulee eteen ei johdu välttämättä mistään mitä tekee tai miten elää. Itse olen alkanut uskoa kiinalaiseen horoskooppiin, koska mulle tulee jatkuvasti jotain hankaloittamaan elämää. Kiinalaiset eivät halua lapsia tulihevosen vuonna, koska heidän uskomuksen mukaan tulihevosen vuonna syntynyt lapsi tuo mukanaan huonoa onnea ja koettelemuksia perheelle. No näinhän mulle ja mun omalle perheelle ja lapsuuden perheelle on käynyt ja olen tulihevonsen vuonna syntynyt. Kaikkea vaan tapahtuu ja tulee eteen.

Täälläkin tulihevonen, ja vastoinkäymisiä on riittänyt mutta niin että ensin isä hyväksikäytyi, äiti oli siitä mustasukkainen, ei ymmärtänyt ettei kyse ole seksistä vaan vallankäytöstä. En oppinut puolustautumaan enkä arvostamaan itseäni. On totta että kiusaajat löytää jo valmiiksi haavoilla olevan. Painostettuna suostuin vaikka mihin.

Vaikka läheisriippuvaisia moititaan, ei aivot ole normaalitilassa vaan jossain alatilassa. Se on kuin neurologinen vika, jolle ei voi mitään.

Minun lapseni syntyi tulihevosen vuonna. Iloinen, helppo lapsi, menestyi hyvin koulussa ja rakastaa vanhempiaan ja nyt myös vaimoaan ja lapsiaan. Työelämässä menestynyt erittäin hyvin. En oikein usko tuohon teoriaan, että kaikki saman vuonna syntyneet olisivat huonojen tähtien alla ja kirottu elämään kurjan elämän. Enemmän uskon siihen, että elämä kantaa, kun saa rakastavan alun kodissa.

"Helppo lapsi"? Puistattaa. Mitäköhän kaikkea hän on joutunut pitämään sisällään...?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ns. Itseaiheutettuja ongelmia: holtiton rahankäyttö, vaihtuvat ihmissuhteet, jatkuva riitautuminen muiden kanssa, liiallinen alkon käyttö, oman terveyden laiminlyönti

Vaihtuvat ihmissuhteet? Ei ole ollut oma valinta, että kumppanit ovat minut kyllästyttyään jättäneet. Aina ei ole ihmissuhteet omissa käsissä. Joskus varmaan onkin, mutta ei todellakaan aina.

Voiko olla, että sä tarkoittamattasi valitset niitä, jotka tulevat sut jättämään? Eli sulla on jonkun lapsuusasian takia renttututka. Ohjaudut juuri heihin, ja sivuutat ne, jotka pysyisivät. Tämä ei ole syytös, vaan jos olisi pelastusrengas. Jos keksisit, mitä yhteistä näissä miehissä on ollut, ja oppisit välttämään sitä.

Upea kasvutarina tuo 766, toivon sinulle kaikkea hyvää elämään jatkossakin. :)

On totta, että joskus elämä voi potkia kyllä hirvittävällä tavalla päähän ja esim. terveyden menettäminen on ihan arpapeliä - taudit ei kysy, onko nyt sopiva hetki elämässä pesiytyä juuri tähän kehoon.

Myös korona osoitti elämän epäreiluuden: jos olet musiikki- ja viihdealalla, kalenterisi ja rahapussisi tyhjeni. Jos it-alalla, töiden määrä saattoi vaan kasvaa.

Mutta! Täysin allerginen olen sellaisille kateellisille uhriutujavalittajille, joilla omasta mielestään on aina mennyt huonosti ja kaikilla muilla ansiotta paljon paremmin. Ja se muiden menestys on heidän mielestään itseltä pois eikä esimerkki siitä, että kuka vaan voi onnistua.

Ja kun ruvetaan tutkimaan lähemmin, niin täydellistä elämää ei olekaan kellään. Toiset vain pääsevät yli vastoinkäymisistä ja jatkavat eteenpäin, toiset taas jäävät oikein vellomaan katkeruudessa.

Minua on yksi tyyppi aikoinaan kovasti kadehtinut, koska olen kuulemma saanut kaiken niin helposti. Olen kylläkin alkoholistiperheessä kasvanut, teini-iässä itsetuhoisesti oirehtinut, aikuisena vakavan sairauden läpikäynyt ja juuri nyt käyn läpi isoa parisuhdeongelmaa.

Koska olen perusluonteeltani kuitenkin perusoptimisti, pääsen vastoinkäymisistä suht helposti yli ja keskityn mieluummin hyvään kuin pahaan ja tulevaan kuin menneeseen. Se on sitten ulospäin voinut näyttää siltä, että jopas tuo naiivi ihmislapsi onkin saanut helpolla kaiken, miksi en minäkin.

Kannattaa lueskella buddhalaisesta tai stoalaisesta elämänfilosofiasta. Elämä on pääsääntöisesti kärsimystä. Hetken aikaa menee hyvin ja sitten taas kohdataan seuraava haaste/vastoinkäyminen. Se mitenkä asioihin suhtautudutaan ratkaisee. Ihmisellä on kolme vaikutusvallan tasoa =

1. Asiat joihin voidaan vaikuttaa.

2. Asiat joihin voidaan vaikuttaa jonkin verran.

3. Asiat joihin ei voida vaikuttaa.

Keskittykää asioihin joihin pystytte vaikuttamaan. Asennoitukaa jos pahin asia tänään tapahtuisi, niin elämä jatkuu tämänkin jälkeen. Menneisiin valintoihin ei voida vaikuttaa ja niitä on turha jossitella. Asettakaa tavoitteita ja unelmia ja pyrkikää menemään niitä kohti. <3

Korona on kaikille yhteinen. Eilen 469 tartuntaa. Kurittaa eniten HUSin aluetta.

Täytyy osata nauttia elämästä niistä pienistäkin asioista. Olemne erilaisia ihmisiä toinen kestää vastoinkäymisen paremmin kun joku muu. Niitä vastoinkäymisiä tulee elämässä ennenpitkää kaikille.

Justsayingg kirjoitti:

Vaikeudet toisaalta tekee sinnikkääksi ja voitot tuntuu sitäkin paremmalta, kun tietää, miltä pohja tuntuu. Oma nuoruuteni oli vaikeahko ja olen kohdannut elämässäni melko paljon haasteita nuoreksi. Missään vaiheessa en kuitenkaan luovuttanut ja jatkoin sinnikkäästi eteenpäin... Nyt yli kolmekymppisenä elän unelmiani toteen ja olen saavuttanut omillani paljon sellaista, mitä moni ikätoverini ei. Olen oppinut selviytymään, olemaan viekas, strategisoimaan, kyntämään töissä niin paljon, että arvostus alkaa näkyä konkreettisesti ja voin nyt rentoutua hieman, kun olen päässyt tiettyyn asemaan. Nyt vihdoin olen alkanut tuottamaan sinnikkyyteni hedelmiä. Nautin joka hetkestä. Enkä usko, että mikään saavutuksistani maistuisi yhtä hyvältä ilman sitä tuskaa, verta ja hikeä.

Olet aika paljon kuin minä. Elämä alkoi sujua kommenkympin kieppeillä ja olin tehnyt valtavan työn sen eteen, että olin selvinnyt. No, nelikymppisenä kaikki romahti taas kerran. Nyt olen niin väsynyt elämääni, että voisin antaa sen loppua tähän. En jaksa taas kerran rakentaa itseäni ja kaikkea alusta, koska se ei johda mihinkään pysyvään. Ehkä viisikymppisenä taas paukuttelen henkseleitäni, että mahtavasti selätin taas kaiken tai sitten olen periksiantanut luuseri, kuka tietää.

Vierailija kirjoitti:

Täytyy osata nauttia elämästä niistä pienistäkin asioista. Olemne erilaisia ihmisiä toinen kestää vastoinkäymisen paremmin kun joku muu. Niitä vastoinkäymisiä tulee elämässä ennenpitkää kaikille.

Ei tule kaikille yhtä paljon. Ei tule rakaautta, onnea, rahaa, sairautta,onnistumisia jne myöskään tasamitalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten positiivinen asenne auttaisi kun lapsi on kuollut !!!

Eläkää te vain siinä onnessanne, jossa suurin ongelma on kun koululainen unohtaa

kertoa että huomenna on kokeet.

Älkää ihmetelkö kun en jaksa teitä kuunnella

Mutta ei se muiden mollaaminen tuo menetettyä takaisin. Elämää on vain jatkettava. T saman kokenut ja suren edelleen.

Lapsen menettäminen on varmasti kamalin asia maailmassa! En osaa edes kuvitella luopuvani yhdestäkään lapsistani.

Olen menettänyt vain vanhempani suht aikaisin ja kokenut 4 keskenmenoa mutta niitä ei voi edes verrata.

Silti kuvittelen että en haluaisi hukkua suruun vuosiksi. Elämä - sekä menetetyn että omani ovat niin arvokkaita että niistä pitää voida nauttia ilman syyllisyyttä. Suru ei tuo menetettyä takaisin mutta ihanat muistot on jäljellä. Voin omalla elämälläni ja tulevaisuudellani osoittaa rakkautta ja arvostusta pois menneille. Ja olisihan se jäljelle jääneille perheenjäsenille kamalaa jos vain omistautuisi kuolleelle, he eivät kehtaisi jatkaa elämäänsä kuten haluavat

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten positiivinen asenne auttaisi kun lapsi on kuollut !!!

Eläkää te vain siinä onnessanne, jossa suurin ongelma on kun koululainen unohtaa

kertoa että huomenna on kokeet.

Älkää ihmetelkö kun en jaksa teitä kuunnella

Mutta ei se muiden mollaaminen tuo menetettyä takaisin. Elämää on vain jatkettava. T saman kokenut ja suren edelleen.

Lapsen menettäminen on varmasti kamalin asia maailmassa! En osaa edes kuvitella luopuvani yhdestäkään lapsistani.

Olen menettänyt vain vanhempani suht aikaisin ja kokenut 4 keskenmenoa mutta niitä ei voi edes verrata.

Silti kuvittelen että en haluaisi hukkua suruun vuosiksi. Elämä - sekä menetetyn että omani ovat niin arvokkaita että niistä pitää voida nauttia ilman syyllisyyttä. Suru ei tuo menetettyä takaisin mutta ihanat muistot on jäljellä. Voin omalla elämälläni ja tulevaisuudellani osoittaa rakkautta ja arvostusta pois menneille. Ja olisihan se jäljelle jääneille perheenjäsenille kamalaa jos vain omistautuisi kuolleelle, he eivät kehtaisi jatkaa elämäänsä kuten haluavat

Nuo eivät myöskään ole halun asioita. On menetyksiä, joita olen surrut paljon rankemmin kuin olisin halunnut ja menetyksiä, joita olisin halunnut surra hartaammin kuin surinkaan.

Suru on monesti myös ihan fyysistä. Kun läheiseni kuoli, kilpirauhasarvoni menivät parissa viikossa ihan sekaisin. Ennen liian alhainen, lähellä nollaa pyörinyt TSH pomppasi kuuteentoista. Keho pysäytti itse itsensä.

Justsayingg kirjoitti:

Vaikeudet toisaalta tekee sinnikkääksi ja voitot tuntuu sitäkin paremmalta, kun tietää, miltä pohja tuntuu. Oma nuoruuteni oli vaikeahko ja olen kohdannut elämässäni melko paljon haasteita nuoreksi. Missään vaiheessa en kuitenkaan luovuttanut ja jatkoin sinnikkäästi eteenpäin... Nyt yli kolmekymppisenä elän unelmiani toteen ja olen saavuttanut omillani paljon sellaista, mitä moni ikätoverini ei. Olen oppinut selviytymään, olemaan viekas, strategisoimaan, kyntämään töissä niin paljon, että arvostus alkaa näkyä konkreettisesti ja voin nyt rentoutua hieman, kun olen päässyt tiettyyn asemaan. Nyt vihdoin olen alkanut tuottamaan sinnikkyyteni hedelmiä. Nautin joka hetkestä. Enkä usko, että mikään saavutuksistani maistuisi yhtä hyvältä ilman sitä tuskaa, verta ja hikeä.

Yt-neuvotteluja odotellessa...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä se tyypillinen tarina. Eli jouduin kiusatuksi. Olen aina ollut melko ujo lapsi, mutta alakoulussa oli vielä joitakin kavereita. Sen jälkeen muutto ja yläkoulusta alkanut kiusaaminen joka jatkui vielä lukiossakin. Koko tämän ajan olin myös todella yksinäinen ja lähes ilman kavereita. Oli kamalaa olla ihan näkymätön koulussa ja jos yritti päästä porukkaan niin kukaan ei huolinut. Muut eivät muistaneet nimeäni ja olinkin aina vaan se. Opettajatkin välillä todistivat kiusaamista, mutta eivät puuttuneet ja pari opettajaa jopa hauskuutti muita esim kyselemällä nimeäni toistuvasti eri tunneilla niin , että koko luokka sai taas nauraa. Tuntui, ettei minulla ollut lainkaan ihmisarvoa. Olin kuitenkin ihan tavallinen joskin vähän ujo, mutta muuten en ollut mitenkään poikkeava ja yritin olla mukava muille. Tämä kaikki oli jotenkin liikaa. Aloin kärsiä ahdistuksesta ja epätodellisesta olosta jo yläkoulun alussa.

Sitten vanhempani. He eivät auttaneet, eivätkä edes yrittäneet tukea. Kyllä he tiesivät kaikesta, mutta piti vaan olla vahva ja kestää. Ei sillä väliä, vaikka olinkin aina yksin. Heillä oli omat riitansa ja minä olin vaan se näkymätön niin kotona kuin koulussa. Koulun käynti kärsi , numerot laskivat ja tästä tuli haukkuja. Kiusaamisesta ei saanut puhua ja asia "unohdettiin". Ei saanut valittaa. Pilasin opiskeluni, kun voimat loppuivat ja pyysin apua. Sain vain haukut kuinka rasitan vanhempia niin paljon. En meinannut enää selvitä, mutta jotenkin sain itseni kasattua ja opiskelut jotenkin loppuun. Kyllä tämä silti näkyi todistuksessa ja muutenkin kaikkia pelkoja ja traumoja on jäänyt. En ollutkaan tarpeeksi vahva. Pahinta on varmaan ollut se, että olen ollut ihan yksin ja kukaan ei ole seissyt rinnallani koskaan. Itse olen yrittänyt kyllä tukea niitä joita kiusataan sen verran mitä olen uskaltanut. Nykyisin en oikein luota ihmisiin ja en uskalla paljastaa heille mitään. Haluan silti uskoa hyvään, mutta toisaalta en kestä enää sitä, että luottamus rikotaan. Vanhemmilta haluaisin kysyä, että miksi he toimivat niin. Eihän se ongelmaa poistanut jos se vaan unohdettiin ja jos he ovat vahvoja ihmisiä niin ei minun silti tarvitse olla. Eivät he vieläkään ymmärrä mitään. Jos saan paniikkikohtauksen ollessani äitini kanssa liikkeellä niin kysyy mitä oikein esitän. Olemme kuin eri maailmasta, vaikka olen heidän lapsensa. En silti haluaisi arvostella heitä, mutta välillä on pakko. Eivät he tunne minua lainkaan, olen kuin näkymätön heille. He ovat niin kovia ihmisiä, itse en pystyisi siihen. Auttaisin lastani viimeiseen asti. Heidän mielestään olen surkea jos valitan, surkea jos annan noiden kokemusten vaikuttaa. Mitään muuta en kaipaisi kuin ymmärrystä. Kannustusta ja sitä että voisin soittaa jos on se hetki etten meinaa jaksaa. 

Nykyisin olen yrittänyt pyrkiä opiskelemaan, mutta en tiedä pystyisinkö opiskelemaan. En pärjää kaikilla aloilla ja toisaalta en meinaa millään päästä haluamaani. Pärjään jotenkin, mutta edelleen olen yksin. Sosiaaliset tilanteet ovat vaikeita. Minä olen se heikko ihminen. Se joka ei jaksanut. Se jolle jäi arpia. Silti yritän olla positiivinen. Hyviin ihmisiin silti vaikea uskoa. En itsekään ole täydellinen, mutta silti en koskaan satuttaisi ketään, koska tiedän miltä se tuntuu. Jotkut kokevat paljon pahempaakin, tiedän sen. Tämä on kuitenkin minun elämäni ja en haluaisi, että se menee jo nyt pieleen. Monet asiat ovat menneet väärin. En halua olla uhri, mutta en vaan pysty menemään eteenpäin. En pysty muuttamaan itseäni niin paljon. Ja olen yksin. 

Upea kirjoitus!

Toivon paljon jaksamista sinulle elämääsi. Toivottavasti voit tänään jo paremmin.

Muistin, että olen tähän ketjuun kirjoittanut ja todella mukava löytää oman viestin lisäksi vielä sinunkin kiva viestisi. Käyn täällä palstalla vieläkin niin usein, että näköjään satuin heti huomaamaan viestisi ja kyllä se piristi ja oikeasti tuli tunne, että saa jotain hyvää taas elämäänsä.

En voi sanoa silti voivani paremmin ja viime vuosi oli hyvin raskas ja se kaikki jatkui myös tähän vuoteen. Fyysinen terveys on aika huonolla pohjalla, kun on ollut stressiä ja surua sekä kesä varsinkin melko vaikea. Yksinäinen olen edelleen. Hyviä asioita on, mutta väsynyt olen. Sillä tavalla on karissut se viimeinenkin typeryys elämän suhteen ja alan tajuta paremmin sen kuinka vaikeaa täällä on välillä jaksaa ja pärjätä varsinkin jos on muutenkin vähän heikommalla pohjalla. Kiitos silti viestistäsi ja mukavaa huomata, että täälläkin ihmiset välittävät toisistaan. Ehkä  luet ketjua ja näet tämän. Toivon sinullekin kaikkea hyvää.

Miten kukaan voi tietää mitä toisen ihmisen elämässä ja pään sisällä tapahtuu tai on joskus tapahtunut?

Kaikkein typerintä on verrata omaa elämäänsä ja omia tuntemuksiaan / traumojaan muiden vastaaviin. Kenenkään kärsimyksiä en halua vähätellä mutta ei se sun oloa ainakaan helpota että pyörittelet illat päässäsi miten naapurilla on niin helppo elämä eikä serkullakaan ole koskaan ollut huolen häivää.

Kaikista ei näy ulospäin, mitä kipuja sisällä on. Minuakin varmaan moni luulee onnelliseksi. Todellisuudessa olen hyvin yksinäinen. Paras ystäväni on juuri kuollut, mutta monikaan ei edes tiennyt, että olimme niin läheisiä.

Mulle on ainakin sattunut ikäviä juttuja ihan sinisilmäisyyttäni. Mies kusettanut, työpaikalla toiset puukottaneet selkään, ja ottaneet kehuja mun tekemistä töistä. Ne murheet myönnän omiksi mokiksi.

Mutta sitten on joskus vaan sattunut asioita tuurilla. Lopputyöni sattui juuri opintojärjestelmän muuttamisen ajankohtaan ja sainkin yllätyksekseni maisterin paperit kandin sijaan. Paska tuurini auto-onnettomuudessa antoi kuitenkin rahallisen kertakorvauksen, mikä auttoi asunnon ostossa. Asunnon ostin oikeaan aikaan, eli laman aikoihin, tosin ihan vaan siitä syystä, että sopi omaan elämäntilanteeseeni, ei ollut laskelmointia. Huonoa tuuria oli taas se että sain yllättäen töitä toiselta paikkakunnalta, ja jouduin maksamaan törkeät verot asuntoani myydessäni. Lapseni osoittautui hyväksi tyypiksi, mikä johtunee hyvän kasvatuksen lisäksi myöskin ihan vain hyvästä tuurista.

Jne jne.

Vierailija kirjoitti:

Ja kun ruvetaan tutkimaan lähemmin, niin täydellistä elämää ei olekaan kellään. Toiset vain pääsevät yli vastoinkäymisistä ja jatkavat eteenpäin, toiset taas jäävät oikein vellomaan katkeruudessa.

Minua on yksi tyyppi aikoinaan kovasti kadehtinut, koska olen kuulemma saanut kaiken niin helposti. Olen kylläkin alkoholistiperheessä kasvanut, teini-iässä itsetuhoisesti oirehtinut, aikuisena vakavan sairauden läpikäynyt ja juuri nyt käyn läpi isoa parisuhdeongelmaa.

Koska olen perusluonteeltani kuitenkin perusoptimisti, pääsen vastoinkäymisistä suht helposti yli ja keskityn mieluummin hyvään kuin pahaan ja tulevaan kuin menneeseen. Se on sitten ulospäin voinut näyttää siltä, että jopas tuo naiivi ihmislapsi onkin saanut helpolla kaiken, miksi en minäkin.

Hienoa kuulla, että olet päässyt ja pääset vastoinkäymisistä helposti yli. Se on tärkeä piirre elämässä. Tarkoitukseni ei ole missään nimessä vähätellä sinua, mutta esimerkiksi traumaattisesta lapsuudesta ylipääsemiseen ei pelkkä perusoptimismi valitettavasti riitä. Meissä ihmisissä on vähän sellainen hassu piirre, että ajattelemme hyvien asioiden olevan pelkästään meidän omaa ansiota. Jos lapsi elää traumaattisissa oloissa yksin ilman ulkopuolista tukiverkostoa, on mahdotonta selvitä omin avuin ja pelkän luonteen avulla, koska ne vaikutukset ovat todella järisyttävät, niin identiteettiin, itsetuntoon kuin ihan mihin tahansa. Siitä olen kuitenkin ehdottomasti samaa mieltä, että hyviin asioihin kannattaa kiinnittää huomiota ja niitä on hyvä vaalia. Kiitollisuus on tärkeää, vaikka ei se kenenkään mielenterveyttä yksinään pelasta. Olen myös itse alkoholistiperheessä ja vaikka lapsuudessa kaikki oli tosin monin tavoin kurjaa ja yksinäistä niin olen etsinyt sieltä niitä hyviä asioita, jotka ovat olleet kannattelemassa elämässä: opettajan kannustus tai joku läheinen, jolle on voinut soittaa. Myöhemmin korjaavia ihmissuhteita ja hieno terapeutti. En usko, että sinäkään olet vastoinkäymisistä selvinnyt vain perusluonteen takia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmasti joku tästäkin suuttuu, mutta tosiasia vain on että ihminen usein luo itse oman onnensa. "Huono-onniset" tekevät paljon huonoja päätöksiä jotka sitten vaikuttavat pitkällä tähtäimelläkin ja luovat noidankehän. Samoin tekevät hyväonniset.

Tää on saanut kauheasti alapeukkuja, mutta mun mielestä tässä on perää. Ihmiset tekee itse niitä huonoja valintoja. Ja olen siis itse päähänpotkittu.

En tietysti valinnut alkoholistivanhempia, tai että he kuolivat kun olin lapsi, ja jouduin sijoituskotiin.

Mutta valitsin huonon miehen, en valinnut niitä hyviä. Ihan itse hylkäsin ne hyvät ja otin sen huonon.

En hakenut hyviä töitä jo aikaisin, hain huonoja ja huonosti palkattuja, koska ajattelin että olen sen tasoinen. Ihan itse hain.

Ostimme halvan romutalon emmekä kivaa siistiä asuntoa, koska jotenkin kuvittelin että olemme semmoisia ihmisiä, ei meille kuulu hieno. Muut ihmiset on niitä hienoja ja pystyvät ostamaan sellaisia. Emme edes katselleet niitä.

Näin vahvat on ennakko-odotukset ja huonon itsetunnon voima.

Olen sitten myöhemmin taistellut tätä vastaan. Myimme huonon talon ja ostimme hienon hyvältä alueelta. Hain oikein hyvää työtä ja sain sen. Pelotti ja tunsin itseni huijariksi, mutta hoidinkin työn hyvin, ja sain kiitosta.

Erosin huonosta miehestä mutta pidin hyvän talon. Öisin melkein oksensin kauhusta, kun olin varma, että olen hullu, ja tässä käy vielä huonosti.

Ei käynyt, hain ja sain vielä paremman ja hienomman työn, olen laittanut taloa, sen sijaan että olisin joutunut myymään sen.

Ajattelin, että olen vanha ja lihava, ja etottua en tapaa enää ketään. Treffailin luusereita. Onneksi yksi upea mies kiinnostui minusta. Olemme yhdessä nykyään, koska uskalsin ajatella, että jospa olenkin se upea nainen, jonka hän näkee.

Ajattelin, etten uskalla enää vaihtaa työtä yli viisikymppisenä, ja pomo sanoi etten kyllä pärjäisi. Sisuunnuin, ja hain esimiespaikkaa silti. Sain sen, ja olin taas ihan kauhuissani, että pieleen menee, olen hullu, ja mieskin jättää kun olen hankala stressihiiri.

Pärjäsin töissä hienosti, ja mies on tukenut minua. Tämä mies ei ole kuin se entinen, tämä on hyvä mies.

Nyt pomoni tarvitsee sijaista, ja rohkenin avata suuni, että minä voisin olla se. Entinen pomo olisi pelannut pelejä, etten varmaan pysty siihen. Tämä on kuitenkin hyvä pomo, ja oli ilahtunut ja rohkaiseva, että varmasti hyvinkin pystyn siihen.

Suuren osan hankaluuksistani olen hankkinut omilla huonoilla valinnoillani. En ole uskonut itseeni, ja olen kohdellut itseäni huonosti.

Syy huonoon itsetuntoon tulee varmasti lapsuuden kokemuksista. Mutta kaikki sen jälkeen ei ole ollut väistämätöntä, vaan minulla on ollut siihen valtaa, jota vain en ole tiennyt että minulla on.

Nyt tiedän, että jos kadehdin jotain asiaa muilta, se on merkki, että minun pitäisi pyrkiä sitä kohti. Pieni minä haluaisi tehdä samaa, mutta on niin kauhuissaan, ettei uskalla edes haluta sitä.

Samoin, jos joku päätös saa minut aivan kauhun valtaan, todennäköisesti se on jotain mitä minun pitääkin tehdä. Minun pitää taistella niitä sisäisiä mörköjä vastaan, jotka väittävät, etten pysty, ansaitse, riitä enkä kelpaa. Joka kerran ovat olleet väärässä. Alan melkein itsekin jo uskoa, että pystyn ja kelpaan.

Ja jos minulle on tällä lailla tapahtunut hyviä asioita, uskon, että muillekin.

Tämä on hieno tarina ja olen oikeasti todella iloinen puolestasi! Mahtavaa että olet alkanut uskomaan itseesi!

Mutta samalla mielestä ei voi syyllistää niitä, jotka eivät saa koottua sitä itsetuntoa ja uskallusta itseensä, jossa sinä onnistuit. Toisilla lähtökohdat vaan on joko lapsuuden tai genetiikan sanelemana vielä huonommat, joka sitten johtaa niihin huonoihin päätöksiin.