Miksi tosilla on tasainen onnellinen elämä ja sitten on niitä, joilla murhetta murheen perään.

Oletko lukenut genetiikkaa ja sosiologiaa ja yhteiskuntaoppia? Löydät vastauksen. Suuret yhteisöt ja niiden muodostama yhteiskunta perustuu aina epätasa-arvoon, joka verhotaan kaunopuheisiin "haluamme kehittyä tasa-arvoiseksi".

Vain villissä pienessä heimossa villin luonnon keskellä syntyy oikeasti vastuu heimolaisten välille, halu tasata sitä hyvinvointia, koska muuta keinoa selviytyä ei ole.

Mut älä myöskään sääli niitä joiden kroppa ja mieli saa huikeasti haastetta toisensa perään. Heistä kehittyy ihan eri kaliiberin ihmisyksilöitä kuin sosio-ekonomisesti hemmotelluista. Eivät he kiitosta saa mutta he näyttävät sen mihin ihminen oikeasti kykenee.

Vierailija kirjoitti:

Elämän tarkoitus ei ole pitää meitä mukavuusalueella. Elämä on sen luontoista, että välillä menee tasaisemmin ja sitten huolia taas ilmenee. Vaikeuksien tehtävä on herättää meidät tietoisuuteemme. Vaikeuden voi siis nähdä mahdollisuutena löytää aito rauha ja yhteys. Ne joilla koko ajan menee tasaisen mukavasti, eivät koe tähän tarvetta. Jossain vaiheessa kuolema ja sairaudet ym. löytävät heidätkin. Kuole ennen kuin kuolema löytää sinut. Luovu egon harhasta.

https://yle.fi/uutiset/3-11655559

Vierailija kirjoitti:

Koska aivot on ohjelmoitu luultavasti jo lapsuudessa sellaiseen ympäristöön missä noin tapahtuu, jolloin henkilö vetää puoleensa sellaisia tilanteita ja käyttäytyy erilailla kuin ihminen jolla menee aina kaikki hyvin. Tämän takia esim. rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy.

Ei noin tapahdu. Itse lapsuudessani on tapahtunut kaikenlaista, jotka mielestäsi johtavat sellaiseen epäonniseen elämään, mutta aikuiselämäni on hyvin tasaista. Minulle on opetettu tärkeitä taitoja, joista on hyötyä avion ylläpitämisessä, talouden kunnossapidossa, lastenkasvatuksessa jne. Koulu ei opettanut näitä asioita.

Paska KASAANTUU, siinö on semmonen magneetti mukana.

musta tuntuu että nykyään vaan luullaan tai oletetaan, että kaikilla muilla menee jotenkin todella hyvin, (että muilla on unelma parisuhteet, rahaa riittää yms) some pahentaa ihmisten kuvitelmia muiden elämistä, koska kaikki aina esittelee vain niitä elämänsä kivoja ja aika pinnallisia puolia. ja sanonpa vaan näin lohdutuksena teille kaikille, että ne jotka kokoajan laittaa kuvia elämästään vaikka instagramiin, esim matkoista tai hehkuttaa kumppaniansa maasta taivaaseen, niin näillä yleensä on jotain ongelmia jota peitellään ja ulospäin pitää esittää jotain parempaa. tiedän tämän siksi, että itse kuuluin näihin jotka kokoajan laittoi ällösöpöjä kuvia kumppanin kanssa ja jatkuvasti piti postata meidän reissuilta maisemakuvia ja päivittää miten on taas sisustettu. ulkoisesti vaikutti varmaan siltä että elän jotain täydellistä elämää, mutta oikeasti todella monet asiat oli pahasti pielessä - niin oman terveyteni kuin parisuhteenikin kanssa. kavereillekin tuli sitten yllätyksenä kun lopulta kerroin heillekin totuuden.

eli älkää ainakaan joidenkin insta, facebook yms muiden bloggaajien laittamien kuvien takia ahdistuko ja luulko että muilla menee paremmin kuin teillä. minä voin tällä hetkellä paremmin kuin noina hehkutus kuvien aikaan, eikä mieleenikään tulisi enää postata jotain kuvia - jos ihmisellä on oikeasti asiat hyvin elämässään, niin ei tarvi laittaa kerskailu kuvia nettiin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedättekö näitä: toisilla elämä menee tasaisesti ilman suurempia murheita. Kuten esim anoppini, jolla tasainen lapsuus, koulut, naimisiin ja pari lasta. Ei sairauksia, ei avioeroja, ei taloudellisia huolia. Sitten on niitä, joille kasaantuu huolia ja murheita, surua ja kuolemia. Miksi?

Ehkä joku on tutkinut asiaa ja osaisi vastata, mutta näppituntumalta veikkaan, että kyse on yhdistelmästä sattumaa, yksilön ominaisuuksia ja omia valintoja. 

Ihminen, jolla on älyä, onnellinen lapsuus ja kannustava perhe sekä hyvä koulutus, osaa huonon onnenkin osuessa kohdalle tehdä parempia ratkaisuja kuin sellainen, jolla on suuria oppimisvaikeuksia, vaikeuksia ymmärtää syyt ja seuraukset ja huono koti, joka ei pysty tukemaan ja kannustamaan. Tietysti kenelle tahansa voi osua kohdalle onnettomuuksia tai muuta huonoa tuuria tai vastaavasti uskomattomia onnenkantamoisia, eikä siksi yksittäisistä ihmisistä voi sanoa mitään varmaa. Mutta nimenomaan ääripäät huomataan eli ne, joilla on todella usein hyvä onni tai jatkavaa huonoa onnea.

Puhdas sattuma vaikuttaa toki sekin paljon, mutta elämän aikana pitää tehdä niin paljon valintoja ja päätöksiä, että pienetkin erot valintojen laadussa alkavat kasautua ja se näkyy sitten tuloksessa. Muutama huono päätös ei vielä ratkaise mitään, eikä pari loistavaa valintaa pelasta tilannetta, vaikka joskus yksittäinenkin päätös voi vaikuttaa todella paljon.

Ajatellaan vaikkapa teiniä perjantai-iltapäivällä ja hänen viikonloppuaan. Vaikka yksittäisellä viikonlopulla ei ole juurikaan merkitystä, kaikilla viikonlopuilla yhteensä on jo iso merkitys. Mitä teet? Jäätkö kotiin lukemaan, osallistutko harrastukseen, joka kehittää jotakin taitoa tai kykyä? Vai lähdetkö juhlimaan kavereiden kanssa? Käytätkö kenties alkoholia?

Jos yleensä valitsee lukemisen tai muun jonkin muun kehittävän toiminnan, muutamassa vuodessa on ehtinyt hankkia yleissivistystä, osaamista ja taitoja, jotka auttavat tekemään entistä parempia valintoja. Jos taas jatkuvasti valitset huonosti, lisäät riskiä, että ajaudut entistäkin huonompaan tilanteeseen, jossa tarjolla on vain toinen toistaan huonompia vaihtoehtoja. Osa valinnoista on sellaisia, että ne vaikuttavat myös terveyteen.

Onnettomuudet ja kuolemat juuri sellaisia asioita, jotka seuraavat varomattomuudesta tai tarpeettomasta riskien ottamisesta. Lähdetään ehkä ajamaan pienessä humalassa kerta toisensa jälkeen ja luotetaan, että tälläkin kerralla selvitään. Tai otetaan jatkuvasti pieniä riskejä, jotka toistuessaan kasautuvat. Jos osaa todennäköisyyslaskentaa, tietää, että pienikin ero todennäköisyydessä johtaa suureen eroon lopputuloksessa, kun toistoja tehdään tarpeeksi paljon.

Otetaan esimerkki tapauksesta, jonka näin äskettäin. Kuvitellaan, että olet menossa bussipysäkille, joka on risteyksen toisella puolella. Huomaat, että bussi lähestyy, mutta edessäsi on punainen jalankulkuvalo ja ruuhkassa seisova autojono. Juoksetko tien yli päin punaista jonossa seisovien autojen välistä vai jäätkö odottamaan seuraavaa bussia (tulee viimeistään 10 minuutin päästä)? Näkemäni parikymppiset tytöt ottivat riskin, juoksivat päin punaista ja ehtivät bussiin. Minä olisin samassa iässä valinnut toisin ja jäänyt odottamaan vihreää ja luultavasti myöhästynyt  bussista. Mutta kannattiko todella ottaa riski ja vaarantaa terveys ja ehkä henkikin pienen ajansäästön vuoksi? Ehkä ne huono-onniset ihmiset ovat niitä, jotka ottavat ison riskin pienen hyödyn vuoksi? Tai ehkä hyväonniset ovat niitä, jotka eivät ota riskiä, vaan jäävät odottamaan?

Tietenkään jatkuva epäonni ei aina ole omaa syytä tai hyvä onni omaa ansiota, mutta veikkaan, että niillä on iso osuus.

Tuo kaikki lähtee lapsuudesta. Oletko saanut opin vanhemmilta odottaa rauhassa seuraavaa bussia vai ovatko vanhempasi olleet itsekin juoksemassa sinne tänne kieli vyön alla, vaikka ei oikeasti ole ollut kiire minnekään.

Lapsuus vaikuttaa aivan kaikkeen todella ratkaisevasti, toki sen jälkeen pystyy korjaamaan mahdollisia vaurioita kuten itse olen pystynyt tekemään, mutta kyllä se aina välillä turhauttaa, kun ei vain uskalla lähestyä ketään, koska sosiaaliset taidot on keharin luokkaa (vähän liioitellen, mutta asia tulee selväksi.)

jotkut varmaan nyt haukkuu mut hihhuliks mutta mun mielestä ne joilla on jonkinlaista hengellisyyttä kestää elämän ylä ja alamäet paremmin. enkä nyt sano että kaikkien pitäisi olla kristittyjä koska itse olen. tarkoitan hengellisyydellä ihan mitä tahansa uskontoa tai jos ei uskonnot kiinnosta niin vaikka vaan että uskoo vaikka uudelleen syntymiseen tai siihen että kaikella on joku tarkoitus. ainakin mitä lähipiirissä olen huomannut niin sellaset 100% ateistit jotka ei usko yhtään mihinkään ei tunnu kestävän oikeastaan mitään ongelmia tai sitten niistä katkeroidutaan ties miten pitkäksi aikaa, halutaan uhriutua tai syyttää muita ihmisiä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen usein miettinyt samaa, ja pohdiskellut miksi joissakin perheissä jopa sisarusten välillä voi olla huima ero. Yksi lapsista on se menestyjä, helpompi elämä ja toinen taas käy sen kivisen polun.

Itse kuulun tuohon jälkimmäiseen ryhmään. Tosin, en ole millään tavalla katkera sisaruksilleni heidän helposta elämästä. Ehkä hekin joutuvat jossain kohtaa elämää kohtaamaan vaikeuksia, mutta vielä vaan ei ole heidän aika(?).

Minusta vanhempani teki henkilökohtaisen terapeuttinsa lapsena. Kun yritin irrottautua nuorena aikuisena tästä sairaasta kuviosta, niin minut hylättiin täysin. Muita lapsia ei tähän rooliin asetettu. He voivatkin ehkä siksi aikuisiällä paremmin kuin minä.

Minä taas en joutunut lapsena terapoimaan vanhempaani vaan itseäni huomattavasti vanhempaa siskoani, joka oli minulle kuin toinen äiti. Jouduin kuuntelemaan hänen loputonta kärsimyssaagaansa toisena naisena elämisestä (tai tarkemmin ottaen yhtenä miehen monista naisista). Tätä kesti pitkälle aikuisikään saakka. Olen inhonnut itseäni, kun en tajunnut tehdä irtiottoa kaikesta tuosta, mutta silloin olisin saanut koko perheen vihat päälleni. En vain uskaltanut. Perheemme oli vinksahtanut muutenkin,

Vasta nyt olen tajunnut, että olen aina mennyt kohti hankaluuksia. Olen lapsena ja nuorena tottunut siihen, että epätoivo, raivo ja draama ovat normaalia elämää. Mitä kurjempaa sen normaalimpaa... en olisi edes osannut olla rauhallisessa ja onnellisessa suhteessa. Olisimpa vaan tajunnut vähän aikaisemmin.

Vierailija kirjoitti:

Mistä kukaan voi toisen elämästä tietää oikeastaan yhtään mitään? Mullakin lienee ulkopuolisten silmissä täydellinen kultalusikka peruuksissa syntyneen elämä. On olevinaan hyvät tukiverkostot, on suvussa varallisuutta jne. Taas tänään jo pariin otteeseen totesin, että kaikilta mun läheisiltäni puuttuu empatiakyky kokonaan. Heikkous on häpeä. Pitää vain elää näissä kulisseissa, vaikka sielu itkee verta. 

Sinun pitää ottaa asia puheeksi, miksi näin on. Jos he eivät halua puhua siitä, miksi ovat empatiakyvyttömiä, niin sitten jätät heidät elämästäsi. Sinä olet empatian arvoinen <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

uskon että kaikki on valinnoista kiinni. Toiset tekee parempia valintoja elämässään kuin toiset.

Ensimmäinen ja tärkein valinta on, mihin perheeseen ja sukuun syntyy. Sain tänään tietää, että syöpäni on kaikista hoidoista huolimatta levinnyt. Maanantaina sisälle sairaalaan. Siskoni kommentti, kun laitoin äsken asiasta  viestiä: "Me ollaan täällä Tallinnan risteilyllä. Hauskaa viikonloppua!" Laitoin viestiä myös vanhemmilleni. Vastaus isältä: "Kuinka kauan sairaalassa menee? Äidillä on lääkäriaika perjantaina, pääsethän kuitenkin viemään äidin lääkäriin?"

- Nro  522 -

Hmmm, suosittelen jättämään heidät elämästäsi. Kuinka sairas perhe voi ollakaan!

Perheesi vaikuttaa hyvin empaattiselta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistakaa, että ei se muidenkaan elämä mitään helppoa ole välttämättä. Monet eivät halua jakaa surujaan kuin läheisimmille. Varmaan moni on ajatellut minustakin, että helpolla olen päässyt. Maisterintutkinto, töitä on riittänyt, hyvä mies ja ihana lapsi. Todellisuudessa olen joutunut tekemään paljon töitä päästäkseni tähän. Vanhempani ovat aina olleet tosi köyhiä ja kouluttamattomia. Itse on pitänyt uskoa itseensä ja rahoittaa työnteolla opiskelut. Nuorena tekemisiäni rajoitti sairaudet. Nykyään onneksi olen ollut terve jo pidempään. Lapsettomuudesta ja keskenmenoista kärsimme mieheni kanssa monta vuotta, kunnes viimein onnisti. Emme kuitenkaan kertoneet lapsettomuudesta lähes kenelläkään. Ei täällä kellään erityisen helppoa ole. Täytyy vaan yrittää parhaansa ja nauttia pienistä hyvistä hetkistä.

Se on ihan oma valintasi, jos päätät että on parasta olla kertomatta muille vaikeuksistasi. Jos kertoisit, niin sinuun suhtauduttaisiin luultavasti empaattisemmin. Tabut eivät murru, ellei kukaan niitä murra. Ja ellei niitä murreta, eivät ihmiset myöskään opi suhtautumaan toisiin ihmisiin ja heidän suruihinsa myötätunnolla.

Erinomainen kirjoitus!

Tabuista pitää puhua ääneen ja kunnolla, muuten mikään ei muutu. Juuri eilen luin Jani Toivolan pitävän hametta, koska hän pitää niistä. Juuri näin sen pitäisikin olla. Jos mies haluaa pitää hametta, pidä ihmeessä. Jos nainen haluaa ajaa päänsä kaljuksi, aja ihmeessä. Tämä elämä on sinun ja vain sinun, ei kenenkään muun.

Manha Hashim kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska aivot on ohjelmoitu luultavasti jo lapsuudessa sellaiseen ympäristöön missä noin tapahtuu, jolloin henkilö vetää puoleensa sellaisia tilanteita ja käyttäytyy erilailla kuin ihminen jolla menee aina kaikki hyvin. Tämän takia esim. rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy.

Ei noin tapahdu. Itse lapsuudessani on tapahtunut kaikenlaista, jotka mielestäsi johtavat sellaiseen epäonniseen elämään, mutta aikuiselämäni on hyvin tasaista. Minulle on opetettu tärkeitä taitoja, joista on hyötyä avion ylläpitämisessä, talouden kunnossapidossa, lastenkasvatuksessa jne. Koulu ei opettanut näitä asioita.

Toivottavasti ymmärrät ettei tarvi sikistä kuin rotat vaan voitte käyttää ehkäisyä.

653465 kirjoitti:

Jokaisen onni tai onnettomuus elämässä on puoliksi tuuria, sille ei mahda mitään.

Siihen toiseen puoliskoon voi itse vaikuttaa, esimerkiksi tekemällä kovasti töitä tavoitteidensa eteen tai valitsemalla seuransa tarkasti. Yllättävän monet murheet elämässä johtuvat ihan siitä, että ajaudutaan huonoihin ihmissuhteisiin eikä osata katkaista niitä ja mennä eteenpäin. Ei vedetä rajoja siihen, että miten annetaan itseä kohdella. Annetaan jonkun luuserin vetää itsensäkin mukanaan alas, kunnes asiat ovat niin sotkussa että kaikki on päin persettä. Pyöritään juoppoporukoissa tai vittumaisten ja väkivaltaisten ihmisten ympärillä tai mitä vaan.

Minä en ole päästänyt elämääni kuin muutaman tarkkaan valikoidun ihmisen, joten luulen että paljolti senkin ansiosta olen saanut sellaisen elämän jota olen halunnut. Toki olen luonteeltanikin sellainen, etten tarvitse muita ihmisiä pönkittämään itseäni. Jopa sukulaiset voi pistää ulos elämästään, ei niitä ole mikään pakko hyysätä jos aiheuttavat tuhoa. Tätä ei moni ymmärrä.

Tämä on todella tärkeää sisäistää. Sukulaiset voi ja usein pitääkin poistaa elämästään, kokonaan. Monella on todella myrkyllisiä sukulaisia, jotka eivät monesti edees ymärrä, että heillä itsellään on todennäköisesti omia käsittelemättömiä ongelmiaan taustalla, joka vaikuttaa heidän käyttäytymiseensä.

Vierailija kirjoitti:

jotkut varmaan nyt haukkuu mut hihhuliks mutta mun mielestä ne joilla on jonkinlaista hengellisyyttä kestää elämän ylä ja alamäet paremmin. enkä nyt sano että kaikkien pitäisi olla kristittyjä koska itse olen. tarkoitan hengellisyydellä ihan mitä tahansa uskontoa tai jos ei uskonnot kiinnosta niin vaikka vaan että uskoo vaikka uudelleen syntymiseen tai siihen että kaikella on joku tarkoitus. ainakin mitä lähipiirissä olen huomannut niin sellaset 100% ateistit jotka ei usko yhtään mihinkään ei tunnu kestävän oikeastaan mitään ongelmia tai sitten niistä katkeroidutaan ties miten pitkäksi aikaa, halutaan uhriutua tai syyttää muita ihmisiä. 

Kyllä, elämää pitää yrittää tarkastella mahdollisimman laajasta kuvakulmasta. Suorastaan kuun pinnalta asti - maapallo on vain sininen leikkikenttä.

Helpommin tietenkin sanottu kuin tehty, varsinkin silloin kun murhe iskee.

Se että kaikkea tulee eteen ei johdu välttämättä mistään mitä tekee tai miten elää. Itse olen alkanut uskoa kiinalaiseen horoskooppiin, koska mulle tulee jatkuvasti jotain hankaloittamaan elämää. Kiinalaiset eivät halua lapsia tulihevosen vuonna, koska heidän uskomuksen mukaan tulihevosen vuonna syntynyt lapsi tuo mukanaan huonoa onnea ja koettelemuksia perheelle. No näinhän mulle ja mun omalle perheelle ja lapsuuden perheelle on käynyt ja olen tulihevonsen vuonna syntynyt. Kaikkea vaan tapahtuu ja tulee eteen.

Vierailija kirjoitti:

Itsellä se tyypillinen tarina. Eli jouduin kiusatuksi. Olen aina ollut melko ujo lapsi, mutta alakoulussa oli vielä joitakin kavereita. Sen jälkeen muutto ja yläkoulusta alkanut kiusaaminen joka jatkui vielä lukiossakin. Koko tämän ajan olin myös todella yksinäinen ja lähes ilman kavereita. Oli kamalaa olla ihan näkymätön koulussa ja jos yritti päästä porukkaan niin kukaan ei huolinut. Muut eivät muistaneet nimeäni ja olinkin aina vaan se. Opettajatkin välillä todistivat kiusaamista, mutta eivät puuttuneet ja pari opettajaa jopa hauskuutti muita esim kyselemällä nimeäni toistuvasti eri tunneilla niin , että koko luokka sai taas nauraa. Tuntui, ettei minulla ollut lainkaan ihmisarvoa. Olin kuitenkin ihan tavallinen joskin vähän ujo, mutta muuten en ollut mitenkään poikkeava ja yritin olla mukava muille. Tämä kaikki oli jotenkin liikaa. Aloin kärsiä ahdistuksesta ja epätodellisesta olosta jo yläkoulun alussa.

Sitten vanhempani. He eivät auttaneet, eivätkä edes yrittäneet tukea. Kyllä he tiesivät kaikesta, mutta piti vaan olla vahva ja kestää. Ei sillä väliä, vaikka olinkin aina yksin. Heillä oli omat riitansa ja minä olin vaan se näkymätön niin kotona kuin koulussa. Koulun käynti kärsi , numerot laskivat ja tästä tuli haukkuja. Kiusaamisesta ei saanut puhua ja asia "unohdettiin". Ei saanut valittaa. Pilasin opiskeluni, kun voimat loppuivat ja pyysin apua. Sain vain haukut kuinka rasitan vanhempia niin paljon. En meinannut enää selvitä, mutta jotenkin sain itseni kasattua ja opiskelut jotenkin loppuun. Kyllä tämä silti näkyi todistuksessa ja muutenkin kaikkia pelkoja ja traumoja on jäänyt. En ollutkaan tarpeeksi vahva. Pahinta on varmaan ollut se, että olen ollut ihan yksin ja kukaan ei ole seissyt rinnallani koskaan. Itse olen yrittänyt kyllä tukea niitä joita kiusataan sen verran mitä olen uskaltanut. Nykyisin en oikein luota ihmisiin ja en uskalla paljastaa heille mitään. Haluan silti uskoa hyvään, mutta toisaalta en kestä enää sitä, että luottamus rikotaan. Vanhemmilta haluaisin kysyä, että miksi he toimivat niin. Eihän se ongelmaa poistanut jos se vaan unohdettiin ja jos he ovat vahvoja ihmisiä niin ei minun silti tarvitse olla. Eivät he vieläkään ymmärrä mitään. Jos saan paniikkikohtauksen ollessani äitini kanssa liikkeellä niin kysyy mitä oikein esitän. Olemme kuin eri maailmasta, vaikka olen heidän lapsensa. En silti haluaisi arvostella heitä, mutta välillä on pakko. Eivät he tunne minua lainkaan, olen kuin näkymätön heille. He ovat niin kovia ihmisiä, itse en pystyisi siihen. Auttaisin lastani viimeiseen asti. Heidän mielestään olen surkea jos valitan, surkea jos annan noiden kokemusten vaikuttaa. Mitään muuta en kaipaisi kuin ymmärrystä. Kannustusta ja sitä että voisin soittaa jos on se hetki etten meinaa jaksaa. 

Nykyisin olen yrittänyt pyrkiä opiskelemaan, mutta en tiedä pystyisinkö opiskelemaan. En pärjää kaikilla aloilla ja toisaalta en meinaa millään päästä haluamaani. Pärjään jotenkin, mutta edelleen olen yksin. Sosiaaliset tilanteet ovat vaikeita. Minä olen se heikko ihminen. Se joka ei jaksanut. Se jolle jäi arpia. Silti yritän olla positiivinen. Hyviin ihmisiin silti vaikea uskoa. En itsekään ole täydellinen, mutta silti en koskaan satuttaisi ketään, koska tiedän miltä se tuntuu. Jotkut kokevat paljon pahempaakin, tiedän sen. Tämä on kuitenkin minun elämäni ja en haluaisi, että se menee jo nyt pieleen. Monet asiat ovat menneet väärin. En halua olla uhri, mutta en vaan pysty menemään eteenpäin. En pysty muuttamaan itseäni niin paljon. Ja olen yksin. 

Upea kirjoitus!

Toivon paljon jaksamista sinulle elämääsi. Toivottavasti voit tänään jo paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Omia valintoja pitkälti.

Yksi suurimmista on tyytyminen. Monet ihmiset tyytyvät. Itse olen vaatinut itselleni vain parasta; en jää huonoon ihmissuhteeseen jne. Tämä on seurannut siihen, että parisuhteeni on juuri minulle sopivan ihmisen kanssa. Teemme saumatonta yhteistyötä, joka on mahdollistanut perheen ja hyvän taloudellisen tilanteen. Viihdymme perheenä, viihdymme pariskuntana, olemme onnellisia. Pyrimme elämään terveellisesti, jotta pysymme terveenä.

Juu elämähän on iso supermarketti josta poimitaan sopivat tuotteet ja ihmiset, juu,juu. Koska kasvat aikuiseksi?

Tunnistin itseni tänään kirjoituksesta täällä.  Myrkyllisen ilkeästä kirjoituksesta ja pahinta on että kirjoittajan täytyy olla joku lähipiiristäni, muuten hän ei olisi tiennyt tiettyjä asioita. Hän on siis joku niistä ihmisistä jotka on minulle päin naamaa ystävällisiä ja joihin ainakin kuvittelen voivani luottaa. Elämä ei ole mennyt suunnitelmien mukaan, joo. Mutta tuo ihminen ei tiedä puoliakaan asioistani. Tuntuu pahalta kun ei tiedä keneen voi enää luottaa.

Vierailija kirjoitti:

Tajusin tämän tänä vuonna. Ihminen on kuin magneetti. Jos ajattelet positiivisia asioita, positiiviset asiat tulevat luoksesi. Jos tarpeeksi haluat jotain ja uskot että saavutat sen, tulet saavuttamaan sen. Jos pelkäät jotain, pelkäät epäonnistuvasi ja ajattelet niin, todennäköisesti epäonnistut.

Aloin miettimään elämääni. Kaikki hyvä mitä elämässä on tapahtunut, parisuhde, koulutus, työ jne. Ne kaikki on toteutunu ja olin aina ajatellut että nuita haluan, nuita kohti menen ja nuo tulee toteutumaan. Ja ne toteutu vaikka sattuman kautta.

Ne asiat mitä olen pelännyt, harrastuksissa tms elämässä, on epäonnistunut. Ei se että pelkää vaan se että lietsoo omassa mielessä pelkoa.

En tiedä mikä on asian taustalla, mutta tiedän että ajatus on vahvin voima kaikista.

Unelmoikaa ja uskokaa unelmiinne. Ne toteutuu kyllä, ennemmin tai myöhemmin!

Mutta kun ne positiiviset ajatukset ja unelmat ei tuo itsemurhan tehneitä tai muita traagisesti kuolleita ja sairastaneita läheisiä takaisin. Lapsettomuuteenkaan ei tahtomiset auta. Ehkä ymmärrät sitten, kun elämä näyttää sinullekin nurjan puolensa.

Kaikki kokevat menetyksiä ja vastoinkäymisiä, mutta toiset kestävät ja sietävät niitä paremmin. Joskus vaikeuksien hakeminen johtuu omista valinnoista, vaikka toiset neuvoisivat mitä kannattaa tehdä, niin ne kuitataan kateutena jne. Toiset nielevät vastoinkäymiset osana elämää eivätkä tee niistä numeroa, toisten vastoinkäymisiä pitää sitten surra kollektiivisesti.