Miksi tosilla on tasainen onnellinen elämä ja sitten on niitä, joilla murhetta murheen perään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen usein miettinyt samaa, ja pohdiskellut miksi joissakin perheissä jopa sisarusten välillä voi olla huima ero. Yksi lapsista on se menestyjä, helpompi elämä ja toinen taas käy sen kivisen polun.

Itse kuulun tuohon jälkimmäiseen ryhmään. Tosin, en ole millään tavalla katkera sisaruksilleni heidän helposta elämästä. Ehkä hekin joutuvat jossain kohtaa elämää kohtaamaan vaikeuksia, mutta vielä vaan ei ole heidän aika(?).

Minusta vanhempani teki henkilökohtaisen terapeuttinsa lapsena. Kun yritin irrottautua nuorena aikuisena tästä sairaasta kuviosta, niin minut hylättiin täysin. Muita lapsia ei tähän rooliin asetettu. He voivatkin ehkä siksi aikuisiällä paremmin kuin minä.

Mulla ihan sama kokemus ja paskasti mennyt elämässä.

Minullakin oli sama kokemus, mutta elämäni on ihan ok. Minä hylkäsin tämän vanhemman, enkä antanut hänen enää vahingoittaa. Arpaonneako sekin?

Vahingoitti jo aiemmin. Välien katkaiseminen vanhempaan ei poista sitä ahdistusta, mitä hänen käytöksensä on aiheuttanut. Ja aiheuttaa yhä. Perusturvallisuuden tunne puuttuu täysin.

Jaahas, ap on käynyt urkkimassa anoppinsa sairaskertomustiedot. Tosiasia on, että emme me läheskään kaikki kerro sairauksistamme tai muista murheistamme omille lapsillemme, koska emme halua huolestuttaa heitä. Vielä vähemmän kerromme niistä lastemme puolisoille. 

Vierailija kirjoitti:

Koska aivot on ohjelmoitu luultavasti jo lapsuudessa sellaiseen ympäristöön missä noin tapahtuu, jolloin henkilö vetää puoleensa sellaisia tilanteita ja käyttäytyy erilailla kuin ihminen jolla menee aina kaikki hyvin. Tämän takia esim. rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy.

Meillä on kaksi lasta, joista toisen elämä on helppoa ja toisen ei.

Se helpon elämän saanut on aina ollut hyvin terve, eikä hänellä ole ollut ongelmia missään asioissa. Hyvin menee ja elämä hymyilee.

Toisella on käynyt huonompi tuuri.

Sairastui 10-vuotiaana tulehdukselliseen suolistosairauteen, ja siitä lähtien on vaikeuksia riittänyt. Ymmärrystä ei heru koulusta, vaan vaatimukset ovat kovat eikä poissaoloja saisi olla. Kaverisuhteet kärsivät kun lapsi on kipeä eikä jaksa lähteä minnekään tai tehdä oikein mitään. Koulu painostaa poissaolojen kanssa, eikä siihen auta edes se, että lapsi tekee läksyt tunnollisesti ja kotona opiskellaan yhdessä niitä asioita jotka jäävät poissaolojen takia koulussa oppimatta.

En jaksa uskoa, että lasteni aivoja olisi ohjelmoitu erilaisiksi. Yhden aivoja sellaisiksi, että hän sairastuu ja toisen aivoja sellaisiksi, että pysyy terveenä.

Kannattaa muistaa sekin, ettei kaikki ole kultaa mikä kiiltää. Monen elämä NÄYTTÄÄ täydelliseltä, mutta näilläkin ihmisillä on murheensa. Ja samoin moni kovia kokenut nousee ja löytää tyydyttåvän, hyvän elämän eväät.

Sanoisin että älkää uhriutuko, vaan tehkää parhaanne sillä mitä teillä on. Hyvin usein onnellisuuden avaimet ovat omissa käsissä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän omilla valinnoillakin on merkitystä. Ainakin näin ulkopuolisin silmin ihmettelen kaveriani, joka aina ajautuu surkeisiin ihmissuhteisiin. Niistä näkee heti että toisella ei ole ihan puhtaat jauhot pussissa. Rahaa ei osata käyttää, tietynlainen elämänhallinta puuttuu. Toki kaikkeen ei voi vaikuttaa, esim. läheisen kuolema on sellainen asia.

Sepä se. Itselläni oli väkivaltainen lapsuus päihdeongelmaisten vanhempien kanssa. Peruskoulun suoritin juuri ja juuri kutosen keskiarvolla. Ammattikoulun aloitin, mutta jätin kesken jo ekana vuonna.

Teininä ajauduin parisuhteeseen, jossa taas sain viikottain turpiin sairaalloisen mustasukkaiselta poikaystävältä. Valitettavasti muutin jopa hetkeksi hänen kanssaan yhteen.

Jossain vaiheessa sitä välähti, ettei kaikkea p*skaa tarvitse kestää. Siitä voimaantuneena jätin tuon väkivaltaisen poikaystävän, jouduin muuttamaan hetkeksi takaisin vanhemmilleni, mutta se ei siinä vaiheessa haitannut. Sain töitä myyjänä, ja viimein aloin saada ihan omaa rahaa.

Sain haettua oman vuokrayksiön. Kun tavarat oli saatu sinne, niin olisin voinut itkeä onnesta. Ekaa kertaa elämässäni koti, jossa saan olla rauhassa, ilman että kukaan lyö, haukkuu tai kännää viikon putkeen.

Vuosi meni harjoitellessa omaa elämää töitä tehden, sitten päätin, etten voi jättää koulutusta vain peruskouluun. Suoritin ammattikoulututkinnon hyvillä arvosanoilla. Samalla tapasin miehen, jonka kanssa alettiin seurustella ja muutettiin yhteen ensimmäisen vuosipäivän tienoilla. Mies oli (ja on edelleen) rauhallinen, välittävä, eikä satuttaisi kärpästäkään. Se oli tärkeä kriteeri, sillä en aikonut enää lähteä suhteeseen, jossa minua lyötäisiin ja solvattaisiin.

Muutama vuosi valmistumisesta hain ja pääsin ammattikorkeaan. Valmistun ensi keväänä.

Talousongelmia ei pahemmin koko tänä itsenäistymiseni aikana ole ollut. Sain niin karun mallin kotoa, että mitä se on jos sössii raha-asiansa (ruoka loppu, sähköt katkaistiin kerran, puhelimet oli useita kertoja mykkänä maksamattomien laskujen takia jne), että rahatalouden hoitaminen oli alusta asti äärimmäisen tärkeä asia.

En osta mitään osamaksuilla, käytän tavarat loppuun ennenkuin ostan uutta, maksan laskut heti pois, noudatan päiväbudjetteja, säästän rahaa pahanpäivän varalle jne.

Työttömänä en ole ollut kertaakaan lapsuudenkodista muutettuani.

Eli kaikkiaan lähtökohtani elämään olivat surkeat, ja helposti elämä saattaisi olla jotain ihan muuta kuin mitä se nyt on. Kaikkeen elämässä ei voi vaikuttaa, mutta niihin joihon voi, niin kannattaa vaikuttaa ja tehdä parhaansa.

Mistä tiedät, ettei anopillasi ole koskaan ollut taloudellisia huolia? Aika harvassa perheessä lapsille puhutaan rahavaikeuksista, koska se on vanhempien eikä lasten asia. Toisaalta anoppisi on ehkä palannut työelämään aikaisemmin kuin vasta kolmen vuoden päästä miehesi syntymästä. Eihän kotihoidontukeakaan ole ollut kuin vasta vuodesta 1985 lähtien. Sitä aikaisemmin mentiin töihin heti äitiysloman päätyttyä. Silti on voinut olla taloudellisesti tiukkaa äitiysloman aikana. Vanhempi sukupolvi on myös ollut huomattavasti säästäväisempää kuin nuoremmat sukupolvet ovat. On eletty nuukemmin kuin mihin olisi ollut varaa. 

Mulla on ollut mielestäni ihana ja onnellinen elämä. Ja ajattelen näin vaikka lapsuudessani elin ahtaassa uskonnollisessa yhteisössä, koin vaikean avieron juoposta ja pettävästä miehestä, en päässyt unelma-alalleni opiskelemaan, olin 2 v on-off sairaslomalla vaikean sairauden vuoksi ja loppuelämäni joudun elämään vaikean kroonisen sairauden kanssa. Nykyinen mies on ollut enemmän työttömänä kuin töissä ja meillä on yhden elävän lapsen lisäksi loppuraskauden kohtukuolema.

Mua on auttanut elämässä usko, ajatus siitä että riittää kun jaksaa yhden päivän ja kyky iloita ihan pienistä asioista.

Mieheni siskolla ei ole ollut mitään ongelmia elämässä ja hänelle esim. ero poikaystävästä oli isompi kriisi kuin meille kohtuun kuollut lapsi. Surimme mekin ja kovasti, mutta miehen sisko meni täysin toimintakyvytyömäksi moneksi kuukaudeksi. Se tuntui uskomattomalta.

Minulla oli aika karu lapsuus, alkoholisti-isä, vaativa äiti ja koulukiusaamista, ADHD ja fyysisiä vammoja. Isän traaginen kuolema  oli kova paikka. Sitten on tippunut tasaiseen tahtiin pitkäaikaissairauksia ja monia leikkausoperaatioita, osa sairauksista parantumattomia.

Siitä huolimatta koen että ainoa varsinainen ongelmani on krooninen masennus. Pärjäisin kyllä ihan hyvin ilman sitä, mutta masennuksen vuoksi en kykene tuntemaan iloa.

Menestystarinat ovat hienoja ja ihmiset rakastavat niitä. Mutta silti ne ovat kiinnostavia juuri siksi, että ne ovat poikkeuksellisia. Monen ihmisen elämä on kovaa rimpuilua kehdosta hautaan. Ei tule sitä myönteistä käännettä, joka sysäisi elämän uusille urille. Voimat muutoksen aikaan saamiseen on saatava jostakin tai joltakin. Uhriutuminen ei ole valinta. Se on jotakin mitä tapahtuu ihmiselle, kun hän on joutunut olemaan liian pitkään omiin voimavaroihinsa nähden yksikseen vaikeuksiensa kanssa. Siksi uhrin asemaan jumiutuneen ihmisen auttamiseksi tarvitaan muita ihmisiä ja heidän tukeaan, ei vain vaatimuksia reipastua ja ottaa itseään niskasta kiinni.

Tajusin tämän tänä vuonna. Ihminen on kuin magneetti. Jos ajattelet positiivisia asioita, positiiviset asiat tulevat luoksesi. Jos tarpeeksi haluat jotain ja uskot että saavutat sen, tulet saavuttamaan sen. Jos pelkäät jotain, pelkäät epäonnistuvasi ja ajattelet niin, todennäköisesti epäonnistut.

Aloin miettimään elämääni. Kaikki hyvä mitä elämässä on tapahtunut, parisuhde, koulutus, työ jne. Ne kaikki on toteutunu ja olin aina ajatellut että nuita haluan, nuita kohti menen ja nuo tulee toteutumaan. Ja ne toteutu vaikka sattuman kautta.

Ne asiat mitä olen pelännyt, harrastuksissa tms elämässä, on epäonnistunut. Ei se että pelkää vaan se että lietsoo omassa mielessä pelkoa.

En tiedä mikä on asian taustalla, mutta tiedän että ajatus on vahvin voima kaikista.

Unelmoikaa ja uskokaa unelmiinne. Ne toteutuu kyllä, ennemmin tai myöhemmin!

Ihmisillä todellakin on erilaiset voimavarat (henkiset ja aineelliset) monestakin asiasta riippuen (lapsuus, tukiverkot, talous jne.)Minä olen ollut onnekas tavallisen tien kulkija kohta 50v. Tässä iässä on nähnyt elämää jo niin paljon, että tajuaa että kaikki elämässä ei ole omasta asenteesta ja valinnoista kiinni. Surullista on, että ihmiset, jotka ovat saaneet " heikot eväät" ,eivät monesti osaa tai jaksa valita oikein ja pahentavat näin muutenkin vaikeaa tilannettaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyse on suhtautumisesta asioihin. Palstalla joku kirjoitti, kuinka kaikki ihmiset ovat kamalia ja katalia ja toinen lisäsi, ettei hymyilläkään saa ja elämä on vain pahuutta jne.

Uskon, että he ovat joko hyvin nuoria (maailmantuska) tai  masentuneita, koska maailma on mukava paikka.

Kaikilla meillä on elämässä  sekä hyviä ja huonoja asioita, mutta moni asia on kiinni siitä, miten asioihin reagoi.

Jonkun mielestä elämäni on hirveää, koska sairastuin vakavasti ja olin vuosia sairaana. Itse ajattelin, että "ai, tällaista tällä kertaa" ja jatkoin elämistä. Olen kiinnostunut monista asioista, pystyin kävelemään ja mm. luen valtavasti. Olin onnekas siinä, etten pääni kesti kaikki murheet ja koettelemukset.

Aivan, olet etuoikeutettu, koska sinun voimavarasi ovat riittäneet positiivisen asenteen säilyttämiseen vaikeuksista huolimatta. Jollain toisella voimat ovat niin vähissä, että vaikeudet murskaavat hänet alleen. Kyse ei ole pelkästään asenteesta, vaan myös synnynnäisistä eroista ihmisten välillä ja siitä miten elämä on aiemmin kohdellut ja millaista tukea vaikeassa tilanteessa on saatavilla.

Pahoittelen, jos ilmaisin itseni huonosti. Tarkoitin juuri sitä, että olin onnekas, kun en masentunut suurten kipujen ja vaikeuksien keskellä. Elämä oli paljon vaikeampaa niille, joiden mieli ei kestänyt myllerryksiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska aivot on ohjelmoitu luultavasti jo lapsuudessa sellaiseen ympäristöön missä noin tapahtuu, jolloin henkilö vetää puoleensa sellaisia tilanteita ja käyttäytyy erilailla kuin ihminen jolla menee aina kaikki hyvin. Tämän takia esim. rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy.

Tähän uskon.  Voi siis aivan hyvin uskoa siihen, että jotkut vain syntyvät väärien tähtien alla.  Kaikki alkaa jo heti sieltä.  Tulee aina vääriä valintoja ja huono onni lähestulkoon kaikessa.   Vaikka kuinka yrittäisin valita oikein, se koituu kuitenkin lopulta aina huonoksi valinnaksi.

Hyvä esimerkki: silloin nuorena ajattelin, että en todellakaan jatka kotini kaavaa, en ota alkoholistimiestä.  Enkä ottanut.  Mutta yllättävän nopeasti hänestä sitten kuitenkin tuli sellainen.  Ilmeisesti siinä kävi niin, että jokin alitajuntainen vaisto veti minua kohti ihmistä, jossa oli tietyt, minulle niin tutut askelmerkit olemassa.   Otin tietämättäni miehen, jolla oli taipumus alkoholisoitua, kuten isäni. 

Paras tyttökaverini taas tuntui olevan aina onnekas.  No hän alkoi seurustella miehen kanssa, josta itse ajattelin heti, että järkyttävä tapaus, aivan luuseri ja juopon näköinen ja linnassakin istunut. Tästä miehestä kehkeytyi erittäin hyvä, kunnollinen ja perhettään rakastava, työteliäs aviomies.  Siis onni kohtasi häntä kuitenkin,  vaikka hän aivan kuin taiposella tahallaan olisi liittynyt vääränlaiseen mieheen.

Tuntuu, että kaikissa asioissa olen joutunut taistelemaan ja kulkemaan sen kivisimmän tien kautta.  Muut menevät eteenpäin helposti ja aivan kuin valmiiksi siloitettua tietä.  Minulle kerääntyy esteitä ja harmeja, en voi ymmärtää, miksi ne tulee aina juuri minun kohdalleni.

Voisin jatkaa tätä romaanin verran, mutta mitä vähemmän vellon niissä tappioissa ja osattomuuden ja vaikeuksien verkossa, mitä kohdallani on ollut ja ilmeisesti tulee olemaan, niin sen parempi. 

Olen varmaan puolet elämästäni kantanut erilaisia huolia ja murheita ja tuntenut sen raskaan möykyn sisälläni, se on niin tuttu tunne.  Nytkin edessäni on taas asia, joka on vesittänyt tulevaisuudensuunnitelmani, johon sisältyi mukavaa toimintaa ja kaikkea mielenkiintoista.  Vaan eipä.  Tuttu mielipaha ja raskas möykky mahassa taas kerran.  Ja vielä raskasta epätietoisuutta vaikka miten pitkälle.  Tämä on minun elämääni.

Tästä taas herää mieleen kysymys, että miksi jäät suhteeseen?

Voit koska tahansa ilmoittaa miehelle, että parisuhde on nyt ohi.

Se on puhdas valintakysymys johon sinä voit 100% itse vaikuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Kaikkeen ei voi vaikuttaa, mutta omaan asenteeseensa voi. Mitä teet, kun kohtaat vaikeuksia? Alatko parkumaan että miks mulle kävi näin, miks taas mulle eikä naapurin Liisalle? Tiedätkö oikeasti, onko sillä Liisalla ollut niin helppo elämä, miltä näyttää?

Mulla ei ole ollut mitenkään helppo lapsuus, jos nyt ei ihan traagisinkaan (ei hyväksikäyttöä tms), lapsuus ja opiskeluajat oli köyhiä, mulla on kroonisia sairauksia, yksi vaikea leikkaus takana, useita läheisiä on kuollut, yksi teki itsemurhan, on kärsitty lapsettomuudesta jne.

Nyt olen varsin tavallinen virkanainen, naimisissa, pari lasta, asutaan hyvällä alueella jne. Elämä on onnellista ja näyttää varmasti ulospäin siltä helpolta elämältä. Käyn lenkillä naapurin rouvan kanssa ja kuuntelen jatkuvasti hänen valitustaan, miten juuri hänelle sattuu aina kaikki paha, hommat menee pieleen, on sairauksia ja siskokin kuoli jne. Ei ole tullut kerrottua, että on sitä itselläkin ollut jos jonkinlaista vaikeutta. Hän haluaa draamailla elämällään, niin draamailkoon. Minä yritän löytää hyvää jokaisesta päivästä. Vaikka minäkin kaipaan kuolleita läheisiäni, kärsin säryistä jne.

Sinun on helpompi ehkä kohdata vaikeuksia sillä sinulla on ympärillä läheisiä ihmisiä ja perhe ja vakaa elämäntilanne. Itsellä ei ole. Silloin kun vielä oli läheisiä niin kyllähän ne elämänkolhut kesti paremmin. En silti draamaa enkä valita muille vaan minusta ei näe mitään ulos päin. Itken yksinäni. Asennettakin on ja yritän esim. aktiivisesti luoda kaverisuhteita.

Yksi ajatus tähän keskusteluun: ihminen kykenee tekemään tietoisia valintoja eri vaihtoehtojen välillä vasta siinä vaiheessa, kun näkee, että on olemassa erilaisia vaihtoehtoja. Sen havaitsemisessa taas ei auta se, että ihmisen syytellään uhriutuminen, olevan elämänsä suhteen passiivinen. Lannistuneen ihmisen sisäisen maailman on ensin muututtava, ennen kuin ulkoista toimintatapaa on mahdollista muuttaa.

Turvaton lapsuus, läheisten kuolemat, lapsettomuus, vaikeat sairaudet, onhan niitä asioita joille ei voi mitään.

Kuitenkin minut on tässä, kun ollaan jo reilusti yli kolmekymppisiä, yllättänyt muutaman kaverin ja siskoni vähän kateellinen kommentti, kun minulla on kaikki niin hyvin. En olisi uskonut, että he yhtäkkiä kadehtisivat tasaista elämääni, kun vuodet 20-30 he ovat torjuneet kaikki tylsät ja tasaiset vaihtoehdot. Ihan yhtä hyvät tai huono lähtökohdat meillä on ollut.

Vierailija kirjoitti:

Ihmisillä todellakin on erilaiset voimavarat (henkiset ja aineelliset) monestakin asiasta riippuen (lapsuus, tukiverkot, talous jne.)Minä olen ollut onnekas tavallisen tien kulkija kohta 50v. Tässä iässä on nähnyt elämää jo niin paljon, että tajuaa että kaikki elämässä ei ole omasta asenteesta ja valinnoista kiinni. Surullista on, että ihmiset, jotka ovat saaneet " heikot eväät" ,eivät monesti osaa tai jaksa valita oikein ja pahentavat näin muutenkin vaikeaa tilannettaan.

Toisaalta töytyy myös tarkastella rehellisin silmin niitä omia valintojaan, jos tuntuu että samat epäonnet tapahtuvat kerta toisensa jälkeen.

Hyvänä esimerkkinä viidettä kertaa jätetty yksinhuoltajaäiti, joka itkee, että miksi hänelle aina käy niin, että miehet jättävät kun ovat saaneet/saamassa yhteisen lapsen.

Tuntuu kohtuttomalta epäonnelta, mutta taas jos tarkastelee lähtöasetelmia, niin ne toistavat itseään. Eli tullaan raskaaksi suunnitellusti vain parin kuukauden seurustelun jälkeen. Ero tulee, tavataan uusi mies ja taas raskaaksi muutaman kuukauden jälkeen. Ero, ja taas sama jatkuu.

Eli tuossakin pitää havaita ne lähtöasetelmat, mistä se pieleenmeneminen alkaa, ja muuttaa sitä huonosti toimivaa toimintamallia.

Vierailija kirjoitti:

Tajusin tämän tänä vuonna. Ihminen on kuin magneetti. Jos ajattelet positiivisia asioita, positiiviset asiat tulevat luoksesi. Jos tarpeeksi haluat jotain ja uskot että saavutat sen, tulet saavuttamaan sen. Jos pelkäät jotain, pelkäät epäonnistuvasi ja ajattelet niin, todennäköisesti epäonnistut.

Aloin miettimään elämääni. Kaikki hyvä mitä elämässä on tapahtunut, parisuhde, koulutus, työ jne. Ne kaikki on toteutunu ja olin aina ajatellut että nuita haluan, nuita kohti menen ja nuo tulee toteutumaan. Ja ne toteutu vaikka sattuman kautta.

Ne asiat mitä olen pelännyt, harrastuksissa tms elämässä, on epäonnistunut. Ei se että pelkää vaan se että lietsoo omassa mielessä pelkoa.

En tiedä mikä on asian taustalla, mutta tiedän että ajatus on vahvin voima kaikista.

Unelmoikaa ja uskokaa unelmiinne. Ne toteutuu kyllä, ennemmin tai myöhemmin!

Ei välttämättä. Saatat kuolla ennen kuin unelmasi ovat toteutuneet. Monille ihmisille käy niin.

Tässäkin keskustelussa näkyy hyvin mikä Suomessa on pielessä ja miksi täällä voidaan niin pahoin. Kun joku ääneen sanoo, ettei jaksaisi enää vastoinkäymisiä niin haukutaan uhriutujaksi ja sanotaan, ettei saisi valittaa, että elämä on rikkaus. Ja erikseen vielä ne, jotka aina vertaavat toisen murheita muihin. "Eihän sinulla edes ole yhtään niin vaikeaa kuin naapurin Liisalla." Nämä "on minullekin sattunut vaikka mitä, mutta siltin jaksan porskuttaa eteenpäin" - marttyyriasenteella olevat oikein tallovat jalkoihinsa. Miksi kukaan uskaltaisi ikinä puhua omasta huonosta olostaan, kun vastaanotto on tämä?

Onhan se nyt faktaa, että toisille sattuu enemmän kuin toisille.

Mielestäni se miten helpoksi/vaikeaksi elämän kokee liittyy hieman temperamenttiin, mutta vielä enemmän resursseihin, kokemukseen ja hallinnan tunteeseen.

Esimerkiksi:

Masennuskertomukset- tyypillisiä kertomuksia ovat olleet sellaiset, että enää ei ole vain jaksanut, sitä eristäytyy ystävistään, miettii kuolemaa yms. Tyypillistä masentuneelle. Selviytymistarina (ja asennekysymys) siitä tulee silloin kun tapahtuu jotakin, joka saa masentuneen havahtumaan tilaansa ja ottamaan elämänsä taas hallintaansa.

Avainsana tässä on ystävät ja läheiset. Masentunut on kokenut olevansa yksin- se on kiistatonta, mutta se on ollut vain masentuneen mielen luoma tila, eikä todellisuus.

Sellaiset ihmiset saattavat kyllä olla kiitollisia myöhemmin siitä, ettävon ollut tukijoukkoja, mutta harvemmin todellisuudessa ymmärtävät, ettei niitä ole kaikilla.

Samoin kiinnitti huomioni se kun jokin aika sitten mediassa näkyi paljon koulukiusattujen tarinoita kiusaamisesta (ja siitä selviämisestä).

Kiusaaminen oli todellisuutta, mutta samaan aikaan oli faktana se, että näillä kiusatuillla oli isokin ystäväpiiri- ja jopa seurustelusuhde, sellaisia ulostuloja ei tullut, ettei kiustaulla olisi ollut ketään jonka puoleen kääntyä (erikseen ne vanhempien tarinat, joiden nuori oli päätynyt itsemurhaan).

Ja kyllä, kuten tässäkin ketjussa on havaittu, myös perheen sisällä voi olla niitä joilla on helpompaa ja joilla vaikempaa.

Eaimerkiksi perheessämme siskolla on sellainen kokemus, että voi vaivattomasti kääntyä vanhempiemme puoleen kun tarvitsee taloudellista- tai muuta tukea, oma kokemukseni on täysin päinvastainen. Silti molempien kokemus on yhtä todellinen ja kiistaton.

Ei kai kukaan todellisuudessa ajattele, että kenelläkään olisi koko elämä täysin helppoa ja kriisitöntä, silti on vähän naivia nostaa esille näitä vaikeuksien kautta voittoon tarinoita sellaisina, että ne ovat vain asennekysymyksiä. Ja ennen kaikkea ne ovat äärimmäisen syyllistäviä ja vastuuta pakoilevia.

Uskon että luonteella (ts. Temperamentilla) on kyllä osaa siihen miten vaikeudet kohtaa, mutta lisäksi on olemassa hallitsemattomien tapahtumien ketju, joista selviämiseen ei yksin tahto riitä, vaan pitää olla tarpeeksi positiivisia kokemuksia elämästä ja sen hallinnasta. Kaikilla ei ihan itsestään riippumattomista syistä pääse koskaan muodostumaan hallinnantunnetta, joka on aika oleellinen, että polla voisi kestää (olkoonkin, ettei asioita voi varsinaisesti hallita).