Miksi tosilla on tasainen onnellinen elämä ja sitten on niitä, joilla murhetta murheen perään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska aivot on ohjelmoitu luultavasti jo lapsuudessa sellaiseen ympäristöön missä noin tapahtuu, jolloin henkilö vetää puoleensa sellaisia tilanteita ja käyttäytyy erilailla kuin ihminen jolla menee aina kaikki hyvin. Tämän takia esim. rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy.

Tähän uskon.  Voi siis aivan hyvin uskoa siihen, että jotkut vain syntyvät väärien tähtien alla.  Kaikki alkaa jo heti sieltä.  Tulee aina vääriä valintoja ja huono onni lähestulkoon kaikessa.   Vaikka kuinka yrittäisin valita oikein, se koituu kuitenkin lopulta aina huonoksi valinnaksi.

Hyvä esimerkki: silloin nuorena ajattelin, että en todellakaan jatka kotini kaavaa, en ota alkoholistimiestä.  Enkä ottanut.  Mutta yllättävän nopeasti hänestä sitten kuitenkin tuli sellainen.  Ilmeisesti siinä kävi niin, että jokin alitajuntainen vaisto veti minua kohti ihmistä, jossa oli tietyt, minulle niin tutut askelmerkit olemassa.   Otin tietämättäni miehen, jolla oli taipumus alkoholisoitua, kuten isäni. 

Paras tyttökaverini taas tuntui olevan aina onnekas.  No hän alkoi seurustella miehen kanssa, josta itse ajattelin heti, että järkyttävä tapaus, aivan luuseri ja juopon näköinen ja linnassakin istunut. Tästä miehestä kehkeytyi erittäin hyvä, kunnollinen ja perhettään rakastava, työteliäs aviomies.  Siis onni kohtasi häntä kuitenkin,  vaikka hän aivan kuin taiposella tahallaan olisi liittynyt vääränlaiseen mieheen.

Tuntuu, että kaikissa asioissa olen joutunut taistelemaan ja kulkemaan sen kivisimmän tien kautta.  Muut menevät eteenpäin helposti ja aivan kuin valmiiksi siloitettua tietä.  Minulle kerääntyy esteitä ja harmeja, en voi ymmärtää, miksi ne tulee aina juuri minun kohdalleni.

Voisin jatkaa tätä romaanin verran, mutta mitä vähemmän vellon niissä tappioissa ja osattomuuden ja vaikeuksien verkossa, mitä kohdallani on ollut ja ilmeisesti tulee olemaan, niin sen parempi. 

Olen varmaan puolet elämästäni kantanut erilaisia huolia ja murheita ja tuntenut sen raskaan möykyn sisälläni, se on niin tuttu tunne.  Nytkin edessäni on taas asia, joka on vesittänyt tulevaisuudensuunnitelmani, johon sisältyi mukavaa toimintaa ja kaikkea mielenkiintoista.  Vaan eipä.  Tuttu mielipaha ja raskas möykky mahassa taas kerran.  Ja vielä raskasta epätietoisuutta vaikka miten pitkälle.  Tämä on minun elämääni.

Tämä on kuin omasta kynästä, tuota kaverinnmiestä myöten..

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän omilla valinnoillakin on merkitystä. Ainakin näin ulkopuolisin silmin ihmettelen kaveriani, joka aina ajautuu surkeisiin ihmissuhteisiin. Niistä näkee heti että toisella ei ole ihan puhtaat jauhot pussissa. Rahaa ei osata käyttää, tietynlainen elämänhallinta puuttuu. Toki kaikkeen ei voi vaikuttaa, esim. läheisen kuolema on sellainen asia.

Mutta oliko hänellä tasapainoinen, onnellinen lapsuudenperhe? 

Vierailija kirjoitti:

Tässäkin keskustelussa näkyy hyvin mikä Suomessa on pielessä ja miksi täällä voidaan niin pahoin. Kun joku ääneen sanoo, ettei jaksaisi enää vastoinkäymisiä niin haukutaan uhriutujaksi ja sanotaan, ettei saisi valittaa, että elämä on rikkaus. Ja erikseen vielä ne, jotka aina vertaavat toisen murheita muihin. "Eihän sinulla edes ole yhtään niin vaikeaa kuin naapurin Liisalla." Nämä "on minullekin sattunut vaikka mitä, mutta siltin jaksan porskuttaa eteenpäin" - marttyyriasenteella olevat oikein tallovat jalkoihinsa. Miksi kukaan uskaltaisi ikinä puhua omasta huonosta olostaan, kun vastaanotto on tämä?

TÄMÄ! Niin hyvin kiteytetty ja niin totta. Ikävä kyllä...

Lukekaa raamattua

Minä en usko, että kukaan pääsee läpi elämän ilman mitän vastoinkäymisiä, mutta omat murheet vaan näyttävät isommilta ja niitä näyttää olevan enemmän, koska niitä katsoo lähempää. Jos elämässä ei koskaan menetä ainoatakaan läheistä, niin tilanne on joko se, että heitä ei koskaan ollutkaan, tai sitten se, että itse kuole ennen kuin kukaan läheisistä ehtii ensin. Mikä näistä kolmesta sitten on se paras ja mikä kauhein kohtalo? Tietenkin juuri se, joka osuu omalle kohdalle!

Sairauksien ilmaantumiseen voi jonkin verran vaikuttaa itse omilla elintavoilla ja valinnoilla. Tupakka,alkoholi, rasvat, lihavuus, liikunta,stressi, suola, yhteisöllisyys. Osa sairauksista tulee pyytämättäkin.

Avioerokin varmaankin asia, johon itselläkin on jokin osuus sen synnyssä. Toisaalta, kohtalona olisi voinut olla sekin, että olisi koko elämän ajaksi jäänyt ilman kokemusta rakastetuksi tulemisesta, ja kokonaan ilman perhettä. Tai jäänyt kulissiavioliittoon iäksi. Ja tässäkin on tietenkin niin, että se oma kohtalo näistäkin on se kaikkein pahin.

Rahahuoliinkin ihmisen omilla valinnoilla saattaa joskus olla vaikutusta. Jopa se saattaa vaikuttaa, jääkö teini-iässä kotiin lukemaan läksyjä, vai lähteekö kavereiden kanssa hengailemaan kaupungille ja pitämään hauskaa. Ja se, pitääkö palkkarahat saada heti kaikki menemään johonkin, vai onko malttia jättää jotain ostelematta vaikka mieli tekisi ja saako säästettyä jotain pahan päivän varalle. Paljonko nuoruusvuosistaan on valmis uhraamaan rahattomaan elämään opintolainan varassa kituuttavana opiskelijana, vai haluaako päästä palkannauttijaksi mahdollisimman nopeasti.

Pitääkö saada pää sekaisin joka viikonloppu ja mitä tulee sekopäänä sitten tehtyä, laitettua lapsia alulle, vaikka selväpäisenä ehkä oli tarkoitus hankkia ensin ammatti? Ja onko parempi saada edes se yksi lapsi varattomana yksinhuoltajana, kuin jäädä lapsettomaksi yksineläjäksi?

Olisiko parempi elää ikänsä yksin, kuin mennä naimisiin, saadauseita lapsia, joista yksi sitten kuolee?

Se vain on niin että ihmisille osuu eri murheet. Ja ne omat ovat aina ne kaikkein isoimmat, koska ne murheet tuntee omassa nahassaan ja sellaista ei yleensä edes ymmärrä, mitä ei ole itse kokenut, ainakaan jos ei edes yritä ymmärtää toisen ihmisen elämää, vaan vetää toisen kohdalla mutkat suoriksi ja pelkistää hänen elämästään kaikki vastoinkäymiset pois.

Vierailija kirjoitti:

Minä en usko, että kukaan pääsee läpi elämän ilman mitän vastoinkäymisiä, mutta omat murheet vaan näyttävät isommilta ja niitä näyttää olevan enemmän, koska niitä katsoo lähempää. Jos elämässä ei koskaan menetä ainoatakaan läheistä, niin tilanne on joko se, että heitä ei koskaan ollutkaan, tai sitten se, että itse kuole ennen kuin kukaan läheisistä ehtii ensin. Mikä näistä kolmesta sitten on se paras ja mikä kauhein kohtalo? Tietenkin juuri se, joka osuu omalle kohdalle!

Sairauksien ilmaantumiseen voi jonkin verran vaikuttaa itse omilla elintavoilla ja valinnoilla. Tupakka,alkoholi, rasvat, lihavuus, liikunta,stressi, suola, yhteisöllisyys. Osa sairauksista tulee pyytämättäkin.

Avioerokin varmaankin asia, johon itselläkin on jokin osuus sen synnyssä. Toisaalta, kohtalona olisi voinut olla sekin, että olisi koko elämän ajaksi jäänyt ilman kokemusta rakastetuksi tulemisesta, ja kokonaan ilman perhettä. Tai jäänyt kulissiavioliittoon iäksi. Ja tässäkin on tietenkin niin, että se oma kohtalo näistäkin on se kaikkein pahin.

Rahahuoliinkin ihmisen omilla valinnoilla saattaa joskus olla vaikutusta. Jopa se saattaa vaikuttaa, jääkö teini-iässä kotiin lukemaan läksyjä, vai lähteekö kavereiden kanssa hengailemaan kaupungille ja pitämään hauskaa. Ja se, pitääkö palkkarahat saada heti kaikki menemään johonkin, vai onko malttia jättää jotain ostelematta vaikka mieli tekisi ja saako säästettyä jotain pahan päivän varalle. Paljonko nuoruusvuosistaan on valmis uhraamaan rahattomaan elämään opintolainan varassa kituuttavana opiskelijana, vai haluaako päästä palkannauttijaksi mahdollisimman nopeasti.

Pitääkö saada pää sekaisin joka viikonloppu ja mitä tulee sekopäänä sitten tehtyä, laitettua lapsia alulle, vaikka selväpäisenä ehkä oli tarkoitus hankkia ensin ammatti? Ja onko parempi saada edes se yksi lapsi varattomana yksinhuoltajana, kuin jäädä lapsettomaksi yksineläjäksi?

Olisiko parempi elää ikänsä yksin, kuin mennä naimisiin, saadauseita lapsia, joista yksi sitten kuolee?

Se vain on niin että ihmisille osuu eri murheet. Ja ne omat ovat aina ne kaikkein isoimmat, koska ne murheet tuntee omassa nahassaan ja sellaista ei yleensä edes ymmärrä, mitä ei ole itse kokenut, ainakaan jos ei edes yritä ymmärtää toisen ihmisen elämää, vaan vetää toisen kohdalla mutkat suoriksi ja pelkistää hänen elämästään kaikki vastoinkäymiset pois.

Millaisen ihmisen mielestä ne ovat vastoinkäymiset ovat aina rankimpia? Kyllä minusta esimerkiksi jo lapsena seksiorjaksi myydyn kehitysvammaisen elämä on varmasti ollut paljon rankempi kuin minun elämäni.

Totta, olen aina välillä pohtinut samaa. Aina sanotaan että kun yksi ovi sulkeutuu toinen aukeaa mutta sehän ei pidä ollenkaan paikkaansa, sitä uuden oven avautumista saa odotella maailman tappiin saakka. Eli taidan kuulua niihin joilla sitä murhetta on enemmän kuin toisilla, olen menettänyt kaikki läheiset ihmiset.

Muistan kun tuttuni äiti kuoli vuosia sitten ja tämän jälkeen hän alkoi odottaa lasta. Ystäväni sanoi minulle että pitäähän hänen jotain korvausta saada siitä kun äiti kuoli, olin aikeissa kysyä että mitähän korvausta minä sitten saan kun isäni kuoli samoihin aikoihin. En ole saanut yhtään mitään.

Toisaalta kun on paljon murhetta elämässä osaa arvostaa sitä ettei ns. mitään tapahdu, elämä on tasaista. 

Vierailija kirjoitti:

Totta, olen aina välillä pohtinut samaa. Aina sanotaan että kun yksi ovi sulkeutuu toinen aukeaa mutta sehän ei pidä ollenkaan paikkaansa, sitä uuden oven avautumista saa odotella maailman tappiin saakka. Eli taidan kuulua niihin joilla sitä murhetta on enemmän kuin toisilla, olen menettänyt kaikki läheiset ihmiset.

Muistan kun tuttuni äiti kuoli vuosia sitten ja tämän jälkeen hän alkoi odottaa lasta. Ystäväni sanoi minulle että pitäähän hänen jotain korvausta saada siitä kun äiti kuoli, olin aikeissa kysyä että mitähän korvausta minä sitten saan kun isäni kuoli samoihin aikoihin. En ole saanut yhtään mitään.

Toisaalta kun on paljon murhetta elämässä osaa arvostaa sitä ettei ns. mitään tapahdu, elämä on tasaista. 

Erittäin hyvä, jos osaa antaa näille hetkille arvoa. Joiltainhan nekin voivat kulua siihen, että ollaan jo huolissaan siitä mitä ikävää saattaa tapahtua seuraavaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en usko, että kukaan pääsee läpi elämän ilman mitän vastoinkäymisiä, mutta omat murheet vaan näyttävät isommilta ja niitä näyttää olevan enemmän, koska niitä katsoo lähempää. Jos elämässä ei koskaan menetä ainoatakaan läheistä, niin tilanne on joko se, että heitä ei koskaan ollutkaan, tai sitten se, että itse kuole ennen kuin kukaan läheisistä ehtii ensin. Mikä näistä kolmesta sitten on se paras ja mikä kauhein kohtalo? Tietenkin juuri se, joka osuu omalle kohdalle!

Sairauksien ilmaantumiseen voi jonkin verran vaikuttaa itse omilla elintavoilla ja valinnoilla. Tupakka,alkoholi, rasvat, lihavuus, liikunta,stressi, suola, yhteisöllisyys. Osa sairauksista tulee pyytämättäkin.

Avioerokin varmaankin asia, johon itselläkin on jokin osuus sen synnyssä. Toisaalta, kohtalona olisi voinut olla sekin, että olisi koko elämän ajaksi jäänyt ilman kokemusta rakastetuksi tulemisesta, ja kokonaan ilman perhettä. Tai jäänyt kulissiavioliittoon iäksi. Ja tässäkin on tietenkin niin, että se oma kohtalo näistäkin on se kaikkein pahin.

Rahahuoliinkin ihmisen omilla valinnoilla saattaa joskus olla vaikutusta. Jopa se saattaa vaikuttaa, jääkö teini-iässä kotiin lukemaan läksyjä, vai lähteekö kavereiden kanssa hengailemaan kaupungille ja pitämään hauskaa. Ja se, pitääkö palkkarahat saada heti kaikki menemään johonkin, vai onko malttia jättää jotain ostelematta vaikka mieli tekisi ja saako säästettyä jotain pahan päivän varalle. Paljonko nuoruusvuosistaan on valmis uhraamaan rahattomaan elämään opintolainan varassa kituuttavana opiskelijana, vai haluaako päästä palkannauttijaksi mahdollisimman nopeasti.

Pitääkö saada pää sekaisin joka viikonloppu ja mitä tulee sekopäänä sitten tehtyä, laitettua lapsia alulle, vaikka selväpäisenä ehkä oli tarkoitus hankkia ensin ammatti? Ja onko parempi saada edes se yksi lapsi varattomana yksinhuoltajana, kuin jäädä lapsettomaksi yksineläjäksi?

Olisiko parempi elää ikänsä yksin, kuin mennä naimisiin, saadauseita lapsia, joista yksi sitten kuolee?

Se vain on niin että ihmisille osuu eri murheet. Ja ne omat ovat aina ne kaikkein isoimmat, koska ne murheet tuntee omassa nahassaan ja sellaista ei yleensä edes ymmärrä, mitä ei ole itse kokenut, ainakaan jos ei edes yritä ymmärtää toisen ihmisen elämää, vaan vetää toisen kohdalla mutkat suoriksi ja pelkistää hänen elämästään kaikki vastoinkäymiset pois.

Millaisen ihmisen mielestä ne ovat vastoinkäymiset ovat aina rankimpia? Kyllä minusta esimerkiksi jo lapsena seksiorjaksi myydyn kehitysvammaisen elämä on varmasti ollut paljon rankempi kuin minun elämäni.

Kun sä jäät yksin läheisten kuoleman ja pettämisen jälkeen niin ihan oikeastiko siinä mietit että eihän tää mitään, en sentään ole vammautunut tai seksiorjaksi myyty. Tuskinpa. Helppo varmaan kuvitella niin mutta ei se toimi noin. Menetys tuntuu menetykseltä, vaikka paljon jäisi jäljellekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en usko, että kukaan pääsee läpi elämän ilman mitän vastoinkäymisiä, mutta omat murheet vaan näyttävät isommilta ja niitä näyttää olevan enemmän, koska niitä katsoo lähempää. Jos elämässä ei koskaan menetä ainoatakaan läheistä, niin tilanne on joko se, että heitä ei koskaan ollutkaan, tai sitten se, että itse kuole ennen kuin kukaan läheisistä ehtii ensin. Mikä näistä kolmesta sitten on se paras ja mikä kauhein kohtalo? Tietenkin juuri se, joka osuu omalle kohdalle!

Sairauksien ilmaantumiseen voi jonkin verran vaikuttaa itse omilla elintavoilla ja valinnoilla. Tupakka,alkoholi, rasvat, lihavuus, liikunta,stressi, suola, yhteisöllisyys. Osa sairauksista tulee pyytämättäkin.

Avioerokin varmaankin asia, johon itselläkin on jokin osuus sen synnyssä. Toisaalta, kohtalona olisi voinut olla sekin, että olisi koko elämän ajaksi jäänyt ilman kokemusta rakastetuksi tulemisesta, ja kokonaan ilman perhettä. Tai jäänyt kulissiavioliittoon iäksi. Ja tässäkin on tietenkin niin, että se oma kohtalo näistäkin on se kaikkein pahin.

Rahahuoliinkin ihmisen omilla valinnoilla saattaa joskus olla vaikutusta. Jopa se saattaa vaikuttaa, jääkö teini-iässä kotiin lukemaan läksyjä, vai lähteekö kavereiden kanssa hengailemaan kaupungille ja pitämään hauskaa. Ja se, pitääkö palkkarahat saada heti kaikki menemään johonkin, vai onko malttia jättää jotain ostelematta vaikka mieli tekisi ja saako säästettyä jotain pahan päivän varalle. Paljonko nuoruusvuosistaan on valmis uhraamaan rahattomaan elämään opintolainan varassa kituuttavana opiskelijana, vai haluaako päästä palkannauttijaksi mahdollisimman nopeasti.

Pitääkö saada pää sekaisin joka viikonloppu ja mitä tulee sekopäänä sitten tehtyä, laitettua lapsia alulle, vaikka selväpäisenä ehkä oli tarkoitus hankkia ensin ammatti? Ja onko parempi saada edes se yksi lapsi varattomana yksinhuoltajana, kuin jäädä lapsettomaksi yksineläjäksi?

Olisiko parempi elää ikänsä yksin, kuin mennä naimisiin, saadauseita lapsia, joista yksi sitten kuolee?

Se vain on niin että ihmisille osuu eri murheet. Ja ne omat ovat aina ne kaikkein isoimmat, koska ne murheet tuntee omassa nahassaan ja sellaista ei yleensä edes ymmärrä, mitä ei ole itse kokenut, ainakaan jos ei edes yritä ymmärtää toisen ihmisen elämää, vaan vetää toisen kohdalla mutkat suoriksi ja pelkistää hänen elämästään kaikki vastoinkäymiset pois.

Millaisen ihmisen mielestä ne ovat vastoinkäymiset ovat aina rankimpia? Kyllä minusta esimerkiksi jo lapsena seksiorjaksi myydyn kehitysvammaisen elämä on varmasti ollut paljon rankempi kuin minun elämäni.

Kun sä jäät yksin läheisten kuoleman ja pettämisen jälkeen niin ihan oikeastiko siinä mietit että eihän tää mitään, en sentään ole vammautunut tai seksiorjaksi myyty. Tuskinpa. Helppo varmaan kuvitella niin mutta ei se toimi noin. Menetys tuntuu menetykseltä, vaikka paljon jäisi jäljellekin.

Ai mitä minä tuollaisessa tilanteessa? Läheisen itsemurhan jälkeen mietin sitä, että hän ei sentään ottanut minua samalla kertaa mukaansa.

Tää on kyllä niin raadollisen totta.

Itse olen valitettavasti niitä, joilla vastoinkäymisiä riittää. Koitan vielä aina olla niin reipas, iloinen ja optimistinen. Ja silti.

Omat murheet on omia murheita, muiden murheet on muiden murheita. Ihan turhaa alkaa vertailemaan omia murheitaan muiden murheisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä, millaisista murheista puhutte, kun sanotte, että se on paljon itsestä kiinni, mitä sattuu.

Omalla kohdalla en pystynyt vaikuttamaan siihen, että sukuni ja lähes koko lapsuuden perheeni kuoli. Kuolintapauksia tuli yksi toisensa jälkeen, kuka kuoli mihinkäkin sairauteen jne. Eivät nuo uhrit itsekään pystyneet paljolti vaikuttamaan, sillä suvussa on periytynyt paljon vakavia sairauksia. 

Sitten sairastuin itse. Olin hankkinut itselleni hyvän koulutuksen. Sairauden tuloon ei pystynyt itse vaikuttamaan, se ei ollut siis seurausta huonoista elintavoista, sillä sellaisia en tunnusta omaavani. Ei riittänyt, että lapsuuden perheeni jäsenet kuolivat, myös omassa nykyisessä perheessäni on tapahtunut yksi kuolemantapaus, onnettomuus, johon henkilö ei pystynyt itse vaikuttamaan. 

Kirjoituksistanne sai kuvan, että minä ja laiseni olemme itse aiheuttaneet ongelmamme. Niinkö? 

Ehkä se tuntuu sille, jos omassa elämässä suurin onnettomuus on ollut marsun sairastuminen. 

Haloo, ei ole mitään väliä Kenen syy. Mutta sinun aikasi menee nyt itsesääliin ja syyttelyyn vaikka aika ja energia kannattaisi käyttää selviytymiseen. Puhun kokemuksesta, syyllisten etsintä on ajanhukkaa.

Ja mistähän sinä tollo päättelit, että minä säälin itseäni tai etsin syyllisiä? Ei kai mitään syyllisiä ole, jos ihmiset vain kuolevat sairauksiin jne. Enkä sääli itseäni, tiedän, että on olemassa vielä paljon vaikeampiakin ihmiskohtaloita, mutta luulin ihan, että tänne sai kirjoittaa oman mielipiteensä asiasta. Lopeta sinä itsesi sääliminen, sillä tuntuu, että et ole tainnut kirjoituksestasi huolimatta päästä yli. 

Mulla on elämä mennyt yhtä vuoristorataa. 10 vuotta sitten oltiin aallonpohjalla. Kaikki meni pieleen. Avioero, exä oli sekaisin, perheessä vakava sairaus, äidin vakava masennus, läheisten isoja ongelmia, omaa sairastumista, työ ei kiinnostanut ja palkka oli huono joka johti siihen että oma talous oli liemessä. 

Nyt tällä hetkellä jos joku uusi tutustuu minuun eikä tunne taustojani, näytän hänen silmissään menestyneeltä ja onnelliselta. Kaiken saaneelta. Nyt onkin kaikki hyvin. Ei sairauksia, lapset voi hyvin, perhe voi hyvin, parisuhde kukoistaa, uusi koti, talous kunnossa, hyvä työ. 

Johtuu ehkä asenteesta. Itse olen vähä sellainen hälläväliä -tyyppi, en stressaa turhasta, menee miten menee. Saattaa mullakin joskus jotain murheita olla (esim. krooninen sydänsuru), mutta ei niistä ulkopuoliset tiedä.

Äiti joskus sanoi kadehtivansa mua, ku oon aina niin iloinen ja hyväntuulinen.

Vierailija kirjoitti:

Elämään eksynyt kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmasti joku tästäkin suuttuu, mutta tosiasia vain on että ihminen usein luo itse oman onnensa. "Huono-onniset" tekevät paljon huonoja päätöksiä jotka sitten vaikuttavat pitkällä tähtäimelläkin ja luovat noidankehän. Samoin tekevät hyväonniset.

Monien huono-onnisten huono onni ei johdu omista valinnoista.

Esim. mun huono-onnisuus juurtaa vanhemmista ja esivanhemmista asti ja muista ihmisistä heitä itse valitsematta elämääni.

Alkoholisteja ja/tai muita mielenterveysongelmaisia on ollut omissa vanhemmissani, kummeissani, naapureissani ym.

Huonoa karmaa on myös esim. etten ole saanut elämässäni ystäviä.

No kilpaillaan, kun sitä kerran toivotaan. Mulla on ollut väkivaltainen, arvaamaton pienituloinen alkoholisti äiti, isää en ole koskaan tavannut. Saatiin monta häätöä, sähköjä katkottiin jne, turpiin tuli kun äidillä oli huono päivä, ei tarvittu muuta syytä. Jätti päiväkausiksi yksin 9 vuotiaan, kotona ei ollut edes ruokaa eikä puhtaita vaatteita. Kummeja ei edes ollut, ei edes niitä huonoja, äidillä ei ollut yhtään ystävää ylipäätään, vain sekavia miesjuttuja, joita se selitti minulle jo ala-asteiästä.

Mutta juuri siksi olen osannut opiskella, hoitaa raha-asiani, kohdella muita siten että on aina ollut ystäviä, on perhe ja hyvä ammatti/työ. Tein vaan kaiken toisin kun äitini, sillä pääsi jo pitkälle.  Onko mulla ollut sitten hyvä karma, missä on se paikka missä ne ystävät arvotaan?

Toki nuorena tein tyhmiä valintoja myös, mutta otin niistä opiksi, ei tarvitse toistaa niitä alle parikymppisen virheitä iässä 30 tai 40.

Hain tietoa, opettelin tietoisesti uuden elämäntavan. Se on siis ihan mahdollista useimmille (niille esimerkiksi ei, joille äiti on esim juonut aivovamman). Otin vastuun omista valnnoistani, kun meni pieleen en syyttänyt karmaa tai lapsuutta, vaan mietin miten tekisin paremmin ensi kerralla.

Mutta tämä tulee saamaan paljon negatiivista palautetta, ei saa pärjätä jos on huono lapsuus.

Juu juu, toki monet pärjäävät jo sillä, että tekevät viisaita ratkaisuja ja oppivat virheistä MUTTA tuon lisäksi voi elämässä tulla kaiken hyvän päälle pitkäaikaissairauksia, työttömyyttä, onnettomuuksia tai perhesuruja. Silloin ei auta, vaikka kuinka toimii ja asennoituu ”oikein”.

Kun tällaisia vastoinkäymisiä alkaa tulla, ei siinä paljon järkiratkaisut auta. Sitä tarpoo vaan ja kun toivo loppuu, katkeroituu.

Oma elämäni on ollut jo pitkään melko vaikeaa.Olin lapsena jo melko ujo ja vanhemmat vain lisäsivät tätä käytöstä ja "opettivat" olemaan kiltti. He yleensä arvostelivat kaikesta ja eivät tukeneet. Myönnän silti, että ehkä olin liian herkkä lapsi, mutta toisaalta en halunnut edes "kuormittaa" vanhempiani vaan yritin aina itse selvitä kaikesta omin avuin.Minulla oli vielä alakoulussa joitakin kavereita. Itsetuntoni oli varmaan aika huono jo silloin ja olin vain se kiltti lapsi, joka halusi miellyttää muita. Myöhemmin muuton jälkeen kaikki vähäiset kaverisuhteeni katkesivat. Alku uudessa paikassa oli hyvä, mutta myöhemmin alkoi kiusaaminen ja sen vuoksi jäin myös täysin yksin. Joitakin harrastuksia oli ja välillä koulussa jotain juttukavereita, mutta muuten minulla ei ollut ketään. Aluksi yritin kovasti saada seuraa, mutta lopulta jo vähän luovutin, kun aina jätettiin yksin ja toiset eivät halunneet mukaansa.Tiedän, etten ole ainoa joka kokee tällaista, mutta itselle se kamalaa, kun ei ollut ketään ja koko nuoruus meni kuin "ohi", kun minä kuitenkin melko tavallinen nuori en saanut enää ketään kaveria itselleni.

Lukioon olisin halunnut mennä jonnekin vieraalle paikkakunnalle, mutta meidän perhe on aina ollut aika köyhä joten minun oli melkein pakko  valita se lähin. Ajattelin, että kaikki muuttuu. Kuitenkin kävi niin, että niitä samoja ihmisiä tulikin sinne lukioon asti ja melkein sama meno jatkui. Ihmiset välttelivät, eivät halunneet minua porukkaan tai paritöihin, liikuntatunneilla joukkueisiin. Oikeastaan meno oli välillä ikävämpää kuin yläkoulussa. Minua haukuttiin todella paljon myös. Oli jotakin seuraa välillä muista yksinäisistä. Tämä aika oli todella rankkaa sen takia, että minulla oli muutama aine vaikeita ja niihin ei meinannut enää voimat riittää. Monesti ajattelin, että lopetan koko koulun, mutta kävin sen kuitenkin loppuun. Tietysti se on oma vika, että annoin kaiken vaikuttaa opintoihin, mutta toisaalta yritin kaikkeni ja tein sen minkä jaksoin.

Jatkuu

Jatkuu

Joku voi ajatella, että miksi vanhempani eivät puuttuneet kiusaamiseen, mutta heillä oli aina ajatus, että älä välitä. Samaten itsekin jotenkin ajattelin, että se puuttuminen on vaan huono asia ja aiheuttaa vaan sen, että kiusaaminen pahenee. Vanhempani eivät myöskään koskaan ymmärtäneet sitä kuinka yksinäinen olen. Kyllä he sen näkevät ja tietävät, mutta ovat kuin tämä olisi jotain "normaalia" elämää. Lukion on jälkeen olisin ( ehkä) päässyt yhteen työpaikkaan, mutta olin tuolloin niin huonossa kunnossa, joten en olisi pystynyt siellä käymään. Tietysti joku ihminen on vahva ja pystyy. Tämä työpaikan jättö oli ikävä asia ja vaikutti todella pitkään taloudellisesti.Täytyy silti ymmärtää, että itselläni ei ole läheisiä, eikä keneltäkään saa apua tai tukea. Vanhemmat ovat aina olleet melko "etäisiä" ja ei heille voi edes soittaa jos on vaikeaa. Meillä on myös aina korostettu sitä, että pitää olla vahva ja itse olenkin sitten vääränlainen, kun olen heikko ja annan näiden ikävien kokemuksien vaikeuttaa. Välillä olen ollut todella huonossa kunnossa ja silti vanhemmat eivät ole auttaneet ( olin silloin alaikäinen)  ja oli jopa väärin, että kuormitin heitä. En toisaalta ymmärrä sitä, miten he ovat nukkuneet yönsä hyvin kaikkina niinä vuosina. Tiedän silti, että heilläkään aina helppoa ollut ja taloudellinen tilanne huono, mutta jotenkin olivat ihan välinpitämättömiä kaikkeen. Muuten olinkin sitten "hyvä" lapsi, mutta edes sen verran apua olisin kaivannut. 

Nykyisin olen yrittänyt päästä opiskelemaan, mutta en meinaa päästä. Huono todistus on tietysti tekosyy, mutta ei se ainakaan helpota asiaa. Moniin ammatteihin minusta ei ole, koska en pärjää sosiaalisissa tilanteissa kovin hyvin ja kuormittavat minua paljon. Pelkään välillä ihmisiä ja en pysty "luontevasti" olemaan muiden kanssa. Moniin töihin en myöskään pysty, koska en voi olla missään sosiaalisessa työssä. Tietysti jos olisi ihan pakko mennä niin kestäisin ehkä jonkun aikaa, mutta en halua hajottaa itseäni lopullisesti. Mitään virallista diagnoosia minulla ei ole, mutta silti tiedän etten ole enää mikään täysin "normaali" ihminen.

Tietysti joku kokee paljon pahempaakin ja selviää niistä. Itselle nämä kokemukset olivat liikaa ja vieläkin olen hyvin yksinäinen ja tämäkin osin omaa syytä, kun en "uskalla" tutustua ihmisiin. Olen jotenkin kasvanut sen kanssa, etten kelpaa ja olen viallinen ja yksin ja tätä on vaikeaa muuttaa. Näiden kokemuksien jälkeen minusta ei varmaan koskaan tule sitä samaa kuin aiemmin ja tietty pelko on taustalla, että mitä seuraavaksi. Pelkään myös sitä hetkeä kun en enää jaksa. Tiedän, että elämäni olisi varmaan ollut melko vaikeaa muutenkin ja olisin ujo ja varovainen jo "valmiiksi" mutta kiusaaminen on vienyt loputkin. Ja ymmärrän, että tämä voi toiselle olla jotain pientä. Itselle se on vaan vaikeaa jopa käsittää kaikkea kokemaani ja minulla on siitäkin tullut paljon oireita, mitkä vaikeuttavat elämää.

En halua olla uhri tai kaipaa sääliä, koska en ole sitä sääliä edes koskaan saanut. Toivon vaan, että joku ymmärtäisi sen, että on enää pysty olemaan täysin normaali ja pelkään välillä monia asioita. Joku joskus yhdellä työpaikalla sanoi, että olen varmaan aika arka ihminen. Oli hän tietysti oikeassa, mutta toivoin, että hän olisi miettinyt mitä siellä taustalla on. Silti tiedän, että olen empaattinen ihminen ja sitä tämä kaikki ei ole vienyt. Toivon vaan, ettei tämä kaikki määritä elämääni. Olisin vaan halunnut sen tavallisen nuoruuden. Ja tiedän, että olen heikko ihminen, mutta kuitenkin niin vahva, että kestin sen kaiken silloin, mutta nyt jälkeenpäin tuntuu todella pahalta. Anteeksi valitus.

Vierailija kirjoitti:

Tää on kyllä niin raadollisen totta.

Itse olen valitettavasti niitä, joilla vastoinkäymisiä riittää. Koitan vielä aina olla niin reipas, iloinen ja optimistinen. Ja silti.

Samoin! Yritän olla se karman lain mukainen ”sitä saat, mitä annat muille” -tyyppi, enkä siltikään saa kuin elämältä turpiini. Asennettakin olen koittanut hampaat irvessä pitää positiivisena, keskittyä hyvään ja olla kiitollinen kaikesta.

On ollut onnellinen lapsuus, hyvät vanhemmat, valmistunut yliopistosta, unelmapuoliso, kivat lapset, ulkonäköä, älyä, sitkeyttä ja ahkeruutta. Silti työtön, terveys reistaa (ei kuitenkaan estä työntekoa mitenkään), lapsella diagnoosi ja itsellä stressi rahasta ja toimeentulosta. Hirveän häpeän vuoksi en ole pitänyt yhteyttä ystäviin, en avaudu tuntemattomille ja olen aika ahdistunut.

Jonku sanoisi, että ulospäin näyttää onnelliselta, mutta silti mietin välillä tosi synkeitä.

"Asenteella" voi suhtautua vastoinkäymisiin sitten, kun ne vastoinkäymiset ovat ohi.  Voi joko jäädä niitä jauhamaan tai koittaa unohtaa tai olla iloinen, että ne ovat nyt takana.  Mutta kun se vastoinkäyminen on päällä, siihen on mahdotonta ottaa ns. oikeaa asennetta, ja mikä se sitten olisikaan?   Kun joku asia pelottaa aivan valtavasti ja joutuu jännittämään, miten käy, mikä asenne siinä pitäisi ottaa?  Kadottaako joku tietty asenne sen huolen pois?  Voiko asenteella käskeä itseään olemaan pelkäämättä tai heittää huolen pois hartioiltaan, jos se siellä kuitenkin kaiken aikaa painaa?

Kyllähän se nyt on jo asiantuntijoidenkin taholta tunnustettu, että millään asenteella et voi esim. masennusta häätää pois.  Onhan se helppoa sanoa toiselle, että nyt otat itseäsi niskasta kiinni ja alat elämään normaalisti!   Mutta se vaan ei ole mahdollista.  Masennus poistuu vasta, kun sen aiheuttaja on poistunut.   Ja jos itsellä ei ole mitään mahdollisuutta sitä aiheuttajaa poistaa, niin masennus kyllä jatkuu aina sinne asti, kunnes se aiheuttaja tavalla tai toisella on poissa.   Siihen voi mennä pitkän aikaa ja se voi vaatia pitkällistä terapiaa, jos kyse on vaikkapa lapsuuden traumoista yms.

Narsistin uhri voi myös olla niin maahan lyöty ja peloissaan, että oikean asenteen löytyminen siinä tilanteen ollessa päällä on aika vaikeata. 

En ole tavannut koskaan ketään ihmistä, joka olisi suhtautunut vakavaan sairauteensa yhtä iloisella ja toiveikkaalla mielellä kuin paras ystäväni.  Hän oli viimeiseen asti toivorikas ja optimisti.  Hän kuitenkin kuoli.  Asenne ei auttanut.