Miksi tosilla on tasainen onnellinen elämä ja sitten on niitä, joilla murhetta murheen perään.

Näille valittajille on turha sanoa yhtään mitään. Ne toistelevat vain samoja ajatusmallejaan. Ovat yhtä jumissa omassa suossaan, kuin palstauli naisvihassaan.

Näkevät jokaisen tsemppaavan kommentin mustassa valossa, ja syyttävät helposta elämästä ja empatian puutteesta jokaista, joka ei heidän mielikuvituksessaan ole yhtä kurja kuin he.

Turha täällä on mitään rakentavaa yrittää sanoa. Rypekää sitten säälissänne.

Karmasta se johtuu. Jos olet elänyt edellisen elämäsi huonosti ja ollut muita ilkeästi niin se kostautuu sinulle tässä elämässä siten, että elämäsi on huono ja täynnä vaikeuksia kun taas oikein eläneellä kiltillä ihmisellä on hyvä seuraava elämä. Itse olen elänyt edellisen elämäni selvästi huonosti ja ollut muita kohtaan erityisen julma, joten se kostautuu minulle nyt tässä elämässä niin, että minulla on paljon vaikeuksia ja lähes kaikki tuntemani ihmiset syrjivät ja vihaavat minua paitsi muutama harva ihminen. Luultavasti he ovat ne muutamat ihmiset, joita olen edellisessä elämässä kohdellut hyvin joten he kohtelevat minua nyt kohtalaisen hyvin.

"Minun piti jäädä slummialueelle narkkariksi monen mukaan" on kommentteja ihan oikeasta elämästä. " Tulet nukkumaan sillan alla, kuten äitisi" on lause suoraan lainattuna sijaisisäni suusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samaa miettinyt. Mulla rikkinäinen lapsuus johon kuului pultsaribileitä, kännejä, lääkkeiden väärinkäyttöä, pahoinpitelyjä, seksuaalista hyväksikäyttöä, vanhempien kuolemaa, lastenkotia ja sijaisperheitä. Muutin 16 vuotiaana omilleni, tein töitä ja pääsin yliopistoon. Valmistumisen jälkeen olen tehnyt paljon töitä, mutta kannan murheita silti mukanani. Juuri pääsin eroon alkoholistimiehestä, asun kahdestaan lapsen kanssa ja vihdoinkin elämä hymyilee. Ongelmat kerääntyvät ongelmien luokse. Asenne ratkaisee paljon, jos vain fysiikka kestää, on paljon omasta asenteesta ja omista valinnoista kiinni mihin rahkeet riittää. Minunkin piti jäädä slummialueelle narkkariksi monen mielipiteen mukaan, mutta päätin jo lapsena, että siihen paskaan en jää.

Mulla on muutama tuttava, jotka valittelevat kovaa kohtaloaan vaikka eväät olisi mihin vain. Miksi älykäs ihminen opiskelee lähihoitajaksi (huonopalkkaista työtä), ostaa omakotitalon ja vanhan auton ja valittaa ongelmien kerääntymisestä? Taloa pitää rempata, autoa korjata, eläimille ja lapsille ruokaa saada ja luottokorttilasku tapissa. Samalla itketään ja syytetään yhteiskuntaa tai mitä vain muuta tahoa. Mutta kun voisi opiskella pidempään kunnolla palkattuun ammattiin, asua järkevämmin ja olisi varaa korjauttaa autoakin. Ongelmien kerääntyminen on minusta osittain valintakysymys ja osottain persoonakysymys. Toiset ovat draamanhakuisia persoonia, joille ongelmat tuntuvat kerääntyvän. Nyt sitten puhutaan muista, kuin terveydellisistä ongelmista.

"Minunkin piti jäädä slummialueelle narkkariksi monen mielipiteen mukaan..."

Voisitko lainata kommentteja, joissa väitetään jotain tuollaista? Olen lukenut koko ketjun, enkä ole huomannut yhdessäkään kommentissa mitään tuohon viittaavaa.

Ihmiset vain kertovat omia kokemuksiaan elämästään ja pohtivat syitä miksi jotkut selviytyvät paremmin kuin toiset. Kukaan ei ole väittänyt etteikö omalla asenteella ja toiminnalla olisi merkitystä, saati että huonon lapsuuden takia automaattisesti käy - vieläpä pitäisi - käydä huonosti. Tuo on täysin naurettava ajatus.

Joten kerro missä näin on väitetty. Pitäisi olla helppoa, kun kerran useissa kommenteissa toistetaan samaa.

Missä olen puhunut tästä ketjusta? Nuo kommentit on ihan elävästä elämästä. "Tuut makaa sillan alla, kuten äitisi" on kommentti suoraan sijaisisäni suusta. Koko homma siis täysin omasta elämästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samaa miettinyt. Mulla rikkinäinen lapsuus johon kuului pultsaribileitä, kännejä, lääkkeiden väärinkäyttöä, pahoinpitelyjä, seksuaalista hyväksikäyttöä, vanhempien kuolemaa, lastenkotia ja sijaisperheitä. Muutin 16 vuotiaana omilleni, tein töitä ja pääsin yliopistoon. Valmistumisen jälkeen olen tehnyt paljon töitä, mutta kannan murheita silti mukanani. Juuri pääsin eroon alkoholistimiehestä, asun kahdestaan lapsen kanssa ja vihdoinkin elämä hymyilee. Ongelmat kerääntyvät ongelmien luokse. Asenne ratkaisee paljon, jos vain fysiikka kestää, on paljon omasta asenteesta ja omista valinnoista kiinni mihin rahkeet riittää. Minunkin piti jäädä slummialueelle narkkariksi monen mielipiteen mukaan, mutta päätin jo lapsena, että siihen paskaan en jää.

Mulla on muutama tuttava, jotka valittelevat kovaa kohtaloaan vaikka eväät olisi mihin vain. Miksi älykäs ihminen opiskelee lähihoitajaksi (huonopalkkaista työtä), ostaa omakotitalon ja vanhan auton ja valittaa ongelmien kerääntymisestä? Taloa pitää rempata, autoa korjata, eläimille ja lapsille ruokaa saada ja luottokorttilasku tapissa. Samalla itketään ja syytetään yhteiskuntaa tai mitä vain muuta tahoa. Mutta kun voisi opiskella pidempään kunnolla palkattuun ammattiin, asua järkevämmin ja olisi varaa korjauttaa autoakin. Ongelmien kerääntyminen on minusta osittain valintakysymys ja osottain persoonakysymys. Toiset ovat draamanhakuisia persoonia, joille ongelmat tuntuvat kerääntyvän. Nyt sitten puhutaan muista, kuin terveydellisistä ongelmista.

"Minunkin piti jäädä slummialueelle narkkariksi monen mielipiteen mukaan..."

Voisitko lainata kommentteja, joissa väitetään jotain tuollaista? Olen lukenut koko ketjun, enkä ole huomannut yhdessäkään kommentissa mitään tuohon viittaavaa.

Ihmiset vain kertovat omia kokemuksiaan elämästään ja pohtivat syitä miksi jotkut selviytyvät paremmin kuin toiset. Kukaan ei ole väittänyt etteikö omalla asenteella ja toiminnalla olisi merkitystä, saati että huonon lapsuuden takia automaattisesti käy - vieläpä pitäisi - käydä huonosti. Tuo on täysin naurettava ajatus.

Joten kerro missä näin on väitetty. Pitäisi olla helppoa, kun kerran useissa kommenteissa toistetaan samaa.

Missä olen puhunut tästä ketjusta? Nuo kommentit on ihan elävästä elämästä. "Tuut makaa sillan alla, kuten äitisi" on kommentti suoraan sijaisisäni suusta. Koko homma siis täysin omasta elämästä.

Minunkin isäni kehuu saaneensa monilta ihmisiltä kommentteja, kuinka hienosti hän on vaikeasta lapsuudesta selvinnyt... Paitsi ettei ole! Äijä on selittänyt lapsilleen miten on pohtinut itsensä hirttämistä useaan otteeseen jne. Ja missään hoidon piirissä hän ei tietenkään ole ollut, ettei leimautuisi hulluksi.

Mieluummin olisin ottanut sellaisen vanhemman, joka olisi oikeasti selvittänyt päänsä sen sijaan, että piti väen väkisin vetää sankarin roolia ja uhrata omien lastensa mielenterveys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samaa miettinyt. Mulla rikkinäinen lapsuus johon kuului pultsaribileitä, kännejä, lääkkeiden väärinkäyttöä, pahoinpitelyjä, seksuaalista hyväksikäyttöä, vanhempien kuolemaa, lastenkotia ja sijaisperheitä. Muutin 16 vuotiaana omilleni, tein töitä ja pääsin yliopistoon. Valmistumisen jälkeen olen tehnyt paljon töitä, mutta kannan murheita silti mukanani. Juuri pääsin eroon alkoholistimiehestä, asun kahdestaan lapsen kanssa ja vihdoinkin elämä hymyilee. Ongelmat kerääntyvät ongelmien luokse. Asenne ratkaisee paljon, jos vain fysiikka kestää, on paljon omasta asenteesta ja omista valinnoista kiinni mihin rahkeet riittää. Minunkin piti jäädä slummialueelle narkkariksi monen mielipiteen mukaan, mutta päätin jo lapsena, että siihen paskaan en jää.

Mulla on muutama tuttava, jotka valittelevat kovaa kohtaloaan vaikka eväät olisi mihin vain. Miksi älykäs ihminen opiskelee lähihoitajaksi (huonopalkkaista työtä), ostaa omakotitalon ja vanhan auton ja valittaa ongelmien kerääntymisestä? Taloa pitää rempata, autoa korjata, eläimille ja lapsille ruokaa saada ja luottokorttilasku tapissa. Samalla itketään ja syytetään yhteiskuntaa tai mitä vain muuta tahoa. Mutta kun voisi opiskella pidempään kunnolla palkattuun ammattiin, asua järkevämmin ja olisi varaa korjauttaa autoakin. Ongelmien kerääntyminen on minusta osittain valintakysymys ja osottain persoonakysymys. Toiset ovat draamanhakuisia persoonia, joille ongelmat tuntuvat kerääntyvän. Nyt sitten puhutaan muista, kuin terveydellisistä ongelmista.

"Minunkin piti jäädä slummialueelle narkkariksi monen mielipiteen mukaan..."

Voisitko lainata kommentteja, joissa väitetään jotain tuollaista? Olen lukenut koko ketjun, enkä ole huomannut yhdessäkään kommentissa mitään tuohon viittaavaa.

Ihmiset vain kertovat omia kokemuksiaan elämästään ja pohtivat syitä miksi jotkut selviytyvät paremmin kuin toiset. Kukaan ei ole väittänyt etteikö omalla asenteella ja toiminnalla olisi merkitystä, saati että huonon lapsuuden takia automaattisesti käy - vieläpä pitäisi - käydä huonosti. Tuo on täysin naurettava ajatus.

Joten kerro missä näin on väitetty. Pitäisi olla helppoa, kun kerran useissa kommenteissa toistetaan samaa.

Missä olen puhunut tästä ketjusta? Nuo kommentit on ihan elävästä elämästä. "Tuut makaa sillan alla, kuten äitisi" on kommentti suoraan sijaisisäni suusta. Koko homma siis täysin omasta elämästä.

Ok, kiitos selvennyksestä. Tässä ketjussa on kyllä väitetty, että osa keskustelijoista ei uskoisi, että jotkut voivat selviytyä ja että kaikille kauhean lapsuuden kokeneille pitäisi käydä huonosti, selviytymistarinoita vihataan ym. paskaa. On siis viitattu nimenomaan tähän ketjuun, eikä pelkästään oikeaan elämään. Jokainen kuitenkin voi vain puhua omasta elämästään, eikä liikaa ottaa kantaa muiden elämiin.

Ihmiset välttelevät köyhiä..koska ajattelevat maagisesti

jumala on olemassa ja köyhyys tarttuu

Umpihullu kirjoitti:

Olen pitänyt itseäni aina selviytyjänä. Lapsuus oli vaikea äidin alkoholismin takia. Mulla oli kiire muuttaa pois kotoa, joten opiskelin vain ammatin, vaikka edellytyksiä opiskella pitempään olisi ollut. Oli pakko tyytyä vähempään, jotta pääsin mahdollisimman nopeasti omilleni ja tienaamaan.

Tapasi tulevan puolisoni, hyvä mies, mutta myöhemmin lasten synnyttyä hän osoittautui perässä vedettäväksi. Ei se mitään, en edes ajatellut asiaa, oli olevinaan voimia kaikkeen.

Kunnes sekosin, yhtäkkiä varoittamatta ja jouduin tahdonvastaiseen hoitoon. Sieltä kotiuduin aikanaan ja taas olin tarmoa täynnä. Opiskelin, sain työpaikan, kunnes mies sairastui vakavasti. Pari vuotta meni ihan sumussa. Se oli vain selviytymistä päivästä toiseen. Olin omaishoitaja vuoden. Moni päivitteli, miten jaksat yms.. Inhosin sitä kysymystä. Jälkeen päin ajatellen varmaan siksi, että olin aivan poikki. En vain halunnut myöntää sitä edes itselleni. Ajattelin olevani positiivinen ihminen ja blaa, blaa. Siihen samaan hötäkkään äitini sairastui ja myöhemmin kuoli, lapset oireilivat.

Huonostihan siinä sitten kävi, jouduin taas osastolle. Siellä totesin, että nyt loppui positiivinen ajattelu ja itselleni valehtelu. Kaikki on ihan päin hel... ttiä. Siitä lähdetään rakentamaan taas elämää.

olisit jättänyt sen äijän..pilasi sunkin elämäsi

mun persettä ei mun miehen tarvi jäädä pesemään...

häpeä

Kun pysyy erossa viinasta ja hoitaa raha-asiansa, niin sillä pääse aika pitkälti ns. Onnellista elämää. Ongelmia on jotain kaikilla.. se miten suhtautuu niihin on se juttu.

Legendaarinen sananlasku : ei niin suurta murhetta etteikö sitä viinalla voisi pahentaa !

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samaa miettinyt. Mulla rikkinäinen lapsuus johon kuului pultsaribileitä, kännejä, lääkkeiden väärinkäyttöä, pahoinpitelyjä, seksuaalista hyväksikäyttöä, vanhempien kuolemaa, lastenkotia ja sijaisperheitä. Muutin 16 vuotiaana omilleni, tein töitä ja pääsin yliopistoon. Valmistumisen jälkeen olen tehnyt paljon töitä, mutta kannan murheita silti mukanani. Juuri pääsin eroon alkoholistimiehestä, asun kahdestaan lapsen kanssa ja vihdoinkin elämä hymyilee. Ongelmat kerääntyvät ongelmien luokse. Asenne ratkaisee paljon, jos vain fysiikka kestää, on paljon omasta asenteesta ja omista valinnoista kiinni mihin rahkeet riittää. Minunkin piti jäädä slummialueelle narkkariksi monen mielipiteen mukaan, mutta päätin jo lapsena, että siihen paskaan en jää.

Mulla on muutama tuttava, jotka valittelevat kovaa kohtaloaan vaikka eväät olisi mihin vain. Miksi älykäs ihminen opiskelee lähihoitajaksi (huonopalkkaista työtä), ostaa omakotitalon ja vanhan auton ja valittaa ongelmien kerääntymisestä? Taloa pitää rempata, autoa korjata, eläimille ja lapsille ruokaa saada ja luottokorttilasku tapissa. Samalla itketään ja syytetään yhteiskuntaa tai mitä vain muuta tahoa. Mutta kun voisi opiskella pidempään kunnolla palkattuun ammattiin, asua järkevämmin ja olisi varaa korjauttaa autoakin. Ongelmien kerääntyminen on minusta osittain valintakysymys ja osottain persoonakysymys. Toiset ovat draamanhakuisia persoonia, joille ongelmat tuntuvat kerääntyvän. Nyt sitten puhutaan muista, kuin terveydellisistä ongelmista.

"Minunkin piti jäädä slummialueelle narkkariksi monen mielipiteen mukaan..."

Voisitko lainata kommentteja, joissa väitetään jotain tuollaista? Olen lukenut koko ketjun, enkä ole huomannut yhdessäkään kommentissa mitään tuohon viittaavaa.

Ihmiset vain kertovat omia kokemuksiaan elämästään ja pohtivat syitä miksi jotkut selviytyvät paremmin kuin toiset. Kukaan ei ole väittänyt etteikö omalla asenteella ja toiminnalla olisi merkitystä, saati että huonon lapsuuden takia automaattisesti käy - vieläpä pitäisi - käydä huonosti. Tuo on täysin naurettava ajatus.

Joten kerro missä näin on väitetty. Pitäisi olla helppoa, kun kerran useissa kommenteissa toistetaan samaa.

Missä olen puhunut tästä ketjusta? Nuo kommentit on ihan elävästä elämästä. "Tuut makaa sillan alla, kuten äitisi" on kommentti suoraan sijaisisäni suusta. Koko homma siis täysin omasta elämästä.

Ok, kiitos selvennyksestä. Tässä ketjussa on kyllä väitetty, että osa keskustelijoista ei uskoisi, että jotkut voivat selviytyä ja että kaikille kauhean lapsuuden kokeneille pitäisi käydä huonosti, selviytymistarinoita vihataan ym. paskaa. On siis viitattu nimenomaan tähän ketjuun, eikä pelkästään oikeaan elämään. Jokainen kuitenkin voi vain puhua omasta elämästään, eikä liikaa ottaa kantaa muiden elämiin.

Eipä mitään. Laitoin vain rationaalisesti, miten itse koen asiat ja mitenkä paljon omat valinnat ohjaa jopa loppuelämää. On turha syytellä huonosta tuuristaan paskaa lapsuutta loputtomiin ja heittäytyä "elämän kova korkeakoululaiseksi". Itsestä paljon kiinni kertyykö sitä paskaa vai ei. Edelleen puhutaan valinnoista, joihin itse voi vaikuttaa, kuten koulutus ja puoliso. Fyysisellä puolella onkin sitten ihan eri juttu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samaa miettinyt. Mulla rikkinäinen lapsuus johon kuului pultsaribileitä, kännejä, lääkkeiden väärinkäyttöä, pahoinpitelyjä, seksuaalista hyväksikäyttöä, vanhempien kuolemaa, lastenkotia ja sijaisperheitä. Muutin 16 vuotiaana omilleni, tein töitä ja pääsin yliopistoon. Valmistumisen jälkeen olen tehnyt paljon töitä, mutta kannan murheita silti mukanani. Juuri pääsin eroon alkoholistimiehestä, asun kahdestaan lapsen kanssa ja vihdoinkin elämä hymyilee. Ongelmat kerääntyvät ongelmien luokse. Asenne ratkaisee paljon, jos vain fysiikka kestää, on paljon omasta asenteesta ja omista valinnoista kiinni mihin rahkeet riittää. Minunkin piti jäädä slummialueelle narkkariksi monen mielipiteen mukaan, mutta päätin jo lapsena, että siihen paskaan en jää.

Mulla on muutama tuttava, jotka valittelevat kovaa kohtaloaan vaikka eväät olisi mihin vain. Miksi älykäs ihminen opiskelee lähihoitajaksi (huonopalkkaista työtä), ostaa omakotitalon ja vanhan auton ja valittaa ongelmien kerääntymisestä? Taloa pitää rempata, autoa korjata, eläimille ja lapsille ruokaa saada ja luottokorttilasku tapissa. Samalla itketään ja syytetään yhteiskuntaa tai mitä vain muuta tahoa. Mutta kun voisi opiskella pidempään kunnolla palkattuun ammattiin, asua järkevämmin ja olisi varaa korjauttaa autoakin. Ongelmien kerääntyminen on minusta osittain valintakysymys ja osottain persoonakysymys. Toiset ovat draamanhakuisia persoonia, joille ongelmat tuntuvat kerääntyvän. Nyt sitten puhutaan muista, kuin terveydellisistä ongelmista.

"Minunkin piti jäädä slummialueelle narkkariksi monen mielipiteen mukaan..."

Voisitko lainata kommentteja, joissa väitetään jotain tuollaista? Olen lukenut koko ketjun, enkä ole huomannut yhdessäkään kommentissa mitään tuohon viittaavaa.

Ihmiset vain kertovat omia kokemuksiaan elämästään ja pohtivat syitä miksi jotkut selviytyvät paremmin kuin toiset. Kukaan ei ole väittänyt etteikö omalla asenteella ja toiminnalla olisi merkitystä, saati että huonon lapsuuden takia automaattisesti käy - vieläpä pitäisi - käydä huonosti. Tuo on täysin naurettava ajatus.

Joten kerro missä näin on väitetty. Pitäisi olla helppoa, kun kerran useissa kommenteissa toistetaan samaa.

Missä olen puhunut tästä ketjusta? Nuo kommentit on ihan elävästä elämästä. "Tuut makaa sillan alla, kuten äitisi" on kommentti suoraan sijaisisäni suusta. Koko homma siis täysin omasta elämästä.

Ok, kiitos selvennyksestä. Tässä ketjussa on kyllä väitetty, että osa keskustelijoista ei uskoisi, että jotkut voivat selviytyä ja että kaikille kauhean lapsuuden kokeneille pitäisi käydä huonosti, selviytymistarinoita vihataan ym. paskaa. On siis viitattu nimenomaan tähän ketjuun, eikä pelkästään oikeaan elämään. Jokainen kuitenkin voi vain puhua omasta elämästään, eikä liikaa ottaa kantaa muiden elämiin.

Eipä mitään. Laitoin vain rationaalisesti, miten itse koen asiat ja mitenkä paljon omat valinnat ohjaa jopa loppuelämää. On turha syytellä huonosta tuuristaan paskaa lapsuutta loputtomiin ja heittäytyä "elämän kova korkeakoululaiseksi". Itsestä paljon kiinni kertyykö sitä paskaa vai ei. Edelleen puhutaan valinnoista, joihin itse voi vaikuttaa, kuten koulutus ja puoliso. Fyysisellä puolella onkin sitten ihan eri juttu.

Onko mielestäsi vaikean lapsuuden aiheuttama dissosiaatiohäiriö valinta? Tällaiset jutut hankaloittavat aika paljon elämää.

Kyse on sattumasta!

Täälläkin mammat kuvittelee, että hyvä on omaa ansiota ja huono toisten syy. Tai mitenpäin vaan. Ei ole niin.

Kyse on loppupeleissä tuurista. Aina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samaa miettinyt. Mulla rikkinäinen lapsuus johon kuului pultsaribileitä, kännejä, lääkkeiden väärinkäyttöä, pahoinpitelyjä, seksuaalista hyväksikäyttöä, vanhempien kuolemaa, lastenkotia ja sijaisperheitä. Muutin 16 vuotiaana omilleni, tein töitä ja pääsin yliopistoon. Valmistumisen jälkeen olen tehnyt paljon töitä, mutta kannan murheita silti mukanani. Juuri pääsin eroon alkoholistimiehestä, asun kahdestaan lapsen kanssa ja vihdoinkin elämä hymyilee. Ongelmat kerääntyvät ongelmien luokse. Asenne ratkaisee paljon, jos vain fysiikka kestää, on paljon omasta asenteesta ja omista valinnoista kiinni mihin rahkeet riittää. Minunkin piti jäädä slummialueelle narkkariksi monen mielipiteen mukaan, mutta päätin jo lapsena, että siihen paskaan en jää.

Mulla on muutama tuttava, jotka valittelevat kovaa kohtaloaan vaikka eväät olisi mihin vain. Miksi älykäs ihminen opiskelee lähihoitajaksi (huonopalkkaista työtä), ostaa omakotitalon ja vanhan auton ja valittaa ongelmien kerääntymisestä? Taloa pitää rempata, autoa korjata, eläimille ja lapsille ruokaa saada ja luottokorttilasku tapissa. Samalla itketään ja syytetään yhteiskuntaa tai mitä vain muuta tahoa. Mutta kun voisi opiskella pidempään kunnolla palkattuun ammattiin, asua järkevämmin ja olisi varaa korjauttaa autoakin. Ongelmien kerääntyminen on minusta osittain valintakysymys ja osottain persoonakysymys. Toiset ovat draamanhakuisia persoonia, joille ongelmat tuntuvat kerääntyvän. Nyt sitten puhutaan muista, kuin terveydellisistä ongelmista.

"Minunkin piti jäädä slummialueelle narkkariksi monen mielipiteen mukaan..."

Voisitko lainata kommentteja, joissa väitetään jotain tuollaista? Olen lukenut koko ketjun, enkä ole huomannut yhdessäkään kommentissa mitään tuohon viittaavaa.

Ihmiset vain kertovat omia kokemuksiaan elämästään ja pohtivat syitä miksi jotkut selviytyvät paremmin kuin toiset. Kukaan ei ole väittänyt etteikö omalla asenteella ja toiminnalla olisi merkitystä, saati että huonon lapsuuden takia automaattisesti käy - vieläpä pitäisi - käydä huonosti. Tuo on täysin naurettava ajatus.

Joten kerro missä näin on väitetty. Pitäisi olla helppoa, kun kerran useissa kommenteissa toistetaan samaa.

Missä olen puhunut tästä ketjusta? Nuo kommentit on ihan elävästä elämästä. "Tuut makaa sillan alla, kuten äitisi" on kommentti suoraan sijaisisäni suusta. Koko homma siis täysin omasta elämästä.

Ok, kiitos selvennyksestä. Tässä ketjussa on kyllä väitetty, että osa keskustelijoista ei uskoisi, että jotkut voivat selviytyä ja että kaikille kauhean lapsuuden kokeneille pitäisi käydä huonosti, selviytymistarinoita vihataan ym. paskaa. On siis viitattu nimenomaan tähän ketjuun, eikä pelkästään oikeaan elämään. Jokainen kuitenkin voi vain puhua omasta elämästään, eikä liikaa ottaa kantaa muiden elämiin.

Eipä mitään. Laitoin vain rationaalisesti, miten itse koen asiat ja mitenkä paljon omat valinnat ohjaa jopa loppuelämää. On turha syytellä huonosta tuuristaan paskaa lapsuutta loputtomiin ja heittäytyä "elämän kova korkeakoululaiseksi". Itsestä paljon kiinni kertyykö sitä paskaa vai ei. Edelleen puhutaan valinnoista, joihin itse voi vaikuttaa, kuten koulutus ja puoliso. Fyysisellä puolella onkin sitten ihan eri juttu.

Onko mielestäsi vaikean lapsuuden aiheuttama dissosiaatiohäiriö valinta? Tällaiset jutut hankaloittavat aika paljon elämää.

Toisilla on heikompi mieli, kuin toisilla. Se on taas enemmän persoona ja fyysinen kysymys. Miten itse olen selvinnyt lapsuuden traumoista, siitä kiittäminen ehkä hyvän terapian, johon mulla oli varaa töitä tekevänä ihmisenä. Olen minäkin tehnyt vääriä valintoja ja niistä kärsinyt, mutta olen myös oppinut ja elämä on nut hyvinkin helppoa ja tasaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samaa miettinyt. Mulla rikkinäinen lapsuus johon kuului pultsaribileitä, kännejä, lääkkeiden väärinkäyttöä, pahoinpitelyjä, seksuaalista hyväksikäyttöä, vanhempien kuolemaa, lastenkotia ja sijaisperheitä. Muutin 16 vuotiaana omilleni, tein töitä ja pääsin yliopistoon. Valmistumisen jälkeen olen tehnyt paljon töitä, mutta kannan murheita silti mukanani. Juuri pääsin eroon alkoholistimiehestä, asun kahdestaan lapsen kanssa ja vihdoinkin elämä hymyilee. Ongelmat kerääntyvät ongelmien luokse. Asenne ratkaisee paljon, jos vain fysiikka kestää, on paljon omasta asenteesta ja omista valinnoista kiinni mihin rahkeet riittää. Minunkin piti jäädä slummialueelle narkkariksi monen mielipiteen mukaan, mutta päätin jo lapsena, että siihen paskaan en jää.

Mulla on muutama tuttava, jotka valittelevat kovaa kohtaloaan vaikka eväät olisi mihin vain. Miksi älykäs ihminen opiskelee lähihoitajaksi (huonopalkkaista työtä), ostaa omakotitalon ja vanhan auton ja valittaa ongelmien kerääntymisestä? Taloa pitää rempata, autoa korjata, eläimille ja lapsille ruokaa saada ja luottokorttilasku tapissa. Samalla itketään ja syytetään yhteiskuntaa tai mitä vain muuta tahoa. Mutta kun voisi opiskella pidempään kunnolla palkattuun ammattiin, asua järkevämmin ja olisi varaa korjauttaa autoakin. Ongelmien kerääntyminen on minusta osittain valintakysymys ja osottain persoonakysymys. Toiset ovat draamanhakuisia persoonia, joille ongelmat tuntuvat kerääntyvän. Nyt sitten puhutaan muista, kuin terveydellisistä ongelmista.

"Minunkin piti jäädä slummialueelle narkkariksi monen mielipiteen mukaan..."

Voisitko lainata kommentteja, joissa väitetään jotain tuollaista? Olen lukenut koko ketjun, enkä ole huomannut yhdessäkään kommentissa mitään tuohon viittaavaa.

Ihmiset vain kertovat omia kokemuksiaan elämästään ja pohtivat syitä miksi jotkut selviytyvät paremmin kuin toiset. Kukaan ei ole väittänyt etteikö omalla asenteella ja toiminnalla olisi merkitystä, saati että huonon lapsuuden takia automaattisesti käy - vieläpä pitäisi - käydä huonosti. Tuo on täysin naurettava ajatus.

Joten kerro missä näin on väitetty. Pitäisi olla helppoa, kun kerran useissa kommenteissa toistetaan samaa.

Missä olen puhunut tästä ketjusta? Nuo kommentit on ihan elävästä elämästä. "Tuut makaa sillan alla, kuten äitisi" on kommentti suoraan sijaisisäni suusta. Koko homma siis täysin omasta elämästä.

Ok, kiitos selvennyksestä. Tässä ketjussa on kyllä väitetty, että osa keskustelijoista ei uskoisi, että jotkut voivat selviytyä ja että kaikille kauhean lapsuuden kokeneille pitäisi käydä huonosti, selviytymistarinoita vihataan ym. paskaa. On siis viitattu nimenomaan tähän ketjuun, eikä pelkästään oikeaan elämään. Jokainen kuitenkin voi vain puhua omasta elämästään, eikä liikaa ottaa kantaa muiden elämiin.

Eipä mitään. Laitoin vain rationaalisesti, miten itse koen asiat ja mitenkä paljon omat valinnat ohjaa jopa loppuelämää. On turha syytellä huonosta tuuristaan paskaa lapsuutta loputtomiin ja heittäytyä "elämän kova korkeakoululaiseksi". Itsestä paljon kiinni kertyykö sitä paskaa vai ei. Edelleen puhutaan valinnoista, joihin itse voi vaikuttaa, kuten koulutus ja puoliso. Fyysisellä puolella onkin sitten ihan eri juttu.

Onko mielestäsi vaikean lapsuuden aiheuttama dissosiaatiohäiriö valinta? Tällaiset jutut hankaloittavat aika paljon elämää.

Toisilla on heikompi mieli, kuin toisilla. Se on taas enemmän persoona ja fyysinen kysymys. Miten itse olen selvinnyt lapsuuden traumoista, siitä kiittäminen ehkä hyvän terapian, johon mulla oli varaa töitä tekevänä ihmisenä. Olen minäkin tehnyt vääriä valintoja ja niistä kärsinyt, mutta olen myös oppinut ja elämä on nut hyvinkin helppoa ja tasaista.

Osa ei pääse sinne hyvään terapiaan ja kaikilla se taas

ei auta korjaamaan riittävästi syntyneitä vaurioita.

Vierailija kirjoitti:

Kyse on sattumasta!

Täälläkin mammat kuvittelee, että hyvä on omaa ansiota ja huono toisten syy. Tai mitenpäin vaan. Ei ole niin.

Kyse on loppupeleissä tuurista. Aina.

Ei ihan noinkaan. Kyllä asioihin voi yrittää itsekin vaikuttaa. Jos tupakoimaton saa keuhkosyövän, voi jo sanoa, että kävipä sillä huono tuuri. Mutta jos koko ikänsä tupakoinut saa keuhkosyövän, niin kyse ei ole vain huonosta tuurista. Tai jos kahdella ylipainoisella todetaan II-tyypin diabetes. Toinen laihduttaa ja lisää liikuntaa, toinen ei. Kävikö ensimmäisellä vain hyvä tuuri, koska ei tarvitsekaan enää diabeteslääkkeitä, ja jälkimmäisellä huono tuuri, koska tarvitsee edelleen diabeteslääkkeitä?

Onhan se ihmisen alkuunlähtö jo aikalailla tuurista kiinni mihin perheeseen satut syntymään.

Jos synnyt pääkaupunkiseudulle vanhaan, varakkaseen älykkösukuun. Perit älykkyyttä, suhteita ja rahaa jo päivän vanhana valmiiksi tulevaa elämää varten.

Kasvat hyvässä ympäristössä ja saat hyvän kasvatuksen, ehkä monikielisyydenkin, pääset mihin kouluun tahansa juuri suhteiden, älykkyyden ja asuinpaikan ansiosta, samoin usein työpaikka on valmiiksi pedattu tai saat valita monista vaihtoehdoista jne.

Usein on jo opiskellessa oma asunto, velaton tai edullinen asua varakkaiden sukulaisten ansiosta.

Vaikka ei olisi ihan kaikkea tätäkään, mutta paljon kuitenkin se auttaa jos sattuu syntymään, vaikka ei kultalusikka, niin ainakin se hopeinen suussa.

Onhan noita marisioita, mutta kun ei ketään kiinnosta sun autos hajoaminen eikä sairastuminen. Niin ikävää, kuin se on, mutta niin se vain menee. Turha marista, tulee vain itse marisijalle paskempi fiilis. Nokka ylös ja tekemään asioille itse jotain. Ulospääsy paskasta on ihan omissa käsissä. Jos on älliä kouluttaudu, jos ei ole varaa siihen, tee siiouskeikkaa samalla. Tee muksut vasta työelämään pääsyn jälkeen. Jos olet tehnyt lapsia liudan, olet kuluttanut visan tappiin, et ole käynyt kouluja ja olet paskassa liitossa, niin omat oli valintasi toimia näin. Voitko tilannetta parantaa jotenkin? Jos voit, tee se, mutta älä märise. Kukaan ei sinua jeesaa. Tän kylmän totuuden, mä tajusin jo hakattuna lapsena ja hyvin on kantanut tähän päivään asti. Mun lapseni elää toisenlaista elämää, mitä itse lapsena elin. Syliä, rakkautta ja ruokaa riittää. En taustoistani ole kenellekkään kertonut enkä kerro. Ei ketään mun paska lapsuus oikeasti kiinnosta. Luulee moni mun syntyneen kultalusikka suussa ja minun olevan hyväonninen, paskat olen vain tehnyt järkeviä valintoja päästäkseni tähän.

Vierailija kirjoitti:

Onhan noita marisioita, mutta kun ei ketään kiinnosta sun autos hajoaminen eikä sairastuminen. Niin ikävää, kuin se on, mutta niin se vain menee. Turha marista, tulee vain itse marisijalle paskempi fiilis. Nokka ylös ja tekemään asioille itse jotain. Ulospääsy paskasta on ihan omissa käsissä. Jos on älliä kouluttaudu, jos ei ole varaa siihen, tee siiouskeikkaa samalla. Tee muksut vasta työelämään pääsyn jälkeen. Jos olet tehnyt lapsia liudan, olet kuluttanut visan tappiin, et ole käynyt kouluja ja olet paskassa liitossa, niin omat oli valintasi toimia näin. Voitko tilannetta parantaa jotenkin? Jos voit, tee se, mutta älä märise. Kukaan ei sinua jeesaa. Tän kylmän totuuden, mä tajusin jo hakattuna lapsena ja hyvin on kantanut tähän päivään asti. Mun lapseni elää toisenlaista elämää, mitä itse lapsena elin. Syliä, rakkautta ja ruokaa riittää. En taustoistani ole kenellekkään kertonut enkä kerro. Ei ketään mun paska lapsuus oikeasti kiinnosta. Luulee moni mun syntyneen kultalusikka suussa ja minun olevan hyväonninen, paskat olen vain tehnyt järkeviä valintoja päästäkseni tähän.

Minusta nämä ovat surullisia tarinoita, missä näennäinen "pärjääjä" on niin katkeroitunut kohtalostaan, että on ponnistelujensa jälkeen menettänyt kaiken empatiakykynsä. Tällaisia tarinoita on minunkin suvussani. Menestystä on, mutta on myös usein ihan pirun kylmä ihminen.

Miksi on niin vaikeaa käsittää, että jos itse luulee olevansa se, joka on itse vaikuttanut omiin valintoihinsa ja ne ovat olleet hyviä ja se on vain asennekysymys kuinka oma elämä menee, niin kaikki eivät ole siihen pystyneet. Eikä ole samoja mahdollisuuksia kaikilla.

Tämähän on vain sen ihmisen oma näkemys omasta elämästään, että on ihan vain itse aiheuttanut oman menestyksensä.

Joku läheinen tai ystävä voi kuitenkin nähdä, että eihän se nyt ihan pelkästään ole omaa ansiotaan ollut, on siinä ollut onneakin mukana.

Miksi se on niin vaikea tunnustaa, että hyviä sattumuksiakin on matkassa ollut.

Jotkut täällä kyllä sen ovat tunnustaneet, ovat fiksuja ja ajattelevaisia ihmisiä. He ovat uskoakseni myös niitä, jotka osaavat olla siitä kiitollisia ja ymmärtävät myös huonompiosaisten elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihme olkiukkoja kuka on sanonut että kaikki olisi vain itsestä kiinni? Ei kukaan.

Mutta se mitä niistä omista lähtökohdista tekee se on oma valinta. Käyttääkö elämänsä katkeruuteen ja syyllisten etsimiseen, vai käyttääkö ajan ja energian tehdäkseen elämästä niin hyvä kun niistä lähtökohdista on mahdollista. Molempia ei ehdi tehdä.

Sinä taidat rakastaa tuota *olkiukko*sanontaa?

Ties kuinka monesti olet jo sen eri viestiketjussa maininnut.

Helppo tapa lykätä toisen mielipide ja olla muka fiksumpi kuin muut.

En läheskään niin paljon kun nämä, jota olkiukkoja kirjoittavat. Tahallaan ymmärretään väärin, oikein suututaan kun joku kehtaa ääneen sanoa, että ihmisen pitää myös itse tehdä asioita, eikä vaan syytellä lapsuutta, karmaa tai joulupukkia, joka ei tuonut juuri minulle kaikkea mahdollista ihanaa, ilman mitään ponnistelua tai vaivan näkemistä tietenkään. 

Mutta jatka ihmeessä uhriutumista vaan, ei se minulta pois ole.