Miksi tosilla on tasainen onnellinen elämä ja sitten on niitä, joilla murhetta murheen perään.

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin n. kolmekymppisenä, "viisaana", ettei minulle saa enää ikinä tapahtua mitään pahaa, koska olin mielestäni tarpeeksi jo kärsinyt.

Vakka oli täysi!!! Ja mittani myös.

Huusin ja tappelin hengessäni itsekseni ja/tai ystävilleni ja puolisolle, että on vääryys, jos minulta suurin piirtein enää kynsikään katkeaa, koska niin paljon olen saanut jo kestää!!!!

Kirosin Kohtaloa, Jumalaa, kaikkea, koko maailmaa heti, jos vähänkin meni toisin kuin MINÄ halusin ja olin päättänyt, kuinka asioiden kuuluu mennä.

Olisinpa tiennyt, mitä vielä eteen...

Olisin ollut ihan hiljaa.

Nykyään, tässä tilanteessa ja Elämäni vaiheessa, 48-vuotiaana, iloitsen arjesta, ainakin yritän nähdä huonoissakin asioissa myös hyvää, vaikkei se aina tietenkään onnistu; usein sen ns. hyvän tajuaa vasta, kun on päässyt jonkun kriisin yli ja jopa ymmärtänyt, mitä on oppinut (jos on).

Lopetan Ismo Alangon hienon biisin Kriisistä kriisiin -kappaleen kertosäkeeseen:

"Mä liikun kriisistä kriisiin

Kuljen komein askelin

Tahdon ettei mikään ois kuin ennenkin

Kuljen kriisistä kriisiin

Enkä löydä apua

Onnen sirpaleet mua haavoittaa ja saa."

Mulla oli samat ajatukset noin 5-6 vuotta sitten. En tiennyt silloin, että kärsin PTSD-oireista, kroppa alkoi pikkuhiljaa pettää alta traumaattisten kokemusten ja niiden aiheuttamien fyysisten reaktioiden takia. Olin jatkuvasti varuillani, valmis pakenemaan, valmis taistelemaan. En ymmärtänyt, miksi en saa nukuttua, miksi olin jatkuvasti kipeänä, miksi elin lapsuuteni kauhuja joka päivä uudestaan ja uudestaan, miksi olin sanoinkuvaamattoman ahdistunut, masentunut ja elämän haluni menettänyt. Talous oli kuralla kaiken lisäksi, isäni soitteli itsemurhapuheluita, pikkuveljeni otti yliannostuksen. Pelkäsin ihan koko ajan ja ajattelin, että en jaksa enää. Elämäni oli ollut ihan kamalaa paskaa siitä hetkestä lähtien kuin synnyin, ajattelin että minä ansaitsen välistä onnea ja helpompaa elämää. Muuta kuin jatkuvia taisteluita hengissä selviytymisestä.

Onneksi pääsin terapiaan. Se etu on lastensuojeluasiakkuudella, että otetaan vakavasti, jos sanoo että pää leviää ihan kohta. Terapia auttoi, valtavasti. Vastoinkäymisiä edelleen on, mutta olen jotenkin alistunut kohtalooni ja siihen, että paska lapsuus ei tarkoita sitä, ettei elämä runtelisi tulevaisuudessa. Olen terapian avulla oppinut elämään ja ottamaan vastaan uusia, olen käsitellyt vanhoja traumoja...ja nyt tuntuu pilkuhiljaa siltä, että kaikesta huolimatta elämässä on edes jokin pieni siivu omissa käsissä. Mutta kukaan ei tästä tilasta pääse yksin kapuamaan ylös, ei ilman apua ja rakkautta. Ja liian moni jää ilman apua, liian moni vain lääkitään hiljaiseksi ja unohdetaan...

Mistä kukaan voi toisen elämästä tietää oikeastaan yhtään mitään? Mullakin lienee ulkopuolisten silmissä täydellinen kultalusikka peruuksissa syntyneen elämä. On olevinaan hyvät tukiverkostot, on suvussa varallisuutta jne. Taas tänään jo pariin otteeseen totesin, että kaikilta mun läheisiltäni puuttuu empatiakyky kokonaan. Heikkous on häpeä. Pitää vain elää näissä kulisseissa, vaikka sielu itkee verta. 

Anne on niin ihana ja hyväntuulinen! Mut ei silti tylsä

uskon että kaikki on valinnoista kiinni. Toiset tekee parempia valintoja elämässään kuin toiset.

Vierailija kirjoitti:

uskon että kaikki on valinnoista kiinni. Toiset tekee parempia valintoja elämässään kuin toiset.

Ensimmäinen ja tärkein valinta on, mihin perheeseen ja sukuun syntyy. Sain tänään tietää, että syöpäni on kaikista hoidoista huolimatta levinnyt. Maanantaina sisälle sairaalaan. Siskoni kommentti, kun laitoin äsken asiasta  viestiä: "Me ollaan täällä Tallinnan risteilyllä. Hauskaa viikonloppua!" Laitoin viestiä myös vanhemmilleni. Vastaus isältä: "Kuinka kauan sairaalassa menee? Äidillä on lääkäriaika perjantaina, pääsethän kuitenkin viemään äidin lääkäriin?"

- Nro  522 -

Mä ymmärsin aloittajan ajatuksen niin, että kyse on niistä asioista, jotka sattuvat tulemaan eteen ihmisen omista toimista tai valinnoista huolimatta. Ei niinkään ihmisen omista teoista johtuvia / aiheutuvia ongelmia ja vastoinkäymisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

uskon että kaikki on valinnoista kiinni. Toiset tekee parempia valintoja elämässään kuin toiset.

Ensimmäinen ja tärkein valinta on, mihin perheeseen ja sukuun syntyy. Sain tänään tietää, että syöpäni on kaikista hoidoista huolimatta levinnyt. Maanantaina sisälle sairaalaan. Siskoni kommentti, kun laitoin äsken asiasta  viestiä: "Me ollaan täällä Tallinnan risteilyllä. Hauskaa viikonloppua!" Laitoin viestiä myös vanhemmilleni. Vastaus isältä: "Kuinka kauan sairaalassa menee? Äidillä on lääkäriaika perjantaina, pääsethän kuitenkin viemään äidin lääkäriin?"

- Nro  522 -

Olen pahoillani ajattelemattomista sukulaisistasi. Toivon, että toivut terveeksi.

t. toipunut aivoleikkaus- ja syöpäpotilas

Elämä nyt ei vaan ole reilua. Se mikä kuitenkin tasoittaa tilannetta on se että onnellisuus on suhteellista. Joku voi olla äärimmäisen onnellinen siitä että saa syödä vatsansa täyteen ja joku yhtä onnellinen lottovoitosta.

Vierailija kirjoitti:

Elämä nyt ei vaan ole reilua. Se mikä kuitenkin tasoittaa tilannetta on se että onnellisuus on suhteellista. Joku voi olla äärimmäisen onnellinen siitä että saa syödä vatsansa täyteen ja joku yhtä onnellinen lottovoitosta.

Aika huono rinnastus. Ison lottovoiton jälkeen ei ole ihmeempää huolta huomisesta. Yhden aterian jälkeen taas huolenaiheena hyvin köyhällä voi jälleen olla se, mistä saa seuraavan aterian.

SaaTehdäPerässä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan elämän lähtökohdat määräävät osansa, mutta kyllä asennekin vaikuttaa. En lukenut koko ketjua läpi, mutta muutamia kommentteja kyllä. Minä koen, että minulla on hyvä onnellinen tasainen elämä. On ihana perhe, rakkautta yllinkyllin, maailman paras aviomies ja rahaakin riittävästi. On hyvä työ ja aikaa harrastaa sen mikä huvittaa. On hyviä ystäviä.

Vaikka minulla on perussairaus, joka rajoittaa elämääni. Vaika olen kokenut menetyksiä ja surua, olen haudannut äitini, isäni, sisareni ja veljeni. Vaika olen kokenut hometalohelvetin. Vaika minulla on kaksi erityislasta. Silti koen, että elämässäni on kaikki paremmin kuin hyvin☺

Sinulla on ihana perhe, läheskään kaikilla ei ole. Sinulla on ystäviä, joille purkaa sydäntään, kaikilla ei ole. Tilanteesi on, kaikista valitettavista menetyksistäsi huolimatta, paljon paljon parempi kuin monella muulla ihmisellä, joilla ei ole koskaan ollut ketään kelle avata sydäntään.

Mutta enhän ole niitäkään saanut lahjaksi.. ne ovat valintojeni tulosta, näin koen. Tälläkin palstalla olen törmännyt moniin arkisiin tai vähemmän arkisiin argumentteihin, joita en ikinä ole ymmärtänyt. Muutamia esimerkkejä: "En minä halua meille lasten kavereita yöksi, haluan olla rauhassa", " en majoita/ruoki kavereita/sukulaisia", "anoppi tuppautuu/soittelee/neuvoo", "jätä se sika (jos mies sattuu sanomaan jonkin vähemmän mairittelevan lausahduksen", "lapset saavat itse huolehtia läksyistä/kokeisiin lukemisesta, en ala olemaan mikään opettaja kotona", "kaikki on tehtävä puoliksi", "mulla on omat rahat", jne jne jne esimerkkejä olisi vaikka kuinka. Hyvä perhe, hyvä parisuhde, hyvät ystävät ovat pitkälti omien valintojen tulosta. Ei ihan aviomies ja hyvä avioliittokaan tarkoita täydellistä virheetöntä ihmistä tai riidatonta/kriisitöntä elämää, vaan sitä, miten niihin suhtautuu.

Vaikea lapsuus tosiaan kasaa ongelmia pitkälle aikuisikään ja riittävän monen epäonnistumisen jälkeen ihminen helposti alkaa ajatella että hänellä on aina huono tuuri kaikessa. Siis tunnen kyllä ihmisiä, joille oikeasti tapahtuu koko ajan vastoinkäymisiä. Mutta sitten tunnen myös niitä, joille on sattunut aika normaali määrä vastoinkäymisiä ja niiden lisäksi myös onnekkaita asioita, mutta jotka eivät välttämättä tajua eivätkä arvosta sitä. Oma mieheni on tällainen. Hänellä on ollut rankka varhaislapsuus. Peruskoulu ja teini-ikä meni hänellä kuitenkin normaalisti. Aikuisiällä oli taas epäonnea, osa todella vakavia, osa tavallisia elämän vastoinkäymisiä. Nyt mieheni on ollut kanssani naimisissa 8 vuotta ja meillä on kaksi tervettä, ihanaa lasta. Raha- ja terveysongelmia ei ole yhdessäolomme aikana ollut. Minusta elämämme on onnekasta. Siltikin mieheni on edelleen sitä mieltä, että hän on huono-onninen ja kaikki vastoinkäymiset kasaantuvat aina hänelle. Mikään ei ole juuri nyt huonosti, mutta kun asiat ovat joskus olleet. Sillä ei ole merkitystä, että siitä suosta on jo noustu, koska asiat ovat joskus olleet päin peetä. Hän joskus vaikeroi niitä tavallisiakin vastoinkäymisiään, kuten eroa exästä, tai äitinsä/isoäitinsä kuolemaa. Ihmettelen tätä, koska todella moni on joskus eronnut jostakusta, angstannut teininä ja monella on toinen vanhemmista ja varsinkin isovanhemmista kuollut. Tämä ei mielestäni ole epäonnea, vaan elämää.

Sitten on niitä, joille sattuu kaikkea ikävää, mutta jotka silti suhtautuvat positiivisesti elämään. Luulen että jokaisella on elämässään sellainen 1-2 käden sormilla laskettava määrä suurehkoja vastoinkäymisiä ja se on normaalia. Tämän lisäksi on niitä joille sattuu enemmän huonoa kuin muille, ja niitä, joille sattuu enemmän hyvää (kuten vaikka kaksi lottovoittoa peräkkäin) mutta tuskinpa on olemassa ketään kenellä ei oikeasti ole yhtäkään ongelmaa tullut elämässä eteen :) Jos tältä vaikuttaa, niin kyse on vain elämänasenteesta.

Vierailija kirjoitti:

Vaikea lapsuus tosiaan kasaa ongelmia pitkälle aikuisikään ja riittävän monen epäonnistumisen jälkeen ihminen helposti alkaa ajatella että hänellä on aina huono tuuri kaikessa. Siis tunnen kyllä ihmisiä, joille oikeasti tapahtuu koko ajan vastoinkäymisiä. Mutta sitten tunnen myös niitä, joille on sattunut aika normaali määrä vastoinkäymisiä ja niiden lisäksi myös onnekkaita asioita, mutta jotka eivät välttämättä tajua eivätkä arvosta sitä. Oma mieheni on tällainen. Hänellä on ollut rankka varhaislapsuus. Peruskoulu ja teini-ikä meni hänellä kuitenkin normaalisti. Aikuisiällä oli taas epäonnea, osa todella vakavia, osa tavallisia elämän vastoinkäymisiä. Nyt mieheni on ollut kanssani naimisissa 8 vuotta ja meillä on kaksi tervettä, ihanaa lasta. Raha- ja terveysongelmia ei ole yhdessäolomme aikana ollut. Minusta elämämme on onnekasta. Siltikin mieheni on edelleen sitä mieltä, että hän on huono-onninen ja kaikki vastoinkäymiset kasaantuvat aina hänelle. Mikään ei ole juuri nyt huonosti, mutta kun asiat ovat joskus olleet. Sillä ei ole merkitystä, että siitä suosta on jo noustu, koska asiat ovat joskus olleet päin peetä. Hän joskus vaikeroi niitä tavallisiakin vastoinkäymisiään, kuten eroa exästä, tai äitinsä/isoäitinsä kuolemaa. Ihmettelen tätä, koska todella moni on joskus eronnut jostakusta, angstannut teininä ja monella on toinen vanhemmista ja varsinkin isovanhemmista kuollut. Tämä ei mielestäni ole epäonnea, vaan elämää.

Sitten on niitä, joille sattuu kaikkea ikävää, mutta jotka silti suhtautuvat positiivisesti elämään. Luulen että jokaisella on elämässään sellainen 1-2 käden sormilla laskettava määrä suurehkoja vastoinkäymisiä ja se on normaalia. Tämän lisäksi on niitä joille sattuu enemmän huonoa kuin muille, ja niitä, joille sattuu enemmän hyvää (kuten vaikka kaksi lottovoittoa peräkkäin) mutta tuskinpa on olemassa ketään kenellä ei oikeasti ole yhtäkään ongelmaa tullut elämässä eteen :) Jos tältä vaikuttaa, niin kyse on vain elämänasenteesta.

Ohjaa mies terapiaan. Hän ei selvästi ole yksikseen päässyt eteenpäin vaikeista kokemuksistaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

uskon että kaikki on valinnoista kiinni. Toiset tekee parempia valintoja elämässään kuin toiset.

Ensimmäinen ja tärkein valinta on, mihin perheeseen ja sukuun syntyy. Sain tänään tietää, että syöpäni on kaikista hoidoista huolimatta levinnyt. Maanantaina sisälle sairaalaan. Siskoni kommentti, kun laitoin äsken asiasta  viestiä: "Me ollaan täällä Tallinnan risteilyllä. Hauskaa viikonloppua!" Laitoin viestiä myös vanhemmilleni. Vastaus isältä: "Kuinka kauan sairaalassa menee? Äidillä on lääkäriaika perjantaina, pääsethän kuitenkin viemään äidin lääkäriin?"

- Nro  522 -

Miksi olet tällaisen porukan kanssa tekemisissä? Ovat ilmeisesti tottuneet siihen, että sinä olet aina käytettävissä. Oletan, että he ovat vuosien varrella pahoittaneet mielesi lukuisia kertoja. Nyt sinun kannattaa keskittyä itseesi ja sellaisiin asioihin, jotka tuovat itsellesi mielihyvää. Toivotan voimia ja jaksamista sinulle.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä elämänkokemus = ikä tekee tehtävänsä näissäkin asioissa.

Ihminen, toivottavasti opit, että kaikki ei mene aina siten kuin olit etukäteen suunnitellut.

Voi pyhä lapsellisuus, ei tietenkään mene. Vaan joutuu yrittämään monta kertaa, ottamaan oppia edellisestä tilanteesta, eikä koskaan kukaan saa kaikkea haluamaansa, mutta silti voi saada oikein hyvän elämän.

Asiat eivät ylipäätään itsekseen mene mihinkään positiiviseen, vaan joutuu näkemään usein paljonkin vaivaa, yrittämään monta kertaa. Tämä on epäselvää näille tuuri-ihmisille, ei ymmärretä ettei se pelkkä tuuri yleensä riitä.

Tyyliin vaikka hyväpalkkainen työ, osan mielestä se on ihan tuuria. Oikeasti siihen vaikuttaa se että käyttänyt miljoona tuntia opiskeluun, ja tehnyt kymmentä huonompaa, raskasta työtä kerätäkseen työkokemusta. Mutta tuuri-ihminen ei näe tätä vaivaa, näkee vaan että yhyy, toi saa 6 tonnia kuussa.

Tuo on elämää, ei tarvitse olla vanha asian huomatakseen. Eikä se ikä tuo viisautta mitenkään automaattisesti, joku viisastuu joku ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä elämänkokemus = ikä tekee tehtävänsä näissäkin asioissa.

Ihminen, toivottavasti opit, että kaikki ei mene aina siten kuin olit etukäteen suunnitellut.

Voi pyhä lapsellisuus, ei tietenkään mene. Vaan joutuu yrittämään monta kertaa, ottamaan oppia edellisestä tilanteesta, eikä koskaan kukaan saa kaikkea haluamaansa, mutta silti voi saada oikein hyvän elämän.

Asiat eivät ylipäätään itsekseen mene mihinkään positiiviseen, vaan joutuu näkemään usein paljonkin vaivaa, yrittämään monta kertaa. Tämä on epäselvää näille tuuri-ihmisille, ei ymmärretä ettei se pelkkä tuuri yleensä riitä.

Tyyliin vaikka hyväpalkkainen työ, osan mielestä se on ihan tuuria. Oikeasti siihen vaikuttaa se että käyttänyt miljoona tuntia opiskeluun, ja tehnyt kymmentä huonompaa, raskasta työtä kerätäkseen työkokemusta. Mutta tuuri-ihminen ei näe tätä vaivaa, näkee vaan että yhyy, toi saa 6 tonnia kuussa.

Tuo on elämää, ei tarvitse olla vanha asian huomatakseen. Eikä se ikä tuo viisautta mitenkään automaattisesti, joku viisastuu joku ei.

Älä imartele itseäsi. Jos elämä lyö riittävän monta kertaa ihmisen alas maahan, niin ilman toisten apua hän ei enää jossain vaiheessa vain jaksa nousta ylös. Kiitä onneksi, ettet selvästikään ole tuohon pisteeseen joutunut.

Muistakaa, että ei se muidenkaan elämä mitään helppoa ole välttämättä. Monet eivät halua jakaa surujaan kuin läheisimmille. Varmaan moni on ajatellut minustakin, että helpolla olen päässyt. Maisterintutkinto, töitä on riittänyt, hyvä mies ja ihana lapsi. Todellisuudessa olen joutunut tekemään paljon töitä päästäkseni tähän. Vanhempani ovat aina olleet tosi köyhiä ja kouluttamattomia. Itse on pitänyt uskoa itseensä ja rahoittaa työnteolla opiskelut. Nuorena tekemisiäni rajoitti sairaudet. Nykyään onneksi olen ollut terve jo pidempään. Lapsettomuudesta ja keskenmenoista kärsimme mieheni kanssa monta vuotta, kunnes viimein onnisti. Emme kuitenkaan kertoneet lapsettomuudesta lähes kenelläkään. Ei täällä kellään erityisen helppoa ole. Täytyy vaan yrittää parhaansa ja nauttia pienistä hyvistä hetkistä.

Vierailija kirjoitti:

Muistakaa, että ei se muidenkaan elämä mitään helppoa ole välttämättä. Monet eivät halua jakaa surujaan kuin läheisimmille. Varmaan moni on ajatellut minustakin, että helpolla olen päässyt. Maisterintutkinto, töitä on riittänyt, hyvä mies ja ihana lapsi. Todellisuudessa olen joutunut tekemään paljon töitä päästäkseni tähän. Vanhempani ovat aina olleet tosi köyhiä ja kouluttamattomia. Itse on pitänyt uskoa itseensä ja rahoittaa työnteolla opiskelut. Nuorena tekemisiäni rajoitti sairaudet. Nykyään onneksi olen ollut terve jo pidempään. Lapsettomuudesta ja keskenmenoista kärsimme mieheni kanssa monta vuotta, kunnes viimein onnisti. Emme kuitenkaan kertoneet lapsettomuudesta lähes kenelläkään. Ei täällä kellään erityisen helppoa ole. Täytyy vaan yrittää parhaansa ja nauttia pienistä hyvistä hetkistä.

Se on ihan oma valintasi, jos päätät että on parasta olla kertomatta muille vaikeuksistasi. Jos kertoisit, niin sinuun suhtauduttaisiin luultavasti empaattisemmin. Tabut eivät murru, ellei kukaan niitä murra. Ja ellei niitä murreta, eivät ihmiset myöskään opi suhtautumaan toisiin ihmisiin ja heidän suruihinsa myötätunnolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä miksi osa kuvittelee, että asenteen muutos tarkoittaa, että pitäisi valehdella itselleen ja muille kaiken olevan hyvin. Pitäisi hymyillä ja iloita, jos on vastoinkäymisiä. Asenteenmuutoksella tarkoitetaan ongelman kohtaamista ja ratkaisun pohtimista pelkässä itsesäälissä räpiköimisen ja voivottelin sijaan.

Gaggaa sattuu ja elämä on epäreilua. Sille ei voi mitään, joten yhtä hyvin hyväksyä sen tosiasian. Mutta miksi märehtiä sitä 24/7, kun se ei märehtimällä muutu.

Sepä se.

Eniten vielä ihmetyttää nuo jutut, että onnistuneilla ihmisillä olisi vain käynyt hyvä tuuri. Että näiden juttujen mukaan mikään ei ole koskaan omaa ansiota, vaan kaikki on pelkkää tuuria.

Myöskin se, että vastoinkäymisissä ei jäädä hankeen makaamaan, vaan tehdään kaikkensa päästäkseen siitä ylös. Vaikka väkisin ja hampaat irvessä, jos ei muuten.

Mitkä jutut? Jos tarkoitat tätä keskustelua, voisitko lainata edes yhtä kommenttia, jossa näin sanotaan.

Sinä ja muut kaltaisesi tulkitsette erikoisella tavalla kirjoituksia, jotka poikkeavat mielipiteistänne ja kokemuksistanne. Luetun ymmärtäminen ei näytä ainakaan olevan parhaimpia ominaisuuksianne.

Tällä palstalla on jatkuvasti kirjoituksia, joissa valitetaan "epätasa-arvosta" jota esiintyy mm. siten, että toisten vanhemmat säästävät lapsilisät jälkikasvulle, tai maksavat lukiokirjat, tai että toiset saavat perintöä vanhemmiltaan.

Monet sanovat, että pitää nauttia niistä hyvistä asioista ja hetkestä. Se on aivan totta. Mutta monet eivät ymmärrä tai tiedä sitä, että kun ihminen masentuu tai on paljon vastoinkäymisiä ja ei tule sitä suvantovaihetta, niin ihmisen aivojen toiminta tai kemia muuttuu.

Se ei riipu,enää ihmisen omasta halusta nähdä esimerkiksi värejä ja luontoa vaan ne eivät

riitä vain enää tunnu samalta kuin normaalitilanteesta. Ne ilon ja elämännautinnon kokemukset ikäänkuin himmentävät ja vaimenevat. Masentunut ja liian stressaantunut ihminen ei pysty enää nauttimaan niin vahvasti. Se ei ole omasta tahdosta tai haluttomuudesta kiinni vaan ihan todellista.

Olen tämän itse kokenut. Silloin kun oli oikein rankkaa oli aivan mahdoton keskittyä lukemiseen, televisiota tai elokuvia ei pystynyt seuraamaan, luontoa tai värejä ei nähnyt samalla lailla jne.

Olen aina ollut kiva lukemaan ja ajattelin, että olenkohan menettänyt lukemisen nautinnon loppuelämäkseni.

Nämä asiat palaavat vasta kun on ollut pitemmän aikaa parempi elämäntilanne ja aivot taas toimivat.

En ole lääkäri tai vastaava, mutta joku välittäjaianeen häiriö se ilmeisesti on.

Siksi ei niin voimakkaasti ja tuomitzevasti saisi sanoa, että se on vain asenteesta kiinni tai juuri, että ottaa vain itseään niskasta kiinni ja puree hammasta.

Määräryssä vaiheess ihminen vain ei siihen kykene kun elimistö laittaa toiminnalle stopin.

Voi olla, että on tässäkin kerromassani asiassa ihmisillä eroja, mutta olkaa onnellisia jos olette näitä, jotka (tässäkin) asiassa olette onnekkaita.

Liittyen siihen, että nykyään monet vanhemmat säästävät lapsilisät, ehkä ostavat opiskeluasunnonkin, niin onhan juuri tuo lapsi paremmassa asemassa aloittaessaan elämän kuin sellaisten vanhempien lapsi joilla ei tätä mahdollisuutta ole, vaan lapsilisät menevät lapsen arjen kuluihin.

Ei se kyseessä oleva lapsi ole voinut valita kumpaan kotiin on syntynyt.

Eikä nyt mennä siihen jankkkamiseen, että sillä varakkaiden vanhempien lapsella on voinut olla vaikka kuinka rankkaa ja onnellisuus ei liity rahaan ja ja ja. Vaan ihan vain tosiasiasana yhden asian totean ilman muita spekulaatioita.