Lue keskustelun säännöt.
Teini ei suostu käymään koulua, kukaan ei voi mitään
06.10.2018 |
En tiedä uskaltaako tätä edes kirjoittaa tänne ettei muut teinit saa päähänsä samaa. Ei ole kyse omasta lapsesta, vaan lähisuvun 8. luokkaa käyvästä teinistä. Koulusta lintsaaminen alkoi seiskalla, tänä vuonna ei mennyt kouluun ollenkaan. Lastensuojelu, koulukuraattorit, psykologit ja psykiatrit palavereissaan järjestivät teinille syyskuussa paikan eri koulusta erikoisluokalta jossa vähän oppilaita, mutta sielläkin kävi vain pari päivää. Sen jälkeen lastensuojelu sijoitti teinin nuorisokotiin, josta heittivät teinin takaisin kotiin neljän päivän päästä koska ei sopeutunut talon sääntöihin!! Helpolla näyttävät lyövän hanskat tiskiin.
Nyt oli taas palaveri, jossa mietittiin jatkoa; koulukoti ei kuulemma ole vaihtoehto koska pelkkä ahdistus ja kouluhaluttomuus ei riitä sijoitusperusteiksi. Nyt aikovat järjestää kaksi ammattilaista käymään kahdesti viikossa teinin kotona ja yrittävät saada teinin taas haluamaan käydä koulua. En usko että tästä on mitään apua, on huomannut miten kukaan ei voi mitään, tykkää vaan surffailla netissä päivät pitkät.
Onko kellään muulla ollut samaa tilannetta, miten ratkennut?
Kommentit (413)
Jos on sairas, ensin pitää hoitaa terveeksi. Jos ei ymmärrä lääkityksen tarvetta niin se kannattaisi aloittaa osastolla. Täytyyhän jotain voida tehdä, kohta voi vahingoittaa itseään tai toista. Kouluun kyllä ehtii.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Josksu toivoo, että jokainen joka luulee "ota netti pois, niinhan asiat muuttuvat" kokisi samaa kun mitä me vanhemmat joutuvat kokemaan kun kriisi on päällä.
Se huoli, stressi, turhauttuminen ja väsymys ei pysty sanoilla kuvaamaan. Kuinka monta kertaa olen jo miettinyt, missä vaiheessa meni pieleen? Mitä päätös vaikutti tähän - jo toki se, että ei käy koulua on ehkä jopa vielä monien mielestä ongelma pienestä päästä. Jos täälä avautuu, ei halua syytöksiä - niitä on jo riittävätsi, niin itsesyytöksiä kun ulkopuolelta tulevia.Empaattia, luovia uusi näkökulmia, kannustusta - kiitos.
Suosittelen eilinen ohjelma: https://areena.yle.fi/1-3768892
Joskus tuo netin pois ottaminen toimii. Valitettavasti ei sitten kuitenkaan teidän kohdalla. Me jotka vastaamme yritämme antaa ehdotuksia. Toiset niistä voivat olla huonoja, jo kokeiltua tai tehottomia, mutta emme me sinulle vastaa ilkeyttämme. Voimme myös olla vastaamatta, jos sikseen. Jos olisi joku 100% varma juttu, niin kyllä sinä sen olisit jo löytänyt ja käyttänyt. Me muut voimme vaan ehdotella ja ehkä niistä voisi sitten kasata yhteen jonkun ratkaisun.
Voin tietenkin heittää jotain todella luovia ratkaisuja sinulle. Mitä jos lähettäisit hänet ulkomaille sisäoppilaitokseen. Suomikouluun Espanjaan. Laitat kotikouluun ja teet tehtävät hänen puolesta? Karkaat itse ulkomaille. Otatte vaihto-oppilaan ja pakotat lapsesi huolehtimaan hänen koulunkäynnistä. Maksat hänen luokkakaverinsa joka päivä tekemään läksyt teille kotiin hänen kanssaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen ketju. Olen nuorisopsykiatrialla töissä ja tuo nuoren kotiin jumiutuminen ja koulukieltäytyminen on hyvin yleinen ilmiö. Tilanteeseen ei koskaan ole mitään yksittäistä ratkaisua, sillä kaikki nuoret ovat yksilöitä ja jokaisen elämäntilanne erilainen. Yhteistä näillä nuorilla on oikeastaan kaikissa (minun tuntemissa) tapauksissa se, että nuorella on enemmän tai vähemmän nepsy-piirteitä. Lisäksi yhteistä on se, että nuoren perheessä valtasuhteet on vinossa: vanhemmilla ei ole riittävästi auktoriteettia ja nuorelle on annettu liikaa valtaa, mikä tekee nuoren rajaamisesta hyvin vaikeaa.
Seuraavat kysymykset sitten onkin, että miten näitä voi korjata ja muuttaa, jotta nuoren saisi menemään kouluun. Noh, nepsy-piirteet eivät koskaan lähde ihmisestä, kyseessä ei ole mikään parannettava sairaudenkuva, vaan ihmisen ominaisuus, jonka kanssa ihmisen on opeteltava elämään ja siinä opettelussa nuorta sekä perhettä voidaan auttaa psykoedukaation ja ohjauksen/valmennuksen keinoin. Perheen vinoutuneet valtasuhteet taas ovat muotoutuneet vuosien saatossa eikä niistä välttämättä pääse eroon edes pitkän, ammattitaitoisen perheterapian keinoin.
Nuoren koulukieltäytymiselle ei siis läheskään aina ole syynä mikään graavi kiusaaminen tai oppimisvaikeudet. Usein näiden nuorten suusta kuuleekin, että siellä koulussa oleminen itsessään ei tunnu vaikealta ja koulussa on oikeastaan ihan hyvä olla sinne päästyään, mutta lähteminen ja siirtymätilanne kotoa kouluun on nuorille vaikeinta. Mikään ei ole niin yksiselitteistä näissä koulujumitilanteissa..
Itse eniten ihmettelen näissä sitä, että miksi se nuori saa kotiinjäädessään pelatavja nettisurffata sen minkä vaan jaksaa? Tässäkin ketjussa selitetään, ettei noiden rajaaminen ole oikea keino, mutta millä perusteella?
Itse lähtisin liikkeelle siitä, että mikäli kouluun ei mennä, niin silloin ei myöskään jäädä sänkyyn makaamaan puolillepäivin, ei pelata eikä tuijotella ruutuja. Kun ei homman ratkaisupolku voi olla se, että nuori passivoituu kotiin pelaamaan.
Hoitotaho moitti provosoitumisesta kun tätä yritin.
Vastaisin asiallisesti, että meidän perheessä ei jäädä passiiviseksi kotiin. Jos ei koulu kiinnosta, niin silloin tehdään jotain muuta järkevää.
Voi kokeilla myös työnhakua, mainoksia ainakin saa jakaa 14-vuotiaasta alkaen. Saa samalla esimakua siitä, mitä on tehdä raskasta ja pienipalkkaista työtä.
Eli provosoituisit.
Eli parempi vaan nostaa kädet ilmaan ja antaa olla? Ostaa vielä pari peliä lisää, ettei käy aika pitkäksi?
Ihan selvästi on jo yritetty kaikenlaista, niin ehkä joo kannattaa luovuttaa vähäksi aikaa se kouluun pakottaminen. Ei lapsen suhteen kannata tietenkään kokonaan luovuttaa. Ehkä joku muu tavoite on ensin parempi, vaikka se muuten paremman suhteen rakentaminen tai ulkopuolinen apu vielä enemmän.
Jotenkin en ole teidän suhteesta saanut muuten oikein minkäänlaista kuvaa tämän kouluhommelin lisäksi. Ehkä se ei oikein tähän aiheeseen kuulukaan enkä pyydä sitä selittelemään, mutta muutakin tähän teiniin ja teidän suhteeseen liittyy kuin pelkkä koulunkäynti, ainakin toivottavasti.
Joku voisi silti perustella, että mitä väärää on ottaa pois kaikki pelikonsolit ja muut siksi aikaa, kun nuori päättää laistaa koulunkäynnistä vaan koska "ei kiinnosta"?
Siihen kun voi vanhempi tyynesti ilmoittaa, että kotonaollessa tehdään sitten jotain järkevää (esim. opiskellaan itsenäisesti), eikä vietetä koko aikaa nenä kiinni ruudussa.
Ja luulet että nuori sanoo: ”okei”?
Ei meillä. Kun itse lähden töihin hän käy läpi minun tavaroitani ja piilottaa niitä kostoksi, eikä varmasti lähde kouluun.Eli olet täysin lapsesi armoilla?
Teini on älykkäämpi kuin mitä oletat. Haluanko todella lähteä takavarikointi tielle vai olisiko olennaista saada se teini oivaltamaan itse jotakin ja oman sisäisen motivaationsa kautta toimimaan? Voin toki takavarikoida mutta hän tulee tekemään kiusaa minulle viemällä kostoksi minun tavaroitani tai muuten sabotoimaan elämääni niin kauan kun hänestä tuntuu että olen käyttänyt valtaaminen häntä kohtaan väärin tai epäreilusti.
Huomattavasti tehokkaampaa on vedota inhimillisyyteen ja yrittää puhua rauhallisesti asioista. Onko se sitten teinin armoilla olemista, en tiedä.Vaikka lukot niihin kaappeihin, joissa säilytät omia tavaroitasi.
Ikävä asia. Itsellekin tämä on tuttua, mutta kävin silti väkisin koulussa. Omassa tapauksessa tähän kaikkeen vaikutti se, että minulla ei ollut kavereita ja vähän kiusattiinkin koulussa.Näiden kokemuksien myötä on helppo ymmärtää. Itsekin aina syksyisin itkin varmaan kuukauden ennen kuin jotekin taas "totuin" siihen, että koulussa on taas vuosi käytävä. Hyvä ilmapiiri ja kaverit olisivat varmaan auttaneet asiaa. Itse olin aika hyvä koulussa, mutta pari ainetta oli vaikeita ja niihin ei sitten meinannut voimat enää riittää ja sekin ahdisti. Todella kurja tilanne ja siinä mielessä ei syyllistämiset auta. En tiedä miten neuvoisin, kun ehkä kotikoulukaan ei välttämättä ole hyvä vaihtoehto. Onko nuorella kavereita, kiusataanko? Johtuisiko nämä asiat jostain tällaisesta? Tietysti voi masentua myös ilman näitä kokemuksia, mutta voi siellä taustalla jotain ikävää olla. Voisiko koulun vaihto auttaa?
Vierailija kirjoitti:
Jos on oppivelvolinen eikä käy koulussa niin kyllä koulun velvollisuus on tehdä lasu. Lastensuojelu ja psykiatrinen puoli mukaan. Lastesuojelu tarjoaa tukitoimia ja psyka päänhoitoa. Kyllä nuori pitää sijoittaa kodin ulkopuolelle jos oppivelvollisuus uhkaa jäädä suorittamatta. En usko aloitusta, siltä osin että nuorisokoti lähettää kotiin 4 päivän kuluttua, koska sosiaalityöntekijä tekee aina sijoituspäätökset, ei nuorisokoti. Nuorisokodissa hoidetaan sinne sijoitetut nuoret, ei se itsenäisesti päätä kuka sinne tulee ja kuka lähtee. Ilmeisesti tuossa tapauksessa ei kiireellisen sijoituksen syyt olleet riittäviä ja sos.tt. purki sijoituksen, koska avohuollon tukitoimena sijoitettuna ei yhteistyö onnistunut eikä avohuollon sijoitus mahdollista rajoutustoimenpiteitä. Itse olen ollut 14 vuotta nuorisokodissa töissä ja yksi asiakas useista sadoista ei ole saanut peruskoulua suoritettua sijoitettuna. Mielestäni vanhemmat kotona mahdollistavat kotona makaamisen vaikkeivät sitä ehkä itse huomaakaan.
Kuten olen jo monissa aiemmissa viesteissä kertonut, perhe on lastensuojelun piirissä, lasut on varmaan koulustakin tehty, psykiatria plk ja terapiat olleet jo pitempään. Teini meni nuorisokotiin lauantaina, ja tiistaina toinen vanhempi ilmoitti minulle että teini on taas kotona, kun ei sopeutunut nuorisokodin sääntöihin. En tiedä kuka päätöksen teki ja miksi, mutta näin kävi. Ja sitä juuri ihmettelen eniten, että miten voivat olla näin hampaattomia. Valtion koulukodeissa olisi tiukempi kuri, mutta kriteerit sinne eivät siis täyty lastensuojelun mielestä.
Minkälainen sijoitus nuorisokotiin mahdollistaisi rajoitustoimenpiteitä? Minkälaisia nämä rajoitustoimenpiteet voivat olla? Viedäänkö väkisin kouluun ja sidotaan pulpettiin? :) Muuten tuota teiniä ei varmaan saisi siellä pysymään. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen ketju. Olen nuorisopsykiatrialla töissä ja tuo nuoren kotiin jumiutuminen ja koulukieltäytyminen on hyvin yleinen ilmiö. Tilanteeseen ei koskaan ole mitään yksittäistä ratkaisua, sillä kaikki nuoret ovat yksilöitä ja jokaisen elämäntilanne erilainen. Yhteistä näillä nuorilla on oikeastaan kaikissa (minun tuntemissa) tapauksissa se, että nuorella on enemmän tai vähemmän nepsy-piirteitä. Lisäksi yhteistä on se, että nuoren perheessä valtasuhteet on vinossa: vanhemmilla ei ole riittävästi auktoriteettia ja nuorelle on annettu liikaa valtaa, mikä tekee nuoren rajaamisesta hyvin vaikeaa.
Seuraavat kysymykset sitten onkin, että miten näitä voi korjata ja muuttaa, jotta nuoren saisi menemään kouluun. Noh, nepsy-piirteet eivät koskaan lähde ihmisestä, kyseessä ei ole mikään parannettava sairaudenkuva, vaan ihmisen ominaisuus, jonka kanssa ihmisen on opeteltava elämään ja siinä opettelussa nuorta sekä perhettä voidaan auttaa psykoedukaation ja ohjauksen/valmennuksen keinoin. Perheen vinoutuneet valtasuhteet taas ovat muotoutuneet vuosien saatossa eikä niistä välttämättä pääse eroon edes pitkän, ammattitaitoisen perheterapian keinoin.
Nuoren koulukieltäytymiselle ei siis läheskään aina ole syynä mikään graavi kiusaaminen tai oppimisvaikeudet. Usein näiden nuorten suusta kuuleekin, että siellä koulussa oleminen itsessään ei tunnu vaikealta ja koulussa on oikeastaan ihan hyvä olla sinne päästyään, mutta lähteminen ja siirtymätilanne kotoa kouluun on nuorille vaikeinta. Mikään ei ole niin yksiselitteistä näissä koulujumitilanteissa..
Itse eniten ihmettelen näissä sitä, että miksi se nuori saa kotiinjäädessään pelatavja nettisurffata sen minkä vaan jaksaa? Tässäkin ketjussa selitetään, ettei noiden rajaaminen ole oikea keino, mutta millä perusteella?
Itse lähtisin liikkeelle siitä, että mikäli kouluun ei mennä, niin silloin ei myöskään jäädä sänkyyn makaamaan puolillepäivin, ei pelata eikä tuijotella ruutuja. Kun ei homman ratkaisupolku voi olla se, että nuori passivoituu kotiin pelaamaan.
Hoitotaho moitti provosoitumisesta kun tätä yritin.
Vastaisin asiallisesti, että meidän perheessä ei jäädä passiiviseksi kotiin. Jos ei koulu kiinnosta, niin silloin tehdään jotain muuta järkevää.
Voi kokeilla myös työnhakua, mainoksia ainakin saa jakaa 14-vuotiaasta alkaen. Saa samalla esimakua siitä, mitä on tehdä raskasta ja pienipalkkaista työtä.
Eli provosoituisit.
Eli parempi vaan nostaa kädet ilmaan ja antaa olla? Ostaa vielä pari peliä lisää, ettei käy aika pitkäksi?
Ihan selvästi on jo yritetty kaikenlaista, niin ehkä joo kannattaa luovuttaa vähäksi aikaa se kouluun pakottaminen. Ei lapsen suhteen kannata tietenkään kokonaan luovuttaa. Ehkä joku muu tavoite on ensin parempi, vaikka se muuten paremman suhteen rakentaminen tai ulkopuolinen apu vielä enemmän.
Jotenkin en ole teidän suhteesta saanut muuten oikein minkäänlaista kuvaa tämän kouluhommelin lisäksi. Ehkä se ei oikein tähän aiheeseen kuulukaan enkä pyydä sitä selittelemään, mutta muutakin tähän teiniin ja teidän suhteeseen liittyy kuin pelkkä koulunkäynti, ainakin toivottavasti.
Joku voisi silti perustella, että mitä väärää on ottaa pois kaikki pelikonsolit ja muut siksi aikaa, kun nuori päättää laistaa koulunkäynnistä vaan koska "ei kiinnosta"?
Siihen kun voi vanhempi tyynesti ilmoittaa, että kotonaollessa tehdään sitten jotain järkevää (esim. opiskellaan itsenäisesti), eikä vietetä koko aikaa nenä kiinni ruudussa.
Ja luulet että nuori sanoo: ”okei”?
Ei meillä. Kun itse lähden töihin hän käy läpi minun tavaroitani ja piilottaa niitä kostoksi, eikä varmasti lähde kouluun.Eli olet täysin lapsesi armoilla?
Vaikka lukot niihin kaappeihin, joissa säilytät omia tavaroitasi.
Teini on älykkäämpi kuin mitä oletat. Haluanko todella lähteä takavarikointi tielle vai olisiko olennaista saada se teini oivaltamaan itse jotakin ja oman sisäisen motivaationsa kautta toimimaan? Voin toki takavarikoida mutta hän tulee tekemään kiusaa minulle viemällä kostoksi minun tavaroitani tai muuten sabotoimaan elämääni niin kauan kun hänestä tuntuu että olen käyttänyt valtaaminen häntä kohtaan väärin tai epäreilusti.
Huomattavasti tehokkaampaa on vedota inhimillisyyteen ja yrittää puhua rauhallisesti asioista. Onko se sitten teinin armoilla olemista, en tiedä. ”Mutta lukot kaappeihin” on yhtä tyhjän kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä, että koulun käymättömyys on vain jäävuoren huippu. Yksi vaihtoehto vanhempana on todeta, ettet jaksa etkä kykene pitämään lasta kotona. Tällöin sijoitus kodin ulkopuolelle on mahdollinen halusipa nuori sitä tai ei. Se, toimisiko tämä, on eri asia. Yksi vaihtoehto on perhekuntoutus, mutta se edellyttää vanhemmalta panostusta. Tosin sen tekee myös kotiin vietävä perhetyö, koska pelkästään nuoren kanssa työskentely ei auta. Todennäköisesti vanhempi joutuu olemaan pois töistä.
Joo ei vanhempi voi ulkoistaa asian hoitoa yhteiskunnalle töihinsä vetoamisella.
Ei tietenkään. Vanhemmallahan on velvollisuus olla omaishoitajana. Omaishoitajalla ei sitten mitään oikeuksia olekkaan jos kyseessä on oma lapsi.
Kyllä minusta vanhemmalla oikeasti on velvollisuus toimia omaishoitajana jos on tarve.
Onko tuo kilpirauhanen nyt varmasti oikein hoidettu ja tämän hetkinen tilanne tutkittu? Meillä kilpirauhanen lapsella tuhoutui autoimmuunitulehduksessa, ja oireet olivat kaikin puolin kamalat. Myös psyykkisellä puolella. Kaikki korjaantui, kun siihen saatiin lääkitys kohdilleen.
Kilpparin vajaatoiminta todettiin siis jo synnärillä, ja siitä lähtien ollut lääkitys ja seuranta, se on kunnossa. Oireilu on jonkinlaista paniikkihäiriötä, jota suvussamme on, ei kuitenkaan suostu siihen syömään tarjottua lääkettä. Se ei johdu mistään traumasta tai pelosta tms. Itsellänikin se on, eikä siihen ole mitään syytä, se vain on aivojen kemiallinen toimintahäiriö, joka pysyy aisoissa lääkityksellä. Myös toinen lapsen vanhempi sairastaa tätä, alttius sairastua siihen on periytyvä. ap
Mitä lääkettä on tarjottu? Ja miksi ei suostu sitä ottamaan? Vaihtoehtojahan on monia. Jotkut ovat menneet niin pahaan kuntoon että eivät halua poistua kotoa enää koskaan. Tämä on masennuksen oire. Hoitamaton ahdistus ja jännitys muuttuvat masennukseksi. Myös netin käyttö lisää masennusta usein. Jonkinlainen tauko hetkeksi voisi pysäyttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Just, mun kouluaikoina jos olisin vähän jäänyt kotiin pelailemaan olisin saanut selkääni. Tottakai ne tekee noin, koska ei TARVITSE mennä mihinkään, teiltä puuttuu kotoota auktoriteetti. Mitä jotkut palaverit ja päähänsilittelyt hyödyttää. Faktat pöytään ja kunnolla selkään, viimeisenä vaihtoehtona heität pihalle kotoota. Kyllä routa porsaan kotiin ajaa.
Samoilla linjoilla. Syötätte kotona ja hellitte täysi-ikäiseksi. Sitten pihalle ja huolehtimaan itse itsestään. Aika pian huomaa että jos ei huolehdi itsestään, ei sitä tee kukaan muukaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen ketju. Olen nuorisopsykiatrialla töissä ja tuo nuoren kotiin jumiutuminen ja koulukieltäytyminen on hyvin yleinen ilmiö. Tilanteeseen ei koskaan ole mitään yksittäistä ratkaisua, sillä kaikki nuoret ovat yksilöitä ja jokaisen elämäntilanne erilainen. Yhteistä näillä nuorilla on oikeastaan kaikissa (minun tuntemissa) tapauksissa se, että nuorella on enemmän tai vähemmän nepsy-piirteitä. Lisäksi yhteistä on se, että nuoren perheessä valtasuhteet on vinossa: vanhemmilla ei ole riittävästi auktoriteettia ja nuorelle on annettu liikaa valtaa, mikä tekee nuoren rajaamisesta hyvin vaikeaa.
Seuraavat kysymykset sitten onkin, että miten näitä voi korjata ja muuttaa, jotta nuoren saisi menemään kouluun. Noh, nepsy-piirteet eivät koskaan lähde ihmisestä, kyseessä ei ole mikään parannettava sairaudenkuva, vaan ihmisen ominaisuus, jonka kanssa ihmisen on opeteltava elämään ja siinä opettelussa nuorta sekä perhettä voidaan auttaa psykoedukaation ja ohjauksen/valmennuksen keinoin. Perheen vinoutuneet valtasuhteet taas ovat muotoutuneet vuosien saatossa eikä niistä välttämättä pääse eroon edes pitkän, ammattitaitoisen perheterapian keinoin.
Nuoren koulukieltäytymiselle ei siis läheskään aina ole syynä mikään graavi kiusaaminen tai oppimisvaikeudet. Usein näiden nuorten suusta kuuleekin, että siellä koulussa oleminen itsessään ei tunnu vaikealta ja koulussa on oikeastaan ihan hyvä olla sinne päästyään, mutta lähteminen ja siirtymätilanne kotoa kouluun on nuorille vaikeinta. Mikään ei ole niin yksiselitteistä näissä koulujumitilanteissa..
Itse eniten ihmettelen näissä sitä, että miksi se nuori saa kotiinjäädessään pelatavja nettisurffata sen minkä vaan jaksaa? Tässäkin ketjussa selitetään, ettei noiden rajaaminen ole oikea keino, mutta millä perusteella?
Itse lähtisin liikkeelle siitä, että mikäli kouluun ei mennä, niin silloin ei myöskään jäädä sänkyyn makaamaan puolillepäivin, ei pelata eikä tuijotella ruutuja. Kun ei homman ratkaisupolku voi olla se, että nuori passivoituu kotiin pelaamaan.
Hoitotaho moitti provosoitumisesta kun tätä yritin.
Vastaisin asiallisesti, että meidän perheessä ei jäädä passiiviseksi kotiin. Jos ei koulu kiinnosta, niin silloin tehdään jotain muuta järkevää.
Voi kokeilla myös työnhakua, mainoksia ainakin saa jakaa 14-vuotiaasta alkaen. Saa samalla esimakua siitä, mitä on tehdä raskasta ja pienipalkkaista työtä.
Eli provosoituisit.
Eli parempi vaan nostaa kädet ilmaan ja antaa olla? Ostaa vielä pari peliä lisää, ettei käy aika pitkäksi?
Ihan selvästi on jo yritetty kaikenlaista, niin ehkä joo kannattaa luovuttaa vähäksi aikaa se kouluun pakottaminen. Ei lapsen suhteen kannata tietenkään kokonaan luovuttaa. Ehkä joku muu tavoite on ensin parempi, vaikka se muuten paremman suhteen rakentaminen tai ulkopuolinen apu vielä enemmän.
Jotenkin en ole teidän suhteesta saanut muuten oikein minkäänlaista kuvaa tämän kouluhommelin lisäksi. Ehkä se ei oikein tähän aiheeseen kuulukaan enkä pyydä sitä selittelemään, mutta muutakin tähän teiniin ja teidän suhteeseen liittyy kuin pelkkä koulunkäynti, ainakin toivottavasti.
Joku voisi silti perustella, että mitä väärää on ottaa pois kaikki pelikonsolit ja muut siksi aikaa, kun nuori päättää laistaa koulunkäynnistä vaan koska "ei kiinnosta"?
Siihen kun voi vanhempi tyynesti ilmoittaa, että kotonaollessa tehdään sitten jotain järkevää (esim. opiskellaan itsenäisesti), eikä vietetä koko aikaa nenä kiinni ruudussa.
Ja luulet että nuori sanoo: ”okei”?
Ei meillä. Kun itse lähden töihin hän käy läpi minun tavaroitani ja piilottaa niitä kostoksi, eikä varmasti lähde kouluun.Eli olet täysin lapsesi armoilla?
Vaikka lukot niihin kaappeihin, joissa säilytät omia tavaroitasi.
Teini on älykkäämpi kuin mitä oletat. Haluanko todella lähteä takavarikointi tielle vai olisiko olennaista saada se teini oivaltamaan itse jotakin ja oman sisäisen motivaationsa kautta toimimaan? Voin toki takavarikoida mutta hän tulee tekemään kiusaa minulle viemällä kostoksi minun tavaroitani tai muuten sabotoimaan elämääni niin kauan kun hänestä tuntuu että olen käyttänyt valtaaminen häntä kohtaan väärin tai epäreilusti.
Huomattavasti tehokkaampaa on vedota inhimillisyyteen ja yrittää puhua rauhallisesti asioista. Onko se sitten teinin armoilla olemista, en tiedä. ”Mutta lukot kaappeihin” on yhtä tyhjän kanssa.
Ettei vain tavarat katoile kun pitää ostaa aineita? Ap:n tilanne vähän eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi otit nuorisokodista takaisin kolmen päivän jälkeen? Olisit sanonut, että et voi ottaa, että et pärjää väkivaltaisen teinin kanssa kotona, niin varmasti olisi löytynyt tiukempi laitos.
Tämähän on myöskin totta, että et pärjää. Muu perhe joutuu katselemaan yhden raivopään tavaranpaiskomisia, koulukieltäytymistä, lääkkeistä- ja terapiasta kieltäytymistä. Sanot teinille, että oikeasti nyt lyöt hanskat tiskiin, jos meno ei muutu ja myös teet näin.
Minä en olisi ottanutkaan, jos olisin tuon teinin vanhempi. Mutta en ole kysynyt näiltä vanhemmilta miten tilanne meni, kysyttiinkö vai käskettiinkö vain hakemaan teini takaisin kotiin. Sen takia mietinkin että pitääkö vanhempien luopua vanhemmuudestaan että saavat lapselle apua koska eivät itse enää pärjää. ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen ketju. Olen nuorisopsykiatrialla töissä ja tuo nuoren kotiin jumiutuminen ja koulukieltäytyminen on hyvin yleinen ilmiö. Tilanteeseen ei koskaan ole mitään yksittäistä ratkaisua, sillä kaikki nuoret ovat yksilöitä ja jokaisen elämäntilanne erilainen. Yhteistä näillä nuorilla on oikeastaan kaikissa (minun tuntemissa) tapauksissa se, että nuorella on enemmän tai vähemmän nepsy-piirteitä. Lisäksi yhteistä on se, että nuoren perheessä valtasuhteet on vinossa: vanhemmilla ei ole riittävästi auktoriteettia ja nuorelle on annettu liikaa valtaa, mikä tekee nuoren rajaamisesta hyvin vaikeaa.
Seuraavat kysymykset sitten onkin, että miten näitä voi korjata ja muuttaa, jotta nuoren saisi menemään kouluun. Noh, nepsy-piirteet eivät koskaan lähde ihmisestä, kyseessä ei ole mikään parannettava sairaudenkuva, vaan ihmisen ominaisuus, jonka kanssa ihmisen on opeteltava elämään ja siinä opettelussa nuorta sekä perhettä voidaan auttaa psykoedukaation ja ohjauksen/valmennuksen keinoin. Perheen vinoutuneet valtasuhteet taas ovat muotoutuneet vuosien saatossa eikä niistä välttämättä pääse eroon edes pitkän, ammattitaitoisen perheterapian keinoin.
Nuoren koulukieltäytymiselle ei siis läheskään aina ole syynä mikään graavi kiusaaminen tai oppimisvaikeudet. Usein näiden nuorten suusta kuuleekin, että siellä koulussa oleminen itsessään ei tunnu vaikealta ja koulussa on oikeastaan ihan hyvä olla sinne päästyään, mutta lähteminen ja siirtymätilanne kotoa kouluun on nuorille vaikeinta. Mikään ei ole niin yksiselitteistä näissä koulujumitilanteissa..
Itse eniten ihmettelen näissä sitä, että miksi se nuori saa kotiinjäädessään pelatavja nettisurffata sen minkä vaan jaksaa? Tässäkin ketjussa selitetään, ettei noiden rajaaminen ole oikea keino, mutta millä perusteella?
Itse lähtisin liikkeelle siitä, että mikäli kouluun ei mennä, niin silloin ei myöskään jäädä sänkyyn makaamaan puolillepäivin, ei pelata eikä tuijotella ruutuja. Kun ei homman ratkaisupolku voi olla se, että nuori passivoituu kotiin pelaamaan.
Hoitotaho moitti provosoitumisesta kun tätä yritin.
Vastaisin asiallisesti, että meidän perheessä ei jäädä passiiviseksi kotiin. Jos ei koulu kiinnosta, niin silloin tehdään jotain muuta järkevää.
Voi kokeilla myös työnhakua, mainoksia ainakin saa jakaa 14-vuotiaasta alkaen. Saa samalla esimakua siitä, mitä on tehdä raskasta ja pienipalkkaista työtä.
Eli provosoituisit.
Eli parempi vaan nostaa kädet ilmaan ja antaa olla? Ostaa vielä pari peliä lisää, ettei käy aika pitkäksi?
Ihan selvästi on jo yritetty kaikenlaista, niin ehkä joo kannattaa luovuttaa vähäksi aikaa se kouluun pakottaminen. Ei lapsen suhteen kannata tietenkään kokonaan luovuttaa. Ehkä joku muu tavoite on ensin parempi, vaikka se muuten paremman suhteen rakentaminen tai ulkopuolinen apu vielä enemmän.
Jotenkin en ole teidän suhteesta saanut muuten oikein minkäänlaista kuvaa tämän kouluhommelin lisäksi. Ehkä se ei oikein tähän aiheeseen kuulukaan enkä pyydä sitä selittelemään, mutta muutakin tähän teiniin ja teidän suhteeseen liittyy kuin pelkkä koulunkäynti, ainakin toivottavasti.
Joku voisi silti perustella, että mitä väärää on ottaa pois kaikki pelikonsolit ja muut siksi aikaa, kun nuori päättää laistaa koulunkäynnistä vaan koska "ei kiinnosta"?
Siihen kun voi vanhempi tyynesti ilmoittaa, että kotonaollessa tehdään sitten jotain järkevää (esim. opiskellaan itsenäisesti), eikä vietetä koko aikaa nenä kiinni ruudussa.
Ja luulet että nuori sanoo: ”okei”?
Ei meillä. Kun itse lähden töihin hän käy läpi minun tavaroitani ja piilottaa niitä kostoksi, eikä varmasti lähde kouluun.Eli olet täysin lapsesi armoilla?
Vaikka lukot niihin kaappeihin, joissa säilytät omia tavaroitasi.
Teini on älykkäämpi kuin mitä oletat. Haluanko todella lähteä takavarikointi tielle vai olisiko olennaista saada se teini oivaltamaan itse jotakin ja oman sisäisen motivaationsa kautta toimimaan? Voin toki takavarikoida mutta hän tulee tekemään kiusaa minulle viemällä kostoksi minun tavaroitani tai muuten sabotoimaan elämääni niin kauan kun hänestä tuntuu että olen käyttänyt valtaaminen häntä kohtaan väärin tai epäreilusti.
Huomattavasti tehokkaampaa on vedota inhimillisyyteen ja yrittää puhua rauhallisesti asioista. Onko se sitten teinin armoilla olemista, en tiedä. ”Mutta lukot kaappeihin” on yhtä tyhjän kanssa.
Kyllä voisit jo antaa huostaan jos et pärjää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
aamu alkaa näin: herätys, ja ylös jos ei totella 2 minuutissa sitten nostetaan korvasta pystyyn, jos alkaa vielä venkuileen vähän avokämmentä peliin ja asennekasvatusta, jo sekään ei riitä risua perseelle sitten jätetään asiakas miettimään ja kerrotan että huomenna sama homma jatkuu voi olla että lastensuojelupaikka alkaakin yhtääkki kiinnostaan ja se koulu siellä
Mietityttää näissä kyllä se, että miksi teini on alunalkaen nähnyt realistisena mahdollisuutena kotiinjäämisen, koska koulu ei nyt vaan kiinnosta.
Eli jotain puutetta alunalkaenkin siinä auktoroteetissa, kun teiniä ei ole pätkääkään huolettanut vanhempien mielipiteet asiasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen ketju. Olen nuorisopsykiatrialla töissä ja tuo nuoren kotiin jumiutuminen ja koulukieltäytyminen on hyvin yleinen ilmiö. Tilanteeseen ei koskaan ole mitään yksittäistä ratkaisua, sillä kaikki nuoret ovat yksilöitä ja jokaisen elämäntilanne erilainen. Yhteistä näillä nuorilla on oikeastaan kaikissa (minun tuntemissa) tapauksissa se, että nuorella on enemmän tai vähemmän nepsy-piirteitä. Lisäksi yhteistä on se, että nuoren perheessä valtasuhteet on vinossa: vanhemmilla ei ole riittävästi auktoriteettia ja nuorelle on annettu liikaa valtaa, mikä tekee nuoren rajaamisesta hyvin vaikeaa.
Seuraavat kysymykset sitten onkin, että miten näitä voi korjata ja muuttaa, jotta nuoren saisi menemään kouluun. Noh, nepsy-piirteet eivät koskaan lähde ihmisestä, kyseessä ei ole mikään parannettava sairaudenkuva, vaan ihmisen ominaisuus, jonka kanssa ihmisen on opeteltava elämään ja siinä opettelussa nuorta sekä perhettä voidaan auttaa psykoedukaation ja ohjauksen/valmennuksen keinoin. Perheen vinoutuneet valtasuhteet taas ovat muotoutuneet vuosien saatossa eikä niistä välttämättä pääse eroon edes pitkän, ammattitaitoisen perheterapian keinoin.
Nuoren koulukieltäytymiselle ei siis läheskään aina ole syynä mikään graavi kiusaaminen tai oppimisvaikeudet. Usein näiden nuorten suusta kuuleekin, että siellä koulussa oleminen itsessään ei tunnu vaikealta ja koulussa on oikeastaan ihan hyvä olla sinne päästyään, mutta lähteminen ja siirtymätilanne kotoa kouluun on nuorille vaikeinta. Mikään ei ole niin yksiselitteistä näissä koulujumitilanteissa..
Itse eniten ihmettelen näissä sitä, että miksi se nuori saa kotiinjäädessään pelatavja nettisurffata sen minkä vaan jaksaa? Tässäkin ketjussa selitetään, ettei noiden rajaaminen ole oikea keino, mutta millä perusteella?
Itse lähtisin liikkeelle siitä, että mikäli kouluun ei mennä, niin silloin ei myöskään jäädä sänkyyn makaamaan puolillepäivin, ei pelata eikä tuijotella ruutuja. Kun ei homman ratkaisupolku voi olla se, että nuori passivoituu kotiin pelaamaan.
Hoitotaho moitti provosoitumisesta kun tätä yritin.
Vastaisin asiallisesti, että meidän perheessä ei jäädä passiiviseksi kotiin. Jos ei koulu kiinnosta, niin silloin tehdään jotain muuta järkevää.
Voi kokeilla myös työnhakua, mainoksia ainakin saa jakaa 14-vuotiaasta alkaen. Saa samalla esimakua siitä, mitä on tehdä raskasta ja pienipalkkaista työtä.
Eli provosoituisit.
Eli parempi vaan nostaa kädet ilmaan ja antaa olla? Ostaa vielä pari peliä lisää, ettei käy aika pitkäksi?
Ihan selvästi on jo yritetty kaikenlaista, niin ehkä joo kannattaa luovuttaa vähäksi aikaa se kouluun pakottaminen. Ei lapsen suhteen kannata tietenkään kokonaan luovuttaa. Ehkä joku muu tavoite on ensin parempi, vaikka se muuten paremman suhteen rakentaminen tai ulkopuolinen apu vielä enemmän.
Jotenkin en ole teidän suhteesta saanut muuten oikein minkäänlaista kuvaa tämän kouluhommelin lisäksi. Ehkä se ei oikein tähän aiheeseen kuulukaan enkä pyydä sitä selittelemään, mutta muutakin tähän teiniin ja teidän suhteeseen liittyy kuin pelkkä koulunkäynti, ainakin toivottavasti.
Joku voisi silti perustella, että mitä väärää on ottaa pois kaikki pelikonsolit ja muut siksi aikaa, kun nuori päättää laistaa koulunkäynnistä vaan koska "ei kiinnosta"?
Siihen kun voi vanhempi tyynesti ilmoittaa, että kotonaollessa tehdään sitten jotain järkevää (esim. opiskellaan itsenäisesti), eikä vietetä koko aikaa nenä kiinni ruudussa.
Ja luulet että nuori sanoo: ”okei”?
Ei meillä. Kun itse lähden töihin hän käy läpi minun tavaroitani ja piilottaa niitä kostoksi, eikä varmasti lähde kouluun.Eli olet täysin lapsesi armoilla?
Teini on älykkäämpi kuin mitä oletat. Haluanko todella lähteä takavarikointi tielle vai olisiko olennaista saada se teini oivaltamaan itse jotakin ja oman sisäisen motivaationsa kautta toimimaan? Voin toki takavarikoida mutta hän tulee tekemään kiusaa minulle viemällä kostoksi minun tavaroitani tai muuten sabotoimaan elämääni niin kauan kun hänestä tuntuu että olen käyttänyt valtaaminen häntä kohtaan väärin tai epäreilusti.
Huomattavasti tehokkaampaa on vedota inhimillisyyteen ja yrittää puhua rauhallisesti asioista. Onko se sitten teinin armoilla olemista, en tiedä.Vaikka lukot niihin kaappeihin, joissa säilytät omia tavaroitasi.
Eli teini testaa kurinpitoasi, ja luovutat jotta pääset helpommalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen ketju. Olen nuorisopsykiatrialla töissä ja tuo nuoren kotiin jumiutuminen ja koulukieltäytyminen on hyvin yleinen ilmiö. Tilanteeseen ei koskaan ole mitään yksittäistä ratkaisua, sillä kaikki nuoret ovat yksilöitä ja jokaisen elämäntilanne erilainen. Yhteistä näillä nuorilla on oikeastaan kaikissa (minun tuntemissa) tapauksissa se, että nuorella on enemmän tai vähemmän nepsy-piirteitä. Lisäksi yhteistä on se, että nuoren perheessä valtasuhteet on vinossa: vanhemmilla ei ole riittävästi auktoriteettia ja nuorelle on annettu liikaa valtaa, mikä tekee nuoren rajaamisesta hyvin vaikeaa.
Seuraavat kysymykset sitten onkin, että miten näitä voi korjata ja muuttaa, jotta nuoren saisi menemään kouluun. Noh, nepsy-piirteet eivät koskaan lähde ihmisestä, kyseessä ei ole mikään parannettava sairaudenkuva, vaan ihmisen ominaisuus, jonka kanssa ihmisen on opeteltava elämään ja siinä opettelussa nuorta sekä perhettä voidaan auttaa psykoedukaation ja ohjauksen/valmennuksen keinoin. Perheen vinoutuneet valtasuhteet taas ovat muotoutuneet vuosien saatossa eikä niistä välttämättä pääse eroon edes pitkän, ammattitaitoisen perheterapian keinoin.
Nuoren koulukieltäytymiselle ei siis läheskään aina ole syynä mikään graavi kiusaaminen tai oppimisvaikeudet. Usein näiden nuorten suusta kuuleekin, että siellä koulussa oleminen itsessään ei tunnu vaikealta ja koulussa on oikeastaan ihan hyvä olla sinne päästyään, mutta lähteminen ja siirtymätilanne kotoa kouluun on nuorille vaikeinta. Mikään ei ole niin yksiselitteistä näissä koulujumitilanteissa..
Itse eniten ihmettelen näissä sitä, että miksi se nuori saa kotiinjäädessään pelatavja nettisurffata sen minkä vaan jaksaa? Tässäkin ketjussa selitetään, ettei noiden rajaaminen ole oikea keino, mutta millä perusteella?
Itse lähtisin liikkeelle siitä, että mikäli kouluun ei mennä, niin silloin ei myöskään jäädä sänkyyn makaamaan puolillepäivin, ei pelata eikä tuijotella ruutuja. Kun ei homman ratkaisupolku voi olla se, että nuori passivoituu kotiin pelaamaan.
Hoitotaho moitti provosoitumisesta kun tätä yritin.
Vastaisin asiallisesti, että meidän perheessä ei jäädä passiiviseksi kotiin. Jos ei koulu kiinnosta, niin silloin tehdään jotain muuta järkevää.
Voi kokeilla myös työnhakua, mainoksia ainakin saa jakaa 14-vuotiaasta alkaen. Saa samalla esimakua siitä, mitä on tehdä raskasta ja pienipalkkaista työtä.
Eli provosoituisit.
Eli parempi vaan nostaa kädet ilmaan ja antaa olla? Ostaa vielä pari peliä lisää, ettei käy aika pitkäksi?
Ihan selvästi on jo yritetty kaikenlaista, niin ehkä joo kannattaa luovuttaa vähäksi aikaa se kouluun pakottaminen. Ei lapsen suhteen kannata tietenkään kokonaan luovuttaa. Ehkä joku muu tavoite on ensin parempi, vaikka se muuten paremman suhteen rakentaminen tai ulkopuolinen apu vielä enemmän.
Jotenkin en ole teidän suhteesta saanut muuten oikein minkäänlaista kuvaa tämän kouluhommelin lisäksi. Ehkä se ei oikein tähän aiheeseen kuulukaan enkä pyydä sitä selittelemään, mutta muutakin tähän teiniin ja teidän suhteeseen liittyy kuin pelkkä koulunkäynti, ainakin toivottavasti.
Joku voisi silti perustella, että mitä väärää on ottaa pois kaikki pelikonsolit ja muut siksi aikaa, kun nuori päättää laistaa koulunkäynnistä vaan koska "ei kiinnosta"?
Siihen kun voi vanhempi tyynesti ilmoittaa, että kotonaollessa tehdään sitten jotain järkevää (esim. opiskellaan itsenäisesti), eikä vietetä koko aikaa nenä kiinni ruudussa.
Ja luulet että nuori sanoo: ”okei”?
Ei meillä. Kun itse lähden töihin hän käy läpi minun tavaroitani ja piilottaa niitä kostoksi, eikä varmasti lähde kouluun.Eli olet täysin lapsesi armoilla?
Vaikka lukot niihin kaappeihin, joissa säilytät omia tavaroitasi.
Teini on älykkäämpi kuin mitä oletat. Haluanko todella lähteä takavarikointi tielle vai olisiko olennaista saada se teini oivaltamaan itse jotakin ja oman sisäisen motivaationsa kautta toimimaan? Voin toki takavarikoida mutta hän tulee tekemään kiusaa minulle viemällä kostoksi minun tavaroitani tai muuten sabotoimaan elämääni niin kauan kun hänestä tuntuu että olen käyttänyt valtaaminen häntä kohtaan väärin tai epäreilusti.
Huomattavasti tehokkaampaa on vedota inhimillisyyteen ja yrittää puhua rauhallisesti asioista. Onko se sitten teinin armoilla olemista, en tiedä. ”Mutta lukot kaappeihin” on yhtä tyhjän kanssa.Ettei vain tavarat katoile kun pitää ostaa aineita? Ap:n tilanne vähän eri
Eipä katoile ei. Teini ei vain ole lahjomalla, kiristämällä tai uhkailemalla ohjailtavissa vaan näkee näiden läpi, ei hyväksy niitä ja iskee liinat kiinni. Tämä nepsy ei aineita käytä, se on varmaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä. Teini ei mene kouluun. Emme ole lastensuojelun asiakkaita, sillä teinillä ei ole masennuksen lisäksi muita ongelmia. Lääkärit ja psykologit maanittelevat ja sopivat palavereja palaverien perään. Mikään ei tunnu auttavan. Tukea koulunkäyntiin ei tunnu tulevan vaikka näennäisesti kaikkea lupaillaankin. Vaatimukset ovat edelleen liian kovat, kun ei jaksa niin ei jaksa.
Kotona jaksaa kyllä pelailla, surffailla netissä, mutta koulu ahdistaa. Sairaalakoulua ei kuulemma voi ajatella, eikä lyhennettyä koulupäivää psykiatrin ja psykologin mielestä, sillä teini on todettu hyvin lahjakkaaksi tutkimuksissa.
Vanhempana tuntuu että on niin fiksu että osaa vedättää ja laskelmoida miten missäkin kohtaa kannattaa toimia tai olla toimimatta, ettei vaan tarvitsisi vaivautua.Oletko kysynyt mikä koulussa ahdistaa? Oletteko kuitenkin perheneuvolan asiakkaita? Käyvätkö myös vanhemmat juttelemassa siellä?
Onhan tuota kyselty psykologin, psykiatrisen sairaanhoitajan ja psykiatrin toimesta jatkuvasti, eikä ulkoista syytä ole löytynyt. En usko että sosionomi sitä osaisi ainakaan paremmin.
Mikä on sitten sisäinen syy? Oletko itse käynyt miehesi kanssa perheneuvolassa?
Niin, olen yksinhuoltaja. Ei mielenterveysongelmia. Käyn töissä ja tullaan taloudellisesti toimeen hyvin. Lapset ovat saaneet aina harrastaa mitä tykkäävät, ollaan matkusteltu yhdessä ym. Sukua ja ystäviä on runsaasti lähipiirissä. Ei isäpuolia elämässä. Lapsuus on ollut turvallinen ja isosisarus onkin varsin tunnollinen ja hyvä koulussa, nyt jo yliopistossa.
Mihin minä tarvitsisin itselleni perheneuvolaa?
Onko lapsella kuitenkin isä edelleen? Itse lähdin perheneuvolaan yhdessä lapsen isän kanssa auttaakseni lastani ja osoittaakseni myös hänelle, että kyllä tästä selvitään yhdessä. Käyntejä taisi olla kolme tai neljä, ensin aloitus jossa oli kaikki paikalla. Sitten 1-2 välikäyntiä vain vanhemmille ja lopuksi yhteinen kaikille. Itse koin hyödyksi perheneuvolan keskustelut.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä. Teini ei mene kouluun. Emme ole lastensuojelun asiakkaita, sillä teinillä ei ole masennuksen lisäksi muita ongelmia. Lääkärit ja psykologit maanittelevat ja sopivat palavereja palaverien perään. Mikään ei tunnu auttavan. Tukea koulunkäyntiin ei tunnu tulevan vaikka näennäisesti kaikkea lupaillaankin. Vaatimukset ovat edelleen liian kovat, kun ei jaksa niin ei jaksa.
Kotona jaksaa kyllä pelailla, surffailla netissä, mutta koulu ahdistaa. Sairaalakoulua ei kuulemma voi ajatella, eikä lyhennettyä koulupäivää psykiatrin ja psykologin mielestä, sillä teini on todettu hyvin lahjakkaaksi tutkimuksissa.
Vanhempana tuntuu että on niin fiksu että osaa vedättää ja laskelmoida miten missäkin kohtaa kannattaa toimia tai olla toimimatta, ettei vaan tarvitsisi vaivautua.
Mä laittaisin netin poikki, takavarikoisin läppärit ja puhelimet jollei käytös muutu.
Meillä on sellainen suunnitelma että jos lapset alkavat tosissaan temppuilemaan niin lähdetään kaikki johonkin kehitysmaahan vapaaehtoistyöhön. Eiköhän siinä ala itsekeksityt luksusahdistukset karisemaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luitko ollenkaan näitä viestejä? Tässä on lähes kaikilla vastanneilla hoitosuhde ja lääkitystäkin yritetty. Itse kirjoitin pitkän tarinan meidän teinitytöstä, joka nyt vuoden terapian, lääkityksen ja lyhyen sijoituksen ja osastohoidon jälkeen kieltäytyy menemästä kouluun ja saa raivokohtauksia.
Olen aina ollut mielestäni reilu, mutta tiukka kasvattaja, meillä ei ole mitään sosiaalisia ongelmia perheessä, ei alkoholin käyttöä eikä muitakaan päihteitä. Ei isäpuolia, ei väkivaltaa. Ei mitään, mikä aiheuttaisi teinitytön itsemurhayrityksen ja viiltelyn. Koulussa ei kuulemma kiusata, kavereitakin on, ei halua vaihtaa koulua, ei halua käydä kotikoulua eikä mitään muutakaan. Tyttö, joka on aina ollut mukava ja fiksu, huorittelee ja yritti mm. tänään lyödä minua ja tuhota paikkoja kun otin puhelimen pois rangaistukseksi.
Mulla ei ole käsitystäkään mitä on tapahtunut ja yli vuoden on yritetty sekä lastensuojelun että nuorisopsykiatrin puolelta selvittää miksi tyttö on ahdistunut ja masentunut, mutta ei. Vastaa kaikkiin kysymyksiin "En tiedä" tai "Ei kiinnosta."
Täällä ei saisi antaa kommenttien mennä tunteisiin, mutta luuletko ettei me vanhemmat syyllistetä itseämme jo valmiiksi? Mä olen niin monena iltana itkenyt itseni uneen ja miettinyt mitä tein väärin, mitä olisin voinut tehdä toisin, enkä siltikään ymmärrä miksi tässä kävi näin. Toinen teini on ihan ok, käy lukiota ja suunnittelee tulevaisuutta, iloinen ja aurinkoinen teini.
Hitto, mulla on pelimerkit lopussa ja olen kohta itse suljetulla jos tämä vielä jatkuu.
######
Selvästi tää kakara pössyttelee.T.yläkoulun ope
Niin tekee
Tuli tismalleen sama mieleen. Nopeesti stoppia ennen kuin aivokemiat enemmän sekaisin.
Tulin surulliseksi kun luin näitä. Itselläni poissaolot alkoivat seiskalla ja päättyivät ysillä hiihtoloman jälkeen. Menestyin kokeissa hyvin, mutta minun oli jostakin itsellenikin tuntemattomasta syystä todella paha olla koulussa. Ja nyt täällä vastaavasta tilanteesta syyllistetään vanhempia ja nuorta. Ei se ollut äitini vika, etten mennyt kouluun. Hän yritti varmasti parhaansa. Eikä minua kukaan koulussa kiusannut. Seiskalla olin vähän outolintu, ysillä voin sanoa nauttineeni kohtalaista suosiota luokkatovereideni keskuudessa, vaikken mikään seuran keskipiste ollutkaan - ja miten olisin voinut olla, kun olin usein poissa.
En tiedä, mitä äitini ja koulun väki tilanteestani puhuivat. Koko juttu painettiin villaisella. Turha minua olisi ollut luokalleni jättää, kun osasin mitä osattava oli. Onko luokalleen jättäminen nykyään jokin rangaistus? Ennen niin tehtiin, jos ei oppinut tarpeeksi. Jos minut olisi jätetty luokalleni, en olisi mennyt kouluun lainkaan ja sillä selvä. Ei sinne kukaan voi korvasta retuuttaen raahata. Kapasiteettini olisi riittänyt kotikouluun kyllä. Lukion teinkin tenttimällä ja hyvällä menestyksellä.
Minä en kerta kaikkiaan tajua, mitä saavutetaan syyllistämisellä. Jos nuoren tuomitsee laiskaksi, lakaisee vain ongelman maton alle. Ei koulussa voi olla niin pakko käydä, että sinne pitää voimaan erittäin huonosti. Onhan se nyt kotikoulukin olemassa. Vaikka onhan koulu myös päivähoitopaikka. Ei kaikkia voi kotiinkaan jättää päiviksi, kun karkaavat kylille ja päätyvät päihteiden ja rikosten pariin.
Ja ei, en tarkoita sitä, että jos nuori lintsaa pari kertaa, niin pitää ruveta hälyttämään psykiatria ja käymään laajoja keskusteluja sosiaalitanttojen kanssa. Ensin käydään ohjaavat keskustelut ja arvioidaan seuraamusten tarve ja hyödyt. Jos ne palauttavat koululaisen raiteilleen, niin hyvä on. Jos ongelma syvenee, en katso rankaisemisen johtavan mihinkään muuhun kuin syveneviin ongelmiin.
Sitten on se surullinen fakta vielä: joiltakin jää peruskoulukin suorittamatta loppuun. Siinä ei auta oikeassaolo, rankaiseminen, pakottaminen, paasaus, AV tai mikään muukaan. Jotkut kuntoutuvat ja käyvät sitten peruskoulunsa loppuun myöhemmin.
Yksi parhaista koskaan tapaamistani keskustelukumppaneista oli parikymppinen tyttö, joka oli alkoholisti, ollut jo murrosiästä alkean. Hänellä todella leikkasi ja lisäksi hän osasi olla huomaavainen, kunnes viini jälleen sumensa järjen. Johonkin hänkin sitten katosi, mutta ongelmistaan huolimatta hän on ollut arvokkaimpia ja opettavaisimpia tuttavuuksiani. En ihannoi, mutta yritän sanoa, ettei myöskään pidä tuomita.