Lue keskustelun säännöt.
Teini ei suostu käymään koulua, kukaan ei voi mitään
06.10.2018 |
En tiedä uskaltaako tätä edes kirjoittaa tänne ettei muut teinit saa päähänsä samaa. Ei ole kyse omasta lapsesta, vaan lähisuvun 8. luokkaa käyvästä teinistä. Koulusta lintsaaminen alkoi seiskalla, tänä vuonna ei mennyt kouluun ollenkaan. Lastensuojelu, koulukuraattorit, psykologit ja psykiatrit palavereissaan järjestivät teinille syyskuussa paikan eri koulusta erikoisluokalta jossa vähän oppilaita, mutta sielläkin kävi vain pari päivää. Sen jälkeen lastensuojelu sijoitti teinin nuorisokotiin, josta heittivät teinin takaisin kotiin neljän päivän päästä koska ei sopeutunut talon sääntöihin!! Helpolla näyttävät lyövän hanskat tiskiin.
Nyt oli taas palaveri, jossa mietittiin jatkoa; koulukoti ei kuulemma ole vaihtoehto koska pelkkä ahdistus ja kouluhaluttomuus ei riitä sijoitusperusteiksi. Nyt aikovat järjestää kaksi ammattilaista käymään kahdesti viikossa teinin kotona ja yrittävät saada teinin taas haluamaan käydä koulua. En usko että tästä on mitään apua, on huomannut miten kukaan ei voi mitään, tykkää vaan surffailla netissä päivät pitkät.
Onko kellään muulla ollut samaa tilannetta, miten ratkennut?
Kommentit (413)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Välillä kun lukee näitä ihmisiä, jotka sanovat etteivät saa teinejä/lapsiaan kuriin tulee selainen olo, että onko siinä lapsi kasvattamassa lasta. En tarkoita ikämielessä, vaan henkisesti.
Lapset tarvitsevat rajat ja vanhemman, joka asettaa rajat ja pitää kiinni rajoista. Jos lapselle opetetaan, ettei rangaistuksia tule vaan rangaistukset ovat vain uhkailua tai että rajat eivät ole oikeastaan edes rajoja, niin tottakai varsinkin teinit rikkovat sääntöjä ja menevät rajoista lävitse. Se kuuluu siihen teini-ikään ja tuossa ikävaiheessa on todella tärkeää, että vanhempi osaa olla myös ymmärtäväinen ja tukena, mutta myös pitää kiinni rajoista ja soveltaa rangaistuksia kun rajat tai säännöt rikotaan.
Jos teini raivoaa kun puhelimet, netti ja pelikonet otetaan pois niin silloin niitä ei anneta lainkaan takaisin. Tottakai teini jatkaa raivoamista jos on tottunut siihen, että vanhemmat antavat periksi kun hän raivoaa. Periaatteess vanhemmat ovat siis opettaneet että jos raivoat niin saat tahtosi lävitse. Tuosta voi tulla todella isoja ongelmia kun teini on aikuinen.
Mikä on kohtuullinen aika mielestäsi silloin kun teini rupeaa kostoksi takavarikoimaan sinulle tärkeitä asioita, mm työhösi liittyviä. Kauanko kattelisit itse?
Tai yrittää itsemurhaa? Tai karkaa kotoa, jolloin siis myös vaarantaa oman terveytensä? Kun lapsi lopulta löytyy kohtuullisessa kunnossa, on tunnetila helpotus, ei se että nytpä rankaisen tuota olan takaa, niin lähtee sitten uudestaan reissuilleen.
Soitetaan poliisit jos teini varastaa. Jos teini yrittää itsemurhaa niin sitten pitää hakea mielenterveystoimistosta apua - varmaan kannattaa jo muutenkin. Tuossa tilanteessa ei todellakaan vain anneta teinin olla ja toivota parasta. Herranjestas ei mikään ihme että teinit on ihan sekaisin ja raivoavat ympäriinsä, kun vanhemmat eivät uskalla tai selvästi osaa olla vanhempia.
Miksi ihmeessä nämä besservisserit kuvittelevat, että teini käyttäytyy näin, koska vanhemmat eivät tee mitään? Että heidän ehdottamiaan (ja lukuisia muita) keinoja ei ole jo kokeiltu? Kyllä, varastamisesta kiinni jäämisestä on seurannut poliisien paikalle kutsuminen. Ja kyllä, psykiatrisella on ollut ns. hoidossa vuosia. Se hoito on sitä, että saa tavata psykiatria pari kertaa vuodessa (aina eri henkilö) ja viikoittain tapaa psykiatrista sairaanhoitajaa tai psykologia tai toimintaterapeuttia, mitä nyt milloinkin keksivät. Karkumatkalla ollutta on etsinyt kriisipäivystyksen sosiaalityöntekijät ja poliisi. Sekä tietysti me vanhemmat.
Ihan kaikkea on kokeiltu. En usko, että täällä kukaan osaa ehdottaa yhtään keinoa, jota ei olisi jo testattu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyi tuli ihan kylmä ja itku kun alkoi muisteleenkin, miten hirveää teininä oli.
Henkisesti ihan yksin ja olisi pitänyt vielä viettää päivät jossain pahojen ja epävarmojen energioiden sekoituksessa.
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen ketju. Olen nuorisopsykiatrialla töissä ja tuo nuoren kotiin jumiutuminen ja koulukieltäytyminen on hyvin yleinen ilmiö. Tilanteeseen ei koskaan ole mitään yksittäistä ratkaisua, sillä kaikki nuoret ovat yksilöitä ja jokaisen elämäntilanne erilainen. Yhteistä näillä nuorilla on oikeastaan kaikissa (minun tuntemissa) tapauksissa se, että nuorella on enemmän tai vähemmän nepsy-piirteitä. Lisäksi yhteistä on se, että nuoren perheessä valtasuhteet on vinossa: vanhemmilla ei ole riittävästi auktoriteettia ja nuorelle on annettu liikaa valtaa, mikä tekee nuoren rajaamisesta hyvin vaikeaa.
Seuraavat kysymykset sitten onkin, että miten näitä voi korjata ja muuttaa, jotta nuoren saisi menemään kouluun. Noh, nepsy-piirteet eivät koskaan lähde ihmisestä, kyseessä ei ole mikään parannettava sairaudenkuva, vaan ihmisen ominaisuus, jonka kanssa ihmisen on opeteltava elämään ja siinä opettelussa nuorta sekä perhettä voidaan auttaa psykoedukaation ja ohjauksen/valmennuksen keinoin. Perheen vinoutuneet valtasuhteet taas ovat muotoutuneet vuosien saatossa eikä niistä välttämättä pääse eroon edes pitkän, ammattitaitoisen perheterapian keinoin.
Nuoren koulukieltäytymiselle ei siis läheskään aina ole syynä mikään graavi kiusaaminen tai oppimisvaikeudet. Usein näiden nuorten suusta kuuleekin, että siellä koulussa oleminen itsessään ei tunnu vaikealta ja koulussa on oikeastaan ihan hyvä olla sinne päästyään, mutta lähteminen ja siirtymätilanne kotoa kouluun on nuorille vaikeinta. Mikään ei ole niin yksiselitteistä näissä koulujumitilanteissa..
Juttusi alkoi ihan hyvin, mutta tulihan sieltä sitten sitä vanhempien syyllistämistäkin. Opetelkaa tunnistamaan ja kuntouttamaan niitä nepsy-oireita, vähentäkää tarrakorttien jakamista vanhemmille. Mikään ei ole niin turhauttavaa kuin ravata pakollisessa vanhempainohjauksessa kuulemassa samat liikennevalo- ja munakello-ohjeet vuodesta toiseen. Kyllä, olemme kokeilleet näitä ja monia muitakin keinoja jo kauan sitten. Mutta tutkimuksiin ei voi jostain käsittämättömästä syystä nuorta lähettää sitä nepsy-diagnoosia varten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen ketju. Olen nuorisopsykiatrialla töissä ja tuo nuoren kotiin jumiutuminen ja koulukieltäytyminen on hyvin yleinen ilmiö. Tilanteeseen ei koskaan ole mitään yksittäistä ratkaisua, sillä kaikki nuoret ovat yksilöitä ja jokaisen elämäntilanne erilainen. Yhteistä näillä nuorilla on oikeastaan kaikissa (minun tuntemissa) tapauksissa se, että nuorella on enemmän tai vähemmän nepsy-piirteitä. Lisäksi yhteistä on se, että nuoren perheessä valtasuhteet on vinossa: vanhemmilla ei ole riittävästi auktoriteettia ja nuorelle on annettu liikaa valtaa, mikä tekee nuoren rajaamisesta hyvin vaikeaa.
Seuraavat kysymykset sitten onkin, että miten näitä voi korjata ja muuttaa, jotta nuoren saisi menemään kouluun. Noh, nepsy-piirteet eivät koskaan lähde ihmisestä, kyseessä ei ole mikään parannettava sairaudenkuva, vaan ihmisen ominaisuus, jonka kanssa ihmisen on opeteltava elämään ja siinä opettelussa nuorta sekä perhettä voidaan auttaa psykoedukaation ja ohjauksen/valmennuksen keinoin. Perheen vinoutuneet valtasuhteet taas ovat muotoutuneet vuosien saatossa eikä niistä välttämättä pääse eroon edes pitkän, ammattitaitoisen perheterapian keinoin.
Nuoren koulukieltäytymiselle ei siis läheskään aina ole syynä mikään graavi kiusaaminen tai oppimisvaikeudet. Usein näiden nuorten suusta kuuleekin, että siellä koulussa oleminen itsessään ei tunnu vaikealta ja koulussa on oikeastaan ihan hyvä olla sinne päästyään, mutta lähteminen ja siirtymätilanne kotoa kouluun on nuorille vaikeinta. Mikään ei ole niin yksiselitteistä näissä koulujumitilanteissa..
Itse eniten ihmettelen näissä sitä, että miksi se nuori saa kotiinjäädessään pelatavja nettisurffata sen minkä vaan jaksaa? Tässäkin ketjussa selitetään, ettei noiden rajaaminen ole oikea keino, mutta millä perusteella?
Itse lähtisin liikkeelle siitä, että mikäli kouluun ei mennä, niin silloin ei myöskään jäädä sänkyyn makaamaan puolillepäivin, ei pelata eikä tuijotella ruutuja. Kun ei homman ratkaisupolku voi olla se, että nuori passivoituu kotiin pelaamaan.
Hoitotaho moitti provosoitumisesta kun tätä yritin.
Vastaisin asiallisesti, että meidän perheessä ei jäädä passiiviseksi kotiin. Jos ei koulu kiinnosta, niin silloin tehdään jotain muuta järkevää.
Voi kokeilla myös työnhakua, mainoksia ainakin saa jakaa 14-vuotiaasta alkaen. Saa samalla esimakua siitä, mitä on tehdä raskasta ja pienipalkkaista työtä.
Eli provosoituisit.
Eli parempi vaan nostaa kädet ilmaan ja antaa olla? Ostaa vielä pari peliä lisää, ettei käy aika pitkäksi?
Vierailija kirjoitti:
Just, mun kouluaikoina jos olisin vähän jäänyt kotiin pelailemaan olisin saanut selkääni. Tottakai ne tekee noin, koska ei TARVITSE mennä mihinkään, teiltä puuttuu kotoota auktoriteetti. Mitä jotkut palaverit ja päähänsilittelyt hyödyttää. Faktat pöytään ja kunnolla selkään, viimeisenä vaihtoehtona heität pihalle kotoota. Kyllä routa porsaan kotiin ajaa.
Näin minunkin vanhempani ajattelivat. Laiska, kiittämätön ja kiukutteleva teini, joka kyllä oppii tavoille kun heittää kotoa pois. 15-vuotiaana pois kotoa, käskettiin vain kerätä tavarat, vietiin pankin kautta vanhempieni omistamalle asunnolle, asunto minun nimiin, sitten 15-vuotias kämppään jossa ei ollut edes sähköjä. Siinäpä sitten alaikäisenä yrittää saada sähkösopparia, yrittää saada kaikki kulut maksettua lapsilisällä, vanhemmista ei kuulunut mitään. Miksi en käynyt koulussa? Koska minua pahoinpideltiin jatkuvasti, revittiin vaatteita päältä, syljettiin päälle, leviteltiin juoruja ja jokainen päivä oli silkkaa kärsimystä. Arvosanat olivat hyviä vain siksi, että tein ison työn kokeiden eteen ja opiskelin asiat itse. Jaksoin yllättävän monta vuotta, kunnes romahdin täysin. Vanhemmilta ei ole tukea irronnut koskaan. Juu, en oppinut tavoille vaan olen edelleen yli kolmekymppisenä lähinnä vain ahdistunut, masentunut ja persoonallisuushäiriöinen. Ei mennyt vanhempien kasvatussuunnitelma ihan nappiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun veljen tyttärellä oli tuo tilanne, juuri kasi luokalla. Sitä ennen todistus täyttyi ysistä ja kympeistä, harrasti musiikkia, oli tosi kiltti ja hyväkäytöksinen.
Sitten kaveripiiri muuttui, koulu ei kiinnostanut, oli rötöksiä, alkoholia jne. Vanhemmat yrittivät kaikkensa ja hakivat apua.Tuloksetta ja sitä kesti muutaman vuoden. Murrosikä voi joillakin olla tosi haasteellinen.
Ja sitten yks kaks kaikki muuttui, suoritti peruskoulun loppuun, sieltä lukioon ja nyt opiskelee lääkäriksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen ketju. Olen nuorisopsykiatrialla töissä ja tuo nuoren kotiin jumiutuminen ja koulukieltäytyminen on hyvin yleinen ilmiö. Tilanteeseen ei koskaan ole mitään yksittäistä ratkaisua, sillä kaikki nuoret ovat yksilöitä ja jokaisen elämäntilanne erilainen. Yhteistä näillä nuorilla on oikeastaan kaikissa (minun tuntemissa) tapauksissa se, että nuorella on enemmän tai vähemmän nepsy-piirteitä. Lisäksi yhteistä on se, että nuoren perheessä valtasuhteet on vinossa: vanhemmilla ei ole riittävästi auktoriteettia ja nuorelle on annettu liikaa valtaa, mikä tekee nuoren rajaamisesta hyvin vaikeaa.
Seuraavat kysymykset sitten onkin, että miten näitä voi korjata ja muuttaa, jotta nuoren saisi menemään kouluun. Noh, nepsy-piirteet eivät koskaan lähde ihmisestä, kyseessä ei ole mikään parannettava sairaudenkuva, vaan ihmisen ominaisuus, jonka kanssa ihmisen on opeteltava elämään ja siinä opettelussa nuorta sekä perhettä voidaan auttaa psykoedukaation ja ohjauksen/valmennuksen keinoin. Perheen vinoutuneet valtasuhteet taas ovat muotoutuneet vuosien saatossa eikä niistä välttämättä pääse eroon edes pitkän, ammattitaitoisen perheterapian keinoin.
Nuoren koulukieltäytymiselle ei siis läheskään aina ole syynä mikään graavi kiusaaminen tai oppimisvaikeudet. Usein näiden nuorten suusta kuuleekin, että siellä koulussa oleminen itsessään ei tunnu vaikealta ja koulussa on oikeastaan ihan hyvä olla sinne päästyään, mutta lähteminen ja siirtymätilanne kotoa kouluun on nuorille vaikeinta. Mikään ei ole niin yksiselitteistä näissä koulujumitilanteissa..
Itse eniten ihmettelen näissä sitä, että miksi se nuori saa kotiinjäädessään pelatavja nettisurffata sen minkä vaan jaksaa? Tässäkin ketjussa selitetään, ettei noiden rajaaminen ole oikea keino, mutta millä perusteella?
Itse lähtisin liikkeelle siitä, että mikäli kouluun ei mennä, niin silloin ei myöskään jäädä sänkyyn makaamaan puolillepäivin, ei pelata eikä tuijotella ruutuja. Kun ei homman ratkaisupolku voi olla se, että nuori passivoituu kotiin pelaamaan.
Hoitotaho moitti provosoitumisesta kun tätä yritin.
Vastaisin asiallisesti, että meidän perheessä ei jäädä passiiviseksi kotiin. Jos ei koulu kiinnosta, niin silloin tehdään jotain muuta järkevää.
Voi kokeilla myös työnhakua, mainoksia ainakin saa jakaa 14-vuotiaasta alkaen. Saa samalla esimakua siitä, mitä on tehdä raskasta ja pienipalkkaista työtä.
Eli provosoituisit.
Eli parempi vaan nostaa kädet ilmaan ja antaa olla? Ostaa vielä pari peliä lisää, ettei käy aika pitkäksi?
Ja taas tulkitset omiasi ja provosoidut.
Tämä oli vaan psykiatrin tulkintaa. Hillitse itsesi hyvä ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko äiti lepsu yh-äiti, joka ei saa edes itseään kuriin, puhumattakaan lapsista? Koulunkäynti ei ole optio, vaan ihan pakollinen asia. Piste.
No nyt. Vuoden älykkö, onnea!
Vierailija kirjoitti:
Mun veljen tyttärellä oli tuo tilanne, juuri kasi luokalla. Sitä ennen todistus täyttyi ysistä ja kympeistä, harrasti musiikkia, oli tosi kiltti ja hyväkäytöksinen.
Sitten kaveripiiri muuttui, koulu ei kiinnostanut, oli rötöksiä, alkoholia jne. Vanhemmat yrittivät kaikkensa ja hakivat apua.Tuloksetta ja sitä kesti muutaman vuoden. Murrosikä voi joillakin olla tosi haasteellinen.
Ja sitten yks kaks kaikki muuttui, suoritti peruskoulun loppuun, sieltä lukioon ja nyt opiskelee lääkäriksi.
Hieno homma veljen tytöllesi. Meillä ei vaan ole huonoa kaveripiiriä eikä päihteitä. Teini viihtyy kotona. Niin hyvin ettei lähde edes kouluun. Ja ei ole oppimisvaikeuksia, päinvastoin. Ei myöskään kiusata eikä käytetä hyväksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen ketju. Olen nuorisopsykiatrialla töissä ja tuo nuoren kotiin jumiutuminen ja koulukieltäytyminen on hyvin yleinen ilmiö. Tilanteeseen ei koskaan ole mitään yksittäistä ratkaisua, sillä kaikki nuoret ovat yksilöitä ja jokaisen elämäntilanne erilainen. Yhteistä näillä nuorilla on oikeastaan kaikissa (minun tuntemissa) tapauksissa se, että nuorella on enemmän tai vähemmän nepsy-piirteitä. Lisäksi yhteistä on se, että nuoren perheessä valtasuhteet on vinossa: vanhemmilla ei ole riittävästi auktoriteettia ja nuorelle on annettu liikaa valtaa, mikä tekee nuoren rajaamisesta hyvin vaikeaa.
Seuraavat kysymykset sitten onkin, että miten näitä voi korjata ja muuttaa, jotta nuoren saisi menemään kouluun. Noh, nepsy-piirteet eivät koskaan lähde ihmisestä, kyseessä ei ole mikään parannettava sairaudenkuva, vaan ihmisen ominaisuus, jonka kanssa ihmisen on opeteltava elämään ja siinä opettelussa nuorta sekä perhettä voidaan auttaa psykoedukaation ja ohjauksen/valmennuksen keinoin. Perheen vinoutuneet valtasuhteet taas ovat muotoutuneet vuosien saatossa eikä niistä välttämättä pääse eroon edes pitkän, ammattitaitoisen perheterapian keinoin.
Nuoren koulukieltäytymiselle ei siis läheskään aina ole syynä mikään graavi kiusaaminen tai oppimisvaikeudet. Usein näiden nuorten suusta kuuleekin, että siellä koulussa oleminen itsessään ei tunnu vaikealta ja koulussa on oikeastaan ihan hyvä olla sinne päästyään, mutta lähteminen ja siirtymätilanne kotoa kouluun on nuorille vaikeinta. Mikään ei ole niin yksiselitteistä näissä koulujumitilanteissa..
Itse eniten ihmettelen näissä sitä, että miksi se nuori saa kotiinjäädessään pelatavja nettisurffata sen minkä vaan jaksaa? Tässäkin ketjussa selitetään, ettei noiden rajaaminen ole oikea keino, mutta millä perusteella?
Itse lähtisin liikkeelle siitä, että mikäli kouluun ei mennä, niin silloin ei myöskään jäädä sänkyyn makaamaan puolillepäivin, ei pelata eikä tuijotella ruutuja. Kun ei homman ratkaisupolku voi olla se, että nuori passivoituu kotiin pelaamaan.
Hoitotaho moitti provosoitumisesta kun tätä yritin.
Vastaisin asiallisesti, että meidän perheessä ei jäädä passiiviseksi kotiin. Jos ei koulu kiinnosta, niin silloin tehdään jotain muuta järkevää.
Voi kokeilla myös työnhakua, mainoksia ainakin saa jakaa 14-vuotiaasta alkaen. Saa samalla esimakua siitä, mitä on tehdä raskasta ja pienipalkkaista työtä.
Eli provosoituisit.
Eli parempi vaan nostaa kädet ilmaan ja antaa olla? Ostaa vielä pari peliä lisää, ettei käy aika pitkäksi?
Ihan selvästi on jo yritetty kaikenlaista, niin ehkä joo kannattaa luovuttaa vähäksi aikaa se kouluun pakottaminen. Ei lapsen suhteen kannata tietenkään kokonaan luovuttaa. Ehkä joku muu tavoite on ensin parempi, vaikka se muuten paremman suhteen rakentaminen tai ulkopuolinen apu vielä enemmän.
Jotenkin en ole teidän suhteesta saanut muuten oikein minkäänlaista kuvaa tämän kouluhommelin lisäksi. Ehkä se ei oikein tähän aiheeseen kuulukaan enkä pyydä sitä selittelemään, mutta muutakin tähän teiniin ja teidän suhteeseen liittyy kuin pelkkä koulunkäynti, ainakin toivottavasti.
Mikään ei ole yhtä turhauttavaa kuin ihmiset jotka eivät oikeasti ole kokeneet samaa, mutta tulevat silti neuvomaan miten he toimisivat tilanteessani.Sitten seuraa jokunen latteus tai ohje kuinka uhmaikäistä pitäisi käsitellä karkkihyllyn edessä. Joo ei toimi ahdistushäiriöiseen neljätoistavuotiaaseen nepsyoireilla ja korkeammalla älykkyysosamäärällä kuin avun tarjoaja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän, että turhauttaa. Sanon vielä näin asiantuntemattomana, mutta itsekin kohtuullisen ahdistuneena ja kotona viihtyvänä, että ehkä tyttäresi tilanne ei kuitenkaan ole niin hirveän huono. Täällähän on ollut muutamia ihan rohkaisevia selviytymistarinoita. Tsemppiä sinne! Ihmiset yrittävät auttaa, vaikka eivät osaa. Itse lopetan tähän kun ei ole kykyjä. Ymmärrän pointtisi.
Olen toiminut 20 vuotta aineenopena ja luokanvalvojana isossa yläkoulussa. Ekan 15 vuoden aikana näitä koulusta kieltäytyjiä ei ollut lainkaan, nyt niitä riittää ilmiöksi asti, tälläkin hetkellä minulla 3 - 5 oppilasta, jotka eivät käy lainkaan / juuri lainkaan koulua. Myös lähisuvusta löytyy yksi tapaus. En usko että teinit ovat muuttuneet, olosuhteet ja vanhemmuus sen sijaan ovat.
Aika monessa perheessä valta on lapsilla, ja jos tähän lisätään vähän add tms. piirteitä ja rajatonta netin käyttöä, niin lapsi jää pois koulusta. Koska hän voi. Kaikissa tietämissäni tapauksissa lapsi viettää koko koulupäivän kotona nukkuen ja netin viihdemaailmassa eläen. Jos mietin sukulaisperhettä nyt jälkikäteen, niin siellä lapsi pyöritti perhettä jo alle kouluikäisenä. Syynä oli hillittömät raivarit siirtymätilanteissa tai pienestäkin pettymyksestä, ja niitä välttääkseen vanhemmat olivat aina varpaillaaan ja antoivat lapset pompottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen ketju. Olen nuorisopsykiatrialla töissä ja tuo nuoren kotiin jumiutuminen ja koulukieltäytyminen on hyvin yleinen ilmiö. Tilanteeseen ei koskaan ole mitään yksittäistä ratkaisua, sillä kaikki nuoret ovat yksilöitä ja jokaisen elämäntilanne erilainen. Yhteistä näillä nuorilla on oikeastaan kaikissa (minun tuntemissa) tapauksissa se, että nuorella on enemmän tai vähemmän nepsy-piirteitä. Lisäksi yhteistä on se, että nuoren perheessä valtasuhteet on vinossa: vanhemmilla ei ole riittävästi auktoriteettia ja nuorelle on annettu liikaa valtaa, mikä tekee nuoren rajaamisesta hyvin vaikeaa.
Seuraavat kysymykset sitten onkin, että miten näitä voi korjata ja muuttaa, jotta nuoren saisi menemään kouluun. Noh, nepsy-piirteet eivät koskaan lähde ihmisestä, kyseessä ei ole mikään parannettava sairaudenkuva, vaan ihmisen ominaisuus, jonka kanssa ihmisen on opeteltava elämään ja siinä opettelussa nuorta sekä perhettä voidaan auttaa psykoedukaation ja ohjauksen/valmennuksen keinoin. Perheen vinoutuneet valtasuhteet taas ovat muotoutuneet vuosien saatossa eikä niistä välttämättä pääse eroon edes pitkän, ammattitaitoisen perheterapian keinoin.
Nuoren koulukieltäytymiselle ei siis läheskään aina ole syynä mikään graavi kiusaaminen tai oppimisvaikeudet. Usein näiden nuorten suusta kuuleekin, että siellä koulussa oleminen itsessään ei tunnu vaikealta ja koulussa on oikeastaan ihan hyvä olla sinne päästyään, mutta lähteminen ja siirtymätilanne kotoa kouluun on nuorille vaikeinta. Mikään ei ole niin yksiselitteistä näissä koulujumitilanteissa..
Itse eniten ihmettelen näissä sitä, että miksi se nuori saa kotiinjäädessään pelatavja nettisurffata sen minkä vaan jaksaa? Tässäkin ketjussa selitetään, ettei noiden rajaaminen ole oikea keino, mutta millä perusteella?
Itse lähtisin liikkeelle siitä, että mikäli kouluun ei mennä, niin silloin ei myöskään jäädä sänkyyn makaamaan puolillepäivin, ei pelata eikä tuijotella ruutuja. Kun ei homman ratkaisupolku voi olla se, että nuori passivoituu kotiin pelaamaan.
Hoitotaho moitti provosoitumisesta kun tätä yritin.
Vastaisin asiallisesti, että meidän perheessä ei jäädä passiiviseksi kotiin. Jos ei koulu kiinnosta, niin silloin tehdään jotain muuta järkevää.
Voi kokeilla myös työnhakua, mainoksia ainakin saa jakaa 14-vuotiaasta alkaen. Saa samalla esimakua siitä, mitä on tehdä raskasta ja pienipalkkaista työtä.
Eli provosoituisit.
Eli parempi vaan nostaa kädet ilmaan ja antaa olla? Ostaa vielä pari peliä lisää, ettei käy aika pitkäksi?
Ihan selvästi on jo yritetty kaikenlaista, niin ehkä joo kannattaa luovuttaa vähäksi aikaa se kouluun pakottaminen. Ei lapsen suhteen kannata tietenkään kokonaan luovuttaa. Ehkä joku muu tavoite on ensin parempi, vaikka se muuten paremman suhteen rakentaminen tai ulkopuolinen apu vielä enemmän.
Jotenkin en ole teidän suhteesta saanut muuten oikein minkäänlaista kuvaa tämän kouluhommelin lisäksi. Ehkä se ei oikein tähän aiheeseen kuulukaan enkä pyydä sitä selittelemään, mutta muutakin tähän teiniin ja teidän suhteeseen liittyy kuin pelkkä koulunkäynti, ainakin toivottavasti.
Joku voisi silti perustella, että mitä väärää on ottaa pois kaikki pelikonsolit ja muut siksi aikaa, kun nuori päättää laistaa koulunkäynnistä vaan koska "ei kiinnosta"?
Siihen kun voi vanhempi tyynesti ilmoittaa, että kotonaollessa tehdään sitten jotain järkevää (esim. opiskellaan itsenäisesti), eikä vietetä koko aikaa nenä kiinni ruudussa.
Vierailija kirjoitti:
Olen toiminut 20 vuotta aineenopena ja luokanvalvojana isossa yläkoulussa. Ekan 15 vuoden aikana näitä koulusta kieltäytyjiä ei ollut lainkaan, nyt niitä riittää ilmiöksi asti, tälläkin hetkellä minulla 3 - 5 oppilasta, jotka eivät käy lainkaan / juuri lainkaan koulua. Myös lähisuvusta löytyy yksi tapaus. En usko että teinit ovat muuttuneet, olosuhteet ja vanhemmuus sen sijaan ovat.
Aika monessa perheessä valta on lapsilla, ja jos tähän lisätään vähän add tms. piirteitä ja rajatonta netin käyttöä, niin lapsi jää pois koulusta. Koska hän voi. Kaikissa tietämissäni tapauksissa lapsi viettää koko koulupäivän kotona nukkuen ja netin viihdemaailmassa eläen. Jos mietin sukulaisperhettä nyt jälkikäteen, niin siellä lapsi pyöritti perhettä jo alle kouluikäisenä. Syynä oli hillittömät raivarit siirtymätilanteissa tai pienestäkin pettymyksestä, ja niitä välttääkseen vanhemmat olivat aina varpaillaaan ja antoivat lapset pompottaa.
Minä olen syntynyt 70 -luvulla ja meidän pienessä kyläkoulussakin oli jo yksi joka ei saanut peruskoulua suoritettua kun ei jaksanut saapua paikalle ja itsekin muistan lintsanneeni aika pirusti...
Ja täällä on jo sanottukin monta kertaa, että nämäkin teinit ovat olleet ihan normaaleja lapsia, joilla on ollut rajat.
Vierailija kirjoitti:
Minä lintsasin hurjasti koulusta yläasteella, vaikka menestyin hyvällä ysin tasolla. Lukio ei sitten enää onnistunutkaan. Sen suoritin vasta yli kaksikymppisenä niin, että tein koulussa vain kokeet.
Minua väsytti koulussa rajusti. En vain jaksanut, joten lähdin kesken päivän pois tai jätin menemättä. Ehkä äitilläni ei ollut auktoriteettia, mutta auktoriteettiin perustuva pakottaminen ei olisi sitä väsymystä mitenkään poistanut. Yliopistossa pärjäilin ja urakin lähti hyvin alkuun aikanaan, mutta sitten se väsymys taas alkoi.
Neurologisista ongelmistani on lääkäri kiinnostunut vasta nyt, vuosikymmeniä koulun jälkeen, kun jokseenkin kaikki elämässä on vit... poskellaan. Älkää nyt, herran tähden, pitäkö tuollaista koulusta kieltäytymistä kurinpidollisena ongelmana, ennen kuin koulupudokkaan terveys on tutkittu kunnolla. Ja yrittäkää ymmärtää, että jos sen turhautuneen teinin saa väkipakolla siellä koulussa pysymään, niin jotenkin se pakottaminen helpolla kostautuu.
Lisäksi muistuttaisin, että Suomessa on oppivelvollisuus. Ei koulupakkoa. Tosin kun katselee tätä kirjoittelua täällä, niin kouluunhan täällä pakotetaan. Paljonkaan ei näemmä tarvitse oppia tajuamaan.
Se oppiminen vaan kun ei tapahdu niin, että nuori pelaa kaikki päivät kotona. Kun näiden konsolien poisottaminen ja kotonaopiskeluun kannustaminen on kuulema vain tilanteesta provosoitumista, niin eipä siinä sitten paljoa jää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen ketju. Olen nuorisopsykiatrialla töissä ja tuo nuoren kotiin jumiutuminen ja koulukieltäytyminen on hyvin yleinen ilmiö. Tilanteeseen ei koskaan ole mitään yksittäistä ratkaisua, sillä kaikki nuoret ovat yksilöitä ja jokaisen elämäntilanne erilainen. Yhteistä näillä nuorilla on oikeastaan kaikissa (minun tuntemissa) tapauksissa se, että nuorella on enemmän tai vähemmän nepsy-piirteitä. Lisäksi yhteistä on se, että nuoren perheessä valtasuhteet on vinossa: vanhemmilla ei ole riittävästi auktoriteettia ja nuorelle on annettu liikaa valtaa, mikä tekee nuoren rajaamisesta hyvin vaikeaa.
Seuraavat kysymykset sitten onkin, että miten näitä voi korjata ja muuttaa, jotta nuoren saisi menemään kouluun. Noh, nepsy-piirteet eivät koskaan lähde ihmisestä, kyseessä ei ole mikään parannettava sairaudenkuva, vaan ihmisen ominaisuus, jonka kanssa ihmisen on opeteltava elämään ja siinä opettelussa nuorta sekä perhettä voidaan auttaa psykoedukaation ja ohjauksen/valmennuksen keinoin. Perheen vinoutuneet valtasuhteet taas ovat muotoutuneet vuosien saatossa eikä niistä välttämättä pääse eroon edes pitkän, ammattitaitoisen perheterapian keinoin.
Nuoren koulukieltäytymiselle ei siis läheskään aina ole syynä mikään graavi kiusaaminen tai oppimisvaikeudet. Usein näiden nuorten suusta kuuleekin, että siellä koulussa oleminen itsessään ei tunnu vaikealta ja koulussa on oikeastaan ihan hyvä olla sinne päästyään, mutta lähteminen ja siirtymätilanne kotoa kouluun on nuorille vaikeinta. Mikään ei ole niin yksiselitteistä näissä koulujumitilanteissa..
Itse eniten ihmettelen näissä sitä, että miksi se nuori saa kotiinjäädessään pelatavja nettisurffata sen minkä vaan jaksaa? Tässäkin ketjussa selitetään, ettei noiden rajaaminen ole oikea keino, mutta millä perusteella?
Itse lähtisin liikkeelle siitä, että mikäli kouluun ei mennä, niin silloin ei myöskään jäädä sänkyyn makaamaan puolillepäivin, ei pelata eikä tuijotella ruutuja. Kun ei homman ratkaisupolku voi olla se, että nuori passivoituu kotiin pelaamaan.
Hoitotaho moitti provosoitumisesta kun tätä yritin.
Vastaisin asiallisesti, että meidän perheessä ei jäädä passiiviseksi kotiin. Jos ei koulu kiinnosta, niin silloin tehdään jotain muuta järkevää.
Voi kokeilla myös työnhakua, mainoksia ainakin saa jakaa 14-vuotiaasta alkaen. Saa samalla esimakua siitä, mitä on tehdä raskasta ja pienipalkkaista työtä.
Eli provosoituisit.
Eli parempi vaan nostaa kädet ilmaan ja antaa olla? Ostaa vielä pari peliä lisää, ettei käy aika pitkäksi?
Ihan selvästi on jo yritetty kaikenlaista, niin ehkä joo kannattaa luovuttaa vähäksi aikaa se kouluun pakottaminen. Ei lapsen suhteen kannata tietenkään kokonaan luovuttaa. Ehkä joku muu tavoite on ensin parempi, vaikka se muuten paremman suhteen rakentaminen tai ulkopuolinen apu vielä enemmän.
Jotenkin en ole teidän suhteesta saanut muuten oikein minkäänlaista kuvaa tämän kouluhommelin lisäksi. Ehkä se ei oikein tähän aiheeseen kuulukaan enkä pyydä sitä selittelemään, mutta muutakin tähän teiniin ja teidän suhteeseen liittyy kuin pelkkä koulunkäynti, ainakin toivottavasti.
Joku voisi silti perustella, että mitä väärää on ottaa pois kaikki pelikonsolit ja muut siksi aikaa, kun nuori päättää laistaa koulunkäynnistä vaan koska "ei kiinnosta"?
Siihen kun voi vanhempi tyynesti ilmoittaa, että kotonaollessa tehdään sitten jotain järkevää (esim. opiskellaan itsenäisesti), eikä vietetä koko aikaa nenä kiinni ruudussa.
Ei kait sitä ole kukaan sanonut että siinä mitään väärä olisi? Mutta se ei ole se mikä pistää sen nuoren takaisin koulunpenkille.
Jos tieni on vaan niin fiksu. että ymmärtää, ettei koulussa opi mitään oleellista.
Mitä siellä koulussa muka oppii? Mitä ei oppisi muualtakin? Jos aikoo vaikka nettipokeriguruksi? Mitä siinä koululla tekee? Tai sijoittaa virtuaalivaluuttoihin? Ei auta koulu.
Vierailija kirjoitti:
Minä lopetin koulun 8. luokalla. Oma pelastus oli Lahden Kansanopiston peruskoululinja. Siellä siis asutaan ja opiskellaan saman katon alla.
Nykyään minulla on alempi korkeakoulututkinto, paljon huonommin olisi voinut käydä.
Tosiaan, paljon huonomminkin olisi voinut käydä. Missä iässä motivoiduit ja tajusit että oppivelvollisuus on suoritettava, ja missä vaiheessa lähdit yliopistoon? ap
Onko äiti lepsu yh-äiti, joka ei saa edes itseään kuriin, puhumattakaan lapsista? Koulunkäynti ei ole optio, vaan ihan pakollinen asia. Piste.