Lue keskustelun säännöt.
Teini ei suostu käymään koulua, kukaan ei voi mitään
06.10.2018 |
En tiedä uskaltaako tätä edes kirjoittaa tänne ettei muut teinit saa päähänsä samaa. Ei ole kyse omasta lapsesta, vaan lähisuvun 8. luokkaa käyvästä teinistä. Koulusta lintsaaminen alkoi seiskalla, tänä vuonna ei mennyt kouluun ollenkaan. Lastensuojelu, koulukuraattorit, psykologit ja psykiatrit palavereissaan järjestivät teinille syyskuussa paikan eri koulusta erikoisluokalta jossa vähän oppilaita, mutta sielläkin kävi vain pari päivää. Sen jälkeen lastensuojelu sijoitti teinin nuorisokotiin, josta heittivät teinin takaisin kotiin neljän päivän päästä koska ei sopeutunut talon sääntöihin!! Helpolla näyttävät lyövän hanskat tiskiin.
Nyt oli taas palaveri, jossa mietittiin jatkoa; koulukoti ei kuulemma ole vaihtoehto koska pelkkä ahdistus ja kouluhaluttomuus ei riitä sijoitusperusteiksi. Nyt aikovat järjestää kaksi ammattilaista käymään kahdesti viikossa teinin kotona ja yrittävät saada teinin taas haluamaan käydä koulua. En usko että tästä on mitään apua, on huomannut miten kukaan ei voi mitään, tykkää vaan surffailla netissä päivät pitkät.
Onko kellään muulla ollut samaa tilannetta, miten ratkennut?
Kommentit (413)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Välillä kun lukee näitä ihmisiä, jotka sanovat etteivät saa teinejä/lapsiaan kuriin tulee selainen olo, että onko siinä lapsi kasvattamassa lasta. En tarkoita ikämielessä, vaan henkisesti.
Lapset tarvitsevat rajat ja vanhemman, joka asettaa rajat ja pitää kiinni rajoista. Jos lapselle opetetaan, ettei rangaistuksia tule vaan rangaistukset ovat vain uhkailua tai että rajat eivät ole oikeastaan edes rajoja, niin tottakai varsinkin teinit rikkovat sääntöjä ja menevät rajoista lävitse. Se kuuluu siihen teini-ikään ja tuossa ikävaiheessa on todella tärkeää, että vanhempi osaa olla myös ymmärtäväinen ja tukena, mutta myös pitää kiinni rajoista ja soveltaa rangaistuksia kun rajat tai säännöt rikotaan.
Jos teini raivoaa kun puhelimet, netti ja pelikonet otetaan pois niin silloin niitä ei anneta lainkaan takaisin. Tottakai teini jatkaa raivoamista jos on tottunut siihen, että vanhemmat antavat periksi kun hän raivoaa. Periaatteess vanhemmat ovat siis opettaneet että jos raivoat niin saat tahtosi lävitse. Tuosta voi tulla todella isoja ongelmia kun teini on aikuinen.
Mikä on kohtuullinen aika mielestäsi silloin kun teini rupeaa kostoksi takavarikoimaan sinulle tärkeitä asioita, mm työhösi liittyviä. Kauanko kattelisit itse?
Tai yrittää itsemurhaa? Tai karkaa kotoa, jolloin siis myös vaarantaa oman terveytensä? Kun lapsi lopulta löytyy kohtuullisessa kunnossa, on tunnetila helpotus, ei se että nytpä rankaisen tuota olan takaa, niin lähtee sitten uudestaan reissuilleen.
Soitetaan poliisit jos teini varastaa. Jos teini yrittää itsemurhaa niin sitten pitää hakea mielenterveystoimistosta apua - varmaan kannattaa jo muutenkin. Tuossa tilanteessa ei todellakaan vain anneta teinin olla ja toivota parasta. Herranjestas ei mikään ihme että teinit on ihan sekaisin ja raivoavat ympäriinsä, kun vanhemmat eivät uskalla tai selvästi osaa olla vanhempia.
Luitko ollenkaan näitä viestejä? Tässä on lähes kaikilla vastanneilla hoitosuhde ja lääkitystäkin yritetty. Itse kirjoitin pitkän tarinan meidän teinitytöstä, joka nyt vuoden terapian, lääkityksen ja lyhyen sijoituksen ja osastohoidon jälkeen kieltäytyy menemästä kouluun ja saa raivokohtauksia.
Olen aina ollut mielestäni reilu, mutta tiukka kasvattaja, meillä ei ole mitään sosiaalisia ongelmia perheessä, ei alkoholin käyttöä eikä muitakaan päihteitä. Ei isäpuolia, ei väkivaltaa. Ei mitään, mikä aiheuttaisi teinitytön itsemurhayrityksen ja viiltelyn. Koulussa ei kuulemma kiusata, kavereitakin on, ei halua vaihtaa koulua, ei halua käydä kotikoulua eikä mitään muutakaan. Tyttö, joka on aina ollut mukava ja fiksu, huorittelee ja yritti mm. tänään lyödä minua ja tuhota paikkoja kun otin puhelimen pois rangaistukseksi.
Mulla ei ole käsitystäkään mitä on tapahtunut ja yli vuoden on yritetty sekä lastensuojelun että nuorisopsykiatrin puolelta selvittää miksi tyttö on ahdistunut ja masentunut, mutta ei. Vastaa kaikkiin kysymyksiin "En tiedä" tai "Ei kiinnosta."
Täällä ei saisi antaa kommenttien mennä tunteisiin, mutta luuletko ettei me vanhemmat syyllistetä itseämme jo valmiiksi? Mä olen niin monena iltana itkenyt itseni uneen ja miettinyt mitä tein väärin, mitä olisin voinut tehdä toisin, enkä siltikään ymmärrä miksi tässä kävi näin. Toinen teini on ihan ok, käy lukiota ja suunnittelee tulevaisuutta, iloinen ja aurinkoinen teini.
Hitto, mulla on pelimerkit lopussa ja olen kohta itse suljetulla jos tämä vielä jatkuu.
seksuaalinen hyväksikäyttö, huumeet, tai alkoholi, koulukiusaaminen.
siinä mahdolliset syyt käytökselle.
Ja kaikista näistä on kyselleet jokaiset tahot minusta psykiatriin, mutta ei ole kuulemma mitään. Niin mitä enempää voidaan asialle tehdä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen ketju. Olen nuorisopsykiatrialla töissä ja tuo nuoren kotiin jumiutuminen ja koulukieltäytyminen on hyvin yleinen ilmiö. Tilanteeseen ei koskaan ole mitään yksittäistä ratkaisua, sillä kaikki nuoret ovat yksilöitä ja jokaisen elämäntilanne erilainen. Yhteistä näillä nuorilla on oikeastaan kaikissa (minun tuntemissa) tapauksissa se, että nuorella on enemmän tai vähemmän nepsy-piirteitä. Lisäksi yhteistä on se, että nuoren perheessä valtasuhteet on vinossa: vanhemmilla ei ole riittävästi auktoriteettia ja nuorelle on annettu liikaa valtaa, mikä tekee nuoren rajaamisesta hyvin vaikeaa.
Seuraavat kysymykset sitten onkin, että miten näitä voi korjata ja muuttaa, jotta nuoren saisi menemään kouluun. Noh, nepsy-piirteet eivät koskaan lähde ihmisestä, kyseessä ei ole mikään parannettava sairaudenkuva, vaan ihmisen ominaisuus, jonka kanssa ihmisen on opeteltava elämään ja siinä opettelussa nuorta sekä perhettä voidaan auttaa psykoedukaation ja ohjauksen/valmennuksen keinoin. Perheen vinoutuneet valtasuhteet taas ovat muotoutuneet vuosien saatossa eikä niistä välttämättä pääse eroon edes pitkän, ammattitaitoisen perheterapian keinoin.
Nuoren koulukieltäytymiselle ei siis läheskään aina ole syynä mikään graavi kiusaaminen tai oppimisvaikeudet. Usein näiden nuorten suusta kuuleekin, että siellä koulussa oleminen itsessään ei tunnu vaikealta ja koulussa on oikeastaan ihan hyvä olla sinne päästyään, mutta lähteminen ja siirtymätilanne kotoa kouluun on nuorille vaikeinta. Mikään ei ole niin yksiselitteistä näissä koulujumitilanteissa..
Itse eniten ihmettelen näissä sitä, että miksi se nuori saa kotiinjäädessään pelatavja nettisurffata sen minkä vaan jaksaa? Tässäkin ketjussa selitetään, ettei noiden rajaaminen ole oikea keino, mutta millä perusteella?
Itse lähtisin liikkeelle siitä, että mikäli kouluun ei mennä, niin silloin ei myöskään jäädä sänkyyn makaamaan puolillepäivin, ei pelata eikä tuijotella ruutuja. Kun ei homman ratkaisupolku voi olla se, että nuori passivoituu kotiin pelaamaan.
Hoitotaho moitti provosoitumisesta kun tätä yritin.
Vastaisin asiallisesti, että meidän perheessä ei jäädä passiiviseksi kotiin. Jos ei koulu kiinnosta, niin silloin tehdään jotain muuta järkevää.
Voi kokeilla myös työnhakua, mainoksia ainakin saa jakaa 14-vuotiaasta alkaen. Saa samalla esimakua siitä, mitä on tehdä raskasta ja pienipalkkaista työtä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Välillä kun lukee näitä ihmisiä, jotka sanovat etteivät saa teinejä/lapsiaan kuriin tulee selainen olo, että onko siinä lapsi kasvattamassa lasta. En tarkoita ikämielessä, vaan henkisesti.
Lapset tarvitsevat rajat ja vanhemman, joka asettaa rajat ja pitää kiinni rajoista. Jos lapselle opetetaan, ettei rangaistuksia tule vaan rangaistukset ovat vain uhkailua tai että rajat eivät ole oikeastaan edes rajoja, niin tottakai varsinkin teinit rikkovat sääntöjä ja menevät rajoista lävitse. Se kuuluu siihen teini-ikään ja tuossa ikävaiheessa on todella tärkeää, että vanhempi osaa olla myös ymmärtäväinen ja tukena, mutta myös pitää kiinni rajoista ja soveltaa rangaistuksia kun rajat tai säännöt rikotaan.
Jos teini raivoaa kun puhelimet, netti ja pelikonet otetaan pois niin silloin niitä ei anneta lainkaan takaisin. Tottakai teini jatkaa raivoamista jos on tottunut siihen, että vanhemmat antavat periksi kun hän raivoaa. Periaatteess vanhemmat ovat siis opettaneet että jos raivoat niin saat tahtosi lävitse. Tuosta voi tulla todella isoja ongelmia kun teini on aikuinen.
Mikä on kohtuullinen aika mielestäsi silloin kun teini rupeaa kostoksi takavarikoimaan sinulle tärkeitä asioita, mm työhösi liittyviä. Kauanko kattelisit itse?
Tai yrittää itsemurhaa? Tai karkaa kotoa, jolloin siis myös vaarantaa oman terveytensä? Kun lapsi lopulta löytyy kohtuullisessa kunnossa, on tunnetila helpotus, ei se että nytpä rankaisen tuota olan takaa, niin lähtee sitten uudestaan reissuilleen.
Soitetaan poliisit jos teini varastaa. Jos teini yrittää itsemurhaa niin sitten pitää hakea mielenterveystoimistosta apua - varmaan kannattaa jo muutenkin. Tuossa tilanteessa ei todellakaan vain anneta teinin olla ja toivota parasta. Herranjestas ei mikään ihme että teinit on ihan sekaisin ja raivoavat ympäriinsä, kun vanhemmat eivät uskalla tai selvästi osaa olla vanhempia.
Luitko ollenkaan näitä viestejä? Tässä on lähes kaikilla vastanneilla hoitosuhde ja lääkitystäkin yritetty. Itse kirjoitin pitkän tarinan meidän teinitytöstä, joka nyt vuoden terapian, lääkityksen ja lyhyen sijoituksen ja osastohoidon jälkeen kieltäytyy menemästä kouluun ja saa raivokohtauksia.
Olen aina ollut mielestäni reilu, mutta tiukka kasvattaja, meillä ei ole mitään sosiaalisia ongelmia perheessä, ei alkoholin käyttöä eikä muitakaan päihteitä. Ei isäpuolia, ei väkivaltaa. Ei mitään, mikä aiheuttaisi teinitytön itsemurhayrityksen ja viiltelyn. Koulussa ei kuulemma kiusata, kavereitakin on, ei halua vaihtaa koulua, ei halua käydä kotikoulua eikä mitään muutakaan. Tyttö, joka on aina ollut mukava ja fiksu, huorittelee ja yritti mm. tänään lyödä minua ja tuhota paikkoja kun otin puhelimen pois rangaistukseksi.
Mulla ei ole käsitystäkään mitä on tapahtunut ja yli vuoden on yritetty sekä lastensuojelun että nuorisopsykiatrin puolelta selvittää miksi tyttö on ahdistunut ja masentunut, mutta ei. Vastaa kaikkiin kysymyksiin "En tiedä" tai "Ei kiinnosta."
Täällä ei saisi antaa kommenttien mennä tunteisiin, mutta luuletko ettei me vanhemmat syyllistetä itseämme jo valmiiksi? Mä olen niin monena iltana itkenyt itseni uneen ja miettinyt mitä tein väärin, mitä olisin voinut tehdä toisin, enkä siltikään ymmärrä miksi tässä kävi näin. Toinen teini on ihan ok, käy lukiota ja suunnittelee tulevaisuutta, iloinen ja aurinkoinen teini.
Hitto, mulla on pelimerkit lopussa ja olen kohta itse suljetulla jos tämä vielä jatkuu.
Minun äitinkin oli sitä mieltä, ettei perheessä ollut mitään ongelmia, tai että minulla oli normaali lapsuus. Joo. Isä oli kyllä alkoholisti, äiti syyllisti ja nälvi vähän väliä kommenteillaansa, syyllisti ja kritisoi aivan liikaa. Kiusaamiseen ei koskaan puututtu, vaan minun piti se itse kestää. Lisätään sitten siihen vielä se, että seksuaalinen hyväksikäyttö tapahtui lapsena. Miten siitä olisi koskaan voinut avautua kenellekkään, varsinkaan vanhemmille, koska he olivat minut jo pienestä pitäen opettaneet että kaikki on minun syytäni ja jos jotain pahaa tapahtuu, niin minä olen se jota rangaistaan. Ja tottakai ei unohdeta sitä, että meidän perheessä se toinen sisko oli aina se parempi jolle ostettiin ja annettiin. Minä en koskaan saanut mitään.
Ei nuoret rupea käyttäytymään noin voimakkaasti ihan vain tyhjästä ja jos kaikki on ollut hyvin. Kaikkeen on syy. Ongelma tässä on vain se, että teidän tytär on niin vahvasti lukossa ettei varmasti kykene luottamaan kehenkään tai puhumaan kenellekkään.
No sinun tarinasi on tuo, mutta meillä ei ole tuollaista, ihan oikeasti. Lukossa tyttö voi olla, mutta en edelleenkään tiedä että miksi.
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen ketju. Olen nuorisopsykiatrialla töissä ja tuo nuoren kotiin jumiutuminen ja koulukieltäytyminen on hyvin yleinen ilmiö. Tilanteeseen ei koskaan ole mitään yksittäistä ratkaisua, sillä kaikki nuoret ovat yksilöitä ja jokaisen elämäntilanne erilainen. Yhteistä näillä nuorilla on oikeastaan kaikissa (minun tuntemissa) tapauksissa se, että nuorella on enemmän tai vähemmän nepsy-piirteitä. Lisäksi yhteistä on se, että nuoren perheessä valtasuhteet on vinossa: vanhemmilla ei ole riittävästi auktoriteettia ja nuorelle on annettu liikaa valtaa, mikä tekee nuoren rajaamisesta hyvin vaikeaa.
Seuraavat kysymykset sitten onkin, että miten näitä voi korjata ja muuttaa, jotta nuoren saisi menemään kouluun. Noh, nepsy-piirteet eivät koskaan lähde ihmisestä, kyseessä ei ole mikään parannettava sairaudenkuva, vaan ihmisen ominaisuus, jonka kanssa ihmisen on opeteltava elämään ja siinä opettelussa nuorta sekä perhettä voidaan auttaa psykoedukaation ja ohjauksen/valmennuksen keinoin. Perheen vinoutuneet valtasuhteet taas ovat muotoutuneet vuosien saatossa eikä niistä välttämättä pääse eroon edes pitkän, ammattitaitoisen perheterapian keinoin.
Nuoren koulukieltäytymiselle ei siis läheskään aina ole syynä mikään graavi kiusaaminen tai oppimisvaikeudet. Usein näiden nuorten suusta kuuleekin, että siellä koulussa oleminen itsessään ei tunnu vaikealta ja koulussa on oikeastaan ihan hyvä olla sinne päästyään, mutta lähteminen ja siirtymätilanne kotoa kouluun on nuorille vaikeinta. Mikään ei ole niin yksiselitteistä näissä koulujumitilanteissa..
Ja esimerkiksi asperger tapauksissa se voi olla täysin hyödytöntä jos eivät nappaa toisten sosiaalisia vihjeitä tai ymmärrä edes kauniisti sanomista, voi olla vaikeaa käsittää sitä miksi toinen yhtäkkiä räjähtää tai suuttuu, kun ei ole ymmärtänyt niitä monia vihjeitä joita toinen on viestittänyt jo kauan ennen umpikujaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Välillä kun lukee näitä ihmisiä, jotka sanovat etteivät saa teinejä/lapsiaan kuriin tulee selainen olo, että onko siinä lapsi kasvattamassa lasta. En tarkoita ikämielessä, vaan henkisesti.
Lapset tarvitsevat rajat ja vanhemman, joka asettaa rajat ja pitää kiinni rajoista. Jos lapselle opetetaan, ettei rangaistuksia tule vaan rangaistukset ovat vain uhkailua tai että rajat eivät ole oikeastaan edes rajoja, niin tottakai varsinkin teinit rikkovat sääntöjä ja menevät rajoista lävitse. Se kuuluu siihen teini-ikään ja tuossa ikävaiheessa on todella tärkeää, että vanhempi osaa olla myös ymmärtäväinen ja tukena, mutta myös pitää kiinni rajoista ja soveltaa rangaistuksia kun rajat tai säännöt rikotaan.
Jos teini raivoaa kun puhelimet, netti ja pelikonet otetaan pois niin silloin niitä ei anneta lainkaan takaisin. Tottakai teini jatkaa raivoamista jos on tottunut siihen, että vanhemmat antavat periksi kun hän raivoaa. Periaatteess vanhemmat ovat siis opettaneet että jos raivoat niin saat tahtosi lävitse. Tuosta voi tulla todella isoja ongelmia kun teini on aikuinen.
Mikä on kohtuullinen aika mielestäsi silloin kun teini rupeaa kostoksi takavarikoimaan sinulle tärkeitä asioita, mm työhösi liittyviä. Kauanko kattelisit itse?
Tai yrittää itsemurhaa? Tai karkaa kotoa, jolloin siis myös vaarantaa oman terveytensä? Kun lapsi lopulta löytyy kohtuullisessa kunnossa, on tunnetila helpotus, ei se että nytpä rankaisen tuota olan takaa, niin lähtee sitten uudestaan reissuilleen.
Soitetaan poliisit jos teini varastaa. Jos teini yrittää itsemurhaa niin sitten pitää hakea mielenterveystoimistosta apua - varmaan kannattaa jo muutenkin. Tuossa tilanteessa ei todellakaan vain anneta teinin olla ja toivota parasta. Herranjestas ei mikään ihme että teinit on ihan sekaisin ja raivoavat ympäriinsä, kun vanhemmat eivät uskalla tai selvästi osaa olla vanhempia.
Luitko ollenkaan näitä viestejä? Tässä on lähes kaikilla vastanneilla hoitosuhde ja lääkitystäkin yritetty. Itse kirjoitin pitkän tarinan meidän teinitytöstä, joka nyt vuoden terapian, lääkityksen ja lyhyen sijoituksen ja osastohoidon jälkeen kieltäytyy menemästä kouluun ja saa raivokohtauksia.
Olen aina ollut mielestäni reilu, mutta tiukka kasvattaja, meillä ei ole mitään sosiaalisia ongelmia perheessä, ei alkoholin käyttöä eikä muitakaan päihteitä. Ei isäpuolia, ei väkivaltaa. Ei mitään, mikä aiheuttaisi teinitytön itsemurhayrityksen ja viiltelyn. Koulussa ei kuulemma kiusata, kavereitakin on, ei halua vaihtaa koulua, ei halua käydä kotikoulua eikä mitään muutakaan. Tyttö, joka on aina ollut mukava ja fiksu, huorittelee ja yritti mm. tänään lyödä minua ja tuhota paikkoja kun otin puhelimen pois rangaistukseksi.
Mulla ei ole käsitystäkään mitä on tapahtunut ja yli vuoden on yritetty sekä lastensuojelun että nuorisopsykiatrin puolelta selvittää miksi tyttö on ahdistunut ja masentunut, mutta ei. Vastaa kaikkiin kysymyksiin "En tiedä" tai "Ei kiinnosta."
Täällä ei saisi antaa kommenttien mennä tunteisiin, mutta luuletko ettei me vanhemmat syyllistetä itseämme jo valmiiksi? Mä olen niin monena iltana itkenyt itseni uneen ja miettinyt mitä tein väärin, mitä olisin voinut tehdä toisin, enkä siltikään ymmärrä miksi tässä kävi näin. Toinen teini on ihan ok, käy lukiota ja suunnittelee tulevaisuutta, iloinen ja aurinkoinen teini.
Hitto, mulla on pelimerkit lopussa ja olen kohta itse suljetulla jos tämä vielä jatkuu.
Minun äitinkin oli sitä mieltä, ettei perheessä ollut mitään ongelmia, tai että minulla oli normaali lapsuus. Joo. Isä oli kyllä alkoholisti, äiti syyllisti ja nälvi vähän väliä kommenteillaansa, syyllisti ja kritisoi aivan liikaa. Kiusaamiseen ei koskaan puututtu, vaan minun piti se itse kestää. Lisätään sitten siihen vielä se, että seksuaalinen hyväksikäyttö tapahtui lapsena. Miten siitä olisi koskaan voinut avautua kenellekkään, varsinkaan vanhemmille, koska he olivat minut jo pienestä pitäen opettaneet että kaikki on minun syytäni ja jos jotain pahaa tapahtuu, niin minä olen se jota rangaistaan. Ja tottakai ei unohdeta sitä, että meidän perheessä se toinen sisko oli aina se parempi jolle ostettiin ja annettiin. Minä en koskaan saanut mitään.
Ei nuoret rupea käyttäytymään noin voimakkaasti ihan vain tyhjästä ja jos kaikki on ollut hyvin. Kaikkeen on syy. Ongelma tässä on vain se, että teidän tytär on niin vahvasti lukossa ettei varmasti kykene luottamaan kehenkään tai puhumaan kenellekkään.
No sinun tarinasi on tuo, mutta meillä ei ole tuollaista, ihan oikeasti. Lukossa tyttö voi olla, mutta en edelleenkään tiedä että miksi.
No eipä liippaa läheltä meilläkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen ketju. Olen nuorisopsykiatrialla töissä ja tuo nuoren kotiin jumiutuminen ja koulukieltäytyminen on hyvin yleinen ilmiö. Tilanteeseen ei koskaan ole mitään yksittäistä ratkaisua, sillä kaikki nuoret ovat yksilöitä ja jokaisen elämäntilanne erilainen. Yhteistä näillä nuorilla on oikeastaan kaikissa (minun tuntemissa) tapauksissa se, että nuorella on enemmän tai vähemmän nepsy-piirteitä. Lisäksi yhteistä on se, että nuoren perheessä valtasuhteet on vinossa: vanhemmilla ei ole riittävästi auktoriteettia ja nuorelle on annettu liikaa valtaa, mikä tekee nuoren rajaamisesta hyvin vaikeaa.
Seuraavat kysymykset sitten onkin, että miten näitä voi korjata ja muuttaa, jotta nuoren saisi menemään kouluun. Noh, nepsy-piirteet eivät koskaan lähde ihmisestä, kyseessä ei ole mikään parannettava sairaudenkuva, vaan ihmisen ominaisuus, jonka kanssa ihmisen on opeteltava elämään ja siinä opettelussa nuorta sekä perhettä voidaan auttaa psykoedukaation ja ohjauksen/valmennuksen keinoin. Perheen vinoutuneet valtasuhteet taas ovat muotoutuneet vuosien saatossa eikä niistä välttämättä pääse eroon edes pitkän, ammattitaitoisen perheterapian keinoin.
Nuoren koulukieltäytymiselle ei siis läheskään aina ole syynä mikään graavi kiusaaminen tai oppimisvaikeudet. Usein näiden nuorten suusta kuuleekin, että siellä koulussa oleminen itsessään ei tunnu vaikealta ja koulussa on oikeastaan ihan hyvä olla sinne päästyään, mutta lähteminen ja siirtymätilanne kotoa kouluun on nuorille vaikeinta. Mikään ei ole niin yksiselitteistä näissä koulujumitilanteissa..
Itse eniten ihmettelen näissä sitä, että miksi se nuori saa kotiinjäädessään pelatavja nettisurffata sen minkä vaan jaksaa? Tässäkin ketjussa selitetään, ettei noiden rajaaminen ole oikea keino, mutta millä perusteella?
Itse lähtisin liikkeelle siitä, että mikäli kouluun ei mennä, niin silloin ei myöskään jäädä sänkyyn makaamaan puolillepäivin, ei pelata eikä tuijotella ruutuja. Kun ei homman ratkaisupolku voi olla se, että nuori passivoituu kotiin pelaamaan.
Hoitotaho moitti provosoitumisesta kun tätä yritin.
Vastaisin asiallisesti, että meidän perheessä ei jäädä passiiviseksi kotiin. Jos ei koulu kiinnosta, niin silloin tehdään jotain muuta järkevää.
Voi kokeilla myös työnhakua, mainoksia ainakin saa jakaa 14-vuotiaasta alkaen. Saa samalla esimakua siitä, mitä on tehdä raskasta ja pienipalkkaista työtä.
Eli provosoituisit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Välillä kun lukee näitä ihmisiä, jotka sanovat etteivät saa teinejä/lapsiaan kuriin tulee selainen olo, että onko siinä lapsi kasvattamassa lasta. En tarkoita ikämielessä, vaan henkisesti.
Lapset tarvitsevat rajat ja vanhemman, joka asettaa rajat ja pitää kiinni rajoista. Jos lapselle opetetaan, ettei rangaistuksia tule vaan rangaistukset ovat vain uhkailua tai että rajat eivät ole oikeastaan edes rajoja, niin tottakai varsinkin teinit rikkovat sääntöjä ja menevät rajoista lävitse. Se kuuluu siihen teini-ikään ja tuossa ikävaiheessa on todella tärkeää, että vanhempi osaa olla myös ymmärtäväinen ja tukena, mutta myös pitää kiinni rajoista ja soveltaa rangaistuksia kun rajat tai säännöt rikotaan.
Jos teini raivoaa kun puhelimet, netti ja pelikonet otetaan pois niin silloin niitä ei anneta lainkaan takaisin. Tottakai teini jatkaa raivoamista jos on tottunut siihen, että vanhemmat antavat periksi kun hän raivoaa. Periaatteess vanhemmat ovat siis opettaneet että jos raivoat niin saat tahtosi lävitse. Tuosta voi tulla todella isoja ongelmia kun teini on aikuinen.
Mikä on kohtuullinen aika mielestäsi silloin kun teini rupeaa kostoksi takavarikoimaan sinulle tärkeitä asioita, mm työhösi liittyviä. Kauanko kattelisit itse?
Tai yrittää itsemurhaa? Tai karkaa kotoa, jolloin siis myös vaarantaa oman terveytensä? Kun lapsi lopulta löytyy kohtuullisessa kunnossa, on tunnetila helpotus, ei se että nytpä rankaisen tuota olan takaa, niin lähtee sitten uudestaan reissuilleen.
Soitetaan poliisit jos teini varastaa. Jos teini yrittää itsemurhaa niin sitten pitää hakea mielenterveystoimistosta apua - varmaan kannattaa jo muutenkin. Tuossa tilanteessa ei todellakaan vain anneta teinin olla ja toivota parasta. Herranjestas ei mikään ihme että teinit on ihan sekaisin ja raivoavat ympäriinsä, kun vanhemmat eivät uskalla tai selvästi osaa olla vanhempia.
Luitko ollenkaan näitä viestejä? Tässä on lähes kaikilla vastanneilla hoitosuhde ja lääkitystäkin yritetty. Itse kirjoitin pitkän tarinan meidän teinitytöstä, joka nyt vuoden terapian, lääkityksen ja lyhyen sijoituksen ja osastohoidon jälkeen kieltäytyy menemästä kouluun ja saa raivokohtauksia.
Olen aina ollut mielestäni reilu, mutta tiukka kasvattaja, meillä ei ole mitään sosiaalisia ongelmia perheessä, ei alkoholin käyttöä eikä muitakaan päihteitä. Ei isäpuolia, ei väkivaltaa. Ei mitään, mikä aiheuttaisi teinitytön itsemurhayrityksen ja viiltelyn. Koulussa ei kuulemma kiusata, kavereitakin on, ei halua vaihtaa koulua, ei halua käydä kotikoulua eikä mitään muutakaan. Tyttö, joka on aina ollut mukava ja fiksu, huorittelee ja yritti mm. tänään lyödä minua ja tuhota paikkoja kun otin puhelimen pois rangaistukseksi.
Mulla ei ole käsitystäkään mitä on tapahtunut ja yli vuoden on yritetty sekä lastensuojelun että nuorisopsykiatrin puolelta selvittää miksi tyttö on ahdistunut ja masentunut, mutta ei. Vastaa kaikkiin kysymyksiin "En tiedä" tai "Ei kiinnosta."
Täällä ei saisi antaa kommenttien mennä tunteisiin, mutta luuletko ettei me vanhemmat syyllistetä itseämme jo valmiiksi? Mä olen niin monena iltana itkenyt itseni uneen ja miettinyt mitä tein väärin, mitä olisin voinut tehdä toisin, enkä siltikään ymmärrä miksi tässä kävi näin. Toinen teini on ihan ok, käy lukiota ja suunnittelee tulevaisuutta, iloinen ja aurinkoinen teini.
Hitto, mulla on pelimerkit lopussa ja olen kohta itse suljetulla jos tämä vielä jatkuu.
Minun äitinkin oli sitä mieltä, ettei perheessä ollut mitään ongelmia, tai että minulla oli normaali lapsuus. Joo. Isä oli kyllä alkoholisti, äiti syyllisti ja nälvi vähän väliä kommenteillaansa, syyllisti ja kritisoi aivan liikaa. Kiusaamiseen ei koskaan puututtu, vaan minun piti se itse kestää. Lisätään sitten siihen vielä se, että seksuaalinen hyväksikäyttö tapahtui lapsena. Miten siitä olisi koskaan voinut avautua kenellekkään, varsinkaan vanhemmille, koska he olivat minut jo pienestä pitäen opettaneet että kaikki on minun syytäni ja jos jotain pahaa tapahtuu, niin minä olen se jota rangaistaan. Ja tottakai ei unohdeta sitä, että meidän perheessä se toinen sisko oli aina se parempi jolle ostettiin ja annettiin. Minä en koskaan saanut mitään.
Ei nuoret rupea käyttäytymään noin voimakkaasti ihan vain tyhjästä ja jos kaikki on ollut hyvin. Kaikkeen on syy. Ongelma tässä on vain se, että teidän tytär on niin vahvasti lukossa ettei varmasti kykene luottamaan kehenkään tai puhumaan kenellekkään.
No sinun tarinasi on tuo, mutta meillä ei ole tuollaista, ihan oikeasti. Lukossa tyttö voi olla, mutta en edelleenkään tiedä että miksi.
Jos sanot ettet edelleenkään tiedä miksi tyttö on lukossa, niin miten voit väittää ettei teillä voisi samankaltaista tilannetta olla? Tai osittain tuollaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kauhean monet ovat sitä mieltä, että netissä ei saa roikkua. Ymmärrän ajatuksen, mutta toisaalta jos se tuo tälle roikkujalle edes hetken vapautuksen ahdistuksesta, niin mahdollisesti se voi olla jopa hyväksi. Tällaistakin näkökulmaa voisi miettiä (unohtamatta niitä haittapuoliakaan kokonaan).
Netissä myös ilmeisesti tehdään jotain. Mitä? Kyllä siellä huomaamattakin voi oppia vaikka mitä hyödyllistä. Onhan tutkittu, että pelatessakin oppii monia hyödyllisiä taitoja. Jos pelaa, niin suosittelen että vanhempi tutustuu myös pelimaailmaan ja pyytää vaikka teiniltä opastusta siihen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Välillä kun lukee näitä ihmisiä, jotka sanovat etteivät saa teinejä/lapsiaan kuriin tulee selainen olo, että onko siinä lapsi kasvattamassa lasta. En tarkoita ikämielessä, vaan henkisesti.
Lapset tarvitsevat rajat ja vanhemman, joka asettaa rajat ja pitää kiinni rajoista. Jos lapselle opetetaan, ettei rangaistuksia tule vaan rangaistukset ovat vain uhkailua tai että rajat eivät ole oikeastaan edes rajoja, niin tottakai varsinkin teinit rikkovat sääntöjä ja menevät rajoista lävitse. Se kuuluu siihen teini-ikään ja tuossa ikävaiheessa on todella tärkeää, että vanhempi osaa olla myös ymmärtäväinen ja tukena, mutta myös pitää kiinni rajoista ja soveltaa rangaistuksia kun rajat tai säännöt rikotaan.
Jos teini raivoaa kun puhelimet, netti ja pelikonet otetaan pois niin silloin niitä ei anneta lainkaan takaisin. Tottakai teini jatkaa raivoamista jos on tottunut siihen, että vanhemmat antavat periksi kun hän raivoaa. Periaatteess vanhemmat ovat siis opettaneet että jos raivoat niin saat tahtosi lävitse. Tuosta voi tulla todella isoja ongelmia kun teini on aikuinen.
Mikä on kohtuullinen aika mielestäsi silloin kun teini rupeaa kostoksi takavarikoimaan sinulle tärkeitä asioita, mm työhösi liittyviä. Kauanko kattelisit itse?
Tai yrittää itsemurhaa? Tai karkaa kotoa, jolloin siis myös vaarantaa oman terveytensä? Kun lapsi lopulta löytyy kohtuullisessa kunnossa, on tunnetila helpotus, ei se että nytpä rankaisen tuota olan takaa, niin lähtee sitten uudestaan reissuilleen.
Soitetaan poliisit jos teini varastaa. Jos teini yrittää itsemurhaa niin sitten pitää hakea mielenterveystoimistosta apua - varmaan kannattaa jo muutenkin. Tuossa tilanteessa ei todellakaan vain anneta teinin olla ja toivota parasta. Herranjestas ei mikään ihme että teinit on ihan sekaisin ja raivoavat ympäriinsä, kun vanhemmat eivät uskalla tai selvästi osaa olla vanhempia.
Luitko ollenkaan näitä viestejä? Tässä on lähes kaikilla vastanneilla hoitosuhde ja lääkitystäkin yritetty. Itse kirjoitin pitkän tarinan meidän teinitytöstä, joka nyt vuoden terapian, lääkityksen ja lyhyen sijoituksen ja osastohoidon jälkeen kieltäytyy menemästä kouluun ja saa raivokohtauksia.
Olen aina ollut mielestäni reilu, mutta tiukka kasvattaja, meillä ei ole mitään sosiaalisia ongelmia perheessä, ei alkoholin käyttöä eikä muitakaan päihteitä. Ei isäpuolia, ei väkivaltaa. Ei mitään, mikä aiheuttaisi teinitytön itsemurhayrityksen ja viiltelyn. Koulussa ei kuulemma kiusata, kavereitakin on, ei halua vaihtaa koulua, ei halua käydä kotikoulua eikä mitään muutakaan. Tyttö, joka on aina ollut mukava ja fiksu, huorittelee ja yritti mm. tänään lyödä minua ja tuhota paikkoja kun otin puhelimen pois rangaistukseksi.
Mulla ei ole käsitystäkään mitä on tapahtunut ja yli vuoden on yritetty sekä lastensuojelun että nuorisopsykiatrin puolelta selvittää miksi tyttö on ahdistunut ja masentunut, mutta ei. Vastaa kaikkiin kysymyksiin "En tiedä" tai "Ei kiinnosta."
Täällä ei saisi antaa kommenttien mennä tunteisiin, mutta luuletko ettei me vanhemmat syyllistetä itseämme jo valmiiksi? Mä olen niin monena iltana itkenyt itseni uneen ja miettinyt mitä tein väärin, mitä olisin voinut tehdä toisin, enkä siltikään ymmärrä miksi tässä kävi näin. Toinen teini on ihan ok, käy lukiota ja suunnittelee tulevaisuutta, iloinen ja aurinkoinen teini.
Hitto, mulla on pelimerkit lopussa ja olen kohta itse suljetulla jos tämä vielä jatkuu.
Minun äitinkin oli sitä mieltä, ettei perheessä ollut mitään ongelmia, tai että minulla oli normaali lapsuus. Joo. Isä oli kyllä alkoholisti, äiti syyllisti ja nälvi vähän väliä kommenteillaansa, syyllisti ja kritisoi aivan liikaa. Kiusaamiseen ei koskaan puututtu, vaan minun piti se itse kestää. Lisätään sitten siihen vielä se, että seksuaalinen hyväksikäyttö tapahtui lapsena. Miten siitä olisi koskaan voinut avautua kenellekkään, varsinkaan vanhemmille, koska he olivat minut jo pienestä pitäen opettaneet että kaikki on minun syytäni ja jos jotain pahaa tapahtuu, niin minä olen se jota rangaistaan. Ja tottakai ei unohdeta sitä, että meidän perheessä se toinen sisko oli aina se parempi jolle ostettiin ja annettiin. Minä en koskaan saanut mitään.
Ei nuoret rupea käyttäytymään noin voimakkaasti ihan vain tyhjästä ja jos kaikki on ollut hyvin. Kaikkeen on syy. Ongelma tässä on vain se, että teidän tytär on niin vahvasti lukossa ettei varmasti kykene luottamaan kehenkään tai puhumaan kenellekkään.
No sinun tarinasi on tuo, mutta meillä ei ole tuollaista, ihan oikeasti. Lukossa tyttö voi olla, mutta en edelleenkään tiedä että miksi.
Jos sanot ettet edelleenkään tiedä miksi tyttö on lukossa, niin miten voit väittää ettei teillä voisi samankaltaista tilannetta olla? Tai osittain tuollaista.
Ööö.. ehkä koska ei ole alkoholismia, syyttelyä eikä hyväksikäyttöä perheessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä lintsasin hurjasti koulusta yläasteella, vaikka menestyin hyvällä ysin tasolla. Lukio ei sitten enää onnistunutkaan. Sen suoritin vasta yli kaksikymppisenä niin, että tein koulussa vain kokeet.
Minua väsytti koulussa rajusti. En vain jaksanut, joten lähdin kesken päivän pois tai jätin menemättä. Ehkä äitilläni ei ollut auktoriteettia, mutta auktoriteettiin perustuva pakottaminen ei olisi sitä väsymystä mitenkään poistanut. Yliopistossa pärjäilin ja urakin lähti hyvin alkuun aikanaan, mutta sitten se väsymys taas alkoi.
Neurologisista ongelmistani on lääkäri kiinnostunut vasta nyt, vuosikymmeniä koulun jälkeen, kun jokseenkin kaikki elämässä on vit... poskellaan. Älkää nyt, herran tähden, pitäkö tuollaista koulusta kieltäytymistä kurinpidollisena ongelmana, ennen kuin koulupudokkaan terveys on tutkittu kunnolla. Ja yrittäkää ymmärtää, että jos sen turhautuneen teinin saa väkipakolla siellä koulussa pysymään, niin jotenkin se pakottaminen helpolla kostautuu.
Lisäksi muistuttaisin, että Suomessa on oppivelvollisuus. Ei koulupakkoa. Tosin kun katselee tätä kirjoittelua täällä, niin kouluunhan täällä pakotetaan. Paljonkaan ei näemmä tarvitse oppia tajuamaan.
Vierailija kirjoitti:
Kauhean monet ovat sitä mieltä, että netissä ei saa roikkua. Ymmärrän ajatuksen, mutta toisaalta jos se tuo tälle roikkujalle edes hetken vapautuksen ahdistuksesta, niin mahdollisesti se voi olla jopa hyväksi. Tällaistakin näkökulmaa voisi miettiä (unohtamatta niitä haittapuoliakaan kokonaan).
Netissä myös ilmeisesti tehdään jotain. Mitä? Kyllä siellä huomaamattakin voi oppia vaikka mitä hyödyllistä. Onhan tutkittu, että pelatessakin oppii monia hyödyllisiä taitoja. Jos pelaa, niin suosittelen että vanhempi tutustuu myös pelimaailmaan ja pyytää vaikka teiniltä opastusta siihen.
Paitsi että netti on addiktoiva, varsinkin sosiaalinen media mikä johtaa esim. keskittymishäiriöihin ja masennukseen. Se voi helpottaa ahdistusta, mutta myös samalla lisää ahdistusta. Netissä myös kiusataan huomattavasti enemmän kuin "oikeassa" elämässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Välillä kun lukee näitä ihmisiä, jotka sanovat etteivät saa teinejä/lapsiaan kuriin tulee selainen olo, että onko siinä lapsi kasvattamassa lasta. En tarkoita ikämielessä, vaan henkisesti.
Lapset tarvitsevat rajat ja vanhemman, joka asettaa rajat ja pitää kiinni rajoista. Jos lapselle opetetaan, ettei rangaistuksia tule vaan rangaistukset ovat vain uhkailua tai että rajat eivät ole oikeastaan edes rajoja, niin tottakai varsinkin teinit rikkovat sääntöjä ja menevät rajoista lävitse. Se kuuluu siihen teini-ikään ja tuossa ikävaiheessa on todella tärkeää, että vanhempi osaa olla myös ymmärtäväinen ja tukena, mutta myös pitää kiinni rajoista ja soveltaa rangaistuksia kun rajat tai säännöt rikotaan.
Jos teini raivoaa kun puhelimet, netti ja pelikonet otetaan pois niin silloin niitä ei anneta lainkaan takaisin. Tottakai teini jatkaa raivoamista jos on tottunut siihen, että vanhemmat antavat periksi kun hän raivoaa. Periaatteess vanhemmat ovat siis opettaneet että jos raivoat niin saat tahtosi lävitse. Tuosta voi tulla todella isoja ongelmia kun teini on aikuinen.
Mikä on kohtuullinen aika mielestäsi silloin kun teini rupeaa kostoksi takavarikoimaan sinulle tärkeitä asioita, mm työhösi liittyviä. Kauanko kattelisit itse?
Tai yrittää itsemurhaa? Tai karkaa kotoa, jolloin siis myös vaarantaa oman terveytensä? Kun lapsi lopulta löytyy kohtuullisessa kunnossa, on tunnetila helpotus, ei se että nytpä rankaisen tuota olan takaa, niin lähtee sitten uudestaan reissuilleen.
Soitetaan poliisit jos teini varastaa. Jos teini yrittää itsemurhaa niin sitten pitää hakea mielenterveystoimistosta apua - varmaan kannattaa jo muutenkin. Tuossa tilanteessa ei todellakaan vain anneta teinin olla ja toivota parasta. Herranjestas ei mikään ihme että teinit on ihan sekaisin ja raivoavat ympäriinsä, kun vanhemmat eivät uskalla tai selvästi osaa olla vanhempia.
Luitko ollenkaan näitä viestejä? Tässä on lähes kaikilla vastanneilla hoitosuhde ja lääkitystäkin yritetty. Itse kirjoitin pitkän tarinan meidän teinitytöstä, joka nyt vuoden terapian, lääkityksen ja lyhyen sijoituksen ja osastohoidon jälkeen kieltäytyy menemästä kouluun ja saa raivokohtauksia.
Olen aina ollut mielestäni reilu, mutta tiukka kasvattaja, meillä ei ole mitään sosiaalisia ongelmia perheessä, ei alkoholin käyttöä eikä muitakaan päihteitä. Ei isäpuolia, ei väkivaltaa. Ei mitään, mikä aiheuttaisi teinitytön itsemurhayrityksen ja viiltelyn. Koulussa ei kuulemma kiusata, kavereitakin on, ei halua vaihtaa koulua, ei halua käydä kotikoulua eikä mitään muutakaan. Tyttö, joka on aina ollut mukava ja fiksu, huorittelee ja yritti mm. tänään lyödä minua ja tuhota paikkoja kun otin puhelimen pois rangaistukseksi.
Mulla ei ole käsitystäkään mitä on tapahtunut ja yli vuoden on yritetty sekä lastensuojelun että nuorisopsykiatrin puolelta selvittää miksi tyttö on ahdistunut ja masentunut, mutta ei. Vastaa kaikkiin kysymyksiin "En tiedä" tai "Ei kiinnosta."
Täällä ei saisi antaa kommenttien mennä tunteisiin, mutta luuletko ettei me vanhemmat syyllistetä itseämme jo valmiiksi? Mä olen niin monena iltana itkenyt itseni uneen ja miettinyt mitä tein väärin, mitä olisin voinut tehdä toisin, enkä siltikään ymmärrä miksi tässä kävi näin. Toinen teini on ihan ok, käy lukiota ja suunnittelee tulevaisuutta, iloinen ja aurinkoinen teini.
Hitto, mulla on pelimerkit lopussa ja olen kohta itse suljetulla jos tämä vielä jatkuu.
Minun äitinkin oli sitä mieltä, ettei perheessä ollut mitään ongelmia, tai että minulla oli normaali lapsuus. Joo. Isä oli kyllä alkoholisti, äiti syyllisti ja nälvi vähän väliä kommenteillaansa, syyllisti ja kritisoi aivan liikaa. Kiusaamiseen ei koskaan puututtu, vaan minun piti se itse kestää. Lisätään sitten siihen vielä se, että seksuaalinen hyväksikäyttö tapahtui lapsena. Miten siitä olisi koskaan voinut avautua kenellekkään, varsinkaan vanhemmille, koska he olivat minut jo pienestä pitäen opettaneet että kaikki on minun syytäni ja jos jotain pahaa tapahtuu, niin minä olen se jota rangaistaan. Ja tottakai ei unohdeta sitä, että meidän perheessä se toinen sisko oli aina se parempi jolle ostettiin ja annettiin. Minä en koskaan saanut mitään.
Ei nuoret rupea käyttäytymään noin voimakkaasti ihan vain tyhjästä ja jos kaikki on ollut hyvin. Kaikkeen on syy. Ongelma tässä on vain se, että teidän tytär on niin vahvasti lukossa ettei varmasti kykene luottamaan kehenkään tai puhumaan kenellekkään.
No sinun tarinasi on tuo, mutta meillä ei ole tuollaista, ihan oikeasti. Lukossa tyttö voi olla, mutta en edelleenkään tiedä että miksi.
Jos sanot ettet edelleenkään tiedä miksi tyttö on lukossa, niin miten voit väittää ettei teillä voisi samankaltaista tilannetta olla? Tai osittain tuollaista.
Ööö.. ehkä koska ei ole alkoholismia, syyttelyä eikä hyväksikäyttöä perheessä.
Sinä et kyllä muista niitä kertoja, kun olet syyllistänyt tai sanonut pahasti tytölle, mutta tyttö kyllä muistaa. Ei minunkaan äitini kuulemma muista kaikkia asioita mitä hän on sanonut, mutta minä kyllä muistan. Ja mistä sinä tietäisit jos hyväksikäyttöä on tapahtunut? Ei tarvitse olla ydinperheen sisäistä, vaan voi olla ulkopuolista / netin välityksellä tapahtuvaa.
Se, että kiellät jatkuvasti asian ei auta tytön tilannetta. Se auttaa vain sinun tilannettasi ja sitä, että sinä haluat elää pilvessä jossa sinä et ole mitään pahaa tehnyt ja että tämä tytön käyttäytyminen on ihan mystistä eikä mitenkään sinusta tai perheestä riippuvaa. En kuitenkaan tarkoita tällä sitä, että pitäisi alkaa uskomaan että tyttöä on nyt hyväksikäytetty, mutta et sinä voi tietää koska sinä et ole tyttösi eikä tyttösi selvästi kerro ongelmistaan.
Jos nepsy, niin lääkäriltä lähete psykiatriseen hoitoon. Jos tavallinen nuori, niin asioiden rajaaminen keskustellen tyyliin: Voit pilata elämäsi ja olen siitä surullinen, sillä rakastan sinua. Autan, jos vain osaan. Sano vain jos voin olla avuksi, joskin rahaa en vastikkeetta anna, koska se ei olisi etusi. Nyt on kuitenkin niin, että oman elämäsi voit pilata, et muun perheen, joten me elämme mielemme mukaan ongelmistasi huolimatta.
Näin teini vastuutetaan ja valta muihin poistetaan ja häntä ei jätetä yksin.
Jos on älykäs teini niin eipä ole peruskoulu rakettitiedettä, katsoo opsin tavoitteet ja opiskelee vaikka netistä ja käy tenttimässä peruskoulun loppuun, eli on kotikoulussa.
Joka tapauksessa, älä vanhempana missaa omaa elämääsi ja kantsii muistaa peräkammarin poikia ja vanhoja piikoja olleen aina, jollekinhan ne sellaista vastaavat nykyisinkin syntyvät, minkä silläkään voi. Parhaasi teet ja muuten elät omaa elämääsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen ketju. Olen nuorisopsykiatrialla töissä ja tuo nuoren kotiin jumiutuminen ja koulukieltäytyminen on hyvin yleinen ilmiö. Tilanteeseen ei koskaan ole mitään yksittäistä ratkaisua, sillä kaikki nuoret ovat yksilöitä ja jokaisen elämäntilanne erilainen. Yhteistä näillä nuorilla on oikeastaan kaikissa (minun tuntemissa) tapauksissa se, että nuorella on enemmän tai vähemmän nepsy-piirteitä. Lisäksi yhteistä on se, että nuoren perheessä valtasuhteet on vinossa: vanhemmilla ei ole riittävästi auktoriteettia ja nuorelle on annettu liikaa valtaa, mikä tekee nuoren rajaamisesta hyvin vaikeaa.
Seuraavat kysymykset sitten onkin, että miten näitä voi korjata ja muuttaa, jotta nuoren saisi menemään kouluun. Noh, nepsy-piirteet eivät koskaan lähde ihmisestä, kyseessä ei ole mikään parannettava sairaudenkuva, vaan ihmisen ominaisuus, jonka kanssa ihmisen on opeteltava elämään ja siinä opettelussa nuorta sekä perhettä voidaan auttaa psykoedukaation ja ohjauksen/valmennuksen keinoin. Perheen vinoutuneet valtasuhteet taas ovat muotoutuneet vuosien saatossa eikä niistä välttämättä pääse eroon edes pitkän, ammattitaitoisen perheterapian keinoin.
Nuoren koulukieltäytymiselle ei siis läheskään aina ole syynä mikään graavi kiusaaminen tai oppimisvaikeudet. Usein näiden nuorten suusta kuuleekin, että siellä koulussa oleminen itsessään ei tunnu vaikealta ja koulussa on oikeastaan ihan hyvä olla sinne päästyään, mutta lähteminen ja siirtymätilanne kotoa kouluun on nuorille vaikeinta. Mikään ei ole niin yksiselitteistä näissä koulujumitilanteissa..
Itse eniten ihmettelen näissä sitä, että miksi se nuori saa kotiinjäädessään pelatavja nettisurffata sen minkä vaan jaksaa? Tässäkin ketjussa selitetään, ettei noiden rajaaminen ole oikea keino, mutta millä perusteella?
Itse lähtisin liikkeelle siitä, että mikäli kouluun ei mennä, niin silloin ei myöskään jäädä sänkyyn makaamaan puolillepäivin, ei pelata eikä tuijotella ruutuja. Kun ei homman ratkaisupolku voi olla se, että nuori passivoituu kotiin pelaamaan.
Hoitotaho moitti provosoitumisesta kun tätä yritin.
Vastaisin asiallisesti, että meidän perheessä ei jäädä passiiviseksi kotiin. Jos ei koulu kiinnosta, niin silloin tehdään jotain muuta järkevää.
Voi kokeilla myös työnhakua, mainoksia ainakin saa jakaa 14-vuotiaasta alkaen. Saa samalla esimakua siitä, mitä on tehdä raskasta ja pienipalkkaista työtä.
Ei Suomessa tarvitse tehdä mitään ärsyttävää työtä jos ei halua. Voi olla myös vaan kotona ja pelata koko aikuisikänsä.
Itse olin kiltti kympin tyttö, joka aloitti ysiluokalla lintsaamisen. Se alkoi ihan siitä, että joinain aamuina vain väsytti liikaa, eikä kukaan aina edes huomannut, että saatoin tulla koululle vasta puolilta päivin. Äkkiä lintsaamisesta tuli tapa. Fiksukaan 15-vuotias ei välttämättä näe seurauksia esim. 10 vuoden päähän. Lisäksi läksymäärä alkoi ahdistaa, enkä ollut oppinut koskaan kovin hyvin sietämään tällaista stressiä, kun olin "fiksuna" saanut aina kiitettäviä ilman minkäänlaista vaivannäköä tai pänttäämistä.
Kotona oli aina ollut tiukka, mutta epäjohdonmukainen kuri. Välit äitiin olivat vaikeat. Kasvatukseni oli pohjautunut paljon häpeän aiheuttamiseen. Ehkä siksi aloin kapinoida oikein urakalla teininä? En ollut saanut koskaan minkäänlaista vapautta, vaikka 15-vuotias sellaista kaipasi.
Tällainen teinin kapinointi ja jopa normaalikin "teiniangsti" diagnosoitiin äkkiä masennukseksi ja lyötiin ssri-resepti kouraan. Ehkä lähes joka toisella teinillä voisi todeta masennuksen niillä rastitustesteillä, sillä jo teinin huono itsetunto ja ulkonäköpaineet tuo paljon pisteitä... Näin 15 vuotta myöhemmin koen, että masennuksen hoito ja varsinkin lääkitys oli jopa vahingollista. Kun sain masentuneen leiman, ei kukaan oikein enää osannut puuttua koulunkäyntiin, kun keskityttiin hyödyttömiin psykologeihin ja koulun pienryhmään sijoittamiseen. Olisin kaivannut selkeän suunnitelman rästien tekemiseen sen sijaan, että päätä siliteltiin ja annettiin "masentuneen" teinin tehdä hommia niin vähän kuin huvitti. Rästit kuitenkin ahdistivat koko ajan.
Jotain hyötyä olisi ollut jostain ulkopuolisesta tahosta, jonka kanssa olisi sovittu yhdessä jonkinlaiset selkeät rajat ja ikään sopivat kotiintuloajat. Jonkinlainen sovittelija siis minun ja äitini välille. Minut olisi saanut kouluun ihan viemällä sinne ja ilmoittamalla poissaolot heti kotiin. Olin siis aamut yksin, mikä mahdollisti nukkumaan jäämisen. Ennen Wilmaa poissaoloista ei aina tullut edes tietoa kotiin saakka.
Masentuneen leimasta pois pääseminen vei noin 10 vuotta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Välillä kun lukee näitä ihmisiä, jotka sanovat etteivät saa teinejä/lapsiaan kuriin tulee selainen olo, että onko siinä lapsi kasvattamassa lasta. En tarkoita ikämielessä, vaan henkisesti.
Lapset tarvitsevat rajat ja vanhemman, joka asettaa rajat ja pitää kiinni rajoista. Jos lapselle opetetaan, ettei rangaistuksia tule vaan rangaistukset ovat vain uhkailua tai että rajat eivät ole oikeastaan edes rajoja, niin tottakai varsinkin teinit rikkovat sääntöjä ja menevät rajoista lävitse. Se kuuluu siihen teini-ikään ja tuossa ikävaiheessa on todella tärkeää, että vanhempi osaa olla myös ymmärtäväinen ja tukena, mutta myös pitää kiinni rajoista ja soveltaa rangaistuksia kun rajat tai säännöt rikotaan.
Jos teini raivoaa kun puhelimet, netti ja pelikonet otetaan pois niin silloin niitä ei anneta lainkaan takaisin. Tottakai teini jatkaa raivoamista jos on tottunut siihen, että vanhemmat antavat periksi kun hän raivoaa. Periaatteess vanhemmat ovat siis opettaneet että jos raivoat niin saat tahtosi lävitse. Tuosta voi tulla todella isoja ongelmia kun teini on aikuinen.
Mikä on kohtuullinen aika mielestäsi silloin kun teini rupeaa kostoksi takavarikoimaan sinulle tärkeitä asioita, mm työhösi liittyviä. Kauanko kattelisit itse?
Tai yrittää itsemurhaa? Tai karkaa kotoa, jolloin siis myös vaarantaa oman terveytensä? Kun lapsi lopulta löytyy kohtuullisessa kunnossa, on tunnetila helpotus, ei se että nytpä rankaisen tuota olan takaa, niin lähtee sitten uudestaan reissuilleen.
Soitetaan poliisit jos teini varastaa. Jos teini yrittää itsemurhaa niin sitten pitää hakea mielenterveystoimistosta apua - varmaan kannattaa jo muutenkin. Tuossa tilanteessa ei todellakaan vain anneta teinin olla ja toivota parasta. Herranjestas ei mikään ihme että teinit on ihan sekaisin ja raivoavat ympäriinsä, kun vanhemmat eivät uskalla tai selvästi osaa olla vanhempia.
Luitko ollenkaan näitä viestejä? Tässä on lähes kaikilla vastanneilla hoitosuhde ja lääkitystäkin yritetty. Itse kirjoitin pitkän tarinan meidän teinitytöstä, joka nyt vuoden terapian, lääkityksen ja lyhyen sijoituksen ja osastohoidon jälkeen kieltäytyy menemästä kouluun ja saa raivokohtauksia.
Olen aina ollut mielestäni reilu, mutta tiukka kasvattaja, meillä ei ole mitään sosiaalisia ongelmia perheessä, ei alkoholin käyttöä eikä muitakaan päihteitä. Ei isäpuolia, ei väkivaltaa. Ei mitään, mikä aiheuttaisi teinitytön itsemurhayrityksen ja viiltelyn. Koulussa ei kuulemma kiusata, kavereitakin on, ei halua vaihtaa koulua, ei halua käydä kotikoulua eikä mitään muutakaan. Tyttö, joka on aina ollut mukava ja fiksu, huorittelee ja yritti mm. tänään lyödä minua ja tuhota paikkoja kun otin puhelimen pois rangaistukseksi.
Mulla ei ole käsitystäkään mitä on tapahtunut ja yli vuoden on yritetty sekä lastensuojelun että nuorisopsykiatrin puolelta selvittää miksi tyttö on ahdistunut ja masentunut, mutta ei. Vastaa kaikkiin kysymyksiin "En tiedä" tai "Ei kiinnosta."
Täällä ei saisi antaa kommenttien mennä tunteisiin, mutta luuletko ettei me vanhemmat syyllistetä itseämme jo valmiiksi? Mä olen niin monena iltana itkenyt itseni uneen ja miettinyt mitä tein väärin, mitä olisin voinut tehdä toisin, enkä siltikään ymmärrä miksi tässä kävi näin. Toinen teini on ihan ok, käy lukiota ja suunnittelee tulevaisuutta, iloinen ja aurinkoinen teini.
Hitto, mulla on pelimerkit lopussa ja olen kohta itse suljetulla jos tämä vielä jatkuu.
Minun äitinkin oli sitä mieltä, ettei perheessä ollut mitään ongelmia, tai että minulla oli normaali lapsuus. Joo. Isä oli kyllä alkoholisti, äiti syyllisti ja nälvi vähän väliä kommenteillaansa, syyllisti ja kritisoi aivan liikaa. Kiusaamiseen ei koskaan puututtu, vaan minun piti se itse kestää. Lisätään sitten siihen vielä se, että seksuaalinen hyväksikäyttö tapahtui lapsena. Miten siitä olisi koskaan voinut avautua kenellekkään, varsinkaan vanhemmille, koska he olivat minut jo pienestä pitäen opettaneet että kaikki on minun syytäni ja jos jotain pahaa tapahtuu, niin minä olen se jota rangaistaan. Ja tottakai ei unohdeta sitä, että meidän perheessä se toinen sisko oli aina se parempi jolle ostettiin ja annettiin. Minä en koskaan saanut mitään.
Ei nuoret rupea käyttäytymään noin voimakkaasti ihan vain tyhjästä ja jos kaikki on ollut hyvin. Kaikkeen on syy. Ongelma tässä on vain se, että teidän tytär on niin vahvasti lukossa ettei varmasti kykene luottamaan kehenkään tai puhumaan kenellekkään.
No sinun tarinasi on tuo, mutta meillä ei ole tuollaista, ihan oikeasti. Lukossa tyttö voi olla, mutta en edelleenkään tiedä että miksi.
Jos sanot ettet edelleenkään tiedä miksi tyttö on lukossa, niin miten voit väittää ettei teillä voisi samankaltaista tilannetta olla? Tai osittain tuollaista.
Ööö.. ehkä koska ei ole alkoholismia, syyttelyä eikä hyväksikäyttöä perheessä.
Sinä et kyllä muista niitä kertoja, kun olet syyllistänyt tai sanonut pahasti tytölle, mutta tyttö kyllä muistaa. Ei minunkaan äitini kuulemma muista kaikkia asioita mitä hän on sanonut, mutta minä kyllä muistan. Ja mistä sinä tietäisit jos hyväksikäyttöä on tapahtunut? Ei tarvitse olla ydinperheen sisäistä, vaan voi olla ulkopuolista / netin välityksellä tapahtuvaa.
Se, että kiellät jatkuvasti asian ei auta tytön tilannetta. Se auttaa vain sinun tilannettasi ja sitä, että sinä haluat elää pilvessä jossa sinä et ole mitään pahaa tehnyt ja että tämä tytön käyttäytyminen on ihan mystistä eikä mitenkään sinusta tai perheestä riippuvaa. En kuitenkaan tarkoita tällä sitä, että pitäisi alkaa uskomaan että tyttöä on nyt hyväksikäytetty, mutta et sinä voi tietää koska sinä et ole tyttösi eikä tyttösi selvästi kerro ongelmistaan.
No minulla on poika ja ei, meillä ei ole alkoholismia tai vinoutuneita vuorovaikutussuhteita, kiusaamista eikä seksuaalista hyväksikäyttöä. Ei edes pojan kertomana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kauhean monet ovat sitä mieltä, että netissä ei saa roikkua. Ymmärrän ajatuksen, mutta toisaalta jos se tuo tälle roikkujalle edes hetken vapautuksen ahdistuksesta, niin mahdollisesti se voi olla jopa hyväksi. Tällaistakin näkökulmaa voisi miettiä (unohtamatta niitä haittapuoliakaan kokonaan).
Netissä myös ilmeisesti tehdään jotain. Mitä? Kyllä siellä huomaamattakin voi oppia vaikka mitä hyödyllistä. Onhan tutkittu, että pelatessakin oppii monia hyödyllisiä taitoja. Jos pelaa, niin suosittelen että vanhempi tutustuu myös pelimaailmaan ja pyytää vaikka teiniltä opastusta siihen.
Paitsi että netti on addiktoiva, varsinkin sosiaalinen media mikä johtaa esim. keskittymishäiriöihin ja masennukseen. Se voi helpottaa ahdistusta, mutta myös samalla lisää ahdistusta. Netissä myös kiusataan huomattavasti enemmän kuin "oikeassa" elämässä.
Joo, todella hyvä muistaa tämäkin puoli asiasta. Luulen kuitenkin, että suurin osa meistä on siellä (siis täällä) netissä todella paljon nyt ja tulevaisuudessa. En usko, että teinin poispitäminen netistä on patenttiratkaisu juuri mihinkään. Pelkkä "netti" ei kerro juuri mistään mitään, vaan sisältää lukemattomia vaihtoehtoja: hyviä ja huonoja. Jos tietää, että teini roikkuu netissä, niin siinä ei ole paljon informaatiota. Kannattaa vanhemman perehtyä tarkemmin asiaan, ja jos teini roikkuu vaikka somessa, niin ottaa selvää siihen liittyvistä hyvistä ja huonoista puolista, ja alkaa keskustella tai vaikka ihan yksipuolisesti kertoa mielenkiintoisista seikoista, kun on ottanut niistä selvää.
En tiedä kirjoittiko joku jo tämän tänne, koska en jaksa lukea viittätoista sivua keskustelua. Mutta on ihan oikeasti suuri rakkauden teko vaikka sitten tehdä omasta lapsestaan lastensuojeluilmoitus ja vaikka "laittaa" hänet koulukotiin/ perhekotiin tms.
Ei se poista rakkautta lasta kohtaan, päinvastoin. Kun lastaan rakastaa, on valmis sellaisiin tekoihin, jotka tuntuvat itsestä ihan kamalilta.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä kirjoittiko joku jo tämän tänne, koska en jaksa lukea viittätoista sivua keskustelua. Mutta on ihan oikeasti suuri rakkauden teko vaikka sitten tehdä omasta lapsestaan lastensuojeluilmoitus ja vaikka "laittaa" hänet koulukotiin/ perhekotiin tms.
Ei se poista rakkautta lasta kohtaan, päinvastoin. Kun lastaan rakastaa, on valmis sellaisiin tekoihin, jotka tuntuvat itsestä ihan kamalilta.
Ja siis paikka kyllä järjestyy, kun vanhempi sitä itse aktiivisesti hakee, mikä tietysti on raskasta muutenkin raskaassa tilanteessa.
Hoitotaho moitti provosoitumisesta kun tätä yritin.