Olen kiltin tytön äiti, ja aivan raivoissani kaikesta!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

yhteiskunnassa eläminen on oikeasti peli. Tässä pelissä on paljon sääntöjä, joita ei sanota ääneen tai joiden olemassaolo yritetään kiistää, mutta siellä ne on. Ja meidän kaikkien pitää lapsesta asti löytää omat keinot selvitä pelissä.

Lapset eivät ole tyhmiä, kyllä he koulussa alkavat testata erilaisia käytösmalleja ja lyöttäytymistä erilaisiin porukoihin, että mikä tuntuu palkitsevalta jne... He lukevat usein tätä peliä jopa aikuisia tarkemmin. Koulussa ei ole vähäpätöistä, ottaako neropatin, häirikön, hauskuuttajan, boheemin, vakavan, kunnollisen tms. roolin. Kaikella ihan pienelläkin on merkitystä. Jollet hanki juuri samanlaista reppua kuin toisilla, se on statement.-> voit jäädä sen takia ulkopuoliseksi, mutta toisaalta voit olla entistä kiinnostavampi, koska olit vahva ja uskalsit uhmata ryhmäkuria. Reppu on hyvin hyvin pieni asia, sitten on paljon isommat asiat. Kiltit ovat opelle helppoja, mutta he eivät useinkaan palkitse liian nöyriä mitenkään, melkeimpä päin vastoin. Toisille riittää näkymätön rooli, mutta jos haluat enemmän, se on otettava. Opettajat itse asiassa tanssivat vahvimpien oppilaiden pillin mukaan aikalailla. Se joka vaatii huomion itseensä, saa sen väistämättä, sekä lapsena että aikuisena.

On huomionarvoista, että aika moni ns. kympintyttö päätyy lopulta kykyjään paljon alempaan asemaan työelämässä. On ehdollistunut suorittajan rooli, kiltti tyttö tekee mitä käsketään... Kiltti tyttö opettaa siinä vieressä istuvaa rasavilli-Petteriä opettajan puolesta, tekee apuopen hommia siinä. Sitten rasavilli-Petteristä tulee Dippainssi ja ministeri, joka leikkaa naisten palkkoja ja kiltistä tytöstä tulee sairaanhoitaja tai lastentarhanope, joka nöyrästi palvelee yhteiskuntaa... HUOM: en nyt tietenkään puhu ap.n lapsesta, vaan yleisellä tasolla, että meillä on paljon todella outoja tapoja, miten elämän pelissä edetään... 

Tää on kyllä niin totta. Tuosta nimenomaisesta syystä näkisin että ap:n lapsen on hyvä nähdä toisenlaisiakin käytöstapoja. Nimittäin lampaan asenteella ei oikeasti kauhean korkealle todellisessa elämässä mennä. Vaikka se olisi luontainen asenne on hyvä oppia muutakin.

Mutta aloituksessa siis ärsyttää lähinnä kyvyttömyys ymmärtää että varmaan melkein jokaikisen lapsen vanhempi kokee että koulu kohtelee niitä epäreilusti. Koska kukaan ei oo täysin keskiverto. Ois kiva jos oman navan ympäriltä edes se nähtäis.

Voi ziisus taas tätä vastakkainasettelua! Lampaan asenteella...

Jos mietin omaa lähipiiriäni, ja kouluaikaisia tuttujani yms., niin ei ne diplomi-insinöörit, ei ne poliitikot, ei edes se menetynyt muusikko ole olleet niitä pahimpia päällepäsmäripoikia, eivätkä häiriköitä. He olivat ihan tavallisia lapsia, samoin olivat ne nykyiset tekniikan tohtorit ja se yksi opettaja ja se toinen, joka on nyt automyyjänä. He sopeutuivat siihen, että koulussa kuunnellaan ja tehdään tehtävät ja läksyt. 

Olivat he lampaita? 

Ei tietenkään, hehän ovat miehiä. Tyttö jos on kiltti ja sopeutuvainen, hän on lammas. Se on negatiivinen kuvaus ihmisestä, joka ei mukamas ole mitään muuta kuin kopio vieressään seisovasta toisesta kiltistä ja tunnollisesta tytöstä. 

Itse opettajana vastaan, että tää on oikeeasti hankala ongelma, koska mihin se Eemil pitäisi sitten laittaa istumaan? Jos sen laittaa muiden villimpien kanssa istumaan, niin ei kellään luokassa ole rauhaa, eikä opettajalla mitään mahdollisuuksia opettaa ja auttaa oppilaita. Ekalla luokalla on äärimmäisen tärkeää, että kaikki oppilaat oppii koulukäytöksen, ja kyllähän se suurelta osalta tapahtuu myös mallioppimisena. Kun Eemil istuu rauhallisen oppilaan vieressä, tulee villejä hetkiä varmasti vähemmän ja niihin on opettajan helmpompi puuttua. Mutta tämä EI SAA tarkoittaa sitä, että sinun lapsesi oli missään määrin vastuussa Eemilistä, luokan rauhasta tai Eemilin oppimisesta. Mitä taas tulee noihin päiväkotikokemuksiin, niin olen niistä todella pahoillani. Usein kuin lapsessa on kaikki kunnossa ja työt sujuu juuri niinkuin pitääkin, niin opettaja ei kiinnitä erikoista huomiota häneen. Hyvän opettajan tulisi osata eriyttää myös ylöspäin ja kiinnittää huomiota kaikkiin oppilaisiin, mutta valitettavasti se on äärimmäisen vaikeaa, kun ryhmäkoot on niin suuria ja ryhmissä on paljon erityistätukea tarvitsevia. Tottakai tällöin huomio kiinnittyy niihin oppilaisiin, jotka eniten apua tarvitsevat.

Tein muutama vuosi sitten opettajan sijaisuuksia. Kiinnitin huomiota tähän samaan ilmiöön, tosin se ei ollut sukupuolittunutta. Hiljaiset kiltit pojat oltiin laitettu yhtä lailla häirikköjen viereen. Kärsimään. Tämä on kuin tulipalon sammuttamista sieltä mistä eniten palaa: yritetään rauhoittaa tilannetta epätoivoisin keinoin. Todellinen ongelma on liian suuret ryhmäkoot. Opettaja ei pysty hallitsemaan luokkaa, jossa on liian monta oppilasta. Ja nykyään kun kaikki integroidaan normaaliluokille, taakka on liian suuri yhden opettajan kannettavaksi.

Oikea osoite moitteille on päättäjät, jotka pienentävät jatkuvasti koulutuksen määrärahoja. Tämän pelin olisi loputtava.

Vierailija kirjoitti:

Pakko oli tästäkin tehdä sukupuolikysymys... hohhoijaa. Miksi pahoittelet, et sori vaan kun nostan esiin just pojat, kun sehän on sun tarkoituskin.

Itse asiassa...

Pojilla ADHD- tai autismioireet ovat usein "näkyvämpiä" kuin tytöillä: esim ADHD-poika voi olla stereotyyppinen hosuja, tyttö enemmän ajatuksiinsa vaipuva. Eli jos luokassa on molempia yhtä paljon, poika on se todennäköisempi "haitta". Oikeasti molemmat saattaisivat oppia paremmin erityisopetuksessa.

Itse olen aikuisiällä vasta tajunnut hyvin vahvat ADHD/autismioireeni ja olin siis koulussa hyvin hiljainen ja sosiaalisesti rajoittunut. Mutta kun keskiarvoni oli yli kasin, niin ketään ei kiinnostanut. Oikeasti olin yhtä "sekaisin" kuin näkyvästi oireilevat lapset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

yhteiskunnassa eläminen on oikeasti peli. Tässä pelissä on paljon sääntöjä, joita ei sanota ääneen tai joiden olemassaolo yritetään kiistää, mutta siellä ne on. Ja meidän kaikkien pitää lapsesta asti löytää omat keinot selvitä pelissä.

Lapset eivät ole tyhmiä, kyllä he koulussa alkavat testata erilaisia käytösmalleja ja lyöttäytymistä erilaisiin porukoihin, että mikä tuntuu palkitsevalta jne... He lukevat usein tätä peliä jopa aikuisia tarkemmin. Koulussa ei ole vähäpätöistä, ottaako neropatin, häirikön, hauskuuttajan, boheemin, vakavan, kunnollisen tms. roolin. Kaikella ihan pienelläkin on merkitystä. Jollet hanki juuri samanlaista reppua kuin toisilla, se on statement.-> voit jäädä sen takia ulkopuoliseksi, mutta toisaalta voit olla entistä kiinnostavampi, koska olit vahva ja uskalsit uhmata ryhmäkuria. Reppu on hyvin hyvin pieni asia, sitten on paljon isommat asiat. Kiltit ovat opelle helppoja, mutta he eivät useinkaan palkitse liian nöyriä mitenkään, melkeimpä päin vastoin. Toisille riittää näkymätön rooli, mutta jos haluat enemmän, se on otettava. Opettajat itse asiassa tanssivat vahvimpien oppilaiden pillin mukaan aikalailla. Se joka vaatii huomion itseensä, saa sen väistämättä, sekä lapsena että aikuisena.

On huomionarvoista, että aika moni ns. kympintyttö päätyy lopulta kykyjään paljon alempaan asemaan työelämässä. On ehdollistunut suorittajan rooli, kiltti tyttö tekee mitä käsketään... Kiltti tyttö opettaa siinä vieressä istuvaa rasavilli-Petteriä opettajan puolesta, tekee apuopen hommia siinä. Sitten rasavilli-Petteristä tulee Dippainssi ja ministeri, joka leikkaa naisten palkkoja ja kiltistä tytöstä tulee sairaanhoitaja tai lastentarhanope, joka nöyrästi palvelee yhteiskuntaa... HUOM: en nyt tietenkään puhu ap.n lapsesta, vaan yleisellä tasolla, että meillä on paljon todella outoja tapoja, miten elämän pelissä edetään... 

Tää on kyllä niin totta. Tuosta nimenomaisesta syystä näkisin että ap:n lapsen on hyvä nähdä toisenlaisiakin käytöstapoja. Nimittäin lampaan asenteella ei oikeasti kauhean korkealle todellisessa elämässä mennä. Vaikka se olisi luontainen asenne on hyvä oppia muutakin.

Mutta aloituksessa siis ärsyttää lähinnä kyvyttömyys ymmärtää että varmaan melkein jokaikisen lapsen vanhempi kokee että koulu kohtelee niitä epäreilusti. Koska kukaan ei oo täysin keskiverto. Ois kiva jos oman navan ympäriltä edes se nähtäis.

Voi ziisus taas tätä vastakkainasettelua! Lampaan asenteella...

Jos mietin omaa lähipiiriäni, ja kouluaikaisia tuttujani yms., niin ei ne diplomi-insinöörit, ei ne poliitikot, ei edes se menetynyt muusikko ole olleet niitä pahimpia päällepäsmäripoikia, eivätkä häiriköitä. He olivat ihan tavallisia lapsia, samoin olivat ne nykyiset tekniikan tohtorit ja se yksi opettaja ja se toinen, joka on nyt automyyjänä. He sopeutuivat siihen, että koulussa kuunnellaan ja tehdään tehtävät ja läksyt. 

Olivat he lampaita? 

Ei tietenkään, hehän ovat miehiä. Tyttö jos on kiltti ja sopeutuvainen, hän on lammas. Se on negatiivinen kuvaus ihmisestä, joka ei mukamas ole mitään muuta kuin kopio vieressään seisovasta toisesta kiltistä ja tunnollisesta tytöstä. 

Tuo lampaan asenne tulee siis ilmi tilanteissa joissa pitää vaatia jotain, ei ammateissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

yhteiskunnassa eläminen on oikeasti peli. Tässä pelissä on paljon sääntöjä, joita ei sanota ääneen tai joiden olemassaolo yritetään kiistää, mutta siellä ne on. Ja meidän kaikkien pitää lapsesta asti löytää omat keinot selvitä pelissä.

Lapset eivät ole tyhmiä, kyllä he koulussa alkavat testata erilaisia käytösmalleja ja lyöttäytymistä erilaisiin porukoihin, että mikä tuntuu palkitsevalta jne... He lukevat usein tätä peliä jopa aikuisia tarkemmin. Koulussa ei ole vähäpätöistä, ottaako neropatin, häirikön, hauskuuttajan, boheemin, vakavan, kunnollisen tms. roolin. Kaikella ihan pienelläkin on merkitystä. Jollet hanki juuri samanlaista reppua kuin toisilla, se on statement.-> voit jäädä sen takia ulkopuoliseksi, mutta toisaalta voit olla entistä kiinnostavampi, koska olit vahva ja uskalsit uhmata ryhmäkuria. Reppu on hyvin hyvin pieni asia, sitten on paljon isommat asiat. Kiltit ovat opelle helppoja, mutta he eivät useinkaan palkitse liian nöyriä mitenkään, melkeimpä päin vastoin. Toisille riittää näkymätön rooli, mutta jos haluat enemmän, se on otettava. Opettajat itse asiassa tanssivat vahvimpien oppilaiden pillin mukaan aikalailla. Se joka vaatii huomion itseensä, saa sen väistämättä, sekä lapsena että aikuisena.

On huomionarvoista, että aika moni ns. kympintyttö päätyy lopulta kykyjään paljon alempaan asemaan työelämässä. On ehdollistunut suorittajan rooli, kiltti tyttö tekee mitä käsketään... Kiltti tyttö opettaa siinä vieressä istuvaa rasavilli-Petteriä opettajan puolesta, tekee apuopen hommia siinä. Sitten rasavilli-Petteristä tulee Dippainssi ja ministeri, joka leikkaa naisten palkkoja ja kiltistä tytöstä tulee sairaanhoitaja tai lastentarhanope, joka nöyrästi palvelee yhteiskuntaa... HUOM: en nyt tietenkään puhu ap.n lapsesta, vaan yleisellä tasolla, että meillä on paljon todella outoja tapoja, miten elämän pelissä edetään... 

Tää on kyllä niin totta. Tuosta nimenomaisesta syystä näkisin että ap:n lapsen on hyvä nähdä toisenlaisiakin käytöstapoja. Nimittäin lampaan asenteella ei oikeasti kauhean korkealle todellisessa elämässä mennä. Vaikka se olisi luontainen asenne on hyvä oppia muutakin.

Mutta aloituksessa siis ärsyttää lähinnä kyvyttömyys ymmärtää että varmaan melkein jokaikisen lapsen vanhempi kokee että koulu kohtelee niitä epäreilusti. Koska kukaan ei oo täysin keskiverto. Ois kiva jos oman navan ympäriltä edes se nähtäis.

Voi ziisus taas tätä vastakkainasettelua! Lampaan asenteella...

Jos mietin omaa lähipiiriäni, ja kouluaikaisia tuttujani yms., niin ei ne diplomi-insinöörit, ei ne poliitikot, ei edes se menetynyt muusikko ole olleet niitä pahimpia päällepäsmäripoikia, eivätkä häiriköitä. He olivat ihan tavallisia lapsia, samoin olivat ne nykyiset tekniikan tohtorit ja se yksi opettaja ja se toinen, joka on nyt automyyjänä. He sopeutuivat siihen, että koulussa kuunnellaan ja tehdään tehtävät ja läksyt. 

Olivat he lampaita? 

Ei tietenkään, hehän ovat miehiä. Tyttö jos on kiltti ja sopeutuvainen, hän on lammas. Se on negatiivinen kuvaus ihmisestä, joka ei mukamas ole mitään muuta kuin kopio vieressään seisovasta toisesta kiltistä ja tunnollisesta tytöstä. 

Tuo lampaan asenne tulee siis ilmi tilanteissa joissa pitää vaatia jotain, ei ammateissa.

No onko se oikein, että vain se huomataan, joka osaa kovaan ääneen vaatia? Koulumaailmassa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

yhteiskunnassa eläminen on oikeasti peli. Tässä pelissä on paljon sääntöjä, joita ei sanota ääneen tai joiden olemassaolo yritetään kiistää, mutta siellä ne on. Ja meidän kaikkien pitää lapsesta asti löytää omat keinot selvitä pelissä.

Lapset eivät ole tyhmiä, kyllä he koulussa alkavat testata erilaisia käytösmalleja ja lyöttäytymistä erilaisiin porukoihin, että mikä tuntuu palkitsevalta jne... He lukevat usein tätä peliä jopa aikuisia tarkemmin. Koulussa ei ole vähäpätöistä, ottaako neropatin, häirikön, hauskuuttajan, boheemin, vakavan, kunnollisen tms. roolin. Kaikella ihan pienelläkin on merkitystä. Jollet hanki juuri samanlaista reppua kuin toisilla, se on statement.-> voit jäädä sen takia ulkopuoliseksi, mutta toisaalta voit olla entistä kiinnostavampi, koska olit vahva ja uskalsit uhmata ryhmäkuria. Reppu on hyvin hyvin pieni asia, sitten on paljon isommat asiat. Kiltit ovat opelle helppoja, mutta he eivät useinkaan palkitse liian nöyriä mitenkään, melkeimpä päin vastoin. Toisille riittää näkymätön rooli, mutta jos haluat enemmän, se on otettava. Opettajat itse asiassa tanssivat vahvimpien oppilaiden pillin mukaan aikalailla. Se joka vaatii huomion itseensä, saa sen väistämättä, sekä lapsena että aikuisena.

On huomionarvoista, että aika moni ns. kympintyttö päätyy lopulta kykyjään paljon alempaan asemaan työelämässä. On ehdollistunut suorittajan rooli, kiltti tyttö tekee mitä käsketään... Kiltti tyttö opettaa siinä vieressä istuvaa rasavilli-Petteriä opettajan puolesta, tekee apuopen hommia siinä. Sitten rasavilli-Petteristä tulee Dippainssi ja ministeri, joka leikkaa naisten palkkoja ja kiltistä tytöstä tulee sairaanhoitaja tai lastentarhanope, joka nöyrästi palvelee yhteiskuntaa... HUOM: en nyt tietenkään puhu ap.n lapsesta, vaan yleisellä tasolla, että meillä on paljon todella outoja tapoja, miten elämän pelissä edetään... 

Tää on kyllä niin totta. Tuosta nimenomaisesta syystä näkisin että ap:n lapsen on hyvä nähdä toisenlaisiakin käytöstapoja. Nimittäin lampaan asenteella ei oikeasti kauhean korkealle todellisessa elämässä mennä. Vaikka se olisi luontainen asenne on hyvä oppia muutakin.

Mutta aloituksessa siis ärsyttää lähinnä kyvyttömyys ymmärtää että varmaan melkein jokaikisen lapsen vanhempi kokee että koulu kohtelee niitä epäreilusti. Koska kukaan ei oo täysin keskiverto. Ois kiva jos oman navan ympäriltä edes se nähtäis.

Voi ziisus taas tätä vastakkainasettelua! Lampaan asenteella...

Jos mietin omaa lähipiiriäni, ja kouluaikaisia tuttujani yms., niin ei ne diplomi-insinöörit, ei ne poliitikot, ei edes se menetynyt muusikko ole olleet niitä pahimpia päällepäsmäripoikia, eivätkä häiriköitä. He olivat ihan tavallisia lapsia, samoin olivat ne nykyiset tekniikan tohtorit ja se yksi opettaja ja se toinen, joka on nyt automyyjänä. He sopeutuivat siihen, että koulussa kuunnellaan ja tehdään tehtävät ja läksyt. 

Olivat he lampaita? 

Ei tietenkään, hehän ovat miehiä. Tyttö jos on kiltti ja sopeutuvainen, hän on lammas. Se on negatiivinen kuvaus ihmisestä, joka ei mukamas ole mitään muuta kuin kopio vieressään seisovasta toisesta kiltistä ja tunnollisesta tytöstä. 

Tuo lampaan asenne tulee siis ilmi tilanteissa joissa pitää vaatia jotain, ei ammateissa.

No onko se oikein, että vain se huomataan, joka osaa kovaan ääneen vaatia? Koulumaailmassa. 

Käytännön elämässä se nyt vaan menee niin. Koulumaailmassa ehkä ei aivan niin koska opettajat palkitsevat myös häiriötä aiheuttamattomia aktiivisesti numeroin.

kirjainyhdistelmiä kirjoitti:

No, täällä on tarkkaavaisuushäiriöisen KILTIN pojan mutsi. Kenen vieressä hän saa istua? Yksinkö? Jonkun toisen tarkkaavaisuushäiriöisen vieressä? Pitäisikö luokkiin luoda omat osastot kakkosluokan lapsille, ettei heidän läsnäolonsa haittaa niitä parempia ihmisiä? Minä tiedän, että oma lapseni voi olla levoton ja ajatuksiinsa unohtuva, mutta hän on aivan loputtoman empaattinen, kiltti ja hauska. Eräänkin kiltin hiljaisen tytön synttäreille hän saa aina kutsun, koska hän on sukupuolestaan ja neurologisista ominaisuuksistaan "huolimatta" niin kiva lapsi. Ihan samaa mieltä olen siitä, ettei ole tyttöjen asia toimia poikien kouluavustajina, sellainen kuvio on todellakin säännöllisesti toteutuessaan sairas. Mutta jos nyt ei tuijoteta sukupuolia, niin voi kysyä, että millä perusteella opettajien sitten pitäisi istumapaikat jakaa? Kun ei jokaiselle ole mahdollista jossain 30 päisessä luokassa löytää sitä optimaalista vieruskaveria. Kuka lapsista menee toisen edelle? Oman ipanani luokalla kaikki istuvat tyttö-poika pareina ja lapset tuntuvat pitävän järjestelystä kovasti, sillä sinä oppii tulemaan toimeen monenlaisten lasten kanssa. Istumajärjstys vaihtuu kuukauden-parin välein, joten kenenkään ei tarvitse KÄRSIÄ minun kiltin aadeehoodeeni vieressä pitkään. 

Hyvä kirjoitus. Olin itse todella rauhallinen, arkakin, lapsi. Poikani on temperamentiltaan samanlainen. Pelkäsin kovasti koulukiusaamista, mutta sitä ei onneksi tullut. Ekaluokan vanhempainvartissa opettaja sanoi, että tämän lapsen ainoa riski on se, että häntä ei huomata, koska hän on niin kiltti ja osaava. Pojalla on Aspergerin syndrooma ja hän kuormittuu paljon nopeammin kuin moni muu. Viidennellä luokalla alkoivat ongelmat, jotka vain pahenivat yläkouluun mennessä. Kahdeksannella luokalla sain vasta itse ahaa-elämyksen ja tajusin ongelmien johtuvan silkasta väsymisestä, kun taas asiantuntijat olivat ehdotelleet ties mitä masennusta. Kevennetyn lukujärjestyksen myötä pojasta sukeutui taas oma, rauhallinen itsensä.

Millainen tämä temperamentiltaan rauhallinen ja keskittymiskykyinen poika oli kuormittuneena? Hän mölysi, käänteli pulpettia ylösalaisin, rullasi kirjoja ja paukutteli niillä, oli kaikin tavoin häirikkö. Mutta hän ei ikinä, ikinä käynyt käsiksi yhteenkään luokkakaveriin. Voi sanoa, että tämä avasi silmäni. Olin itse arkana tyttönä oppinut pelkäämään riehuvia poikia ja pitämään näitä epämääräisesti "pahoina" ja huomaan, että sama asenne näkyy näissä keskusteluissa. Sitä en lainkaan kiellä, etteikö poikani olisi todellakin häirinnyt muita, sitä hän todella teki, mutta näitä asioita ei käytännössä ratkaista sillä, että leimataan riehuvat lapset demoneiksi, jotka ovat sisimmältään yksinkertaisesti pahoja. Käytännön ratkaisu meidän tilanteeseemme oli siis kevennetty lukujärjestys, mutta ei mitään tällaista todellakaan ikinä ehdotettu koulun, psykiatrin tai neurologin toimesta, joilla luulisi olevan kokemusta tällaisesta. Kokemukseni on, että vaikka erityislapsista ja lievemmistäkin ongelmista puhutaan loputtomiin, ei asioille tehdä mitään. Häiriköt ja häirityt kärsivät kaikki, kun keskustelu pyörii toisaalta pelkässä ymmärtämisessä ja toisaalta haukkumisessa ("riiviömäiset pojat, nössöt tytöt"). On vanhempien tehtävä hakea apua lapsilleen, olivat nämä kummalla "puolella" vain, ei sitä todellakaan tehdä esim. koulun toimesta.

Kun itse aikanaan olin lukiossa, käytiin hetken aikaa ihan Hesarin sivuillakin kiivasta keskustelua ns. kympin tytöistä ja kilteistä tytöistä. Itselleni hahmottui silloin suunnilleen tällainen ajatusmaailma (jolla ei luonnollisesti ole juurikaan todellisuupohjaa, mutta tähän tyyliin juttuja silloin kirjoitettiin):

9-10: Tyttö: säälittävä hikarilammas, jolla ei ole muuta elämää kuin opettajan miellyttäminen. Onneksi osa onnistutaan palauttamaan maanpinnalle ajoissa, ja päätyvät hoitoalalle. Osa vaarallisia tapauksia, jotka varastavat epäreilusti miesten opiskelu- ja työpaikat, vaikka osaavat vain mielistellä.

Poika: fiksu älykkö, tulee pääsemään pitkälle. Saattaa joutua muiden poikien kiusaamaksi, mutta sehän vain karaisee ja miehistää!

6-8: Tyttö: normaali kiltti tyttö, joka sopii hyvin lähihoitajaksi tms., niin kuin pitkääkin. Hienoa!

Poika: lahjakas lapsi, jota tyttöjä suosivat koulumaailman rakenteet estävät toteuttamasta koko potentiaaliaan. Tulee menestymään (tai jos ei tule, niin syypää löytyy kohdasta 9-10).

4-5: Tyttö: kummajainen. Jos olemassaolo muistetaan, niin paheksutaan, että siinä on tuleva yhteiskunnan rahoja kuppaava työtön yh-teiniäiti. Tai sitten todetaan, että no ei kai sinne lähärikoulutukseen nyt niin kovin paljon vaadita, sinne vaan. (Tosin joku saattaa muistaa paheksua, että hoitoalallakin vaan kupataan yhteiskunnan rahoja.)

Poika: väärinymmärretty nero. Jos syrjäytyy, niin syynä ovat koulumaailman ja muutenkin maailman miehiä syrjivät rakenteet (ja kympin tytöt). Jos menestyy, niin sankari, joka todistaa, että ei sillä koululla mitään väliä lopulta ole.

Toki tämä on kärjistys, mutta tällaisen kuvan kirjoittelusta silloin sain. Joo, itseä otti myös aika rankasti päähän... Enkä edes ikinä ole ollut kovin pahalla luokalla (monella kaverilla on paljon ikävämpiä kokemuksia), mutta kyllä meilläkin oli ne pari tyyppiä, joiden kanssa sai välillä oikeasti pelätä, että mitä tapahtuu, kun tuolit ja tavarat vaan lentelee yms. Lukiossa tilanne oli tietysti jo ihan toisesta maailmasta keskiarvorajojen takia. Eniten ehkä raivostutti se, että asiat, jotka pojan kohdalla kertoivat älystä, leimattiin tyttöjen kohdalla mielistelyksi ja lammasmaisuudeksi.

Silti en henkilökohtaisesti kannata ajatusta siitä, että siirryttäisiin jo peruskoulussa johonkin "yksityiset eliittikoulut vs. julkiset koulut" -järjestelmään. Ulkomaalaisten kavereiden kokemuksesta tiedän, että se vasta onkin epäreilua niille lapsille, joilla olisi opiskelumotivaatiota, mutta ei sellaista perhettä, joka osaisi/voisi tukea koulutuksessa. Ennemmin pitäisi puuttua esim. noihin ryhmäkokoihin ja erilaisten oppilaiden motivoimiseen sekä miettiä järkevää eriyttämistä koulun sisällä.

Vierailija kirjoitti:

kirjainyhdistelmiä kirjoitti:

No, täällä on tarkkaavaisuushäiriöisen KILTIN pojan mutsi. Kenen vieressä hän saa istua? Yksinkö? Jonkun toisen tarkkaavaisuushäiriöisen vieressä? Pitäisikö luokkiin luoda omat osastot kakkosluokan lapsille, ettei heidän läsnäolonsa haittaa niitä parempia ihmisiä? Minä tiedän, että oma lapseni voi olla levoton ja ajatuksiinsa unohtuva, mutta hän on aivan loputtoman empaattinen, kiltti ja hauska. Eräänkin kiltin hiljaisen tytön synttäreille hän saa aina kutsun, koska hän on sukupuolestaan ja neurologisista ominaisuuksistaan "huolimatta" niin kiva lapsi. Ihan samaa mieltä olen siitä, ettei ole tyttöjen asia toimia poikien kouluavustajina, sellainen kuvio on todellakin säännöllisesti toteutuessaan sairas. Mutta jos nyt ei tuijoteta sukupuolia, niin voi kysyä, että millä perusteella opettajien sitten pitäisi istumapaikat jakaa? Kun ei jokaiselle ole mahdollista jossain 30 päisessä luokassa löytää sitä optimaalista vieruskaveria. Kuka lapsista menee toisen edelle? Oman ipanani luokalla kaikki istuvat tyttö-poika pareina ja lapset tuntuvat pitävän järjestelystä kovasti, sillä sinä oppii tulemaan toimeen monenlaisten lasten kanssa. Istumajärjstys vaihtuu kuukauden-parin välein, joten kenenkään ei tarvitse KÄRSIÄ minun kiltin aadeehoodeeni vieressä pitkään. 

Hyvä kirjoitus. Olin itse todella rauhallinen, arkakin, lapsi. Poikani on temperamentiltaan samanlainen. Pelkäsin kovasti koulukiusaamista, mutta sitä ei onneksi tullut. Ekaluokan vanhempainvartissa opettaja sanoi, että tämän lapsen ainoa riski on se, että häntä ei huomata, koska hän on niin kiltti ja osaava. Pojalla on Aspergerin syndrooma ja hän kuormittuu paljon nopeammin kuin moni muu. Viidennellä luokalla alkoivat ongelmat, jotka vain pahenivat yläkouluun mennessä. Kahdeksannella luokalla sain vasta itse ahaa-elämyksen ja tajusin ongelmien johtuvan silkasta väsymisestä, kun taas asiantuntijat olivat ehdotelleet ties mitä masennusta. Kevennetyn lukujärjestyksen myötä pojasta sukeutui taas oma, rauhallinen itsensä.

Millainen tämä temperamentiltaan rauhallinen ja keskittymiskykyinen poika oli kuormittuneena? Hän mölysi, käänteli pulpettia ylösalaisin, rullasi kirjoja ja paukutteli niillä, oli kaikin tavoin häirikkö. Mutta hän ei ikinä, ikinä käynyt käsiksi yhteenkään luokkakaveriin. Voi sanoa, että tämä avasi silmäni. Olin itse arkana tyttönä oppinut pelkäämään riehuvia poikia ja pitämään näitä epämääräisesti "pahoina" ja huomaan, että sama asenne näkyy näissä keskusteluissa. Sitä en lainkaan kiellä, etteikö poikani olisi todellakin häirinnyt muita, sitä hän todella teki, mutta näitä asioita ei käytännössä ratkaista sillä, että leimataan riehuvat lapset demoneiksi, jotka ovat sisimmältään yksinkertaisesti pahoja. Käytännön ratkaisu meidän tilanteeseemme oli siis kevennetty lukujärjestys, mutta ei mitään tällaista todellakaan ikinä ehdotettu koulun, psykiatrin tai neurologin toimesta, joilla luulisi olevan kokemusta tällaisesta. Kokemukseni on, että vaikka erityislapsista ja lievemmistäkin ongelmista puhutaan loputtomiin, ei asioille tehdä mitään. Häiriköt ja häirityt kärsivät kaikki, kun keskustelu pyörii toisaalta pelkässä ymmärtämisessä ja toisaalta haukkumisessa ("riiviömäiset pojat, nössöt tytöt"). On vanhempien tehtävä hakea apua lapsilleen, olivat nämä kummalla "puolella" vain, ei sitä todellakaan tehdä esim. koulun toimesta.

Kuka selittää niille tehtäviään omissa ajatuksissaan tekeville (toisille sekin on haastavaa ja väsyttävää, mutta he siinä silti onnistuvat), että Taavi nyt veti pulpetin nurin koska diagnoosi X, Y ja Z? Ei kukaan, koska tietoturvalässytys. 

Kun Taavi sitten sen pulpetin väsyneenä pistää nurin ja mölisee, niin lopun luokan työskentelyrauha on mennyttä. Se ei ole oikein ketään kohtaan. Mikä tässä on niin vaikea ymmärtää? Voitte selittää ummet lammet loputtomiin, että miksi niin tapahtuu, ja suurin osa meistä kyllä ymmärtää miksi niin tapahtuu. Vaikea on hyväksyä, että se vaan tapahtuu päivästä toiseen, ja toisten koulunkäynti sen takia sitten ei suju. Siitähän tässä on kyse. 

Tyttösi ei ole todellakaan ainoa. En tajua mitä siinä raivoat kun ihan samaa se on kaikilla. Maailma on tehty tiettyä ihmistyyppiä varten ja muut jää varjoon. Voit äitinä kotona tukea ja valmentaa mahdollisuuksien mukaan lastasi elämää varten mutta koulu on laitos eikä muuksi muutu. Kilttien tehtävä on juuri tuo. Minulla on eriluonteiset lapset, toinen on vähän tuollainen kuin sinun, mutta sen lisäksi vielä ujo ja vähän autismiin päin kallellaan. Mitään apua tai tukea hän ei saa, koska sellaista pientä kiltin näköistä tyttöä ei kukaan opettaja huomioi, kun eihän niistä ole mitään vaivaa. Vieressä istuu sitten ne adhd-väkkärät. Tyttöä ne ärsyttävät, mutta se ei näy hänestä päälle koska hän kääntyy stressitilanteissa vain enemmän sisäänpäin. Poikani on kiltti ja lisäksi sosiaalinen ja rempseä ja lahjakas kaikissa  aineissa ja opettajat rakastvat häntä ja hän on aina huomion keskipiste. Ei tämä mene tasan. Mutta mihin valittaa, jumalalle vai?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

kirjainyhdistelmiä kirjoitti:

No, täällä on tarkkaavaisuushäiriöisen KILTIN pojan mutsi. Kenen vieressä hän saa istua? Yksinkö? Jonkun toisen tarkkaavaisuushäiriöisen vieressä? Pitäisikö luokkiin luoda omat osastot kakkosluokan lapsille, ettei heidän läsnäolonsa haittaa niitä parempia ihmisiä? Minä tiedän, että oma lapseni voi olla levoton ja ajatuksiinsa unohtuva, mutta hän on aivan loputtoman empaattinen, kiltti ja hauska. Eräänkin kiltin hiljaisen tytön synttäreille hän saa aina kutsun, koska hän on sukupuolestaan ja neurologisista ominaisuuksistaan "huolimatta" niin kiva lapsi. Ihan samaa mieltä olen siitä, ettei ole tyttöjen asia toimia poikien kouluavustajina, sellainen kuvio on todellakin säännöllisesti toteutuessaan sairas. Mutta jos nyt ei tuijoteta sukupuolia, niin voi kysyä, että millä perusteella opettajien sitten pitäisi istumapaikat jakaa? Kun ei jokaiselle ole mahdollista jossain 30 päisessä luokassa löytää sitä optimaalista vieruskaveria. Kuka lapsista menee toisen edelle? Oman ipanani luokalla kaikki istuvat tyttö-poika pareina ja lapset tuntuvat pitävän järjestelystä kovasti, sillä sinä oppii tulemaan toimeen monenlaisten lasten kanssa. Istumajärjstys vaihtuu kuukauden-parin välein, joten kenenkään ei tarvitse KÄRSIÄ minun kiltin aadeehoodeeni vieressä pitkään. 

Hyvä kirjoitus. Olin itse todella rauhallinen, arkakin, lapsi. Poikani on temperamentiltaan samanlainen. Pelkäsin kovasti koulukiusaamista, mutta sitä ei onneksi tullut. Ekaluokan vanhempainvartissa opettaja sanoi, että tämän lapsen ainoa riski on se, että häntä ei huomata, koska hän on niin kiltti ja osaava. Pojalla on Aspergerin syndrooma ja hän kuormittuu paljon nopeammin kuin moni muu. Viidennellä luokalla alkoivat ongelmat, jotka vain pahenivat yläkouluun mennessä. Kahdeksannella luokalla sain vasta itse ahaa-elämyksen ja tajusin ongelmien johtuvan silkasta väsymisestä, kun taas asiantuntijat olivat ehdotelleet ties mitä masennusta. Kevennetyn lukujärjestyksen myötä pojasta sukeutui taas oma, rauhallinen itsensä.

Millainen tämä temperamentiltaan rauhallinen ja keskittymiskykyinen poika oli kuormittuneena? Hän mölysi, käänteli pulpettia ylösalaisin, rullasi kirjoja ja paukutteli niillä, oli kaikin tavoin häirikkö. Mutta hän ei ikinä, ikinä käynyt käsiksi yhteenkään luokkakaveriin. Voi sanoa, että tämä avasi silmäni. Olin itse arkana tyttönä oppinut pelkäämään riehuvia poikia ja pitämään näitä epämääräisesti "pahoina" ja huomaan, että sama asenne näkyy näissä keskusteluissa. Sitä en lainkaan kiellä, etteikö poikani olisi todellakin häirinnyt muita, sitä hän todella teki, mutta näitä asioita ei käytännössä ratkaista sillä, että leimataan riehuvat lapset demoneiksi, jotka ovat sisimmältään yksinkertaisesti pahoja. Käytännön ratkaisu meidän tilanteeseemme oli siis kevennetty lukujärjestys, mutta ei mitään tällaista todellakaan ikinä ehdotettu koulun, psykiatrin tai neurologin toimesta, joilla luulisi olevan kokemusta tällaisesta. Kokemukseni on, että vaikka erityislapsista ja lievemmistäkin ongelmista puhutaan loputtomiin, ei asioille tehdä mitään. Häiriköt ja häirityt kärsivät kaikki, kun keskustelu pyörii toisaalta pelkässä ymmärtämisessä ja toisaalta haukkumisessa ("riiviömäiset pojat, nössöt tytöt"). On vanhempien tehtävä hakea apua lapsilleen, olivat nämä kummalla "puolella" vain, ei sitä todellakaan tehdä esim. koulun toimesta.

Kuka selittää niille tehtäviään omissa ajatuksissaan tekeville (toisille sekin on haastavaa ja väsyttävää, mutta he siinä silti onnistuvat), että Taavi nyt veti pulpetin nurin koska diagnoosi X, Y ja Z? Ei kukaan, koska tietoturvalässytys. 

Kun Taavi sitten sen pulpetin väsyneenä pistää nurin ja mölisee, niin lopun luokan työskentelyrauha on mennyttä. Se ei ole oikein ketään kohtaan. Mikä tässä on niin vaikea ymmärtää? Voitte selittää ummet lammet loputtomiin, että miksi niin tapahtuu, ja suurin osa meistä kyllä ymmärtää miksi niin tapahtuu. Vaikea on hyväksyä, että se vaan tapahtuu päivästä toiseen, ja toisten koulunkäynti sen takia sitten ei suju. Siitähän tässä on kyse. 

Sinä et ymmärrä sitä että rakenne nimeltä koulu on valinta eikä absoluuttinen oikea tapa. Yhtä hyvin voitaisi muuttaa se sellaiseksi että istumisen sijaan pitää kiipeillä telineillä ja luetella matikan laskuja. Silloin sä tuut itkemään tänne että se rakenne syrjii sun arkaa lasta vaikka osaamista silläkin mitattais. Ja me muut sanotaan sulle että sano lapselles että sopeutuu ja lopettaa muiden häiritsemisen hitaudella ja kiipeilytelineellä pelkäämisellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

kirjainyhdistelmiä kirjoitti:

No, täällä on tarkkaavaisuushäiriöisen KILTIN pojan mutsi. Kenen vieressä hän saa istua? Yksinkö? Jonkun toisen tarkkaavaisuushäiriöisen vieressä? Pitäisikö luokkiin luoda omat osastot kakkosluokan lapsille, ettei heidän läsnäolonsa haittaa niitä parempia ihmisiä? Minä tiedän, että oma lapseni voi olla levoton ja ajatuksiinsa unohtuva, mutta hän on aivan loputtoman empaattinen, kiltti ja hauska. Eräänkin kiltin hiljaisen tytön synttäreille hän saa aina kutsun, koska hän on sukupuolestaan ja neurologisista ominaisuuksistaan "huolimatta" niin kiva lapsi. Ihan samaa mieltä olen siitä, ettei ole tyttöjen asia toimia poikien kouluavustajina, sellainen kuvio on todellakin säännöllisesti toteutuessaan sairas. Mutta jos nyt ei tuijoteta sukupuolia, niin voi kysyä, että millä perusteella opettajien sitten pitäisi istumapaikat jakaa? Kun ei jokaiselle ole mahdollista jossain 30 päisessä luokassa löytää sitä optimaalista vieruskaveria. Kuka lapsista menee toisen edelle? Oman ipanani luokalla kaikki istuvat tyttö-poika pareina ja lapset tuntuvat pitävän järjestelystä kovasti, sillä sinä oppii tulemaan toimeen monenlaisten lasten kanssa. Istumajärjstys vaihtuu kuukauden-parin välein, joten kenenkään ei tarvitse KÄRSIÄ minun kiltin aadeehoodeeni vieressä pitkään. 

Hyvä kirjoitus. Olin itse todella rauhallinen, arkakin, lapsi. Poikani on temperamentiltaan samanlainen. Pelkäsin kovasti koulukiusaamista, mutta sitä ei onneksi tullut. Ekaluokan vanhempainvartissa opettaja sanoi, että tämän lapsen ainoa riski on se, että häntä ei huomata, koska hän on niin kiltti ja osaava. Pojalla on Aspergerin syndrooma ja hän kuormittuu paljon nopeammin kuin moni muu. Viidennellä luokalla alkoivat ongelmat, jotka vain pahenivat yläkouluun mennessä. Kahdeksannella luokalla sain vasta itse ahaa-elämyksen ja tajusin ongelmien johtuvan silkasta väsymisestä, kun taas asiantuntijat olivat ehdotelleet ties mitä masennusta. Kevennetyn lukujärjestyksen myötä pojasta sukeutui taas oma, rauhallinen itsensä.

Millainen tämä temperamentiltaan rauhallinen ja keskittymiskykyinen poika oli kuormittuneena? Hän mölysi, käänteli pulpettia ylösalaisin, rullasi kirjoja ja paukutteli niillä, oli kaikin tavoin häirikkö. Mutta hän ei ikinä, ikinä käynyt käsiksi yhteenkään luokkakaveriin. Voi sanoa, että tämä avasi silmäni. Olin itse arkana tyttönä oppinut pelkäämään riehuvia poikia ja pitämään näitä epämääräisesti "pahoina" ja huomaan, että sama asenne näkyy näissä keskusteluissa. Sitä en lainkaan kiellä, etteikö poikani olisi todellakin häirinnyt muita, sitä hän todella teki, mutta näitä asioita ei käytännössä ratkaista sillä, että leimataan riehuvat lapset demoneiksi, jotka ovat sisimmältään yksinkertaisesti pahoja. Käytännön ratkaisu meidän tilanteeseemme oli siis kevennetty lukujärjestys, mutta ei mitään tällaista todellakaan ikinä ehdotettu koulun, psykiatrin tai neurologin toimesta, joilla luulisi olevan kokemusta tällaisesta. Kokemukseni on, että vaikka erityislapsista ja lievemmistäkin ongelmista puhutaan loputtomiin, ei asioille tehdä mitään. Häiriköt ja häirityt kärsivät kaikki, kun keskustelu pyörii toisaalta pelkässä ymmärtämisessä ja toisaalta haukkumisessa ("riiviömäiset pojat, nössöt tytöt"). On vanhempien tehtävä hakea apua lapsilleen, olivat nämä kummalla "puolella" vain, ei sitä todellakaan tehdä esim. koulun toimesta.

Kuka selittää niille tehtäviään omissa ajatuksissaan tekeville (toisille sekin on haastavaa ja väsyttävää, mutta he siinä silti onnistuvat), että Taavi nyt veti pulpetin nurin koska diagnoosi X, Y ja Z? Ei kukaan, koska tietoturvalässytys. 

Kun Taavi sitten sen pulpetin väsyneenä pistää nurin ja mölisee, niin lopun luokan työskentelyrauha on mennyttä. Se ei ole oikein ketään kohtaan. Mikä tässä on niin vaikea ymmärtää? Voitte selittää ummet lammet loputtomiin, että miksi niin tapahtuu, ja suurin osa meistä kyllä ymmärtää miksi niin tapahtuu. Vaikea on hyväksyä, että se vaan tapahtuu päivästä toiseen, ja toisten koulunkäynti sen takia sitten ei suju. Siitähän tässä on kyse. 

Sinä et ymmärrä sitä että rakenne nimeltä koulu on valinta eikä absoluuttinen oikea tapa. Yhtä hyvin voitaisi muuttaa se sellaiseksi että istumisen sijaan pitää kiipeillä telineillä ja luetella matikan laskuja. Silloin sä tuut itkemään tänne että se rakenne syrjii sun arkaa lasta vaikka osaamista silläkin mitattais. Ja me muut sanotaan sulle että sano lapselles että sopeutuu ja lopettaa muiden häiritsemisen hitaudella ja kiipeilytelineellä pelkäämisellä.

Eli et ymmärtänyt yhtään mitään. 

Ei ihme, ettei kaltaistenne lapsetkaan tajua mistään mitään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

kirjainyhdistelmiä kirjoitti:

No, täällä on tarkkaavaisuushäiriöisen KILTIN pojan mutsi. Kenen vieressä hän saa istua? Yksinkö? Jonkun toisen tarkkaavaisuushäiriöisen vieressä? Pitäisikö luokkiin luoda omat osastot kakkosluokan lapsille, ettei heidän läsnäolonsa haittaa niitä parempia ihmisiä? Minä tiedän, että oma lapseni voi olla levoton ja ajatuksiinsa unohtuva, mutta hän on aivan loputtoman empaattinen, kiltti ja hauska. Eräänkin kiltin hiljaisen tytön synttäreille hän saa aina kutsun, koska hän on sukupuolestaan ja neurologisista ominaisuuksistaan "huolimatta" niin kiva lapsi. Ihan samaa mieltä olen siitä, ettei ole tyttöjen asia toimia poikien kouluavustajina, sellainen kuvio on todellakin säännöllisesti toteutuessaan sairas. Mutta jos nyt ei tuijoteta sukupuolia, niin voi kysyä, että millä perusteella opettajien sitten pitäisi istumapaikat jakaa? Kun ei jokaiselle ole mahdollista jossain 30 päisessä luokassa löytää sitä optimaalista vieruskaveria. Kuka lapsista menee toisen edelle? Oman ipanani luokalla kaikki istuvat tyttö-poika pareina ja lapset tuntuvat pitävän järjestelystä kovasti, sillä sinä oppii tulemaan toimeen monenlaisten lasten kanssa. Istumajärjstys vaihtuu kuukauden-parin välein, joten kenenkään ei tarvitse KÄRSIÄ minun kiltin aadeehoodeeni vieressä pitkään. 

Hyvä kirjoitus. Olin itse todella rauhallinen, arkakin, lapsi. Poikani on temperamentiltaan samanlainen. Pelkäsin kovasti koulukiusaamista, mutta sitä ei onneksi tullut. Ekaluokan vanhempainvartissa opettaja sanoi, että tämän lapsen ainoa riski on se, että häntä ei huomata, koska hän on niin kiltti ja osaava. Pojalla on Aspergerin syndrooma ja hän kuormittuu paljon nopeammin kuin moni muu. Viidennellä luokalla alkoivat ongelmat, jotka vain pahenivat yläkouluun mennessä. Kahdeksannella luokalla sain vasta itse ahaa-elämyksen ja tajusin ongelmien johtuvan silkasta väsymisestä, kun taas asiantuntijat olivat ehdotelleet ties mitä masennusta. Kevennetyn lukujärjestyksen myötä pojasta sukeutui taas oma, rauhallinen itsensä.

Millainen tämä temperamentiltaan rauhallinen ja keskittymiskykyinen poika oli kuormittuneena? Hän mölysi, käänteli pulpettia ylösalaisin, rullasi kirjoja ja paukutteli niillä, oli kaikin tavoin häirikkö. Mutta hän ei ikinä, ikinä käynyt käsiksi yhteenkään luokkakaveriin. Voi sanoa, että tämä avasi silmäni. Olin itse arkana tyttönä oppinut pelkäämään riehuvia poikia ja pitämään näitä epämääräisesti "pahoina" ja huomaan, että sama asenne näkyy näissä keskusteluissa. Sitä en lainkaan kiellä, etteikö poikani olisi todellakin häirinnyt muita, sitä hän todella teki, mutta näitä asioita ei käytännössä ratkaista sillä, että leimataan riehuvat lapset demoneiksi, jotka ovat sisimmältään yksinkertaisesti pahoja. Käytännön ratkaisu meidän tilanteeseemme oli siis kevennetty lukujärjestys, mutta ei mitään tällaista todellakaan ikinä ehdotettu koulun, psykiatrin tai neurologin toimesta, joilla luulisi olevan kokemusta tällaisesta. Kokemukseni on, että vaikka erityislapsista ja lievemmistäkin ongelmista puhutaan loputtomiin, ei asioille tehdä mitään. Häiriköt ja häirityt kärsivät kaikki, kun keskustelu pyörii toisaalta pelkässä ymmärtämisessä ja toisaalta haukkumisessa ("riiviömäiset pojat, nössöt tytöt"). On vanhempien tehtävä hakea apua lapsilleen, olivat nämä kummalla "puolella" vain, ei sitä todellakaan tehdä esim. koulun toimesta.

Kuka selittää niille tehtäviään omissa ajatuksissaan tekeville (toisille sekin on haastavaa ja väsyttävää, mutta he siinä silti onnistuvat), että Taavi nyt veti pulpetin nurin koska diagnoosi X, Y ja Z? Ei kukaan, koska tietoturvalässytys. 

Kun Taavi sitten sen pulpetin väsyneenä pistää nurin ja mölisee, niin lopun luokan työskentelyrauha on mennyttä. Se ei ole oikein ketään kohtaan. Mikä tässä on niin vaikea ymmärtää? Voitte selittää ummet lammet loputtomiin, että miksi niin tapahtuu, ja suurin osa meistä kyllä ymmärtää miksi niin tapahtuu. Vaikea on hyväksyä, että se vaan tapahtuu päivästä toiseen, ja toisten koulunkäynti sen takia sitten ei suju. Siitähän tässä on kyse. 

Sinä et ymmärrä sitä että rakenne nimeltä koulu on valinta eikä absoluuttinen oikea tapa. Yhtä hyvin voitaisi muuttaa se sellaiseksi että istumisen sijaan pitää kiipeillä telineillä ja luetella matikan laskuja. Silloin sä tuut itkemään tänne että se rakenne syrjii sun arkaa lasta vaikka osaamista silläkin mitattais. Ja me muut sanotaan sulle että sano lapselles että sopeutuu ja lopettaa muiden häiritsemisen hitaudella ja kiipeilytelineellä pelkäämisellä.

Eli et ymmärtänyt yhtään mitään. 

Ei ihme, ettei kaltaistenne lapsetkaan tajua mistään mitään. 

Ei ainakaan osunut oikeaan huono heittosi kun argumenttisi loppui, koska ite olin rauhallinen kympin tyttö. Siitä huolimatta koin kyllä saavani opettajilta paljon huomiota. Nimenomaan kehujen muodossa. Varmaankin rauhallisista lapsista erottuu sitten ne joilla on oikeasti hyvä osaaminen ja ne jotka vaan toistaa opittua ja tekee kohtalaisia virheitä. Eli rauhallinen saa kyllä paljon kehuja - jos ne itse älyllään, esim. poikkeuksellisen fiksuilla koevastauksilla ansaitsee.

Päiväkoteihin vain lastentarhanopeja. Sekin kertoo paljon, millaisia open omat lapset ovat.

Juu, niinhän se on että ne omat, hyvinkäyttäytyvät lapset on parasta vaan yrittää saada johonkin erityisluokkaan tai mieluiten jopa -kouluun, se on paras tapa varmistaa koulurauha ja mielekäs oppimiskokemus.

Vierailija kirjoitti:

Voihan se sinun rauhallinen kiltti tyttösi ottaa oppia, miten olla rohkeampi, eikä tulla jyrätyksi. Aika tärkeä taito elämässä, kun lukutaito jo on.

Joo, mutta jonkun vähän tasaväkisemmän kanssa . Eikä jonkun isokokoisen Einarin

Minua on harmittanut koko elämäni ajan että kiltteys, hyväkäytös ja rauhallisuus ovat olleet ihmisille syitä ignoorata minut. Oli kyse sitten kodista, koulusta tai sairaanhoidosta. Ne ääntä pitävät mesoajat ja, anteeksi nyt vain, useimmiten vähän heikkolahjaisemmat saavat kaiken huomion. Tähän lukeutuu myös oma äitini, joka on tarvinnut sitä omaa pikkuterapeuttiaan, koska ei itse kestä mitään stressiä ja painetta. Paljon lahjakkuutta menee hukkaan kun osa ihmisistä joutuu kannattelemaan näitä sählääjiä, jotka eivät loppupeleissä tee muuta kuin sotkevat joko vähän tai paljon, riippuen kuinka pitkälle elämässä pääsevät.

Tämä on ärsyttävää keskustelua, kun vastakkain on kiltit kympin tytöt ja sekoilevat pojat. Suurin osa ihmisistä ei ole kumpaakaan vaan seiskan ja kasin oppilaita. Sisäisesti voi olla mikä tahansa myllerrys käynnissä, mutta se ei kiinnosta, kun lapsi ei tuo omaa erityslaatuaan esiin eikä ole edes huippulahjakas.  Aloittajakin olettaa että hänen lapselleen kuuluisi jotain erityistä huomiota.  Miten voi olla niin vaikea ymmärtää, että koulu on laitos ja teidän lapsenne ovat koulua varten eikä toisinpäin. Opettajat kyllä juhlapuheissaan puhuvat että yksilöllisyys huomioidaan, mutta koulussa tehdään samaa makkaraa kaikista lapsista. Tyhmät vanhemmat ottavat ne todesta. Jos haluatte että lapsenne eivät jää jalkoihin, niin yrittäkää opettaa sisua ja itsetuntoa, niin toivon mukaan he sitten jossain vaiheessa elämäänsä löytävät hyvän paikan itselleen. Koulu on paskaa eikä muuksi muutu. Kuulostan varmaan teiniltä, mutta olen menestyvä keski-ikäinen äiti-ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Minua on harmittanut koko elämäni ajan että kiltteys, hyväkäytös ja rauhallisuus ovat olleet ihmisille syitä ignoorata minut. Oli kyse sitten kodista, koulusta tai sairaanhoidosta. Ne ääntä pitävät mesoajat ja, anteeksi nyt vain, useimmiten vähän heikkolahjaisemmat saavat kaiken huomion. Tähän lukeutuu myös oma äitini, joka on tarvinnut sitä omaa pikkuterapeuttiaan, koska ei itse kestä mitään stressiä ja painetta. Paljon lahjakkuutta menee hukkaan kun osa ihmisistä joutuu kannattelemaan näitä sählääjiä, jotka eivät loppupeleissä tee muuta kuin sotkevat joko vähän tai paljon, riippuen kuinka pitkälle elämässä pääsevät.

Mitä jos lakkaisit sitten olemasta sellainen kynnysmatto? Tämä on se mikä minua harmiittaa, se että ihmiset tunkevat itsensä tieten tahtoen toisten palvelijoiksi ja terapeuteiksi ja sitten valittavat päälle. Ota itseäsi niskasta kiinni, olet nyt aikuinen ja kukaan ei voi sinua pakottaa samalla tavalla kuin lasta. Oma vikasi jos haluat kannatella koko maailmaa. Joskus tuntuu että joissakin kilteissä ihmisissä on myös jokin ihmeellinen lammasgeeni.