Lue keskustelun säännöt.
Lapsen menetys muutti läheiseni sietämättämäksi k***pääksi
24.09.2018 |
Tiedän, että tämä on arka aihe, mutta kirjoitan silti. Koska tämä asia vaikuttaa merkittävästi myös minun elämääni.
Lähipiiriini kuulunut henkilö menetti vauvansa yllättäen synnytyksessä. Sen jälkeen kukaan meistä läheisistä ei ole osannut tehdä mitään oikein. Olimme kaikki järkyttyneitä ja surullisia, tottakai. Hoidimme hänen lastaan, kävimme kaupassa, laitoimme ruokaa, autoimme hautajaisten valmistelussa ja yritimme parhaamme mukaan pitää huolta siitä, ettei hänen tarvitsisi olla yksin. Jossain vaiheessa hän alkoi syyttää meitä siitä, ettemme välitä hänestä tai hänen lapsestaan. Mikään, mitä sanoimme tai teimme, ei ollut oikein. Mitä hän sitten olisi toivonut, sitä hän ei kertonut. Tilanne vain paheni kun aikaa kului. Emme osanneet oikealla tavalla muistaa hänen vauvansa viimeisten liikkeiden, kuoleman ja syntymän vuosipäivää. Emme valinneet oikeita sanoja silloin, kuin puhuimme vauvasta. Lisäksi hän syytti ja syyllisti meitä siitä, että emme tiedä, miltä hänestä tuntuu. Emme tietenkään, koska emme ole kokeneet lapsen menetystä. Myönsin, ettemme tiedä, enkä osannut olla pahoillani siitä. Lopulta hän ihan ääneen sanoi, että toivoo, että se olisi tapahtunut eräälle meistä.
Siinä kohdassa meni minulla raja. Minulla, ja meillä kaikilla muilla hänen lähipiirissään on omiakin lapsia ja omakin elämä. Minun on pakko ajatella omaa perhettäni, ja niinpä kun hän toivotti minut painumaan hevon v*****n, tein sen enemmän kuin mielelläni. Välillä mietin, mitä hänelle kuuluu, onko aika helpottanut hänen oloaan. Toivon niin.
Kommentit (283)
Vierailija kirjoitti:
Vaikeassa tilanteessa on ymmärrettävä ettei välttämättä ole ketään, jota syyttää. Eikä ole oikeuttaa syyttää muita ihmisiä tai edes purkaa suruaan ja vihaansa heihin. On pakko ymmärtää tapahtunut ja ettei se ole muiden ihmisten vika. Ja muistaa, että on elävä lapsi huollettavana, joka tarvitsee terveen kasvuympäristön, turvan ja mallin miten surua käsitellään. Vaikka itse on tyhjä kuori eikä kenenkään sylissä niin on kestettävä ja ymmärrettävä, että elämä jatkuu. Kenenkään kuolema ei ole tekosyy olla ottamatta vastuuta omasta elämästään, lapsestaan ja rakentamista ihmissuhteista.
Olin hajalla kun läheinen kuoli ja minun oli turvattava hänen mahdollisimman hyvä kuolema, lasten pärjääminen tilanteessa, käsiteltävä muiden ihmisten suru ja käytännön asiat, en minä voinut murentua siihen sairaalan lattialle. En minä edes ehtinyt syventyä suruuni koska kuka sitten olisi hoitanut ihmiset ja asiat. Ja kun elämä palasi niin normaaliksi kuin mahdollista oli niin millä tekosyyllä minä olisin palannut siihen hätään ja avuttomuuden kun tilanne oli ohi? En millään niin sitten valitsin sen normaalin käytöksen. Ja en minä ole ainoa, näitä tarinoita riittää tässä maailmassa.
Selviytyjät eivät ole erityisen vahvoja ihmisiä mutta heillä on ymmärtääkseni taito tulla pois minä minä minä alueelta ja itsekkyydestä, taito ajatella muita ihmisiä ja nähdä tilanne laajemmin. Ymmärtää elämää ja hyväksyä kuolema. Nostaisin kyllä perseeni rivakasti ylös surun penkistä jos elävä lapseni tarvitsisi äitiään.
Oletpas harvinaisen epäempaattinen ja epämiellyttävä. Ehkä se suru vielä tulee joku päivä sinunkin vieraaksesi, on meinaan mahdollista, että se on vielä olemassa pinnan alla käsittelemättömänä. Ja jos onkin käsitelty niin ei siitä paljon tullut elämänoppia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Antaisin mennä aikalailla toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hän on sairastunut henkisesti ja tarvitsee apua, eikä hänen käyttäytymistään tulisi mitata samalla mittarilla kuin terveiden. Varmasti myös hänen lapselleen olisi suuri etu, jos edelleen pysyisitte lähipiirissä ja edes lapsen tukena. Jos ei halua terapiaa ja tilanne jatkuu vuosikausia samana, niin ymmärrän kyllä että jossain vaiheessa ei vaan jaksa, mutta ihan vuoden parin jälkeen ei kannata vielä luovuttaa.
Ei henkisesti sairaaltakaan mitä tahansa tarvitse sietää eikä kaveri ole vastuussa toisen lapsen terveydestä oman terveytensä kustannuksella.
Miten kauan sitä henkistä väkivaltaa pitäisi sietää, jos pari vuotta sitä pitää vähintään kuunnella? Kai annat saman neuvon agressiivisen narsistipuolison kanssa kamppailevalle? Kyllä sitä pitää nyt viisi vuotta vähintään henkistä väkivaltaa kestää, kun toinen on henkisesti sairas...
Tämä! Juuri näiden asioiden kanssa kamppailin itsekin, ja lopulta päädyin sille kannalle, että oma mielenterveys ja oman perheen hyvinvointi tulee ensin. Jälkeenpäin olen ihmetellyt sitä, miten tuo nyt niin itsestäänselvältä tuntuva asia olikin joskus niin vaikea päättää. Usein, kun näistä asioista puhutaan julkisuudessa, menetyksen kokeneet kertovat että ystäväpiiri meni uusiksi. Jotenkin näissä jutuissa aina jätetään kertomatta se syy, ja taustalle jää ikäänkuin kytemään ajatus, että se oli näiden ystävien syytä. Tuskin olen nähnyt yhtäkään haastattelua, jossa joku myöntää käyttäytyneensä niin, että ystävät hävisivät ympäriltä. Tai ainakin se huono käytös ikäänkuin oikeutetaan sillä kauhealla menetyksellä, ja lopuksi todetaan ettei ystävät osanneet olla tukena. Nykyään ymmärrän mistä siinä on kyse. Minäkään en osannut, enkä lopulta enää edes halunnut. /ap
Tuo on todella totta, miten aina julkisuuden kriisitarinoissa kerrotaan ystäväpiirin vaihtuneen, mutta luonnollisestikaan ei koskaan tarkemmin avata asiaa. Varmasti näissäkin on joskus kyse siitä, että kriisin kohde käyttäytyy pitkäkestoisesti tavalla jota lähipiiri ei vain jaksa. Jokaisella on omatkin murheet ja vaikka ne voivat suuren menetyksen rinnalla tuntua mitättömiltä, täytyy se oma elämä kaikkineen klaarata myös. Harva pystyy ja jaksaa vuosia kulkea toisen surussa mukana jos surija toistuvasti antaa ymmärtää ettei ystävä tajua mitään tai jopa toivoo jollekin pahaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Antaisin mennä aikalailla toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hän on sairastunut henkisesti ja tarvitsee apua, eikä hänen käyttäytymistään tulisi mitata samalla mittarilla kuin terveiden. Varmasti myös hänen lapselleen olisi suuri etu, jos edelleen pysyisitte lähipiirissä ja edes lapsen tukena. Jos ei halua terapiaa ja tilanne jatkuu vuosikausia samana, niin ymmärrän kyllä että jossain vaiheessa ei vaan jaksa, mutta ihan vuoden parin jälkeen ei kannata vielä luovuttaa.
Ei henkisesti sairaaltakaan mitä tahansa tarvitse sietää eikä kaveri ole vastuussa toisen lapsen terveydestä oman terveytensä kustannuksella.
Miten kauan sitä henkistä väkivaltaa pitäisi sietää, jos pari vuotta sitä pitää vähintään kuunnella? Kai annat saman neuvon agressiivisen narsistipuolison kanssa kamppailevalle? Kyllä sitä pitää nyt viisi vuotta vähintään henkistä väkivaltaa kestää, kun toinen on henkisesti sairas...
Tämä! Juuri näiden asioiden kanssa kamppailin itsekin, ja lopulta päädyin sille kannalle, että oma mielenterveys ja oman perheen hyvinvointi tulee ensin. Jälkeenpäin olen ihmetellyt sitä, miten tuo nyt niin itsestäänselvältä tuntuva asia olikin joskus niin vaikea päättää. Usein, kun näistä asioista puhutaan julkisuudessa, menetyksen kokeneet kertovat että ystäväpiiri meni uusiksi. Jotenkin näissä jutuissa aina jätetään kertomatta se syy, ja taustalle jää ikäänkuin kytemään ajatus, että se oli näiden ystävien syytä. Tuskin olen nähnyt yhtäkään haastattelua, jossa joku myöntää käyttäytyneensä niin, että ystävät hävisivät ympäriltä. Tai ainakin se huono käytös ikäänkuin oikeutetaan sillä kauhealla menetyksellä, ja lopuksi todetaan ettei ystävät osanneet olla tukena. Nykyään ymmärrän mistä siinä on kyse. Minäkään en osannut, enkä lopulta enää edes halunnut. /ap
Eiköhän aika monikin ymmärrä jälkeen päin että on ollut todella vaikea läheinen ja ole kiitollinen niille jotka ovat rinnalla pysyneet. Ja se että huono käytös oikeutetaan kauhealla menetyksellä, miten sen nyt ottaa. Sehän se syy joka tapauksessa on. Tuskin se nyt niinkään on, että se ihminen on odottanut jotain syytä minkä takia saa alkaa kohtelemaan läheisiään huonosti ja se lapsen kuolema sitten tulee siihen sopivasti. Totta kai se syy huonoon käytökseen on se lapsen menetys ja se että ei vaan pysty kontrolloimaan tunteitaan siihen liittyen. Oletko muuten kuullut ystävästäsi sen jälkeen kun katkaisit välit? Onko hän mennyt elämässä eteenpäin?
En oikeastaan koe katkaisseeni välejä, koska läheiseni toivotti minut hevon v*****n, ja minä tein työtä käskettyä ja haihduin paikalta. Tiedän kyllä, että hänen menetyksensä sen käytöksen aiheutti. Ja pitkään sitä mielestäni siedinkin. Lopuksi en vaan enää jaksanut, vaikka miten yritin itselleni sanoa, ettei hän ole oma itsensä. Se alkoi näkyä jo omassa perheessänikin. Joten en jaksa syyllistää enää itseänikään että päästin irti ja lakkasin yrittämästä. En tiedä, miten hänellä nykyään menee, koska koko muukin lähipiiri taisi mennä hänellä uusiksi, eli olemme kaikki silloiset rinnallakulkijat vaihtuneet. Toivon sydämestäni, että hän on löytänyt uusia, parempia tilalle.
No olet varmasti tehnyt parhaasi. Turha siitä on tosiaan syyllisyyttäkään kantaa. Tapahtunut mikä tapahtunut. Vaikeahan se on tuollaisen jälkeen enää pitää yhteyttä.
Kommentoin vielä tuosta ystäväpiirin jakautumisesta. Se ei johtunut siitä että minä olisin räyhännyt kenellekään vaan siitä että lähipiiri ei osannut suhtautua meihin lapsensa menettäneenä perheenä vaan vaikenivat ja vetäytyivät, hylkäsivät koska asia oli niin tabu ja kauhea. Vain muutama hyvä ystävä jäi rinnalle. Osan suhteen asia oli niin että minä jouduin olemaan se kannatteleva henkilö ja miettimään mitä kärsii sanoa ja vielä olisi pitänut voivotella sitä että toinen joutuu unilääkkeitä syömään tilanteen takia. Kyllä siinä tilanteessa on itse niin heikoilla että on suorastaan hävytöntä se että tulisi muiden tunteista ja olemisesta huolehtia. Tämä heikoilla olo on aaltomaista ja jatkuu vuosia. Minullakin on edessä vielä pitkä, koko elämän mittainen matka.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on useampi ystävä ja sukulainen, joka on menettänyt vauvan tai pienen lapsen. Kukaan heistä ei ole raivoamalla karkoittanut lähipiiriään. Tottakai hekin ovat olleet vihaisia. Elämän epäreiluudelle. Itselleen. Lapselleen. Mutta lähipiiriä ei ole käytetty likasankona. Ovatkohan niin käyttäytyvät alunperinkin luonteeltaan erilaisia.
Niin, he ovat käsitelleet asiat yksin päässään tai muuten omalla tavallaan. Ei ap:n ystävä todellakaan ole käyttäytynyt asiallisesti millään mittakaavalla, mutta ap:n ei olisi tarvinnut ottaa sanottuja sanoja tosissaan ja loukkaantua niistä vaan yrittää kääntää puhe siihen vihaan itseensä. Mutta ei toki ap:n ole pakko tehdä sitäkään, jokainen valitsee itse, ketä auttaa ja kenen tukena seisoo ja kenen ei.
Hymyilyttää tuo: lapsensa menettäneen pitäisi pysyä asiallisena.
Kun mietin että lapseni mätänee haudassaan ja pitäisi kuunnella sukulaisten lätinää ja kun siitä räjähtää, pitäisi nöyrästi pyytää anteeksi.
Ajattelen yhä lastani mätänemässä ja tahdon hänen syliin.
Näin itse koen. Syli on tyhjä ja kaipuu ikuinen. Omasi ei ole. Et tiedä tätä tuskaa, se on loputon ja se imee aina uudestaan vaikka vuodet vierii.
Mietin lasta siellä haudassa ja ajattelen että kun lähdet kotiisi, pääset lapsesi luokse ja unohdat minut. Olen yksin. Jos sinun lapsesi kuolisi, ymmärtäisit miten kaipaat tuohon syliin. Se kylmä iho, kuollut eloton keho joka ei enää syki elämää vaan alkaa hajota. Jos se olisi sinun lapsesi. Ymmärtäisit miksi vihaan ja mitä. Koska se olisi sinussa.
Minä en voi enää koskaan avata kotiovea jonka takana on oma lapsi. Palaa sinä kotiin ja ihmettele miksi en pyydä anteeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esimerkiksi naistenlehtien artikkeleista luemme vain niistä ihmisistä, jotka ovat vastoinkäymisistä oppineet ja kypsyneet. He vain jatkavat elämää entistä kokeneempina ja viisaampina. Todellisuudessa menetykset, kuolemat, konkurssit, sairastumiset, vanheneminen, avioerot jne. eivät useinkaan kypsytä vaan katkeroittavat ja väsyttävät meitä.
Meillä kaikilla on murtumispiste. Sillä itsensä kesällä tappaneelle Sipoon-murhaajalla murtumispiste oli jo se, että esimies ei ollut antanut riittävästi palkkaa tms. Jotkut taas toipuvat jollakin tavalla todella raskaistakin menetyksistä kuten esim. siitä, että koko perhe kuolee. Resilienssi on varmasti pitkälle synnynnäinen ja/tai varhaislapsuudessa kehittynyt ominaisuus.
Entinen ystäväsi ei kestänyt surua vaan takertui vihaan ja raivoon, joka tietenkin kumpusi menetyksestä eikä siitä, mitä sinä teit tai olit tekemättä. Mielestäni sitä voi jonkin aikaa yrittää sietää, mutta jos ihminen ei tunnu ollenkaan toipuvan, asia ja käytös pitäisi jaksaa ottaa puheeksi. Terapia voi auttaa käsittelemään tuskaa niin, ettei sitä pura muihin. Jos ihminen ei palautetta saatuaankaan korjaa käytöstään tai hanki apua, ei kenelläkään tietenkään ole velvollisuutta pilata omaa elämäänsä hänen likasankonaan.
On surullista ajatella, että lapsensa menettänyt on menettänyt nyt muitakin läheisiä. Ehkä voisit ottaa yhteyttä ja kysyä kuulumisia. On mahdollista, että hän on päässyt asian yli. Toki jos niin ei ole käynyt, ei sinulla ole mitään velvollisuutta jatkaa yhteydenpitoa.
Pakko sanoa että ei ne "selviytyjätkään" tuosta vaan nouse ylös ja jatka matkaa entistä viisaampina. Ei,ensin tulee se murtumispiste ja sitten ehkä kaikki suru,viha,pelko,epätoivo ym.mistä toivutaan ja mitä työstetään pitkään. Sitten pitkän prosessin jossain vaiheessa jotkut osaavat löytää kokemalleen merkityksen tmv. Kriisi on aina mahdollisuus kasvuun,siis nimenomaan _mahdollisuus_. Ei se itsestään tapahdu.
Resilienssi ei myöskään ole synnynnäinen tai pysyvä ominaisuus,vaan se voi muuttua ja sitä voi kehittää elämän aikana.
Tutkimusten mukaan resilienssi ei niinkään kehity vaan vähenee elämän aikana, jos siihen kuuluu paljon vastoinkäymisiä. Jokainen vastoinkäyminen nakertaa sitä, ei päinvastoin. Resilienssiä on verrattu mm. nyrkkeilymatsiin; ensin kestät iskut hyvin, mutta jos ja kun niitä tulee koko ajan lisää, lopulta et enää kestä tönäisyäkään.
Tutkijoille on edelleen mysteeri, miksi jotkut kestävät iskuja paremmin kuin toiset, ja on sangen suosittu näkemys, että kyky todellakin on varhaista perua.
Jaa-a, omakohtainen kokemus täysin päinvastainen. Suomen mielenterveysseura sanoo näin:
"Selviytymisestä vakavasta sairaudesta, kuten muistakin vastoinkäymisistä auttaa resilienssi, eli psyykkinen palautumiskyky.
Resilienssi on psyykkinen ominaisuus, jota on toisilla on enemmän kuin toisilla. Jotkut selviävät monista vaikeista vastoinkäymisistä, joillekin pienimmätkin koettelemukset voivat olla liikaa.
Resilienssiin vaikuttavat eri tekijät lähtien kasvatuksesta ja biologisista ominaisuuksista. Olemme jo geneettisesti eri tavoin herkkiä ympäristön vaikutuksille. Lisäksi resilienssiä rakentavat yksilön omat kokemukset sekä lähipiiristä ja ympäristöstä kumpuavien myönteisten ja haitallisten tekijöiden vuorovaikutus.
Hyvä uutinen on se, että resilienssi ei ole kuitenkaan yksilön kiinteä ominaisuus, vaan se on taito, jota jokainen pystyy harjoittamaan.
Ihmisen resilienssi muovautuu koko eliniän ajan. Sitä voi vahvistaa myönteisellä toiminnalla, joka ylläpitää toimintakykyä ja tukee sopeutumista haastavissa olosuhteissa. Resilienssi kasvaa iän myötä, kun ihmiselle kehittyy taitoja, joiden avulla useimpia jatkuvasti toistuvia vastoinkäymisiä on helpompi käsitellä. Näitä ovat esimerkiksi ongelmanratkaisukyky, joustavuus, itsesäätelykyky ja optimismi.
Joskus resilienssiä voi löytyä myös pakon edessä. Vastoinkäymisissä tai elämän uusissa tilanteissa selviytyminen joillakin elämänaloilla voi onnistua paremmin kuin toisilla: läheisensä menettäneellä työssäkäynti voi sujua, mutta henkilö ei kykene ylläpitämään sosiaalisia suhteitaan.
Usein käänteentekevissä elämänvaiheissa jotkut vahvuudet nousevat selkeämmin esiin kuin toiset. Ne voivat olla myös taitoja, jotka eivät ole olleet havaittavissa aikaisemmin. Joku voi ymmärtää sosiaalisten suhteiden merkityksen ja toinen voi löytää järjestelykykynsä.
Omaa resilienssiä pystyy kehittämään. Itsestä huolehtiminen on tärkeä osa omien voimavarojen kasvattamista. Omaa resilienssiä voi tutkia muistelemalla omia vaikeita vaiheitaan.
Paras tapa on miettiä keinoja, joiden avulla on aikaisemmin selvinnyt vaikeuksista. Joskus on myös hyvä tutkia, että mitä sellaista, mikä on ollut haitallista aiemmin, on tehnyt.
Vaikka ikäviä kokemuksia ei toivo kenellekään, niiden kautta on mahdollista oppia monia tärkeitä asioita. Selviytymistarinoita kannattaa jakaa ja kuunnella. Omana vaikeana hetkenä muiden selviämistarinoista voi syntyä tunne, että kun muut selviävät, niin itsekin selviän.
Vaikeissa tilanteissa kannattaa panostaa myönteisiin tunteisiin, koska ne auttavat meitä toimimaan, avaamaan ajatuksia ja saamaan apua. Usko omaan selviytymiseen voi vahvistua myös auttamalla muita. Hyvä resilienssi suojaa meitä trauman vaikutuksilta, ja sen avulla voimme elää hyvää elämää vastoinkäymisistä huolimatta."
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-elämäntilant…
Niin, resilienssi voi kehittyä hyvinä aikoina. Jos elämässä on vain huonoja aikoja, se vain kuluu. Iskujen vastaanotto ei sitä kehitä. Esimerkiksi lapsen kuoleman jälkeen ei jatketa entistä vahvempina vaan ikuisesti vaurioituneina.
Ei,vaan nimenomaan vastoinkäymisistä selviytyminen voi vahvistaa resilienssiä. Eivätkä vastoinkäymiset automaattisesti jalosta ketään,vaan siinä on mahdollisuus kasvuun. Eikä tarkoitus ole muuttua entiseksi itsekseen ennen vastoinkäymisiä,vaan tietysti elämänkokemukset kulkevat aika mukana. Ne voi parhaassa tapauksessa muuttaa voimavaraksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikeassa tilanteessa on ymmärrettävä ettei välttämättä ole ketään, jota syyttää. Eikä ole oikeuttaa syyttää muita ihmisiä tai edes purkaa suruaan ja vihaansa heihin. On pakko ymmärtää tapahtunut ja ettei se ole muiden ihmisten vika. Ja muistaa, että on elävä lapsi huollettavana, joka tarvitsee terveen kasvuympäristön, turvan ja mallin miten surua käsitellään. Vaikka itse on tyhjä kuori eikä kenenkään sylissä niin on kestettävä ja ymmärrettävä, että elämä jatkuu. Kenenkään kuolema ei ole tekosyy olla ottamatta vastuuta omasta elämästään, lapsestaan ja rakentamista ihmissuhteista.
Olin hajalla kun läheinen kuoli ja minun oli turvattava hänen mahdollisimman hyvä kuolema, lasten pärjääminen tilanteessa, käsiteltävä muiden ihmisten suru ja käytännön asiat, en minä voinut murentua siihen sairaalan lattialle. En minä edes ehtinyt syventyä suruuni koska kuka sitten olisi hoitanut ihmiset ja asiat. Ja kun elämä palasi niin normaaliksi kuin mahdollista oli niin millä tekosyyllä minä olisin palannut siihen hätään ja avuttomuuden kun tilanne oli ohi? En millään niin sitten valitsin sen normaalin käytöksen. Ja en minä ole ainoa, näitä tarinoita riittää tässä maailmassa.
Selviytyjät eivät ole erityisen vahvoja ihmisiä mutta heillä on ymmärtääkseni taito tulla pois minä minä minä alueelta ja itsekkyydestä, taito ajatella muita ihmisiä ja nähdä tilanne laajemmin. Ymmärtää elämää ja hyväksyä kuolema. Nostaisin kyllä perseeni rivakasti ylös surun penkistä jos elävä lapseni tarvitsisi äitiään.
Oletpas harvinaisen epäempaattinen ja epämiellyttävä. Ehkä se suru vielä tulee joku päivä sinunkin vieraaksesi, on meinaan mahdollista, että se on vielä olemassa pinnan alla käsittelemättömänä. Ja jos onkin käsitelty niin ei siitä paljon tullut elämänoppia.
Se etten ole samaa mieltä kuin sinä niin ei tee minusta epäempaattista tai ihmisenä epämiellyttävää, ainakaan noin tuhannen ihmisen otannan mukaan. Suru on aina vieraanamme mutta sitä ei pidä käyttää itsekkäisiin tekoihin. Kumpi on epämiellyttävä ihminen, se joka nousee surusta pois ollakseen muille hyvä ihminen vai se, joka jää suruun koska ei enää arvosta muita ihmisiä?
Ajattele sinä mitä ajattelet mutta elämä voittaa ja elävät voittavat aina kuoleman, ja ehdottomasti itsekkyyden. Toivottavasti suru ei kohtaa sinua itseäsi, en toivo kenellekään surua, se ei ole suotavaa eikä sillä ainakaan todista olevansa oikeassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on useampi ystävä ja sukulainen, joka on menettänyt vauvan tai pienen lapsen. Kukaan heistä ei ole raivoamalla karkoittanut lähipiiriään. Tottakai hekin ovat olleet vihaisia. Elämän epäreiluudelle. Itselleen. Lapselleen. Mutta lähipiiriä ei ole käytetty likasankona. Ovatkohan niin käyttäytyvät alunperinkin luonteeltaan erilaisia.
Niin, he ovat käsitelleet asiat yksin päässään tai muuten omalla tavallaan. Ei ap:n ystävä todellakaan ole käyttäytynyt asiallisesti millään mittakaavalla, mutta ap:n ei olisi tarvinnut ottaa sanottuja sanoja tosissaan ja loukkaantua niistä vaan yrittää kääntää puhe siihen vihaan itseensä. Mutta ei toki ap:n ole pakko tehdä sitäkään, jokainen valitsee itse, ketä auttaa ja kenen tukena seisoo ja kenen ei.
Hymyilyttää tuo: lapsensa menettäneen pitäisi pysyä asiallisena.
Kun mietin että lapseni mätänee haudassaan ja pitäisi kuunnella sukulaisten lätinää ja kun siitä räjähtää, pitäisi nöyrästi pyytää anteeksi.
Ajattelen yhä lastani mätänemässä ja tahdon hänen syliin.Näin itse koen. Syli on tyhjä ja kaipuu ikuinen. Omasi ei ole. Et tiedä tätä tuskaa, se on loputon ja se imee aina uudestaan vaikka vuodet vierii.
Mietin lasta siellä haudassa ja ajattelen että kun lähdet kotiisi, pääset lapsesi luokse ja unohdat minut. Olen yksin. Jos sinun lapsesi kuolisi, ymmärtäisit miten kaipaat tuohon syliin. Se kylmä iho, kuollut eloton keho joka ei enää syki elämää vaan alkaa hajota. Jos se olisi sinun lapsesi. Ymmärtäisit miksi vihaan ja mitä. Koska se olisi sinussa.Minä en voi enää koskaan avata kotiovea jonka takana on oma lapsi. Palaa sinä kotiin ja ihmettele miksi en pyydä anteeksi.
Kauniisti ja todesti kirjoitat <3 Totta, tätä asiaa eivät ymmärrä he joiden syli ei ole koskaan ollut tyhjä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on useampi ystävä ja sukulainen, joka on menettänyt vauvan tai pienen lapsen. Kukaan heistä ei ole raivoamalla karkoittanut lähipiiriään. Tottakai hekin ovat olleet vihaisia. Elämän epäreiluudelle. Itselleen. Lapselleen. Mutta lähipiiriä ei ole käytetty likasankona. Ovatkohan niin käyttäytyvät alunperinkin luonteeltaan erilaisia.
Niin, he ovat käsitelleet asiat yksin päässään tai muuten omalla tavallaan. Ei ap:n ystävä todellakaan ole käyttäytynyt asiallisesti millään mittakaavalla, mutta ap:n ei olisi tarvinnut ottaa sanottuja sanoja tosissaan ja loukkaantua niistä vaan yrittää kääntää puhe siihen vihaan itseensä. Mutta ei toki ap:n ole pakko tehdä sitäkään, jokainen valitsee itse, ketä auttaa ja kenen tukena seisoo ja kenen ei.
Hymyilyttää tuo: lapsensa menettäneen pitäisi pysyä asiallisena.
Kun mietin että lapseni mätänee haudassaan ja pitäisi kuunnella sukulaisten lätinää ja kun siitä räjähtää, pitäisi nöyrästi pyytää anteeksi.
Ajattelen yhä lastani mätänemässä ja tahdon hänen syliin.Näin itse koen. Syli on tyhjä ja kaipuu ikuinen. Omasi ei ole. Et tiedä tätä tuskaa, se on loputon ja se imee aina uudestaan vaikka vuodet vierii.
Mietin lasta siellä haudassa ja ajattelen että kun lähdet kotiisi, pääset lapsesi luokse ja unohdat minut. Olen yksin. Jos sinun lapsesi kuolisi, ymmärtäisit miten kaipaat tuohon syliin. Se kylmä iho, kuollut eloton keho joka ei enää syki elämää vaan alkaa hajota. Jos se olisi sinun lapsesi. Ymmärtäisit miksi vihaan ja mitä. Koska se olisi sinussa.Minä en voi enää koskaan avata kotiovea jonka takana on oma lapsi. Palaa sinä kotiin ja ihmettele miksi en pyydä anteeksi.
Ymmärsit ehkä kommenttini väärin. Minä todellakin ymmärsin ap:n ystävän purkauksen kaikessa niin sanotussa asiattomuudessaan. Lämmin halaus sinulle. Elämäsi ei koskaan muutu ennalleen, voidaan vain toivoa, että jossain vaiheessa pahin tuska muuttu vihlovaksi ikäväksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikeassa tilanteessa on ymmärrettävä ettei välttämättä ole ketään, jota syyttää. Eikä ole oikeuttaa syyttää muita ihmisiä tai edes purkaa suruaan ja vihaansa heihin. On pakko ymmärtää tapahtunut ja ettei se ole muiden ihmisten vika. Ja muistaa, että on elävä lapsi huollettavana, joka tarvitsee terveen kasvuympäristön, turvan ja mallin miten surua käsitellään. Vaikka itse on tyhjä kuori eikä kenenkään sylissä niin on kestettävä ja ymmärrettävä, että elämä jatkuu. Kenenkään kuolema ei ole tekosyy olla ottamatta vastuuta omasta elämästään, lapsestaan ja rakentamista ihmissuhteista.
Olin hajalla kun läheinen kuoli ja minun oli turvattava hänen mahdollisimman hyvä kuolema, lasten pärjääminen tilanteessa, käsiteltävä muiden ihmisten suru ja käytännön asiat, en minä voinut murentua siihen sairaalan lattialle. En minä edes ehtinyt syventyä suruuni koska kuka sitten olisi hoitanut ihmiset ja asiat. Ja kun elämä palasi niin normaaliksi kuin mahdollista oli niin millä tekosyyllä minä olisin palannut siihen hätään ja avuttomuuden kun tilanne oli ohi? En millään niin sitten valitsin sen normaalin käytöksen. Ja en minä ole ainoa, näitä tarinoita riittää tässä maailmassa.
Selviytyjät eivät ole erityisen vahvoja ihmisiä mutta heillä on ymmärtääkseni taito tulla pois minä minä minä alueelta ja itsekkyydestä, taito ajatella muita ihmisiä ja nähdä tilanne laajemmin. Ymmärtää elämää ja hyväksyä kuolema. Nostaisin kyllä perseeni rivakasti ylös surun penkistä jos elävä lapseni tarvitsisi äitiään.
Oletpas harvinaisen epäempaattinen ja epämiellyttävä. Ehkä se suru vielä tulee joku päivä sinunkin vieraaksesi, on meinaan mahdollista, että se on vielä olemassa pinnan alla käsittelemättömänä. Ja jos onkin käsitelty niin ei siitä paljon tullut elämänoppia.
Se etten ole samaa mieltä kuin sinä niin ei tee minusta epäempaattista tai ihmisenä epämiellyttävää, ainakaan noin tuhannen ihmisen otannan mukaan. Suru on aina vieraanamme mutta sitä ei pidä käyttää itsekkäisiin tekoihin. Kumpi on epämiellyttävä ihminen, se joka nousee surusta pois ollakseen muille hyvä ihminen vai se, joka jää suruun koska ei enää arvosta muita ihmisiä?
Ajattele sinä mitä ajattelet mutta elämä voittaa ja elävät voittavat aina kuoleman, ja ehdottomasti itsekkyyden. Toivottavasti suru ei kohtaa sinua itseäsi, en toivo kenellekään surua, se ei ole suotavaa eikä sillä ainakaan todista olevansa oikeassa.
Minä olen juuri käynyt läpi surun. Sellaisen, että se hajotti terveyden ja työkyvyn. Halustani riippumatta en pystynyt kaltaiseesi suoritukseen. Mutta ei se haittaa, nyt olen toipunut ja elämä jatkuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on useampi ystävä ja sukulainen, joka on menettänyt vauvan tai pienen lapsen. Kukaan heistä ei ole raivoamalla karkoittanut lähipiiriään. Tottakai hekin ovat olleet vihaisia. Elämän epäreiluudelle. Itselleen. Lapselleen. Mutta lähipiiriä ei ole käytetty likasankona. Ovatkohan niin käyttäytyvät alunperinkin luonteeltaan erilaisia.
Niin, he ovat käsitelleet asiat yksin päässään tai muuten omalla tavallaan. Ei ap:n ystävä todellakaan ole käyttäytynyt asiallisesti millään mittakaavalla, mutta ap:n ei olisi tarvinnut ottaa sanottuja sanoja tosissaan ja loukkaantua niistä vaan yrittää kääntää puhe siihen vihaan itseensä. Mutta ei toki ap:n ole pakko tehdä sitäkään, jokainen valitsee itse, ketä auttaa ja kenen tukena seisoo ja kenen ei.
No, tässä nyt oli kyse jostain ihan muusta kuin loukkaantumisesta. Mieti nyt omalle kohdallesi, jos kaikkeen, mitä sanot tai teet, saat vastaukseksi peittelemätöntä raivoa, vihaa ja uhkailua. En tiedä, millainen ihminen ottaa kaiken tyynesti vastaan, minä en siihen pystynyt. Olin ammattiavun tarpeessa lopulta itsekin. /Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anteeksi etukäteen, että sanon suoraan. Surulle on aikansa ja surevan ihmisen aika on erilainen kuin ihmisten hänen ympärillään. Annan surevalle jonkun ajan, jollekin ihmiselle se riittää ja jollekin ei. Myötätuntoni on pitempi mutta kärsivällisyyteni ei ole loputon.
Kyse on niin vakavasta asiasta, että sitä on helppoa käyttää myös hyödykseen. Surun myötä joku olettaa, että hänellä on oikeus kohdella muita ihmisiä huonosti ja jatkaa huonoa kohtelua koska hänellä on paha olla. Niin se ei mene, ei sinun tai minun kohdallani. Kumilanka katkeaa jos sitä venyttää liikaa, niin myös ihmissuhteet. Terapiaan on ammattilaiset. Ihmissuhteet eivät ole terapiasuhteita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on useampi ystävä ja sukulainen, joka on menettänyt vauvan tai pienen lapsen. Kukaan heistä ei ole raivoamalla karkoittanut lähipiiriään. Tottakai hekin ovat olleet vihaisia. Elämän epäreiluudelle. Itselleen. Lapselleen. Mutta lähipiiriä ei ole käytetty likasankona. Ovatkohan niin käyttäytyvät alunperinkin luonteeltaan erilaisia.
Et oikeasti tiedä miten synkkiä ajatuksia he päässään kantavat ja tekeekö niiden sanojen sisällä pitäminen hyvää vai huonoa. Yleensä sanotaan että tunteiden patoaminen ei ole hyvä juttu. Läheisillehän se voi olla helpompaa niin.
Eivät he padonneet tunteitaan. Kirjoitin, että he olivat vihaisia. Ja tietysti surullisia. Mutta on eri asia vihata elämän epäreiluutta kuin syytellä ihmisiä, jotka yrittävät olla tukena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on useampi ystävä ja sukulainen, joka on menettänyt vauvan tai pienen lapsen. Kukaan heistä ei ole raivoamalla karkoittanut lähipiiriään. Tottakai hekin ovat olleet vihaisia. Elämän epäreiluudelle. Itselleen. Lapselleen. Mutta lähipiiriä ei ole käytetty likasankona. Ovatkohan niin käyttäytyvät alunperinkin luonteeltaan erilaisia.
Niin, he ovat käsitelleet asiat yksin päässään tai muuten omalla tavallaan. Ei ap:n ystävä todellakaan ole käyttäytynyt asiallisesti millään mittakaavalla, mutta ap:n ei olisi tarvinnut ottaa sanottuja sanoja tosissaan ja loukkaantua niistä vaan yrittää kääntää puhe siihen vihaan itseensä. Mutta ei toki ap:n ole pakko tehdä sitäkään, jokainen valitsee itse, ketä auttaa ja kenen tukena seisoo ja kenen ei.
Hymyilyttää tuo: lapsensa menettäneen pitäisi pysyä asiallisena.
Kun mietin että lapseni mätänee haudassaan ja pitäisi kuunnella sukulaisten lätinää ja kun siitä räjähtää, pitäisi nöyrästi pyytää anteeksi.
Ajattelen yhä lastani mätänemässä ja tahdon hänen syliin.Näin itse koen. Syli on tyhjä ja kaipuu ikuinen. Omasi ei ole. Et tiedä tätä tuskaa, se on loputon ja se imee aina uudestaan vaikka vuodet vierii.
Mietin lasta siellä haudassa ja ajattelen että kun lähdet kotiisi, pääset lapsesi luokse ja unohdat minut. Olen yksin. Jos sinun lapsesi kuolisi, ymmärtäisit miten kaipaat tuohon syliin. Se kylmä iho, kuollut eloton keho joka ei enää syki elämää vaan alkaa hajota. Jos se olisi sinun lapsesi. Ymmärtäisit miksi vihaan ja mitä. Koska se olisi sinussa.Minä en voi enää koskaan avata kotiovea jonka takana on oma lapsi. Palaa sinä kotiin ja ihmettele miksi en pyydä anteeksi.
Marttyyrikerhosta morjes. Missähän vaiheessa surua mahdat olla menossa? Et ainakaan kovin pitkällä, vaikka syy onkin ymmärrettävä, mutta juuri tuolla asenteella, vouhkaamisella, minäminä-mentaliteetilla en ihmettelisi jos on yksinäinen olo.
Lapsensa menettänyt kirjoitti:
Kommentoin vielä tuosta ystäväpiirin jakautumisesta. Se ei johtunut siitä että minä olisin räyhännyt kenellekään vaan siitä että lähipiiri ei osannut suhtautua meihin lapsensa menettäneenä perheenä vaan vaikenivat ja vetäytyivät, hylkäsivät koska asia oli niin tabu ja kauhea. Vain muutama hyvä ystävä jäi rinnalle. Osan suhteen asia oli niin että minä jouduin olemaan se kannatteleva henkilö ja miettimään mitä kärsii sanoa ja vielä olisi pitänut voivotella sitä että toinen joutuu unilääkkeitä syömään tilanteen takia. Kyllä siinä tilanteessa on itse niin heikoilla että on suorastaan hävytöntä se että tulisi muiden tunteista ja olemisesta huolehtia. Tämä heikoilla olo on aaltomaista ja jatkuu vuosia. Minullakin on edessä vielä pitkä, koko elämän mittainen matka.
Olen todella pahoillani menetyksestäsi. Sen verran haluan minäkin kirjoittamaani vielä kommentoida, etten tarkoittanut tietäväni, että aina näissä tapauksissa syy ystävien katoamiseen olisi siinä menetyksen kokeneessa. Tarkoitin, että tämän oman kokemukseni jälkeen aloin ajatella asiaa, ja huomasin, että tähän kohtaan juttua monesti jää "aukko", joka on helppo täyttää ajatuksella, että ystävät vaan hylkäsivät. Nykyään kuitenkin ajattelen, ettei asia välttämättä ole niin.
Toivon sinulle voimia pitkälle matkallesi surun kanssa! /Ap
Vierailija kirjoitti:
Vaikeassa tilanteessa on ymmärrettävä ettei välttämättä ole ketään, jota syyttää. Eikä ole oikeuttaa syyttää muita ihmisiä tai edes purkaa suruaan ja vihaansa heihin. On pakko ymmärtää tapahtunut ja ettei se ole muiden ihmisten vika. Ja muistaa, että on elävä lapsi huollettavana, joka tarvitsee terveen kasvuympäristön, turvan ja mallin miten surua käsitellään. Vaikka itse on tyhjä kuori eikä kenenkään sylissä niin on kestettävä ja ymmärrettävä, että elämä jatkuu. Kenenkään kuolema ei ole tekosyy olla ottamatta vastuuta omasta elämästään, lapsestaan ja rakentamista ihmissuhteista.
Olin hajalla kun läheinen kuoli ja minun oli turvattava hänen mahdollisimman hyvä kuolema, lasten pärjääminen tilanteessa, käsiteltävä muiden ihmisten suru ja käytännön asiat, en minä voinut murentua siihen sairaalan lattialle. En minä edes ehtinyt syventyä suruuni koska kuka sitten olisi hoitanut ihmiset ja asiat. Ja kun elämä palasi niin normaaliksi kuin mahdollista oli niin millä tekosyyllä minä olisin palannut siihen hätään ja avuttomuuden kun tilanne oli ohi? En millään niin sitten valitsin sen normaalin käytöksen. Ja en minä ole ainoa, näitä tarinoita riittää tässä maailmassa.
Selviytyjät eivät ole erityisen vahvoja ihmisiä mutta heillä on ymmärtääkseni taito tulla pois minä minä minä alueelta ja itsekkyydestä, taito ajatella muita ihmisiä ja nähdä tilanne laajemmin. Ymmärtää elämää ja hyväksyä kuolema. Nostaisin kyllä perseeni rivakasti ylös surun penkistä jos elävä lapseni tarvitsisi äitiään.
MInullakin on kuollut läheinen ja olen joutunut järjestelemään jälkeenjäävien elämää. Voin myös omakohtaisesta kokemuksesta kertoa että se oli lastenleikkiä mitä koin kun lapseni kuoli, suorastaan valovuosien päässä. Olet ilmeisimmin jättänyt surun surematta. Vaan älä huoli, kyllä se jossain vaiheessa muistuttaa olemassaolostaan. Näistä tunnejutuista kun ei tahdo selvitä vain Niskavuorimaisella päättäväisyydellä. Padotut tunteet tahtovat myös voimistua ajan kanssa. Onnea käsittelyyn.
Lapsensa menettäneen pitäisi siis olla näkymätön ja kuulumaton ja mahdollisimman pian kätevänä osana yhteiskuntaa? Asiasta ei ole hyvä edes mainita, voi työkaverilla mennä pulla väärään kurkkuun ja katkaisee ikävästi kahvipöytäkeskustelun. Ainahan voi pyöräyttää uuden veronmaksajan.
Se elossa oleva lapsi/lapset ovat koko elämän tarkoitus. Pelkää heidän menettämistään, jääkö auton alle, kaatuuko pyörällä. Yöllä pitää käydä katsomassa hengittääkö. Joten todellakin nostan perseeni penkistä lasteni vuoksi. Ymmärtämättömien vuoksi en sitten enää jaksakaan persettäni nostaa saati verenpainettani. Sanahelinää on heidän puheet ja ymmärtämöttömiä teot joilta sydämen sivistystä puuttuu. Parhaiten ymmärtää saman kokenut. Asiat ovat uudessa perspektiivissä.
Vierailija kirjoitti:
Vaikeassa tilanteessa on ymmärrettävä ettei välttämättä ole ketään, jota syyttää. Eikä ole oikeuttaa syyttää muita ihmisiä tai edes purkaa suruaan ja vihaansa heihin. On pakko ymmärtää tapahtunut ja ettei se ole muiden ihmisten vika. Ja muistaa, että on elävä lapsi huollettavana, joka tarvitsee terveen kasvuympäristön, turvan ja mallin miten surua käsitellään. Vaikka itse on tyhjä kuori eikä kenenkään sylissä niin on kestettävä ja ymmärrettävä, että elämä jatkuu. Kenenkään kuolema ei ole tekosyy olla ottamatta vastuuta omasta elämästään, lapsestaan ja rakentamista ihmissuhteista.
Olin hajalla kun läheinen kuoli ja minun oli turvattava hänen mahdollisimman hyvä kuolema, lasten pärjääminen tilanteessa, käsiteltävä muiden ihmisten suru ja käytännön asiat, en minä voinut murentua siihen sairaalan lattialle. En minä edes ehtinyt syventyä suruuni koska kuka sitten olisi hoitanut ihmiset ja asiat. Ja kun elämä palasi niin normaaliksi kuin mahdollista oli niin millä tekosyyllä minä olisin palannut siihen hätään ja avuttomuuden kun tilanne oli ohi? En millään niin sitten valitsin sen normaalin käytöksen. Ja en minä ole ainoa, näitä tarinoita riittää tässä maailmassa.
Selviytyjät eivät ole erityisen vahvoja ihmisiä mutta heillä on ymmärtääkseni taito tulla pois minä minä minä alueelta ja itsekkyydestä, taito ajatella muita ihmisiä ja nähdä tilanne laajemmin. Ymmärtää elämää ja hyväksyä kuolema. Nostaisin kyllä perseeni rivakasti ylös surun penkistä jos elävä lapseni tarvitsisi äitiään.
Minä hajosin teholla kun lapsi kuoli. Silloin elämäni päättyi eräällä tavalla. Se oli rikkilyöty ja tärvelty.
Perhettä ei akuutissa vaiheessa jaksa kunnolla hoitaa. Yhden minuutin läpi eläminen on haastavaa, puhumattakaan että pitäisi pestä pyykki, tehdä ruoka, auttaa lasta koko päivän ja surra.
Sain ruoka-apua ja se vei pitkälle.
Jälkikäteen voin sanoa että erikoista miten hyvin pärjäsin!
Meillä oli lapsi jota yhä kasvattaa kun sisarus kuoli. Laitoin pyykkikoneeseen pyykkiä, muserruin ja itkin. Jatkoin pyykin laittamista kohta kun ahdistus helpotti.
Olin lapsen kanssa. Ei siinä elämänvaiheessa ole kuin syli. Se riitti meillä. Elämästä karsiutui kaikki ylimääräinen ja oli vain yksi lapsi jota rakastaa ja ottaa syliin.
Kotona kävi ihmisiä. He olivat muutaman tunnin, yleensä niin että minä kahvitin ja hyysäsin. Olin taas poikki kun sukulaiset lähti. Harva heistä sanoi että menee laittamaan pyykkiä.
Jotkut kertoi miten minun pitäisi ajatella. Sanottiin että mene terapiaan. Vaikka olin käynyt. Olin jo saanut onneksi terapeutilta kuulla että minun pitää löytää oma reitti takaisin elämääni, eikä se ole valmis reitti. Kukaan ei pysty sanomaan että kaupassa tulee paniikkikohtaus kun huomaat että olet ottamassa kuolleelle lapselle tämän lempiruokaa tai miten keskellä ihmisjoukkoa kaupungilla tekee mieli huutaa.
Neuvola lähetti perhetyöntekijän hoitamaan säännöllisesti lasta ja sain säännöllisesti aikaa itselleni. Vähitellen jaksaa enemmän.
Läheistä voi ottaa kädestä ja sanoa hyviä asioita. Ei se kuolemaa käsittelevä jaksa alkaa miettimään miltä joku asia näyttää tai pitäisi pyytää anteeksi jotain. Hänen elämä on kaventunut siihen ettei lasta enää ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikeassa tilanteessa on ymmärrettävä ettei välttämättä ole ketään, jota syyttää. Eikä ole oikeuttaa syyttää muita ihmisiä tai edes purkaa suruaan ja vihaansa heihin. On pakko ymmärtää tapahtunut ja ettei se ole muiden ihmisten vika. Ja muistaa, että on elävä lapsi huollettavana, joka tarvitsee terveen kasvuympäristön, turvan ja mallin miten surua käsitellään. Vaikka itse on tyhjä kuori eikä kenenkään sylissä niin on kestettävä ja ymmärrettävä, että elämä jatkuu. Kenenkään kuolema ei ole tekosyy olla ottamatta vastuuta omasta elämästään, lapsestaan ja rakentamista ihmissuhteista.
Olin hajalla kun läheinen kuoli ja minun oli turvattava hänen mahdollisimman hyvä kuolema, lasten pärjääminen tilanteessa, käsiteltävä muiden ihmisten suru ja käytännön asiat, en minä voinut murentua siihen sairaalan lattialle. En minä edes ehtinyt syventyä suruuni koska kuka sitten olisi hoitanut ihmiset ja asiat. Ja kun elämä palasi niin normaaliksi kuin mahdollista oli niin millä tekosyyllä minä olisin palannut siihen hätään ja avuttomuuden kun tilanne oli ohi? En millään niin sitten valitsin sen normaalin käytöksen. Ja en minä ole ainoa, näitä tarinoita riittää tässä maailmassa.
Selviytyjät eivät ole erityisen vahvoja ihmisiä mutta heillä on ymmärtääkseni taito tulla pois minä minä minä alueelta ja itsekkyydestä, taito ajatella muita ihmisiä ja nähdä tilanne laajemmin. Ymmärtää elämää ja hyväksyä kuolema. Nostaisin kyllä perseeni rivakasti ylös surun penkistä jos elävä lapseni tarvitsisi äitiään.
Läheistä voi ottaa kädestä ja sanoa hyviä asioita. Ei se kuolemaa käsittelevä jaksa alkaa miettimään miltä joku asia näyttää tai pitäisi pyytää anteeksi jotain. Hänen elämä on kaventunut siihen ettei lasta enää ole.
Tämä on periaatteessa totta mutta käytännössä mahdotonta jos surevan viha ja hyökkäävä käytös jatkuu vuosia ja vaikuttaa jo läheisten mielenterveyteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on useampi ystävä ja sukulainen, joka on menettänyt vauvan tai pienen lapsen. Kukaan heistä ei ole raivoamalla karkoittanut lähipiiriään. Tottakai hekin ovat olleet vihaisia. Elämän epäreiluudelle. Itselleen. Lapselleen. Mutta lähipiiriä ei ole käytetty likasankona. Ovatkohan niin käyttäytyvät alunperinkin luonteeltaan erilaisia.
Niin, he ovat käsitelleet asiat yksin päässään tai muuten omalla tavallaan. Ei ap:n ystävä todellakaan ole käyttäytynyt asiallisesti millään mittakaavalla, mutta ap:n ei olisi tarvinnut ottaa sanottuja sanoja tosissaan ja loukkaantua niistä vaan yrittää kääntää puhe siihen vihaan itseensä. Mutta ei toki ap:n ole pakko tehdä sitäkään, jokainen valitsee itse, ketä auttaa ja kenen tukena seisoo ja kenen ei.
Hymyilyttää tuo: lapsensa menettäneen pitäisi pysyä asiallisena.
Kun mietin että lapseni mätänee haudassaan ja pitäisi kuunnella sukulaisten lätinää ja kun siitä räjähtää, pitäisi nöyrästi pyytää anteeksi.
Ajattelen yhä lastani mätänemässä ja tahdon hänen syliin.Näin itse koen. Syli on tyhjä ja kaipuu ikuinen. Omasi ei ole. Et tiedä tätä tuskaa, se on loputon ja se imee aina uudestaan vaikka vuodet vierii.
Mietin lasta siellä haudassa ja ajattelen että kun lähdet kotiisi, pääset lapsesi luokse ja unohdat minut. Olen yksin. Jos sinun lapsesi kuolisi, ymmärtäisit miten kaipaat tuohon syliin. Se kylmä iho, kuollut eloton keho joka ei enää syki elämää vaan alkaa hajota. Jos se olisi sinun lapsesi. Ymmärtäisit miksi vihaan ja mitä. Koska se olisi sinussa.Minä en voi enää koskaan avata kotiovea jonka takana on oma lapsi. Palaa sinä kotiin ja ihmettele miksi en pyydä anteeksi.
Tämä raivoaminen kuulostaa niin tutulta. Kerronpa muutaman asian. Minä en odota anteeksipyyntöä sinulta. Ja käsitän kyllä, että minun suurin syntini on se, että en ole sinun sijastasi kokemassa tuota kauheutta. Mutta minua sinä et voi siitä syyttää. Sinä et sitä valinnut, mutta en sitä valinnut minäkään sinulle. Ja sitten se sukulaisten lätinä. Niin, heilläkin on elämä, usko tai älä, ja oikeus elää sitä sinun menetyksestäsi huolimatta. Ja omat lätinänsä. Juuri tuo oli kamalaa oman läheiseni kanssa: koskaan et tiennyt, mitä hänen seurassaan saa puhua, ettei tule raivokohtausta. Ei nyt lätistä jonninjoutavia ainakaan. Sinunkaltaisesi k***päät odottavat, että muidenkin maailma pysähtyy siihen hetkeen kun omasi pysähtyi. Ja vielä: sinulla näyttää olevan sama vamma, kuin omalla läheiselläni , tarve väristellä toisten sanoja omiin tarkoituksiin sopivaksi. Hihittele sinä vaan, mutta jos luet uudelleen ja ajatuksella, mitä tuossa viestissä luki, ja pinnistelet oikein kovasti, saatat ymmärtää. Siinä sanottiin, ettei käytös ollut asiallista. Siinä ei VAADITTU asiallista käytöstä lapsensa menettäneeltä. En tiedä, miksi alennuin vastaamaan viestiisi. Taisin tunnistaa sinut. Juuri näitä samoja lauluja lauloit silloinkin, kun me vielä olimme olemassa toisillemme. /Ap
Kovinpa se vaikuttaa helpolta. En ole menettänyt lasta, heitä on minulla kaksi. Jos menettäisin toisen, en ihan takuuvarmasti voi kyllä sanoa että nostaisin vain perseeni rivakasti ylös ja olisin tavallinen entinen itseni jäljelle jääneelle lapselle. Todennäköisesti yrittäisin kovasti, mutta jälki ei välttämättä kuitenkaan olisi ihan 10/10.