Lue keskustelun säännöt.
Lapsen menetys muutti läheiseni sietämättämäksi k***pääksi
24.09.2018 |
Tiedän, että tämä on arka aihe, mutta kirjoitan silti. Koska tämä asia vaikuttaa merkittävästi myös minun elämääni.
Lähipiiriini kuulunut henkilö menetti vauvansa yllättäen synnytyksessä. Sen jälkeen kukaan meistä läheisistä ei ole osannut tehdä mitään oikein. Olimme kaikki järkyttyneitä ja surullisia, tottakai. Hoidimme hänen lastaan, kävimme kaupassa, laitoimme ruokaa, autoimme hautajaisten valmistelussa ja yritimme parhaamme mukaan pitää huolta siitä, ettei hänen tarvitsisi olla yksin. Jossain vaiheessa hän alkoi syyttää meitä siitä, ettemme välitä hänestä tai hänen lapsestaan. Mikään, mitä sanoimme tai teimme, ei ollut oikein. Mitä hän sitten olisi toivonut, sitä hän ei kertonut. Tilanne vain paheni kun aikaa kului. Emme osanneet oikealla tavalla muistaa hänen vauvansa viimeisten liikkeiden, kuoleman ja syntymän vuosipäivää. Emme valinneet oikeita sanoja silloin, kuin puhuimme vauvasta. Lisäksi hän syytti ja syyllisti meitä siitä, että emme tiedä, miltä hänestä tuntuu. Emme tietenkään, koska emme ole kokeneet lapsen menetystä. Myönsin, ettemme tiedä, enkä osannut olla pahoillani siitä. Lopulta hän ihan ääneen sanoi, että toivoo, että se olisi tapahtunut eräälle meistä.
Siinä kohdassa meni minulla raja. Minulla, ja meillä kaikilla muilla hänen lähipiirissään on omiakin lapsia ja omakin elämä. Minun on pakko ajatella omaa perhettäni, ja niinpä kun hän toivotti minut painumaan hevon v*****n, tein sen enemmän kuin mielelläni. Välillä mietin, mitä hänelle kuuluu, onko aika helpottanut hänen oloaan. Toivon niin.
Kommentit (283)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikeassa tilanteessa on ymmärrettävä ettei välttämättä ole ketään, jota syyttää. Eikä ole oikeuttaa syyttää muita ihmisiä tai edes purkaa suruaan ja vihaansa heihin. On pakko ymmärtää tapahtunut ja ettei se ole muiden ihmisten vika. Ja muistaa, että on elävä lapsi huollettavana, joka tarvitsee terveen kasvuympäristön, turvan ja mallin miten surua käsitellään. Vaikka itse on tyhjä kuori eikä kenenkään sylissä niin on kestettävä ja ymmärrettävä, että elämä jatkuu. Kenenkään kuolema ei ole tekosyy olla ottamatta vastuuta omasta elämästään, lapsestaan ja rakentamista ihmissuhteista.
Olin hajalla kun läheinen kuoli ja minun oli turvattava hänen mahdollisimman hyvä kuolema, lasten pärjääminen tilanteessa, käsiteltävä muiden ihmisten suru ja käytännön asiat, en minä voinut murentua siihen sairaalan lattialle. En minä edes ehtinyt syventyä suruuni koska kuka sitten olisi hoitanut ihmiset ja asiat. Ja kun elämä palasi niin normaaliksi kuin mahdollista oli niin millä tekosyyllä minä olisin palannut siihen hätään ja avuttomuuden kun tilanne oli ohi? En millään niin sitten valitsin sen normaalin käytöksen. Ja en minä ole ainoa, näitä tarinoita riittää tässä maailmassa.
Selviytyjät eivät ole erityisen vahvoja ihmisiä mutta heillä on ymmärtääkseni taito tulla pois minä minä minä alueelta ja itsekkyydestä, taito ajatella muita ihmisiä ja nähdä tilanne laajemmin. Ymmärtää elämää ja hyväksyä kuolema. Nostaisin kyllä perseeni rivakasti ylös surun penkistä jos elävä lapseni tarvitsisi äitiään.
Minä hajosin teholla kun lapsi kuoli. Silloin elämäni päättyi eräällä tavalla. Se oli rikkilyöty ja tärvelty.
Perhettä ei akuutissa vaiheessa jaksa kunnolla hoitaa. Yhden minuutin läpi eläminen on haastavaa, puhumattakaan että pitäisi pestä pyykki, tehdä ruoka, auttaa lasta koko päivän ja surra.
Sain ruoka-apua ja se vei pitkälle.Jälkikäteen voin sanoa että erikoista miten hyvin pärjäsin!
Meillä oli lapsi jota yhä kasvattaa kun sisarus kuoli. Laitoin pyykkikoneeseen pyykkiä, muserruin ja itkin. Jatkoin pyykin laittamista kohta kun ahdistus helpotti.Olin lapsen kanssa. Ei siinä elämänvaiheessa ole kuin syli. Se riitti meillä. Elämästä karsiutui kaikki ylimääräinen ja oli vain yksi lapsi jota rakastaa ja ottaa syliin.
Kotona kävi ihmisiä. He olivat muutaman tunnin, yleensä niin että minä kahvitin ja hyysäsin. Olin taas poikki kun sukulaiset lähti. Harva heistä sanoi että menee laittamaan pyykkiä.
Jotkut kertoi miten minun pitäisi ajatella. Sanottiin että mene terapiaan. Vaikka olin käynyt. Olin jo saanut onneksi terapeutilta kuulla että minun pitää löytää oma reitti takaisin elämääni, eikä se ole valmis reitti. Kukaan ei pysty sanomaan että kaupassa tulee paniikkikohtaus kun huomaat että olet ottamassa kuolleelle lapselle tämän lempiruokaa tai miten keskellä ihmisjoukkoa kaupungilla tekee mieli huutaa.Neuvola lähetti perhetyöntekijän hoitamaan säännöllisesti lasta ja sain säännöllisesti aikaa itselleni. Vähitellen jaksaa enemmän.
Läheistä voi ottaa kädestä ja sanoa hyviä asioita. Ei se kuolemaa käsittelevä jaksa alkaa miettimään miltä joku asia näyttää tai pitäisi pyytää anteeksi jotain. Hänen elämä on kaventunut siihen ettei lasta enää ole.
Kyllä surevallakin on velvollisuuksia. Et sinä voi mennä pieksemään naapurin lasta kuoliaaksi, koska sun suru ja sua vituttaa niin paljon, et naapurilla on lapsi hengissä.
Et sä voi työpaikalla alkaa vittuilemaan asiakkaille, koska sun suru ja sua vituttaa.
Et voi kohdella läheisiä miten vaan ja kuvitella, et ne jaksaa sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä ketjussa selvästi tavoitteena vain tukea aloittajan oikein toimimista. Lapsensa menettäneiden kommentteihin alapeukutuksia ja arvosteluja. On niin helppo sivaltaa sanoilla.
Suru on itsekästä. Sen sietäminen ja kohtaaminen on vaikeaa. Suomalaisessa kulttuurissa on outo käsitys siitä että suru tulee pitää yksityisenä ja piilossa, annetaan aikaa ja tilaa surra. Julkiset tai hyvän maun rajat ylittävä surunilmaus ei ole hyväksyttävää. Siitä vain vessaan tai autoon itkemään ja sitten pyyhit kasvosi ja vedät roolin niskaan ja töihin. Tai itket ja huudat tyynyyn tuskaasi yöllä, ettei edes muu perhe näe.
Tosiasia on että lapsensa menettäneistä 80% päätyy eroon. Sairaslomat ovat pitkiä ja osalta menee työkyky tai monta vuotta työelämään palaamiseen, uudelleen kouluttautumiseen. Mielenterveys voi mennä, tulee masennusta ja ahdistusta ja post-traumaattista stressireaktiota, paniikkioireita ja sydänoireita, astmaa, syömishäiriöitä. Suru puskee jostain kautta ulos.
Ymmärrystä, empatiaa, haloo???? Mutta ei, käyttäydyit sureva sika huonosti! Ruotuun siitä saatana, ei täällä vinkujia katsella! Mitä siitä lapsestasi puhut, sehän ei ole enää elossa, jatka elämääsi ja lopeta tuo turha surkeilu! Vain Suomessa tämä on mahdollista. Tai no tiedä sitten kuinka kattavasti Vauva-palsta kuvaa suomalaisten ajattelua. Vaan täällähän saa nimettömänä päästellä mitä mieleen juolahtaa.
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa selvästi tavoitteena vain tukea aloittajan oikein toimimista. Lapsensa menettäneiden kommentteihin alapeukutuksia ja arvosteluja. On niin helppo sivaltaa sanoilla.
Suru on itsekästä. Sen sietäminen ja kohtaaminen on vaikeaa. Suomalaisessa kulttuurissa on outo käsitys siitä että suru tulee pitää yksityisenä ja piilossa, annetaan aikaa ja tilaa surra. Julkiset tai hyvän maun rajat ylittävä surunilmaus ei ole hyväksyttävää. Siitä vain vessaan tai autoon itkemään ja sitten pyyhit kasvosi ja vedät roolin niskaan ja töihin. Tai itket ja huudat tyynyyn tuskaasi yöllä, ettei edes muu perhe näe.
Tosiasia on että lapsensa menettäneistä 80% päätyy eroon. Sairaslomat ovat pitkiä ja osalta menee työkyky tai monta vuotta työelämään palaamiseen, uudelleen kouluttautumiseen. Mielenterveys voi mennä, tulee masennusta ja ahdistusta ja post-traumaattista stressireaktiota, paniikkioireita ja sydänoireita, astmaa, syömishäiriöitä. Suru puskee jostain kautta ulos.
Ymmärrystä, empatiaa, haloo???? Mutta ei, käyttäydyit sureva sika huonosti! Ruotuun siitä saatana, ei täällä vinkujia katsella! Mitä siitä lapsestasi puhut, sehän ei ole enää elossa, jatka elämääsi ja lopeta tuo turha surkeilu! Vain Suomessa tämä on mahdollista. Tai no tiedä sitten kuinka kattavasti Vauva-palsta kuvaa suomalaisten ajattelua. Vaan täällähän saa nimettömänä päästellä mitä mieleen juolahtaa.
Tässä juuri hyvä esimerkki itseensäkäpertyjästä. Kaikki ymmärretään väärin ja hirveetä marttyrointiulinaa
Lapsensa menettänyt kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikeassa tilanteessa on ymmärrettävä ettei välttämättä ole ketään, jota syyttää. Eikä ole oikeuttaa syyttää muita ihmisiä tai edes purkaa suruaan ja vihaansa heihin. On pakko ymmärtää tapahtunut ja ettei se ole muiden ihmisten vika. Ja muistaa, että on elävä lapsi huollettavana, joka tarvitsee terveen kasvuympäristön, turvan ja mallin miten surua käsitellään. Vaikka itse on tyhjä kuori eikä kenenkään sylissä niin on kestettävä ja ymmärrettävä, että elämä jatkuu. Kenenkään kuolema ei ole tekosyy olla ottamatta vastuuta omasta elämästään, lapsestaan ja rakentamista ihmissuhteista.
Olin hajalla kun läheinen kuoli ja minun oli turvattava hänen mahdollisimman hyvä kuolema, lasten pärjääminen tilanteessa, käsiteltävä muiden ihmisten suru ja käytännön asiat, en minä voinut murentua siihen sairaalan lattialle. En minä edes ehtinyt syventyä suruuni koska kuka sitten olisi hoitanut ihmiset ja asiat. Ja kun elämä palasi niin normaaliksi kuin mahdollista oli niin millä tekosyyllä minä olisin palannut siihen hätään ja avuttomuuden kun tilanne oli ohi? En millään niin sitten valitsin sen normaalin käytöksen. Ja en minä ole ainoa, näitä tarinoita riittää tässä maailmassa.
Selviytyjät eivät ole erityisen vahvoja ihmisiä mutta heillä on ymmärtääkseni taito tulla pois minä minä minä alueelta ja itsekkyydestä, taito ajatella muita ihmisiä ja nähdä tilanne laajemmin. Ymmärtää elämää ja hyväksyä kuolema. Nostaisin kyllä perseeni rivakasti ylös surun penkistä jos elävä lapseni tarvitsisi äitiään.
MInullakin on kuollut läheinen ja olen joutunut järjestelemään jälkeenjäävien elämää. Voin myös omakohtaisesta kokemuksesta kertoa että se oli lastenleikkiä mitä koin kun lapseni kuoli, suorastaan valovuosien päässä. Olet ilmeisimmin jättänyt surun surematta. Vaan älä huoli, kyllä se jossain vaiheessa muistuttaa olemassaolostaan. Näistä tunnejutuista kun ei tahdo selvitä vain Niskavuorimaisella päättäväisyydellä. Padotut tunteet tahtovat myös voimistua ajan kanssa. Onnea käsittelyyn.
Lapsensa menettäneen pitäisi siis olla näkymätön ja kuulumaton ja mahdollisimman pian kätevänä osana yhteiskuntaa? Asiasta ei ole hyvä edes mainita, voi työkaverilla mennä pulla väärään kurkkuun ja katkaisee ikävästi kahvipöytäkeskustelun. Ainahan voi pyöräyttää uuden veronmaksajan.
Se elossa oleva lapsi/lapset ovat koko elämän tarkoitus. Pelkää heidän menettämistään, jääkö auton alle, kaatuuko pyörällä. Yöllä pitää käydä katsomassa hengittääkö. Joten todellakin nostan perseeni penkistä lasteni vuoksi. Ymmärtämättömien vuoksi en sitten enää jaksakaan persettäni nostaa saati verenpainettani. Sanahelinää on heidän puheet ja ymmärtämöttömiä teot joilta sydämen sivistystä puuttuu. Parhaiten ymmärtää saman kokenut. Asiat ovat uudessa perspektiivissä.
Olen pahoillani, että sinunkin aviomiehesi, lastesi isä ja paras ystäväsi on kuollut, ymmärrät siis mistä puhuin. Käyttämäsi sana "lastenleikkiä" kuvaakin niitä tuntoja hyvin. Kiitos empatiastasi ja siitä, että asettauduit yläpuolelleni ja mitätöit suruni. Ymmärsit myös hyvin mitä teit, käytit et voi ymmärtää -kortin koska sillähän saat aina kaikki ihmiset hiljaiseksi. Voittamaton surussaan.
Tiedät myös hyvin kuinka tulen vielä murtumaan ja kuinka suruni on käsittelemätön., kuinka ymmärtämätön ja sydämeltäni sivistymätön olen kun surustani huolimatta huolehdin meidän kolmesta lapsesta ja en pura suruani läheisiin, kohtelemalla heitä huonosti.
Lohdutat, että minun lasten huolehtimisen lisäksi ei tarvitse huolehtia etteikö suru tulisi luokseni voimistuneena ja toivotat onnea sen käsittelyyn. Kiitos vilpittömästä onnen toivotuksesta, siitä saavat myös lapseni osansa. Nyt kerron sen pahimman, minä myös nauran lasteni kanssa lähes päivittäin koska typerästi uskon, että surussa naurusta saa voimaa.
Ymmärsit myös hyvin, että surevan pitäisi olla näkymätön osa yhteiskuntaa kun kerroin mielipiteeni ettei suru oikeuta ketään kohtelemaan muita ihmisiä huonosti. Ja ettei siitä edes saisi mainita, sitähän tarkoitinkin, hyvin ymmärretty. Olet varmasti empaattisempi ihminen kuin Pyykkö konsanaan. Hyvä, että sinussa puhuu myötätunto eikä katkeruus.
Kaikesta onnen toivotuksestasi huolimatta minä jaksan elää elämääni, eniten itseni vuoksi koska arvostan mitä minulla on. Ja olen kiitollinen myös siitä, mitä minulla joskus oli. Hyvää elämää sinulle, älä katkeroidu, se vahingoittaa eniten itseäsi. Mutta mitäpä minä elämästä ymmärtäisin Koska En Ole Kokenut Samaa Kuin Sinä, surussasi voittamaton.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on useampi ystävä ja sukulainen, joka on menettänyt vauvan tai pienen lapsen. Kukaan heistä ei ole raivoamalla karkoittanut lähipiiriään. Tottakai hekin ovat olleet vihaisia. Elämän epäreiluudelle. Itselleen. Lapselleen. Mutta lähipiiriä ei ole käytetty likasankona. Ovatkohan niin käyttäytyvät alunperinkin luonteeltaan erilaisia.
Niin, he ovat käsitelleet asiat yksin päässään tai muuten omalla tavallaan. Ei ap:n ystävä todellakaan ole käyttäytynyt asiallisesti millään mittakaavalla, mutta ap:n ei olisi tarvinnut ottaa sanottuja sanoja tosissaan ja loukkaantua niistä vaan yrittää kääntää puhe siihen vihaan itseensä. Mutta ei toki ap:n ole pakko tehdä sitäkään, jokainen valitsee itse, ketä auttaa ja kenen tukena seisoo ja kenen ei.
Hymyilyttää tuo: lapsensa menettäneen pitäisi pysyä asiallisena.
Kun mietin että lapseni mätänee haudassaan ja pitäisi kuunnella sukulaisten lätinää ja kun siitä räjähtää, pitäisi nöyrästi pyytää anteeksi.
Ajattelen yhä lastani mätänemässä ja tahdon hänen syliin.Näin itse koen. Syli on tyhjä ja kaipuu ikuinen. Omasi ei ole. Et tiedä tätä tuskaa, se on loputon ja se imee aina uudestaan vaikka vuodet vierii.
Mietin lasta siellä haudassa ja ajattelen että kun lähdet kotiisi, pääset lapsesi luokse ja unohdat minut. Olen yksin. Jos sinun lapsesi kuolisi, ymmärtäisit miten kaipaat tuohon syliin. Se kylmä iho, kuollut eloton keho joka ei enää syki elämää vaan alkaa hajota. Jos se olisi sinun lapsesi. Ymmärtäisit miksi vihaan ja mitä. Koska se olisi sinussa.Minä en voi enää koskaan avata kotiovea jonka takana on oma lapsi. Palaa sinä kotiin ja ihmettele miksi en pyydä anteeksi.
Marttyyrikerhosta morjes. Missähän vaiheessa surua mahdat olla menossa? Et ainakaan kovin pitkällä, vaikka syy onkin ymmärrettävä, mutta juuri tuolla asenteella, vouhkaamisella, minäminä-mentaliteetilla en ihmettelisi jos on yksinäinen olo.
Et ymmärtänyt.
Minulla on elämä koossa. Mutta kun lapsi kuolee, syli on tyhjä eikä ole kuin ikävä.
On surullista että näet jonkun tarpeen kuittailla lapsen menettäneelle, en ole ilman ihmisiä. Tarkoitin sitä syvyyttä jonka menetys tuottaa!
Sellaisia jotka tahtovat hyvää tulee lisää elämään. Ei heidän ole koskaan tarvinnut kertoa millainen minun kuuluu olla.
Surussani olen sen verran pitkällä että näen tulevaisuutta. Ja siinä olevia hyviä ihmisiä. Ja elämän täydempänä.
Ei kenenkään tarvitse olla terapeuttina toisille, mutta ei myöskään olla sydämetön niitä kohtaan joilta elämä on kadonnut.
Itse menetin muutamia läheisiä. Ei he elä minun tuskaa. He menivät kotiin ja jatkoi arkea. Niin se on. Se on kuolleen lapsen vanhemman rooli. Se on se menetys. Jää lapsen lelut, vaatteet, huone, sänky -kaikki on tyhjänä- se on täydellinen menetys ja tyhjyys! Ei tämä ole mikään marttyyrikirjoitus vaan fakta!
Eikä oma arki loppunut kuolemaan vaan se muuttui juuriaan myöten. Ei muilta loppunut elämä kuin lapseltani. Hän on ainoa joka kuoli.
Tuo muutti minut ja sain uusia ihmisiä elämääni. Nämä sukulaiset eivät ole kokeneet menetystä, eikä heidän kanssaan pysty keskustella aiheesta koska eivät HE pysty. Se on ok! Niin pitkälle olen päässyt. Näen oman suruni lisäksi muiden viat ja voin olla tappelematta, he jatkavat.
Minä olen se joka on lopettanut. En jaksa puolustaa itseäni loputtomiin. Menkööt ne jotka eivät kuule. En ole sama ihminen. Ei kukaan joka hautaa lapsensa pysy "samana".
He voivat vaatia ja ihmetellä. Mutta tätä on kuolema.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa selvästi tavoitteena vain tukea aloittajan oikein toimimista. Lapsensa menettäneiden kommentteihin alapeukutuksia ja arvosteluja. On niin helppo sivaltaa sanoilla.
Suru on itsekästä. Sen sietäminen ja kohtaaminen on vaikeaa. Suomalaisessa kulttuurissa on outo käsitys siitä että suru tulee pitää yksityisenä ja piilossa, annetaan aikaa ja tilaa surra. Julkiset tai hyvän maun rajat ylittävä surunilmaus ei ole hyväksyttävää. Siitä vain vessaan tai autoon itkemään ja sitten pyyhit kasvosi ja vedät roolin niskaan ja töihin. Tai itket ja huudat tyynyyn tuskaasi yöllä, ettei edes muu perhe näe.
Tosiasia on että lapsensa menettäneistä 80% päätyy eroon. Sairaslomat ovat pitkiä ja osalta menee työkyky tai monta vuotta työelämään palaamiseen, uudelleen kouluttautumiseen. Mielenterveys voi mennä, tulee masennusta ja ahdistusta ja post-traumaattista stressireaktiota, paniikkioireita ja sydänoireita, astmaa, syömishäiriöitä. Suru puskee jostain kautta ulos.
Ymmärrystä, empatiaa, haloo???? Mutta ei, käyttäydyit sureva sika huonosti! Ruotuun siitä saatana, ei täällä vinkujia katsella! Mitä siitä lapsestasi puhut, sehän ei ole enää elossa, jatka elämääsi ja lopeta tuo turha surkeilu! Vain Suomessa tämä on mahdollista. Tai no tiedä sitten kuinka kattavasti Vauva-palsta kuvaa suomalaisten ajattelua. Vaan täällähän saa nimettömänä päästellä mitä mieleen juolahtaa.
Hmm, siis mielestäni kukaan noista kirjoittajista ei sanonut ettei saisi surra ja tuntea jopa vihaa. Mutta onko tosiaan niin että jos menettää lapsen, saa useita vuosia käyttäytyä ihan miten vain ja jopa toivoa toisen lapsen kuolemaa - eikä sellaista toivotusta tarvitse jälkikäteen pahoitella? Ja että loputtomasti vain sellainen käytös tulisi hyväksyä? Onko asia tosiaan niin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esimerkiksi naistenlehtien artikkeleista luemme vain niistä ihmisistä, jotka ovat vastoinkäymisistä oppineet ja kypsyneet. He vain jatkavat elämää entistä kokeneempina ja viisaampina. Todellisuudessa menetykset, kuolemat, konkurssit, sairastumiset, vanheneminen, avioerot jne. eivät useinkaan kypsytä vaan katkeroittavat ja väsyttävät meitä.
Meillä kaikilla on murtumispiste. Sillä itsensä kesällä tappaneelle Sipoon-murhaajalla murtumispiste oli jo se, että esimies ei ollut antanut riittävästi palkkaa tms. Jotkut taas toipuvat jollakin tavalla todella raskaistakin menetyksistä kuten esim. siitä, että koko perhe kuolee. Resilienssi on varmasti pitkälle synnynnäinen ja/tai varhaislapsuudessa kehittynyt ominaisuus.
Entinen ystäväsi ei kestänyt surua vaan takertui vihaan ja raivoon, joka tietenkin kumpusi menetyksestä eikä siitä, mitä sinä teit tai olit tekemättä. Mielestäni sitä voi jonkin aikaa yrittää sietää, mutta jos ihminen ei tunnu ollenkaan toipuvan, asia ja käytös pitäisi jaksaa ottaa puheeksi. Terapia voi auttaa käsittelemään tuskaa niin, ettei sitä pura muihin. Jos ihminen ei palautetta saatuaankaan korjaa käytöstään tai hanki apua, ei kenelläkään tietenkään ole velvollisuutta pilata omaa elämäänsä hänen likasankonaan.
On surullista ajatella, että lapsensa menettänyt on menettänyt nyt muitakin läheisiä. Ehkä voisit ottaa yhteyttä ja kysyä kuulumisia. On mahdollista, että hän on päässyt asian yli. Toki jos niin ei ole käynyt, ei sinulla ole mitään velvollisuutta jatkaa yhteydenpitoa.
Tiedätkö, viha on normaali suruun kuuluva tunne.
Se ei ole normaalia että ajattelee ettei kaikkia tunteita käytetä.
Se on vielä oudompaa että ihmiset ajattelevat että "selviäminen" tarkoittaa että ihminen itkee hetken ja palautuu entiselleen.Olen menettänyt lapsen, hautasin ja vasta paljon myöhemmin tuli negatiiviset tunteet ja halu itsekin kuolla.
Kun sinä ihmettelet miten se ihminen voi melko hyvin ja kuolemasta on puoli vuotta niin se tyyppi ei ole edes päässyt ensimmäisen tunnetilan yli, silloin on niin järkyttynyt.Ette te koskaan pysty ymmärtämään miten sairas se tunne on kun sun sylissä on lapsen kuori. Ettekä te voi sanoa ettei se äiti tai isä saa vihata. Kieltämällä tunteet, sanomalla että hän elää väärin on myös järkyttävää kiusaa.
Ennenkuin teistä kukaan sanoo lapsen menettäneelle ettei hänen tunteensa ole ok, kannattaa vaikka kysyä tuota itse terapeutilta koska kaikki surun tunteet saa ja pitää käydä läpi, se on se TYÖ surutyössä. Nuo paskat tunteet.
On todella kurja että hän on ärähtänyt sinulle, mutta lopulta, se on hänen osansa. Olisit vaan iloinen ettei omasi ole tyhjä kuori.
Jos jokainen tajuaisi että yksilön menetys on juurikin YKSILÖN niin ehkä tulisi se ymmärrys ettei ole yhtä tapaa surra. Hänellä on omansa.
Kylläkyllä, mutta vittttuako vihaa niitä läheisiä ihmisiä jotka auttavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa selvästi tavoitteena vain tukea aloittajan oikein toimimista. Lapsensa menettäneiden kommentteihin alapeukutuksia ja arvosteluja. On niin helppo sivaltaa sanoilla.
Suru on itsekästä. Sen sietäminen ja kohtaaminen on vaikeaa. Suomalaisessa kulttuurissa on outo käsitys siitä että suru tulee pitää yksityisenä ja piilossa, annetaan aikaa ja tilaa surra. Julkiset tai hyvän maun rajat ylittävä surunilmaus ei ole hyväksyttävää. Siitä vain vessaan tai autoon itkemään ja sitten pyyhit kasvosi ja vedät roolin niskaan ja töihin. Tai itket ja huudat tyynyyn tuskaasi yöllä, ettei edes muu perhe näe.
Tosiasia on että lapsensa menettäneistä 80% päätyy eroon. Sairaslomat ovat pitkiä ja osalta menee työkyky tai monta vuotta työelämään palaamiseen, uudelleen kouluttautumiseen. Mielenterveys voi mennä, tulee masennusta ja ahdistusta ja post-traumaattista stressireaktiota, paniikkioireita ja sydänoireita, astmaa, syömishäiriöitä. Suru puskee jostain kautta ulos.
Ymmärrystä, empatiaa, haloo???? Mutta ei, käyttäydyit sureva sika huonosti! Ruotuun siitä saatana, ei täällä vinkujia katsella! Mitä siitä lapsestasi puhut, sehän ei ole enää elossa, jatka elämääsi ja lopeta tuo turha surkeilu! Vain Suomessa tämä on mahdollista. Tai no tiedä sitten kuinka kattavasti Vauva-palsta kuvaa suomalaisten ajattelua. Vaan täällähän saa nimettömänä päästellä mitä mieleen juolahtaa.
Olisiko noihin lastensa menettäneiden kommentteihin tulleisiin alapeukkuihin joku muukin syy kuin mainitsemasi "tukea aloittajan oikein toimimista"? Ehkä jollain muullakin saattaa olla samanlainen kokemus lapsensa menettäneen käytöksestä? Se raivo ja viha, mitä ne kommentit pitävät sisällään? Kyllä se taitaa olla enneminkin niin päin, että monet lapsensa menettäneet kokevat oikeudekseen käyttäytyä ihan miten haluavat ja päästää suustaan mitä törkyä tahansa, koska ovat surusta suunniltaan. Ei vaan kannattaisi ihmetellä jos sillä on seurauksensa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa selvästi tavoitteena vain tukea aloittajan oikein toimimista. Lapsensa menettäneiden kommentteihin alapeukutuksia ja arvosteluja. On niin helppo sivaltaa sanoilla.
Suru on itsekästä. Sen sietäminen ja kohtaaminen on vaikeaa. Suomalaisessa kulttuurissa on outo käsitys siitä että suru tulee pitää yksityisenä ja piilossa, annetaan aikaa ja tilaa surra. Julkiset tai hyvän maun rajat ylittävä surunilmaus ei ole hyväksyttävää. Siitä vain vessaan tai autoon itkemään ja sitten pyyhit kasvosi ja vedät roolin niskaan ja töihin. Tai itket ja huudat tyynyyn tuskaasi yöllä, ettei edes muu perhe näe.
Tosiasia on että lapsensa menettäneistä 80% päätyy eroon. Sairaslomat ovat pitkiä ja osalta menee työkyky tai monta vuotta työelämään palaamiseen, uudelleen kouluttautumiseen. Mielenterveys voi mennä, tulee masennusta ja ahdistusta ja post-traumaattista stressireaktiota, paniikkioireita ja sydänoireita, astmaa, syömishäiriöitä. Suru puskee jostain kautta ulos.
Ymmärrystä, empatiaa, haloo???? Mutta ei, käyttäydyit sureva sika huonosti! Ruotuun siitä saatana, ei täällä vinkujia katsella! Mitä siitä lapsestasi puhut, sehän ei ole enää elossa, jatka elämääsi ja lopeta tuo turha surkeilu! Vain Suomessa tämä on mahdollista. Tai no tiedä sitten kuinka kattavasti Vauva-palsta kuvaa suomalaisten ajattelua. Vaan täällähän saa nimettömänä päästellä mitä mieleen juolahtaa.
Hmm, siis mielestäni kukaan noista kirjoittajista ei sanonut ettei saisi surra ja tuntea jopa vihaa. Mutta onko tosiaan niin että jos menettää lapsen, saa useita vuosia käyttäytyä ihan miten vain ja jopa toivoa toisen lapsen kuolemaa - eikä sellaista toivotusta tarvitse jälkikäteen pahoitella? Ja että loputtomasti vain sellainen käytös tulisi hyväksyä? Onko asia tosiaan niin?
Samaa mieltä. Kauhea tilanne mutta oikeuttaako se käyttäytymään kauheasti ja kuinka kauan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikeassa tilanteessa on ymmärrettävä ettei välttämättä ole ketään, jota syyttää. Eikä ole oikeuttaa syyttää muita ihmisiä tai edes purkaa suruaan ja vihaansa heihin. On pakko ymmärtää tapahtunut ja ettei se ole muiden ihmisten vika. Ja muistaa, että on elävä lapsi huollettavana, joka tarvitsee terveen kasvuympäristön, turvan ja mallin miten surua käsitellään. Vaikka itse on tyhjä kuori eikä kenenkään sylissä niin on kestettävä ja ymmärrettävä, että elämä jatkuu. Kenenkään kuolema ei ole tekosyy olla ottamatta vastuuta omasta elämästään, lapsestaan ja rakentamista ihmissuhteista.
Olin hajalla kun läheinen kuoli ja minun oli turvattava hänen mahdollisimman hyvä kuolema, lasten pärjääminen tilanteessa, käsiteltävä muiden ihmisten suru ja käytännön asiat, en minä voinut murentua siihen sairaalan lattialle. En minä edes ehtinyt syventyä suruuni koska kuka sitten olisi hoitanut ihmiset ja asiat. Ja kun elämä palasi niin normaaliksi kuin mahdollista oli niin millä tekosyyllä minä olisin palannut siihen hätään ja avuttomuuden kun tilanne oli ohi? En millään niin sitten valitsin sen normaalin käytöksen. Ja en minä ole ainoa, näitä tarinoita riittää tässä maailmassa.
Selviytyjät eivät ole erityisen vahvoja ihmisiä mutta heillä on ymmärtääkseni taito tulla pois minä minä minä alueelta ja itsekkyydestä, taito ajatella muita ihmisiä ja nähdä tilanne laajemmin. Ymmärtää elämää ja hyväksyä kuolema. Nostaisin kyllä perseeni rivakasti ylös surun penkistä jos elävä lapseni tarvitsisi äitiään.
Minä hajosin teholla kun lapsi kuoli. Silloin elämäni päättyi eräällä tavalla. Se oli rikkilyöty ja tärvelty.
Perhettä ei akuutissa vaiheessa jaksa kunnolla hoitaa. Yhden minuutin läpi eläminen on haastavaa, puhumattakaan että pitäisi pestä pyykki, tehdä ruoka, auttaa lasta koko päivän ja surra.
Sain ruoka-apua ja se vei pitkälle.Jälkikäteen voin sanoa että erikoista miten hyvin pärjäsin!
Meillä oli lapsi jota yhä kasvattaa kun sisarus kuoli. Laitoin pyykkikoneeseen pyykkiä, muserruin ja itkin. Jatkoin pyykin laittamista kohta kun ahdistus helpotti.Olin lapsen kanssa. Ei siinä elämänvaiheessa ole kuin syli. Se riitti meillä. Elämästä karsiutui kaikki ylimääräinen ja oli vain yksi lapsi jota rakastaa ja ottaa syliin.
Kotona kävi ihmisiä. He olivat muutaman tunnin, yleensä niin että minä kahvitin ja hyysäsin. Olin taas poikki kun sukulaiset lähti. Harva heistä sanoi että menee laittamaan pyykkiä.
Jotkut kertoi miten minun pitäisi ajatella. Sanottiin että mene terapiaan. Vaikka olin käynyt. Olin jo saanut onneksi terapeutilta kuulla että minun pitää löytää oma reitti takaisin elämääni, eikä se ole valmis reitti. Kukaan ei pysty sanomaan että kaupassa tulee paniikkikohtaus kun huomaat että olet ottamassa kuolleelle lapselle tämän lempiruokaa tai miten keskellä ihmisjoukkoa kaupungilla tekee mieli huutaa.Neuvola lähetti perhetyöntekijän hoitamaan säännöllisesti lasta ja sain säännöllisesti aikaa itselleni. Vähitellen jaksaa enemmän.
Läheistä voi ottaa kädestä ja sanoa hyviä asioita. Ei se kuolemaa käsittelevä jaksa alkaa miettimään miltä joku asia näyttää tai pitäisi pyytää anteeksi jotain. Hänen elämä on kaventunut siihen ettei lasta enää ole.
Kyllä surevallakin on velvollisuuksia. Et sinä voi mennä pieksemään naapurin lasta kuoliaaksi, koska sun suru ja sua vituttaa niin paljon, et naapurilla on lapsi hengissä.
Et sä voi työpaikalla alkaa vittuilemaan asiakkaille, koska sun suru ja sua vituttaa.
Et voi kohdella läheisiä miten vaan ja kuvitella, et ne jaksaa sitä.
Millä planeetalla sinä elät? Mikä tuossa kirjoituksessa sai sinut hyökkäämään?
Lapsensa menettänyt ei piekse toisen lasta kuoliaaksi. Lasten kanssa oleminen voi olla vaikeaa, varsinkin jos lapsi on samanikäinen kuin se oma enkeli olisi nyt. On samalla surullinen mutta onnellinen siitä että tämä vieras lapsi saa elää. Samalla miettii miltä se oma enkeli näyttäisi ja mitä eleitä ja ilmeitä hänellä olisi jos eläisi. Mitä oppii seuraavaksi, näyttäisikö sisarukseltaan. Esimerkiksi kohtukuoleman kokeneille voi olla vaikeaa ottaa toisen vauvaa syliin koska se tuo niin raadollisesti mieleen sen oman vauvan puuttumisen.
Työpaikalle mennään vasta kun on työkykyinen, ei vittuilemaan asiakkaille tai työkavereille. Tämän arvion tekee lääkäri ja työntekijä yhdessä. Joskus käy niin että sureva ei jaksakaan ja palaa sairaslomalle.
Läheisten suhteen tuleekin sitten isompaa variaatiota. Usein jo pinnan alla olleet kuprut pullahtavat esille koska sureva ei kykene olemaan se entinen oma itsensä koska hänen energiansa menee elossa pysymiseen ja selviämiseen. Sukupolvien väliset ja suvun sisäiset tavat ja kyvyt työstää vaikeita tilanteita tulevat esiin. Kaikki osapuolet joutuvat valitsemaan sen väylän minkä kokevat oikeaksi ja minkä kanssa jaksavat elää - sammakoilta ei vältytä ja sitten on tahdon asia mistä selvitään yhdessä ja mistä ei, millä on oikeasti merkitystä. Myös erilaiset roolit korostuvat, jos jollain on draamanhakuisuutta se voi korostua. Tämä henkilö ei välttämättä ole se eniten sureva ihminen vaan esimerkiksi joku muu sukulainen/tuttava.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esimerkiksi naistenlehtien artikkeleista luemme vain niistä ihmisistä, jotka ovat vastoinkäymisistä oppineet ja kypsyneet. He vain jatkavat elämää entistä kokeneempina ja viisaampina. Todellisuudessa menetykset, kuolemat, konkurssit, sairastumiset, vanheneminen, avioerot jne. eivät useinkaan kypsytä vaan katkeroittavat ja väsyttävät meitä.
Meillä kaikilla on murtumispiste. Sillä itsensä kesällä tappaneelle Sipoon-murhaajalla murtumispiste oli jo se, että esimies ei ollut antanut riittävästi palkkaa tms. Jotkut taas toipuvat jollakin tavalla todella raskaistakin menetyksistä kuten esim. siitä, että koko perhe kuolee. Resilienssi on varmasti pitkälle synnynnäinen ja/tai varhaislapsuudessa kehittynyt ominaisuus.
Entinen ystäväsi ei kestänyt surua vaan takertui vihaan ja raivoon, joka tietenkin kumpusi menetyksestä eikä siitä, mitä sinä teit tai olit tekemättä. Mielestäni sitä voi jonkin aikaa yrittää sietää, mutta jos ihminen ei tunnu ollenkaan toipuvan, asia ja käytös pitäisi jaksaa ottaa puheeksi. Terapia voi auttaa käsittelemään tuskaa niin, ettei sitä pura muihin. Jos ihminen ei palautetta saatuaankaan korjaa käytöstään tai hanki apua, ei kenelläkään tietenkään ole velvollisuutta pilata omaa elämäänsä hänen likasankonaan.
On surullista ajatella, että lapsensa menettänyt on menettänyt nyt muitakin läheisiä. Ehkä voisit ottaa yhteyttä ja kysyä kuulumisia. On mahdollista, että hän on päässyt asian yli. Toki jos niin ei ole käynyt, ei sinulla ole mitään velvollisuutta jatkaa yhteydenpitoa.
Pakko sanoa että ei ne "selviytyjätkään" tuosta vaan nouse ylös ja jatka matkaa entistä viisaampina. Ei,ensin tulee se murtumispiste ja sitten ehkä kaikki suru,viha,pelko,epätoivo ym.mistä toivutaan ja mitä työstetään pitkään. Sitten pitkän prosessin jossain vaiheessa jotkut osaavat löytää kokemalleen merkityksen tmv. Kriisi on aina mahdollisuus kasvuun,siis nimenomaan _mahdollisuus_. Ei se itsestään tapahdu.
Resilienssi ei myöskään ole synnynnäinen tai pysyvä ominaisuus,vaan se voi muuttua ja sitä voi kehittää elämän aikana.
Tutkimusten mukaan resilienssi ei niinkään kehity vaan vähenee elämän aikana, jos siihen kuuluu paljon vastoinkäymisiä. Jokainen vastoinkäyminen nakertaa sitä, ei päinvastoin. Resilienssiä on verrattu mm. nyrkkeilymatsiin; ensin kestät iskut hyvin, mutta jos ja kun niitä tulee koko ajan lisää, lopulta et enää kestä tönäisyäkään.
Tutkijoille on edelleen mysteeri, miksi jotkut kestävät iskuja paremmin kuin toiset, ja on sangen suosittu näkemys, että kyky todellakin on varhaista perua.
Jaa-a, omakohtainen kokemus täysin päinvastainen. Suomen mielenterveysseura sanoo näin:
"Selviytymisestä vakavasta sairaudesta, kuten muistakin vastoinkäymisistä auttaa resilienssi, eli psyykkinen palautumiskyky.
Resilienssi on psyykkinen ominaisuus, jota on toisilla on enemmän kuin toisilla. Jotkut selviävät monista vaikeista vastoinkäymisistä, joillekin pienimmätkin koettelemukset voivat olla liikaa.
Resilienssiin vaikuttavat eri tekijät lähtien kasvatuksesta ja biologisista ominaisuuksista. Olemme jo geneettisesti eri tavoin herkkiä ympäristön vaikutuksille. Lisäksi resilienssiä rakentavat yksilön omat kokemukset sekä lähipiiristä ja ympäristöstä kumpuavien myönteisten ja haitallisten tekijöiden vuorovaikutus.
Hyvä uutinen on se, että resilienssi ei ole kuitenkaan yksilön kiinteä ominaisuus, vaan se on taito, jota jokainen pystyy harjoittamaan.
Ihmisen resilienssi muovautuu koko eliniän ajan. Sitä voi vahvistaa myönteisellä toiminnalla, joka ylläpitää toimintakykyä ja tukee sopeutumista haastavissa olosuhteissa. Resilienssi kasvaa iän myötä, kun ihmiselle kehittyy taitoja, joiden avulla useimpia jatkuvasti toistuvia vastoinkäymisiä on helpompi käsitellä. Näitä ovat esimerkiksi ongelmanratkaisukyky, joustavuus, itsesäätelykyky ja optimismi.
Joskus resilienssiä voi löytyä myös pakon edessä. Vastoinkäymisissä tai elämän uusissa tilanteissa selviytyminen joillakin elämänaloilla voi onnistua paremmin kuin toisilla: läheisensä menettäneellä työssäkäynti voi sujua, mutta henkilö ei kykene ylläpitämään sosiaalisia suhteitaan.
Usein käänteentekevissä elämänvaiheissa jotkut vahvuudet nousevat selkeämmin esiin kuin toiset. Ne voivat olla myös taitoja, jotka eivät ole olleet havaittavissa aikaisemmin. Joku voi ymmärtää sosiaalisten suhteiden merkityksen ja toinen voi löytää järjestelykykynsä.
Omaa resilienssiä pystyy kehittämään. Itsestä huolehtiminen on tärkeä osa omien voimavarojen kasvattamista. Omaa resilienssiä voi tutkia muistelemalla omia vaikeita vaiheitaan.
Paras tapa on miettiä keinoja, joiden avulla on aikaisemmin selvinnyt vaikeuksista. Joskus on myös hyvä tutkia, että mitä sellaista, mikä on ollut haitallista aiemmin, on tehnyt.
Vaikka ikäviä kokemuksia ei toivo kenellekään, niiden kautta on mahdollista oppia monia tärkeitä asioita. Selviytymistarinoita kannattaa jakaa ja kuunnella. Omana vaikeana hetkenä muiden selviämistarinoista voi syntyä tunne, että kun muut selviävät, niin itsekin selviän.
Vaikeissa tilanteissa kannattaa panostaa myönteisiin tunteisiin, koska ne auttavat meitä toimimaan, avaamaan ajatuksia ja saamaan apua. Usko omaan selviytymiseen voi vahvistua myös auttamalla muita. Hyvä resilienssi suojaa meitä trauman vaikutuksilta, ja sen avulla voimme elää hyvää elämää vastoinkäymisistä huolimatta."
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-elämäntilant…
Niin, resilienssi voi kehittyä hyvinä aikoina. Jos elämässä on vain huonoja aikoja, se vain kuluu. Iskujen vastaanotto ei sitä kehitä. Esimerkiksi lapsen kuoleman jälkeen ei jatketa entistä vahvempina vaan ikuisesti vaurioituneina.
Juuri näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Kylmä ja karu maa, mun kotimaani..." Täällä ei saa rauhassa ajan kanssa surra edes kuollutta lastaan. Tulipa kylmät väreet tästä ketjusta!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikeassa tilanteessa on ymmärrettävä ettei välttämättä ole ketään, jota syyttää. Eikä ole oikeuttaa syyttää muita ihmisiä tai edes purkaa suruaan ja vihaansa heihin. On pakko ymmärtää tapahtunut ja ettei se ole muiden ihmisten vika. Ja muistaa, että on elävä lapsi huollettavana, joka tarvitsee terveen kasvuympäristön, turvan ja mallin miten surua käsitellään. Vaikka itse on tyhjä kuori eikä kenenkään sylissä niin on kestettävä ja ymmärrettävä, että elämä jatkuu. Kenenkään kuolema ei ole tekosyy olla ottamatta vastuuta omasta elämästään, lapsestaan ja rakentamista ihmissuhteista.
Olin hajalla kun läheinen kuoli ja minun oli turvattava hänen mahdollisimman hyvä kuolema, lasten pärjääminen tilanteessa, käsiteltävä muiden ihmisten suru ja käytännön asiat, en minä voinut murentua siihen sairaalan lattialle. En minä edes ehtinyt syventyä suruuni koska kuka sitten olisi hoitanut ihmiset ja asiat. Ja kun elämä palasi niin normaaliksi kuin mahdollista oli niin millä tekosyyllä minä olisin palannut siihen hätään ja avuttomuuden kun tilanne oli ohi? En millään niin sitten valitsin sen normaalin käytöksen. Ja en minä ole ainoa, näitä tarinoita riittää tässä maailmassa.
Selviytyjät eivät ole erityisen vahvoja ihmisiä mutta heillä on ymmärtääkseni taito tulla pois minä minä minä alueelta ja itsekkyydestä, taito ajatella muita ihmisiä ja nähdä tilanne laajemmin. Ymmärtää elämää ja hyväksyä kuolema. Nostaisin kyllä perseeni rivakasti ylös surun penkistä jos elävä lapseni tarvitsisi äitiään.
Minä hajosin teholla kun lapsi kuoli. Silloin elämäni päättyi eräällä tavalla. Se oli rikkilyöty ja tärvelty.
Perhettä ei akuutissa vaiheessa jaksa kunnolla hoitaa. Yhden minuutin läpi eläminen on haastavaa, puhumattakaan että pitäisi pestä pyykki, tehdä ruoka, auttaa lasta koko päivän ja surra.
Sain ruoka-apua ja se vei pitkälle.Jälkikäteen voin sanoa että erikoista miten hyvin pärjäsin!
Meillä oli lapsi jota yhä kasvattaa kun sisarus kuoli. Laitoin pyykkikoneeseen pyykkiä, muserruin ja itkin. Jatkoin pyykin laittamista kohta kun ahdistus helpotti.Olin lapsen kanssa. Ei siinä elämänvaiheessa ole kuin syli. Se riitti meillä. Elämästä karsiutui kaikki ylimääräinen ja oli vain yksi lapsi jota rakastaa ja ottaa syliin.
Kotona kävi ihmisiä. He olivat muutaman tunnin, yleensä niin että minä kahvitin ja hyysäsin. Olin taas poikki kun sukulaiset lähti. Harva heistä sanoi että menee laittamaan pyykkiä.
Jotkut kertoi miten minun pitäisi ajatella. Sanottiin että mene terapiaan. Vaikka olin käynyt. Olin jo saanut onneksi terapeutilta kuulla että minun pitää löytää oma reitti takaisin elämääni, eikä se ole valmis reitti. Kukaan ei pysty sanomaan että kaupassa tulee paniikkikohtaus kun huomaat että olet ottamassa kuolleelle lapselle tämän lempiruokaa tai miten keskellä ihmisjoukkoa kaupungilla tekee mieli huutaa.Neuvola lähetti perhetyöntekijän hoitamaan säännöllisesti lasta ja sain säännöllisesti aikaa itselleni. Vähitellen jaksaa enemmän.
Läheistä voi ottaa kädestä ja sanoa hyviä asioita. Ei se kuolemaa käsittelevä jaksa alkaa miettimään miltä joku asia näyttää tai pitäisi pyytää anteeksi jotain. Hänen elämä on kaventunut siihen ettei lasta enää ole.
Kyllä surevallakin on velvollisuuksia. Et sinä voi mennä pieksemään naapurin lasta kuoliaaksi, koska sun suru ja sua vituttaa niin paljon, et naapurilla on lapsi hengissä.
Et sä voi työpaikalla alkaa vittuilemaan asiakkaille, koska sun suru ja sua vituttaa.
Et voi kohdella läheisiä miten vaan ja kuvitella, et ne jaksaa sitä.
Millä planeetalla sinä elät? Mikä tuossa kirjoituksessa sai sinut hyökkäämään?
Lapsensa menettänyt ei piekse toisen lasta kuoliaaksi. Lasten kanssa oleminen voi olla vaikeaa, varsinkin jos lapsi on samanikäinen kuin se oma enkeli olisi nyt. On samalla surullinen mutta onnellinen siitä että tämä vieras lapsi saa elää. Samalla miettii miltä se oma enkeli näyttäisi ja mitä eleitä ja ilmeitä hänellä olisi jos eläisi. Mitä oppii seuraavaksi, näyttäisikö sisarukseltaan. Esimerkiksi kohtukuoleman kokeneille voi olla vaikeaa ottaa toisen vauvaa syliin koska se tuo niin raadollisesti mieleen sen oman vauvan puuttumisen.
Työpaikalle mennään vasta kun on työkykyinen, ei vittuilemaan asiakkaille tai työkavereille. Tämän arvion tekee lääkäri ja työntekijä yhdessä. Joskus käy niin että sureva ei jaksakaan ja palaa sairaslomalle.
Läheisten suhteen tuleekin sitten isompaa variaatiota. Usein jo pinnan alla olleet kuprut pullahtavat esille koska sureva ei kykene olemaan se entinen oma itsensä koska hänen energiansa menee elossa pysymiseen ja selviämiseen. Sukupolvien väliset ja suvun sisäiset tavat ja kyvyt työstää vaikeita tilanteita tulevat esiin. Kaikki osapuolet joutuvat valitsemaan sen väylän minkä kokevat oikeaksi ja minkä kanssa jaksavat elää - sammakoilta ei vältytä ja sitten on tahdon asia mistä selvitään yhdessä ja mistä ei, millä on oikeasti merkitystä. Myös erilaiset roolit korostuvat, jos jollain on draamanhakuisuutta se voi korostua. Tämä henkilö ei välttämättä ole se eniten sureva ihminen vaan esimerkiksi joku muu sukulainen/tuttava.
Tiivistän mitä ap kertoi ja miksi hän ei enää jaksanut surevaa, miksi hän teki aloituksen. Jos sureva sanoo aina "et voi ikinä ymmärtää" ja syyllistää ettei toinen itse ole menettänyt lasta niin ei tieto surevan menetyksestä auta jaksamaan jatkuvaa haukkumista, valheita, vaatimuksia, kiukuttelua, raivoa ja pahan toivomista. Jos sureva toivoo, että se olisi tapahtunut toiselle niin rajansa kaikella. Jos sureva käskee toisen painumaan hevon huttuun niin todennäköisesti niin tapahtuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Kylmä ja karu maa, mun kotimaani..." Täällä ei saa rauhassa ajan kanssa surra edes kuollutta lastaan. Tulipa kylmät väreet tästä ketjusta!
Sulle myös kiteytys, sun ajatus rauhassa suremisesta ei vastaa ap:n kokemusta.
Jos sureva sanoo aina "et voi ikinä ymmärtää" ja syyllistää ettei toinen itse ole menettänyt lasta niin ei tieto surevan menetyksestä auta jaksamaan jatkuvaa haukkumista, valheita, vaatimuksia, kiukuttelua, raivoa ja pahan toivomista. Jos sureva toivoo, että se olisi tapahtunut toiselle niin rajansa kaikella. Jos sureva käskee toisen painumaan hevon huttuun niin todennäköisesti niin tapahtuu.
Sen verran kylmää ja karua surutyötä että kotimaa kutsuu ihan muualle.
Suomessa suru eri muodoissaan pitää piilottaa. Tämä on hyvin tunnekylmä maa. Ei ihme, että ihmiset tekevät niin paljon itsemurhia, kun eivät enää kestä elämäänsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kylmä ja karu maa, mun kotimaani..." Täällä ei saa rauhassa ajan kanssa surra edes kuollutta lastaan. Tulipa kylmät väreet tästä ketjusta!
Sulle myös kiteytys, sun ajatus rauhassa suremisesta ei vastaa ap:n kokemusta.
Jos sureva sanoo aina "et voi ikinä ymmärtää" ja syyllistää ettei toinen itse ole menettänyt lasta niin ei tieto surevan menetyksestä auta jaksamaan jatkuvaa haukkumista, valheita, vaatimuksia, kiukuttelua, raivoa ja pahan toivomista. Jos sureva toivoo, että se olisi tapahtunut toiselle niin rajansa kaikella. Jos sureva käskee toisen painumaan hevon huttuun niin todennäköisesti niin tapahtuu.
Sen verran kylmää ja karua surutyötä että kotimaa kutsuu ihan muualle.
Voiko sinusta muu kuin saman kokenut edes lähellekään käsittää tuota kokemusta? Minä en ainakaan saa kiinni siitä millaista elämä tuollaisen menetyksen jälkeen todella on.
Vierailija kirjoitti:
Suomessa suru eri muodoissaan pitää piilottaa. Tämä on hyvin tunnekylmä maa. Ei ihme, että ihmiset tekevät niin paljon itsemurhia, kun eivät enää kestä elämäänsä.
Olisi se elämä ihanampaa kun vapaasti voisi päästää ilmoille haukkumista, valheita, vaatimuksia, kiukuttelua, raivoa ja pahan toivomista. Kun on tunteet ja vahva ilmaisu! Ja vielä toivottaa sen viimeisenkin kuuntelijan hevonkuuseen! Mitä on niin tunnekylmä moukka.
Vierailija kirjoitti:
Suomessa suru eri muodoissaan pitää piilottaa. Tämä on hyvin tunnekylmä maa. Ei ihme, että ihmiset tekevät niin paljon itsemurhia, kun eivät enää kestä elämäänsä.
Eli onko ainoa tapa teidän surevien mielestä että sureva saa _vuosia_ käyttäytyä täysin holtittomasti, puhua ja huutaa mitä sylki suuhun tuo? Jos läheinen ei tätä jaksa _vuosia_ = suru pitää piilottaa?
Vierailija kirjoitti:
"Kylmä ja karu maa, mun kotimaani..." Täällä ei saa rauhassa ajan kanssa surra edes kuollutta lastaan. Tulipa kylmät väreet tästä ketjusta!
Minun puolestani jokainen surkoon juuri niin kauan kuin haluaa. Ja itse valitsemallaan tavalla. Itse kuitenkin haluaisin elää omaa elämääni joutumatta koko ajan varomaan jokaista sanaani ja tekoani, tai tuntemaan syyllisyyttä siitä, että saan mennä kotiin niiden elävien lasteni luo. Tai joutumatta kuulemaan, miten kiittämätön olen, jos sanonkin olevani väsynyt. Kun minun maailmani ei romahtanutkaan, vaikka sinun mielestäsi olisi pitänyt. /Ap
On. Itseensä käpertyvät, joiden elämä pyörii muutenkin oman navan ympärillä, ovat usein näitä, joiden mielestä on oikeutettua laittaa muutkin kärsimään omien vastoinkäymistensä vuoksi. Oikeudenmukaisilla ja reiluilla useimmiten pysyy järkii päässä rajummissakin tunnemyrskyissä.
Monta kertaa nähty.