Lue keskustelun säännöt.
Lapsen menetys muutti läheiseni sietämättämäksi k***pääksi
24.09.2018 |
Tiedän, että tämä on arka aihe, mutta kirjoitan silti. Koska tämä asia vaikuttaa merkittävästi myös minun elämääni.
Lähipiiriini kuulunut henkilö menetti vauvansa yllättäen synnytyksessä. Sen jälkeen kukaan meistä läheisistä ei ole osannut tehdä mitään oikein. Olimme kaikki järkyttyneitä ja surullisia, tottakai. Hoidimme hänen lastaan, kävimme kaupassa, laitoimme ruokaa, autoimme hautajaisten valmistelussa ja yritimme parhaamme mukaan pitää huolta siitä, ettei hänen tarvitsisi olla yksin. Jossain vaiheessa hän alkoi syyttää meitä siitä, ettemme välitä hänestä tai hänen lapsestaan. Mikään, mitä sanoimme tai teimme, ei ollut oikein. Mitä hän sitten olisi toivonut, sitä hän ei kertonut. Tilanne vain paheni kun aikaa kului. Emme osanneet oikealla tavalla muistaa hänen vauvansa viimeisten liikkeiden, kuoleman ja syntymän vuosipäivää. Emme valinneet oikeita sanoja silloin, kuin puhuimme vauvasta. Lisäksi hän syytti ja syyllisti meitä siitä, että emme tiedä, miltä hänestä tuntuu. Emme tietenkään, koska emme ole kokeneet lapsen menetystä. Myönsin, ettemme tiedä, enkä osannut olla pahoillani siitä. Lopulta hän ihan ääneen sanoi, että toivoo, että se olisi tapahtunut eräälle meistä.
Siinä kohdassa meni minulla raja. Minulla, ja meillä kaikilla muilla hänen lähipiirissään on omiakin lapsia ja omakin elämä. Minun on pakko ajatella omaa perhettäni, ja niinpä kun hän toivotti minut painumaan hevon v*****n, tein sen enemmän kuin mielelläni. Välillä mietin, mitä hänelle kuuluu, onko aika helpottanut hänen oloaan. Toivon niin.
Kommentit (283)
En minä tässä mitään raivoa vaan kerron vihasta jota tunsin.
Se että joku sanoo että toivoo jonkun toisen kuolleen toisen puolesta kertoo tuon ihmisen tarpeesta saada lapsi takaisin (yliluonnollisia ajatuksia) ja joku syy siihen on miksi jonkun toisen pitäisi olla kuolleena.
Se että on muutaman vuoden surrut lastaan ei todellakaan tarkoita että suru pitäisi olla käsiteltynä. Kuten vertaan itseeni niin se ei tule olemaan koskaan valmis.
Ihan pelkästään vie muutaman vuoden tajuta että lapsi on kuollut. Puhumattakaan että tunteet risteilee siinä ympärillä.
Neuvolassa perhe saa apua jaksamisen kanssa. He osaavat kertoa mitä asioita alueella on sururyhmissä ja mitä apua perhe saa neuvolan kautta.
Kuulostaa lähinnä taistelutantereelta ja siinä ei varmaan kukaan ole oikeassa. Lähinnä sääli että tuo ihminen vielä syyllistetään kun sureminen on akuuttia. Miten kukaan teistä voi edes ajatella että tuossa vaiheessa hän pystyy pyytämään sanojaan anteeksi jos sanoo noin pahasti?
Kannattaa nyt oikeasti ymmärtää että lapsen menetys on pahin mitä voi tulla. Ette te pysty tajuta sitä. Ja teitä kiinnostaa anteeksipyyntö?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Antaisin mennä aikalailla toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hän on sairastunut henkisesti ja tarvitsee apua, eikä hänen käyttäytymistään tulisi mitata samalla mittarilla kuin terveiden. Varmasti myös hänen lapselleen olisi suuri etu, jos edelleen pysyisitte lähipiirissä ja edes lapsen tukena. Jos ei halua terapiaa ja tilanne jatkuu vuosikausia samana, niin ymmärrän kyllä että jossain vaiheessa ei vaan jaksa, mutta ihan vuoden parin jälkeen ei kannata vielä luovuttaa.
Ei henkisesti sairaaltakaan mitä tahansa tarvitse sietää eikä kaveri ole vastuussa toisen lapsen terveydestä oman terveytensä kustannuksella.
Miten kauan sitä henkistä väkivaltaa pitäisi sietää, jos pari vuotta sitä pitää vähintään kuunnella? Kai annat saman neuvon agressiivisen narsistipuolison kanssa kamppailevalle? Kyllä sitä pitää nyt viisi vuotta vähintään henkistä väkivaltaa kestää, kun toinen on henkisesti sairas...
En tietenkään antaisi, koska narsismi on pysyvä ominaisuus ihmisessä. Suru ja siihen liittyvä viha on jotain mikä muuttuu koko ajan. Oletettavaa on että se entinen ystävä on siellä kaiken sen surun ja vihan alla ja tulee aikoinaan palautumaan omaksi itsekseen. Ja eihän sitä tietenkään voi oman terveytensä kustannuksella tehdä, mutta kyllä itse olisin valmis taistelemaan läheisen ystäväni ystävyyden puolesta ja odottamaan että hän saa mielenmyllerryksensä taas jotenkin järjestykseen tuollaisen jälkeen. Tiedän kyllä ettei sitä monikaan tee. Sehän on yleisesti tiedossa että sureva jätetään nykyään helposti yksin, varmaan juuri tuon takia että tunteet menee ihan laidasta laitaan.
Ystävä voisi olla takertumatta sanoihin ja vääränlaisiin, pahoihin ajatuksiin, jotka eivät ole sitä surijaa itseään ja vaikka yrittää surijaa sanoittamaan/ purkamaan vihaansa lisää.
Ne vihajutut voiva olla ihan absurdejakin ja surija itsekin yleensä tiedostaa sen ainakin jollain tasolla.Minä menetin tärkeimmän läheiseni samaan aikaan, kun pakolaiskriisi oli akuuteimmillaan 2015. Minulta mureni henkilökohtainen perusturva ja samalla koin, että meni institutionaalinen perusturva (ollaan totuttu siihen, ettei maan rajojen yli voida vaeltaa ilman matkustusasiakirjoja ja Suomi on ollut vakaa ja turvallinen maa). Asia oli minulle tosi vaikea käsitellä ja itkin vielä paljon myöhemmin hysteerisen vuolaasti sitä, miten sen sallittiin tapahtua ja miten ne vaan kehtasivat tulla tänne sillä tavalla. En olisi kyllä koskaan aiemmin uskonut voivani käyttäytyä niin.
Vierailija kirjoitti:
En minä tässä mitään raivoa vaan kerron vihasta jota tunsin.
Se että joku sanoo että toivoo jonkun toisen kuolleen toisen puolesta kertoo tuon ihmisen tarpeesta saada lapsi takaisin (yliluonnollisia ajatuksia) ja joku syy siihen on miksi jonkun toisen pitäisi olla kuolleena.
Se että on muutaman vuoden surrut lastaan ei todellakaan tarkoita että suru pitäisi olla käsiteltynä. Kuten vertaan itseeni niin se ei tule olemaan koskaan valmis.
Ihan pelkästään vie muutaman vuoden tajuta että lapsi on kuollut. Puhumattakaan että tunteet risteilee siinä ympärillä.Neuvolassa perhe saa apua jaksamisen kanssa. He osaavat kertoa mitä asioita alueella on sururyhmissä ja mitä apua perhe saa neuvolan kautta.
Kuulostaa lähinnä taistelutantereelta ja siinä ei varmaan kukaan ole oikeassa. Lähinnä sääli että tuo ihminen vielä syyllistetään kun sureminen on akuuttia. Miten kukaan teistä voi edes ajatella että tuossa vaiheessa hän pystyy pyytämään sanojaan anteeksi jos sanoo noin pahasti?
Kannattaa nyt oikeasti ymmärtää että lapsen menetys on pahin mitä voi tulla. Ette te pysty tajuta sitä. Ja teitä kiinnostaa anteeksipyyntö?
Minä luulen, että suurin syy on se tietämättömyys. Ei ole kosketuspintaa siihen mitä se surutyö rankimillaan on. Ja jos on itse kokenut erilailla,niin ajatellaan, että se menee niin.
En esim. tajua miten kukaan voi surun yhteydessä sanoa toiselle " Tiedän miltä sinusta tuntuu". Vaikka olisit itse menettänyt lapsen, et voi tietää miten joku toinen lapsen menettänyt sen kokee. Eräälle lapsensa väkivaltaisesti menettäneell äidille oli sanottu " EIkö sun olisi jo aika päästää irti" Ei kai niin voi kenellekään sanoa.
Toki toisen vihaa voi olla loputtomasti mahdotonta kantaa ystävänäkään.
Ja täysin uuvuttava.Silloin on ehkä paras ehdottaa, että yhteinen ulkopuolinen ammattilainen voisi olla asiaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esimerkiksi naistenlehtien artikkeleista luemme vain niistä ihmisistä, jotka ovat vastoinkäymisistä oppineet ja kypsyneet. He vain jatkavat elämää entistä kokeneempina ja viisaampina. Todellisuudessa menetykset, kuolemat, konkurssit, sairastumiset, vanheneminen, avioerot jne. eivät useinkaan kypsytä vaan katkeroittavat ja väsyttävät meitä.
Meillä kaikilla on murtumispiste. Sillä itsensä kesällä tappaneelle Sipoon-murhaajalla murtumispiste oli jo se, että esimies ei ollut antanut riittävästi palkkaa tms. Jotkut taas toipuvat jollakin tavalla todella raskaistakin menetyksistä kuten esim. siitä, että koko perhe kuolee. Resilienssi on varmasti pitkälle synnynnäinen ja/tai varhaislapsuudessa kehittynyt ominaisuus.
Entinen ystäväsi ei kestänyt surua vaan takertui vihaan ja raivoon, joka tietenkin kumpusi menetyksestä eikä siitä, mitä sinä teit tai olit tekemättä. Mielestäni sitä voi jonkin aikaa yrittää sietää, mutta jos ihminen ei tunnu ollenkaan toipuvan, asia ja käytös pitäisi jaksaa ottaa puheeksi. Terapia voi auttaa käsittelemään tuskaa niin, ettei sitä pura muihin. Jos ihminen ei palautetta saatuaankaan korjaa käytöstään tai hanki apua, ei kenelläkään tietenkään ole velvollisuutta pilata omaa elämäänsä hänen likasankonaan.
On surullista ajatella, että lapsensa menettänyt on menettänyt nyt muitakin läheisiä. Ehkä voisit ottaa yhteyttä ja kysyä kuulumisia. On mahdollista, että hän on päässyt asian yli. Toki jos niin ei ole käynyt, ei sinulla ole mitään velvollisuutta jatkaa yhteydenpitoa.
Tiedätkö, viha on normaali suruun kuuluva tunne.
Se ei ole normaalia että ajattelee ettei kaikkia tunteita käytetä.
Se on vielä oudompaa että ihmiset ajattelevat että "selviäminen" tarkoittaa että ihminen itkee hetken ja palautuu entiselleen.Olen menettänyt lapsen, hautasin ja vasta paljon myöhemmin tuli negatiiviset tunteet ja halu itsekin kuolla.
Kun sinä ihmettelet miten se ihminen voi melko hyvin ja kuolemasta on puoli vuotta niin se tyyppi ei ole edes päässyt ensimmäisen tunnetilan yli, silloin on niin järkyttynyt.Ette te koskaan pysty ymmärtämään miten sairas se tunne on kun sun sylissä on lapsen kuori. Ettekä te voi sanoa ettei se äiti tai isä saa vihata. Kieltämällä tunteet, sanomalla että hän elää väärin on myös järkyttävää kiusaa.
Ennenkuin teistä kukaan sanoo lapsen menettäneelle ettei hänen tunteensa ole ok, kannattaa vaikka kysyä tuota itse terapeutilta koska kaikki surun tunteet saa ja pitää käydä läpi, se on se TYÖ surutyössä. Nuo paskat tunteet.
On todella kurja että hän on ärähtänyt sinulle, mutta lopulta, se on hänen osansa. Olisit vaan iloinen ettei omasi ole tyhjä kuori.
Jos jokainen tajuaisi että yksilön menetys on juurikin YKSILÖN niin ehkä tulisi se ymmärrys ettei ole yhtä tapaa surra. Hänellä on omansa.
Vaikka viha on normaali tunne suuren menetyksen jälkeen, se on kuitenkin eri tunne kuin suru. Jos viha on päällimmäisenä, ei voi surra. Menetyksen kokeneet ovat vihaisia varmasti juuri sen takia, että viha on helpompi kestää kuin suru. Viha antaa voimaa ja energiaa, on helpompi purkaa sitä, kuin alistua hyväksymään tapahtunut hirveys. Mitään toipumista ei voi kuitenkaan tapahtua niin kauan, kuin on raivon vallassa.
Lapsen kuolemasta ei toivu koskaan ennalleen ja parikin vuotta on suremisessa lyhyt aika. Toipumisella tarkoitan tässä lähinnä sitä, että saavuttaa tilan, jossa jollakin tavalla hallitsee käytöstään ja pystyy hieman ajattelemaan muitakin ihmisiä eikä vain ja ainoastaan itseään ja omaa suruaan.
Kukaan ei ole sanonut, etteikö saisi vihata. On vain surullinen tosi asia, että vihan ja katkeruuden valtaan jäävä ihminen menettää muutkin läheisensä, koska eihän kukaan loputtomiin halua tuhlata omaa ainokaista elämäänsä toisen nyrkkeilysäkkinä tai kaatopaikkana olemiseen. Vaikka se kuinka katkeraa onkin todeta, elämä jatkuu lapsen kuolemasta huolimatta ja muut jatkavat eteenpäin.
Ap kirjoitti, että hänen läheisellään on toinenkin lapsi. Miten hänelle käy, jos äiti ei pysty jatkamaan elämäänsä? Ainakin lapsen takia surevan pitää luopua itsekkäästä tavastaan surra. Hänen lapsensa on menettänyt siskon tai veljen. Kuka häntä auttaa surussa?
Siis onko tämä teidän mielestä jokin asia, joka vaan päätetään tehdä jollakin tavalla? Ei sitten kellään tule mieleen, että se ei ehkä ole ihan omassa hallinnassa miltä tuollainen tuntuu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esimerkiksi naistenlehtien artikkeleista luemme vain niistä ihmisistä, jotka ovat vastoinkäymisistä oppineet ja kypsyneet. He vain jatkavat elämää entistä kokeneempina ja viisaampina. Todellisuudessa menetykset, kuolemat, konkurssit, sairastumiset, vanheneminen, avioerot jne. eivät useinkaan kypsytä vaan katkeroittavat ja väsyttävät meitä.
Meillä kaikilla on murtumispiste. Sillä itsensä kesällä tappaneelle Sipoon-murhaajalla murtumispiste oli jo se, että esimies ei ollut antanut riittävästi palkkaa tms. Jotkut taas toipuvat jollakin tavalla todella raskaistakin menetyksistä kuten esim. siitä, että koko perhe kuolee. Resilienssi on varmasti pitkälle synnynnäinen ja/tai varhaislapsuudessa kehittynyt ominaisuus.
Entinen ystäväsi ei kestänyt surua vaan takertui vihaan ja raivoon, joka tietenkin kumpusi menetyksestä eikä siitä, mitä sinä teit tai olit tekemättä. Mielestäni sitä voi jonkin aikaa yrittää sietää, mutta jos ihminen ei tunnu ollenkaan toipuvan, asia ja käytös pitäisi jaksaa ottaa puheeksi. Terapia voi auttaa käsittelemään tuskaa niin, ettei sitä pura muihin. Jos ihminen ei palautetta saatuaankaan korjaa käytöstään tai hanki apua, ei kenelläkään tietenkään ole velvollisuutta pilata omaa elämäänsä hänen likasankonaan.
On surullista ajatella, että lapsensa menettänyt on menettänyt nyt muitakin läheisiä. Ehkä voisit ottaa yhteyttä ja kysyä kuulumisia. On mahdollista, että hän on päässyt asian yli. Toki jos niin ei ole käynyt, ei sinulla ole mitään velvollisuutta jatkaa yhteydenpitoa.
Pakko sanoa että ei ne "selviytyjätkään" tuosta vaan nouse ylös ja jatka matkaa entistä viisaampina. Ei,ensin tulee se murtumispiste ja sitten ehkä kaikki suru,viha,pelko,epätoivo ym.mistä toivutaan ja mitä työstetään pitkään. Sitten pitkän prosessin jossain vaiheessa jotkut osaavat löytää kokemalleen merkityksen tmv. Kriisi on aina mahdollisuus kasvuun,siis nimenomaan _mahdollisuus_. Ei se itsestään tapahdu.
Resilienssi ei myöskään ole synnynnäinen tai pysyvä ominaisuus,vaan se voi muuttua ja sitä voi kehittää elämän aikana.
Tutkimusten mukaan resilienssi ei niinkään kehity vaan vähenee elämän aikana, jos siihen kuuluu paljon vastoinkäymisiä. Jokainen vastoinkäyminen nakertaa sitä, ei päinvastoin. Resilienssiä on verrattu mm. nyrkkeilymatsiin; ensin kestät iskut hyvin, mutta jos ja kun niitä tulee koko ajan lisää, lopulta et enää kestä tönäisyäkään.
Tutkijoille on edelleen mysteeri, miksi jotkut kestävät iskuja paremmin kuin toiset, ja on sangen suosittu näkemys, että kyky todellakin on varhaista perua.
Jaa-a, omakohtainen kokemus täysin päinvastainen. Suomen mielenterveysseura sanoo näin:
"Selviytymisestä vakavasta sairaudesta, kuten muistakin vastoinkäymisistä auttaa resilienssi, eli psyykkinen palautumiskyky.
Resilienssi on psyykkinen ominaisuus, jota on toisilla on enemmän kuin toisilla. Jotkut selviävät monista vaikeista vastoinkäymisistä, joillekin pienimmätkin koettelemukset voivat olla liikaa.
Resilienssiin vaikuttavat eri tekijät lähtien kasvatuksesta ja biologisista ominaisuuksista. Olemme jo geneettisesti eri tavoin herkkiä ympäristön vaikutuksille. Lisäksi resilienssiä rakentavat yksilön omat kokemukset sekä lähipiiristä ja ympäristöstä kumpuavien myönteisten ja haitallisten tekijöiden vuorovaikutus.
Hyvä uutinen on se, että resilienssi ei ole kuitenkaan yksilön kiinteä ominaisuus, vaan se on taito, jota jokainen pystyy harjoittamaan.
Ihmisen resilienssi muovautuu koko eliniän ajan. Sitä voi vahvistaa myönteisellä toiminnalla, joka ylläpitää toimintakykyä ja tukee sopeutumista haastavissa olosuhteissa. Resilienssi kasvaa iän myötä, kun ihmiselle kehittyy taitoja, joiden avulla useimpia jatkuvasti toistuvia vastoinkäymisiä on helpompi käsitellä. Näitä ovat esimerkiksi ongelmanratkaisukyky, joustavuus, itsesäätelykyky ja optimismi.
Joskus resilienssiä voi löytyä myös pakon edessä. Vastoinkäymisissä tai elämän uusissa tilanteissa selviytyminen joillakin elämänaloilla voi onnistua paremmin kuin toisilla: läheisensä menettäneellä työssäkäynti voi sujua, mutta henkilö ei kykene ylläpitämään sosiaalisia suhteitaan.
Usein käänteentekevissä elämänvaiheissa jotkut vahvuudet nousevat selkeämmin esiin kuin toiset. Ne voivat olla myös taitoja, jotka eivät ole olleet havaittavissa aikaisemmin. Joku voi ymmärtää sosiaalisten suhteiden merkityksen ja toinen voi löytää järjestelykykynsä.
Omaa resilienssiä pystyy kehittämään. Itsestä huolehtiminen on tärkeä osa omien voimavarojen kasvattamista. Omaa resilienssiä voi tutkia muistelemalla omia vaikeita vaiheitaan.
Paras tapa on miettiä keinoja, joiden avulla on aikaisemmin selvinnyt vaikeuksista. Joskus on myös hyvä tutkia, että mitä sellaista, mikä on ollut haitallista aiemmin, on tehnyt.
Vaikka ikäviä kokemuksia ei toivo kenellekään, niiden kautta on mahdollista oppia monia tärkeitä asioita. Selviytymistarinoita kannattaa jakaa ja kuunnella. Omana vaikeana hetkenä muiden selviämistarinoista voi syntyä tunne, että kun muut selviävät, niin itsekin selviän.
Vaikeissa tilanteissa kannattaa panostaa myönteisiin tunteisiin, koska ne auttavat meitä toimimaan, avaamaan ajatuksia ja saamaan apua. Usko omaan selviytymiseen voi vahvistua myös auttamalla muita. Hyvä resilienssi suojaa meitä trauman vaikutuksilta, ja sen avulla voimme elää hyvää elämää vastoinkäymisistä huolimatta."
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-elämäntilant…
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Antaisin mennä aikalailla toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hän on sairastunut henkisesti ja tarvitsee apua, eikä hänen käyttäytymistään tulisi mitata samalla mittarilla kuin terveiden. Varmasti myös hänen lapselleen olisi suuri etu, jos edelleen pysyisitte lähipiirissä ja edes lapsen tukena. Jos ei halua terapiaa ja tilanne jatkuu vuosikausia samana, niin ymmärrän kyllä että jossain vaiheessa ei vaan jaksa, mutta ihan vuoden parin jälkeen ei kannata vielä luovuttaa.
Ei henkisesti sairaaltakaan mitä tahansa tarvitse sietää eikä kaveri ole vastuussa toisen lapsen terveydestä oman terveytensä kustannuksella.
Miten kauan sitä henkistä väkivaltaa pitäisi sietää, jos pari vuotta sitä pitää vähintään kuunnella? Kai annat saman neuvon agressiivisen narsistipuolison kanssa kamppailevalle? Kyllä sitä pitää nyt viisi vuotta vähintään henkistä väkivaltaa kestää, kun toinen on henkisesti sairas...
Tämä! Juuri näiden asioiden kanssa kamppailin itsekin, ja lopulta päädyin sille kannalle, että oma mielenterveys ja oman perheen hyvinvointi tulee ensin. Jälkeenpäin olen ihmetellyt sitä, miten tuo nyt niin itsestäänselvältä tuntuva asia olikin joskus niin vaikea päättää. Usein, kun näistä asioista puhutaan julkisuudessa, menetyksen kokeneet kertovat että ystäväpiiri meni uusiksi. Jotenkin näissä jutuissa aina jätetään kertomatta se syy, ja taustalle jää ikäänkuin kytemään ajatus, että se oli näiden ystävien syytä. Tuskin olen nähnyt yhtäkään haastattelua, jossa joku myöntää käyttäytyneensä niin, että ystävät hävisivät ympäriltä. Tai ainakin se huono käytös ikäänkuin oikeutetaan sillä kauhealla menetyksellä, ja lopuksi todetaan ettei ystävät osanneet olla tukena. Nykyään ymmärrän mistä siinä on kyse. Minäkään en osannut, enkä lopulta enää edes halunnut. /ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on useampi ystävä ja sukulainen, joka on menettänyt vauvan tai pienen lapsen. Kukaan heistä ei ole raivoamalla karkoittanut lähipiiriään. Tottakai hekin ovat olleet vihaisia. Elämän epäreiluudelle. Itselleen. Lapselleen. Mutta lähipiiriä ei ole käytetty likasankona. Ovatkohan niin käyttäytyvät alunperinkin luonteeltaan erilaisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esimerkiksi naistenlehtien artikkeleista luemme vain niistä ihmisistä, jotka ovat vastoinkäymisistä oppineet ja kypsyneet. He vain jatkavat elämää entistä kokeneempina ja viisaampina. Todellisuudessa menetykset, kuolemat, konkurssit, sairastumiset, vanheneminen, avioerot jne. eivät useinkaan kypsytä vaan katkeroittavat ja väsyttävät meitä.
Meillä kaikilla on murtumispiste. Sillä itsensä kesällä tappaneelle Sipoon-murhaajalla murtumispiste oli jo se, että esimies ei ollut antanut riittävästi palkkaa tms. Jotkut taas toipuvat jollakin tavalla todella raskaistakin menetyksistä kuten esim. siitä, että koko perhe kuolee. Resilienssi on varmasti pitkälle synnynnäinen ja/tai varhaislapsuudessa kehittynyt ominaisuus.
Entinen ystäväsi ei kestänyt surua vaan takertui vihaan ja raivoon, joka tietenkin kumpusi menetyksestä eikä siitä, mitä sinä teit tai olit tekemättä. Mielestäni sitä voi jonkin aikaa yrittää sietää, mutta jos ihminen ei tunnu ollenkaan toipuvan, asia ja käytös pitäisi jaksaa ottaa puheeksi. Terapia voi auttaa käsittelemään tuskaa niin, ettei sitä pura muihin. Jos ihminen ei palautetta saatuaankaan korjaa käytöstään tai hanki apua, ei kenelläkään tietenkään ole velvollisuutta pilata omaa elämäänsä hänen likasankonaan.
On surullista ajatella, että lapsensa menettänyt on menettänyt nyt muitakin läheisiä. Ehkä voisit ottaa yhteyttä ja kysyä kuulumisia. On mahdollista, että hän on päässyt asian yli. Toki jos niin ei ole käynyt, ei sinulla ole mitään velvollisuutta jatkaa yhteydenpitoa.
Pakko sanoa että ei ne "selviytyjätkään" tuosta vaan nouse ylös ja jatka matkaa entistä viisaampina. Ei,ensin tulee se murtumispiste ja sitten ehkä kaikki suru,viha,pelko,epätoivo ym.mistä toivutaan ja mitä työstetään pitkään. Sitten pitkän prosessin jossain vaiheessa jotkut osaavat löytää kokemalleen merkityksen tmv. Kriisi on aina mahdollisuus kasvuun,siis nimenomaan _mahdollisuus_. Ei se itsestään tapahdu.
Resilienssi ei myöskään ole synnynnäinen tai pysyvä ominaisuus,vaan se voi muuttua ja sitä voi kehittää elämän aikana.
Tutkimusten mukaan resilienssi ei niinkään kehity vaan vähenee elämän aikana, jos siihen kuuluu paljon vastoinkäymisiä. Jokainen vastoinkäyminen nakertaa sitä, ei päinvastoin. Resilienssiä on verrattu mm. nyrkkeilymatsiin; ensin kestät iskut hyvin, mutta jos ja kun niitä tulee koko ajan lisää, lopulta et enää kestä tönäisyäkään.
Tutkijoille on edelleen mysteeri, miksi jotkut kestävät iskuja paremmin kuin toiset, ja on sangen suosittu näkemys, että kyky todellakin on varhaista perua.
Jaa-a, omakohtainen kokemus täysin päinvastainen. Suomen mielenterveysseura sanoo näin:
"Selviytymisestä vakavasta sairaudesta, kuten muistakin vastoinkäymisistä auttaa resilienssi, eli psyykkinen palautumiskyky.
Resilienssi on psyykkinen ominaisuus, jota on toisilla on enemmän kuin toisilla. Jotkut selviävät monista vaikeista vastoinkäymisistä, joillekin pienimmätkin koettelemukset voivat olla liikaa.
Resilienssiin vaikuttavat eri tekijät lähtien kasvatuksesta ja biologisista ominaisuuksista. Olemme jo geneettisesti eri tavoin herkkiä ympäristön vaikutuksille. Lisäksi resilienssiä rakentavat yksilön omat kokemukset sekä lähipiiristä ja ympäristöstä kumpuavien myönteisten ja haitallisten tekijöiden vuorovaikutus.
Hyvä uutinen on se, että resilienssi ei ole kuitenkaan yksilön kiinteä ominaisuus, vaan se on taito, jota jokainen pystyy harjoittamaan.
Ihmisen resilienssi muovautuu koko eliniän ajan. Sitä voi vahvistaa myönteisellä toiminnalla, joka ylläpitää toimintakykyä ja tukee sopeutumista haastavissa olosuhteissa. Resilienssi kasvaa iän myötä, kun ihmiselle kehittyy taitoja, joiden avulla useimpia jatkuvasti toistuvia vastoinkäymisiä on helpompi käsitellä. Näitä ovat esimerkiksi ongelmanratkaisukyky, joustavuus, itsesäätelykyky ja optimismi.
Joskus resilienssiä voi löytyä myös pakon edessä. Vastoinkäymisissä tai elämän uusissa tilanteissa selviytyminen joillakin elämänaloilla voi onnistua paremmin kuin toisilla: läheisensä menettäneellä työssäkäynti voi sujua, mutta henkilö ei kykene ylläpitämään sosiaalisia suhteitaan.
Usein käänteentekevissä elämänvaiheissa jotkut vahvuudet nousevat selkeämmin esiin kuin toiset. Ne voivat olla myös taitoja, jotka eivät ole olleet havaittavissa aikaisemmin. Joku voi ymmärtää sosiaalisten suhteiden merkityksen ja toinen voi löytää järjestelykykynsä.
Omaa resilienssiä pystyy kehittämään. Itsestä huolehtiminen on tärkeä osa omien voimavarojen kasvattamista. Omaa resilienssiä voi tutkia muistelemalla omia vaikeita vaiheitaan.
Paras tapa on miettiä keinoja, joiden avulla on aikaisemmin selvinnyt vaikeuksista. Joskus on myös hyvä tutkia, että mitä sellaista, mikä on ollut haitallista aiemmin, on tehnyt.
Vaikka ikäviä kokemuksia ei toivo kenellekään, niiden kautta on mahdollista oppia monia tärkeitä asioita. Selviytymistarinoita kannattaa jakaa ja kuunnella. Omana vaikeana hetkenä muiden selviämistarinoista voi syntyä tunne, että kun muut selviävät, niin itsekin selviän.
Vaikeissa tilanteissa kannattaa panostaa myönteisiin tunteisiin, koska ne auttavat meitä toimimaan, avaamaan ajatuksia ja saamaan apua. Usko omaan selviytymiseen voi vahvistua myös auttamalla muita. Hyvä resilienssi suojaa meitä trauman vaikutuksilta, ja sen avulla voimme elää hyvää elämää vastoinkäymisistä huolimatta."
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-elämäntilant…
Niin, resilienssi voi kehittyä hyvinä aikoina. Jos elämässä on vain huonoja aikoja, se vain kuluu. Iskujen vastaanotto ei sitä kehitä. Esimerkiksi lapsen kuoleman jälkeen ei jatketa entistä vahvempina vaan ikuisesti vaurioituneina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Antaisin mennä aikalailla toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hän on sairastunut henkisesti ja tarvitsee apua, eikä hänen käyttäytymistään tulisi mitata samalla mittarilla kuin terveiden. Varmasti myös hänen lapselleen olisi suuri etu, jos edelleen pysyisitte lähipiirissä ja edes lapsen tukena. Jos ei halua terapiaa ja tilanne jatkuu vuosikausia samana, niin ymmärrän kyllä että jossain vaiheessa ei vaan jaksa, mutta ihan vuoden parin jälkeen ei kannata vielä luovuttaa.
Ei henkisesti sairaaltakaan mitä tahansa tarvitse sietää eikä kaveri ole vastuussa toisen lapsen terveydestä oman terveytensä kustannuksella.
Miten kauan sitä henkistä väkivaltaa pitäisi sietää, jos pari vuotta sitä pitää vähintään kuunnella? Kai annat saman neuvon agressiivisen narsistipuolison kanssa kamppailevalle? Kyllä sitä pitää nyt viisi vuotta vähintään henkistä väkivaltaa kestää, kun toinen on henkisesti sairas...
Tämä! Juuri näiden asioiden kanssa kamppailin itsekin, ja lopulta päädyin sille kannalle, että oma mielenterveys ja oman perheen hyvinvointi tulee ensin. Jälkeenpäin olen ihmetellyt sitä, miten tuo nyt niin itsestäänselvältä tuntuva asia olikin joskus niin vaikea päättää. Usein, kun näistä asioista puhutaan julkisuudessa, menetyksen kokeneet kertovat että ystäväpiiri meni uusiksi. Jotenkin näissä jutuissa aina jätetään kertomatta se syy, ja taustalle jää ikäänkuin kytemään ajatus, että se oli näiden ystävien syytä. Tuskin olen nähnyt yhtäkään haastattelua, jossa joku myöntää käyttäytyneensä niin, että ystävät hävisivät ympäriltä. Tai ainakin se huono käytös ikäänkuin oikeutetaan sillä kauhealla menetyksellä, ja lopuksi todetaan ettei ystävät osanneet olla tukena. Nykyään ymmärrän mistä siinä on kyse. Minäkään en osannut, enkä lopulta enää edes halunnut. /ap
Eiköhän aika monikin ymmärrä jälkeen päin että on ollut todella vaikea läheinen ja ole kiitollinen niille jotka ovat rinnalla pysyneet. Ja se että huono käytös oikeutetaan kauhealla menetyksellä, miten sen nyt ottaa. Sehän se syy joka tapauksessa on. Tuskin se nyt niinkään on, että se ihminen on odottanut jotain syytä minkä takia saa alkaa kohtelemaan läheisiään huonosti ja se lapsen kuolema sitten tulee siihen sopivasti. Totta kai se syy huonoon käytökseen on se lapsen menetys ja se että ei vaan pysty kontrolloimaan tunteitaan siihen liittyen. Oletko muuten kuullut ystävästäsi sen jälkeen kun katkaisit välit? Onko hän mennyt elämässä eteenpäin?
Vierailija kirjoitti:
Mulla on useampi ystävä ja sukulainen, joka on menettänyt vauvan tai pienen lapsen. Kukaan heistä ei ole raivoamalla karkoittanut lähipiiriään. Tottakai hekin ovat olleet vihaisia. Elämän epäreiluudelle. Itselleen. Lapselleen. Mutta lähipiiriä ei ole käytetty likasankona. Ovatkohan niin käyttäytyvät alunperinkin luonteeltaan erilaisia.
Olisiko tuo aika yksilöllinen asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on useampi ystävä ja sukulainen, joka on menettänyt vauvan tai pienen lapsen. Kukaan heistä ei ole raivoamalla karkoittanut lähipiiriään. Tottakai hekin ovat olleet vihaisia. Elämän epäreiluudelle. Itselleen. Lapselleen. Mutta lähipiiriä ei ole käytetty likasankona. Ovatkohan niin käyttäytyvät alunperinkin luonteeltaan erilaisia.
Niin, he ovat käsitelleet asiat yksin päässään tai muuten omalla tavallaan. Ei ap:n ystävä todellakaan ole käyttäytynyt asiallisesti millään mittakaavalla, mutta ap:n ei olisi tarvinnut ottaa sanottuja sanoja tosissaan ja loukkaantua niistä vaan yrittää kääntää puhe siihen vihaan itseensä. Mutta ei toki ap:n ole pakko tehdä sitäkään, jokainen valitsee itse, ketä auttaa ja kenen tukena seisoo ja kenen ei.
Minusta esimerkiksi tuo että joku ystäväni raivoaisi minulle että toivoo että minun lapseni olisi kuollut eikä hänen, se on niin abrsurdia etten osaisi siitä loukkaantua. En pystyisi uskomaan että kukaan oikeasti syvimmiltään sellaista toivoisi, vaan että tuo on tosiaan vaan reaktio joka kumpuaa omista käsittelemättömistä tunteista. Tuntuu oudolta että joku ottaisi tuollaisen tosissaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omasta kokemuksestani vastaan. Kohta on kaksi vuotta siitä kun vauvamme kuoli kohtuun raskauden viime metreillä, lähes täysiaikaisena. Lapsen kuolemasta sanotaan että se on ihmisen suurin kriisinpaikka, menee ohi avioerosta tai mistään muusta kriisistä.
Ystäväsi on ollut onnekas kun hänellä on ollut tukijoukkoa. Totta on että kukaan ei voi ymmärtää miltä lapsen menettäminen tuntuu. Onko ystäväsi saanut ammattiapua? On mahdollista hakeutua terveysaseman kautta tai mielenterveystoimiston kautta ammattilaisen juttusille. Myös KÄPY ry:ltä saa apua.
Ystäväsi on selvästi jumissa tunteittensa kanssa. Muiden syytteleminen ja jopa se että toivoisi saman tapahtuneen jollekin toiselle on inhimillistä ja voi kuulua suruprosessiin. Viha antaa tilaa muille tunteille. MInäkin koen vihaa ja raivoa välillä siitä että tämä on tapahtunut juuri minulle ja meidän perheelle. Olen kateellinen niille jotka saavat elää siinä lintukodossa kun kaikki on hyvin. Olen kateellinen jopa niille joiden lapsi on kuollut myöhemmin kuin minun lapseni koska sen myötä näillä vanhemmilla on enenmmän muistoja lapsestaan. Raivo ja viha antaa voimia selvitä ja pitää jo hormonitasolla kehoa käynnissä. Ystäväsi on ollut rohkea kun on uskaltanut vihansa näyttää. Ja mitä sinä teet? Hylkäät kun tarve on ehkä suurin? Tokihan ystävän tehtävä ei ole toimia vuosikausia henkisenä roskakorina, ystävä voi silti välittää ja kysyä kuulumisia. Minulle lapsensa menettäminen jakoi ystäväpiirin rankasti ja ne joiden luuli olevan tukena katosivat kuin pieru saharaan,sukulaisia myöten.
Lapsen kuolema muuttaa ihmista pohjamutia myöten. MInä, ystäväsi eikä kukaan lapsensa menettänyt ole enää se sama ihminen kuin ennen menetystä. Onko hän ollut kusipää ennen lapsen kuolemaa?
Toivottavasti ystäväsi saa apua, koska lapsensa menettäneillä on suurempi itsemurhan ja varhaisemman kuoleman riski kuin muilla. Ja jos äiti on noin pikseleinä, miten hän jaksaa hoitaa eläväistään.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on useampi ystävä ja sukulainen, joka on menettänyt vauvan tai pienen lapsen. Kukaan heistä ei ole raivoamalla karkoittanut lähipiiriään. Tottakai hekin ovat olleet vihaisia. Elämän epäreiluudelle. Itselleen. Lapselleen. Mutta lähipiiriä ei ole käytetty likasankona. Ovatkohan niin käyttäytyvät alunperinkin luonteeltaan erilaisia.
Et oikeasti tiedä miten synkkiä ajatuksia he päässään kantavat ja tekeekö niiden sanojen sisällä pitäminen hyvää vai huonoa. Yleensä sanotaan että tunteiden patoaminen ei ole hyvä juttu. Läheisillehän se voi olla helpompaa niin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esimerkiksi naistenlehtien artikkeleista luemme vain niistä ihmisistä, jotka ovat vastoinkäymisistä oppineet ja kypsyneet. He vain jatkavat elämää entistä kokeneempina ja viisaampina. Todellisuudessa menetykset, kuolemat, konkurssit, sairastumiset, vanheneminen, avioerot jne. eivät useinkaan kypsytä vaan katkeroittavat ja väsyttävät meitä.
Meillä kaikilla on murtumispiste. Sillä itsensä kesällä tappaneelle Sipoon-murhaajalla murtumispiste oli jo se, että esimies ei ollut antanut riittävästi palkkaa tms. Jotkut taas toipuvat jollakin tavalla todella raskaistakin menetyksistä kuten esim. siitä, että koko perhe kuolee. Resilienssi on varmasti pitkälle synnynnäinen ja/tai varhaislapsuudessa kehittynyt ominaisuus.
Entinen ystäväsi ei kestänyt surua vaan takertui vihaan ja raivoon, joka tietenkin kumpusi menetyksestä eikä siitä, mitä sinä teit tai olit tekemättä. Mielestäni sitä voi jonkin aikaa yrittää sietää, mutta jos ihminen ei tunnu ollenkaan toipuvan, asia ja käytös pitäisi jaksaa ottaa puheeksi. Terapia voi auttaa käsittelemään tuskaa niin, ettei sitä pura muihin. Jos ihminen ei palautetta saatuaankaan korjaa käytöstään tai hanki apua, ei kenelläkään tietenkään ole velvollisuutta pilata omaa elämäänsä hänen likasankonaan.
On surullista ajatella, että lapsensa menettänyt on menettänyt nyt muitakin läheisiä. Ehkä voisit ottaa yhteyttä ja kysyä kuulumisia. On mahdollista, että hän on päässyt asian yli. Toki jos niin ei ole käynyt, ei sinulla ole mitään velvollisuutta jatkaa yhteydenpitoa.
Tiedätkö, viha on normaali suruun kuuluva tunne.
Se ei ole normaalia että ajattelee ettei kaikkia tunteita käytetä.
Se on vielä oudompaa että ihmiset ajattelevat että "selviäminen" tarkoittaa että ihminen itkee hetken ja palautuu entiselleen.Olen menettänyt lapsen, hautasin ja vasta paljon myöhemmin tuli negatiiviset tunteet ja halu itsekin kuolla.
Kun sinä ihmettelet miten se ihminen voi melko hyvin ja kuolemasta on puoli vuotta niin se tyyppi ei ole edes päässyt ensimmäisen tunnetilan yli, silloin on niin järkyttynyt.Ette te koskaan pysty ymmärtämään miten sairas se tunne on kun sun sylissä on lapsen kuori. Ettekä te voi sanoa ettei se äiti tai isä saa vihata. Kieltämällä tunteet, sanomalla että hän elää väärin on myös järkyttävää kiusaa.
Ennenkuin teistä kukaan sanoo lapsen menettäneelle ettei hänen tunteensa ole ok, kannattaa vaikka kysyä tuota itse terapeutilta koska kaikki surun tunteet saa ja pitää käydä läpi, se on se TYÖ surutyössä. Nuo paskat tunteet.
On todella kurja että hän on ärähtänyt sinulle, mutta lopulta, se on hänen osansa. Olisit vaan iloinen ettei omasi ole tyhjä kuori.
Jos jokainen tajuaisi että yksilön menetys on juurikin YKSILÖN niin ehkä tulisi se ymmärrys ettei ole yhtä tapaa surra. Hänellä on omansa.
Viha on luonnollista tottakai. Eikai kukaan ajattele että tuosta pääsee yli ja selviää samoin kuin pienemmästä asiasta. Itse uskon että asia on ikuisesti haavana mielessä, mutta sen kanssa voi jotenkin oppia tulemaan toimeen. Syyttömien syyttely ei auta. Tuolla henkilöllä oli poikkeuksellisen kärsivällisiä läheisiä.
Miten sinä voit täällä tulkita että läheiset ovat syyttömiä?
Jos suku menee sanomaan miten pitää surra ja varsinkin töksäyttelee että hommaisi terapiaa koska ei itse ymmärrä toisen tilannetta niin miten voi tulla yllätyksenä jos sureva puolustautuu?
Sekin kuuluu suruun pohtia miksi se tapahtui itselleen. Jos vastakkainasettelu on usein, sinä haastat niin kuolleen lapsen vanhempi saattaa myös pohtia miksi sinun lapsesi elää.
Jos tekee pahaa tavata tuota ihmistä, älä tapaa. Sinun tapasi hoitaa on omasi. Ehkä ymmärrät jos oma lapsesi kuolee? Silloinkaan ei ole valmiita tapoja elää vaan tulee se sinun tapasi olla.
Kuten sanoin, surussa ihmiset joskus eroaa ja ihmissuhteet eivät kestä aina sitä puserrusta. Mutta myös niitä uusia ihmisiä tulee myös hänen elämäänsä. Ei kannata jatkaa jos välinne ovat noin tulehtuneet ettei näe miksi omainen loukkaantui.
Vaikeassa tilanteessa on ymmärrettävä ettei välttämättä ole ketään, jota syyttää. Eikä ole oikeuttaa syyttää muita ihmisiä tai edes purkaa suruaan ja vihaansa heihin. On pakko ymmärtää tapahtunut ja ettei se ole muiden ihmisten vika. Ja muistaa, että on elävä lapsi huollettavana, joka tarvitsee terveen kasvuympäristön, turvan ja mallin miten surua käsitellään. Vaikka itse on tyhjä kuori eikä kenenkään sylissä niin on kestettävä ja ymmärrettävä, että elämä jatkuu. Kenenkään kuolema ei ole tekosyy olla ottamatta vastuuta omasta elämästään, lapsestaan ja rakentamista ihmissuhteista.
Olin hajalla kun läheinen kuoli ja minun oli turvattava hänen mahdollisimman hyvä kuolema, lasten pärjääminen tilanteessa, käsiteltävä muiden ihmisten suru ja käytännön asiat, en minä voinut murentua siihen sairaalan lattialle. En minä edes ehtinyt syventyä suruuni koska kuka sitten olisi hoitanut ihmiset ja asiat. Ja kun elämä palasi niin normaaliksi kuin mahdollista oli niin millä tekosyyllä minä olisin palannut siihen hätään ja avuttomuuden kun tilanne oli ohi? En millään niin sitten valitsin sen normaalin käytöksen. Ja en minä ole ainoa, näitä tarinoita riittää tässä maailmassa.
Selviytyjät eivät ole erityisen vahvoja ihmisiä mutta heillä on ymmärtääkseni taito tulla pois minä minä minä alueelta ja itsekkyydestä, taito ajatella muita ihmisiä ja nähdä tilanne laajemmin. Ymmärtää elämää ja hyväksyä kuolema. Nostaisin kyllä perseeni rivakasti ylös surun penkistä jos elävä lapseni tarvitsisi äitiään.
Minulta ei kuollut lapsi, joten en osaa edes kuvitella sitä. Iso suru on kuitenkin takana.
Se romahdus oli lopulta kaikista suurin vasta muutama vuosi kuoleman jälkeen ja juuri siinä vaiheessa se raivokin oli suurimmillaan ja niiden pitkien ja pimeiden kuukausien jälkeen tuli päivä, jolloin ensimmäistä kertaa aloin tuntea pääseeni surusta yli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Antaisin mennä aikalailla toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hän on sairastunut henkisesti ja tarvitsee apua, eikä hänen käyttäytymistään tulisi mitata samalla mittarilla kuin terveiden. Varmasti myös hänen lapselleen olisi suuri etu, jos edelleen pysyisitte lähipiirissä ja edes lapsen tukena. Jos ei halua terapiaa ja tilanne jatkuu vuosikausia samana, niin ymmärrän kyllä että jossain vaiheessa ei vaan jaksa, mutta ihan vuoden parin jälkeen ei kannata vielä luovuttaa.
Ei henkisesti sairaaltakaan mitä tahansa tarvitse sietää eikä kaveri ole vastuussa toisen lapsen terveydestä oman terveytensä kustannuksella.
Miten kauan sitä henkistä väkivaltaa pitäisi sietää, jos pari vuotta sitä pitää vähintään kuunnella? Kai annat saman neuvon agressiivisen narsistipuolison kanssa kamppailevalle? Kyllä sitä pitää nyt viisi vuotta vähintään henkistä väkivaltaa kestää, kun toinen on henkisesti sairas...
Tämä! Juuri näiden asioiden kanssa kamppailin itsekin, ja lopulta päädyin sille kannalle, että oma mielenterveys ja oman perheen hyvinvointi tulee ensin. Jälkeenpäin olen ihmetellyt sitä, miten tuo nyt niin itsestäänselvältä tuntuva asia olikin joskus niin vaikea päättää. Usein, kun näistä asioista puhutaan julkisuudessa, menetyksen kokeneet kertovat että ystäväpiiri meni uusiksi. Jotenkin näissä jutuissa aina jätetään kertomatta se syy, ja taustalle jää ikäänkuin kytemään ajatus, että se oli näiden ystävien syytä. Tuskin olen nähnyt yhtäkään haastattelua, jossa joku myöntää käyttäytyneensä niin, että ystävät hävisivät ympäriltä. Tai ainakin se huono käytös ikäänkuin oikeutetaan sillä kauhealla menetyksellä, ja lopuksi todetaan ettei ystävät osanneet olla tukena. Nykyään ymmärrän mistä siinä on kyse. Minäkään en osannut, enkä lopulta enää edes halunnut. /ap
Eiköhän aika monikin ymmärrä jälkeen päin että on ollut todella vaikea läheinen ja ole kiitollinen niille jotka ovat rinnalla pysyneet. Ja se että huono käytös oikeutetaan kauhealla menetyksellä, miten sen nyt ottaa. Sehän se syy joka tapauksessa on. Tuskin se nyt niinkään on, että se ihminen on odottanut jotain syytä minkä takia saa alkaa kohtelemaan läheisiään huonosti ja se lapsen kuolema sitten tulee siihen sopivasti. Totta kai se syy huonoon käytökseen on se lapsen menetys ja se että ei vaan pysty kontrolloimaan tunteitaan siihen liittyen. Oletko muuten kuullut ystävästäsi sen jälkeen kun katkaisit välit? Onko hän mennyt elämässä eteenpäin?
En oikeastaan koe katkaisseeni välejä, koska läheiseni toivotti minut hevon v*****n, ja minä tein työtä käskettyä ja haihduin paikalta. Tiedän kyllä, että hänen menetyksensä sen käytöksen aiheutti. Ja pitkään sitä mielestäni siedinkin. Lopuksi en vaan enää jaksanut, vaikka miten yritin itselleni sanoa, ettei hän ole oma itsensä. Se alkoi näkyä jo omassa perheessänikin. Joten en jaksa syyllistää enää itseänikään että päästin irti ja lakkasin yrittämästä. En tiedä, miten hänellä nykyään menee, koska koko muukin lähipiiri taisi mennä hänellä uusiksi, eli olemme kaikki silloiset rinnallakulkijat vaihtuneet. Toivon sydämestäni, että hän on löytänyt uusia, parempia tilalle.
Älä ota. Minä ainakin loukkaantuisin, jos ystäväni hylkäisi minut vaikeina aikoina ja ottaisi yhteyttä sitten, kun on helpompaa. Ymmärrän, että on raskasta olla ystävän seurassa silloin kuin hänellä on vaikeaa. Jos sitä ei kestä, kannattaa katkaista koko ystävyys - lopullisesti. Onneksi on olemassa toisenlaisiakin ystäviä!