Lapsen menetys muutti läheiseni sietämättämäksi k***pääksi

Nyt käsi sydämelle, kaikki te aloittajaa kritisoineet: moniko teistä jaksaisi seistä ystävän rinnalla, tukien ja ymmärtäen VUOSI KAUSIA, kun toinen vaan kaataa törkyä ja vaateita niskaan, teetpä tai sanotpa mitä vain?? Eikö tulisi raja vastaan? Jaksaisitte empaattisena hymistellä, kun "uniikkia suruaan" raivoava tarvitsisi jo ennemminkin hoito- kuin ystävyyssuhdetta? Eikä loppua ole näkyvissä? Koska niinhän täällä muutkin "uniikit surijat" sanovat, lapsen kuolemasta ei koskaan pääse yli ja kaikki muut kuolemat ja menetykset on täysin yhdentekeviä ja toissijaisia verrattuna siihen? Kun mun suru on se suurin ja paras ja pahin, ainoa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen kyllä, miten voi olla vielä vuonna 2018 ok tehdä jotain luokitteluja, että "lapsen kuolema on kamalinta, mitä ihmiselle voi sattua, ja siksi pitää hyväksyä näin ja noin p*skaa käytöstä". Eikö voisi vähitellen opetella ajattelemaan, että juuri sinulle se lapsen menettäminen on kamalinta ikinä, mutta jollekin toiselle jokin muu menetys on kamalinta, eikä missään ole mitään absoluuttista mittaria, jolla voisi todentaa, että sinun surusi ja kipusi on pahempaa kuin sen toisen? Esim. ihminen, joka on jäänyt tahtomattaan lapsettomaksi ja haudannut kaksi kertaa elämänkumppaninsa ei tarvitse ketään lapsensa menettänyttä kertomaan, että "mun suru on kuitenkin suurempi kuin sun, koska lapsen menettäminen nyt vaan on niin hirveää, että et voi koskaan ymmärtää", kiitos vaan.

Fakta nyt kuitenkin on, että pohjimmiltaan meistä kukaan ei koskaan eikä missään tilanteessa voi oikeasti tietää, miltä toisesta tuntuu.

Kiitos tästä. Nyt ehkä jaksan ymmärtää niitä typeryksiä, jotka sanovat, ehkä lohduttaakseen, että olivat ihan romuna kun Rekku kuoli vaikka olihan sillä ikääkin. Samaistutaan kokemukseen no kuolemiseen ja onhan se karvakasa varmaan rakas ollut. Ei sillä.

Niin, jollekin se "karvakasa" voi olla elämässä ainoa perheenjäsen ja ystävä. Mutta eihän sitä voi ymmärtää ellei omalle kohdalle osu, eiksjee.

Varsinkin jos harrastaa vauva-palstan ketjuun sarjakettuilua niin se Rekku on ainut ystävä mutta tiedätkö mitä? Rekkuakin voi ottaa pannuun sun tympeä naama ja aina yhtä hapan ulosanti. Jos ei sulla ole muuta tekemistä kun kaivamalla kaivaa muutamat viestit mihin voi vastata ikävästi niin ei oo sulla kaikki asiat hyvin, eiksjee?

Mitä ikävää on siinä, että huomauttaa koiran olevan joillekin ihmisille kenties läheisin ja tärkein maailmassa? Ei jokaisen ihmisen yksinäisyys johdu tympeästä naamasta ja happamasta ulosannista. En minä koiria kenenkään lapsiin ole vertaamassa, mutta ihmisillä on erilaisia elämäntilanteita, ja joskus lemmikin menetys murtaa valmiiksi heikoilla olevan ihmisen.

Minun mielestäni ikävä kirjoitus oli tuo mihin vastasin, "onhan se karvakasa varmaan rakas ollut" jne. No joillekin on, en ymmärrä miksi toisen surua täytyy pilkata korostaakseen omaansa.

Oletko tosissasi (ja tyhmä)? Minä kirjoitin, että ei ehkä hautajaisissa kannata päivitellä surevalle omaiselle,, että kuinka hyvä jäniskoira se oma pari vuotta sitten keikahtanut piski oli että "suru oli kova oli se kyllä se oli" jos ei uhraa sanaakaan vainajalle niin kyllä se nyt on jo sekä kunnioituksen että ymmärryksen puutetta. Vainaja sentään tarjosi kahvit ja pikkuleivät, Rekku perkule vaan jäykkää koipea. Niin että siinä hautajaisissako aletaan porukalla lohduttelemaan murtunutta koiran omistajaa, joka siinä paikassa sitten päättää murtua pari vuotta tapahtuneesta koiran luonnollisesta kuolemasta?

Taattua av-huitsunhuttua :D

En minä jaksa tätä taattua av-vänkäämistä nyt. Sovitaan niin, minä olen loukannut sinua syvästi. En itse alkaisi missään hautajaisissa puhumaan koirista, enkä ole väittänyt sen olevan sopivaa; voin silti myötähäpeän sävyttämänä sympatiseerata Rekustaan puhunutta hölisijää, koska jotkut eivät osaa yhtään puhua surevalle ja möläyttelevät mitä sattuu. Omasta kokemuksesta en pahastuisi siitä, koska olen itse kohdannut ihmisiä, jotka jopa lyttäävät toisen surua.

Mutta käsittääkseni täällä saa keskusteluissa tarttua myös osiin viesteissä, ja niinpä minä pidin hieman ikävänä sitä "karvakasojensa" surijoiden pilkkaamista. Kertomus hautajaisista olisi toiminut ilman sitä halveksuntaakin.

Mikä marttyyri sinä oletkaan!

Mikä kirjoitin kun ymmärsin että lohdutus se on kömpelökin lohdutus näin:

Kiitos tästä. Nyt ehkä jaksan ymmärtää niitä typeryksiä, jotka sanovat, ehkä lohduttaakseen, että olivat ihan romuna kun Rekku kuoli vaikka olihan sillä ikääkin. Samaistutaan kokemukseen no kuolemiseen ja onhan se karvakasa varmaan rakas ollut. Ei sillä.

Ja sinä hyökkäsit heti pitäen viestiä hieman ikävänä ja halveksivana, ilmoitit vielä ettei minun ole syytä kertoa mitä tapahtui vaan kertoa vaan hautajaisista.. no minä kerroin hautajaisista ja mitä tapahtui ja miten koin tämän koiraystävän lohdutuksen. Minä kerron oman tarinani enkä voi huomioida sinun tunteitasi fanaattisena koiraystävänä joka pitää sanaa karvakasa halveksuntana - ihan niin kuten jäniskoiran surija ja sinä ette huomioineet minun tunteitani.

Näin vastasit ja halveksuntaahan tämä viesti uhkui

Niin, jollekin se "karvakasa" voi olla elämässä ainoa perheenjäsen ja ystävä. Mutta eihän sitä voi ymmärtää ellei omalle kohdalle osu, eiksjee.

Et voi ymmärtää -kortti käytössä, eiksjee :)

Ps. minulla on koira, sellainen rakas karvakasa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen kyllä, miten voi olla vielä vuonna 2018 ok tehdä jotain luokitteluja, että "lapsen kuolema on kamalinta, mitä ihmiselle voi sattua, ja siksi pitää hyväksyä näin ja noin p*skaa käytöstä". Eikö voisi vähitellen opetella ajattelemaan, että juuri sinulle se lapsen menettäminen on kamalinta ikinä, mutta jollekin toiselle jokin muu menetys on kamalinta, eikä missään ole mitään absoluuttista mittaria, jolla voisi todentaa, että sinun surusi ja kipusi on pahempaa kuin sen toisen? Esim. ihminen, joka on jäänyt tahtomattaan lapsettomaksi ja haudannut kaksi kertaa elämänkumppaninsa ei tarvitse ketään lapsensa menettänyttä kertomaan, että "mun suru on kuitenkin suurempi kuin sun, koska lapsen menettäminen nyt vaan on niin hirveää, että et voi koskaan ymmärtää", kiitos vaan.

Fakta nyt kuitenkin on, että pohjimmiltaan meistä kukaan ei koskaan eikä missään tilanteessa voi oikeasti tietää, miltä toisesta tuntuu.

Kiitos tästä. Nyt ehkä jaksan ymmärtää niitä typeryksiä, jotka sanovat, ehkä lohduttaakseen, että olivat ihan romuna kun Rekku kuoli vaikka olihan sillä ikääkin. Samaistutaan kokemukseen no kuolemiseen ja onhan se karvakasa varmaan rakas ollut. Ei sillä.

Niin, jollekin se "karvakasa" voi olla elämässä ainoa perheenjäsen ja ystävä. Mutta eihän sitä voi ymmärtää ellei omalle kohdalle osu, eiksjee.

Varsinkin jos harrastaa vauva-palstan ketjuun sarjakettuilua niin se Rekku on ainut ystävä mutta tiedätkö mitä? Rekkuakin voi ottaa pannuun sun tympeä naama ja aina yhtä hapan ulosanti. Jos ei sulla ole muuta tekemistä kun kaivamalla kaivaa muutamat viestit mihin voi vastata ikävästi niin ei oo sulla kaikki asiat hyvin, eiksjee?

Mitä ikävää on siinä, että huomauttaa koiran olevan joillekin ihmisille kenties läheisin ja tärkein maailmassa? Ei jokaisen ihmisen yksinäisyys johdu tympeästä naamasta ja happamasta ulosannista. En minä koiria kenenkään lapsiin ole vertaamassa, mutta ihmisillä on erilaisia elämäntilanteita, ja joskus lemmikin menetys murtaa valmiiksi heikoilla olevan ihmisen.

Minun mielestäni ikävä kirjoitus oli tuo mihin vastasin, "onhan se karvakasa varmaan rakas ollut" jne. No joillekin on, en ymmärrä miksi toisen surua täytyy pilkata korostaakseen omaansa.

Oletko tosissasi (ja tyhmä)? Minä kirjoitin, että ei ehkä hautajaisissa kannata päivitellä surevalle omaiselle,, että kuinka hyvä jäniskoira se oma pari vuotta sitten keikahtanut piski oli että "suru oli kova oli se kyllä se oli" jos ei uhraa sanaakaan vainajalle niin kyllä se nyt on jo sekä kunnioituksen että ymmärryksen puutetta. Vainaja sentään tarjosi kahvit ja pikkuleivät, Rekku perkule vaan jäykkää koipea. Niin että siinä hautajaisissako aletaan porukalla lohduttelemaan murtunutta koiran omistajaa, joka siinä paikassa sitten päättää murtua pari vuotta tapahtuneesta koiran luonnollisesta kuolemasta?

Taattua av-huitsunhuttua :D

No eihän tuo ihan oikea hetki ja paikka ole koiran kuolemaa muistella, tosin onhan voinut olla täysin tahantonkin juttu, kun ei ole muutakaan sanottavaa keksinyt. Niinkuin täällä aiemmin kirjoitettiinkin, kaikilla ei se ulosanti ole kovin sujuvaa ja varsinkin tuossa tilanteessa tuntuu ettei oikeita sanoja löydy. Sitten saattaakin päästää suustaan jotain mitä voi itsekin ihmetellä myöhemmin. Mutta miten se tilanne siellä sitten klaarattiin? Ohjasitko keskustelun toisille urille, vai päädyttiinkö päivittelemään koiran kuolemaa?

### kirjoitti:

Nyt käsi sydämelle, kaikki te aloittajaa kritisoineet: moniko teistä jaksaisi seistä ystävän rinnalla, tukien ja ymmärtäen VUOSI KAUSIA, kun toinen vaan kaataa törkyä ja vaateita niskaan, teetpä tai sanotpa mitä vain?? Eikö tulisi raja vastaan? Jaksaisitte empaattisena hymistellä, kun "uniikkia suruaan" raivoava tarvitsisi jo ennemminkin hoito- kuin ystävyyssuhdetta? Eikä loppua ole näkyvissä? Koska niinhän täällä muutkin "uniikit surijat" sanovat, lapsen kuolemasta ei koskaan pääse yli ja kaikki muut kuolemat ja menetykset on täysin yhdentekeviä ja toissijaisia verrattuna siihen? Kun mun suru on se suurin ja paras ja pahin, ainoa?

Virhe on se, että ap seisoi rinnalla liian pitkään. Olisi pitänyt osata lähteä aiemmin pois eikä polttaa itseään loppuun. Se ei ole ystävän vika, ettei ap osannut päättää huonoksi muuttunutta suhdetta aiemmin.

Vierailija kirjoitti:

Ap täällä taas kirjoittelee. Olen lukenut kaikki viestit, ja oikeastaan yllätyin siitä, että näin moni ajattelee ettei surevaltakaan tarvitse sietää mitä vain.

Ehkä olen itse niin heikko ihminen, etten kestänyt läheisen ihmisen surua, vaan meinasin itsekin musertua sen alle. Olen puhunut tästä asiasta muutaman henkilön kanssa, ja minun on annettu ymmärtää, että olen huono ihminen. Niin täälläkin joku sen kirjoitti, "Läheisesi tarvitsi tukea, ja mitä sinä teit? Jätit hänet yksin". Minulle on myös sanottu, että kyllä mun pitää jaksaa kuunnella ymmärtää, ja jos se on vaikeaa, niin pitää miettiä, että se ei ole mitään hänen tuskaansa verrattuna. Mutta jos toinen käyttäytyy vuodesta toiseen aggressiivisesti, vihaa kaikkea ja kaikkia, ja sitten vielä syyllistää siitä, ettei sitä jaksa kukaan kuunnella. Miten sen selittää omille lapsilleen, kun he kysyvät miksi taas lähden kotoa, ja miksi itken ja olen surullinen. Nyt varmaankin joku lapsensa menettänyt on suuttuu tällaisesta vinkumisesta, kun enhän minä silti tiedä mitä on menettää oma lapsi. Minulle on sanottu, kun on kaadettu sitä paskaa niskaan, että "minä elän tämän kanssa joka päivä, kyllä sinäkin nyt v***u tämän verran saat kestää".

Minusta se on mielisairasta. Ja se, että toivotaan kuolemaa toisen lapselle. Vihataan kaikkien sukulaisten, ystävien, tuttavien ja tuntemattomien lapsia, lemmikkieläimiä ja ihan kaikkea. Jos eilen vielä olin hieman surullinen, nyt asian tänne kirjoitettuani ja tätä ketjua luettuani, olen pelkästään huojentunut, että tämä henkilö ei enää kuulu elämääni. Ja kaikesta, mitä hän minulle lopuksi sanoi, pystyn päättelemään, että ratkaisu on oikea myös hänen kannaltaan.

Ystäväsi ei ole mielisairas vaan sairas surusta. On ymmärrettävää, että et jaksa sitä. Se on inhimillistä. Olisit parempi ystävä, ehkä ihminenkin, jos jaksaisit, mutta kukaan ei sitä sinulta voi vaatia. Tuntuu kuitenkin siltä, että etsisit hyväksyntää käytöksellesi sillä, että voisit leimata entisen ystäväsi surun vääränlaiseksi tai hänen käytöksensä poikkeavaksi. Se tuntuu ikävälle, ja turhalle.

Noin suuri suru on poikkeustilanne ja se voi ilmetä ihan miten vain. Kenenkään ei silti tarvitse sitä sietää. Joku ei kestä sitä, että ystävästä ei saa enää baariseuraa. Toinen ei kestä sitä, ettei ystävä pysty omien murheidensa lisäksi ottamaan osaa esim. siihen että kaverin lapsella on mahatauti ja yö unet on jääny vähiin. Joku ei kestä sitä, että ystävän maailmassa ei ole enää hitustakaan valoa ja sitä ettei ystävänä pysty myöskään sitä siihen tuomaan. Jotkut taas pystyvät vuodesta toiseen olemaan surevan rinnalla, koska välittävät, vaikka ystävyydestä ei itselle positiivisia asioita saa. Ei tässä ole oikeita tai vääriä, ainoastaan reaktioita vaikeaan tilanteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suruprosessi saa kullakin olla omanlaisensa, mutta käytöksestään on jokainen vastuussa. Ellei ole sitten psykoosissa tai muussa vastaavassa tilassa, jolloin todellisuus häiriintyy. Tunnistan tuon vihan, raivon ja katkeruuden. Ja sen, miten ihmiset eivät voi ymmärtää, paitsi samoin kokeneet. Silti olen aina ottanut tietoisesti vastuun omasta käytöksestäni ja pyrkinyt kohtelemaan muita hyvin. Minun tragediani ei ole muiden ihmisten vika, heidän helpompi elämä ei ole heidän syytään. En todellakaan koskaan toivoisi kenellekään samaa, mitä minä olen joutunut läpikäymään. Ihmisen nyt vain valitettavasti on otettava vastuu omasta käytöksestään. Jos käyttäytyy huonosti muita kohtaan, jää yksin. Ellei halua jäädä yksin, hakeutuu hoitoon tai tekee muutoin kaikkensa, että korjaa omaa käytöstään.

Kenelläkään ei ole mitään oikeutta kaataa muiden viattomien niskaan sitä omaa paskaa mitä on joutunut kokemaan. Eikä kenelläkään ole velvollisuutta ottaa sitä kohtuutonta paskaa vastaan. Ei vaikka mitä olisi tapahtunut. Kymmenenkään lapsen kuolema ei oikeuta kohtelemaan muita ihmisiä huonosti, mikään ei anna siihen oikeutusta.

Ei tietenkään oikeuta. Usein vain ihmiset kohtelevat surevia huonosti, koska monia toisen surun näkeminen alkaa ahdistaa. Se synnyttää usein surevassa katkeruutta. Jokainen haluaisi tulla aidosti kohdatuksi tunteineen.

Eikö alapeukuttaja sitä myöskin yhtä lailla toivo omalle kohdalleen? Ole rehellinen itsellesi.

Tottakai haluaisin tulla täysin kohdatuksi, jos vain osaan käyttäytyä muita ihmisiä kohtaan. Sitä minä ehdottomasti vaadin itse itseltäni. En voi tulla nähdyksi ja kohdatuksi, jos kohtelen muita huonosti. Vaadin itseltäni samaa mitä vaadin muilta. Ei niin että minulla on vain oikeuksia ja muilla niitä velvollisuuksia.

Toki. Surun kohtaaminen vain monesti ahdistaa ihmisiä niin paljon, että surevan kohtaaminen ylipäätään voi saada ihmiset reagoimaan kummallisilla tavoilla. Kyllä sitäkin saa surra, yksinäisyyttään surun hetkellä.

Mulla on itsellä niin rankat vaikeudet, että en kestä muita surevia. Ja olen aikamoisessa ansassa, kun mitään ei voi tehdä oikein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap täällä taas kirjoittelee. Olen lukenut kaikki viestit, ja oikeastaan yllätyin siitä, että näin moni ajattelee ettei surevaltakaan tarvitse sietää mitä vain.

Ehkä olen itse niin heikko ihminen, etten kestänyt läheisen ihmisen surua, vaan meinasin itsekin musertua sen alle. Olen puhunut tästä asiasta muutaman henkilön kanssa, ja minun on annettu ymmärtää, että olen huono ihminen. Niin täälläkin joku sen kirjoitti, "Läheisesi tarvitsi tukea, ja mitä sinä teit? Jätit hänet yksin". Minulle on myös sanottu, että kyllä mun pitää jaksaa kuunnella ymmärtää, ja jos se on vaikeaa, niin pitää miettiä, että se ei ole mitään hänen tuskaansa verrattuna. Mutta jos toinen käyttäytyy vuodesta toiseen aggressiivisesti, vihaa kaikkea ja kaikkia, ja sitten vielä syyllistää siitä, ettei sitä jaksa kukaan kuunnella. Miten sen selittää omille lapsilleen, kun he kysyvät miksi taas lähden kotoa, ja miksi itken ja olen surullinen. Nyt varmaankin joku lapsensa menettänyt on suuttuu tällaisesta vinkumisesta, kun enhän minä silti tiedä mitä on menettää oma lapsi. Minulle on sanottu, kun on kaadettu sitä paskaa niskaan, että "minä elän tämän kanssa joka päivä, kyllä sinäkin nyt v***u tämän verran saat kestää".

Minusta se on mielisairasta. Ja se, että toivotaan kuolemaa toisen lapselle. Vihataan kaikkien sukulaisten, ystävien, tuttavien ja tuntemattomien lapsia, lemmikkieläimiä ja ihan kaikkea. Jos eilen vielä olin hieman surullinen, nyt asian tänne kirjoitettuani ja tätä ketjua luettuani, olen pelkästään huojentunut, että tämä henkilö ei enää kuulu elämääni. Ja kaikesta, mitä hän minulle lopuksi sanoi, pystyn päättelemään, että ratkaisu on oikea myös hänen kannaltaan.

Ystäväsi ei ole mielisairas vaan sairas surusta. On ymmärrettävää, että et jaksa sitä. Se on inhimillistä. Olisit parempi ystävä, ehkä ihminenkin, jos jaksaisit, mutta kukaan ei sitä sinulta voi vaatia. Tuntuu kuitenkin siltä, että etsisit hyväksyntää käytöksellesi sillä, että voisit leimata entisen ystäväsi surun vääränlaiseksi tai hänen käytöksensä poikkeavaksi. Se tuntuu ikävälle, ja turhalle.

Noin suuri suru on poikkeustilanne ja se voi ilmetä ihan miten vain. Kenenkään ei silti tarvitse sitä sietää. Joku ei kestä sitä, että ystävästä ei saa enää baariseuraa. Toinen ei kestä sitä, ettei ystävä pysty omien murheidensa lisäksi ottamaan osaa esim. siihen että kaverin lapsella on mahatauti ja yö unet on jääny vähiin. Joku ei kestä sitä, että ystävän maailmassa ei ole enää hitustakaan valoa ja sitä ettei ystävänä pysty myöskään sitä siihen tuomaan. Jotkut taas pystyvät vuodesta toiseen olemaan surevan rinnalla, koska välittävät, vaikka ystävyydestä ei itselle positiivisia asioita saa. Ei tässä ole oikeita tai vääriä, ainoastaan reaktioita vaikeaan tilanteeseen.

"Olisit parempi ystävä, ehkä ihminenkin, jos jaksaisit" D: En ole ap, mutta kyllä on taas sellaista tekstiä että huh huh.

Kuule, ihan sama miten yrität asiaa vääristellä joksikin baariseurasta nillittämiseksi, kyllä se nyt vaan on poikkeavaa toivoa ääneen läheisesi lapsen kuolemaa. "Poikkeavaa" on mielestäni sen ajatteleminen omassa päässäänkin, mutta siitä ei sentään ole kenellekään muulle vielä mitään haittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap täällä taas kirjoittelee. Olen lukenut kaikki viestit, ja oikeastaan yllätyin siitä, että näin moni ajattelee ettei surevaltakaan tarvitse sietää mitä vain.

Ehkä olen itse niin heikko ihminen, etten kestänyt läheisen ihmisen surua, vaan meinasin itsekin musertua sen alle. Olen puhunut tästä asiasta muutaman henkilön kanssa, ja minun on annettu ymmärtää, että olen huono ihminen. Niin täälläkin joku sen kirjoitti, "Läheisesi tarvitsi tukea, ja mitä sinä teit? Jätit hänet yksin". Minulle on myös sanottu, että kyllä mun pitää jaksaa kuunnella ymmärtää, ja jos se on vaikeaa, niin pitää miettiä, että se ei ole mitään hänen tuskaansa verrattuna. Mutta jos toinen käyttäytyy vuodesta toiseen aggressiivisesti, vihaa kaikkea ja kaikkia, ja sitten vielä syyllistää siitä, ettei sitä jaksa kukaan kuunnella. Miten sen selittää omille lapsilleen, kun he kysyvät miksi taas lähden kotoa, ja miksi itken ja olen surullinen. Nyt varmaankin joku lapsensa menettänyt on suuttuu tällaisesta vinkumisesta, kun enhän minä silti tiedä mitä on menettää oma lapsi. Minulle on sanottu, kun on kaadettu sitä paskaa niskaan, että "minä elän tämän kanssa joka päivä, kyllä sinäkin nyt v***u tämän verran saat kestää".

Minusta se on mielisairasta. Ja se, että toivotaan kuolemaa toisen lapselle. Vihataan kaikkien sukulaisten, ystävien, tuttavien ja tuntemattomien lapsia, lemmikkieläimiä ja ihan kaikkea. Jos eilen vielä olin hieman surullinen, nyt asian tänne kirjoitettuani ja tätä ketjua luettuani, olen pelkästään huojentunut, että tämä henkilö ei enää kuulu elämääni. Ja kaikesta, mitä hän minulle lopuksi sanoi, pystyn päättelemään, että ratkaisu on oikea myös hänen kannaltaan.

Ystäväsi ei ole mielisairas vaan sairas surusta. On ymmärrettävää, että et jaksa sitä. Se on inhimillistä. Olisit parempi ystävä, ehkä ihminenkin, jos jaksaisit, mutta kukaan ei sitä sinulta voi vaatia. Tuntuu kuitenkin siltä, että etsisit hyväksyntää käytöksellesi sillä, että voisit leimata entisen ystäväsi surun vääränlaiseksi tai hänen käytöksensä poikkeavaksi. Se tuntuu ikävälle, ja turhalle.

Noin suuri suru on poikkeustilanne ja se voi ilmetä ihan miten vain. Kenenkään ei silti tarvitse sitä sietää. Joku ei kestä sitä, että ystävästä ei saa enää baariseuraa. Toinen ei kestä sitä, ettei ystävä pysty omien murheidensa lisäksi ottamaan osaa esim. siihen että kaverin lapsella on mahatauti ja yö unet on jääny vähiin. Joku ei kestä sitä, että ystävän maailmassa ei ole enää hitustakaan valoa ja sitä ettei ystävänä pysty myöskään sitä siihen tuomaan. Jotkut taas pystyvät vuodesta toiseen olemaan surevan rinnalla, koska välittävät, vaikka ystävyydestä ei itselle positiivisia asioita saa. Ei tässä ole oikeita tai vääriä, ainoastaan reaktioita vaikeaan tilanteeseen.

Sellaisia jotka vuodesta toiseen kestävät saamatta itselleen mitään muuta kuin surua ja harmia kutsutaan kynnysmatoiksi. Näitähän narsistit ja psykot haalivat ympärilleen juuri tuollaisella kierolla sepustuksella, että todellinen ystävä, se joka aidosti välittää, parempi ihminen ynnä muuta shaibaa. Motiivina on ainoastaan muista ihmisistä hyötyminen. Yksipuolinen suhde ei ole ystävyyssuhde vaan yleensä hyväksikäyttösuhde, joka pikkuhiljaa murentaa sen kynnysmatoksi alistuneen elämän halun ja oman arvon tunteen. On aika kieroa lässyttää, että noinhan sen pitääkin mennä ja kertoo aika paljon sinusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen kyllä, miten voi olla vielä vuonna 2018 ok tehdä jotain luokitteluja, että "lapsen kuolema on kamalinta, mitä ihmiselle voi sattua, ja siksi pitää hyväksyä näin ja noin p*skaa käytöstä". Eikö voisi vähitellen opetella ajattelemaan, että juuri sinulle se lapsen menettäminen on kamalinta ikinä, mutta jollekin toiselle jokin muu menetys on kamalinta, eikä missään ole mitään absoluuttista mittaria, jolla voisi todentaa, että sinun surusi ja kipusi on pahempaa kuin sen toisen? Esim. ihminen, joka on jäänyt tahtomattaan lapsettomaksi ja haudannut kaksi kertaa elämänkumppaninsa ei tarvitse ketään lapsensa menettänyttä kertomaan, että "mun suru on kuitenkin suurempi kuin sun, koska lapsen menettäminen nyt vaan on niin hirveää, että et voi koskaan ymmärtää", kiitos vaan.

Fakta nyt kuitenkin on, että pohjimmiltaan meistä kukaan ei koskaan eikä missään tilanteessa voi oikeasti tietää, miltä toisesta tuntuu.

Kiitos tästä. Nyt ehkä jaksan ymmärtää niitä typeryksiä, jotka sanovat, ehkä lohduttaakseen, että olivat ihan romuna kun Rekku kuoli vaikka olihan sillä ikääkin. Samaistutaan kokemukseen no kuolemiseen ja onhan se karvakasa varmaan rakas ollut. Ei sillä.

Niin, jollekin se "karvakasa" voi olla elämässä ainoa perheenjäsen ja ystävä. Mutta eihän sitä voi ymmärtää ellei omalle kohdalle osu, eiksjee.

Varsinkin jos harrastaa vauva-palstan ketjuun sarjakettuilua niin se Rekku on ainut ystävä mutta tiedätkö mitä? Rekkuakin voi ottaa pannuun sun tympeä naama ja aina yhtä hapan ulosanti. Jos ei sulla ole muuta tekemistä kun kaivamalla kaivaa muutamat viestit mihin voi vastata ikävästi niin ei oo sulla kaikki asiat hyvin, eiksjee?

Mitä ikävää on siinä, että huomauttaa koiran olevan joillekin ihmisille kenties läheisin ja tärkein maailmassa? Ei jokaisen ihmisen yksinäisyys johdu tympeästä naamasta ja happamasta ulosannista. En minä koiria kenenkään lapsiin ole vertaamassa, mutta ihmisillä on erilaisia elämäntilanteita, ja joskus lemmikin menetys murtaa valmiiksi heikoilla olevan ihmisen.

Minun mielestäni ikävä kirjoitus oli tuo mihin vastasin, "onhan se karvakasa varmaan rakas ollut" jne. No joillekin on, en ymmärrä miksi toisen surua täytyy pilkata korostaakseen omaansa.

Oletko tosissasi (ja tyhmä)? Minä kirjoitin, että ei ehkä hautajaisissa kannata päivitellä surevalle omaiselle,, että kuinka hyvä jäniskoira se oma pari vuotta sitten keikahtanut piski oli että "suru oli kova oli se kyllä se oli" jos ei uhraa sanaakaan vainajalle niin kyllä se nyt on jo sekä kunnioituksen että ymmärryksen puutetta. Vainaja sentään tarjosi kahvit ja pikkuleivät, Rekku perkule vaan jäykkää koipea. Niin että siinä hautajaisissako aletaan porukalla lohduttelemaan murtunutta koiran omistajaa, joka siinä paikassa sitten päättää murtua pari vuotta tapahtuneesta koiran luonnollisesta kuolemasta?

Taattua av-huitsunhuttua :D

No eihän tuo ihan oikea hetki ja paikka ole koiran kuolemaa muistella, tosin onhan voinut olla täysin tahantonkin juttu, kun ei ole muutakaan sanottavaa keksinyt. Niinkuin täällä aiemmin kirjoitettiinkin, kaikilla ei se ulosanti ole kovin sujuvaa ja varsinkin tuossa tilanteessa tuntuu ettei oikeita sanoja löydy. Sitten saattaakin päästää suustaan jotain mitä voi itsekin ihmetellä myöhemmin. Mutta miten se tilanne siellä sitten klaarattiin? Ohjasitko keskustelun toisille urille, vai päädyttiinkö päivittelemään koiran kuolemaa?

Olihan se vakava paikka, minä meinasin puhjeta hieman hysteeriseen nauruun ja ajattelin, että vainaja olisi arvostanut että hänet rinnastetaan hyvään jäniskoiraan. Mutta ehkä vainaja olisi myös toivonut pari sanaa hänen muistolleen. Onneksi veljeni ohjasi jäniskoiran omistajan kahvipöytään niin minä jatkoin kättelyä ja yritin pysyä nahoissani.

Varmaan seuraavan kerran muistan tätä jäniskoiranomistajaa onnittelukortilla, johon tulee ensin meidän koiran nimi ja sitten vasta muun perheen nimi. Adressiin se tulee aikanaan ihan varmasti, "parempi kuin sata jänistä on olla makuullaan maan povessa, toivoo Hurtta ja muu perhe".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap täällä taas kirjoittelee. Olen lukenut kaikki viestit, ja oikeastaan yllätyin siitä, että näin moni ajattelee ettei surevaltakaan tarvitse sietää mitä vain.

Ehkä olen itse niin heikko ihminen, etten kestänyt läheisen ihmisen surua, vaan meinasin itsekin musertua sen alle. Olen puhunut tästä asiasta muutaman henkilön kanssa, ja minun on annettu ymmärtää, että olen huono ihminen. Niin täälläkin joku sen kirjoitti, "Läheisesi tarvitsi tukea, ja mitä sinä teit? Jätit hänet yksin". Minulle on myös sanottu, että kyllä mun pitää jaksaa kuunnella ymmärtää, ja jos se on vaikeaa, niin pitää miettiä, että se ei ole mitään hänen tuskaansa verrattuna. Mutta jos toinen käyttäytyy vuodesta toiseen aggressiivisesti, vihaa kaikkea ja kaikkia, ja sitten vielä syyllistää siitä, ettei sitä jaksa kukaan kuunnella. Miten sen selittää omille lapsilleen, kun he kysyvät miksi taas lähden kotoa, ja miksi itken ja olen surullinen. Nyt varmaankin joku lapsensa menettänyt on suuttuu tällaisesta vinkumisesta, kun enhän minä silti tiedä mitä on menettää oma lapsi. Minulle on sanottu, kun on kaadettu sitä paskaa niskaan, että "minä elän tämän kanssa joka päivä, kyllä sinäkin nyt v***u tämän verran saat kestää".

Minusta se on mielisairasta. Ja se, että toivotaan kuolemaa toisen lapselle. Vihataan kaikkien sukulaisten, ystävien, tuttavien ja tuntemattomien lapsia, lemmikkieläimiä ja ihan kaikkea. Jos eilen vielä olin hieman surullinen, nyt asian tänne kirjoitettuani ja tätä ketjua luettuani, olen pelkästään huojentunut, että tämä henkilö ei enää kuulu elämääni. Ja kaikesta, mitä hän minulle lopuksi sanoi, pystyn päättelemään, että ratkaisu on oikea myös hänen kannaltaan.

Ystäväsi ei ole mielisairas vaan sairas surusta. On ymmärrettävää, että et jaksa sitä. Se on inhimillistä. Olisit parempi ystävä, ehkä ihminenkin, jos jaksaisit, mutta kukaan ei sitä sinulta voi vaatia. Tuntuu kuitenkin siltä, että etsisit hyväksyntää käytöksellesi sillä, että voisit leimata entisen ystäväsi surun vääränlaiseksi tai hänen käytöksensä poikkeavaksi. Se tuntuu ikävälle, ja turhalle.

Noin suuri suru on poikkeustilanne ja se voi ilmetä ihan miten vain. Kenenkään ei silti tarvitse sitä sietää. Joku ei kestä sitä, että ystävästä ei saa enää baariseuraa. Toinen ei kestä sitä, ettei ystävä pysty omien murheidensa lisäksi ottamaan osaa esim. siihen että kaverin lapsella on mahatauti ja yö unet on jääny vähiin. Joku ei kestä sitä, että ystävän maailmassa ei ole enää hitustakaan valoa ja sitä ettei ystävänä pysty myöskään sitä siihen tuomaan. Jotkut taas pystyvät vuodesta toiseen olemaan surevan rinnalla, koska välittävät, vaikka ystävyydestä ei itselle positiivisia asioita saa. Ei tässä ole oikeita tai vääriä, ainoastaan reaktioita vaikeaan tilanteeseen.

"Olisit parempi ystävä, ehkä ihminenkin, jos jaksaisit" D: En ole ap, mutta kyllä on taas sellaista tekstiä että huh huh.

Kuule, ihan sama miten yrität asiaa vääristellä joksikin baariseurasta nillittämiseksi, kyllä se nyt vaan on poikkeavaa toivoa ääneen läheisesi lapsen kuolemaa. "Poikkeavaa" on mielestäni sen ajatteleminen omassa päässäänkin, mutta siitä ei sentään ole kenellekään muulle vielä mitään haittaa.

Ei persoonallisuushäiriöiselle kannata selittää mistään poikkeavasta ajattelusta. Heille heidän epänormaali itsekkyys ja muiden hyväksikäyttö on täysin normaalia ja sallittua. Jopa ihailtavaa toimintaa on se, että hyväksikäyttää muita. Häiriöinen ei tunnusta muiden arvoa, ainoastaan hänelle kuuluu kaikki hyvä ja se, mikä muista suinkin irti lähtee.

Oletko sanonut suoraan ystävällesi, että hän on niin rikki ks. Asiasta, että se vaikuttaa jo hänen muihin ihmisuhteisiinsa kielteisesti. Ehdota ammattiavun hankkimista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Trine kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunteet tunteina ja asiat asioina.

Ap:n tilanteessa, jos joku olisi minulle pamauttanut että toivoo minulle lapseni kuolemaa, olisin ilmoittanut, että sorry nyt mutta mielenterveytesi on sen verran raiteiltaan, että teen lapsestasi nyt lastensuojeluilmoituksen. Ja tekisin sen myös. Noin ei vain sanota. Ikinä.

Mä taas ymmärrän että noin voi käydä. Ap on todennäköisesti toistuvasti lohduttanut parhaansa kaveriaan: ”Kato nyt vaan piristyt ja lähdet viihteelle.”,

”Et nyt viittis surra, siitä on jo 1kk/vuosi/vuosia”.

”Kauheeta, mun lapset on mulle rakkainta maailmassa, en kestäis jos niille kävis jotain, mut toi sun suru alkaa jo olla liikaa, voisit vähän miettiä miltä musta sun kaverina tuntuu!”

”Sä et yhtään ajattele, kuinka toi sun suru vaikuttaa muhun, ei ole oikein surra noin paljon ja noin kauan”.

Kuolleen lapsen äiti voi tuolloin ihan hyvin puuskahtaa ”Mä toivon, että sunnlapses luulisi, niin että ymmärtäisit edes vähän mitä mä käyn läpi!” Väärin, kyllä, mutta inhimillistä myös.

Uskoisin, että APn kaverin on itseasiassa parempi ilman tuollaista kaveria, joka kärsii kaverinsa surusta ja pitää sitä henkilökohtaisena loukkauksena. Se suru ei koskaan mene pois.

" puuskahtaa, ärähtää..."  aika lieviä ilmauksia sille, että ap:n mukaan läheinen on pitkän ajan pitänyt häntä ja perhettään henkilökohtaisena sylkykuppina, raivonnut ja haukkunut, toivonyt hänen lapsensa kuolemaa.....

Olisipa ap ymmärtänyt katkaista välit jo aiemmin, niin ei olisi nyt niin katkera entiselle ystävälleen.

Mistä päättelit, että ap on katkera ystävälleen? Ja mitä syytä hänellä olisi olla?

Kuinka moni kuvaa läheistään kusipääksi kuten otsikossa, jos häntä vastaan ei ole mitään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap täällä taas kirjoittelee. Olen lukenut kaikki viestit, ja oikeastaan yllätyin siitä, että näin moni ajattelee ettei surevaltakaan tarvitse sietää mitä vain.

Ehkä olen itse niin heikko ihminen, etten kestänyt läheisen ihmisen surua, vaan meinasin itsekin musertua sen alle. Olen puhunut tästä asiasta muutaman henkilön kanssa, ja minun on annettu ymmärtää, että olen huono ihminen. Niin täälläkin joku sen kirjoitti, "Läheisesi tarvitsi tukea, ja mitä sinä teit? Jätit hänet yksin". Minulle on myös sanottu, että kyllä mun pitää jaksaa kuunnella ymmärtää, ja jos se on vaikeaa, niin pitää miettiä, että se ei ole mitään hänen tuskaansa verrattuna. Mutta jos toinen käyttäytyy vuodesta toiseen aggressiivisesti, vihaa kaikkea ja kaikkia, ja sitten vielä syyllistää siitä, ettei sitä jaksa kukaan kuunnella. Miten sen selittää omille lapsilleen, kun he kysyvät miksi taas lähden kotoa, ja miksi itken ja olen surullinen. Nyt varmaankin joku lapsensa menettänyt on suuttuu tällaisesta vinkumisesta, kun enhän minä silti tiedä mitä on menettää oma lapsi. Minulle on sanottu, kun on kaadettu sitä paskaa niskaan, että "minä elän tämän kanssa joka päivä, kyllä sinäkin nyt v***u tämän verran saat kestää".

Minusta se on mielisairasta. Ja se, että toivotaan kuolemaa toisen lapselle. Vihataan kaikkien sukulaisten, ystävien, tuttavien ja tuntemattomien lapsia, lemmikkieläimiä ja ihan kaikkea. Jos eilen vielä olin hieman surullinen, nyt asian tänne kirjoitettuani ja tätä ketjua luettuani, olen pelkästään huojentunut, että tämä henkilö ei enää kuulu elämääni. Ja kaikesta, mitä hän minulle lopuksi sanoi, pystyn päättelemään, että ratkaisu on oikea myös hänen kannaltaan.

Ystäväsi ei ole mielisairas vaan sairas surusta. On ymmärrettävää, että et jaksa sitä. Se on inhimillistä. Olisit parempi ystävä, ehkä ihminenkin, jos jaksaisit, mutta kukaan ei sitä sinulta voi vaatia. Tuntuu kuitenkin siltä, että etsisit hyväksyntää käytöksellesi sillä, että voisit leimata entisen ystäväsi surun vääränlaiseksi tai hänen käytöksensä poikkeavaksi. Se tuntuu ikävälle, ja turhalle.

Noin suuri suru on poikkeustilanne ja se voi ilmetä ihan miten vain. Kenenkään ei silti tarvitse sitä sietää. Joku ei kestä sitä, että ystävästä ei saa enää baariseuraa. Toinen ei kestä sitä, ettei ystävä pysty omien murheidensa lisäksi ottamaan osaa esim. siihen että kaverin lapsella on mahatauti ja yö unet on jääny vähiin. Joku ei kestä sitä, että ystävän maailmassa ei ole enää hitustakaan valoa ja sitä ettei ystävänä pysty myöskään sitä siihen tuomaan. Jotkut taas pystyvät vuodesta toiseen olemaan surevan rinnalla, koska välittävät, vaikka ystävyydestä ei itselle positiivisia asioita saa. Ei tässä ole oikeita tai vääriä, ainoastaan reaktioita vaikeaan tilanteeseen.

En minä ystävääni mielisairaaksi sanonutkaan, enkä millään lailla sairaaksi muutenkaan. Luepa uudestasn jos niin kirjoittamani tulkitsit. Minulla ei myöskään ole minkäänlaista tarvetta leimata lapsensa menettäneen surua "vääränlaiseksi", tai käytöstään "poikkeavaksi". Se kaikki varmasti on ihan "normaalia" sitten, minähän en sitä tosiaan tiedä, niinkuin olen saanut monet kerrat kuulla, koska minulla on pelkästään eläviä lapsia. Mutta se nyt vain oli tuhota myös minun perheeni ja elämäni. Siltä kai minulla kuitenkin oli oikeus suojautua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap täällä taas kirjoittelee. Olen lukenut kaikki viestit, ja oikeastaan yllätyin siitä, että näin moni ajattelee ettei surevaltakaan tarvitse sietää mitä vain.

Ehkä olen itse niin heikko ihminen, etten kestänyt läheisen ihmisen surua, vaan meinasin itsekin musertua sen alle. Olen puhunut tästä asiasta muutaman henkilön kanssa, ja minun on annettu ymmärtää, että olen huono ihminen. Niin täälläkin joku sen kirjoitti, "Läheisesi tarvitsi tukea, ja mitä sinä teit? Jätit hänet yksin". Minulle on myös sanottu, että kyllä mun pitää jaksaa kuunnella ymmärtää, ja jos se on vaikeaa, niin pitää miettiä, että se ei ole mitään hänen tuskaansa verrattuna. Mutta jos toinen käyttäytyy vuodesta toiseen aggressiivisesti, vihaa kaikkea ja kaikkia, ja sitten vielä syyllistää siitä, ettei sitä jaksa kukaan kuunnella. Miten sen selittää omille lapsilleen, kun he kysyvät miksi taas lähden kotoa, ja miksi itken ja olen surullinen. Nyt varmaankin joku lapsensa menettänyt on suuttuu tällaisesta vinkumisesta, kun enhän minä silti tiedä mitä on menettää oma lapsi. Minulle on sanottu, kun on kaadettu sitä paskaa niskaan, että "minä elän tämän kanssa joka päivä, kyllä sinäkin nyt v***u tämän verran saat kestää".

Minusta se on mielisairasta. Ja se, että toivotaan kuolemaa toisen lapselle. Vihataan kaikkien sukulaisten, ystävien, tuttavien ja tuntemattomien lapsia, lemmikkieläimiä ja ihan kaikkea. Jos eilen vielä olin hieman surullinen, nyt asian tänne kirjoitettuani ja tätä ketjua luettuani, olen pelkästään huojentunut, että tämä henkilö ei enää kuulu elämääni. Ja kaikesta, mitä hän minulle lopuksi sanoi, pystyn päättelemään, että ratkaisu on oikea myös hänen kannaltaan.

Ystäväsi ei ole mielisairas vaan sairas surusta. On ymmärrettävää, että et jaksa sitä. Se on inhimillistä. Olisit parempi ystävä, ehkä ihminenkin, jos jaksaisit, mutta kukaan ei sitä sinulta voi vaatia. Tuntuu kuitenkin siltä, että etsisit hyväksyntää käytöksellesi sillä, että voisit leimata entisen ystäväsi surun vääränlaiseksi tai hänen käytöksensä poikkeavaksi. Se tuntuu ikävälle, ja turhalle.

Noin suuri suru on poikkeustilanne ja se voi ilmetä ihan miten vain. Kenenkään ei silti tarvitse sitä sietää. Joku ei kestä sitä, että ystävästä ei saa enää baariseuraa. Toinen ei kestä sitä, ettei ystävä pysty omien murheidensa lisäksi ottamaan osaa esim. siihen että kaverin lapsella on mahatauti ja yö unet on jääny vähiin. Joku ei kestä sitä, että ystävän maailmassa ei ole enää hitustakaan valoa ja sitä ettei ystävänä pysty myöskään sitä siihen tuomaan. Jotkut taas pystyvät vuodesta toiseen olemaan surevan rinnalla, koska välittävät, vaikka ystävyydestä ei itselle positiivisia asioita saa. Ei tässä ole oikeita tai vääriä, ainoastaan reaktioita vaikeaan tilanteeseen.

En minä ystävääni mielisairaaksi sanonutkaan, enkä millään lailla sairaaksi muutenkaan. Luepa uudestasn jos niin kirjoittamani tulkitsit. Minulla ei myöskään ole minkäänlaista tarvetta leimata lapsensa menettäneen surua "vääränlaiseksi", tai käytöstään "poikkeavaksi". Se kaikki varmasti on ihan "normaalia" sitten, minähän en sitä tosiaan tiedä, niinkuin olen saanut monet kerrat kuulla, koska minulla on pelkästään eläviä lapsia. Mutta se nyt vain oli tuhota myös minun perheeni ja elämäni. Siltä kai minulla kuitenkin oli oikeus suojautua?

Toki, mutta miksi olet täällä hakemassa ratkaisullesi hyväksyntää mollaten ystävääsi? Miksi et voi vain todeta asioiden menneen näin ja hyväksyä välirikon?

Mikä ap:ta vielä pitää henkisesti kiinni entisessä ystävässä, jos ystävyys on jo ohi?

Vierailija kirjoitti:

Mikä ap:ta vielä pitää henkisesti kiinni entisessä ystävässä, jos ystävyys on jo ohi?

Onko ap jossain sanonut, että on puhe ystävästä? Jotenkin sain sellaisen kuvan, että oli sukulaisesta kyse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap täällä taas kirjoittelee. Olen lukenut kaikki viestit, ja oikeastaan yllätyin siitä, että näin moni ajattelee ettei surevaltakaan tarvitse sietää mitä vain.

Ehkä olen itse niin heikko ihminen, etten kestänyt läheisen ihmisen surua, vaan meinasin itsekin musertua sen alle. Olen puhunut tästä asiasta muutaman henkilön kanssa, ja minun on annettu ymmärtää, että olen huono ihminen. Niin täälläkin joku sen kirjoitti, "Läheisesi tarvitsi tukea, ja mitä sinä teit? Jätit hänet yksin". Minulle on myös sanottu, että kyllä mun pitää jaksaa kuunnella ymmärtää, ja jos se on vaikeaa, niin pitää miettiä, että se ei ole mitään hänen tuskaansa verrattuna. Mutta jos toinen käyttäytyy vuodesta toiseen aggressiivisesti, vihaa kaikkea ja kaikkia, ja sitten vielä syyllistää siitä, ettei sitä jaksa kukaan kuunnella. Miten sen selittää omille lapsilleen, kun he kysyvät miksi taas lähden kotoa, ja miksi itken ja olen surullinen. Nyt varmaankin joku lapsensa menettänyt on suuttuu tällaisesta vinkumisesta, kun enhän minä silti tiedä mitä on menettää oma lapsi. Minulle on sanottu, kun on kaadettu sitä paskaa niskaan, että "minä elän tämän kanssa joka päivä, kyllä sinäkin nyt v***u tämän verran saat kestää".

Minusta se on mielisairasta. Ja se, että toivotaan kuolemaa toisen lapselle. Vihataan kaikkien sukulaisten, ystävien, tuttavien ja tuntemattomien lapsia, lemmikkieläimiä ja ihan kaikkea. Jos eilen vielä olin hieman surullinen, nyt asian tänne kirjoitettuani ja tätä ketjua luettuani, olen pelkästään huojentunut, että tämä henkilö ei enää kuulu elämääni. Ja kaikesta, mitä hän minulle lopuksi sanoi, pystyn päättelemään, että ratkaisu on oikea myös hänen kannaltaan.

Ystäväsi ei ole mielisairas vaan sairas surusta. On ymmärrettävää, että et jaksa sitä. Se on inhimillistä. Olisit parempi ystävä, ehkä ihminenkin, jos jaksaisit, mutta kukaan ei sitä sinulta voi vaatia. Tuntuu kuitenkin siltä, että etsisit hyväksyntää käytöksellesi sillä, että voisit leimata entisen ystäväsi surun vääränlaiseksi tai hänen käytöksensä poikkeavaksi. Se tuntuu ikävälle, ja turhalle.

Noin suuri suru on poikkeustilanne ja se voi ilmetä ihan miten vain. Kenenkään ei silti tarvitse sitä sietää. Joku ei kestä sitä, että ystävästä ei saa enää baariseuraa. Toinen ei kestä sitä, ettei ystävä pysty omien murheidensa lisäksi ottamaan osaa esim. siihen että kaverin lapsella on mahatauti ja yö unet on jääny vähiin. Joku ei kestä sitä, että ystävän maailmassa ei ole enää hitustakaan valoa ja sitä ettei ystävänä pysty myöskään sitä siihen tuomaan. Jotkut taas pystyvät vuodesta toiseen olemaan surevan rinnalla, koska välittävät, vaikka ystävyydestä ei itselle positiivisia asioita saa. Ei tässä ole oikeita tai vääriä, ainoastaan reaktioita vaikeaan tilanteeseen.

Minun läheiseni ei yksinkertaisesti kestänyt sitä, että vain hänen maailmansa pysähtyi. Hänen mielestään myös meidän muiden elämän olisi kuulunut loppua, ainakin muuttua helvetiksi. Siihen hän parhaansa mukaan myös pyrki, kunnes estimme sen. Elämänlaatu parani noin 800%.

Surra saa, ja pitääkin, saa olla vihainen ja katkerakin. Mutta en pysty oikeastaan edes sanoin kuvailemaan kaikkia niitä tapoja, joilla ystäväni tätä toteutti. Joten en edes yritä. Sen vaan sanon, että saattaa olla vaikeaa löytää ihmisiä, jotka haluavat ottaa vastaan kaiken sen myrkyn, syyttelyn, vihan ja raivon. Minä ainakin olen niin itsekäs paska etten lopulta edes halunnut.

Huonoa kohtelua ei tarvitse sietää (en sano edes loputtomiin vaan ollenkaan) ja "et sinä voi ymmärtää" ei oikeuta kohtelemaan ketään huonosti. Huonos kohtelua ei tarvitse kestää surevalta tai lohduttajalta, toimii molempiin suuntiin.

Ei tässä asiassa ole muuta pointtia tai tapaa toimia, periaate on yksinkertainen. Jos on vaikea muuten irtaantua tilanteesta tai käsitellä tilannetta niin voi ohjata terapeutin puheille sen, joka sitä terapiaa tarvitsee. Elämä on lyhyt eikä sitä kannata hukata käsistään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä ap:ta vielä pitää henkisesti kiinni entisessä ystävässä, jos ystävyys on jo ohi?

Onko ap jossain sanonut, että on puhe ystävästä? Jotenkin sain sellaisen kuvan, että oli sukulaisesta kyse.

Läheinen voi yhtä hyvin tarkoittaa läheistä sukulaista kuin läheistä ystävää. Olen tarkoituksella jättänyt kertomatta minkälaisesta läheisestä tässä oli kyse. Ja vastaus tämän lainauksen alkuperäiseen lainaukseen, tämä muisto näistä traagisista tapahtumista, jonka täälläkin jaoin on se asia miksi kirjoitin. Ei minua mikään muu "pidä henkisesti kiinni" päättyneessä ihmissuhteessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap täällä taas kirjoittelee. Olen lukenut kaikki viestit, ja oikeastaan yllätyin siitä, että näin moni ajattelee ettei surevaltakaan tarvitse sietää mitä vain.

Ehkä olen itse niin heikko ihminen, etten kestänyt läheisen ihmisen surua, vaan meinasin itsekin musertua sen alle. Olen puhunut tästä asiasta muutaman henkilön kanssa, ja minun on annettu ymmärtää, että olen huono ihminen. Niin täälläkin joku sen kirjoitti, "Läheisesi tarvitsi tukea, ja mitä sinä teit? Jätit hänet yksin". Minulle on myös sanottu, että kyllä mun pitää jaksaa kuunnella ymmärtää, ja jos se on vaikeaa, niin pitää miettiä, että se ei ole mitään hänen tuskaansa verrattuna. Mutta jos toinen käyttäytyy vuodesta toiseen aggressiivisesti, vihaa kaikkea ja kaikkia, ja sitten vielä syyllistää siitä, ettei sitä jaksa kukaan kuunnella. Miten sen selittää omille lapsilleen, kun he kysyvät miksi taas lähden kotoa, ja miksi itken ja olen surullinen. Nyt varmaankin joku lapsensa menettänyt on suuttuu tällaisesta vinkumisesta, kun enhän minä silti tiedä mitä on menettää oma lapsi. Minulle on sanottu, kun on kaadettu sitä paskaa niskaan, että "minä elän tämän kanssa joka päivä, kyllä sinäkin nyt v***u tämän verran saat kestää".

Minusta se on mielisairasta. Ja se, että toivotaan kuolemaa toisen lapselle. Vihataan kaikkien sukulaisten, ystävien, tuttavien ja tuntemattomien lapsia, lemmikkieläimiä ja ihan kaikkea. Jos eilen vielä olin hieman surullinen, nyt asian tänne kirjoitettuani ja tätä ketjua luettuani, olen pelkästään huojentunut, että tämä henkilö ei enää kuulu elämääni. Ja kaikesta, mitä hän minulle lopuksi sanoi, pystyn päättelemään, että ratkaisu on oikea myös hänen kannaltaan.

Ystäväsi ei ole mielisairas vaan sairas surusta. On ymmärrettävää, että et jaksa sitä. Se on inhimillistä. Olisit parempi ystävä, ehkä ihminenkin, jos jaksaisit, mutta kukaan ei sitä sinulta voi vaatia. Tuntuu kuitenkin siltä, että etsisit hyväksyntää käytöksellesi sillä, että voisit leimata entisen ystäväsi surun vääränlaiseksi tai hänen käytöksensä poikkeavaksi. Se tuntuu ikävälle, ja turhalle.

Noin suuri suru on poikkeustilanne ja se voi ilmetä ihan miten vain. Kenenkään ei silti tarvitse sitä sietää. Joku ei kestä sitä, että ystävästä ei saa enää baariseuraa. Toinen ei kestä sitä, ettei ystävä pysty omien murheidensa lisäksi ottamaan osaa esim. siihen että kaverin lapsella on mahatauti ja yö unet on jääny vähiin. Joku ei kestä sitä, että ystävän maailmassa ei ole enää hitustakaan valoa ja sitä ettei ystävänä pysty myöskään sitä siihen tuomaan. Jotkut taas pystyvät vuodesta toiseen olemaan surevan rinnalla, koska välittävät, vaikka ystävyydestä ei itselle positiivisia asioita saa. Ei tässä ole oikeita tai vääriä, ainoastaan reaktioita vaikeaan tilanteeseen.

Sellaisia jotka vuodesta toiseen kestävät saamatta itselleen mitään muuta kuin surua ja harmia kutsutaan kynnysmatoiksi. Näitähän narsistit ja psykot haalivat ympärilleen juuri tuollaisella kierolla sepustuksella, että todellinen ystävä, se joka aidosti välittää, parempi ihminen ynnä muuta shaibaa. Motiivina on ainoastaan muista ihmisistä hyötyminen. Yksipuolinen suhde ei ole ystävyyssuhde vaan yleensä hyväksikäyttösuhde, joka pikkuhiljaa murentaa sen kynnysmatoksi alistuneen elämän halun ja oman arvon tunteen. On aika kieroa lässyttää, että noinhan sen pitääkin mennä ja kertoo aika paljon sinusta.

Pahimmissa tapauksissa käy tosiaankin noin. Ystävyyssuhde ei kärsi jos toinen ei surussaan jaksa lähteä harrastuksiin mukaan. Sen sijaan ap: n kuvailema tilanne lienee ollut hankalampi. Hyviä esimerkkejä on ollut lähipiirissä: vuosia surrut on kaivannut ja saanut apua arkiaskareissa: on huolehdittu auton huollosta, hoidettu lapsia että hän pääsee välillä ulos viihteelle, autettu hoitamaan myös itsenäisesti asioitaan. Sitten kun ei kerran saakaan apua silloin kun tarvitsisi, alkaa se raivoaminen. Miksi et muka voi ottaa vapaata töistä että pääset lapsia vahtimaan, nyt täytyisi sisustaa lastenhuoneesta musiikkihuone ja seinät pitäisi maalata, etkö voi siirtää lomamatkaa, kyllähän sinä lomalla ehdit? Ja sitten se syyllistäminen perään: Minä olen täällä ihan yksin eikä kukaan auta, helppohan sinun on kun et ole yksin, sinun läheisesi ei ole kuollut. Siinä on vankkakin ystävyys koetuksella.