Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ambulanssilla päivystykseen, missä hoitohenkilökunta heitti läppää keskenään
18.09.2018 |
Tässä taannoin mieheni sai kotona äkillisen kipukohtauksen ja pyörtyi. Tällaista ei ole koskaan ennen tapahtunut. Kauhistuin tietysti ja soitin heti ambulanssin ja meidät kiidätettiinkin sairaalaan. Ambulanssimatkan aikana mies tokeni sen verran, että oli taas tajuissaan, joskin aika tokkurainen.
Sairaalassa ensihoitaja käski meidät penkeille istumaan ja kävi ilmoittamassa meidät vastaanottoon. Ajattelin, että no pian varmaan alkaa tapahtua, vaan ei. Kukaan ei osoittanut meitä kohtaan minkäänlaista mielenkiintoa, ei käynyt kyselemässä mitään, nada. Aika senkun kului ja jossain vaiheessa aloin miettimään, että onko tässä käynyt joku informaatiokatkos ja kysyin kysymässä ystävällisesti, että kai meidät on rekisteröity saapuneiksi ja yritin selittää tilannetta. Joojoo on, odottakaa siinä vaan, oli vastaus. Ok. Odotellaan. Odottelun aikana ohi kulkee keskenään läppää heittäviä hoitajia. Minkäänlaisesta kiireestä ei ole nähtävissä merkkiäkään. Erään huoneen ovi avautuu, ja tyhjästä huoneesta tulee ulos lääkäri, koputtaa viereisen huoneen oveen, jonka avaa toinen lääkäri (myös tämä huone oli tyhjä, eivätkä olleet mitään toimistotiloja vaan vastaanottohuoneita). Lääkärit 1 ja 2 alkavat keskustelemaan keskenään siitä, milloin pitäisivät lounastaukonsa. Eivät siis olleet tauollakaan vaan ihan työajalla.
Miehen tila alkaa heikentyä, alkaa taas hikoilla, kouristella kivuissaan ja putoaakin lopulta lattiaan. Huudan, että auttakaa nyt joku, jolloin toinen lounaslääkäreistä suvaitseekin vihdoin ottaa meidät vastaan. Ukko kammetaan lattialta paareille ja vihdoin hoito voi alkaa. Tässä vaiheessa täytyy sanoa, että hoitajat tekivät todella hyvää hoitotyötä, olivat ystävällisiä ja kävivät ripeästi toimeen. Lääkäri piipahti huoneessa lähinnä tuhahtelemassa ja palasi parin tunnin päästä diagnoosinsa kanssa - miehelläni on kuulemma NESTEHUKKA! Olin että siis mitä, näetkö sen jostain arvoista vai? Ei ollut kuulemma tarpeen, hän näki ihan naamasta vaan, että mies oli kuivunut. Sanoin, että kyllä kuulostaa omituiselta, hän nimittäin juo päivittäin vettä tosikin paljon. Että oletko ihan varma? Tähän lääkärillä ei löytynyt juuri lisättävää.
Mies on nyt kunnossa eikä mitään selkeää syytä tälle tapahtumalle löytynyt. Jotenkin tää koko tapaus jäi todella ikävänä mieleen. Olen aina ennen ollut ensimmäisenä hoitsujen ja lääkäreiden puolella, mutta nyt pisti miettimään. Se mieletön kiire, josta aina puhutaan, ei kyllä välittynyt meille millään tavalla. Lounassuunnitelmista jutustellaan kun ambulanssilla tuotu potilas huohottaa naama valkoisena toista tuntia päivystyshuoneessa.
Teen itsekin kiireistä työtä, sellaista, missä harvoin on aikaa lärpätellä mukavia työkaverin kanssa.
Mainittakoon muuten vielä, että päivystyksessä oli koko tämän ajan melko rauhallista, ei suuria määriä sisään vyöryäviä verenvuotopotilaita tai mitään sellaista.
En tiedä. Olen aika hämmentynyt. Mahtaako paikalla olla hoitajia tai lääkäreitä? Menikö nyt ihan oikein? Tunnustatteko, että työyhteisöön kuuluu myös vähän niitä veltompia tapauksia? Ymmärrän, että kaikkiin töihin kuuluu ns. "näkymäntöntä kiirettä" jota työnkuvaa tuntematon ei välttämättä osaa ajatellakaan. Niin kuuluu omaankin työhöni. Noihin hommiin kuitenkin viiletän itse juoksujalkaa, en jää asiakkaiden eteen rupattelemaan lomamatkoistani (ei muuten tulis mieleenkään).
Kommentit (469)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensiapukurssilla neuvottiin, että jos tulee vaikka liikenneonnettomuuden jälkeiseen tilanteeseen, ensin tsekataan hiljaiset loukkaantuneet, valittajat sitten sen jälkeen.
Onpas ollut tosi "hyvä" kouluttaja.
Kyllä, on hyvä. Valittajan sydän lyö ja ilmaa tulee keuhkoihin. Joten hän pysyy elossa sen aikaa, kun hiljaa olevan hengitystä avataan tai jopa annetaan elvytystä.
Intubaatio ja oxycont iv 0,3 mg/kg otetaan tarkkailuun koska metelöi. T. päivystyksen vs. lääkäri
Mihin tarkkailuun ja miksi?
Ilm kirjoittaja joku joka antaa Oxycontinia iv (= on tbl) suoneen ja ilmeisesti ambuttaa palkeella intuboinnin jälkeen. Huono tsoukki.
:D Ihan liuoksena on oxycontia myös. Huumori ei ole ikinä pahasta...
Ei, mutta ammattitaidottomuus on. Oxycontinia on toki oraaliliuoksena mut sitä ei anneta iv kuten mainitsit - ohiksena taas 😃
Ohi aiheen mutta aiheessa... Oxycontia on saatava injektiona ja ivnä voidaan laittaa menemään. :Hymiö
Oxycontinia ei anneta iv vaan per os. Oxanestia annetaan iv. Vielä isompi hymiö 😃. Onneksi et ole oikea lekuri. Älä päde asioilla joista et tiedä.
Ohis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tyttäreni, tuolloin 16 oli pääkivun takia päivystyksessä ja tytölle annettiin vuodepaikka käytävältä, ympärillä ainoastaan ohuet verhot ja vastapäätä käytävän puolella hoitajien kanslia jonka ovi oli auki. Hirmuinen naurunräkätys kuului ja sitten joku ilmiselvästi imitoi itkuista potilasta, olin täysin tyrmistynyt kuulemastani. Ikäänkuin olisi koulukiusaajien kokousta kuunnellut! Teki mieli työntää pää ulos ja karjaista "Mä muuten kuulen teidät!"
Hoitajat kuolisivat stressiin, jos he koko ajan juoksisivat hädissään pitkin käytäviä. Heillä varmasti on kiire ja tekemistä koko ajan, mutta silti ammattilainen osaa toimia rauhallisesti ja hätäilemättä. Apua kannattaa rohkeasti pyytää, jos sitä tarvitsee ja se on sellaista apua, jota ei omainen voi puolesta toimittaa. Lääkäreitä on rajallinen määrä, eivätkä hoitajat juuri voi asioiden etenemistä nopeuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse istuin munuaistulehduksessa JA keuhkokuumeessa 6t päivystyksessä. Pyysin päästä makuulle, mutta petipaikat oli kuulemma täynnä. 40 asteen kuumeeni kyllä lääkittiin puolessa välissä odotusta, jonka seurauksena hikoilin itseni läpimäräksi. Muut potilaat katsoi kuin spitaalista mutten jaksanut välittää. Lopulta mut kärrättiin osastolle ja siihen mennessä tulehdusarvoni oli kasvanut satasella ja etsivät seuraavat 2t suonta, johon saisi tipan. Elimistöni oli mennyt johonkin hälytystilaan ja suonet vetäytyneet. Leikkaussalista hälytetty henkilö sai lopulta kanyylin laitettua loputtoman kidutuksen jälkeen. Tämä Jorvissa.
Tuskin sinulle on valehdeltu siitä että petipaikat ovat täynnä, sillä usein ne sitä ovatkin. On pakko välillä istuttaa potilaita aulassa kun muualla ei ole paikkoja. Hoitajat varmasti vaikka taikoisivat niitä petipaikkoja potilaille lisää, mutta eivät siihen pysty. Petipaikkojen määrän määrää ihan joku muu kuin rivihoitaja.
Kaikki odottelu sairaalassa ei ole hoitajien syytä. Yksikään hoitaja ei nauti potilaiden hoidon viivyttämisestä. Paras tilanne hoitajan kannalta on se, että potilas pääsee nopeasti eteenpäin, joko osastolle tai hoito-ohjeet saatuaan kotiin.
Ja se, että sairaille ihmisille tiuskitaan, on todella typerää. Ja tämän sanon hoitajana joka työskentelee erittäin kiireisessä päivystyksessä.Anteeksi, mutta kuka on näistä paikoista vastuussa? Ja voitko kertoa tarkemmin niiden jakamisesta? Mietin tätä vasta alkukesästä jonottaessani ensiavussa monta tuntia. Minuun sattui niin kovasti, etten olisi jaksanut edes istua. Petipaikat olivat kuulemma loppu. Yritin odotella omaa numeroani, mutta järjestelmässä sattui joku virhe, sillä numeroni hypättiin yli. Odotin ilman muuta, että tilanne korjattaisiin ja minut otettaisiin heti seuraavaksi. Mutta ei. Mieheni meni sanomaan asiasta hoitajalle. Hän vain naureskeli siinä, että juu kappas, tällainen virhe. Että kyllä sun vuoros jossain vaiheessa tulee. Siinä vaiheessa en enää kestänyt vaan aloin itkeä. Toinen potilas sanoi, että minun pitäisi päästä ensin häntä, koska asia olisi hänelle ok ja minun numeroni oli mennyt monta numeroa sitten. Hoitaja ärähti siihen, että jos siinä lukee potilas 64 niin eihän sitä voi ottaa numeroa 50. Hän kommentoi siihen vielä ilkeästi, että kaikesta ihmiset jaksavatkin ruikuttaa. Lopulta pääsin toisen hoitajan puheille. Löytyi petipaikka ja minut otettiin sisälle, mutta kyseisen henkilön käytöksestä jä kyllä paha maku.
Siis jos päivystyksessä on 20 petipaikkaa ja kaikki ovat täynnä, ei hoitaja voi taikoa lisää petipaikkoja vaikka haluaisi. Ja petipaikkojen määrän päättää joku ylempi taho, sairaanhoitopiirin johto.
Voihan sitä tehdä työnsuunnittelua ja siirtää petipaikalta pois vähemmän sairaan. Tai siirtää sen osastolle makaamaan ruuhkauttamasta päivystystä
Jos osastolla ei ole yhtään paikkaa vapaana, ei sinne siirretä ketään.
En jaksa lukea ketjua, mutta nyt kun viime vuo8sina on ollut näitä poliisit-sarjoja sun muita realityohjelmia, ja netistäkin näkee materiaalia onnettomuuksista, kyllä ihmetyttää miten laiskasti ambulanssihenkilökunta liikkuu. Henkilöllä on taju kankaalla eikä kukaan tiedä mikä on, mutta ensihoitajilla ei tunnu ikinä. olevan mitään kiirettä. Suorastaan löntystelevät ympäriinsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea ketjua, mutta nyt kun viime vuo8sina on ollut näitä poliisit-sarjoja sun muita realityohjelmia, ja netistäkin näkee materiaalia onnettomuuksista, kyllä ihmetyttää miten laiskasti ambulanssihenkilökunta liikkuu. Henkilöllä on taju kankaalla eikä kukaan tiedä mikä on, mutta ensihoitajilla ei tunnu ikinä. olevan mitään kiirettä. Suorastaan löntystelevät ympäriinsä.
He kuitenkin ovat ammattilaisia ja tietävät mitä tekevät. Harjoittelija saattaakin vähän säntäillä. Itsekin hoitajana, joskaan ei ensihoitajana, opin hyvin äkkiä, että kiirehtimällä ja säntäilemällä ei saa aikaan kuin runsaasti virheitä, sotkettua toisen hoitajan toimintaa ja pahimmillaan saa paniikin tarttumaan myös potilaaseen ja muuhun hoitohenkilökuntaan. Liike saattaa näyttää löntystelyltä, mutta siinä löntystää ihminen, joka tietää, mitä tekee.
Vierailija kirjoitti:
Tyttäreni, tuolloin 16 oli pääkivun takia päivystyksessä ja tytölle annettiin vuodepaikka käytävältä, ympärillä ainoastaan ohuet verhot ja vastapäätä käytävän puolella hoitajien kanslia jonka ovi oli auki. Hirmuinen naurunräkätys kuului ja sitten joku ilmiselvästi imitoi itkuista potilasta, olin täysin tyrmistynyt kuulemastani. Ikäänkuin olisi koulukiusaajien kokousta kuunnellut! Teki mieli työntää pää ulos ja karjaista "Mä muuten kuulen teidät!"
Vähän vaikea uskoa. Joskus vakiluulosairaat ärsyttävät, mutta nekin pitää ottaa tosissaan. Yrittää ohjata oikeaan paikkaan, pois kuormitttamasta päivystystä. Ihmisten pelot otetaan myös tosissaan. Osa ei pelkää mitään ja osa pelkää jo pelkkää sairaalaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tyttäreni, tuolloin 16 oli pääkivun takia päivystyksessä ja tytölle annettiin vuodepaikka käytävältä, ympärillä ainoastaan ohuet verhot ja vastapäätä käytävän puolella hoitajien kanslia jonka ovi oli auki. Hirmuinen naurunräkätys kuului ja sitten joku ilmiselvästi imitoi itkuista potilasta, olin täysin tyrmistynyt kuulemastani. Ikäänkuin olisi koulukiusaajien kokousta kuunnellut! Teki mieli työntää pää ulos ja karjaista "Mä muuten kuulen teidät!"
Tämä on kato sitä arvokasta työssäjaksamishuumoria.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tyttäreni, tuolloin 16 oli pääkivun takia päivystyksessä ja tytölle annettiin vuodepaikka käytävältä, ympärillä ainoastaan ohuet verhot ja vastapäätä käytävän puolella hoitajien kanslia jonka ovi oli auki. Hirmuinen naurunräkätys kuului ja sitten joku ilmiselvästi imitoi itkuista potilasta, olin täysin tyrmistynyt kuulemastani. Ikäänkuin olisi koulukiusaajien kokousta kuunnellut! Teki mieli työntää pää ulos ja karjaista "Mä muuten kuulen teidät!"
Vähän vaikea uskoa. Joskus vakiluulosairaat ärsyttävät, mutta nekin pitää ottaa tosissaan. Yrittää ohjata oikeaan paikkaan, pois kuormitttamasta päivystystä. Ihmisten pelot otetaan myös tosissaan. Osa ei pelkää mitään ja osa pelkää jo pelkkää sairaalaa.
Minun ei ole ollenkaan vaikea uskoa. Itse olen "viettänyt" kroonisten sairauksien vuoksi pitkiä aikoja sairaalassa. Pisin yhtenäinen ajanjakso oli 1,5 vuotta. Tuolloin tapasin erinomaisia lääkäreitä ja hoitajia, mutta myös sellaisia ihmisiä, jotka eivät sopineet terveydenhoitoalalle ollenkaan. Sinunkin vastauksesi on paljon puhuva. Alat puhua vakiluulosairaista. Mistä tiedät ensinnäkin kyseisen ihmisen olleen luulosairas? Ja vaikka hän olisi sellainen ollutkin, niin moinen kohtelu olisi silti törkeää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse istuin munuaistulehduksessa JA keuhkokuumeessa 6t päivystyksessä. Pyysin päästä makuulle, mutta petipaikat oli kuulemma täynnä. 40 asteen kuumeeni kyllä lääkittiin puolessa välissä odotusta, jonka seurauksena hikoilin itseni läpimäräksi. Muut potilaat katsoi kuin spitaalista mutten jaksanut välittää. Lopulta mut kärrättiin osastolle ja siihen mennessä tulehdusarvoni oli kasvanut satasella ja etsivät seuraavat 2t suonta, johon saisi tipan. Elimistöni oli mennyt johonkin hälytystilaan ja suonet vetäytyneet. Leikkaussalista hälytetty henkilö sai lopulta kanyylin laitettua loputtoman kidutuksen jälkeen. Tämä Jorvissa.
Tuskin sinulle on valehdeltu siitä että petipaikat ovat täynnä, sillä usein ne sitä ovatkin. On pakko välillä istuttaa potilaita aulassa kun muualla ei ole paikkoja. Hoitajat varmasti vaikka taikoisivat niitä petipaikkoja potilaille lisää, mutta eivät siihen pysty. Petipaikkojen määrän määrää ihan joku muu kuin rivihoitaja.
Kaikki odottelu sairaalassa ei ole hoitajien syytä. Yksikään hoitaja ei nauti potilaiden hoidon viivyttämisestä. Paras tilanne hoitajan kannalta on se, että potilas pääsee nopeasti eteenpäin, joko osastolle tai hoito-ohjeet saatuaan kotiin.
Ja se, että sairaille ihmisille tiuskitaan, on todella typerää. Ja tämän sanon hoitajana joka työskentelee erittäin kiireisessä päivystyksessä.Anteeksi, mutta kuka on näistä paikoista vastuussa? Ja voitko kertoa tarkemmin niiden jakamisesta? Mietin tätä vasta alkukesästä jonottaessani ensiavussa monta tuntia. Minuun sattui niin kovasti, etten olisi jaksanut edes istua. Petipaikat olivat kuulemma loppu. Yritin odotella omaa numeroani, mutta järjestelmässä sattui joku virhe, sillä numeroni hypättiin yli. Odotin ilman muuta, että tilanne korjattaisiin ja minut otettaisiin heti seuraavaksi. Mutta ei. Mieheni meni sanomaan asiasta hoitajalle. Hän vain naureskeli siinä, että juu kappas, tällainen virhe. Että kyllä sun vuoros jossain vaiheessa tulee. Siinä vaiheessa en enää kestänyt vaan aloin itkeä. Toinen potilas sanoi, että minun pitäisi päästä ensin häntä, koska asia olisi hänelle ok ja minun numeroni oli mennyt monta numeroa sitten. Hoitaja ärähti siihen, että jos siinä lukee potilas 64 niin eihän sitä voi ottaa numeroa 50. Hän kommentoi siihen vielä ilkeästi, että kaikesta ihmiset jaksavatkin ruikuttaa. Lopulta pääsin toisen hoitajan puheille. Löytyi petipaikka ja minut otettiin sisälle, mutta kyseisen henkilön käytöksestä jä kyllä paha maku.
Siis jos päivystyksessä on 20 petipaikkaa ja kaikki ovat täynnä, ei hoitaja voi taikoa lisää petipaikkoja vaikka haluaisi. Ja petipaikkojen määrän päättää joku ylempi taho, sairaanhoitopiirin johto.
Voihan sitä tehdä työnsuunnittelua ja siirtää petipaikalta pois vähemmän sairaan. Tai siirtää sen osastolle makaamaan ruuhkauttamasta päivystystä
Jos osastolla ei ole yhtään paikkaa vapaana, ei sinne siirretä ketään.
Täällä ainakin siirretään potilaita käytäville, vaikka Avi on kuinka huomauttanut asiasta.
Pakko sanoa että itsella on samansuuntaisia muistoja Porin sairaalasta.
Olin vakavassa autokolarissa. Fyysisten vammojen lisäksi olin aivan totaalisessa shokissa ja päästäni aivan pyörällä. Olin todella kovissa kivuissa ja ymmärrettävästi todella peloissani, en vain itseni takia, vaan myös koska kaverini oli todella huonossa kunnossa kolarin jälkeen, enkä tiennyt hänen kohtalostaan mitään.
Ambulanssissa pitivät hyvää huolta, kokoajan henkilö jutteli minulle rohkaisevasti, kertoi kuinka kauan menee vielä, lohdutteli jne. Kun päästiin sairaalalle oli meno jotakin aivan muuta. Vastassa oli muutama hoitsu jotka eivät katsoneet päinkään. Lääkäri tutki nopsaan ja minut kärrättiin heti röntgeniin. Hoitajat juttelivat keskenään niitä näitä, kun makasin heidän välissään verta vuotavana ja itkevänä.
Röntgenin jälkeen kun kärräsivät minut takaisin ensiapuun, minut jätettiin huoneeseen kymmeniksi minuuteiksi yksin. Tässä vaiheessa olin vielä niskatuki niskassa enkä pystynyt vammojen vuoksi liikkumaan, joten tämä vain lisäsi paniikkia. Hoitajat olivat viereisessä huoneessa ovi raollaan ja juttelivat niitä näitä. Koitin kääntää päätäni että olisin saanut jonkun huomion huoneesta, mutta sain tästä kovan huimauksen aikaan. Kun hoitaja viimein saapui takaisin ja sanoin että huimaa kun käännän päätäni, vastaus oli "No älä sitten käännä päätäsi."
Jotenkin myös mielessä lisänä nöyryytyksenä oli se, että paitani ja rintaliivini leikattiin irti jotta rintakehäni vammoja päästiin arvioimaan, ja minut jätettiin rinnat paljaana huoneeseen jossa ovi oli hieman auki, enkä tosiaan pystynyt peittämään itseäni.
Tämä on ainoa oikeasti huono kokemus sairaalassa, osastolle päästyäni kaikki oli huomattavasti helpompaa ja hoitajat aivan ihania. En sitten tiedä onko ensiavussa työskentely sen verran henkisesti raskaampaa että henkilökunnan täytyy olla "kylmempiä".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pakko sanoa että itsella on samansuuntaisia muistoja Porin sairaalasta.
Olin vakavassa autokolarissa. Fyysisten vammojen lisäksi olin aivan totaalisessa shokissa ja päästäni aivan pyörällä. Olin todella kovissa kivuissa ja ymmärrettävästi todella peloissani, en vain itseni takia, vaan myös koska kaverini oli todella huonossa kunnossa kolarin jälkeen, enkä tiennyt hänen kohtalostaan mitään.
Ambulanssissa pitivät hyvää huolta, kokoajan henkilö jutteli minulle rohkaisevasti, kertoi kuinka kauan menee vielä, lohdutteli jne. Kun päästiin sairaalalle oli meno jotakin aivan muuta. Vastassa oli muutama hoitsu jotka eivät katsoneet päinkään. Lääkäri tutki nopsaan ja minut kärrättiin heti röntgeniin. Hoitajat juttelivat keskenään niitä näitä, kun makasin heidän välissään verta vuotavana ja itkevänä.
Röntgenin jälkeen kun kärräsivät minut takaisin ensiapuun, minut jätettiin huoneeseen kymmeniksi minuuteiksi yksin. Tässä vaiheessa olin vielä niskatuki niskassa enkä pystynyt vammojen vuoksi liikkumaan, joten tämä vain lisäsi paniikkia. Hoitajat olivat viereisessä huoneessa ovi raollaan ja juttelivat niitä näitä. Koitin kääntää päätäni että olisin saanut jonkun huomion huoneesta, mutta sain tästä kovan huimauksen aikaan. Kun hoitaja viimein saapui takaisin ja sanoin että huimaa kun käännän päätäni, vastaus oli "No älä sitten käännä päätäsi."
Jotenkin myös mielessä lisänä nöyryytyksenä oli se, että paitani ja rintaliivini leikattiin irti jotta rintakehäni vammoja päästiin arvioimaan, ja minut jätettiin rinnat paljaana huoneeseen jossa ovi oli hieman auki, enkä tosiaan pystynyt peittämään itseäni.
Tämä on ainoa oikeasti huono kokemus sairaalassa, osastolle päästyäni kaikki oli huomattavasti helpompaa ja hoitajat aivan ihania. En sitten tiedä onko ensiavussa työskentely sen verran henkisesti raskaampaa että henkilökunnan täytyy olla "kylmempiä".
Erittäin ikävä kokemus sinulla :( Olitko kauan sairaalassa? Ei raskas työ saa olla mikään keppihevonen. Monilla on raskas työ, mutta he eivät silti käyttäydy noin. Olen keskustellut asiasta paljon parhaan ystäväni kanssa, joka on entinen erikoissairaanhoitaja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko sanoa että itsella on samansuuntaisia muistoja Porin sairaalasta.
Olin vakavassa autokolarissa. Fyysisten vammojen lisäksi olin aivan totaalisessa shokissa ja päästäni aivan pyörällä. Olin todella kovissa kivuissa ja ymmärrettävästi todella peloissani, en vain itseni takia, vaan myös koska kaverini oli todella huonossa kunnossa kolarin jälkeen, enkä tiennyt hänen kohtalostaan mitään.
Ambulanssissa pitivät hyvää huolta, kokoajan henkilö jutteli minulle rohkaisevasti, kertoi kuinka kauan menee vielä, lohdutteli jne. Kun päästiin sairaalalle oli meno jotakin aivan muuta. Vastassa oli muutama hoitsu jotka eivät katsoneet päinkään. Lääkäri tutki nopsaan ja minut kärrättiin heti röntgeniin. Hoitajat juttelivat keskenään niitä näitä, kun makasin heidän välissään verta vuotavana ja itkevänä.
Röntgenin jälkeen kun kärräsivät minut takaisin ensiapuun, minut jätettiin huoneeseen kymmeniksi minuuteiksi yksin. Tässä vaiheessa olin vielä niskatuki niskassa enkä pystynyt vammojen vuoksi liikkumaan, joten tämä vain lisäsi paniikkia. Hoitajat olivat viereisessä huoneessa ovi raollaan ja juttelivat niitä näitä. Koitin kääntää päätäni että olisin saanut jonkun huomion huoneesta, mutta sain tästä kovan huimauksen aikaan. Kun hoitaja viimein saapui takaisin ja sanoin että huimaa kun käännän päätäni, vastaus oli "No älä sitten käännä päätäsi."
Jotenkin myös mielessä lisänä nöyryytyksenä oli se, että paitani ja rintaliivini leikattiin irti jotta rintakehäni vammoja päästiin arvioimaan, ja minut jätettiin rinnat paljaana huoneeseen jossa ovi oli hieman auki, enkä tosiaan pystynyt peittämään itseäni.
Tämä on ainoa oikeasti huono kokemus sairaalassa, osastolle päästyäni kaikki oli huomattavasti helpompaa ja hoitajat aivan ihania. En sitten tiedä onko ensiavussa työskentely sen verran henkisesti raskaampaa että henkilökunnan täytyy olla "kylmempiä".
Erittäin ikävä kokemus sinulla :( Olitko kauan sairaalassa? Ei raskas työ saa olla mikään keppihevonen. Monilla on raskas työ, mutta he eivät silti käyttäydy noin. Olen keskustellut asiasta paljon parhaan ystäväni kanssa, joka on entinen erikoissairaanhoitaja.
En onneksi, suurin osa vammoista oli pinnallisia, kylkiluiden ja päähän kohdistuneen todella massiivisen haavan vuoksi valvottiin 3 päivää. (Tikkejä oli päässä siis muistaakseeni 22, ja menetin tämän haavan takia paljon verta. )
Toki pakko sanoa että oma shokkitilani on saattanut muistoissa dramatioida tilannetta, mutta jotenkin nyt vielä vuosia myöhemmin on kyllä huonona muistona etenkin se kun kärrättiin röntgeniin ja tärisin pelosta/paniikista ja 2 ihmisitä jutteli toisen tulevasta lomamatkasta vieressä kuin en olisi juuri käymässä läpi elämäni hirveimpiä hetkiä 30cm päästä heissä.
Tosiaan osaston hoitajista ei ole muuta kuin hyvää sanottavaa! Todella lämpimiä ja ystävällisiä ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse istuin munuaistulehduksessa JA keuhkokuumeessa 6t päivystyksessä. Pyysin päästä makuulle, mutta petipaikat oli kuulemma täynnä. 40 asteen kuumeeni kyllä lääkittiin puolessa välissä odotusta, jonka seurauksena hikoilin itseni läpimäräksi. Muut potilaat katsoi kuin spitaalista mutten jaksanut välittää. Lopulta mut kärrättiin osastolle ja siihen mennessä tulehdusarvoni oli kasvanut satasella ja etsivät seuraavat 2t suonta, johon saisi tipan. Elimistöni oli mennyt johonkin hälytystilaan ja suonet vetäytyneet. Leikkaussalista hälytetty henkilö sai lopulta kanyylin laitettua loputtoman kidutuksen jälkeen. Tämä Jorvissa.
Tuskin sinulle on valehdeltu siitä että petipaikat ovat täynnä, sillä usein ne sitä ovatkin. On pakko välillä istuttaa potilaita aulassa kun muualla ei ole paikkoja. Hoitajat varmasti vaikka taikoisivat niitä petipaikkoja potilaille lisää, mutta eivät siihen pysty. Petipaikkojen määrän määrää ihan joku muu kuin rivihoitaja.
Kaikki odottelu sairaalassa ei ole hoitajien syytä. Yksikään hoitaja ei nauti potilaiden hoidon viivyttämisestä. Paras tilanne hoitajan kannalta on se, että potilas pääsee nopeasti eteenpäin, joko osastolle tai hoito-ohjeet saatuaan kotiin.
Ja se, että sairaille ihmisille tiuskitaan, on todella typerää. Ja tämän sanon hoitajana joka työskentelee erittäin kiireisessä päivystyksessä.Anteeksi, mutta kuka on näistä paikoista vastuussa? Ja voitko kertoa tarkemmin niiden jakamisesta? Mietin tätä vasta alkukesästä jonottaessani ensiavussa monta tuntia. Minuun sattui niin kovasti, etten olisi jaksanut edes istua. Petipaikat olivat kuulemma loppu. Yritin odotella omaa numeroani, mutta järjestelmässä sattui joku virhe, sillä numeroni hypättiin yli. Odotin ilman muuta, että tilanne korjattaisiin ja minut otettaisiin heti seuraavaksi. Mutta ei. Mieheni meni sanomaan asiasta hoitajalle. Hän vain naureskeli siinä, että juu kappas, tällainen virhe. Että kyllä sun vuoros jossain vaiheessa tulee. Siinä vaiheessa en enää kestänyt vaan aloin itkeä. Toinen potilas sanoi, että minun pitäisi päästä ensin häntä, koska asia olisi hänelle ok ja minun numeroni oli mennyt monta numeroa sitten. Hoitaja ärähti siihen, että jos siinä lukee potilas 64 niin eihän sitä voi ottaa numeroa 50. Hän kommentoi siihen vielä ilkeästi, että kaikesta ihmiset jaksavatkin ruikuttaa. Lopulta pääsin toisen hoitajan puheille. Löytyi petipaikka ja minut otettiin sisälle, mutta kyseisen henkilön käytöksestä jä kyllä paha maku.
Siis jos päivystyksessä on 20 petipaikkaa ja kaikki ovat täynnä, ei hoitaja voi taikoa lisää petipaikkoja vaikka haluaisi. Ja petipaikkojen määrän päättää joku ylempi taho, sairaanhoitopiirin johto.
Voihan sitä tehdä työnsuunnittelua ja siirtää petipaikalta pois vähemmän sairaan. Tai siirtää sen osastolle makaamaan ruuhkauttamasta päivystystä
Jos osastolla ei ole yhtään paikkaa vapaana, ei sinne siirretä ketään.
Täällä ainakin siirretään potilaita käytäville, vaikka Avi on kuinka huomauttanut asiasta.
Jos osasto ilmoittaa ettei mahdu, niin päivystys ei voi sille mitään. Yleensä osastoilla on jatkuvasti potilaita ylipaikoilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tyttäreni, tuolloin 16 oli pääkivun takia päivystyksessä ja tytölle annettiin vuodepaikka käytävältä, ympärillä ainoastaan ohuet verhot ja vastapäätä käytävän puolella hoitajien kanslia jonka ovi oli auki. Hirmuinen naurunräkätys kuului ja sitten joku ilmiselvästi imitoi itkuista potilasta, olin täysin tyrmistynyt kuulemastani. Ikäänkuin olisi koulukiusaajien kokousta kuunnellut! Teki mieli työntää pää ulos ja karjaista "Mä muuten kuulen teidät!"
Vähän vaikea uskoa. Joskus vakiluulosairaat ärsyttävät, mutta nekin pitää ottaa tosissaan. Yrittää ohjata oikeaan paikkaan, pois kuormitttamasta päivystystä. Ihmisten pelot otetaan myös tosissaan. Osa ei pelkää mitään ja osa pelkää jo pelkkää sairaalaa.
Minun ei ole ollenkaan vaikea uskoa. Itse olen "viettänyt" kroonisten sairauksien vuoksi pitkiä aikoja sairaalassa. Pisin yhtenäinen ajanjakso oli 1,5 vuotta. Tuolloin tapasin erinomaisia lääkäreitä ja hoitajia, mutta myös sellaisia ihmisiä, jotka eivät sopineet terveydenhoitoalalle ollenkaan. Sinunkin vastauksesi on paljon puhuva. Alat puhua vakiluulosairaista. Mistä tiedät ensinnäkin kyseisen ihmisen olleen luulosairas? Ja vaikka hän olisi sellainen ollutkin, niin moinen kohtelu olisi silti törkeää.
En ole hoitoalalla, mutta naapurin huomionkipeä, yksinäinen on aina päivystyksessä. Ja tosiaan hänellä ei ole mitään oikeaa vaivaa. Jotain paikkaa kolottaa ja hän lähtee päivystykseen. Aluksi vein.hänet sinne, ennen kuin tajusin ainoan syyn olevan huomion tarve. Päivystys tuskin on oikea osoite sille.
Onneksi soten myötä tulee lisää yksityistämistä. Sairaalatkin ja päivystykset. Alkaa ihmiset saamaan parempaa ja laadukkaampaa hoitoa, kun kuntien suojatyöpaikat loppuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tyttäreni, tuolloin 16 oli pääkivun takia päivystyksessä ja tytölle annettiin vuodepaikka käytävältä, ympärillä ainoastaan ohuet verhot ja vastapäätä käytävän puolella hoitajien kanslia jonka ovi oli auki. Hirmuinen naurunräkätys kuului ja sitten joku ilmiselvästi imitoi itkuista potilasta, olin täysin tyrmistynyt kuulemastani. Ikäänkuin olisi koulukiusaajien kokousta kuunnellut! Teki mieli työntää pää ulos ja karjaista "Mä muuten kuulen teidät!"
Vähän vaikea uskoa. Joskus vakiluulosairaat ärsyttävät, mutta nekin pitää ottaa tosissaan. Yrittää ohjata oikeaan paikkaan, pois kuormitttamasta päivystystä. Ihmisten pelot otetaan myös tosissaan. Osa ei pelkää mitään ja osa pelkää jo pelkkää sairaalaa.
Minun ei ole ollenkaan vaikea uskoa. Itse olen "viettänyt" kroonisten sairauksien vuoksi pitkiä aikoja sairaalassa. Pisin yhtenäinen ajanjakso oli 1,5 vuotta. Tuolloin tapasin erinomaisia lääkäreitä ja hoitajia, mutta myös sellaisia ihmisiä, jotka eivät sopineet terveydenhoitoalalle ollenkaan. Sinunkin vastauksesi on paljon puhuva. Alat puhua vakiluulosairaista. Mistä tiedät ensinnäkin kyseisen ihmisen olleen luulosairas? Ja vaikka hän olisi sellainen ollutkin, niin moinen kohtelu olisi silti törkeää.
En ole hoitoalalla, mutta naapurin huomionkipeä, yksinäinen on aina päivystyksessä. Ja tosiaan hänellä ei ole mitään oikeaa vaivaa. Jotain paikkaa kolottaa ja hän lähtee päivystykseen. Aluksi vein.hänet sinne, ennen kuin tajusin ainoan syyn olevan huomion tarve. Päivystys tuskin on oikea osoite sille.
Ainoa tilanne missä voisin kuvitella ihmisen matkivan jonkun itkua, olisi joku.huomionkipeän tekoitku. Eihän tuossa.hoitajay olleet päänsärkypotilaan itkua imitoineet..ja olen itse myös kroonikkona viettänyt pitkiä aikoja sairaalassa. Vaikka hoitajia on joka lähtöön, niin tuskin he kansliassa istuvat imitoimassa potilaita varsinkaan päivystyksessä.
Vierailija kirjoitti:
Onneksi soten myötä tulee lisää yksityistämistä. Sairaalatkin ja päivystykset. Alkaa ihmiset saamaan parempaa ja laadukkaampaa hoitoa, kun kuntien suojatyöpaikat loppuu.
Se menee juuri päinvastoin, koska rahaa on silloin käytössä vähemmän. Vähähoitoiset potilaat kelpaa kaikille, mutta ne joihin kuluu rahaa jäävät vähemmälle hoidolle.
Voittoa tuottavan firman pitää könttäsumalla hoidettava tuli vastaan mitä tuli. Firma tekee varmasti ennakkoon profiloitia. Omakanta toimii joillakin yksityisillä jo.
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea ketjua, mutta nyt kun viime vuo8sina on ollut näitä poliisit-sarjoja sun muita realityohjelmia, ja netistäkin näkee materiaalia onnettomuuksista, kyllä ihmetyttää miten laiskasti ambulanssihenkilökunta liikkuu. Henkilöllä on taju kankaalla eikä kukaan tiedä mikä on, mutta ensihoitajilla ei tunnu ikinä. olevan mitään kiirettä. Suorastaan löntystelevät ympäriinsä.
Ne on niin huonokuntoisia ja läskejä, etteivät jaksa juosta
Alue: Aihe vapaa
Mene keskustelemaan erilaisista hautaustavoista johonkin toiseen ketjuun. Kiviäkin kiinnostaa sä ja sun mielipiteet.